VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
12 päivänä toukokuuta 2011
Asia F-50/09
Livio Missir Mamachi di Lusignano
vastaan
Euroopan komissio
Henkilöstö – Virkamiehet – Vahingonkorvauskanne – Sääntö, jonka mukaan vahingonkorvausvaatimuksen, valituksen ja kanteen on oltava keskenään yhdenmukaisia – Menettelyn kontradiktorisuus – Luottamukselliseksi (Rajoitettu/EU) luokitellun asiakirjan käyttäminen tuomioistuimessa – Toimielinten sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Vastuu virheestä – Syy-yhteys – Useita vahingon syitä – Kolmannen aiheuttama vahinko – Tuottamuksesta riippumaton vastuu – Avustamisvelvollisuus – Toimielimen velvollisuus varmistaa henkilökuntansa suojelu – Kolmannen henkilön surmaamat virkamies ja tämän puoliso – Eloonjäämismahdollisuuden menettäminen
Aihe: EY 236 ja EA 152 artiklaan perustuva kanne, jossa Livio Missir Mamachi di Lusignano vaatii virkamiestuomioistuinta muun muassa yhtäältä kumoamaan komission 3.2.2009 tekemän päätöksen, jolla hylättiin hänen vaatimuksensa saada korvausta aineellisesta vahingosta ja henkisestä kärsimyksestä, jotka aiheutuivat siitä, kun hänen poikansa ja miniänsä surmattiin 18.9.2006 Rabatissa (Marokko), ja toisaalta velvoittamaan komission maksamaan hänelle ja hänen poikansa oikeudenomistajille eri summia korvauksena näistä surmista aiheutuneista, omaisuuteen kohdistuneista sekä muista vahingoista.
Ratkaisu: Kanne hylätään. Otteet vuoden 2006 asiakirjasta, joka koskee turvallisuusnormeja ja ‑perusteita ja jonka komissio on käsittelyn kuluessa esittänyt virkamiestuomioistuimelle, palautetaan viivytyksettä Euroopan komissiolle luottamuksellisena lähetyksenä, johon merkitään maininta ”luokittelu Rajoitettu/EU”. Euroopan komissio vastaa kaikista oikeudenkäyntikuluista.
Tiivistelmä
1. Virkamiehet – Kanne – Vahingonkorvauskanne, joka on nostettu ilman henkilöstösääntöjen mukaista oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä – Tutkimatta jättäminen
(Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artikla)
2. Virkamiehet – Kanne – Vahingonkorvauskanne – Vahingon määrän muuttaminen siitä, mikä oikeudenkäyntiä edeltävässä vaatimuksessa on esitetty – Hyväksymisen edellytykset
3. Virkamiehet – Sosiaaliturva – Työtapaturma – Henkilöstösääntöjen järjestelmän mukainen kiinteämääräinen korvaus – Yleisen sääntelyn mukaista täydentävää korvausta koskeva vaatimus – Hyväksymisen edellytykset
(Henkilöstösääntöjen 73 artikla)
4. Virkamiehet – Kanne – Vahingonkorvauskanne – Peruste – Työsuhde
(EY 236 artikla; henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artikla)
5. Virkamiehet – Sopimussuhteen ulkopuolinen toimielinten vastuu – Vastuun syntymisen edellytykset – Lainvastaisuus
(EY 236 artikla)
6. Virkamiehet – Sopimussuhteen ulkopuolinen toimielinten vastuu – Vastuun syntymisen edellytykset – Virkamiehelle tai toimihenkilölle aiheutetun vahingon korvaaminen – Hallinnolle kuuluva huolenpitovelvollisuus – Ulottuvuus
(EY 236 artikla; henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artikla)
7. Virkamiehet – Turvallisuuden ja terveyden suojelu – Toimielinten velvollisuudet – Laajuus – Toimenpiteistä työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen edistämiseksi työssä annettu direktiivi 89/391
(Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 1 kohta; henkilöstösääntöjen 1 e artiklan 2 kohta; neuvoston direktiivi N:o 89/391)
8. Oikeudenkäyntimenettely – Prosessinjohtotoimet – Asiakirjan esittämispyyntö – Luottamuksellisuuden tarkastaminen
(Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 44 artiklan 1 ja 2 kohta)
9. Virkamiehet – Sopimussuhteen ulkopuolinen toimielinten vastuu – Kolmansissa maissa työskentelevien virkamiesten asuntojen turvallisuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia ei ole otettu käyttöön – Virkavirhe
10. Virkamiehet – Sopimussuhteen ulkopuolinen toimielinten vastuu – Vastuun syntymisen edellytykset – Lainvastaisuus – Vahinko – Syy-yhteys
11. Virkamiehet – Sopimussuhteen ulkopuolinen toimielinten vastuu – Vastuun syntymisen edellytykset – Lainvastaisuus – Vahinko – Syy-yhteys
12. Virkamiehet – Sopimussuhteen ulkopuolinen toimielinten vastuu – Vastuu laillisesta toimenpiteestä – Periaate, jota ei tunneta unionin oikeudessa
(EY 288 artikla)
13. Virkamiehet – Hallinnolle kuuluva avustamisvelvollisuus – Ulottuvuus
(Henkilöstösääntöjen 24 artikla)
14. Oikeudenkäyntimenettely – Oikeudenkäyntikulut – Tarpeettomasti tai haitantekona aiheutetut kulut
(Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohta sekä 88 artikla)
1. Virkamiehen sellaisen kanteen yhteydessä, jonka tarkoituksena on vain saada korvausta eri vahingoista, joiden väitetään aiheutuneen useista virheistä tai laiminlyönneistä, joita ei voida luokitella virkamiehelle vastaisiksi toimiksi, koska niillä ei ole mitään oikeusvaikutuksia, virkamiestuomioistuin voi ottaa tutkittavaksi eri vahingon perusteisiin perustuvat vahingonkorvausvaatimukset ainoastaan, jos niitä on ensiksi edeltänyt hallinnolle osoitettu vaatimus, jonka kohde on sama ja joka perustuu samoihin vahingon perusteisiin, ja tämän jälkeen valitus, joka on tehty hallinnon mainitusta vaatimuksesta tekemästä nimenomaisesta tai implisiittisestä päätöksestä. Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa tarkoitetussa muutoksenhakukeinojen järjestelmässä on niin, että kun kyseessä on puhtaasti vahingonkorvauskanne, hallinnollinen menettely on käynnistettävä asianomaisen nimittävälle viranomaiselle osoittamalla väitettyjen vahinkojen korvaamista koskevalla hakemuksella, minkä jälkeen on tarvittaessa tehtävä valitus hakemuksen hylkäämispäätöksestä, sillä muuten myöhempää kannetta ei voida ottaa tutkittavaksi.
Lisäksi vaikka unionin tuomioistuimille esitetyillä vaatimuksilla on oltava sama kohde kuin valituksessa esitetyillä vaatimuksilla ja vaikka niissä esitetyillä riitauttamisperusteilla on oltava sama peruste kuin valituksessa esitetyillä riitauttamisperusteilla, näitä riitauttamisperusteita voidaan oikeudenkäynnin aikana kehittää esittämällä kanneperusteita ja perusteluita, jotka eivät välttämättä sisälly valitukseen mutta liittyvät siihen läheisesti. Puhtaasti vahingonkorvausasioissa perusteen käsite, jota on tulkittava laajasti, on määritelty suhteessa asianomaisen virkamiehen vahingonkorvausvaatimuksessaan esittämiin vahingon perusteisiin. Nämä vahingon perusteet määrittävät virkamiehen hakeman korvauksen kohteen ja sitä kautta sen vaatimuksen kohteen, josta hallinnon on lausuttava.
(ks. 82–85 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑62/01 P, Campogrande v. komissio, 23.4.2002, 34 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑44/93, Saby v. komissio, 13.7.1995, 31 kohta
Virkamiestuomioistuin: asia F‑45/07, Mandt v. parlamentti, 1.7.2010, 119 kohta
2. Vahingonkorvauskanteen yhteydessä virkamies voi kannekirjelmässään mukauttaa hallinnolle osoittamassaan hakemuksessa esitettyjen vaatimusten summaa erityisesti, jos vahinko laajenee myöhemmässä vaiheessa tai jos vahingon laajuus ei ole tiedossa eikä sitä pystytä arvioimaan ennen hakemuksen esittämistä, edellyttäen kuitenkin, että vahingon perusteet, joiden nojalla virkamies hakee korvausta, on mainittu hakemuksessa.
(ks. 86 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑150/03 P, Hectors v. parlamentti, 23.9.2004, 62 kohta
3. Henkilöstösäännöissä edesmenneen virkamiehen oikeudenomistajille määrättyjen korvausten kiinteämääräisen luonteen vuoksi näillä on oikeus vaatia toimielimeltä lisäkorvausta, jos sen voidaan katsoa olevan vastuussa virkamiehen kuolemasta ja jos henkilöstösääntöjen mukaiset korvaukset eivät riitä täysin korvaamaan aiheutunutta vahinkoa.
(ks. 106 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: yhdistetyt asiat 169/83 ja 136/84, Leussink v. komissio, 8.10.1986, 13 kohta ja asia C‑257/98 P, Lucaccioni v. komissio, 9.9.1999, 22 ja 23 kohta
4. Virkamiehen ja toimielimen, johon virkamies kuuluu tai kuului, välinen vahingonkorvausta koskeva riita-asia kuuluu silloin, kun se perustuu asianomaisen ja toimielimen väliseen työsuhteeseen, EY 236 artiklan ja henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan soveltamisalaan ja siis EY 235 artiklan ja EY 228 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle. Asia on täten myös silloin kun on kyse edesmenneen virkamiehen oikeudenomistajien tai heidän laillisen edustajansa ja toimielimen, johon tämä virkamies kuului, välisestä riita-asiasta, joka on saanut alkunsa virkamiehen ja kyseisen toimielimen välisestä työsuhteesta.
(ks. 116 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 9/75, Meyer-Burckhardt v. komissio, 22.10.1975, 7 kohta; asia 48/76, Reinarz v. komissio ja neuvosto, 17.2.1977, 10 kohta; asia 317/85, Pomar v. komissio, 10.6.1987, 7 kohta ja asia 401/85, Schina v. komissio, 7.10.1987, 9 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑114/08 P, Marcuccio v. komissio, 26.6.2009, 12, 13 ja 24 kohta
Virkamiestuomioistuin: asia F‑30/08, Nanopoulos v. komissio, 11.5.2010, 130–133 kohta, valitus vireillä unionin yleisessä tuomioistuimessa, asia T‑308/10 P
5. Toimielimen vastuu EY 236 artiklan yhteydessä edellyttää seuraavien edellytysten täyttymistä: toimielin on tehnyt virkavirheen tai syyllistynyt lainvastaiseen toimintaan, virhe on aiheuttanut varman ja arvioitavissa olevan vahingon sekä virheen ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys.
Ensimmäisen edellytyksen osalta unionin tuomioistuinten on otettava huomioon sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa merkityksellisiin seikkoihin kuuluva harkintavalta, joka hallinnolla oli riidanalaisten tosiseikkojen tapahtuma-aikaan.
Kun toimielimellä on laaja harkintavalta erityisesti silloin, kun sen ei tarvitse toimia tietyllä tavalla sovellettavan oikeudellisen kehyksen nojalla, ensimmäisen edellytyksen täyttymisen kannalta ratkaiseva peruste on tältä osin se, että harkintavallan rajat on ylitetty vakavalla ja ilmeisellä tavalla. Jos hallinto ei ole tehnyt mitään ilmeistä virhettä, sitä ei voida moittia lainvastaisesta menettelystä, eikä vastuuta näin ollen synny.
Jos sen sijaan hallinnon harkintavalta on oleellisesti vähentynyt tai jopa olematon, pelkästään unionin oikeuden rikkomisen voidaan katsoa olevan riittävän ilmeinen rikkominen, jotta toimielimen vastuu syntyy. Kun hallinnon on toimittava tietyllä tavalla voimassa olevien tekstien, yleisten periaatteiden tai perusoikeuksien tai sen itse itselleen asettamien sääntöjen nojalla, pelkkä tämän velvollisuuden laiminlyönti voi siis johtaa kyseisen toimielimen vastuun syntymiseen.
(ks. 117–120 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: em. asia Lucaccioni v. komissio, 14 kohta ja asia C‑352/98 P, Bergaderm ja Goupil v. komissio, 4.7.2000, 44 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑20/89, Moritz v. komissio, 13.12.1990, 19 kohta; asia T‑82/91, Latham v. komissio, 9.2.1994, 72 kohta ja asia T‑506/93, Moat v. komissio, 21.2.1995, 46 kohta
Virkamiestuomioistuin: asia F‑23/05, Giraudy v. komissio, 2.5.2007, 104, 105 ja 167 kohta
6. EY 236 artiklan ja henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan mukaisissa henkilöstöasioissa, myös niissä, joissa haetaan korvausta virkamiehelle tai toimihenkilölle aiheutuneesta vahingosta, noudatetaan erityisiä sääntöjä, jotka eroavat EY 235 artiklan ja EY 288 artiklan toisen kohdan mukaista sopimussuhteen ulkopuolista unionin vastuuta koskevista yleisistä periaatteista johtuvista säännöistä. Henkilöstösäännöistä johtuu nimittäin, että toisin kuin muut yksityiset, unionin virkamies tai toimihenkilö on oikeudellisessa palvelussuhteessa toimielimeen, johon hän kuuluu, ja että erityiset vastavuoroiset oikeudet ja velvollisuudet ovat tasapainossa tässä palvelussuhteessa, mikä ilmenee toimielimen asianosaista koskevasta huolellisuusvelvollisuudesta. Tämän tasapainon pääasiallisena tarkoituksena on säilyttää luottamussuhde, jonka on vallittava toimielinten ja virkamiesten välillä, jotta kansalaisille voidaan taata toimielimille kuuluvien yleistä etua koskevien tehtävien asianmukainen täyttäminen. Näin ollen kun unioni toimii työnantajana, sillä on laajempi vastuu, joka ilmenee velvollisuutena korvata henkilöstölleen vahingot, jotka ovat aiheutuneet unionin työnantajan ominaisuudessa toteuttamasta lainvastaisesta toiminnasta.
(ks. 123 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑298/93 P, Klinke v. yhteisöjen tuomioistuin, 29.6.1994, 38 kohta ja asia C‑274/99 P, Connolly v. komissio, 6.3.2001, 44–47 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑187/01, Mellone v. komissio, 12.6.2002, 74 kohta ja asia T‑1/02, Polinsky v. yhteisöjen tuomioistuin, 14.10.2004, 47 kohta
7. Toimielimellä on jokaisen julkisen ja yksityisen työnantajan tavoin toimimisvelvollisuus henkilöstönsä työolojen turvallisuutta koskevissa asioissa. Henkilöstö voi nimittäin vedota oikeuteen terveellisiin, turvallisiin ja ihmisarvoisiin työoloihin ja työehtoihin, kuten Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 1 kohdassa muistutetaan.
Samalla tavoin henkilöstösääntöjen 1 e artiklan 2 kohdasta ja useista eurooppalaisista direktiiveistä ja erityisesti toimenpiteistä työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen edistämiseksi työssä annetusta direktiivistä 89/391 johtuu, että työnantajalla on velvollisuus huolehtia henkilöstönsä turvallisuudesta ja terveydestä kaikissa työhön liittyvissä tilanteissa. Näissä asioissa toimielimellä on työnantajana erityinen velvollisuus taata henkilöstönsä turvallisuus ja hallinnon harkintavalta tällä alalla on vähentynyt muttei kuitenkaan olematon.
Vaikka velvollisuus varmistaa henkilöstönsä turvallisuus onkin laaja, ei kyseiselle toimielimelle sen nojalla kuitenkaan voida asettaa absoluuttista velvollisuutta saavuttaa tietty tulos. Huomioon on nimittäin otettava hallintoa koskevat taloudelliset, hallinnolliset ja tekniset rajoitteet, joiden vuoksi kiireellisten ja välttämättömien toimenpiteiden pikainen toteuttaminen voi joskus olla hankalaa tai jopa mahdotonta toimivaltaisten viranomaisten ripeydestä huolimatta. Turvallisuusvelvollisuudesta tekee lisäksi ongelmallisen se, kun kyseinen virkamies, toisin kuin tietyssä paikassa pysyvästi työskentelevä työntekijä, lähetetään työskentelemään kolmanteen maahan ja kun hänelle annetaan diplomaattista tehtävää vastaava tehtävä, joka altistaa hänet erilaisille sekä vaikeammin määriteltäville ja hallittaville riskeille.
Tältä osin tällaisen virkamiehen asuntoa, vaikka se olisi annettu virkamiehen käyttöön hänen tehtävänsä vuoksi ja vaikka siihen kohdistetaan tiettyjen kolmansien maiden edustustojen erityisiä suojelutoimenpiteitä, ei voida täysin samaistaa direktiivissä 89/391 tarkoitettuun työpaikkaan. Toimielimelle kuuluva turvallisuusvelvollisuus merkitsee tällaisessa yhteydessä sitä, että toimielimen on ensinnäkin arvioitava henkilöstöönsä kohdistuvat riskit ja omaksuttava ennakoiva toimintatapa kaikilla yksikkötasoilla, toiseksi ilmoitettava kyseiselle henkilöstölle havaituista riskeistä ja varmistettava, että se on saanut turvallisuusriskejään vastaavat asianmukaiset ohjeet ja kolmanneksi toteutettava asiaankuuluvat suojelutoimenpiteet sekä otettava käyttöön tarpeellisina pitämänsä organisaatio ja keinot.
(ks. 126 ja 127, 130–132 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑127/05, komissio v. yhdistynyt kuningaskunta, 14.6.2007
Virkamiestuomioistuin: asia F‑65/07 Aayhan ym. v. parlamentti, 30.42009, 116 kohta
8. Kun asianosainen lähettää asiakirjan virkamiestuomioistuimelle, jotta virkamiestuomioistuimelle annetaan mahdollisuus tutkia sen luottamuksellisuus työjärjestyksen 44 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, asiakirjan luottamuksellisuuden suojaaminen voi merkitä, että toinen asianosainen saa tutustua asiakirjaan ainoastaan virkamiestuomioistuimen laatiman lyhyen yhteenvedon muodossa ja että näin ollen menettely ei ole täysin kontradiktorinen. Tämän toisen asianosaisen oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin voidaan kuitenkin taata tällaisessa tilanteessa ainoastaan, jos virkamiestuomioistuin – työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdasta poiketen – perustaa kantansa asiakirjan merkityksellisiin otteisiin, jotta se voi ratkaista asian, vaikka toimielin on toimittanut otteet virkamiestuomioistuimelle ainoastaan asiakirjan luottamuksellisuuden tutkimista varten.
(ks. 156 kohta)
9. Toimielin, joka on laiminlyönyt kolmansiin maihin nimitetyn henkilöstönsä asuntojen turvallisuutta koskevia vähimmäisvaatimuksia, on tehnyt virkavirheen, josta se on vastuussa. Vaikka erityisolosuhteissa, muun muassa kiireellisyyden vuoksi, voidaan harkita sellaisen tilapäisen asunnon käyttöön antamista väliaikaisesti, jossa ei ole samoja turvavarusteita kuin pysyvässä asunnossa, hallinto ei kuitenkaan voi jättää toteuttamatta sellaisia vähimmäistoimenpiteitä, joilla voidaan torjua tilapäisen asunnon asukkaisiin kohdistuvat suurimmat turvallisuusriskit tai vähentää niiden todennäköisyyttä kohtuullisten taloudellisten ja hallinnollisten edellytysten mukaisesti. Näin on sitäkin suuremmalla syyllä silloin, kun kyseessä oleva toimielin on tietoinen erityisolosuhteista.
(ks. 173, 174 ja 176 kohta)
10. Toimielin voi olla vastuussa ainoastaan virheestä, joka on välittömässä syy-yhteydessä vahingon syntymiseen. Unionin voidaan kuitenkin katsoa olevan vastuussa ainoastaan vahingosta, joka johtuu riittävän suoraan kyseisen toimielimen lainvastaisesta toiminnasta. Tältä osin kantajan on osoitettava, että vahinkoa ei olisi syntynyt ilman virhettä ja että virhe on hänelle aiheutuneen vahingon määräävä syy. Kun vahinko on väistämätön ja välitön seuraus tehdystä virheestä, syy-yhteys on vahvistettu. Lisäksi on mahdollista, ettei vahinko ole aiheutunut suoraan ja varmasti yhdestä ainoasta syystä, vaan se on voinut aiheutua useista syistä, jotka ovat myötävaikuttaneet ratkaisevalla tavalla sen syntymiseen.
Kun virhe muodostuu siitä, että toimielin on laiminlyönyt velvollisuutensa noudattaa kolmanteen maahan nimitetyn virkamiehen asuntoa koskevia vähimmäisiä turvallisuusvaatimuksia, tämän virheen ja virkamiehen surman välinen syy-yhteys on osoitettu, kun on osoitettu oikeudellisesti riittävällä tavalla, että jos toimielin olisi noudattanut velvollisuuttaan taata virkamiehensä suojelu, surmaa ei olisi tapahtunut. Asian laita on samoin kun on kyse virheen ja virkamiehen eloonjäämismahdollisuuden menettämisen välisestä syy-yhteydestä.
(ks. 179–181, 183, 190 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 229/84, Sommerlatte v. komissio, 12.6.1986, 24–27 kohta ja asia C‑308/87, Grifoni v. ETYA, 27.3.1990, 17 ja 18 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑149/96, Coldiretti ym. v. neuvosto ja komissio, 30.9.1998, 116 ja 122 kohta; asia T‑231/97, New Europe Consulting ja Brown v. komissio, 9.7.1999, 57–60 kohta ja asia T‑178/98, Fresh Marine v. komissio, 24.10.2000, 118 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen
Unionin yleinen tuomioistuin: asia T‑42/06, Gollnisch v. parlamentti, 19.3.2010, 110 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen
11. Vahingolla ei välttämättä ole yhtä välitöntä ja varmaa syytä, vaan sen syntyyn ovat voineet vaikuttaa useat tekijät, jotka ovat yhdessä vaikuttaneet määräävästi sen syntyyn. Oikeuskäytännössä ei näin ollen hallinnon vastuun syntymiseksi välttämättä edellytetä, että toimielin on yksinomaisessa vastuussa vahingosta. Tapauksessa, jossa virheet katsotaan toimielimen ja kolmannen osapuolen syyksi, toimielin on velvollinen korvaamaan vain osan uhrille aiheutuneesta vahingosta.
Asia on täten silloin kun toimielin on luonut olosuhteet vahingon syntymiselle, kun se ei toteuttanut riittäviä turvallisuustoimenpiteitä estääkseen rikollisen tunkeutumisen edustustojen virkamiehen yksityisasuntoon. Koska surma ei kuitenkaan ollut välitön ja väistämätön seuraus tällaisesta virheestä, ja koska toimielin ei ole vahingon päävastuullinen, sen osuus vastuusta on rajoitettu 30 prosenttiin aiheutuneesta vahingosta.
(ks. 181, 192–194 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: em. asia Sommerlatte v. komissio, 24–27 kohta ja em. asia Grifoni v. ETYA, 17 ja 18 kohta
12. Unionin oikeuden nykytilassa EY 288 artiklaa, jossa viitataan jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisiin yleisiin periaatteisiin, ei voida tulkita siten, että sen perusteella unioni voi olla tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa lainmukaisesta toimesta tai toimimatta jättämisestä.
Näin ollen unionin tuomioistuinten mielestä ei ole perusteita sille, että edellytykset unionin toimielinten vastuun syntymiselle niiden toiminnassa suhteessa henkilöstöönsä voisivat, poiketen jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisistä yleisistä periaatteista, ratkaisevasti erota EY 288 artiklan yhteydessä sovellettavista edellytyksistä.
(ks. 209 ja 212 kohta)
13. Henkilöstösääntöjen 24 artiklan tarkoituksena on taata työtehtävissä toimivien virkamiesten ja toimihenkilöiden turvallisuus tällä hetkellä ja tulevaisuudessa, jotta he voisivat suorittaa tehtävänsä paremmin yksikön yleisen edun mukaisesti. Tästä artiklasta ja siihen liittyvästä oikeuskäytännöstä johtuu, että unionin toimielinten on tämän säännöksen nojalla avustettava virkamiehiään kolmannen toimintaa koskevissa asioissa ainoastaan, kun virkamiehet joutuvat toiminnan kohteeksi asemansa ja tehtävänsä vuoksi.
Näin ollen kun virkamiestä ei surmattu hänen asemansa ja tehtävänsä vuoksi, hänen oikeudensaajansa ei voi pätevästi vedota henkilöstösääntöjen 24 artiklan säännöksiin.
(ks. 220, 221, 224 ja 225 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: em. asia Sommerlatte v. komissio, 19 kohta ja asia 180/87, Hamill v. komissio, 5.10.1988, 15 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑67/99, K v. komissio, 27.6.2000, 32 kohta
14. Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan mukaan kohtuuden niin vaatiessa virkamiestuomioistuin voi päättää, että asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut vain osittain tai että tätä ei lainkaan velvoiteta korvaamaan oikeudenkäyntikuluja. Lisäksi työjärjestyksen 88 artiklan mukaan asianosainen, myös asian voittanut asianosainen, voidaan velvoittaa korvaamaan oikeudenkäyntikulut osittain tai kokonaan, jos se katsotaan perustelluksi kyseisen osapuolen menettelyn takia, ottaen huomioon myös tämän menettely ennen asian vireilletuloa, erityisesti siinä tapauksessa, että kyseisen asianosaisen katsotaan aiheuttaneen toiselle asianosaiselle kuluja tarpeettomasti tai haitantekona.
Tältä osin, kun toimielin on viivästyttänyt merkittävästi menettelyn kulkua, kun se on ensinnäkin kieltäytynyt toimittamasta virkamiestuomioistuimelle tiettyjä asiakirjoja ja tietoja, minkä vuoksi virkamiestuomioistuin joutui pitämään toisen istunnon, ja antanut virkamiestuomioistuimelle useaan otteeseen virheellisiä vastauksia, käsiteltävän asian olosuhteissa on asianmukaista velvoittaa toimielin vastaamaan omien oikeudenkäyntikulujensa lisäksi vastapuolen kohtuullisista ja asianmukaisesti perustelluista oikeudenkäyntikuluista.
(ks. 229, 230 ja 232 kohta)