VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)

20 päivänä tammikuuta 2009

Asia F-32/08

Marie-Claude Klein

vastaan

Euroopan yhteisöjen komissio

Henkilöstö – Virkamiehet – Eläkkeet – Työkyvyttömyyseläke – Kuolema – Huollettavana olevan lapsen käsite – Henkilöstösääntöjen liitteessä VII oleva 2 artikla – Kuolemantapauksen yhteydessä maksettava korvaus – Kuolemantapauksen yhteydessä maksettava kertakorvaus – Lapseneläke

Aihe: EY 236 ja EA 152 artiklaan perustuva kanne, jossa Marie-Claude Klein vaatii virkamiestuomioistuinta lähinnä kumoamaan komission henkilökohtaisten oikeuksien hallinnoinnista ja maksamisesta vastaavan viraston 4.5.2007 tekemän päätöksen, jolla hylättiin hänen vaatimuksensa, joiden mukaan hänelle olisi pitänyt tunnustaa tietyt rahamääräiset oikeudet, joita hän vaati isänsä – komission entisen virkamiehen – kuoleman perusteella, sekä peruuttamaan tarvittaessa nimittävän viranomaisen 15.11.2007 tekemän päätöksen, jolla hylättiin kyseisestä päätöksestä 3.8.2007 tehty hallinnollinen valitus.

Ratkaisu: Kanne hylätään. Kantaja vastaa kaikista oikeudenkäyntikuluista.

Tiivistelmä

1.      Oikeudenkäyntimenettely – Kannekirjelmä – Muotomääräykset – Yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista

(Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 35 artiklan 1 kohta)

2.      Yhteisön oikeus – Tulkinta – Periaatteet – Itsenäinen tulkinta

(Henkilöstösääntöjen 70 ja 80 artikla)

3.      Virkamiehet – Eläkkeet – Oikeudenhaltijan oikeudenomistajat – Huollettavana oleva lapsi

(Henkilöstösääntöjen 70 ja 80 artikla sekä liitteessä VII oleva 2 artikla)

4.      Virkamiehet – Sosiaaliturva – Tapaturma- ja ammattitautivakuutus – Kuolemantapauksen yhteydessä maksettava määrä

(Henkilöstösääntöjen 73 artiklan 1 ja 2 kohta)

5.      Virkamiehet – Eläkkeet – Oikeudenhaltijan oikeudenomistajat – Eläkeoikeuden maksamista koskevan vaatimuksen esittämisen määräajat

(Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII oleva 42 artikla)

1.      Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 35 artiklan 1 kohdan mukaan kanteessa on mainittava muun muassa oikeudenkäynnin kohde ja kanteen oikeudelliset perusteet sekä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevat perustelut. Jotta kanne voitaisiin tutkia, oikeusvarmuuden takaamiseksi edellytetään, että olennaiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joihin se perustuu, ilmenevät vähintään yhteenvetona mutta johdonmukaisella ja ymmärrettävällä tavalla kanteen sanamuodosta. Vaikka pelkkä viittaus liitteeseen, jossa esitetään tosiseikat, jotka itse kanteeseen on sisällyttävä, ei ole yleensä hyväksyttävä, kannetta ei pidä jättää tutkimatta siltä osin kuin vastaajalla ja yhteisön tuomioistuimilla on ollut mahdollisuus ymmärtää hallinnollisessa valituksessa kehitelty tosiseikkoja koskeva esitys, vaan sen asiakysymys on tutkittava. Yhteisön tuomioistuimilla on joka tapauksessa oikeus arvioida kuhunkin yksittäistapaukseen liittyvien olosuhteiden perusteella, onko kanteen asiakysymyksen hylkääminen perusteltavissa hyvään oikeudenhoitoon liittyvistä syistä ilman, että annetaan ensin ratkaisu vastaajan esittämästä oikeudenkäyntiväitteestä.

(ks. 19 ja 20 kohta)

Viittaukset:

Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑23/00 P, neuvosto v. Boehringer, 26.2.2002 (Kok., s. I‑1873, 51 ja 52 kohta) ja asia C‑233/02, Ranska v. komissio, 23.3.2004 (Kok., s. I‑2759, 26 kohta)

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑85/92, De Hoe v. komissio, 28.4.1993 (Kok., s. II‑523, 20 kohta); yhdistetyt asiat T‑97/92 ja T‑111/92, Rijnoudt ja Hocken v. komissio, 22.6.1994 (Kok. H., s. I‑A‑159 ja II‑511, 71 kohta); asia T‑154/98, Asia Motor France ym. v. komissio, 21.5.1999 (Kok., s. II‑1703, 49 kohta); asia T‑277/97, Ismeri Europa v. tilintarkastustuomioistuin, 15.6.1999 (Kok., s. II‑1825, 29 kohta) ja asia T‑171/02, Regione autonoma della Sardegna v. komissio, 15.6.2005 (Kok., s. II‑2123, 155 kohta)

Virkamiestuomioistuin: asia F‑63/06, Mascheroni v. komissio, 17.10.2007, 52 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa ja asia F-34/06, Bordini v. komissio, 8.4.2008 (56 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa)

2.      Sekä yhteisön oikeuden yhtenäisen tulkinnan että yhdenvertaisuusperiaatteen vaatimuksista seuraa, että yhteisön oikeussäännön sanamuotoa, joka ei sisällä nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen, on sen merkitystä ja ulottuvuutta määritettäessä normaalisti tulkittava koko yhteisössä itsenäisesti ja yhtenäisesti ja tulkintaa on etsittävä siten, että otetaan huomioon säännöksen asiayhteys sekä kyseisen lainsäädännön tavoite. Vaikka yhteisön oikeuden soveltaminen saattaa kuitenkin edellyttää lisäksi nimenomaisen viittauksen puuttuessakin viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen, tämä pätee vain silloin, kun yhteisön tuomioistuimet eivät kykene löytämään yhteisön oikeudesta tai yhteisön oikeuden yleisistä oikeusperiaatteista seikkoja, joiden perusteella ne kykenevät täsmentämään sen sisällön ja ulottuvuuden itsenäisen tulkinnan avulla.

Kun tarkastellaan huollettavana olevan lapsen käsitettä, joka on vahvistettu henkilöstösääntöjen 70 ja 80 artiklassa, yhteisön oikeus antaa erityisesti henkilöstösäänöissä riittävät tiedot, joiden perusteella kyetään täsmentämään itsenäisesti kyseisen käsitteen sisältö ja ulottuvuus. Erityisesti on hylättävä kaikki viittaukset kansalliseen oikeuteen. Lisäksi huollettavana olevan lapsen käsitteen itsenäinen tulkinta on parhaiten omiaan suojaamaan tämän käsitteen yhdenmukaista tulkintaa sekä virkamiesten oikeudenomistajien, vanhuuseläkkeen saajien tai työkyvyttömyyskorvauksen saajien yhdenvertaista kohtelua.

(ks. 35 ja 36 kohta)

Viittaukset:

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑342/04, Adam v. komissio, 22.2.2006 (Kok. H., s. I‑A‑2‑23 ja II‑A‑2‑107, 32 kohta)

3.      Henkilöstösääntöjen 70 ja 80 artiklassa tarkoitetun huollettavana olevan lapsen käsitteen tulkitsemiseksi on viitattava henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 2 artiklassa esitettyyn määritelmään, joka liittyy huollettavana olevaa lasta koskevaan lisään, eli siihen, että kyseessä on oltava tämän määräyksen 2 kohdan mukaan lapsi, josta ”virkamies tosiasiallisesti huolehtii”, jolloin tosiasiallinen huolehtiminen sisältää lapsen olennaisista tarpeista huolehtimisen kokonaan tai osittain erityisesti asunnon, ravinnon, pukeutumisen, koulutuksen sekä lääketieteellisen hoidon ja sairauskulujen osalta.

Kun otetaan huomioon henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 2 artiklan määräykset, yhteisön tuomioistuimet eivät voi jättää huomiotta ikärajoja, joita sovelletaan huollettavana olevasta lapsesta maksettavaan lisään kyseisen artiklan 3 kohdan perusteella, eli alle 18 vuoden ikää tai tietyin edellytyksin alle 26 vuoden ikää. Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 2 artiklan 3 kohdan mukaiset ikärajat ovat näin ollen perusteltuja paitsi huollettavana olevaa lasta koskevan tuen myöntämisen myös kuolemantapauksessa maksettavan korvauksen tai lapseneläkkeen myöntämisen yhteydessä. Jos näet lainsäätäjä on harkintavaltaansa käyttäessään pitänyt lähtökohtana sitä, että lasten on tietystä iästä lähtien täytynyt vastata yksin omista tarpeistaan eivätkä he saa olla rasitteena huolettavana olevaa lasta koskevan avustuksen myöntämistä koskevalle yhteisön talousarviolle, ei ole syytä siihen, ettei sama pätisi henkilöstösääntöjen 70 ja 80 artiklassa tarkoitettuihin rahamääräisiin avustuksiin.

Sen, että on välttämätöntä määritellä huollettavana olevan lapsen käsite henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevien 2 artiklan 2 ja 3 kohdan osalta, yhdessä luettuina, vahvistavat saman artiklan 6 ja 7 kohdan määräykset. Viimeksi mainituista määräyksistä ilmenee näet selvästi, että huollettavana olevaa lasta koskevaa käsitettä ei pidä ymmärtää ainoastaan kyseisen artiklan 2 kohdan merkityksessä vaan laajemmin; siten henkilöstösäätöjen liitteessä VII olevassa 2 artiklan 6 kohdassa mainitaan nimenomaisesti ”tässä artiklassa tarkoitettu huollettavana oleva lapsi” ja saman artiklan 7 kohdassa nimenomaisesti ”2 ja 3 kohdassa tarkoitettu huollettavana oleva lapsi”.

Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevasta 2 artiklan 4 kohdasta ilmenee nimenomaisesti, että jotta henkilö voitaisiin rinnastaa huollettavana olevaan lapseen, on oltava olemassa ”nimittävän viranomaisen erityinen, perusteltu päätös”. Hallinnon mahdollisuus rinnastaa henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 2 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla kuka tahansa henkilö huollettavana olevaan lapseen perustuu siihen, että on olemassa samaan aikaan näyttö yhtäältä ”lakisääteisen elatusvelvollisuuden” olemassaolosta, joka on virkamiehen vastuulla, ja toisaalta ”huomattavista kustannuksista”, joita virkamiehelle aiheutuu lapsen elatusvelvollisuudesta.

(ks. 37, 40, 41, 44 ja 45 kohta)

Viittaukset:

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑87/04, Arranz Benitez v. parlamentti, 10.10.2006 (Kok. H., s. I‑A‑2‑201 ja II‑A‑2‑1031, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen)

4.      Henkilöstösääntöjen 73 artiklaan sisältyvä viittaus edellytyksiin, jotka on vahvistettu Euroopan yhteisöjen virkamiesten tapaturmien ja ammattitautien kattamiseen liittyvässä yhteisessä lainsäädännössä, koskee vain kyseisen artiklan aineellista soveltamisalaa eli ”ammattitautien ja tapaturmien” riskejä eikä henkilöllistä soveltamisalaa. Tällä tavoin eli yhteisen lainsäädännön aineellisen soveltamisalan kannalta on tulkittava henkilöstösääntöjen 73 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan määräystä, jonka mukaan ”riskit, joita vakuutus ei kata, on lueteltu kyseisissä määräyksissä”. Lisäksi kyseisen yhteisen lainsäädännön henkilöllisen soveltamisalan kannalta kyseistä lainsäädäntöä sovelletaan sen 1 artiklan nojalla vain ”virkamieheen”, ”väliaikaiseen toimihenkilöön” ja ”sopimussuhteiseen toimihenkilöön”; se ei siis kata riskejä, jotka toteutuvat sen jälkeen, kun virkamies tai toimihenkilö on jättänyt lopullisesti tehtävänsä. Vaikka sen 16 artiklassa määrätään ammattitaudin osalta, että ”entisellä vakuutetulla” (eli vakuutetulla, joka on lopettanut tehtävänsä lopullisesti) tai hänen oikeudenomistajillaan (jos vakuutettu on kuollut) on oikeus saada henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan mukaiset etuudet mutta että nämä etuudet taataan vain silloin, jos ”entisen vakuutetun” kuolema johtuu hänen tehtävistään, vaikka hän onkin kuollut sen jälkeen, kun hän oli jo luopunut tehtäviensä hoitamisesta lopullisesti.

Se, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa määrätään, että kuolemantapauksen yhteydessä maksettava kertakorvaus voidaan yhdistää henkilöstösääntöjen V osaston 3 luvussa tarkoitettuihin etuuksiin, ei ole osoitus siitä, että kuolemantapauksen yhteydessä maksettava kertakorvaus voitaisiin antaa myös sellaisen virkamiehen oikeudenomistajille, joka ei ole enää palveluksessa. Vaikka näet kyseisen 3 luvun tietyt artiklat koskevat vanhuuseläkkeen tai työkyvyttömyyskorvauksen saajaa, muissa artikloissa – kuten henkilöstösääntöjen 79 ja 80 artiklassa – säädetään rahamääräisten korvausten suorittamisesta paitsi edellä mainituille oikeudenomistajille myös palveluksessa olevan virkamiehen oikeudenomistajille hänen kuolemantapauksensa yhteydessä.

(ks. 54 ja 55 kohta)

5.      Henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 42 artiklan määräykset, joiden mukaan kuolleen virkamiehen oikeudenomistajat, jotka eivät ole hakeneet heille kuuluvaa eläkettä vuoden kuluessa virkamiehen kuolemasta, menettävät oikeutensa, paitsi jos kyseessä on asianmukaisesti osoitettu ylivoimainen este, kuuluvat oikeusjärjestyksen perusteisiin, eivätkä asianosaiset tai asianomainen tuomioistuin voi määrätä niistä, koska ne on otettu käyttöön oikeudellisten tilanteiden selkeyden ja turvallisuuden varmistamiseksi. Se, että oikeudenomistaja on saanut tiedon henkilöstösäännöistä vasta tämän määräajan päätyttyä, ei ole seikka, jolla voitaisiin perustella sen noudattamatta jättämistä, eikä siitä siis voi seurata ylivoimaisen esteen olemassaolon toteamista, koska kyseinen yhden vuoden määräaika on selvästi jo riittävän pitkä aika, jotta virkamiehen perillisillä ja oikeudenomistajilla tai yhteisön eläkkeen saajalla on aikaa ottaa yhteyttä toimielimen hallintoon. Lisäksi jokaisen henkilön, johon sovelletaan henkilöstösääntöjä tai joka voi saada niissä myönnetyn oikeuden, on katsottava tuntevan henkilöstösäännöt, eikä hän voi vedota niitä koskevaan tietämättömyyteensä välttääkseen henkilöstösäännöissä vahvistettujen vanhenemisaikojen soveltamisen.

(ks. 59 ja 60 kohta)

Viittaukset:

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑68/97, Neumann ja Neumann-Schölles v. komissio, 29.9.1999 (Kok. H., s. I‑A‑193 ja II‑1005, 45 ja 48 kohta)