VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN MÄÄRÄYS (ensimmäinen jaosto)

5 päivänä heinäkuuta 2011

Asia F-73/10

Angel Coedo Suárez

vastaan

Euroopan unionin neuvosto

Henkilöstö – Virkamiehet – Vahingonkorvauskanne – Vahingonkorvausvaatimuksen implisiittinen hylkäyspäätös, jota seurasi kyseisen vaatimuksen eksplisiittinen hylkäyspäätös – Implisiittisestä päätöksestä ensin tehdyn valituksen myöhästyminen – Tutkimatta jättäminen

Aihe:      SEUT 270 artiklaan, jota sovelletaan Euratomin perustamissopimukseen sen 106 a artiklan nojalla, perustuva kanne, jossa Angel Coedo Suárez vaatii ensinnäkin kumoamaan neuvoston 26.10.2009 tekemän päätöksen, jolla hylättiin hänen 3.6.2009 tekemänsä vaatimus kyseisen toimielimen hänelle aiheuttamaksi väitetyn vahingon korvaamisesta, toiseksi kumoamaan neuvoston 26.5.2010 tekemän päätöksen, jolla hylättiin hänen valituksensa edellä mainitusta päätöksestä, ja kolmanneksi neuvoston velvoittamista korvaamaan aineellisen ja aineettoman vahingon, jonka hän katsoo kärsineensä.

Ratkaisu:      Kanne jätetään tutkimatta. Euroopan unionin neuvosto vastaa kaikista oikeudenkäyntikuluista.

Tiivistelmä

1.      Virkamiehet – Kanne – Edeltävä hallinnollinen valitus – Hakemuksen implisiittinen hylkäyspäätös, jota ei ole riitautettu määräajassa – Myöhempi nimenomainen päätös – Vahvistava toimi

(Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artikla)

2.      Virkamiehet – Kanne – Edeltävä hallinnollinen valitus – Määräajat – Liittyminen oikeusjärjestyksen perusteisiin – Oikeuden vanhentuminen – Anteeksi annettava erehdys – Käsite

(Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artikla; henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artikla)

3.      Oikeudenkäyntimenettely – Oikeudenkäyntikulut – Vastuu – Kohtuullisuuden vaatimusten huomioon ottaminen – Voittaneen asianosaisen velvoittaminen korvaamaan oikeudenkäyntikulut

(Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohta ja 88 artikla; henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohta)

1.      Vaatimuksen nimenomainen hylkääminen tämän saman vaatimuksen implisiittisen hylkäämispäätöksen jälkeen, jolloin kysymyksessä on pelkkä vahvistava toimi, ei anna virkamiehelle oikeutta jatkaa oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä siten, että valituksen tekemiselle asetettaisiin uusi määräaika. Lisäksi on niin, että vaikka henkilöstösääntöjen 91 artiklan 3 kohdan toisessa luetelmakohdassa määrätään, että jos valituksen implisiittisen hylkäämispäätöksen jälkeen, mutta kanteen tekemiselle asetetussa määräajassa, tehdään nimenomainen hylkäämispäätös, kanteen tekemiselle asetettu määräaika alkaa uudelleen, tämä sääntö koskee ainoastaan määräaikaa kanteen nostamiseksi päätöksestä, jolla valitus on hylätty, eikä sitä sovelleta määräaikaan, jossa valitus on tehtävä päätöksestä, jolla vaatimus on hylätty. Henkilöstösääntöjen 91 artiklan 3 kohdan toisen luetelmakohdan määräys on nimittäin kanteen nostamisen määräaikoihin liittyviä yksityiskohtaisia sääntöjä koskeva erityismääräys, jota on tulkittava sanamuotonsa mukaisesti ja tiukasti.

(ks. 37 ja 38 kohta)

Viittaukset:

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑200/99, Martinelli v. komissio, 17.11.2000, 11 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen

Unionin yleinen tuomioistuin: asia T‑368/09 P, Sevenier v. komissio, 8.7.2010, 28–30 kohta

Virkamiestuomioistuin: asia F‑62/08, Sevenier v. komissio, 8.7.2009, 33–40 kohta ja asia F‑59/10, Barthel ym. v. yhteisöjen tuomioistuin, 10.5.2011, 25–27 kohta

2.      Määräajat, joista säädetään henkilöstösääntöjen 90 artiklassa ja jotka on otettu käyttöön selkeyden ja varmuuden varmistamiseksi oikeussuhteissa ja syrjinnän ja mielivaltaisen kohtelun välttämiseksi oikeudenhoidossa, kuuluvat oikeusjärjestyksen perusteisiin, eivätkä ne ole kanneperuste, joista osapuolet tai unionin tuomioistuimet voivat päättää vapaasti, vaan unionin tuomioistuinten tehtävänä on tarvittaessa viran puolesta tarkistaa, onko näitä määräaikoja noudatettu.

Vaikka hyväksytäänkin se, ettei valitusta tai kannetta koskevien määräaikojen noudattamatta jättäminen aina johda kanteen tutkimatta jättämiseen, jos niiden noudattamatta jättäminen on johtunut virkamiehen anteeksi annettavasta erehdyksestä, anteeksi annettavan erehdyksen käsitteellä voidaan kuitenkin tarkoittaa ainoastaan poikkeuksellisia tilanteita, erityisesti sellaisia, joissa toimielin on menetellyt siten, että menettely on yksinään tai ratkaisevassa määrin ollut omiaan synnyttämään virheellisen mielikuvan vilpittömässä mielessä olevalle asianosaiselle, joka on kaikin tavoin noudattanut normaalisti valistuneelta henkilöltä edellytettävää huolellisuutta.

Tiedonannolla, jossa ilmoitetaan, että henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan nojalla tehtyä vaatimusta tutkitaan ja että asianomaisen toimielimen yksiköt eivät ole vielä tehneet lopullista päätöstä, ei ole minkäänlaista sitovaa oikeusvaikutusta eikä se varsinkaan voi pidentää henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa säädettyjä määräaikoja. Asianosaisilla ei voi olla oikeutta pidentää mielensä mukaan henkilöstösäännöissä säädettyjä määräaikoja, koska nämä kuuluvat oikeusjärjestyksen perusteisiin ja niiden ehdottomalla noudattamisella varmistetaan oikeudellisten tilanteiden selkeys ja varmuus.

Tehokasta oikeussuojaa koskevaan oikeuteen ei lainkaan vaikuta unionin oikeuden prosessuaalisia määräaikoja koskevien määräysten tiukka soveltaminen, jolla pyritään oikeusvarmuuden vaatimuksen täyttämiseen ja kaikkinaisen syrjinnän tai mielivaltaisen kohtelun välttämiseen lainkäytössä. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, joka on unionin oikeusjärjestyksessä tunnustettu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklalla, ei nimittäin estä määräajan säätämistä kanteen nostamiselle tuomioistuimessa.

(ks. 34, 40, 41 ja 43 kohta)

Viittaukset:

Yhteisöjen tuomioistuin: asia 43/64, Müller v. neuvosto, 17.6.1965; asia 40/71, Richez‑Parise v. komissio, 17.2.1972, 8 ja 9 kohta; asia 257/85, Dufay v. parlamentti, 1.4.1987, 10 kohta; asia C‑154/99 P, Politi v. Euroopan koulutussäätiö, 29.6.2000, 15 kohta; asia C‑406/01, Saksa v. parlamentti ja neuvosto, 17.5.2002, 20 kohta ja asia C‑229/05 P, PKK ja KNK v. neuvosto, 18.1.2007, 101 kohta

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑186/01, Robert v. parlamentti, 10.4.2003, 54 kohta; asia T‑14/03, Di Marzio v. komissio, 2.3.2004, 40 kohta ja asia T‑306/08 P, Braun-Neumann v. parlamentti, 15.1.2009, 36 kohta

Virkamiestuomioistuin: asia F‑72/08, Ketselidis v. komissio, 11.6.2009, 52 kohta ja asia F‑13/09, Peláez Jimeno v. parlamentti, 12.5.2010, 18 kohta

3.      Virkamiestuomioistuin voi työjärjestyksensä 87 artiklan 2 kohdan mukaan kohtuuden niin vaatiessa päättää, että asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut vain osittain tai että tätä ei lainkaan velvoiteta korvaamaan oikeudenkäyntikuluja. Lisäksi saman työjärjestyksen 88 artiklan mukaan asianosainen, myös asian voittanut asianosainen, voidaan velvoittaa korvaamaan oikeudenkäyntikulut osittain tai kokonaan, jos se katsotaan perustelluksi kyseisen osapuolen menettelyn takia, ottaen huomioon myös tämän menettely ennen asian vireilletuloa.

Erityisesti oikeudenkäyntikulujen määrääminen toimielimen vastattaviksi, vaikka se olisi voittanut asianosainen, voi olla perusteltua siksi, ettei toimielin ole noudattanut huolellisuutta oikeudenkäyntiä edeltäneessä menettelyssä, kun se on yhtäältä antanut henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa säädetyn neljän kuukauden määräajan kulua, ennen kuin se on tehnyt nimenomaisen päätöksen asianomaisen virkamiehen esittämän vaatimuksen hylkäämisestä, ja kun se toisaalta ei ole kyseisessä päätöksessä kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen, että hylkäävä päätös oli jo tehty implisiittisesti ja että kolmen kuukauden määräaika valituksen tekemiseen oli alkanut kulua implisiittisestä päätöksestä.

(ks. 45, 47 ja 48 kohta)

Viittaukset:

Virkamiestuomioistuin: asia F‑27/05, Le Maire v. komissio, 28.6.2006, 53 kohta ja em. asia Barthel ym. v. yhteisöjen tuomioistuin, 33 ja 34 kohta