Language of document : ECLI:EU:C:2019:1077

Yhdistetyt asiat C-566/19 PPU ja C-626/19 PPU

JR

ja

YC

(Cour d’appelin (Luxemburg) ja rechtbank Amsterdamin esittämät ennakkoratkaisupyynnöt)

 Unionin tuomioistuimen tuomio (ensimmäinen jaosto) 12.12.2019

Ennakkoratkaisupyyntö – Kiireellinen ennakkoratkaisumenettely – Poliisiyhteistyö ja oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa – Eurooppalainen pidätysmääräys – Puitepäätös 2002/584/YOS – 6 artiklan 1 kohta – Pidätysmääräyksen antaneen oikeusviranomaisen käsite – Arviointiperusteet – Jäsenvaltion syyttäjäviranomaisen syytetoimenpiteitä varten antama eurooppalainen pidätysmääräys

1.        Poliisiyhteistyö – Oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa – Eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä tehty puitepäätös – Puitepäätöksen 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu pidätysmääräyksen antaneen oikeusviranomaisen käsite – Jäsenvaltion viranomaiset, jotka osallistuvat rikoslainkäyttöön tässä jäsenvaltiossa, mutta eivät ole tuomioistuimia – Kuuluminen käsitteen alaan – Luokittelu ei riipu siitä, että eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamista koskevaan päätökseen kohdistuu tuomioistuinvalvonta

(Neuvoston puitepäätöksen 2002/584, sellaisena kuin se on muutettuna puitepäätöksellä 2009/299, 6 artiklan 1 kohta)

(ks. 48 kohta)

2.        Poliisiyhteistyö – Oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa – Eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä tehty puitepäätös – Puitepäätöksen 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu pidätysmääräyksen antaneen oikeusviranomaisen käsite – Syyttäjäviranomainen, jolla on toimivalta toteuttaa syytetoimenpiteitä rikoksesta epäiltyä henkilöä kohtaan – Kuuluminen käsitteen alaan – Edellytykset – Riippumattomuus tehtävien hoitamisessa – Ulottuvuus

(Neuvoston puitepäätöksen 2002/584, sellaisena kuin se on muutettuna puitepäätöksellä 2009/299, 6 artiklan 1 kohta)

(ks. 52–58 kohta ja tuomiolauselma)

3.        Poliisiyhteistyö – Oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa – Eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä tehty puitepäätös – Eurooppalaisen pidätysmääräyksen antaminen syytetoimenpiteitä varten – Jäsenvaltion viranomaisille, jotka osallistuvat rikoslainkäyttöön tässä jäsenvaltiossa, mutta eivät ole tuomioistuimia, annettu toimivalta – Tehokasta oikeussuojaa koskevien vaatimusten noudattaminen – Velvollisuus säätää eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamisen edellytysten tuomioistuinvalvonnasta – Ulottuvuus

(Neuvoston puitepäätös 2002/584, sellaisena kuin se on muutettuna puitepäätöksellä 2009/299)

(ks. 59-66, 70, 71 ja 74 kohta sekä tuomiolauselma)

Tiivistelmä

Unionin tuomioistuin katsoo, että Ranskan, Ruotsin ja Belgian syyttäjäviranomaiset täyttävät eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamista koskevat vaatimukset, ja täsmentää myös tällaisen pidätysmääräyksen kohteena olevien henkilöiden oikeussuojan ulottuvuutta

Unionin tuomioistuin on kiireellisessä menettelyssä 12.12.2019 antamillaan tuomioilla Parquet général du Grand-Duché de Luxembourg ja Openbaar Ministerie (Lyonin ja Tours’n syyttäjäviranomaiset) (C-566/19 PPU ja C-626/19 PPU), Openbaar Ministerie (Ruotsin syyttäjäviranomainen) (C-625/19 PPU) ja Openbaar Ministerie (Brysselin syyttäjäviranomainen) (C-627/19 PPU) täydentänyt viimeaikaista oikeuskäytäntöään,(1) joka koskee eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä annettua puitepäätöstä 2002/584(2) eurooppalaisen pidätysmääräyksen antaneen oikeusviranomaisen riippumattomuutta ja tällaisen määräyksen kohteena olevien henkilöiden tehokasta oikeussuojaa koskevien edellytysten osalta.

Pääasioissa eurooppalaisen pidätysmääräyksen antajina olivat Ranskan (asiat C-566/19 PPU ja C-626/19 PPU), Ruotsin (asia C-625/19 PPU) ja Belgian (asia C-627/19 PPU) syyttäjäviranomaiset, kolmessa ensimmäisessä asiassa syytetoimenpiteitä varten ja viimeisessä asiassa rangaistuksen täytäntöönpanoa varten. Kysymys oli määräysten täytäntöönpanosta, joka riippui muun muassa siitä, voitiinko kyseisiä syyttäjäviranomaisia pitää pidätysmääräyksen antaneina oikeusviranomaisina.

Aluksi unionin tuomioistuin tutki, takaako Ranskan syyttäjäviranomaisen asema sille riittävän riippumattomuuden antaa eurooppalaisia pidätysmääräyksiä, ja totesi sen tällaiseksi.

Päätelmän tueksi unionin tuomioistuin muistutti aluksi, että käsite ”pidätysmääräyksen antanut viranomainen” voi käsittää jäsenvaltion viranomaiset, jotka eivät ole tuomareita tai tuomioistuimia mutta jotka osallistuvat rikosoikeudelliseen lainkäyttöön ja toimivat riippumattomasti. Viimeksi mainittuun edellytykseen kuuluu, että kyseisten viranomaisten asemaa ja organisaatiota koskevilla säännöillä voidaan taata se, ettei niihin kohdistu eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamisen yhteydessä riskiä siitä, että täytäntöönpanovallan käyttäjä antaisi niille yksittäistapauksia koskevia määräyksiä tai käskyjä.

Unionin tuomioistuin katsoi Ranskan syyttäjänviraston syyttäjien osalta, että esitetyillä seikoilla voidaan osoittaa, että heillä on toimivalta arvioida eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamisen tarpeellisuus ja sen oikeasuhteisuus riippumattomina erityisesti suhteessa täytäntöönpanovaltaan ja että he käyttävät kyseistä toimivaltaa objektiivisesti ottamalla huomioon kaikki syyllisyyttä tukevat ja sitä vastaan puhuvat seikat. Heidän riippumattomuuttaan ei saata kyseenalaiseksi se, että he vastaavat syytteen nostamisesta, se, että oikeusministeri voi antaa heille yleisiä kriminaalipoliittisia käskyjä, eikä sekään, että he ovat esimiestensä, jotka itse kuuluvat syyttäjäkuntaan, johdon ja valvonnan alaisia ja velvollisia noudattamaan näiden käskyjä.

Toiseksi unionin tuomioistuin täsmensi viimeaikaisessa oikeuskäytännössään asetettua edellytystä, jonka mukaan eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamista koskevan päätöksen, jonka tekee viranomainen, joka osallistuu lainkäyttöön mutta ei ole tuomioistuin, osalta pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa on oltava käytettävissä sellainen oikeussuojakeino tuomioistuimessa, joka täyttää tehokkaaseen oikeussuojaan liittyvät vaatimukset.

Ensinnäkin unionin tuomioistuin korosti, että tällaisen oikeussuojakeinon olemassaolo ei ole edellytys sille, että viranomaisen katsottaisiin olevan pidätysmääräyksen antanut oikeusviranomainen.

Toiseksi unionin tuomioistuin totesi, että jäsenvaltioiden tehtävänä on varmistaa, että niiden oikeusjärjestyksissä taataan tehokkaasti edellytetty oikeussuojan taso menettelyllisillä säännöillä, jotka ne panevat täytäntöön ja jotka voivat vaihdella järjestelmästä toiseen. Eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamisesta tehtyyn päätökseen kohdistuvan erillisen oikeussuojakeinon käyttöön ottaminen on kuitenkin vain yksi mahdollisuus. Unionin tuomioistuin katsoi näin ollen, että tehokasta oikeussuojaa tuomioistuimissa koskevat vaatimukset, joiden on täytyttävä sellaisen henkilön osalta, josta viranomainen, joka ei ole tuomioistuin, on antanut eurooppalaisen pidätysmääräyksen syytetoimenpiteitä varten, täyttyvät, jos kyseisen pidätysmääräyksen antamisedellytyksiin ja erityisesti sen oikeasuhteisuuteen kohdistuu tuomioistuinvalvonta sen antaneessa jäsenvaltiossa.

Käsitellyissä asioissa todettiin Ranskan ja Ruotsin järjestelmien täyttävän kyseiset vaatimukset, koska kansallisten menettelysäännösten perusteella voidaan todeta, että syyttäjäviranomaisen eurooppalaisen pidätysmääräyksen antamista koskevan päätöksen oikeasuhteisuus voi olla tuomioistuinvalvonnan kohteena joko ennen sen antamista, jopa lähes samanaikaisesti sen antamisen kanssa tai myös myöhemmin. Erityisesti on todettava, että tällaisen arvioinnin suorittaa etukäteen tuomioistuin, joka tekee kansallisen päätöksen, joka voi myöhemmin olla eurooppalainen pidätysmääräyksen perusteena.

Unionin tuomioistuin katsoi, etteivät tehokasta oikeussuojaa koskevat vaatimukset edellytä syyttäjäviranomaisen päätökseen kohdistuvasta erillisestä oikeussuojakeinosta säätämistä myöskään siinä tapauksessa, että syyttäjäviranomainen ei ole antanut eurooppalaista pidätysmääräystä syytetoimenpiteitä varten vaan lainvoimaisella tuomiolla määrätyn vapausrangaistuksen täytäntöönpanemiseksi. Belgian järjestelmä, jossa ei säädetä tällaisesta oikeussuojakeinosta, täyttää siis myös kyseiset vaatimukset. Unionin tuomioistuin korosti tältä osin, että kun eurooppalainen pidätysmääräys annetaan rangaistuksen täytäntöönpanemiseksi, tuomioistuinvalvonta toteutuu sillä täytäntöönpanokelpoisella tuomiolla, johon kyseinen pidätysmääräys perustuu. Täytäntöönpanosta vastaava oikeusviranomainen voi nimittäin olettaa, että tällaisen pidätysmääräyksen antamista koskeva päätös on tehty menettelyssä, jossa etsitty henkilö on saanut perusoikeuksiensa suojaamiseen liittyvät takeet. Lisäksi kyseisen pidätysmääräyksen oikeasuhteisuus seuraa myös julistetusta tuomiosta, koska eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä annetussa puitepäätöksessä säädetään, että rangaistuksen tai turvaamistoimenpiteen keston on oltava vähintään neljä kuukautta.


1      Ks. esim. tuomio 27.5.2019, OG ja PI (Lyypekin ja Zwickaun syyttäjäviranomaiset) (C-508/18 ja C-82/19 PPU, EU:C:2019:456), tuomio 27.5.2109, PF (Liettuan yleinen syyttäjä) (C-509/18, EU:C:2019:457) sekä tuomio 9.10.2019, NJ (Wienin syyttäjäviranomainen) (C-489/19 PPU, EU:C:2019:849).


2      Pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä 13.6.2002 annettu neuvoston puitepäätös 2002/584/YOS (EUVL 2002, L 190, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 26.2.2009 annetulla neuvoston puitepäätöksellä 2009/299/YOS (EUVL 2009, L 81 s. 24).