YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO
4 päivänä marraskuuta 1997(1)
[234sTavaramerkki- ja tekijänoikeus Tavaramerkin ja tekijänoikeuden haltijan
pyrkimys kieltää jälleenmyyjää mainostamasta tavaraa sen uudelleen liikkeelle
laskemisen yhteydessä Hajuvesi[s
Asiassa C-337/95,
jonka Hoge Raad der Nederlanden on saattanut EY:n perustamissopimuksen
177 artiklan nojalla yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi saadakseen tässä
kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevassa asiassa
Parfums Christian Dior SA ja Parfums Christian Dior BV
vastaan
Evora BV
ennakkoratkaisun EY:n perustamissopimuksen 30 ja 36 artiklan sekä 177 artiklan
kolmannen kohdan ja jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä
21 päivänä joulukuuta 1988 annetun ensimmäisen neuvoston direktiivin 89/104/ETY
(EYVL 1989, L 40, s. 1) 5 ja 7 artiklan tulkinnasta,
YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN,
toimien kokoonpanossa: presidentti G. C. Rodríguez Iglesias, jaostojen
puheenjohtajat C. Gulmann (esittelevä tuomari), H. Ragnemalm ja R. Schintgen
sekä tuomarit G. F. Mancini, J. C. Moitinho de Almeida, P. J. G. Kapteyn,
J. L. Murray, D. A. O. Edward, J.-P. Puissochet, G. Hirsch, P. Jann ja L. Sevón,
julkisasiamies: F. G. Jacobs,
kirjaaja: apulaiskirjaaja H. von Holstein,
ottaen huomioon kirjalliset huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
- Parfums Christian Dior SA ja Parfums Christian Dior BV, edustajinaan
asianajaja C. Gielen, Amsterdam, ja asianajaja M. H. van der Woude,
Bryssel,
- Evora BV, edustajinaan asianajajat D. W. F. Verkade ja O. W. Brouwer,
Amsterdam, ja asianajaja P. Wytinck, Bryssel,
- Ranskan hallitus, asiamiehinään ulkoasiainministeriön oikeudellisen osaston
apulaisosastopäällikkö C. de Salins ja oikeudellisen osaston
ulkoasiainsihteeri P. Martinet,
- Italian hallitus, asiamiehenään ulkoasiainministeriön diplomaattisten riita-asioiden osaston osastopäällikkö U. Leanza avustajanaan valtionasiamies,
asianajaja O. Fiumara,
- Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus, asiamiehenään Treasury Solicitor's
Departmentin virkamies L. Nicoll avustajanaan barrister M. Silverleaf,
- Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehenään oikeudellisen yksikön
virkamies B. J. Drijber,
ottaen huomioon suullista käsittelyä varten laaditun kertomuksen,
kuultuaan Parfums Christian Dior SA:n ja Parfums Christian Dior BV:n,
edustajinaan asianajajat C. Gielen ja M. H. van der Woude, Evora BV:n,
edustajinaan asianajaja O. W. Brouwer, asianajaja L. de Gryse, Bryssel, ja
asianajaja P. Wytinck, Ranskan hallituksen, asiamiehenään P. Martinet, ja
komission, asiamiehenään B. J. Drijber 5.2.1997 pidetyssä istunnossa esittämät
suulliset huomautukset,
kuultuaan julkisasiamiehen 29.4.1997 pidetyssä istunnossa esittämän
ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
- Hoge Raad der Nederlanden on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle 20.10.1995
tekemällään päätöksellä, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 26.10.1995,
EY:n perustamissopimuksen 177 artiklan nojalla kuusi ennakkoratkaisukysymystä
EY:n perustamissopimuksen 30 ja 36 artiklan sekä 177 artiklan kolmannen kohdan
ja jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä 21 päivänä joulukuuta
1988 annetun ensimmäisen neuvoston direktiivin 89/104/ETY (EYVL 1989, L 40,
s. 1, jäljempänä direktiivi) 5 ja 7 artiklan tulkinnasta.
- Nämä kysymykset on esitetty riidassa, jossa kantajina ovat Parfums Christian Dior
SA, joka on Ranskan oikeuden mukaan perustettu yhtiö, kotipaikka Pariisi
(jäljempänä Dior France), ja Parfums Christian Dior BV, joka on Alankomaiden
oikeuden mukaan perustettu yhtiö, kotipaikka Rotterdam (jäljempänä Dior
Nederland), ja vastaajana on Evora BV, joka on Alankomaiden oikeuden mukaan
perustettu yhtiö, kotipaikka Renswoude (jäljempänä Evora); riidassa on kyse
Evoran myymien Diorin tuotteiden mainostamisesta.
- Dior France kehittää ja valmistaa hajuvesiä ja muita kosmetiikkatuotteita, joita
myydään suhteellisen kalliin hinnoin ja joita pidetään ylellisyyskosmetiikan
markkinoille kuuluvina. Dior France on valinnut Ranskan ulkopuolella tapahtuvaa
tuotteidensa myyntiä varten yksinmyyjiä, joista Dior Nederland toimii Alankomaissa.
Muiden Dior Francen eurooppalaisten yksinmyyjien tavoin Dior Nederland käyttää
Diorin tuotteita Alankomaissa myydessään valikoivaa jakelujärjestelmää, jonka
mukaan Diorin tuotteita myydään ainoastaan valikoiduille jälleenmyyjille, jotka
sitoutuvat myymään tuotteita ainoastaan loppukäyttäjille ja olemaan luovuttamatta
niitä muille jälleenmyyjille, elleivät myös nämä jälleenmyyjät ole Diorin tuotteiden
valikoituja jälleenmyyjiä.
- Dior France omistaa Benelux-maissa yksin kuviotavaramerkit Eau Sauvage, Poison,
Fahrenheit ja Dune, joita käytetään varsinkin hajuvesissä. Tavaramerkkeihin kuuluu
kuvaus päällyksistä, joissa tämännimisiä hajuvesiä sisältävät pullot myydään. Dior
France omistaa lisäksi sekä näiden päällysten että näiden pullojen tekijänoikeudet,
minkä lisäksi se omistaa Svelte-nimellä myytävien tuotteiden päällysten ja pullojen
tekijänoikeudet.
- Evoralla on tytäryhtiönsä Kruidvatin nimissä merkittävä kemikaalituotteita myyvä
kauppaketju. Vaikka Dior Nederland ei olekaan valinnut Kruidvatin kauppoja
jakelijoikseen, ne myyvät Diorin tuotteita, jotka Evora on hankkinut
rinnakkaistuonnin kautta. Näiden tuotteiden jälleenmyynnin laillisuutta ei ole
riitautettu pääasian oikeudenkäynnissä.
- Joulun 1993 tarjouskampanjassaan Kruidvat tarjosi ostettavaksi Diorin tuotteista
Eau Sauvagea, Poisonia, Fahrenheitia, Dunea ja Sveltea ja esitti tässä yhteydessä
mainoslehtisissään näistä muutamien päällysten ja pullojen kuvia.
Ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä tehdyn päätöksen mukaan näiden päällysten
ja pullojen esittämisellä viitattiin suoraan ja selvästi yksinomaan myytävään
tuotteeseen, ja ne esitettiin tämän kaupanalan jälleenmyyjien käyttämällä
tavanomaisella tavalla.
- Dior France ja Dior Nederland (jäljempänä molemmat yhdessä Dior) katsoivat,
että tällainen mainostaminen ei vastannut Diorin tavaramerkkeihin liittyvää
mielikuvaa ylellisyydestä ja arvokkuudesta, minkä vuoksi ne haastoivat Evoran
Rechtbank te Haarlemiin tavaramerkkien loukkaamisesta ja vaativat, että Evora
määrättäisiin lopettamaan Diorin kuviotavaramerkkien käyttö ja Diorin tuotteiden
kuvien julkaiseminen ja esittäminen luetteloissa, esitteissä, mainoksissa ja muulla
tavoin ja olemaan vastaisuudessa käyttämättä, julkaisematta ja esittämättä niitä tällä
tavoin. Dior totesi muun muassa, että tapa, jolla Evora käytti sen tavaramerkkejä,
oli vastoin Benelux-maiden yhtenäistä tavaramerkkilakia, sellaisena kuin se oli
tuolloin voimassa, ja oli omiaan vahingoittamaan mielikuvaa tavaramerkkien
ylellisyydestä ja arvokkuudesta. Dior väitti lisäksi, että Evoran mainokset
loukkasivat sen tekijänoikeuksia.
- Rechtbankin puheenjohtaja hyväksyi Diorin vaatimukset ja määräsi Evoran
lopettamaan välittömästi Diorin kuviotavaramerkkien kaikenlaisen käytön sekä
kyseisten Diorin tuotteiden kuvien julkaisemisen ja niiden esittämisen luetteloissa,
esitteissä, mainoksissa ja muulla tavalla, joka ei vastaa Diorin tavanomaisesti
käyttämää mainostamistapaa. Evora haki muutosta tähän päätökseen Gerechtshof
te Amsterdamilta.
- Gerechtshof te Amsterdam kumosi muutoksenhaunalaisen päätöksen ja kieltäytyi
antamasta vaadittuja määräyksiä. Se hylkäsi muun muassa Diorin väitteen siitä, että
Dior saattoi kieltää tavaroiden laskemisen uudelleen liikkeelle direktiivin 7 artiklan
2 kohdan nojalla, jonka mukaan tavaramerkin haltijalla on oikeus kieltää
tavaramerkin käyttäminen tavaroissa, jotka hän on saattanut markkinoille yhteisössä
tätä tavaramerkkiä käyttäen, jos haltijalla on tähän perusteltua aihetta, erityisesti
milloin tavaroihin tehdään muutoksia tai niitä huononnetaan sen jälkeen, kun ne
on laskettu liikkeelle. Gerechtshof katsoi, että tällä säännöksellä tarkoitetaan
yksinomaan kyseisen tavaramerkillä suojatun tavaran fyysisen olemuksen
muuttamisesta johtuvaa tavaramerkin maineen vahingoittamista.
- Dior haki kassaatiovalituksella muutosta tähän päätökseen Hoge Raadilta. Se väitti
muun muassa, että tavaroiden olemuksella tarkoitetaan direktiivin 7 artiklan
2 kohdassa myös tavaroiden "henkistä" olemusta, joka perustuu mielikuvaan
tavaran kiehtovuudesta ja arvokkuudesta sekä tavarasta saatavaan ylellisyyden
tuntuun, jotka johtuvat tavasta, jolla tavaramerkin haltija tavaramerkkiin
perustuvien oikeuksiensa nojalla on päättänyt esittää ja mainostaa tavaroita.
- Evora totesi muun muassa, että sen mainostamistapa, joka oli tämän alan
vähittäiskauppiaiden tavanomaisesti käyttämä, ei vahingoittanut Diorin
yksinoikeuksia ja että direktiivin säännökset ja perustamissopimuksen 30 ja
36 artikla estävät Dioria vetoamasta tavaramerkki- ja tekijänoikeuksiinsa ja
kieltämästä Evoraa mainostamasta myymiään Diorin tuotteita.
- Tässä tilanteessa Hoge Raad katsoi aiheelliseksi esittää Benelux-maiden
tuomioistuimelle (jäljempänä Benelux-tuomioistuin) ennakkoratkaisukysymyksiä
Benelux-maiden yhtenäisen tavaramerkkilain tulkinnasta ja Euroopan yhteisöjen
tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymyksiä yhteisön oikeudesta. Tässä yhteydessä
Hoge Raad nosti esiin kysymyksen siitä, oliko Benelux-tuomioistuin vai se itse tässä
tapauksessa se kansallinen tuomioistuin, jonka päätöksiin ei kansallisen
lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta ja jonka on näin ollen
perustamissopimuksen 177 artiklan kolmannen kohdan mukaan saatettava kysymys
yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi.
- Hoge Raad totesi muun muassa, että vaikka Benelux-valtiot eivät vielä
ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan päätöksen tekohetkellä olleet
sopeuttaneet lainsäädäntöään direktiivin mukaiseksi määräajan umpeutumisesta
huolimatta, direktiivin tulkinta ei ole vailla merkitystä, koska yhteisöjen
tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun yksityinen vetoaa direktiiviin,
jota ei ole pantu jäsenvaltiossa täytäntöön säädetyssä ajassa, kansallisia
oikeussääntöjä on tulkittava niin paljon kuin mahdollista direktiivin sanamuodon
ja tarkoituksen mukaisesti (ks. erityisesti asia C-91/92, Faccini Dori, tuomio
14.7.1994, Kok. 1994, s. I-3325). Sitä paitsi siinä tapauksessa, että kyseisiä kansallisia
oikeussääntöjä ei olisi mahdollista tulkita direktiivin mukaisesti, olisi tulkittava
perustamissopimuksen 30 ja 36 artiklaa.
- Hoge Raad päätti näin ollen lykätä asian ratkaisemista ja esittää yhteisöjen
tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
"1) Jos Benelux-maassa käytävässä tavaramerkkioikeutta koskevassa
oikeudenkäynnissä, jossa tulkitaan Benelux-maiden yhtenäistä
tavaramerkkilakia, tulee esiin kysymys jäsenvaltioiden
tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä 21 päivänä joulukuuta 1988
annetun ensimmäisen neuvoston direktiivin 89/104/ETY tulkinnasta, onko
korkein kansallinen tuomioistuin vai Benelux-tuomioistuin se kansallinen
tuomioistuin, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa
hakea muutosta ja jonka on näin ollen EY:n perustamissopimuksen
177 artiklan kolmannen kohdan mukaisesti saatettava kysymys yhteisöjen
tuomioistuimen käsiteltäväksi?
2) Onko edellä mainitun direktiivin systematiikan ja erityisesti sen 5 ja
7 artiklan kanssa sopusoinnussa se, että kun on kyse sellaisten tavaroiden
jälleenmyynnistä, jotka tavaramerkin haltija tai hänen suostumuksellaan joku
muu on saattanut yhteisön markkinoille tavaramerkkiä käyttäen, myös
jälleenmyyjällä on oikeus käyttää tätä tavaramerkkiä ilmoittaessaan
asiakkaille tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle?
3) Jos toiseen kysymykseen annettava vastaus on myöntävä, onko tästä
säännöstä poikkeuksia?
4) Jos kolmanteen kysymykseen annettava vastaus on myöntävä, voidaanko
säännöstä poiketa silloin, kun tavaramerkin mainosarvo vaarantuu siitä
syystä, että jälleenmyyjä käyttää tavaramerkkiä edellä tarkoitetussa
mainoksessaan siten, että mielikuva tavaramerkin ylellisyydestä ja
arvokkuudesta vahingoittuu?
5) Voidaanko katsoa, että direktiivin 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu
perusteltu aihe on olemassa, jos jälleenmyyjä mainostaa tavaroita siten, että
niiden henkinen olemus eli tavaramerkin haltijan tavaramerkeistä
johtuvien oikeuksien nojalla päättämään tavaroiden esittämis- ja
mainostamistapaan perustuva tavaroista saatava mielikuva kiehtovuudesta
ja arvokkuudesta sekä ylellisyyden tuntu muuttuvat tai huonontuvat?
6) Onko EY:n perustamissopimuksen 30 ja 36 artiklan vastaista, että
(kuvio)tavaramerkin haltija tai tavaroita varten käytettyjen pullojen ja
päällysten tekijänoikeuden haltija estää tavaramerkkiin tai tekijänoikeuteen
vedoten jälleenmyyjää, jolla on edelleen oikeus markkinoida tavaroita,mainostamasta tavaroita siten, kuin vähittäiskauppiaat tavanmukaisesti tällä
alalla mainostavat? Onko vastaus sama, jos jälleenmyyjä käyttää
tavaramerkkiä mainonnassaan siten, että mielikuva tavaramerkin
ylellisyydestä ja arvokkuudesta vahingoittuu, tai jos julkaiseminen tai
esittäminen tapahtuu siten, että tekijänoikeuden haltijalle voi aiheutua
vahinkoa?"
Ensimmäinen kysymys
- Ennakkoratkaisupyynnöstä selviää
- että Benelux-tuomioistuin on perustettu Belgian kuningaskunnan,
Luxemburgin suurherttuakunnan ja Alankomaiden kuningaskunnan välisellä,
Brysselissä 31.3.1965 allekirjoitetulla perustamissopimuksella ja että siihen
kuuluu tuomareita kunkin näiden kolmen valtion korkeimmasta oikeudesta
ja
- että tämän perustamissopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen ja Benelux-maiden
tavaramerkistä näiden kolmen Benelux-valtion välillä 19.3.1962 tehdyn
sopimuksen 10 artiklan mukaan Hoge Raadin on periaatteessa pyydettävä
ennakkoratkaisua Benelux-tuomioistuimelta kyseiseen sopimukseen liitetyn
Benelux-maiden yhtenäisen tavaramerkkilain tulkinnasta.
- Benelux-tuomioistuimen perustamisesta tehdyn perustamissopimuksen 6 artiklassa
määrätään seuraavaa:
"1. Benelux-tuomioistuin tutkii jäljempänä mainituissa tapauksissa 1 artiklassa
tarkoitettujen oikeussääntöjen tulkintakysymykset, jotka tulevat esiin jonkin
näiden kolmen maan Euroopassa olevalla alueella toimivassa
tuomioistuimessa vireillä olevan oikeudenkäynnin yhteydessä
2. Mikäli kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian ratkaiseminen
edellyttää 1 artiklassa tarkoitetun oikeussäännön tulkintaa, tuomioistuin voi,
jos se katsoo tulkintaratkaisun saamisen tarpeelliseksi omaa ratkaisuaan
varten, viran puolesta lykätä lopullisen ratkaisun antamista, jotta Benelux-tuomioistuin voi ratkaista tulkintakysymyksen.
3. Edellisessä kappaleessa määritellyin edellytyksin kansallisen tuomioistuimen,
jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta,
on saatettava kysymys Benelux-tuomioistuimen käsiteltäväksi "
- Tämän perustamissopimuksen 7 artiklan 2 kappaleessa määrätään lisäksi seuraavaa:
"Benelux-tuomioistuimen tulkintaratkaisu sitoo kansallisia tuomioistuimia, jotka
sittemmin ratkaisevat asian."
- Tämän oikeudellisen järjestelmän vuoksi kansallisen tuomioistuimen ensimmäinen
kysymys koskee sitä, onko korkein kansallinen tuomioistuin vai Benelux-tuomioistuin se kansallinen tuomioistuin, jonka päätöksiin ei kansallisen
lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta ja jonka on näin ollen
perustamissopimuksen 177 artiklan kolmannen kohdan mukaisesti saatettava
kysymys yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos direktiivin tulkintaan liittyvä
kysymys tulee esiin jossakin Benelux-maiden jäsenvaltioista vireillä olevassa
oikeudenkäynnissä, joka koskee Benelux-maiden yhtenäisen tavaramerkkilain
tulkintaa.
- Kysymykseen vastaamiseksi on ensin selvitettävä, onko Benelux-tuomioistuin
sellainen tuomioistuin, jolla on oikeus esittää ennakkoratkaisukysymyksiä yhteisöjen
tuomioistuimelle, ja onko sen mahdollisesti pakko tehdä niin.
- Ensinnäkin on todettava, että kansallisen tuomioistuimen kysymys lähtee
perustellusti siitä ennakko-olettamasta, että Benelux-tuomioistuin on sellainen
tuomioistuin, joka voi esittää ennakkoratkaisukysymyksiä yhteisöjen
tuomioistuimelle.
- Ei ole olemassa mitään pätevää syytä, miksei tällainen useiden jäsenvaltioiden
yhteinen tuomioistuin voisi esittää yhteisöjen tuomioistuimelle
ennakkoratkaisukysymyksiä samalla tavoin kuin kunkin jäsenvaltion omat
tuomioistuimet.
- Tältä osin on erityisesti huomattava, että Benelux-tuomioistuimen tehtävänä on
varmistaa kolmen Benelux-valtion yhteisten oikeussääntöjen yhtenäinen
soveltaminen, että menettely Benelux-tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa
tuomioistuimessa vireillä olevassa oikeudenkäynnissä ja että tämän välivaiheen
päätteeksi saadaan Benelux-maiden yhteisten oikeussääntöjen lopullinen tulkinta.
- Se, että Benelux-tuomioistuimen kaltaisen tuomioistuimen sallitaan käyttää
perustamissopimuksen 177 artiklan mukaista menettelyä silloin, kun sen on
tehtäviään hoitaessaan tulkittava yhteisön oikeussääntöjä, vastaa siis tämän
määräyksen tavoitetta eli yhteisön oikeuden yhtenäisen tulkinnan varmistamisen
tavoitetta.
- Siitä, onko Benelux-tuomioistuimen kaltaisen tuomioistuimen saatettava kysymys
yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi, on todettava, että perustamissopimuksen
177 artiklan kolmannen kohdassa määrätään, että jos tällainen kysymys tulee esille
sellaisessa kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävänä olevassa asiassa, jonka
päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, tämän
tuomioistuimen on saatettava kysymys yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi.
- Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan velvollisuus saattaa kysymys
yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi kuuluu yhteisön oikeutta soveltavien
kansallisten tuomioistuinten ja yhteisöjen tuomioistuimen yhteistyöhön, joka on
luotu siksi, että kaikissa jäsenvaltioissa yhteisön oikeutta sovellettaisiin oikein ja
tulkittaisiin yhtenäisesti (ks. erityisesti asia 283/81, Cilfit ja Lanificio di Gavardo,
tuomio 6.10.1982, Kok. 1982, s. 3415, 7 kohta). Oikeuskäytännöstä käy myös ilmi,
että perustamissopimuksen 177 artiklan kolmannen kohdan erityisenä tavoitteena
on estää sellaisen kansallisen oikeuskäytännön syntyminen missään jäsenvaltiossa,
joka olisi ristiriidassa yhteisön oikeuden sääntöjen kanssa (ks. erityisesti asia 107/76,
Hoffmann-La Roche, tuomio 24.5.1977, Kok. 1977, s. 957, 5 kohta ja yhdistetyt asiat
35/82 ja 36/82, Morson ja Jhanjan, tuomio 27.10.1982, Kok. 1982, s. 3723, 8 kohta).
- Näin ollen on todettava, että mikäli sellaisen tuomioistuimen kuin Benelux-tuomioistuimen, joka ratkaisee lopullisesti Benelux-maiden yhtenäisen
lainsäädännön tulkintakysymykset, päätöksiin ei saa hakea muutosta ja mikäli tässä
tuomioistuimessa tulee esiin direktiivin tulkintaan liittyvä kysymys, tämä
tuomioistuin voi olla velvollinen saattamaan kysymyksen yhteisöjen tuomioistuimen
käsiteltäväksi 177 artiklan kolmannessa kohdassa tarkoitetulla tavalla.
- Siihen, onko Hoge Raadin esitettävä ennakkoratkaisukysymyksiä yhteisöjen
tuomioistuimelle, on vastattava olevan selvää, ettei myöskään tällainen ylin
kansallinen tuomioistuin, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa
hakea muutosta, voi ratkaista asiaa saattamatta kysymystä ensin yhteisöjen
tuomioistuimen käsiteltäväksi perustamissopimuksen 177 artiklan kolmannen
kohdan mukaisesti, jos yhteisön oikeuden tulkintaan liittyvä kysymys tulee siellä
esiin.
- Tästä ei kuitenkaan välttämättä seuraa, että Hoge Raadin tarkoittamassa
tilanteessa todella molempien tuomioistuinten olisi saatettava kysymys yhteisöjen
tuomioistuimen käsiteltäväksi.
- Yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että
vaikka 177 artiklan viimeisen kohdan mukaisesti kansallisilla tuomioistuimilla, joiden
päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, on velvollisuus
saattaa rajoituksetta niiden käsiteltävänä olevat tulkintaa koskevat kysymykset
yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi, yhteisöjen tuomioistuimen 177 artiklan
nojalla antama tulkintaratkaisu voi kuitenkin tehdä velvollisuuden
merkityksettömäksi ja sisällöltään tyhjäksi. Näin on erityisesti silloin, kun esitetty
kysymys on asiallisesti samanlainen kuin kysymys, josta on jo annettu
ennakkoratkaisu vastaavanlaisessa tapauksessa (ks. erityisesti em. asia Cilfit ja
Lanificio di Gavardo, tuomion 13 kohta ja yhdistetyt asiat 28/62, 29/62 ja 30/62, Da
Costa ym., tuomio 27.3.1963, Kok. 1963, s. 59). Näin on sitä suuremmalla syyllä
silloin, kun esitetty kysymys on asiallisesti samanlainen kuin kysymys, johon jo on
annettu ennakkoratkaisu samassa pääasiassa.
- Tästä seuraa, että jos Hoge Raadin kaltainen tuomioistuin on ennen, kuin se on
saattanut kysymyksen Benelux-tuomioistuimen ratkaistavaksi, käyttänyt
mahdollisuuttaan esittää esiin tullut kysymys yhteisöjen tuomioistuimelle, yhteisöjen
tuomioistuimen tulkintaratkaisu voi poistaa Benelux-tuomioistuimen kaltaiselta
tuomioistuimelta velvollisuuden esittää asiallisesti samanlainen kysymys ennen oman
tuomionsa antamista. Toisin päin tämä merkitsee sitä, että jos Hoge Raadin
kaltainen tuomioistuin ei ole ensin saattanut kysymystä yhteisöjen tuomioistuimen
käsiteltäväksi, Benelux-tuomioistuimen kaltaisen tuomioistuimen on esitettävä esiin
tullut kysymys yhteisöjen tuomioistuimelle, jonka ratkaisu voi poistaa Hoge Raadilta
velvollisuuden esittää asiallisesti samanlainen kysymys ennen oman tuomionsa
antamista.
- Ensimmäiseen kysymykseen on siis vastattava, että jos direktiivin tulkintaan liittyvä
kysymys tulee esiin jossakin Benelux-maiden jäsenvaltioista vireillä olevassa
oikeudenkäynnissä, joka koskee Benelux-maiden yhtenäisen tavaramerkkilain
tulkintaa, tuomioistuimen, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan
saa hakea muutosta ja jollaisia ovat sekä Benelux-tuomioistuin että Hoge Raad, on
perustamissopimuksen 177 artiklan kolmannen kohdan mukaisesti saatettava
kysymys yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tämä velvollisuus käy kuitenkin
merkityksettömäksi ja sisällöltään tyhjäksi silloin, kun esitetty kysymys on asiallisesti
samanlainen kuin kysymys, johon jo on annettu ennakkoratkaisu samassa
pääasiassa.
Toinen kysymys
- Toisessa kysymyksessään kansallinen tuomioistuin kysyy lähinnä sitä, onko
direktiivin 5 ja 7 artiklaa tulkittava siten, että jos tavaramerkin haltija tai hänen
suostumuksellaan joku muu on saattanut yhteisön markkinoille tavaroita
tavaramerkkiä käyttäen, niin jälleenmyyjällä on oikeus paitsi myydä näitä tavaroita
myös käyttää tavaramerkkiä ilmoittaakseen asiakkaille näiden tavaroiden
laskemisesta uudelleen liikkeelle.
- Kysymykseen vastaamiseksi on ensin todettava, mikä on niiden asian kannalta
merkityksellisten direktiivin artiklojen sisältö, joihin ennakkoratkaisupyynnön
esittänyt kansallinen tuomioistuin viittaa.
- Ensinnäkin direktiivin 5 artiklassa, jossa määritellään tavaramerkkiin kuuluvat
oikeudet, säädetään sen 1 kohdassa, että tavaramerkin haltijalla on oikeus kieltää
muita käyttämästä elinkeinotoiminnassa tavaramerkkiään, ja 3 kohdan
d alakohdassa, että tavaramerkin haltija voi kieltää tavaramerkin käyttämisen
mainonnassa.
- Toiseksi direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa, joka koskee tavaramerkkiin kuuluvien
oikeuksien sammumista, säädetään, että tavaramerkin haltija ei saa kieltää
tavaramerkkinsä käyttämistä niissä tavaroissa, jotka haltija tai hänen
suostumuksellaan joku muu on saattanut markkinoille yhteisössä tätä tavaramerkkiä
käyttäen.
- Seuraavaksi on todettava, että kun direktiivin 5 artiklan mukaan tavaramerkin
haltijan oikeus kieltää muita käyttämästä tavaramerkkiä sammuu sellaisten
tavaroiden osalta, jotka haltija tai hänen suostumuksellaan joku muu on saattanut
markkinoille, on selvää, että sama koskee oikeutta kieltää tavaramerkin
käyttäminen ilmoitettaessa asiakkaille tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle.
- Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan direktiivin 7 artiklaa on
tulkittava tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien perustamissopimuksen
määräysten ja erityisesti 36 artiklan valossa (ks. yhdistetyt asiat C-427/93, C-429/93
ja C-436/93, Bristol-Myers Squibb ym., tuomio 11.7.1996, Kok. 1996, s. I-3457,
27 kohta)ja sammumissäännöllä pyritään siihen, etteivät tavaramerkin haltijat voi
jakaa kansallisia markkinoita eivätkä siten edistää jäsenvaltioiden välillä
mahdollisesti olevien hintaerojen ylläpitämistä (ks. em. asia Bristol-Myers Squibb
ym., tuomion 46 kohta). Mikäli oikeus käyttää tavaramerkkiä ilmoitettaessa
tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle ei sammuisi samalla tavoin kuin
jälleenmyyntioikeus, jälleenmyynti tulisi tuntuvasti vaikeammaksi ja 7 artiklassa
olevan sammumissäännön tavoitteen toteutuminen vaarantuisi.
- Tästä seuraa, että toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 5 ja 7 artiklaa
on tulkittava siten, että jos tavaramerkin haltija tai hänen suostumuksellaan joku
muu on saattanut yhteisön markkinoille tavaroita tavaramerkkiä käyttäen, niin
jälleenmyyjällä on oikeus paitsi myydä näitä tavaroita myös käyttää tavaramerkkiä
ilmoittaakseen asiakkaille näiden tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle.
Kolmas, neljäs ja viides kysymys
- Kansallinen tuomioistuin kysyy kolmannella, neljännellä ja viidennellä
kysymyksellään, joita on tarkoituksenmukaista käsitellä yhdessä, lähinnä sitä, onko
toiseen kysymykseen annetusta vastauksesta johtuvasta säännöstä mahdollista
poiketa, esimerkiksi,
- jos tavaramerkin mainosarvo vaarantuu siitä syystä, että jälleenmyyjä käyttää
tavaramerkkiä mainoksessa siten, että mielikuva tavaramerkin ylellisyydestä
ja arvokkuudesta vahingoittuu, ja
- jos jälleenmyyjä mainostaa tavaroita siten, että niiden "henkinen" olemus
eli tavaramerkin haltijan tavaramerkeistä johtuvien oikeuksien nojallapäättämään tavaroiden esittämis- ja mainostamistapaan perustuva mielikuva
kiehtovuudesta ja arvokkuudesta ja tavaroista saatava ylellisyyden tuntu
muuttuvat tai huonontuvat.
- Tältä osin on huomautettava, että direktiivin 7 artiklan 2 kohdan mukaan
1 artiklassa säädettyä sammumissääntöä ei sovelleta, jos tavaramerkin haltijalla on
perusteltua aihetta vastustaa tavaramerkillä varustettujen tavaroiden laskemista
uudelleen liikkeelle, erityisesti milloin tavaroihin tehdään muutoksia tai niitä
huononnetaan sen jälkeen, kun ne on laskettu liikkeelle.
- On siis tutkittava, ovatko kansallisen tuomioistuimen esittämät tilanteet sellaisia,
joissa on olemassa direktiivin 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu perusteltu aihe,
jonka vuoksi tavaramerkin haltija voi kieltää jälleenmyyjää käyttämästä
tavaramerkkiä ilmoittaakseen asiakkaille tällä tavaramerkillä varustettujen
tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle.
- Tältä osin on aluksi huomattava, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön
mukaan direktiivin 7 artiklassa säännellään tyhjentävästi tavaramerkkiin liittyvien
oikeuksien sammumista koskeva kysymys yhteisössä markkinoille saatettujen
tuotteiden osalta ja että sanan "erityisesti" käyttäminen 2 kohdassa osoittaa, että
tilanne, jossa tavaramerkillä varustettuihin tavaroihin tehdään muutoksia tai niitä
huononnetaan, on mainittu ainoastaan esimerkkinä perustellusta aiheesta (ks. em.
asia Bristol-Myers Squibb ym., tuomion 26 ja 39 kohta). Lisäksi on huomattava, että
säännöksen tarkoituksena on sovittaa yhteen tavaramerkkioikeuden suojaa ja
tavaroiden vapaata liikkuvuutta yhteismarkkinoilla koskevat perustavanlaatuiset
intressit (em. asia Bristol-Myers Squibb ym., tuomion 40 kohta).
- Seuraavaksi on todettava, että tavaramerkin maineen vahingoittuminen voi
periaatteessa olla direktiivin 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu perusteltu aihe, jonka
vuoksi tavaramerkin haltija voi kieltää hänen itsensä tai jonkun muun hänen
suostumuksellaan yhteisössä markkinoille saattamien tavaroiden laskemisen
uudelleen liikkeelle. Tavaramerkillä suojattujen tavaroiden uudelleen pakkaamiseen
liittyvän yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tavaramerkin haltijalla
on lainmukainen tavaramerkkioikeuden ydinsisältöön liittyvä intressi estää
uudelleen pakattujen tavaroiden markkinoille saattaminen, jos uudelleen pakattujen
tuotteiden ulkoasu on omiaan vahingoittamaan tavaramerkin mainetta (ks. em. asia
Bristol-Myers Squibb, 75 kohta).
- Tästä seuraa, että jos jälleenmyyjä käyttää tavaramerkkiä ilmoittaakseen
tavaramerkillä varustettujen tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle, on
verrattava toisiinsa tavaramerkin haltijan perusteltua intressiä tulla suojatuksi siltä,
että jälleenmyyjät käyttävät hänen tavaramerkkiään mainonnassa sillä tavoin, että
tavaramerkin maine voi vahingoittua, ja jälleenmyyjän intressiä siihen, että hän voi
jälleenmyydä kyseisiä tavaroita käyttämällä mainostamistapoja, jotka ovat
tavanomaisia hänen toimialallaan.
- Kun on kyse pääasian kaltaisesta tapauksesta, jossa tavarat ovat ylellisyys- ja
prestiisituotteita, jälleenmyyjän ei pidä toimia epälojaalisti tavaramerkin haltijan
perusteltuihin intresseihin nähden. Hänen on siis yritettävä välttää sitä, että hänen
mainontansa heikentäisi tavaramerkin arvoa vahingoittamalla mielikuvaa kyseisten
tavaroiden kiehtovuudesta ja arvokkuudesta ja tavaroista saatavaa ylellisyyden
tuntua.
- On kuitenkin myös todettava, että se, että samantyyppisiä vaikkakaan ei välttämättä
samanlaatuisia tavaroita tavanmukaisesti myyvä jälleenmyyjä käyttää tavaramerkillä
varustettujen tavaroiden mainostamisessa tapoja, jotka ovat tavanomaisia hänen
toimialallaan, vaikka ne eivät olisikaan sellaisia, joita tavaramerkin haltija itse tai
hänen hyväksymänsä jälleenmyyjät käyttävät, ei ole direktiivin 7 artiklan 2 kohdassa
tarkoitettu perusteltu aihe, jonka vuoksi tavaramerkin haltija voi kieltää tällaisen
mainonnan, ellei sitten osoiteta, että tietyn tapauksen erityispiirteiden takia
tavaramerkin käyttö jälleenmyyjän mainonnassa vahingoittaa vakavasti tavaramerkin
mainetta.
- Vakava vahinko voi syntyä siitä, ettei jälleenmyyjä ole jakamassaan mainoslehtisessä
huolehtinut siitä, ettei tavaramerkkiä sijoiteta sellaiseen kohtaan, jossa on vaarana,
että muu ympäristö heikentää merkittävästi sitä kuvaa, jonka tavaramerkin haltija
on onnistunut tavaramerkistään luomaan.
- Edellä esitetyn perusteella kolmanteen, neljänteen ja viidenteen kysymykseen on
vastattava, ettei tavaramerkin haltija voi direktiivin 7 artiklan 2 kohdan nojalla
kieltää tavaramerkillä varustettujen tavaroiden kanssa samantyyppisiä vaikkakaan
ei välttämättä samanlaatuisia tavaroita tavanmukaisesti myyvää jälleenmyyjää
käyttämästä tavaramerkkiä tavoilla, jotka ovat tavanomaisia hänen toimialallaan,
ilmoittaakseen asiakkaille näiden tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle, ellei
sitten osoiteta, että tietyn tapauksen erityispiirteiden takia tavaramerkin käyttö
jälleenmyyjän mainonnassa vahingoittaa vakavasti tavaramerkin mainetta.
Kuudes kysymys
- Kuudennella kysymyksellään kansallinen tuomioistuin haluaa lähinnä tietää, onko
perustamissopimuksen 30 ja 36 artiklan vastaista, että tavaramerkin haltija tai
tavaroita varten käytettyjen pullojen ja päällysten tekijänoikeuden haltija estää
tavaramerkkiin tai tekijänoikeuteen vedoten jälleenmyyjää mainostamasta tavaroita
niiden uudelleen liikkeelle laskemisen yhteydessä tavalla, jota vähittäiskauppiaat
tällä alalla tavanmukaisesti käyttävät. Se kysyy lisäksi, onko vastaus sama, jos
jälleenmyyjä käyttää tavaramerkkiä mainonnassaan siten, että mielikuva
tavaramerkin ylellisyydestä ja arvokkuudesta vahingoittuu, tai jos tavaramerkin
julkaiseminen tai esittäminen tapahtuu siten, että tekijänoikeuden haltijalle voi
aiheutua vahinkoa.
- Nämä kysymykset lähtevät ennakko-olettamista, joiden mukaan
- tavaramerkin tai tekijänoikeuden haltija voi kansallisen lainsäädännön
mukaan tällaisissa tilanteissa laillisesti kieltää jälleenmyyjää mainostamasta
tavaroita niiden uudelleen liikkeelle laskemisen yhteydessä ja
- kielto on perustamissopimuksen 30 artiklassa kielletty tavaroiden vapaan
liikkuvuuden este, jollei sitä voida perustella jollakin perustamissopimuksen
36 artiklassa mainituista syistä.
- Toisin kuin Dior väittää, kansallinen tuomioistuin katsoo aivan oikein, että
pääasiassa esillä oleva kielto voi olla määrällistä rajoitusta vaikutukseltaan vastaava
toimenpide, joka on periaatteessa kielletty 30 artiklassa. Tältä osin riittää, kun
todetaan, että ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan päätöksen mukaan
pääasiassa on kyse tavaroista, jotka jälleenmyyjä on hankkinut rinnakkaistuonnin
kautta, ja että pääasiassa vaaditun kaltainen mainostamiskielto vaikeuttaisi myyntiä
ja siten tavaroiden markkinoille pääsyä tuntuvasti.
- On siis tutkittava, onko pääasiassa vaadittu kielto sallittu perustamissopimuksen
36 artiklan perusteella, jossa todetaan, että mitä 3034 artiklassa määrätään, ei estä
sellaisia tuontia koskevia kieltoja tai rajoituksia, jotka ovat perusteltuja teollisen ja
kaupallisen omaisuuden suojelemiseksi, kunhan ne eivät ole keino mielivaltaiseen
syrjintään tai jäsenvaltioiden välisen kaupan peiteltyyn rajoittamiseen.
- Tavaramerkin haltijan oikeudesta on todettava, että yhteisöjen tuomioistuimen
oikeuskäytännön mukaan perustamissopimuksen 36 artiklaa ja direktiivin 7 artiklaa
on tulkittava samalla tavalla (em. asia Bristol-Myers Squibb ym., tuomion 40 kohta).
- Näin ollen ja kun otetaan huomioon toiseen, kolmanteen, neljänteen ja viidenteen
kysymykseen annetut vastaukset, kuudennen kysymyksen tähän osaan on vastattava,
että perustamissopimuksen 30 ja 36 artiklaa on tulkittava siten, ettei tavaramerkin
haltija voi kieltää tavaramerkillä varustettujen tavaroiden kanssa samantyyppisiä
vaikkakaan ei välttämättä samanlaatuisia tavaroita tavanmukaisesti myyvää
jälleenmyyjää käyttämästä tavaramerkkiä tavoilla, jotka ovat tavanomaisia hänen
toimialallaan, ilmoittaakseen asiakkaille näiden tavaroiden laskemisesta uudelleen
liikkeelle, ellei sitten osoiteta, että tietyn tapauksen erityispiirteiden takia
tavaramerkin käyttö tähän tarkoitukseen vahingoittaa vakavasti tavaramerkin
mainetta.
- Kuudenteen kysymykseen on siltä osin, kuin se koskee tekijänoikeutta, todettava,
että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan 36 artiklassa tarkoitetut
teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemisen syyt kattavat myös tekijänoikeuden
suojaamisen (yhdistetyt asiat 55/80 ja 57/80, Musik-Vertrieb membran ja K-tel
International, tuomio 20.1.1981, Kok. 1981, s. 147, 9 kohta).
- Kirjallisia ja taiteellisia teoksia voidaan hyödyntää kaupallisesti joko esittämällä niitä
julkisesti tai valmistamalla niistä kappaleita ja saattamalla ne markkinoille, eikä
perustamissopimuksen säännöksissä aseteta kyseenalaisiksi tekijän kahta olennaista
oikeutta eli yksinoikeutta teoksen esittämiseen ja yksinoikeutta valmistaa siitä
kappaleita (asia 158/86, Warner Brothers ja Metronome Video, tuomio 17.5.1988,
Kok. 1988, s. 2605, 13 kohta).
- Oikeuskäytännöstä käy selville lisäksi, että tekijänoikeuden kaupallinen
hyödyntäminen on tulolähde oikeudenhaltijalle, mutta myös tapa, jolla
oikeudenhaltija voi valvoa myyntiä, ja että tästä näkökulmasta tarkasteltuna
tekijänoikeuksien kaupallisesta hyödyntämisestä aiheutuu samoja ongelmia kuin
muiden teollisoikeuksien tai kaupallisten oikeuksien hyödyntämisestä (ks. em. asia
Musik-Vertrieb membran ja K-tel International, tuomion 13 kohta). Yhteisöjen
tuomioistuin on siis todennut, ettei tekijänoikeuden haltija voi vedota
tekijänoikeuden suomaan yksinomaiseen käyttöoikeuteen estääkseen sellaisten
suojattuja teoksia sisältävien äänitallenteiden tuonnin, joita oikeudenhaltija itse
laillisesti myy toisen jäsenvaltion markkinoilla tai joita siellä laillisesti myydään
hänen suostumuksellaan, tai rajoittaakseen tällaisten äänitallenteiden tuontia (ks.
em. asia Musik-Vertrieb membran ja K-tel International, tuomion 15 kohta).
- Tämän oikeuskäytännön perusteella on todettava, että pääasian kaltaisessa
tilanteessa tekijänoikeuden tuottama suoja sitä vastaan, että jälleenmyyjä esittää
suojattuja teoksia mainoksissaan, ei missään tapauksessa voi olla laajempi kuin
tavaramerkin tuottama suoja samassa tilanteessa, eikä ole tarpeen ottaa kantaa
siihen, voidaanko tekijänoikeuteen ja tavaramerkkiin vedota saman tavaran osalta
yhtä aikaa.
- Kuudenteen kysymykseen on siis vastattava, että perustamissopimuksen 30 ja
36 artiklaa on tulkittava siten, ettei tavaramerkin tai tekijänoikeuden haltija voi
kieltää suojattujen tavaroiden kanssa samantyyppisiä vaikkakaan ei välttämättä
samanlaatuisia tavaroita tavanmukaisesti myyvää jälleenmyyjää käyttämästä
tavaramerkkiä tavoilla, jotka ovat tavanomaisia hänen toimialallaan, ilmoittaakseen
asiakkaille näiden tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle, ellei sitten osoiteta,
että tietyn tapauksen erityispiirteiden takia tavaroiden käyttö tähän tarkoitukseen
vahingoittaa vakavasti niiden mainetta.
Oikeudenkäyntikulut
- Yhteisöjen tuomioistuimelle huomautuksensa esittäneille Ranskan, Italian ja
Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksille ja Euroopan yhteisöjen komissiolle
aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja ei voida määrätä korvattaviksi. Pääasian
asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe
kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi
kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.
Näillä perusteillaYHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN
on ratkaissut Hoge Raad der Nederlandenin 20.10.1995 tekemällään päätöksellä
esittämät kysymykset seuraavasti:
- Jos jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä 21 päivänä
joulukuuta 1988 annetun ensimmäisen neuvoston direktiivin 89/104/ETY
tulkintaan liittyvä kysymys tulee esiin jossakin Benelux-maiden
jäsenvaltioista vireillä olevassa oikeudenkäynnissä, joka koskee Benelux-maiden yhtenäisen tavaramerkkilain tulkintaa, tuomioistuimen, jonka
päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta ja
jollaisia ovat sekä Benelux-maiden tuomioistuin että Hoge Raad der
Nederlanden, on EY:n perustamissopimuksen 177 artiklan kolmannen
kohdan mukaisesti saatettava kysymys yhteisöjen tuomioistuimen
käsiteltäväksi. Tämä velvollisuus käy kuitenkin merkityksettömäksi ja
sisällöltään tyhjäksi silloin, kun esitetty kysymys on asiallisesti
samanlainen kuin kysymys, johon jo on annettu ennakkoratkaisu samassa
pääasiassa.
- Direktiivin 89/104/ETY 5 ja 7 artiklaa on tulkittava siten, että jos
tavaramerkin haltija tai hänen suostumuksellaan joku muu on saattanut
yhteisön markkinoille tavaroita tavaramerkkiä käyttäen, niin
jälleenmyyjällä on oikeus paitsi myydä näitä tavaroita myös käyttää
tavaramerkkiä ilmoittaakseen asiakkaille näiden tavaroiden laskemisesta
uudelleen liikkeelle.
- Tavaramerkin haltija ei voi direktiivin 89/104/ETY 7 artiklan 2 kohdan
nojalla kieltää tavaramerkillä varustettujen tavaroiden kanssa
samantyyppisiä vaikkakaan ei välttämättä samanlaatuisia tavaroitatavanmukaisesti myyvää jälleenmyyjää käyttämästä tavaramerkkiä tavoilla,
jotka ovat tavanomaisia hänen toimialallaan, ilmoittaakseen asiakkaille
näiden tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle, ellei sitten osoiteta, että
tietyn tapauksen erityispiirteiden takia tavaramerkin käyttö jälleenmyyjän
mainonnassa vahingoittaa vakavasti tavaramerkin mainetta.
- EY:n perustamissopimuksen 30 ja 36 artiklaa on tulkittava siten, ettei
tavaramerkin tai tekijänoikeuden haltija voi kieltää suojattujen tavaroiden
kanssa samantyyppisiä vaikkakaan ei välttämättä samanlaatuisia tavaroita
tavanmukaisesti myyvää jälleenmyyjää käyttämästä tavaramerkkiä tavoilla,
jotka ovat tavanomaisia hänen toimialallaan, ilmoittaakseen asiakkaille
näiden tavaroiden laskemisesta uudelleen liikkeelle, ellei sitten osoiteta, että
tietyn tapauksen erityispiirteiden takia tavaroiden käyttö tähän
tarkoitukseen vahingoittaa vakavasti niiden mainetta.
Rodríguez IglesiasGulmann
Ragnemalm
Schintgen Mancini
Moitinho de Almeida
Kapteyn Murray
Edward
Puissochet Hirsch
Jann Sevón
|
Julistettiin Luxemburgissa 4 päivänä marraskuuta 1997.
R. Grass
G. C. Rodríguez Iglesias
kirjaaja
presidentti
1: Oikeudenkäyntikieli: hollanti.