JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
MACIEJ SZPUNAR
23 päivänä tammikuuta 2019 (1)
Asia C‑509/17
Christa Plessers
vastaan
PREFACO NV
ja
Belgian valtio
(Ennakkoratkaisupyyntö – arbeidshof te Antwerpen (Antwerpenin työoikeudellisten asioiden ylioikeus, Belgia))
Ennakkoratkaisupyyntö – Direktiivi 2001/23/EY – 3–5 artikla – Yritystoiminnan luovutus – Työntekijöiden oikeuksien turvaaminen – Poikkeukset – Maksukyvyttömyysmenettely – Tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskeva menettely – Yrityksen pelastaminen kokonaan tai osittain – Kansallinen lainsäädäntö, jonka nojalla luovutuksensaaja voi luovutuksen jälkeen valita ne työntekijät, jotka se ottaa palvelukseensa
I Johdanto
1. Nyt käsiteltävässä asiassa arbeidshof te Antwerpen (Antwerpenin työoikeudellisten asioiden ylioikeus, Belgia) on esittänyt unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymyksen, joka koskee direktiivin 2001/23/EY(2) 3–5 artiklan tulkintaa.
2. Ennakkoratkaisukysymys on esitetty oikeudenkäynnissä, jonka asianosaisia ovat Christa Plessers ja Prefaco NV ‑niminen yhtiö, jonka kotipaikka on Belgiassa, ja joka koskee sitä, onko Plessers irtisanottu laillisesti.
3. Tämän kysymyksen yhteydessä unionin tuomioistuin pääsee tarkastelemaan toista kertaa sitä, sovelletaanko direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta kansalliseen yritysten rakenneuudistusta koskevaan menettelyyn. Tarkemmin ottaen unionin tuomioistuinta on pyydetty arvioimaan kyseisen säännöksen valossa sellaista yrityksen luovutusta, joka on tapahtunut ”tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevan menettelyn” yhteydessä. Jos unionin tuomioistuin katsoo, että kyseiseen menettelyyn ei sovelleta direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta, unionin tuomioistuimen on otettava kantaa – kyseisen direktiivin 3 ja 4 artiklassa työntekijöiden hyväksi säädetyn suojajärjestelmän näkökulmasta – siihen, voiko luovutuksensaaja, kuten kansallisessa laissa säädetään, valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa luovutuksen yhteydessä.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Unionin oikeus
4. Direktiivin 2001/23 3 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Ne luovuttajan oikeudet ja velvoitteet, jotka johtuvat luovutuksen tapahtuessa voimassa olleesta työsopimuksesta tai työsuhteesta, siirtyvät tällaisen luovutuksen seurauksena luovutuksensaajalle.
– –”
5. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutus ei sellaisenaan ole peruste, jota luovuttaja tai luovutuksensaaja voi käyttää irtisanomiseen. Tämä säännös ei estä irtisanomisia työvoiman muutoksiin johtavista taloudellisista, teknisistä tai organisatorisista syistä.
Jäsenvaltiot voivat säätää, että ensimmäistä alakohtaa ei sovelleta tiettyihin määriteltyihin työntekijäryhmiin, joita irtisanomissuoja ei jäsenvaltion lainsäädännön tai käytännön mukaan koske.”
6. Direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Jolleivät jäsenvaltiot toisin säädä, 3 ja 4 artiklaa ei sovelleta sellaisen yrityksen, liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutukseen, jossa on aloitettu luovuttajaa koskeva konkurssimenettely tai muu samankaltainen maksukyvyttömyysmenettely luovuttajan varojen selvittämiseksi, ja sitä toteutetaan toimivaltaisen viranomaisen valvonnassa (joka voi olla toimivaltaisen viranomaisen valtuuttama maksukyvyttömyysmenettelyn selvittäjä).”
B Belgian oikeus
7. Yritysten liiketoiminnan jatkamisesta 31.1.2009 annetun lain (wet betreffende de continuïteit van de ondernemingen, jäljempänä WCO)(3) 22 §:ssä säädetään seuraavaa:
”Niin kauan kuin tuomioistuin ei ole ratkaissut tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevaa hakemusta, vaikka tätä koskeva vaatimus on esitetty tai täytäntöönpanomenettely on aloitettu ennen hakemuksen esittämistä tai sen jälkeen,
– velallista ei voida asettaa konkurssiin, ja jos velallinen on yhteisö, sitä ei myöskään voida purkaa tuomioistuimessa
– velallisen irtainta tai kiinteää omaisuutta ei voida realisoida täytäntöönpanohakemuksen perusteella.”
8. WCO:n 60 §:ssä säädetään seuraavaa:
”Tuomiossa, jossa määrätään luovutuksesta, on nimettävä selvittäjä, joka vastaa luovutuksen järjestämisestä ja toteuttamisesta velallisen nimissä ja lukuun. Tuomiossa on määriteltävä luovutuksen kohde tai se on jätettävä selvittäjän harkintavaltaan. – –”
9. WCO:n 61 §:n 4 momentissa säädetään seuraavaa:
”Luovutuksensaajalla on oikeus valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa. Valinta on tehtävä teknisillä, taloudellisilla tai organisatorisilla perusteilla ilman kiellettyä erottelua erityisesti sillä perusteella, että henkilö on toiminut henkilöstön edustajana yrityksessä tai sen luovutetussa osassa.
Tältä osin katsotaan, että kiellettyä erottelua ei ole tapahtunut, jos luovutuksensaaja noudattaa valittujen työntekijöiden kokonaismäärässä suhdetta, joka on vallinnut yrityksessä tai sen luovutetussa osassa toimineiden työntekijöiden ja heidän edustajiensa määrän välillä.”
III Tosiseikat, ennakkoratkaisukysymys ja asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa
10. Christa Plessers työskenteli 17.8.1992 alkaen Echo NV ‑nimisessä yhtiössä Houthalen-Helchterenissä, Belgiassa, sisäisen laskentatoimen johtajana.
11. Echon hakemuksesta rechtbank van koophandel te Hasselt (Hasseltin kauppatuomioistuin, Belgia) aloitti 23.4.2012 WCO:n nojalla tuomioistuinpäätökseen perustuvan uudelleenjärjestelymenettelyn mahdollisen suostumusmenettelyn soveltamiseksi. Yhtiölle myönnettiin velkojen maksun lykkäystä 23.10.2012 asti, kyseinen päivä mukaan lukien. Lykkäystä pidennettiin myöhemmin 22.4.2013 asti, kyseinen päivä mukaan lukien.
12. Rechtbank van koophandel te Hasselt hyväksyi 19.2.2013, eli ennen kyseisen määräajan päättymistä, Echon hakemuksen, jolla se vaati suostumukseen perustuvan luovutuksen muuttamista tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvaksi luovutukseksi.
13. Rechtbank van koophandel te Hasselt antoi 22.4.2013 selvittäjille luvan luovuttaa irtain ja kiinteä omaisuus Prefacolle, joka oli toinen niistä yrityksistä, jotka olivat ehdolla Echon luovutuksensaajaksi. Tarjouksessaan Prefaco oli tarjoutunut ottamaan palvelukseensa 164 työntekijää eli noin kaksi kolmasosaa Echon koko henkilöstöstä. Luovutussopimus allekirjoitettiin 22.4.2013. Sopimuksen liitteessä 9 oli luettelo luovutuksensaajan palvelukseen siirtyvistä työntekijöistä. Plessersin nimi ei ole tässä luettelossa.
14. Lisäksi luovutussopimuksessa määrätään, että luovutusajankohta on ”kaksi työpäivää sen jälkeen, kun [rechtbank van koophandel te Hasselt on antanut] luvan myöntämistä koskevan tuomion”.
15. Prefaco otti 23.4.2013 puhelimitse yhteyttä luovutuksessa siirtyviin työntekijöihin ja pyysi heitä tulemaan seuraavana päivänä työhön työtehtäviinsä. Prefaco vahvisti tämän luovutuksen kirjallisesti 24.4.2013. Vastaavasti niihin työntekijöihin, joita ei otettu työhön, otettiin yhteyttä puhelimitse, ja selvittäjät ilmoittivat heille 24.4.2013 lähetetyllä kirjeellä, että Prefaco ei ollut ottanut heitä työhön. Kirjeen sisältö oli seuraavanlainen:
”Tämä kirje on WCO:n 64 §:n 2 momentin mukainen virallinen ilmoitus. [Echon] toiminta on päättynyt 22.4.2013. Koska edellä mainitut luovutuksensaajat eivät ole ottaneet Teitä työhön, teidän on pidettävä tätä kirjettä työnantajanne [Echon] antamana ilmoituksena työsopimuksen päättämisestä. [Echon] mahdollisena velkojana Teitä pyydetään esittämään vaatimuksenne allekirjoittaneille selvittäjille – –”
16. Selvittäjät toimittivat Plessersille myös lomakkeen, jossa sopimuksen päättämispäivämääränä mainittiin 23.4.2013.
17. Plessers on väittänyt, että Prefaco aloitti Houthalen-Helchterenissä sijaitsevan liikkeen käytön 22.4.2013, eli päivänä, jona rechtbank van koophandel te Hasselt antoi tuomionsa, minkä Prefaco kiistää.
18. Plessers ilmoitti 7.5.2013 päivätyssä kirjeessä Prefacolle, että se on laiminlyönyt velvollisuutensa ottaa hänet työhön.
19. Prefaco vastasi 16.5.2013 päivätyllä kirjeellä, jossa se viittasi WCO:n 61 §:n 4 momentin soveltamiseen; kyseisen momentin mukaan luovutuksensaajalla on oikeus valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa, edellyttäen yhtäältä, että valinta tehdään teknisillä, taloudellisilla tai organisatorisilla perusteilla, ja toisaalta, että kyse ei ole kielletystä erottelusta. Prefaco viittasi myös erityisesti siihen, että sillä ei ollut mitään velvollisuutta ottaa Plessersiä takaisin työhön Echon kanssa tehdyn työsopimuksen päättämisen jälkeen.
20. Koska asianosaiset eivät päässeet sovintoon, Plessers saattoi asian 11.4.2014 arbeidsrechtbank te Antwerpenin (Antwerpenin työoikeudellisten asioiden alioikeus, Belgia) käsiteltäväksi.
21. Lisäksi hän haastoi 24.7.2015 Belgian valtion väliintulijaksi.
22. Arbeidsrechtbank te Antwerpen katsoi 23.5.2016 antamassaan tuomiossa kaikki Plessersin vaatimukset perusteettomiksi ja velvoitti hänet korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut. Plessers valitti tästä tuomiosta arbeidshof te Antwerpen, afdeling Hasseltiin (Antwerpenin työoikeudellisten asioiden ylioikeus, Hasseltin osasto, Belgia).
23. Tässä tilanteessa arbeidshof te Antwerpen, afdeling Hasselt päätti 14.8.2017 antamallaan välipäätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 21.8.2017, lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko valintaoikeus, joka luovutuksensaajalle annetaan [WCO:n] 61 §:n 4 momentissa, siltä osin kuin kyseisen ’tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavan tuomioistuinpäätökseen perustuvan uudelleenjärjestelyn’ tarkoituksena on luovuttajan tai sen toimintojen jatkaminen kokonaisuudessaan tai osittain, yhteensopiva direktiivin [2001/23], erityisesti sen 3 ja 5 artiklan, kanssa?”
24. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet pääasian asianosaiset, Belgian hallitus ja Euroopan komissio. Kaikki asianosaiset ja osapuolet Prefacoa lukuun ottamatta ovat osallistuneet istuntoon, joka pidettiin 3.10.2018, ja esittäneet väitteensä suullisesti.
IV Asian tarkastelu
A Esitetyn kysymyksen sisältö
25. Prefaco väittää kirjallisissa huomautuksissaan, että Plessers ei voi vedota direktiiviin 2001/23 perusteluna kansallisen lain selvän säännöksen soveltamatta jättämiselle ja että näin ollen esitetyllä kysymyksellä ei ole merkitystä pääasiassa annettavan ratkaisun kannalta.
26. Tältä osin on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että vaikka onkin totta, että siltä osin kuin kyse on yksityisten välisestä oikeusriidasta, direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle oikeussubjektille eikä siihen näin ollen sellaisenaan voida vedota tällaista henkilöä vastaan, unionin tuomioistuin on kuitenkin myös katsonut toistuvasti, että direktiivistä jäsenvaltioille seuraava velvoite saavuttaa direktiivissä säädetty tulos sekä niiden velvoite toteuttaa kaikki yleis- tai erityistoimenpiteet, jotka ovat aiheellisia tämän velvoitteen täyttämisen varmistamiseksi, sitovat kaikkia jäsenvaltioiden viranomaisia, myös tuomioistuimia niiden toimivallan rajoissa. Tästä seuraa, että kun kansalliset tuomioistuimet soveltavat kansallista oikeutta, jota niitä on pyydetty tulkitsemaan, niiden on otettava huomioon kaikki kyseisen oikeuden säännöt ja sovellettava siinä hyväksyttyjä tulkintamenetelmiä voidakseen tulkita sitä mahdollisimman pitkälle kyseessä olevan direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivissä tarkoitettu tulos saavutettaisiin.(4)
27. Tästä seuraa mielestäni, että kun otetaan huomioon kyseinen kansallisilla tuomioistuimilla oleva velvollisuus, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämällä kysymyksellä on merkitystä pääasiassa annettavan ratkaisun kannalta.
28. Ennakkoratkaisukysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta keskeisesti, onko WCO:n 61 §:n 4 momentti direktiivin 2001/23 3 ja 5 artiklan mukainen. Tällä kysymyksellään, sellaisena kuin se on esitetty, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta lausumaan siitä, soveltuuko kansallisen lain säännös yhteen unionin oikeuden kanssa.
29. Muistutan, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa vahvistettu yhteistyöjärjestelmä perustuu kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen tehtävien selkeään jakoon. Kyseiseen artiklaan perustuvassa menettelyssä kansallisten säännösten tulkinta kuuluu jäsenvaltioiden tuomioistuimille eikä unionin tuomioistuimelle, eikä tämän tehtävänä ole lausua kansallisten oikeussääntöjen yhteensoveltuvuudesta unionin oikeuden säännösten ja määräysten kanssa. Unionin tuomioistuimella on sen sijaan toimivalta esittää kansalliselle tuomioistuimelle kaikki sellaiset unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joiden avulla tämä voi arvioida kansallisten oikeussääntöjen yhteensoveltuvuutta unionin oikeuden kanssa. Vaikka on totta – kuten juuri korostin –, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän ennakkoratkaisukysymyksen sanamuodon perusteella unionin tuomioistuinta pyydetään lausumaan kansallisen oikeussäännön yhteensoveltuvuudesta unionin oikeuden kanssa, mikään ei kuitenkaan estä unionin tuomioistuinta antamasta hyödyllistä vastausta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle siten, että se esittää tälle unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joiden avulla tämä voi itse arvioida kansallisen oikeuden yhteensoveltuvuutta unionin oikeuden kanssa.(5)
30. Muistutan myös, että tässä kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välisessä yhteistyössä unionin tuomioistuimen tehtävänä on tulkita kaikkia unionin oikeuden määräyksiä ja säännöksiä, joita kansalliset tuomioistuimet tarvitsevat ratkaistessaan niiden käsiteltäväksi saatettuja asioita, vaikka näitä määräyksiä ja säännöksiä ei olisi nimenomaisesti mainittu kansallisten tuomioistuinten unionin tuomioistuimelle esittämissä kysymyksissä.(6)
31. Siten on niin, että vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on muodollisesti rajannut kysymyksensä koskemaan pelkästään direktiivin 2001/23 3 ja 5 artiklan tulkintaa, tämä seikka ei estä unionin tuomioistuinta esittämästä sille kaikkia unionin oikeuden tulkintaan liittyviä seikkoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä kansallisen tuomioistuimen arvioidessa sen käsiteltävänä olevaa asiaa, riippumatta siitä, onko kansallinen tuomioistuin viitannut niihin kysymyksessään.(7)
32. Kun otetaan huomioon tämä oikeuskäytäntö ja ennakkoratkaisupyynnössä esitetyt seikat, minusta näyttää siltä, että unionin tuomioistuimen on uudelleen muotoiltava ennakkoratkaisukysymys, joka sille on esitetty. Ehdotan näin ollen, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän kysymyksen katsotaan koskevan keskeisesti sitä, onko direktiiviä 2001/23, ja erityisesti sen 3 ja 4 artiklaa, tulkittava siten, että se on esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan silloin, kun yritys luovutetaan sellaisessa tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevassa menettelyssä, jonka tarkoituksena on luovuttajan tai sen toimintojen säilyttäminen kokonaisuudessaan tai osittain, luovutuksensaajalla on oikeus valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa.
33. Minusta näyttää siltä, että vastauksen antamiseksi tähän kysymykseen on ensinnäkin tutkittava, sovelletaanko direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohtaa yritysten luovutuksiin, jotka tapahtuvat tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevassa menettelyssä, ja siten, sovelletaanko tässä asiassa kyseisessä säännöksessä säädettyä poikkeusta. Yrityksen luovutukseen sovelletaan muun muassa direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädettyä työntekijöiden oikeuksien suojaa nimittäin vain, jos kyseinen menettely ei täytä mainitussa säännöksessä säädettyjä vaatimuksia.
34. Unionin tuomioistuimessa huomautuksia esittäneet asianosaiset ja osapuolet ovat esittäneet vastakkaisia näkemyksiä siitä, millainen vastaus ennakkoratkaisukysymykseen on annettava.
35. Plessers ja komissio väittävät olennaisesti, että pääasiassa kyseessä oleva luovutus ei täytä direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyjä edellytyksiä. Plessers ja komissio katsovat, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja erityisesti tuomiosta Federatie Nederlandse Vakvereniging ym.(8) seuraa, että pääasiassa kyseessä olevaan tuomioistuinpäätökseen perustuvaan uudelleenjärjestelymenettelyyn ei ole ryhdytty pelkästään korvauksen maksamiseksi velkojille varat selvittämällä, vaan myös kyseisen yrityksen toiminnan jatkamiseksi. Näin ollen komissio ja Plessers katsovat, että kyseiseen menettelyyn ei sovelleta direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohtaa.
36. Belgian hallitus ja Prefaco esittävät sen sijaan, että tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevaa menettelyä on pidettävä varojen selvittämismenettelynä ja että näin ollen pääasiassa kyseessä oleva luovutus täyttää direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset.
37. Näin ollen minusta näyttää siltä, että aluksi on syytä esittää joitain yleisluontoisia huomautuksia yritysten rakenneuudistusta koskevien menettelyjen kehityksestä Euroopan unionissa. Nämä huomautukset vaikuttavat minusta hyödyllisiltä paitsi sen määrittelemiseksi, millaiseen lainsäädännölliseen yhteyteen direktiivi 2001/23 kuuluu, myös kyseessä olevan menettelyn asiayhteyden ymmärtämiseksi. Näiden huomautusten perusteella käsittelen myöhemmin kysymystä siitä, onko asiassa sovellettava direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohtaa, sekä sitä, millä perusteilla kyseisessä artiklassa säädetystä poikkeuksesta voidaan poiketa. Lopuksi pohdin kyseisen direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädetyn työntekijöiden oikeuksien suojajärjestelmän kattavuutta.
B Yritysten rakenneuudistusta koskevien menettelyjen kehitys unionissa
38. Talouskriisin yhteydessä vuonna 1974 Euroopan unionin neuvosto antoi päätöslauselman, jossa määrättiin joukosta toimenpiteitä, joita komissio sitoutui ehdottamaan neuvostolle saman vuoden aikana.(9) Kyseisiin toimenpiteisiin kuului kaksi direktiiviehdotusta, joista ensimmäisen tarkoituksena oli lähentää jäsenvaltioiden lainsäädäntöä joukkovähentämisen osalta(10) ja toisen tarkoituksena oli lähentää jäsenvaltioiden lainsäädäntöä työntekijöiden oikeuksien ja etujen turvaamisen osalta yritysten omistajanvaihdosten, ja erityisesti fuusioiden, yhteydessä.(11) Mainitut direktiivit säädettiin 70-luvulla tarkoituksena suojella työntekijöiden oikeuksia 70-luvun alun talouskriisin jälkeen tapahtuneiden rakenneuudistusten yhteydessä.(12) 80-luvulla säädettiin kolmas direktiivi, eli työnantajan maksukyvyttömyystilanteista annettu direktiivi 80/987/ETY,(13) jolla täydennettiin näitä niin sanottuja ”rakenneuudistusdirektiivejä”. Kunkin direktiivin johdanto-osan perustelukappaleissa todettiin, että jäsenvaltioiden välisillä eroavuuksilla, jotka koskivat joukkovähentämiseen liittyviä käytännön järjestelyjä ja vähentämisessä noudatettavaa menettelyä sekä työntekijöiden suojan ulottuvuutta heidän työnantajiensa rakenneuudistus- tai maksukyvyttömyystilanteissa, saattoi olla välitön vaikutus [sisä]markkinoiden toimintaan.
39. Näitä direktiivejä muutettiin 1990-luvun aikana ja 2000-luvun alussa.(14) Direktiiveihin tehdyissä muutoksissa otettiin huomioon rakenneuudistusten rajat ylittävä ulottuvuus vahvistamalla niiden ennakointimekanismeja.(15) Erityisesti direktiiviä 77/187 muutettiin aluksi direktiivillä 98/50/EY,(16) ja se kodifioitiin myöhemmin direktiivillä 2001/23.(17)
40. Näillä kolmella direktiivillä pyrittiin yhtäältä helpottamaan yritysten rakenneuudistuksia yritysten kilpailukyvyn ja tehokkuuden parantamiseksi ja toisaalta vastaamaan rakenneuudistuspäätösten negatiivisiin seurauksiin ja lieventämään niiden vaikutuksia.(18) Siten näillä direktiiveillä lievennettiin taantuman aiheuttamaa häiriötä ja vähennettiin rakenneuudistustoimien negatiivisia sosiaalisia seurauksia kriisin aikana.(19) Todettakoon, että komissio on vastikään tehnyt saman lähestymistavan mukaisen(20) ehdotuksen direktiiviksi ennaltaehkäiseviä uudelleenjärjestelyjä koskevista puitteista, jonka tarkoituksena on edistää yritystoiminnan pelastamiskulttuuria.(21)
41. Tästä yritysten rakenneuudistusta koskevien menettelyjen kansallista ja unionin tasoista kehitystä koskevasta yhteenvedosta ilmenee direktiivin 2001/23 kokonaiskonteksti, joka on tunnettava tarkasteltaessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämää ennakkoratkaisukysymystä.
C Direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädetyn poikkeuksen soveltaminen
1. Poikkeuksen tulkinta oikeuskäytännössä
42. Direktiivissä 77/187 ei alun perin säädetty poikkeuksesta sen soveltamisalaan silloin, kun yritys luovutetaan konkurssimenettelyn tai muun samankaltaisen menettelyn yhteydessä. Vasta direktiivillä 98/50 otettiin käyttöön tällainen poikkeus direktiivin 77/187 tekstiin – direktiivin 77/187 4 a artiklalla – ja siitä säädetään nykyään direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa. Direktiivin 98/50 johdanto-osan kolmannen perustelukappaleen mukaan direktiivin tarkoituksena oli muuttaa direktiiviä 77/187 ottaen huomioon muun muassa ”Euroopan [unionin] tuomioistuimen oikeuskäytäntö”, josta siis esitän seuraavaksi lyhyen yhteenvedon.(22)
43. Unionin tuomioistuin kehitti tämän poikkeuksen direktiivissä 77/187 säädetyistä takeista tuomiossaan Abels,(23) tuomiossaan d’Urso ym.,(24) tuomiossaan Spano ym.(25) ja tuomiossaan Dethier Équipement.(26) Muistutettuaan, että direktiivin tarkoituksena oli estää se, että yritysten rakenneuudistus yhtenäismarkkinoilla vahingoittaa työntekijöiden etuja,(27) ja perusteltuaan tätä poikkeusta konkurssioikeuden omaleimaisuudella unionin tuomioistuin katsoi ensinnäkin, että direktiiviä 77/187 ei sovellettu ”yrityksen – – luovutukseen sellaisessa tilanteessa, jossa luovuttaja [oli] asetettu konkurssiin, jonka tarkoituksena on luovuttajan omaisuuden realisointi toimivaltaisen tuomioistuimen valvonnassa”,(28) vaikka jäsenvaltiot voivatkin omasta aloitteestaan soveltaa tällaiseen luovutukseen direktiivin periaatteita.(29) Unionin tuomioistuin totesi kuitenkin, että direktiiviä 77/187 sovellettiin yrityksen luovutukseen konkurssimenettelyä edeltävän maksunlykkäysmenettelyn yhteydessä, joka tapahtuu sellaisessa tuomioistuimen valvonnassa, jonka ulottuvuus on rajoitetumpi, kun menettelyn tavoitteena on ensisijaisesti varallisuuden turvaaminen ja mahdollisesti yrityksen toiminnan jatkaminen tulevaisuudessa.(30)
44. Myöhemmin unionin tuomioistuin täsmensi, että kun otetaan huomioon jäsenvaltioiden oikeusjärjestysten väliset kansalliset erot, direktiivin 77/187 soveltamisalaa ei voida määritellä pelkästään menettelyyn kohdistuvan tuomioistuinvalvonnan ulottuvuutta koskevan perusteen perusteella.(31) Unionin tuomioistuin vahvisti, että näin ollen määräävä peruste, joka oli otettava huomioon ratkaistaessa, sovellettiinko direktiiviä 77/187 hallinto- tai tuomioistuinmenettelyssä tapahtuneeseen yrityksen luovutukseen, oli kyseisen menettelyn tavoite.(32) Tällä perusteella unionin tuomioistuin katsoi, että sellaisen menettelyn yhteydessä tapahtunut luovutus, jonka tarkoituksena oli velallisen omaisuuden selvittäminen velkojien yhteiseksi tyydyttämiseksi, ei kuulunut direktiivin 77/187 soveltamisalaan, ja että sen sijaan luovutus sellaisen menettelyn yhteydessä, jonka ”tarkoituksena [oli] ensisijaisesti” varmistua yrityksen toiminnan jatkumisesta, kuului direktiivin soveltamisalaan.(33)
45. Unionin tuomioistuin vahvisti myöhemmin tämän perusteen ja totesi, että jos käsiteltävän menettelyn tarkoituksena on yrityksen toiminnan jatkamisen edistäminen, jotta yrityksen toimintaa jatkettaisiin myöhemmin, ja jos menettelyyn ei kuulu – päinvastoin kuin konkurssiin – tuomioistuimen suorittamaa valvontaa eikä mitään yrityksen omaisuuden hallinnointia eikä se anna oikeutta maksujen lykkäämiseen, menettelyn taloudellisella ja sosiaalisella tavoitteella ei voida selittää eikä perustella sitä, että ”työntekijöiltä otettaisiin pois direktiivin [77/187] heille antamat oikeudet”, silloin kun kyseinen yritys kokonaan tai osaksi luovutetaan.(34)
46. Käsiteltävän menettelyn tavoitetta koskevan perusteen lisäksi unionin tuomioistuin on kehittänyt toissijaisen, yksityiskohtaisten menettelysääntöjen huomioon ottamista koskevan perusteen. Siten unionin tuomioistuin on katsonut, että oli kuitenkin otettava huomioon direktiivin 77/187 päämäärien lisäksi kyseisen menettelyn yksityiskohtaisetkin säännöt, erityisesti siltä osin kuin ne edellyttävät yrityksen toiminnan jatkuvan tai päättyvän.(35)
47. Direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta on tulkittava näiden oikeuskäytännössä vahvistettujen periaatteiden perusteella, jotka unionin tuomioistuin on esittänyt ja jotka on kodifioitu kyseiseen säännökseen.
2. Direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdan tulkinta
48. Sen jälkeen, kun edellä käsitellyt oikeuskäytännössä kehitetyt periaatteet kodifioitiin direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohtaan, unionin tuomioistuin tulkitsi kyseistä säännöstä ensimmäistä kertaa 22.6.2017 annetussa tuomiossaan Federatie Nederlandse Vakvereniging ym.(36) Kyseisessä tuomiossaan unionin tuomioistuin ratkaisi kysymyksen siitä, sovelletaanko direktiiviä 2001/23 yrityksen luovutukseen konkurssiin asettamisen jälkeen sellaisen Alankomaiden laissa säädetyn pre-pack-toimenpiteen yhteydessä, joka oli valmisteltu ennen konkurssiin asettamista.(37)
49. Tässä yhteydessä unionin tuomioistuin muistutti ensinnäkin, että direktiivin 2001/23 johdanto-osan kolmannesta perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivillä pyritään huolehtimaan työntekijöiden suojasta varmistamalla, että heidän oikeutensa turvataan, kun työnantaja vaihtuu. Kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään tämän vuoksi yhtäältä, että ne luovuttajan oikeudet ja velvoitteet, jotka johtuvat yrityksen luovutuksen tapahtuessa voimassa olleesta työsopimuksesta tai työsuhteesta, siirtyvät luovutuksen seurauksena luovutuksensaajalle. Toisaalta direktiivin 2001/23 4 artiklan 1 kohdassa suojellaan työntekijöitä luovuttajan tai luovutuksensaajan pelkästään luovutuksen perusteella suorittamalta irtisanomiselta. Unionin tuomioistuin muistutti myös, että tästä poiketen direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädetään, että direktiivin 3 ja 4 artiklassa tarkoitettua suojajärjestelmää ei sovelleta yritysten luovutuksiin kyseisessä säännöksessä täsmennetyissä tilanteissa, jolleivät jäsenvaltiot toisin säädä.(38)
50. Toiseksi unionin tuomioistuin tutki, täyttikö asiassa kyseessä ollut menettely direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset. Siten todettuaan, että kansallisen säännöstön mukaan pre-pack-toimenpide valmisteltiin ennen konkurssiin asettamista, mutta pantiin täytäntöön sen jälkeen, ja että toimenpide voi näin ollen kuulua direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdan mukaiseen konkurssimenettelyn käsitteeseen, unionin tuomioistuin katsoi kuitenkin, että sikäli kuin kyseisen toimenpiteen pääasiallinen tavoite oli konkurssiin asetetun yrityksen pelastaminen, se ei täyttänyt edellytystä, jonka mukaan kyseinen menettely on aloitettava luovuttajan varojen selvittämiseksi. Tältä osin unionin tuomioistuin täsmensi, että pelkästään se seikka, että kyseisellä pre-pack-toimenpiteellä voidaan pyrkiä myös velkojien tyydyttämiseen parhaalla mahdollisella tavalla, ei voi muuttaa sitä direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdan mukaiseksi luovuttajan varojen selvittämiseksi aloitetuksi menettelyksi. Unionin tuomioistuin katsoi myös, että kyseisen toimenpiteen yhteydessä se seikka, että suunniteltuun pesänhoitajaan ja suunniteltuun valvovaan tuomariin ei kohdistu mitään viranomaisen valvontaa, ei täytä direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä edellytystä viranomaisen valvonnasta.(39)
51. Näiden seikkojen perusteella unionin tuomioistuin katsoi, että tällainen pre-pack-toimenpide ei täytä kaikkia kyseisessä säännöksessä säädettyjä edellytyksiä, joten direktiivin 2001/23 3 ja 4 artiklassa säädetystä suojajärjestelmästä ei voitu poiketa.(40)
52. Näin katsoessaan unionin tuomioistuin vahvisti aiemmassa oikeuskäytännössään esitetyt tulkintaperusteet(41) ja mukautti niitä kyseisen Alankomaiden oikeuden mukaisen pre-pack-toimenpiteen yksityiskohtiin, erityisesti viranomaisen harjoittaman valvonnan asteen(42) ja käsiteltävän menettelyn tavoitteen osalta, joista viimeksi mainittua unionin tuomioistuin pitää ensisijaisena perusteena ottamatta kyseisen menettelyn yhteydessä huomioon toissijaista perustetta, joka koskee toimenpiteen yksityiskohtaisia piirteitä.(43)
3. Direktiivin 2001/23 3 ja 4 artiklassa säädetyn työntekijöiden suojajärjestelmän soveltaminen yrityksen luovutukseen tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevassa menettelyssä
53. Edellä esitettyjen pohdintojen perusteella tarkastelen seuraavaksi kysymystä siitä, sovelletaanko direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta yrityksen luovutukseen, joka on tapahtunut pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevan menettelyn yhteydessä, ja näin ollen sitä, sovelletaanko direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädettyä työntekijöiden suojajärjestelmää tällaisessa tilanteessa. Siten on selvitettävä, täyttääkö pääasiassa kyseessä oleva menettely kaikki direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset.(44)
54. Tältä osin on muistutettava, että kyseistä säännöstä, siltä osin kuin siitä seuraa periaatteessa, ettei työntekijöiden suojajärjestelmää sovelleta tietyissä yrityksen luovutustapauksissa, ja siltä osin kuin siinä täten poiketaan direktiivin 2001/23 pääasiallisesta tavoitteesta, on välttämättä tulkittava suppeasti.(45)
a) Alustavia huomautuksia
55. Yksikään pääasian asianosaisista ei ole esittänyt, että tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevaa menettelyä voitaisiin pitää konkurssimenettelynä.(46) Prefaco väittää kuitenkin, että WCO:ssa säädetty menettely on ”väliaikainen suoja konkurssia vastaan” ja että konkurssimenettely ja pääasiassa kyseessä oleva menettely ovat hyvin samankaltaisia.
56. Belgian hallitus väittää, että tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskeva menettely on yksi nimenomaisesti Belgian osalta asetuksen (EY) N:o 1346/2000(47) liitteessä B mainituista likvidaatiomenettelyistä ja että koska kyseisen menettelyn luonne on määritelty kyseisessä luettelossa, menettelyyn sovelletaan direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohtaa.
57. En yhdy tähän näkemykseen. Mielestäni siltä kannalta, onko pääasiassa kyseessä olevaa menettelyä mahdollisesti pidettävä selvitysmenettelynä, ei ole ratkaisevaa, että kyseinen menettely on mainittu asetuksen N:o 1346/2000 liitteessä B.
58. Tältä osin on ensinnäkin muistutettava, että unionin kansainvälistä yksityisoikeutta koskevissa säännöksissä säädetyt tuomioistuimen toimivaltaa ja sovellettavaa lakia koskevat säännöt eivät ole esteenä kansallisille aineellisoikeudellisille säännöksille. Asetus N:o 1346/2000 on osa oikeudellista kehystä, jonka unioni on säätänyt kehittääkseen oikeudellista yhteistyötä siviili- ja kauppaoikeuden alalla siltä osin kuin sillä on rajat ylittäviä vaikutuksia, kun taas direktiivillä 2001/23 on yhdenmukaistettu aineellisen oikeuden säännöksiä ja sitä sovelletaan periaatteessa kaikkiin yritysten luovutuksiin. Näin ollen kyseisellä direktiivillä on säädetty työntekijöiden suojan ”yleinen standardi” yritysten luovutuksissa unionin alueella.(48) Toiseksi on niin, että jos maksukyvyttömyysmenettely tai selvitysmenettely on kirjattu asetuksen N:o 1346/2000 liitteeseen A tai B, sen on katsottava kuuluvan kyseisen asetuksen soveltamisalaan ja siten sitä on pidettävä maksukyvyttömyys- tai selvitystilanteena ainoastaan kyseisen asetuksen soveltamista varten.(49)
59. Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 7 kohdasta ilmenee, tässä asiassa on niin, että niin kauan kuin tuomioistuin ei ole ratkaissut tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevaa hakemusta, velallista ei voida asettaa konkurssiin, ja jos velallinen on yhteisö, sitä ei myöskään voida purkaa tuomioistuimessa. Näin ollen tämän ratkaisuehdotuksen 42–51 kohdassa käsitellyn oikeuskäytännön perusteella tällainen menettely, joka voi johtaa konkurssiin, mutta joka ei systemaattisesti johda tällaiseen seuraukseen, ei täytä edellytystä, jonka mukaan luovuttajan on oltava konkurssimenettelyssä tai muussa samankaltaisessa menettelyssä,(50) eikä se näin ollen voi kuulua direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun konkurssimenettelyn käsitteen alaan.(51)
60. Seuraavaksi käsittelen kysymystä siitä, täyttääkö pääasiassa kyseessä oleva menettely direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädetyn edellytyksen.
b) Luovuttajan on oltava konkurssimenettelyssä tai muussa samankaltaisessa maksukyvyttömyysmenettelyssä, joka on aloitettu luovuttajan varojen selvittämiseksi
61. Direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että luovuttajan on oltava konkurssimenettelyssä tai muussa samankaltaisessa maksukyvyttömyysmenettelyssä, joka on aloitettu sen varojen selvittämiseksi. Tältä osin on niin, kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että menettely, jolla pyritään kyseisen yrityksen toiminnan jatkumiseen, ei täytä tätä edellytystä.(52)
62. Kyseisten kahden menettelytyypin eroista unionin tuomioistuin on todennut, että menettelyllä pyritään toiminnan jatkumiseen, kun menettelyllä pyritään turvaamaan yrityksen tai sen elinkelpoisten osien toimintakyky. Varojen selvittämiseen tähtäävällä menettelyllä sen sijaan pyritään velkojien yhteiseen tyydyttämiseen parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikkei ole poissuljettua, että tietyn menettelyn kyseisten kahden tavoitteen välillä olisi tiettyä päällekkäisyyttä, menettelyn, jolla pyritään yrityksen toiminnan jatkumiseen, pääasiallinen tavoite on joka tapauksessa kyseessä olevan yrityksen pelastaminen.(53)
63. Sen ratkaisemiseksi, onko luovuttaja tässä asiassa ollut konkurssimenettelyssä tai muussa samankaltaisessa maksukyvyttömyysmenettelyssä, joka on aloitettu luovuttajan varojen selvittämiseksi, on otettava huomioon seuraavat tekijät.
64. Ensinnäkin Belgian hallituksen kirjallisista huomautuksista ilmenee, että WCO:n 23 §:n mukaan tuomioistuinpäätökseen perustuva uudelleenjärjestelymenettely aloitetaan heti, kun yritystoiminnan jatkuminen on uhattuna. Kyseisen säännöksen mukaan tällaisen jatkumisen katsotaan joka tapauksessa olevan uhattuna, jos tappiot ovat johtaneet käyttöomaisuuden vähenemiseen alle puoleen osakepääomasta. WCO:n 16 §:n mukaan kyseisen menettelyn tavoitteena on turvata tuomioistuimen valvonnassa ”vaikeuksissa olevan yrityksen tai sen toimintojen jatkuminen kokonaisuudessaan tai osittain”. Kyseisen menettelyn perusteella työnantaja, jonka yrityksen katsotaan olevan ”vaikeuksissa” tässä lainsäädännössä tarkoitetulla tavalla, voi saada useita kuukausia lykkäystä joko asian sopimiseksi, velkojien suostumuksen saamiseksi uudelleenjärjestelysuunnitelmalle tai tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvan luovutuksen toteuttamiseksi pääasiassa kyseessä olevan kaltaisella luovutuksella. Kuten lisäksi WCO:n 22 §:stä ilmenee, lykkäyksen avulla työnantaja voi järjestellä toimintansa uudelleen turvassa velkojien täytäntöönpanotoimenpiteiltä, mukaan lukien yhtiön konkurssiin hakemiselta.(54)
65. Toiseksi on korostettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut, että WCO:n 59 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskeva menettely koskee ”yrityksen tai sen toimintojen luovutusta kokonaisuudessaan tai osittain” ja että tuomioistuin voi määrätä tällaisesta menettelystä ”[mainittujen] toimintojen säilyttämiseksi, jos velallinen suostuu siihen tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevassa hakemuksessaan tai myöhemmin menettelyn aikana”.(55)
66. Kolmanneksi – ja lopuksi – on todettava, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on huomauttanut, että tässä asiassa on ilmeistä, että rechtbank van koophandel te Hasselt on määrännyt tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvasta luovutuksesta Echo-nimisen yrityksen tai sen toimintojen säilyttämiseksi kokonaisuudessaan tai osittain WCO:n 59 §:n 1 momentin 1 kohdan sanamuodon mukaisesti.
67. Näin ollen katson, että tällaista menettelyä on pidettävä menettelynä, jonka ensisijaisena tarkoituksena on vaikeuksissa olevan yrityksen pelastaminen kokonaisuudessaan tai osittain eikä siihen siten tämän ratkaisuehdotuksen 44 ja 50 kohdassa viitatun oikeuskäytännön mukaan voida soveltaa direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohtaa.
c) Konkurssimenettelyn tai muun samankaltaisen maksukyvyttömyysmenettelyn on tapahduttava viranomaisen valvonnassa
68. Direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädetystä kolmannesta edellytyksestä huomautan, että unionin tuomioistuimelle esitetyistä asiakirjoista ilmenee, että WCO:n 60 §:n mukaan tuomiossa, jossa määrätään luovutuksesta, on nimettävä selvittäjä, joka vastaa luovutuksen järjestämisestä ja toteuttamisesta ”velallisen nimissä ja lukuun”.(56) Näin ollen olen sitä mieltä, että tällainen valvonta, jonka ulottuvuus on rajoitetumpi, ei voi täyttää direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä viranomaisen valvontaa koskevaa edellytystä.(57)
69. Edellä esitetystä seuraa, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskeva menettely ei täytä kaikkia direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyjä edellytyksiä, mistä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on varmistuttava, ja että näin ollen direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädetystä suojajärjestelmästä ei voida poiketa.
D Luovutuksensaajan mahdollisuus valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa, direktiivin 2001/23 3 ja 4 artiklan valossa
70. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että WCO:n 61 §:n 4 momentin nojalla luovutuksensaaja voi valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa, edellyttäen, että valinta tehdään yhtäältä teknisillä, taloudellisilla tai organisatorisilla perusteilla ja toisaalta ilman kiellettyä erottelua. Kun otetaan huomioon tämä säännös, on kysyttävä, onko direktiivin 2001/23 3 ja 4 artiklan mukaan sallittua, että luovutuksensaaja valitsee WCO:n 61 §:n 4 momentin mukaisesti ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa.
71. Vastauksen antamiseksi tähän kysymykseen on ensinnäkin muistutettava, että – kuten unionin tuomioistuin on toistuvasti katsonut – direktiivillä 2001/23 pyritään turvaamaan työntekijöiden oikeudet työnantajan vaihtuessa, jotta he voivat jäädä uuden työnantajan palvelukseen luovuttajan kanssa sovittuja vastaavin ehdoin.(58) Direktiivin tavoitteena on turvata niin hyvin kuin mahdollista työsopimuksen ja työsuhteen jatkuminen muuttumattomana luovutuksensaajan kanssa, jotta estettäisiin se, että kyseiset työntekijät joutuvat huonompaan asemaan pelkän luovutuksen vuoksi.(59) Lisäksi on niin, kuten unionin tuomioistuin on jo katsonut, että koska tämä suoja kuuluu oikeusjärjestyksen perusteisiin ja on näin ollen riippumaton työsopimuksen sopimuspuolten tahdosta, direktiivin sääntöjä, erityisesti niitä, jotka koskevat työntekijöiden suojaa yrityksen luovutuksesta johtuvaa irtisanomista vastaan, on pidettävä pakottavina siten, ettei niistä voida poiketa työntekijöiden vahingoksi.(60)
72. Tämän jälkeen on myös muistutettava, että – kuten direktiivin 2001/23 3 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan sanamuodosta ilmenee – direktiivillä taattava suoja koskee ainoastaan niitä työntekijöitä, joilla on työsopimus tai työsuhde luovutuksen tapahtuessa.(61) Näin ollen on niin, että jollei toisin nimenomaisesti säädetä, ”direktiiviin 2001/23 voivat vedota ainoastaan ne työntekijät, joilla oli luovutusajankohtana työsopimus tai jotka muuten olivat tuolloin työsuhteessa. Kysymys siitä, oliko tänä ajankohtana sopimusta tai työsuhdetta, on ratkaistava kansallisen oikeuden perusteella, jolloin kuitenkin on otettava huomioon direktiivin pakottavat säännökset, jotka koskevat työntekijän suojaa luovutuksen perusteella tehtyä irtisanomista vastaan”.(62)
73. Tässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa yhtäältä, että luovutusajankohdaksi oli määritetty 22.4.2013,(63) ja toisaalta, että Plessersin työsopimus päätettiin 24.4.2013. Tuomioistuin korostaa, että ”ei voi olla epäilystäkään siitä, että luovutusajankohtana (22.4.2013) Plessersillä oli työsopimus [luovuttajan (Echo)] kanssa”. Tuomioistuin toteaa myös, että selvittäjät päättivät Plessersin työsopimuksen 24.4.2013. Näin ollen Plessersin on katsottava olleen luovuttajan työntekijä luovutusajankohtana, mistä seuraa erityisesti, että direktiivin 2001/23 3 artiklan mukaan luovuttaja–työnantajan (Echo) velvoitteet Plessersiä kohtaan ovat siirtyneet suoraan luovutuksensaajalle (Prefaco).(64)
74. Direktiivin 2001/23 4 artiklan 1 kohdassa säädetystä suojasta on todettava, että kyseisestä säännöksestä seuraa yhtäältä, että yrityksen luovutus ei sellaisenaan ole peruste, jota luovuttaja tai luovutuksensaaja voi käyttää irtisanomiseen, ja toisaalta, että kyseinen säännös ei estä irtisanomisia työvoiman muutoksiin johtavista taloudellisista, teknisistä tai organisatorisista syistä.(65)
75. Tältä osin on muistutettava, että – kuten unionin tuomioistuin on jo katsonut – sen määrittämiseksi, oliko irtisanomisen perusteena pelkästään luovutus ja rikottiinko sillä direktiivin 2001/23 4 artiklan 1 kohtaa, on otettava huomioon objektiiviset olosuhteet, joissa irtisanominen on tapahtunut.(66) Siten tässä asiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa tämän ratkaisuehdotuksen 15 ja 73 kohdasta ilmenee, että kyseinen irtisanominen tapahtui kaksi päivää luovutusajankohdan jälkeen.
76. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee myös, ettei ole riittävää osoittaa, että työsopimus päättyi taloudellisista, teknisistä tai organisatorisista syistä. On myös todistettava, että kyseiset syyt eivät direktiivin 2001/23 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn vastaisesti liity välittömästi yrityksen luovutukseen. Toisin sanoen on todistettava, että kyseinen irtisanominen on johtunut luovutuksen lisäksi muista olosuhteista. Siten nimenomaan näitä ”muita olosuhteita” voidaan mahdollisesti pitää 4 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina ”taloudellisina, teknisinä tai organisatorisina syinä”.(67)
77. Sen sijaan WCO:n 61 §:n 4 momentin mukaan ainoastaan luovutuksensaajalla on oikeus valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa, vaikka kyseinen valinta onkin tehtävä teknisillä, taloudellisilla tai organisatorisilla perusteilla. Kansallisessa lainsäädännössä ei nähtävästi ole a priori rajoitettu kyseisen valinnan ulottuvuutta. Kuten komissio kuitenkin perustellusti huomauttaa, kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on varmistua direktiivin 2001/23 tehokkaasta vaikutuksesta. Näin ollen kansallisen tuomioistuimen on itse kyettävä arvioimaan tarvetta irtisanoa työntekijöitä taloudellisista, teknisistä tai organisatorisista syistä; näin ei näytä olevan tässä tapauksessa. Kansallinen tuomioistuin voisi arvioida tätä ainoastaan, jos kaikki osapuolet, joihin yrityksen luovutus on vaikuttanut, olisivat kertoneet sille tyhjentävästi irtisanomisperusteista. Pelkästään sitä, että halutaan vähentää yrityksen haltuunoton kustannuksia tai ehkäistä tai rajoittaa taloudellisia ongelmia, ei näin ollen voida hyväksyä irtisanomisperusteeksi.(68) Jos luovutuksensaajan annetaan valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa, jäävät direktiivin 2001/23 3 ja 4 artikla sisällöllisesti tyhjiksi. Menettelyt, joihin ei sovelleta kyseisen direktiivin suojajärjestelmää, ovat nimittäin konkurssi- tai maksukyvyttömyysmenettelyjä, joiden tavoitteena on luovuttajan varojen selvittäminen ja joihin sovelletaan periaatteessa direktiiviä 2008/94. Koska nyt kyseessä olevan menettelyn tavoitteena on sen sijaan yritystoiminnan jatkuminen, menettelyyn ei sovelleta direktiivin 2001/23 5 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta, ja näin ollen luovutuksensaajan mahdollisuus valita työntekijänsä on vastoin direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädettyä ja siten direktiivin tehokasta vaikutusta.
78. Näin ollen olen sitä mieltä, että direktiiviä 2001/23, ja erityisesti sen 3 ja 4 artiklaa, on tulkittava siten, että se on esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan silloin, kun yritys luovutetaan sellaisessa tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevassa menettelyssä, jonka tarkoituksena on luovuttajan tai sen toimintojen säilyttäminen kokonaisuudessaan tai osittain, luovutuksensaajalla on oikeus valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa.
V Ratkaisuehdotus
79. Kaikkeen edellä esitettyyn nähden ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaisi arbeidshof te Antwerpenille seuraavasti:
1) Työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 12.3.2001 annetun neuvoston direktiivin 2001/23/EY 5 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskeva menettely ei täytä kaikkia kyseisessä säännöksessä säädettyjä edellytyksiä, jolloin direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädetystä suojajärjestelmästä ei voida poiketa.
2) Direktiiviä 2001/23, ja erityisesti sen 3 ja 4 artiklaa, on tulkittava siten, että se on esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan silloin, kun yritys luovutetaan sellaisessa tuomioistuimen valvonnassa tapahtuvalla luovutuksella toteutettavaa tuomioistuinpäätökseen perustuvaa uudelleenjärjestelyä koskevassa menettelyssä, jonka tarkoituksena on luovuttajan tai sen toimintojen säilyttäminen kokonaisuudessaan tai osittain, luovutuksensaajalla on oikeus valita ne työntekijät, jotka se haluaa ottaa palvelukseensa.