EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
25 päivänä syyskuuta 2012
Asia F‑41/10
Moises Bermejo Garde
vastaan
Euroopan talous- ja sosiaalikomitea (ETSK)
Henkilöstö – Virkamiehet – Työpaikkakiusaaminen – Avustamispyyntö – Oikeus luovuttaa tietoja – Siirto muihin tehtäviin – Yksikön etu
Aihe: SEUT 270 artiklaan, jota sovelletaan Euratomin perustamissopimukseen sen 106 a artiklan nojalla, perustuva kanne, jossa Moises Bermejo Garde vaatii virkamiestuomioistuinta kumoamaan päätökset, joilla Euroopan talous- ja sosiaalikomitean (ETSK) puheenjohtaja yhtäältä hylkäsi työpaikkakiusaamisen johdosta tehdyn avustamispyynnön ja kieltäytyi saattamasta asiaa Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) käsiteltäväksi ja toisaalta päätti hänen aikaisemmat tehtävänsä ja siirsi hänet muihin tehtäviin ja velvoittamaan ETSK:n maksamaan hänelle vahingonkorvausta.
Ratkaisu: Kanne hylätään. Asianosaiset vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan
Tiivistelmä
1. Henkilöstökanne – Virkamiehelle vastainen toimi – Käsite – Hallinnon kirje, jossa asianomaiselle henkilölle ilmoitetaan aikomuksesta siirtää hänet tulevaisuudessa muihin tehtäviin, ei kuulu käsitteeseen
(Henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohta)
2. Henkilöstökanne – Oikeussuojan tarve – Kanne, joka koskee hallinnon kieltäytymistä asian saattamisesta Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) käsiteltäväksi – Kantajaan itseensä liittyvien väitteiden puuttuminen – Tutkimatta jättäminen
(Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artikla)
3. Virkamiehet – Periaatteet – Puolustautumisoikeudet – Velvollisuus kuulla asianomaista henkilöä ennen tälle vastaisen toimen toteuttamista – Ulottuvuus – Päätös avustamispyynnön hylkäämisestä ei kuulu velvollisuuden piiriin
(Henkilöstösääntöjen 24 artikla)
4. Virkamiehet – Työpaikkakiusaaminen – Käsite – Asianomaisen henkilön ihmisarvoa loukkaava tai hänen työolojaan heikentävä menettely – Vaatimus menettelyn toistuvuudesta – Vaatimus menettelyn tahallisuudesta – Ulottuvuus – Vaatimusta kiusaajan pahansuovasta tarkoituksesta ei ole
(Henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohta)
5. Virkamiehet – Oikeudet ja velvollisuudet – Sananvapaus – Sellaisten seikkojen ilmoittaminen, jotka antavat aihetta olettaa lainvastaisen toiminnan tai vakavan laiminlyönnin mahdollisuutta – Suoja kurinpitotoimia vastaan – Edellytys – Virkamiehen vilpitön mieli – Huomioon otettavat tekijät
(Henkilöstösääntöjen 12 a ja 22 a artikla)
6. Virkamiehet – Yksikköjen organisointi – Henkilöstön asemapaikkojen määrääminen – Asemapaikan siirto – Hallinnon harkintavalta – Rajat – Yksikön etu – Virkojen vastaavuuden noudattaminen – Tuomioistuinvalvonnan rajat
(Henkilöstösääntöjen 7 artikla)
1. Asianomaiselle vastaisia ovat ainoastaan sellaiset toimet tai toimenpiteet, joilla on sitovia oikeusvaikutuksia, jotka voivat vaikuttaa kantajan etuihin suoraan ja välittömästi muuttaen tämän oikeusasemaa selvästi, ja tällaisten toimien tai toimenpiteiden toteuttajana on oltava toimivaltainen viranomainen ja niihin on sisällyttävä hallinnon lopullinen kannanotto. Pelkästään se, että toimivaltainen viranomainen ilmaisee aikomuksensa tehdä tulevaisuudessa tietyn päätöksen, kuten päätöksen virkamiehen siirtämisestä muihin tehtäviin, ei ole omiaan luomaan vastaavia oikeuksia tai velvollisuuksia tälle virkamiehelle.
(ks. 49 ja 50 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: yhdistetyt asiat T‑33/89 ja T‑74/89,16.3.1993, Blackman v. parlamentti, 27 kohta ja asia T‑95/04, Lavagnoli v. komissio, 17.5.2006, 35 kohta
Virkamiestuomioistuin: asia F‑52/09, Da Silva Pinto Branco v. yhteisöjen tuomioistuin, 14.9.2010, 32 kohta
2. Virkamies ei voi nostaa kannetta yleisen lainmukaisuuden tai toimielinten edun nimissä, ja hän voi vedota kanteen tueksi vain häneen itseensä liittyviin kanneperusteisiin. Sen hyväksyminen, että virkamies, joka on varoittanut esimiestään väärinkäytöksistä, jotka eivät koske häntä suoraan, voisi nostaa kanteen, joka kohdistuu tämän esimiehen kieltäytymiseen ilmoittamasta näitä tietoja Euroopan petostentorjuntavirastolle, merkitsisi kuitenkin sen myöntämistä, että kyseinen virkamies on oikeutettu toimimaan yleisen lainmukaisuuden nimissä. Tällä virkamiehellä on kuitenkin mahdollisuus nostaa tällaisesta päätöksestä kanne siinä tapauksessa, että hän katsoo joutuneensa sellaisen päätöksen kohteeksi, joka vahingoittaa hänen etujaan hänen esimiehilleen annettujen tietojen johdosta.
(ks. 62 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑178/97, Moncada v. komissio, 7.7.1998, 39 kohta
3. Puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen missä tahansa menettelyssä, jota käydään tiettyä henkilöä vastaan ja joka voi johtaa hänelle vastaiseen päätökseen, on unionin oikeuden perusperiaate, jota on noudatettava vaikka tästä menettelystä ei olisi annettu mitään määräyksiä. Henkilöstösääntöjen 24 artiklan mukaisella avustamispyynnöllä aloitettua menettelyä ei voida kuitenkaan katsoa menettelyksi, joka on aloitettu asianomaista henkilöä vastaan. Näin ollen hallinnon päätös, jolla hylätään avustamispyyntö, ei sisälly niiden päätösten joukkoon, joiden osalta puolustautumisoikeuksia on noudatettava.
(ks. 78 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑36/96, Gaspari v. parlamentti, 10.7.1997, 32 kohta ja asia T‑67/99, K v. komissio, 27.6.2000, 72 kohta
4. Henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa määritellään työpaikkakiusaaminen ”sopimattomaksi käytökseksi”, jonka osoittaminen edellyttää kahden kumulatiivisen edellytyksen täyttymistä. Ensimmäinen edellytys koskee tekoja, puheita, eleitä tai kirjoituksia, joiden esiintymisen on oltava ”pysyvää, toistuvaa tai järjestelmällistä”, mikä edellyttää, että työpaikkakiusaaminen on ymmärrettävä menettelyksi, joka kestää välttämättä tietyn aikaa ja edellyttää toistuvia tai jatkuvia sekä ”tahallisia” toimia. Toinen päällekkäinen edellytys, joka on liitetty ensimmäiseen rinnastuskonjunktiolla ”ja”, koskee sitä, että näillä puheilla, teoilla, eleillä tai kirjoituksilla loukataan henkilön persoonaa, ihmisarvoa taikka fyysistä tai henkistä koskemattomuutta. Koska adjektiivi ”tahallinen” koskee ensimmäistä eikä jälkimmäistä edellytystä, on mahdollista tehdä kaksi päätelmää. Yhtäältä henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen puheiden, tekojen, eleiden tai kirjoitusten on oltava tahallisia, millä suljetaan tahaton käytös tämän säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle. Toisaalta ei sitä vastoin edellytetä, että näiden puheiden, tekojen, eleiden tai kirjoitusten tarkoituksena olisi ollut loukata jonkun henkilön persoonaa, ihmisarvoa taikka fyysistä tai henkistä koskemattomuutta. Toisin sanoen kyse voi olla henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetusta työpaikkakiusaamisesta vaikka kiusaaja ei olisi tarkoittanut teoillaan loukata uhrin ihmisarvoa tai heikentää tahallaan hänen työolojaan. Jo se riittää, että hänen toimistaan on objektiivisesti aiheutunut tällaisia seurauksia, siltä osin kuin ne ovat olleet tahallisia.
(ks. 82 ja 83 kohta)
Viittaukset:
Virkamiestuomioistuin: asia F‑52/05, Q v. komissio, 9.12.2008, 135 kohta, jota ei ole tältä osin kumottu asiassa T‑80/09 P, komissio v. Q, 12.7.2011 annetulla unionin yleisen tuomioistuimen tuomiolla, ja asia F‑42/10, Skareby v. komissio, 16.5.2012, 65 kohta
5. Sen ratkaisemiseksi, käyttikö virkamies rehellisesti henkilöstösääntöjen 12 a ja 22 a artiklassa säädettyä ilmoitusoikeutta, on otettava huomioon tiettyjä tekijöitä.
Aluksi on tutkittava, koskevatko tiedot, jotka virkamies päättää ilmoittaa esimiehilleen tai mahdollisesti suoraan Euroopan petostentorjuntavirastolle (OLAF), väärinkäytöksiä, jotka ovat – siinä tapauksessa, että ne ovat todellisia – luonteeltaan selvästi vakavia. Toinen huomioon otettava tekijä on luovutettujen tietojen todenperäisyys tai ainakin todennäköisyys. Ilmaisuvapauden käyttö, johon kuuluu virkamiehen mahdollisuus ilmoittaa työpaikkakiusaamisesta tai laittomista teoista tai virkamiehelle kuuluvien velvollisuuksien vakavasta noudattamatta jättämisestä, sisältää nimittäin velvollisuuksia ja vastuita, ja sen, joka päättää luovuttaa tällaisia tietoja, on varmistettava huolellisesti, sikäli kuin olosuhteet sen sallivat, että ne ovat paikkansapitäviä ja uskottavia. Siten virkamiehen, joka ilmoittaa väärinkäytöksistä, jotka hänen näkemyksensä mukaan kuuluvat henkilöstösääntöjen 12 a ja 22 a artiklan soveltamisalaan, on varmistuttava siitä, että syytökset, joita hän esittää, perustuvat paikkansapitäviin tosiseikkoihin tai ainakin, että niillä on riittävä tosiasiapohja. Tältä osin henkilöstösääntöjen 22 a artikla koskee ainoastaan konkreettisten tosiseikkojen ilmoittamista, joiden ensimmäinen arviointi on voinut saada niistä ilmoittaneen virkamiehen olettamaan kohtuudella, että kysymys on laittomasta toiminnasta tai vakavasta laiminlyönnistä, ja tämä säännös on lisäksi sovitettava yhteen virkamiehille kuuluvien objektiivisuuden ja puolueettomuuden velvollisuuksien, heidän viranhoitoonsa kohdistuvaa arvonantoa koskevan huolenpitovelvollisuuden ja heidän lojaalisuusvelvollisuutensa kanssa, sekä sen velvollisuuden kanssa, jonka mukaan on kunnioitettava kyseessä olevien henkilöiden kunniaa ja syyttömyysolettamaa. Lisäksi on otettava huomioon keinot, joita virkamies on käyttänyt ilmoituksen tekemistä varten, ja erityisesti henkilöstösääntöjen 22 a artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien väärinkäytösten osalta on tutkittava, onko virkamies kääntynyt toimivaltaisen viranomaisen tai elimen puoleen eli ilmoittanut asiasta ”suoraan yksikkönsä päällikölle tai pääjohtajalleen tai, jos hän pitää sitä tarpeellisena, pääsihteerille tai vastaavissa viroissa toimiville henkilöille taikka [OLAFille]”. Lopuksi laittomuuksista ilmoittavan virkamiehen vaikutin on toinen tekijä arvioitaessa sitä, onko tämä toiminut rehellisesti. Ilmoitusta, jonka vaikuttimena on henkilökohtainen kauna tai vihamielisyys tai odotettavissa oleva henkilökohtainen etu, erityisesti rahallinen hyöty, ei voida pitää rehellisesti tehtynä. Lisäksi virkamiehellä on velvollisuus noudattaa äärimmäistä varovaisuutta ja mahdollisimman suurta itsehillintää OLAFin toimivaltaan kuuluvien väitteiden levittämisessä.
(ks. 134–138 ja 150 kohta)
Viittaukset:
Virkamiestuomioistuin: asia F‑77/09, Nijs v. tilintarkastustuomioistuin, 13.1.2011, 66–70 ja 80 kohta
6. Vaikka henkilöstösäännöissä ja erityisesti niiden 7 artiklassa ei säädetä nimenomaisesti mahdollisuudesta ”siirtää” virkamies ”muihin tehtäviin”, toimielimillä on laaja harkintavalta sen suhteen, kuinka ne organisoivat yksikkönsä niille uskottujen tehtävien mukaisesti, ja sen suhteen, kuinka ne näiden tehtävien hoitamiseksi määräävät palveluksessaan olevan henkilöstön asemapaikat, edellyttäen kuitenkin yhtäältä, että tämä asemapaikkaan määrääminen tapahtuu yksikön edun mukaisesti ja toisaalta, että virkojen vastaavuutta noudatetaan.
Ensin mainitun edellytyksen osalta unionin tuomioistuinten valvonnan, joka koskee yksikön etuun liittyvän edellytyksen noudattamista, on rajoituttava kysymykseen siitä, onko nimittävä viranomainen pysynyt kohtuullisissa rajoissa, ja ettei se ole käyttänyt harkintavaltaansa ilmeisen virheellisesti. Tältä osin virkamiehen asemapaikka voidaan yksikön edun vuoksi siirtää sisäisten, henkilösuhteissa ilmenneiden ongelmien vuoksi silloin, kun niistä aiheutuu yksikön moitteettomalle toiminnalle vahingollisia vaikutuksia, kestämättömäksi tulleen hallinnollisen tilanteen saattamiseksi päätökseen. Tällainen yksikön edun vuoksi päätetty asemapaikan siirto ei edellytä asianomaisen virkamiehen suostumusta. Lisäksi tarkasteltaessa sitä, voidaanko henkilösuhteissa ilmenneillä jännitteillä perustella virkamiehen siirtoa yksikön edun vuoksi, sen määrittäminen, kuka kyseessä olevista vaikutuksista on vastuussa tai ovatko esitetyt moitteet perusteltuja, ei ole merkitystä.
Jälkimmäisen edellytyksen osalta silloin, kun virkamiehelle annettuja tehtäviä muutetaan, henkilöstösääntöjen 7 artiklassa nimenomaan lausuttu palkkaluokan ja viran vastaavuuden sääntö merkitsee virkamiehen nykyisten tehtävien ja palkkaluokan vertailua eikä hänen nykyisten ja aikaisempien tehtäviensä vertailua. Näin ollen kyseinen sääntö ei estä sitä, että päätöksellä annetaan uusia tehtäviä, jotka – vaikka ne eroavat aikaisemmin hoidetuista tehtävistä ja asianomainen virkamies mieltää niiden merkitsevän hänen valtuuksiensa vähentämistä – ovat kuitenkin hänen palkkaluokkaansa vastaavan viran mukaisia. Näin ollen virkamiehen valtuuksien todellisella vähentämisellä rikotaan palkkaluokan ja viran vastaavuuden sääntöä vain, jos uudet tehtävät ovat kokonaisuudessaan selvästi hänen palkkaluokkaansa ja virkaansa vastaavia tehtäviä vähempiarvoisia, kun otetaan huomioon niiden luonne, merkitys ja määrä. Henkilöstösäännöissä ei myönnetä virkamiehille mitään oikeutta määrättyyn virkaan vaan jätetään päinvastoin nimittävälle viranomaiselle toimivalta määrätä virkamiehet yksikön edun mukaisesti heidän palkkaluokkaansa vastaaviin eri virkoihin. Lisäksi on niin, että vaikka onkin hallinnon etujen mukaista ottaa virkamiesten nimityksissä huomioon heidän kykynsä ja henkilökohtaiset toiveensa, ei virkamiehellä voida kuitenkaan katsoa olevan oikeutta hoitaa tai pitää itsellään mitään tiettyä toimea tai kieltäytyä kaikista muista perusvirkansa mukaisista tehtävistä.
(ks. 156, 158, 159 ja 162–164 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 124/78, List v. komissio, 12.7.1979, 13 kohta; asia 218/80, Kruse v. komissio, 22.10.1981, 7 kohta; yhdistetyt asiat 36/81, 37/81 ja 218/81, Seton v. komissio, 1.6.1983, 41–44 kohta; asia 19/87, Hecq v. komissio, 23.3.1988, 6 ja 7 kohta; yhdistetyt asiat C‑116/88 ja C‑149/88, Hecq v. komissio, 7.3.1990, 22 kohta ja asia C‑294/95 P, Ojha v. komissio, 12.11.1996, 41 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑46/89, Pitrone v. komissio, 23.10.1990, 35 kohta; yhdistetyt asiat T‑78/96 ja T‑170/96, 28.5.1998, W v. komissio, 88 ja 105 kohta; asia T‑23/96, De Persio v. komissio, 15.9.1998, 138 kohta ja asia T‑223/99, Dejaiffe v. SMHV, 12.12.2000, 53 kohta
Virkamiestuomioistuin: asia F‑55/06, de Albuquerque v. komissio, 25.1.2007, 55 kohta ja asia F‑119/06, Kerstens v. komissio, 8.5.2008, 96 kohta