EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN MÄÄRÄYS (toinen jaosto)

5 päivänä joulukuuta 2012

Asia F‑109/12

Sabine Scheidemann

vastaan

Euroopan komissio

Henkilöstö – Virkamiehet – Toimielinten välinen siirto sellaisen ylennyskierroksen aikana, jonka yhteydessä virkamies oli ylennyskelpoinen alkuperäisessä toimielimessään – Taannehtivaa ylennystä koskeva vaatimus – Nimenomainen hylkäämispäätös, joka on tehty implisiittisen päätöksen jälkeen – Valitusaika – Myöhästyminen – Tutkittavaksi ottamisen edellytysten selvä puuttuminen

Aihe: SEUT 270 artiklaan, jota sovelletaan Euratomin perustamissopimukseen sen 106 a artiklan nojalla, perustuva kanne, jossa Sabine Scheidemann, joka on Euroopan komission virkamies, vaatii virkamiestuomioistuinta kumoamaan 20.12.2011 tehdyn Euroopan parlamentin päätöksen hylätä hänen vaatimuksensa taannehtivasta ylennyksestä 1.1.2010 alkaen.

Ratkaisu: Kanne jätetään tutkimatta, koska tutkittavaksi ottamisen edellytykset selvästi puuttuvat. Kantaja vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan

Tiivistelmä

1.      Henkilöstökanne – Kannetta edeltävä hallinnollinen valitus – Määräaikojen ehdottomuus – Peruste, jonka tuomioistuin tutkii viran puolesta

(Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artikla)

2.      Henkilöstökanne – Kannetta edeltävä hallinnollinen valitus – Hakemuksen implisiittinen hylkäämispäätös, jota ei ole riitautettu määräajassa – Myöhempi nimenomainen päätös – Vahvistava toimenpide

(Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artikla)

1.      Henkilöstösääntöjen 90 artiklassa säädetty kolmen kuukauden määräaika valituksen tekemiseksi virkamiehelle vastaisesta päätöksestä on ehdoton, eivätkä tuomioistuin tai asianosaiset voi päättää siitä vapaasti siltä osin kuin määräaika on säädetty oikeudellisten tilanteiden selkeyden ja turvallisuuden ja oikeudellisen varmuuden takaamiseksi. Unionin tuomioistuimille kuuluu siis viran puolesta sen tarkistaminen, että tätä määräaikaa on noudatettu.

Sillä, että toimielin ei ole hallinnolliseen valitukseen antamassaan vastauksessa tuonut esiin, että hallinnollinen valitus on esitetty myöhässä ja että sitä ei näin ollen voida ottaa tutkittavaksi, tai sillä, että toimielin itse on nimenomaisesti todennut, että kantajalla oli vielä mahdollisuus nostaa kanne, ei ole vaikutusta kanteen tutkittavaksi ottamiseen henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Tällaisten seikkojen seurauksena ei nimittäin voi olla, että henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa säädetyistä pakottavista määräajoista poiketaan, eikä siitä ainakaan voi seurata, että virkamiestuomioistuin vapautetaan sillä olevasta velvollisuudesta valvoa, että henkilöstösääntöjen mukaisia määräaikoja on noudatettu.

(ks. 17 ja 20 kohta)

Viittaukset:

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑358/03, Krahl v. komissio, 7.9.2005, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja asia T‑306/08 P, Braun-Neumann v. parlamentti, 15.1.2009, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen

2.      Vaatimuksen nimenomainen hylkääminen tämän saman vaatimuksen implisiittisen hylkäämispäätöksen jälkeen, jolloin kysymyksessä on pelkkä vahvistava toimenpide, ei anna virkamiehelle oikeutta jatkaa oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä siten, että valituksen tekemiselle asetettaisiin uusi määräaika. Lisäksi on niin, että vaikka henkilöstösääntöjen 91 artiklan 3 kohdan toisessa luetelmakohdassa säädetään, että jos valituksen implisiittisen hylkäämispäätöksen jälkeen, mutta kanteen tekemiselle asetetussa määräajassa, tehdään nimenomainen hylkäämispäätös, kanteen tekemiselle asetettu määräaika alkaa uudelleen, tämä sääntö koskee ainoastaan määräaikaa kanteen nostamiseksi päätöksestä, jolla valitus on hylätty, eikä sitä sovelleta määräaikaan, jossa valitus on tehtävä päätöksestä, jolla vaatimus on hylätty. Henkilöstösääntöjen 91 artiklan 3 kohdan toisen luetelmakohdan säännös on nimittäin kanteen nostamisen määräaikoihin liittyviä yksityiskohtaisia sääntöjä koskeva erityissäännös, jota on tulkittava sanamuotonsa mukaisesti ja suppeasti.

(ks. 18 ja 19 kohta)

Viittaukset:

Virkamiestuomioistuin: asia F–73/10, Coedo Suárez v. neuvosto, 5.7.2011, 37 ja 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen