Language of document : ECLI:EU:C:2017:132

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

HENRIK SAUGMANDSGAARD ØE

16 päivänä helmikuuta 2017 (1)

Asia C75/16

Livio Menini ja

Maria Antonia Rampanelli

vastaan

Banco Popolare – Società Cooperativa

(Ennakkoratkaisupyyntö – Tribunale Ordinario di Verona (Veronan alioikeus, Italia))

Ennakkoratkaisupyyntö – Maksamismääräyksen vastustaminen – Direktiivi 2008/52/EY – Sovittelu siviili- ja kauppaoikeuden alalla – 1 artiklan 2 kohta – Soveltamisala – Direktiivi 2013/11/EU – Kuluttajariitojen vaihtoehtoinen riidanratkaisu – 1 artikla – Kuluttajan velvollisuus osallistua sovittelumenettelyyn ennen asian saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi – 2 artikla – Soveltamisala – 8 artiklan b alakohta – Velvollisuus toimia asianajajan avustamana – 9 artiklan 2 kohdan a alakohta – Sovittelumenettelystä vetäytymisestä aiheutuvat seuraamukset






I       Johdanto

1.        Tribunale Ordinario di Veronalla (Veronan alioikeus, Italia) on käsiteltävänään asia, jossa kaksi kuluttajaa vastustaa luottolaitoksen heitä vastaan hankkimaa maksamismääräystä.

2.        Tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun direktiivin 2008/52/EY(2) täytäntöön panemiseksi annetun Italian lainsäädännön mukaan vastustamisen tutkittavaksi ottaminen edellyttää osallistumista sovittelumenettelyyn, joka alkaa väitteen esittäjien aloitteesta. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa pääasian kuuluvan myös kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta annetun direktiivin 2013/11/EU(3) täytäntöön panemiseksi annetun Italian lainsäädännön soveltamisalaan. Vaikka tällainen pakollinen sovittelumenettely on direktiivin 2008/52 mukainen, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma sen yhteensopivuudesta tiettyjen direktiivin 2013/11 säännösten kanssa.

3.        Tässä asiayhteydessä se ensinnäkin tiedustelee unionin tuomioistuimelta, mikä on näiden direktiivien soveltamisalojen välinen suhde. Toiseksi se haluaa selvittää, ovatko direktiivin 2013/11 säännökset esteenä sille, että kuluttajan elinkeinonharjoittajaa vastaan nostaman palvelusopimusta koskevan kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykseksi asetetaan se, että kuluttaja on ensin osallistunut sovittelumenettelyyn. Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, ovatko Italian lainsäädännössä säädettyä sovittelumenettelyä koskevat yksityiskohtaiset säännöt direktiivin 2013/11 mukaisia siltä osin kuin niissä velvoitetaan kuluttaja osallistumaan menettelyyn asianajajan avustamana ja säädetään seuraamuksia sille, joka vetäytyy menettelystä ilman perusteltua syytä.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

      Unionin oikeus

1.       Direktiivi 2008/52

4.        Direktiivin 2008/52 1 artiklan 2 kohdassa säädetään, että direktiiviä ”sovelletaan [rajat ylittävissä] riidoissa siviili- ja kauppaoikeudellisiin asioihin lukuun ottamatta oikeuksia ja velvoitteita, joista osapuolet eivät asianomaisen sovellettavan lain nojalla saa sopia”.

5.        Direktiivin 3 artiklan a alakohdan mukaan ”sovittelulla” tarkoitetaan ”siitä käytetystä nimestä riippumatta, jäsenneltyä menettelyä, jossa riidan molemmat tai useammat osapuolet pyrkivät itse vapaaehtoisesti ratkaisemaan riitansa sovinnollisesti sovittelijan avustuksella. Sovittelu voi alkaa osapuolten aloitteesta, tuomioistuin voi suositella sovittelua tai päättää sovittelun aloittamisesta, taikka sovitteluvelvoitteesta voidaan säätää jäsenvaltion lainsäädännössä”.

6.        Direktiivin 5 artiklan 2 kohdan mukaan direktiivi ”ei vaikuta sellaisen kansallisen lainsäädännön soveltamiseen, jonka mukaan sovittelun käyttö on pakollista tai sovitteluun liittyy erilaisia kannustimia tai seuraamuksia joko ennen oikeudenkäyntiä tai sen aikana, edellyttäen, että tällainen lainsäädäntö ei estä riidan osapuolia käyttämästä oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen ratkaistavaksi”.

2.       Direktiivi 2013/11

7.        Direktiivin 2013/11 1 artiklassa säädetään, että direktiivin ”tarkoituksena on saavuttamalla korkeatasoinen kuluttajansuojan taso edistää sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa varmistamalla, että kuluttajat voivat halutessaan toimittaa elinkeinonharjoittajiin kohdistuvia valituksia sellaisten elinten käsiteltäviksi, jotka antavat mahdollisuuden riippumattomiin, puolueettomiin, avoimiin, tehokkaisiin, nopeisiin ja oikeudenmukaisiin vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin [(jäljempänä vaihtoehtoiset riidanratkaisumenettelyt)]. Tällä direktiivillä ei rajoiteta sellaisen kansallisen lainsäädännön soveltamista, jolla osallistuminen tällaisiin menettelyihin tehdään pakolliseksi edellyttäen, että tällaisella lainsäädännöllä ei estetä osapuolia käyttämästä oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen ratkaistavaksi”.

8.        Direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.      Tätä direktiiviä sovelletaan valtion sisäisten ja valtioiden rajat ylittävien riitojen ratkaisemiseksi toteutettaviin tuomioistuimen ulkopuolisiin riidanratkaisumenettelyihin, jotka koskevat unioniin sijoittautuneen elinkeinonharjoittajan ja unionissa asuvan kuluttajan välisistä kauppa- tai palvelusopimuksista johtuvia velvoitteita ja jotka toteuttaa vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin, joka ehdottaa ratkaisua tai määrää ratkaisun taikka saattaa osapuolet yhteen helpottaakseen sovintoratkaisun löytämistä.

2.      Tätä direktiiviä ei sovelleta

– –

g)      menettelyihin, jotka elinkeinonharjoittaja on aloittanut kuluttajaa vastaan;

– –”

9.        Direktiivin 3 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.      Jos jokin tämän direktiivin säännös on ristiriidassa toisessa unionin säädöksessä olevan sellaisen säännöksen kanssa, joka koskee tuomioistuimen ulkopuolisia oikeussuojakeinoja, jotka kuluttaja on pannut vireille elinkeinonharjoittajaa vastaan, tämän direktiivin säännös on ensisijainen, jollei tässä direktiivissä toisin säädetä.

2.      Tällä direktiivillä ei rajoiteta direktiivin 2008/52/EY soveltamista.”

10.      Direktiivin 2013/11 4 artiklan 1 kohdan g alakohdan määritelmän mukaan ”vaihtoehtoisella riidanratkaisumenettelyllä” tarkoitetaan ”2 artiklassa tarkoitettua menettelyä, joka täyttää tässä direktiivissä asetetut vaatimukset ja jonka toteuttaa vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin”. Direktiivin 4 artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaan ”vaihtoehtoisella riidanratkaisuelimellä” tarkoitetaan ”elintä, joka, sillä olevasta nimestä tai nimityksestä riippumatta, on perustettu pysyväksi ja antaa mahdollisuuden riidan ratkaisuun [vaihtoehtoisessa] riidanratkaisumenettelyssä ja joka on merkitty luetteloon 20 artiklan 2 kohdan mukaisesti”.

11.      Direktiivin 5 artiklan 1 kohdan mukaan ”jäsenvaltioiden on – – varmistettava, että tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvat riidat, joissa on osapuolena niiden alueelle sijoittautunut elinkeinonharjoittaja, voidaan saattaa sellaisen vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen käsiteltäviksi, joka täyttää tässä direktiivissä asetetut vaatimukset”.

12.      Saman direktiivin 8 artiklan b alakohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot varmistamaan, että osapuolet voivat käyttää vaihtoehtoista riidanratkaisumenettelyä ”olematta velvollisia käyttämään lakimiestä tai oikeudellista neuvonantajaa”.

13.      Direktiivin 2013/11 9 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan ”vaihtoehtoisissa riidanratkaisumenettelyissä, joissa pyritään ratkaisemaan riita ehdottamalla ratkaisua, jäsenvaltioiden on varmistettava, että osapuolet voivat missä tahansa vaiheessa vetäytyä menettelystä, jos ne ovat tyytymättömiä menettelyn tehokkuuteen tai kulkuun. Niille on ilmoitettava tästä oikeudesta ennen menettelyn aloittamista. Jos kansallisissa säännöissä määrätään, että elinkeinonharjoittajan osallistuminen vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin on pakollista, tätä alakohtaa sovelletaan ainoastaan kuluttajaan”.

14.      Direktiivin 20 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.       Kunkin toimivaltaisen viranomaisen on arvioitava erityisesti 19 artiklan 1 kohdan mukaisesti saamiensa tietojen perusteella, voidaanko sille ilmoitettuja riidanratkaisuelimiä pitää tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvina vaihtoehtoisina riidanratkaisueliminä ja täyttävätkö ne II luvussa ja sen täytäntöönpanemiseksi annetuissa kansallisissa säännöksissä, mukaan lukien tätä direktiiviä pidemmälle unionin oikeuden mukaisesti menevät kansalliset säännökset, säädetyt laatuvaatimukset.

2.       Kunkin toimivaltaisen viranomaisen on 1 kohdassa tarkoitetun arvioinnin perusteella laadittava luettelo kaikista vaihtoehtoisista riidanratkaisuelimistä, jotka sille on ilmoitettu ja jotka täyttävät 1 kohdassa säädetyt edellytykset.

–       – –”

      Italian lainsäädäntö

1.       Asetus nro 28/2010

15.      Direktiivi 2008/52 saatettiin osaksi Italian lainsäädäntöä sovittelusta siviili- ja kauppaoikeuden alan riitojen sopimiseksi 18.6.2009 annetussa laissa nro 69 olevan 60 §:n täytäntöön panemiseksi 4.3.2010 annetulla asetuksella nro 28 (decreto legislativo del 4 marzo 2010, n. 28, recante attuazione dell’articolo 60 della legge 18 giugno 2009, n. 69, in materia di mediazione finalizzata alla conciliazione delle controversie civili e commerciali, jäljempänä asetus nro 28/2010),(4) jonka 5 §:ssä säädetään seuraavaa:

”1 bis.      Henkilön, joka aikoo nostaa kanteen yhteisomistusta, esineoikeutta, omaisuuden jakoa, perinnönjakoa, perheoikeudellisia sopimuksia, huoneenvuokraa, vastikkeetonta käyttöoikeutta, yritysomaisuuden vuokraa, potilasvahinkojen korvaamista, lehdistössä tai muussa tiedotusvälineessä tehtyä kunnianloukkausta taikka vakuutus-, pankki- ja rahoitussopimuksia koskevassa riita-asiassa, on osallistuttava ensin tässä asetuksessa tarkoitettuun sovittelumenettelyyn tai 8.10.2007 annetussa asetuksessa nro 179 tarkoitettuun sovintomenettelyyn taikka pankki- ja luottotoimintaa koskevien lakien koonnoksesta 1.9.1993 annetun asetuksen nro 385 [(decreto legislativo 1° settembre 1993, n. 385, testo unico delle leggi in materia bancaria e creditizia)], sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna, 128 bis §:llä kyseisessä asetuksessa säännellyillä aloilla käyttöön otettuun menettelyyn asianajajan avustamana. Sovittelumenettelyyn osallistuminen on kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytys. – –

2 bis.      Milloin sovittelumenettelyyn osallistuminen on asetettu kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykseksi, edellytyksen katsotaan täyttyneen, mikäli ensimmäinen tapaaminen sovittelijan kanssa päättyy ilman sopimusta.

– –

4.      1 bis ja 2 momenttia ei sovelleta

1)      summaarisissa menettelyissä, vastustaminen mukaan lukien, väliaikaisen täytäntöönpanon myöntämisen ja lykkäämisen ratkaisemiseen saakka – –”

16.      Asetuksen 8 §:n 1 momentin mukaan ”osapuolten tulee osallistua ensimmäiseen ja kaikkiin sitä seuraaviin [sovittelijan] tapaamisiin menettelyn loppuun saakka asianajajan avustamana”. Sen 4 bis §:ssä säädetään, että ”mikäli osapuoli jättää osallistumatta sovittelumenettelyyn ilman perusteltua syytä, tuomioistuin voi siviiliprosessilain [(codice di procedura civile)] 116 §:n 2 momentin nojalla tehdä selvitysaineistoa koskevia päätelmiä sovittelua seuraavassa oikeudenkäynnissä. Tuomioistuin määrää osapuolen, joka 5 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa jättää osallistumatta menettelyyn ilman perusteltua syytä, maksamaan valtiolle yhdenmukaistettua oikeudenkäyntimaksua vastaavan summan”.

2.       Asetus nro 130/2015

17.      Kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta annetun direktiivin 2013/11 saattamisesta osaksi Italian lainsäädäntöä 6.8.2015 annetulla asetuksella nro 130 (decreto legislativo del 6 agosto 2015, n. 130, recante attuazione della direttiva 2013/11/UE sulla risoluzione alternativa delle controversie dei consumatori, jäljempänä asetus nro 130/2015)(5) muutettiin kuluttajan oikeuksista 6.9.2005 annetun asetuksen nro 206 (decreto legislativo del 6 settembre 2005, n. 206, recante il codice del consumo, jäljempänä asetus nro 206/2005)(6) muutamia säännöksiä. Asetuksen nro 130/2015 1 §:llä korvattiin asetuksen nro 206/2005 141 §, jonka 4 ja 6 momentissa säädetään sittemmin seuraavaa:

”4.      Tämän osan säännöksiä sovelletaan vapaaehtoisiin, myös sähköisesti käytyihin, tuomioistuimen ulkopuolisiin ratkaisumenettelyihin Euroopan unionissa asuvien kuluttajien ja unioniin sijoittautuneiden elinkeinonharjoittajien valtion sisäisissä ja rajat ylittävissä riita-asioissa, joissa vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin ehdottaa ratkaisua tai kutsuu osapuolet koolle edistääkseen sovintoratkaisua, ja erityisesti 4.3.2010 annetun asetuksen nro 28 16 §:n 2 ja 4 momentissa tarkoitettuun erityiseen kohtaan kuuluviin kuluttajariitojen ratkaisuelimiin ja muihin 1 momentin i alakohdassa tarkoitettujen viranomaisten ylläpitämiin ja valvomiin luetteloihin kuuluviin tai liittyneisiin vaihtoehtoisiin riidanratkaisuelimiin, joiden osalta on todettu, että niiden organisaatio ja menettelyt vastaavat edellytyksiä ja tämän osan säännöksiä.

– –

6.      Seuraavien riita-asioiden tuomioistuimen ulkopuolisten ratkaisumenettelyjen pakollisuutta koskevien säännösten soveltamista ei rajoiteta:

a)      4.3.2010 annetun asetuksen nro 28 5 §:n 1 bis momentti – –”

III  Pääasia, ennakkoratkaisukysymykset ja asian käsittely unionin tuomioistuimessa

18.      Banco Popolare – Società Cooperativan hyväksi annettiin 15.6.2015 tuomioistuimen maksamismääräys, jolla Livio Menini ja Maria Antonia Rampanelli velvoitettiin maksamaan pankille 991 848,21 euron velka. Velka vastasi Banco Popolaressa avatun kiinteistövakuudellisen käyttötililuoton maksamatta jäänyttä saldoa. Menini ja Rampanelli vastustivat maksamismääräystä Tribunale Ordinario di Veronassa ja vaativat samalla sen väliaikaisen täytäntöönpanon lykkäystä.

19.      Vastustamisen tueksi Menini ja Rampanelli väittävät, että huolimatta heidän vaatimattomasta tulotasostaan Banco Popolare oli useilla sopimuksilla toistuvasti myöntänyt heille luottoa. Luotolla oli tarkoitus saada heidät ostamaan yletön määrä Banco Popolaren tai muiden samaan ryhmään kuuluvien yhtiöiden osakkeita. Lisäksi Banco Popolare oli esittänyt mainittujen sijoitusten olevan riskittömiä.

20.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että väliaikaisen täytäntöönpanon lykkäämistä koskeva vaatimus on hylättävä. Sen annettua hylkäävän päätöksensä väitteen esittäjien olisi pantava vireille direktiivin 2008/52 saattamiseksi osaksi Italian lainsäädäntöä annetun asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis ja 4 momentin mukainen sovittelumenettely, sillä muuten vastustamista ei oteta tutkittavaksi.

21.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa riidan kuuluvan myös asetuksen nro 130/2015, jolla direktiivi 2013/11 saatettiin osaksi Italian lainsäädäntöä, soveltamisalaan. Sen mukaan valittajat ovat kyseisen direktiivin 4 artiklan a alakohdassa tarkoitettuja ”kuluttajia”, jotka ovat tehneet sen 4 artiklan d alakohdassa tarkoitetun ”palvelusopimuksen” sen 4 artiklan b alakohdassa tarkoitetun ”elinkeinonharjoittajan” kanssa.

22.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lähtee lähinnä siitä, että direktiivin 2013/11 vastaista on säätää asetuksessa nro 28/2010 käyttöön otetun kaltainen kuluttajariitojen vaihtoehtoinen riidanratkaisujärjestelmä pakolliseksi, vaikka tällainen järjestelmä on direktiivin 2008/52 5 artiklan 2 kohdan mukaan sallittu.

23.      Sen mukaan direktiivin 2013/11 johdanto-osan 16 perustelukappaleessa ensinnäkin velvoitetaan jäsenvaltiot perustamaan yhtenäinen vaihtoehtoinen riidanratkaisumenettely, jota sovelletaan kaikenlaisiin kuluttajariitoihin. Direktiivi siis estää säätämästä, että tietyt kuluttajariidat käsitellään pakollisessa sovittelumenettelyssä, kun taas muissa kuluttajariidoissa sovittelun käyttö on vapaaehtoista. Asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis momentissa sovittelumenettelyyn osallistuminen on kuitenkin säädetty pakolliseksi ainoastaan pankki-, rahoitus- tai vakuutussopimuksia koskevissa kuluttajariidoissa.

24.      Vaikka elinkeinonharjoittaja voidaan direktiivin 2013/11 mukaan velvoittaa osallistumaan sovittelumenettelyyn, direktiivissä toiseksi kielletään jäsenvaltioita asettamasta kuluttajille tällaista velvoitetta.

25.      Direktiivin 2008/52 5 artiklan 2 kohta olisi siten vastoin direktiivillä 2013/11 perustettua järjestelmää. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää, että tämä ristiriita ratkaistaisiin tulkitsemalla direktiivin 2013/11 3 artiklan 2 kohtaa siten, ettei näiden kahden direktiivin soveltamisalojen välille tule päällekkäisyyksiä. Direktiivillä 2008/52 säänneltäisiin siis vain sellaisia riita-asioita, joihin direktiiviä 2013/11 ei sovelleta, eli riita-asioita, jotka eivät koske kuluttajia, jotka koskevat muista kuin myynti- tai palvelusopimuksista johtuvia velvoitteita ja jotka direktiivin 2 artiklan 2 kohdan perusteella eivät kuulu sen soveltamisalaan (kuten menettelyt, jotka elinkeinonharjoittaja on aloittanut kuluttajaa vastaan).

26.      Lisäksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo esiin, että asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis momentin ja 8 §:n 1 momentin mukaan kuluttajan on osallistuttava sovittelumenettelyyn asianajajan avustamana. Tämä on sen mukaan vastoin direktiivin 2013/11 8 artiklan b alakohtaa.

27.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin myös epäilee, ettei asetuksen 8 §:n 4 bis momentti ole kyseisen direktiivin 9 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukainen siltä osin kuin siinä säädetään, että kuluttaja voi vetäytyä sovittelumenettelystä tämän aiheuttamatta hänelle kielteisiä seurauksia sovittelua seuraavassa oikeudenkäynnissä vain, jos siihen on perusteltu syy. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan ”perustellulla syyllä” tarkoitetaan objektiivisia syitä, joihin ei sisälly kuluttajan tyytymättömyys sovittelumenettelyn etenemiseen.

28.      Tässä tilanteessa Tribunale Ordinario di Verona on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Onko direktiivin 2013/11 3 artiklan 2 kohtaa, siltä osin kuin siinä säädetään, ettei tällä direktiivillä ʼrajoiteta direktiivin 2008/52 soveltamistaʼ, tulkittava siten, ettei sillä rajoiteta yksittäisten jäsenvaltioiden mahdollisuutta säätää sovittelu pakolliseksi vain sellaisissa tapauksissa, jotka eivät kuulu direktiivin 2013/11 soveltamisalaan, toisin sanoen direktiivin 2013/11 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa, muista sopimuksista kuin kauppa- tai palvelusopimuksista johtuvissa riita-asioissa sekä sellaisissa riita-asioissa, jotka eivät koske kuluttajia?

2)      Onko direktiivin 2013/11 1 artiklaa, siltä osin kuin sillä halutaan varmistaa kuluttajille mahdollisuus toimittaa elinkeinonharjoittajiin kohdistuvia valituksia vaihtoehtoisten riidanratkaisuelinten käsiteltäviksi, tulkittava siten, että säännös on esteenä sellaiselle kansalliselle säännökselle, jossa sovitteluun osallistuminen asetetaan kuluttajaksi määriteltävän osapuolen nostaman kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykseksi direktiivin 2013/11 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kaltaisissa riita-asioissa, ja joka tapauksessa sellaiselle kansalliselle säännökselle, jossa edellytetään, että tällaista riita-asiaa koskevaan sovitteluun osallistuvalla kuluttajalla on oltava oikeudellinen avustaja ja hänen on vastattava siitä koituvista kustannuksista, sekä säädetään, ettei kuluttaja voi olla osallistumatta sovitteluun muusta kuin perustellusta syystä?”

29.      Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Saksan ja Italian hallitukset sekä Euroopan komissio. Istuntoon, joka pidettiin 24.11.2016, osallistuivat Italian hallitus ja komissio.

IV     Asian tarkastelu

      Unionin tuomioistuimen toimivalta

30.      Väliintulijat ovat kirjallisissa ja suullisissa huomautuksissaan esittäneet kaksi väitettä, joilla voidaan kyseenalaistaa direktiivin 2013/11 sovellettavuus pääasiaan ja siten ennakkoratkaisukysymysten merkityksellisyys riita-asian ratkaisemisessa ja unionin tuomioistuimen toimivalta vastata näihin kysymyksiin.

31.      Italian hallitus ensinnäkin väitti suullisessa käsittelyssä, että pääasia on jatkoa elinkeinonharjoittajan kuluttajia vastaan vireille panemalle maksamismääräysmenettelylle. Näin ollen se kuuluu direktiivin 2013/11 2 artiklan 2 kohdan g alakohdassa tarkoitettuihin tapauksiin, jotka on suljettu direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

32.      Saksan hallitus ja komissio huomauttavat, ettei ennakkoratkaisupyynnössä mainita, onko asetuksessa nro 28/2010 säädetty sovittelumenettely todellakin ”vaihtoehtoinen riidanratkaisumenettely”, joka käydään ”vaihtoehtoisessa riidanratkaisuelimessä”, siten kuin käsitteet on määritelty direktiivin 2013/11 4 artiklan 1 kohdan g ja h alakohdassa. Suullisessa käsittelyssä Italian hallitus väitti, ettei näin ole. Koska kyseisessä asetuksessa säädetty sovittelumenettely ei vastaa näitä määritelmiä, se ei väliintulijoiden mukaan kuulu direktiivin soveltamisalaan, sellaisena kuin se määritellään sen 2 artiklan 1 kohdassa.

33.      Vastaan jäljempänä vuorollaan kumpaankin väitteeseen pitäen mielessä olettaman, jonka mukaan ennakkoratkaisukysymyksillä on merkitystä asian ratkaisemisen kannalta.

34.      Muistutettakoon, että tämä olettama voidaan sivuuttaa ainoastaan, jos on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin.(7) Tämä olettama voidaan kumota muun muassa, jos ilmenee, että esitetty kysymys ei selvästikään ole merkityksellinen pääasian ratkaisemisen kannalta.(8) Unionin tuomioistuin ei siis ole toimivaltainen vastaamaan esitettyyn kysymykseen silloin, kun on selvää, ettei unionin oikeuden määräystä tai säännöstä, jonka tulkintaa unionin tuomioistuimelta on pyydetty, voida soveltaa.(9)

1.       Direktiivin 2013/11 2 artiklan 2 kohdan g alakohdassa säädetyn soveltamisalan rajoituksen ulottuvuus

35.      Direktiivin 2013/11 2 artiklan 2 kohdan g alakohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta ”menettelyihin, jotka elinkeinonharjoittaja on aloittanut kuluttajaa vastaan”. Direktiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleessa täsmennetään, ettei direktiiviä olisi sovellettava ”elinkeinonharjoittajien kuluttajia kohtaan tekemiin valituksiin”.

36.      Tämä rajoitus kuvastaa kyseisen direktiivin tavoitetta, joka on – kuten sen 1 artiklasta ilmenee – edistää sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa saavuttamalla korkeatasoinen kuluttajansuojan taso ja varmistamalla, että kuluttajat voivat koko unionissa tehdä elinkeinonharjoittajiin kohdistuvia valituksia tiettyjen laatuvaatimusten mukaisissa vaihtoehtoisissa riidanratkaisumenettelyissä. Sitä vastoin direktiivin 2013/11 tarkoituksena ei ole varmistaa, että nämä menettelyt olisivat elinkeinonharjoittajien käytettävissä valitusten tekemiseksi kuluttajia vastaan.

37.      Tällainen soveltamisalan rajoitus merkitsee mielestäni myös sitä, ettei direktiivissä edellytetä silloin, kun elinkeinonharjoittaja esittää tuomioistuimessa vaatimuksen kuluttajaa vastaan ja tuomioistuin ratkaisee asian sen hyväksi, että kuluttaja, joka haluaa riitauttaa tuomioistuinratkaisun, voi valituksen tai vastustamisen sijasta riitauttaa sen vaihtoehtoisessa riidanratkaisuelimessä.

38.      Mielestäni direktiivin 2013/11 2 artiklan 2 kohdan g alakohdassa säädetty rajoitus koskee siis myös tilannetta, jossa kuluttaja riitauttaa elinkeinonharjoittajan häntä vastaan hakeman maksamismääräyksen.

39.      Asia voi kuitenkin olla toisin, jos kuluttaja maksamismääräystä vastustaessaan esittäisi elinkeinonharjoittajaa vastaan itsenäisen vaatimuksen, joka voisi sellaisenaan olla erillisen kanteen kohteena. Etenkin silloin, kun kuluttaja tämän vastustamisen yhteydessä vetoaa sopimuksen tai sen joidenkin ehtojen pätemättömyyteen, tämän pätemättömyyden toteamiseksi esitettyä vaatimusta (ja mahdollista siihen perustuvaa vahingonkorvausvaatimusta), jonka kuluttaja esittää yhtenä puolustautumisperusteenaan maksamismääräysmenettelyssä, on samalla pidettävä kuluttajan elinkeinonharjoittajaa vastaan esittämänä itsenäisenä vaatimuksena.(10) Nähdäkseni direktiivissä 2013/11 edellytetään, että kuluttajalla on mahdollisuus esittää tämä vaatimus vaihtoehtoisessa riidanratkaisuelimessä.(11) Direktiivin 2 artiklan 2 kohdan g alakohdassa säädettyä rajoitusta ei siten sovelleta tällaiseen vaatimukseen.

40.      Se, onko tuomioistuimen ratkaisua vastustanut kuluttaja esittänyt tässä yhteydessä elinkeinonharjoittajaa vastaan itsenäisen vaatimuksen, joka voisi sellaisenaan olla erillisen kanteen kohteena, on kunkin jäsenvaltion kansalliseen oikeuteen kuuluva kysymys. Sen arvioiminen kuuluu siten kansallisen tuomioistuimen yksinomaiseen toimivaltaan.

41.      Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvästä ja edellä tämän ratkaisuehdotuksen 19 kohdassa esitetystä tosiseikkojen kuvauksesta ilmenee Meninin ja Rampanellin väittäneen vastustamisen tueksi, että Banco Popolare olisi rikkonut sovellettavaa oikeutta myöntämällä heille riidanalaista luottoa. Kansallisen tuomioistuimen asia on arvioida, voidaanko tätä väitettä pitää kuluttajien elinkeinoharjoittajaa vastaan esittämänä itsenäisenä vaatimuksena.

42.      Näin ollen katson, että vaikka käsiteltävä asia onkin jatkoa elinkeinonharjoittajan kuluttajia vastaan aloittamalle maksamismääräysmenettelylle, ei ole ilmeistä, että niitä direktiivin 2013/11 säännöksiä, joita tässä pyydetään tulkitsemaan, ei sovelleta pääasiaan eivätkä ennakkoratkaisukysymykset siten ole merkityksellisiä sen ratkaisemisen kannalta.

2.       Direktiivin 2013/11 4 artiklan 1 kohdan h alakohdassa tarkoitetun ”vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen” asema ja sen vaikutukset

43.      Direktiivin 2013/11 4 artiklan 1 kohdan g alakohdan mukaan ”vaihtoehtoisella riidanratkaisumenettelyllä” tarkoitetaan menettelyä, jonka toteuttaa ”vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin”. Saman artiklan 1 kohdan h alakohdan mukaan ”vaihtoehtoisella riidanratkaisuelimellä” tarkoitetaan elintä, joka on merkitty luetteloon tämän direktiivin 20 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Tässä luettelossa, joka kunkin jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten on laadittava ja toimitettava komissiolle, luetellaan kaikki elimet, jotka niille on ilmoitettu ja jotka 1 kohdan mukaisesti tehdyn tarkastuksen perusteella täyttävät direktiivissä ja sen kansallisissa täytäntöönpanosäännöksissä säädetyt laatuvaatimukset.(12)

44.      Kuten direktiivin 2013/11 2 artiklan 1 kohdasta ilmenee, sitä sovelletaan ainoastaan menettelyihin, ”jotka toteuttaa vaihtoehtoinen riidanratkaisuelin”. Direktiivin johdanto-osan 37 perustelukappaleessa täsmennetään, että direktiivissä säädettyjä laatuvaatimuksia on tarkoitus soveltaa ”komissiolle ilmoitetun vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen toteuttamiin” menettelyihin. Mainitulla direktiivillä siis säännellään yksinomaan sellaisia menettelyjä, jotka käydään sen 4 artiklan 1 kohdan h alakohdassa määritellyissä vaihtoehtoisissa riidanratkaisuelimissä.

45.      Tällä direktiivin 2013/11 aineellisen soveltamisalan rajoituksella ei suinkaan pyritä soveltamisalan formalistiseen määrittelyyn, vaan tämä rajoitus selittyy direktiivillä perustetun järjestelmän systematiikalla.

46.      Tältä osin on korostettava, että direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa, luettuna yhdessä 4 artiklan 1 kohdan h alakohdan kanssa, velvoitetaan kukin jäsenvaltio varmistamaan, että kuluttajat voivat saattaa direktiivin soveltamisalaan kuuluvat riidat, joissa on osapuolena niiden alueelle sijoittautunut elinkeinonharjoittaja, (vähintään yhden) sellaisen vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen käsiteltäviksi, joka täyttää tässä direktiivissä asetetut vaatimukset ja mainitaan sen 20 artiklan 2 kohdan mukaisesti laaditussa kansallisessa luettelossa.

47.      Kunhan tämä velvollisuus täytetään, jäsenvaltiot voivat perustaa muitakin vaihtoehtoisia riidanratkaisuelimiä, jotka eivät välttämättä vastaa näitä vaatimuksia ja joita ei siten ole hyväksytty tähän luetteloon. Direktiivillä 2013/11 ei yhdenmukaisteta kaikkia jäsenvaltioiden vaihtoehtoisia riidanratkaisumenettelyjä; sillä ainoastaan pyritään varmistamaan, että jokaisessa jäsenvaltiossa on vähintään yksi vaihtoehtoinen riidanratkaisumenettely, joka täyttää direktiivin vaatimukset.

48.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei käsiteltävässä asiassa täsmennä, käydäänkö asetuksessa nro 28/2010 säädetty sovittelumenettely direktiivin 2013/11 4 artiklan 1 kohdan h alakohdassa tarkoitetussa ”vaihtoehtoisessa riidanratkaisuelimessä” eli elimessä, joka on merkitty Italian viranomaisten direktiivin 20 artiklan 2 kohdan mukaisesti laatimaan luetteloon. Se ei myöskään mainitse, onko kuluttajilla mahdollisuus saattaa asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis momentissa tarkoitettu kuluttajariita muiden tässä luettelossa mahdollisesti mainittujen elinten käsiteltäväksi.(13) Suullisessa käsittelyssä Italian hallitus väitti, ettei asetuksella nro 28/2010 käyttöön otetussa menettelyssä toimivaltaista sovitteluelintä mainita kyseisessä luettelossa.

49.      Jos tällainen maininta todellakin puuttuu – minkä arvioiminen on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia –, minun on väliintulijoiden tapaan edellä esitettyjen seikkojen perusteella katsottava, ettei kyseinen sovittelumenettely kuulu direktiivin 2013/11 soveltamisalaan.(14)

50.      Nämä toteamukset eivät kuitenkaan kyseenalaista unionin tuomioistuimen toimivaltaa. Kun nimittäin otetaan huomioon tämän ratkaisuehdotuksen 48 kohdassa mainittu epävarmuustekijä, ei ole ilmeistä, ettei direktiivin 2013/11 säännöksiä, joiden tulkintaa tässä pyydetään, sovelleta pääasiaan ja ettei ennakkoratkaisukysymyksillä siten ole merkitystä asian ratkaisemisen kannalta.

51.      Siinäkään tilanteessa, ettei asetuksessa nro 28/2010 säädetty sovittelumenettely kuuluisi tämän direktiivin soveltamisalaan, ei voitaisi katsoa, ettei unionin tuomioistuin ole toimivaltainen, koska silloin olisi katsottava Italian lainsäätäjän kansallisessa oikeudessaan laajentaneen direktiivissä annettuja säännöksiä tähän menettelyyn.

52.      Tästä on muistutettava, että silloin, kun unionin oikeussääntöjä sovelletaan kansallisen oikeuden nojalla suoraan ja ehdottomasti tilanteisiin, jotka jäävät unionin oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle, jotta voidaan taata, että mainittuja tilanteita ja tilanteita, joihin sovelletaan unionin oikeutta, kohdellaan samalla tavoin, unionin tuomioistuin katsoo olevansa toimivaltainen tulkitsemaan näitä oikeussääntöjä SEUT 267 artiklan nojalla. Tätä lähestymistapaa voidaan perustella intressillä varmistaa unionin oikeussääntöjen yhdenmukainen tulkinta.(15)

53.      Käsiteltävässä asiassa esitetyssä ennakkoratkaisupyynnössä on riittävän täsmällisiä tietoja siitä, että kansalliseen lainsäädäntöön sisältyy tällainen viittaus unionin oikeuteen.(16) Kyseisestä pyynnöstä nimittäin ilmenee, että asetuksessa nro 28/2010 säädetty sovittelumenettely on siinä Italian lainsäädännössä, jolla direktiivi 2013/11 saatettiin osaksi kansallista lainsäädäntöä,(17) sisällytetty nimenomaisesti sen soveltamisalaan. Tämä merkitsee, että silloinkin, kun kyseinen menettely käydään elimessä, jota ei ole merkitty direktiivin 2013/11 20 artiklan 2 kohdan mukaisesti laadittuun luetteloon, Italian lainsäätäjä on direktiivin kansallisilla täytäntöönpanosäännöksillä ainakin tarkoittanut säännellä tätä menettelyä samalla tavalla kuin asianmukaisesti luetteloon merkityissä vaihtoehtoisissa riidanratkaisuelimissä käytäviä menettelyjä.

54.      Edellä esitettyjen seikkojen perusteella unionin tuomioistuimen on katsottava olevan toimivaltainen vastaamaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin.

      Direktiivien 2008/52 ja 2013/11 soveltamisalojen välinen suhde

55.      Ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessään kansallinen tuomioistuin pyytää unionin tuomioistuinta tulkitsemaan direktiivin 2013/11 3 artiklan 2 kohtaa, jonka mukaan direktiivillä ”ei rajoiteta direktiivin 2008/52/EY soveltamista”. Se haluaa selvittää, ovatko näiden direktiivien aineelliset soveltamisalat päällekkäiset vai säännelläänkö direktiivillä 2008/52 ainoastaan riitoja, joihin direktiiviä 2013/11 ei sovelleta.

56.      Mielestäni ei ole epäilystäkään, että direktiivin 2013/11 3 artiklan 2 kohdassa sallitaan tietty päällekkäisyys sen ja direktiivin 2008/52 soveltamisalojen välillä. Direktiivin 2013/11 johdanto-osan 19 perustelukappaleen lopussa täsmennetään, että direktiiviä ”on tarkoitus soveltaa horisontaalisesti kaikentyyppisiin vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin, direktiivin 2008/52/EY soveltamisalaan kuuluvat [menettelyt] mukaan lukien”. Kuten Italian hallitus korostaa, samaan riitaan voidaan soveltaa yhtä aikaa kumpaakin direktiiviä, sillä vaikka sovittelumenettelyille määriteltiin puitteet jo direktiivissä 2008/52, direktiivillä 2013/11 on yhdenmukaistettu yksityiskohtaisemmin kaikki vaihtoehtoiset riidanratkaisumenettelyt. Siinä siis säännellään useita näihin menettelyihin liittyviä näkökohtia, joista direktiivissä 2008/52 ei säädetä.(18)

57.      Ennakkoratkaisupyynnöstä kuitenkin ilmenee ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessä lähdettävän siitä oletuksesta, että pääasiassa olisi tullut esille näiden kahden direktiivin välinen ristiriita. Jos tämä oletus pitää paikkansa, ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle olisi hyödyllisen vastauksen antamiseksi myös selvitettävä, mitä oikeussääntöjä sen on sovellettava siinä tapauksessa, että direktiivien 2008/52 ja 2013/11 säännökset todellakin ovat ristiriidassa keskenään.

58.      Mielestäni kyseisen oletuksen paikkansapitävyyttä on syytä epäillä. Kuten komissio huomauttaa, tällainen ristiriita voisi syntyä vain, jos riita kuuluisi samanaikaisesti kummankin direktiivin soveltamisalaan ja jos niiden säännökset eivät tosiasiallisesti soveltuisi yhteen. Käsiteltävässä asiassa kumpikaan näistä edellytyksistä ei täyty.

59.      Pääasia ei ensinnäkään kuulu direktiivin 2008/52 soveltamisalaan, johon 1 artiklan 2 kohdan mukaan sisältyvät ainoastaan rajat ylittävät riidat.(19) Rajat ylittävällä riidalla tarkoitetaan mainitun direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan lähinnä riitaa, jossa vähintään yhden osapuolen kotipaikka tai vakituinen asuinpaikka sijaitsee muussa kuin siinä jäsenvaltiossa, jossa toisen osapuolen kotipaikka tai vakituinen asuinpaikka sijaitsee. Koska väitteen esittäjien kotipaikka on Italiassa ja myös Banco Popolare on sijoittautunut Italiaan, pääasiassa kyseessä oleva tilanne ei vastaa tätä määritelmää.

60.      Kuten direktiivin 2008/52 johdanto-osan kahdeksannesta perustelukappaleesta ilmenee, mikään ei toki estä jäsenvaltioita soveltamasta sen säännöksiä kansallisiin sovittelumenettelyihin. Italian lainsäätäjä on käyttänyt tätä mahdollisuutta ulottamalla asetuksen nro 28/2010 säännökset koskemaan myös kansallisia riitoja. Kyseisellä johdanto-osan perustelukappaleella ei kuitenkaan voida laajentaa direktiivin soveltamisalaa näihin riitoihin, koska se olisi direktiivin 1 artiklan 2 kohdan selvän sanamuodon vastaista. Kuten komissio suullisessa käsittelyssä huomautti, kyseisessä perustelukappaleessa ainoastaan todetaan jäsenvaltioilla olevan mahdollisuus kansallisessa lainsäädännössään soveltaa unionin oikeuden säännöksiä tilanteisiin, jotka eivät sinänsä kuulu näiden säännösten soveltamisalaan.(20)

61.      Ainakaan en pidä hyväksyttävänä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tulkintaa, jonka mukaan direktiivin 2008/52 3 artiklan a alakohta ja 5 artiklan 2 kohta ovat, siltä osin niissä sallitaan jäsenvaltioiden säätää sovittelumenettelyn käyttö pakolliseksi ennen asian saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi, yhteensoveltumattomia direktiivillä 2013/11 perustetun järjestelmän kanssa. Koska tämä ongelmanasettelu liittyy toisen ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäiseen osaan, esitän sitä koskevat päättelyni hieman jäljempänä.(21)

62.      Koska siis pääasiassa ei ole ilmennyt minkäänlaista ristiriitaa direktiivien 2008/52 ja 2013/11 säännösten välillä, ei ole tarpeen määrittää, kumman direktiivin säännökset ovat ensisijaisia.

63.      Lisättäköön kuitenkin selvyyden vuoksi, että jos tällainen ristiriitatilanne ilmenee, direktiivi 2008/52 on ensisijainen. Direktiivin 2013/11 3 artiklan 1 kohdassa nimittäin annetaan viimeksi mainitulle etusija sellaisiin muihin unionin säädöksiin nähden, jotka koskevat kuluttajan elinkeinonharjoittajaa vastaan vireille panemia vaihtoehtoisia riidanratkaisumenettelyjä, ”jollei tässä direktiivissä toisin säädetä”. Direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa, luettuna yhdessä sen johdanto-osan 19 perustelukappaleen kanssa, säädetään tällainen nimenomainen poikkeus, sillä sen mukaan direktiivillä ”ei rajoiteta direktiivin 2008/52 soveltamista”. Kyseisessä perustelukappaleessa paitsi vahvistetaan tämän direktiivin ensisijaisuus direktiiviin 2013/11 nähden myös mainitaan näin olevan siksi, että direktiivissä 2008/52 on jo säädetty puitteet rajat ylittävien riitojen sovittelujärjestelmille.

      Sovittelumenettelyyn osallistumista koskevan velvoitteen yhteensopivuus direktiivin 2013/11 kanssa

64.      Toisen ennakkoratkaisukysymyksensä ensimmäisessä osassa kansallinen tuomioistuin haluaa selvittää, onko direktiivin 2013/11 1 artikla esteenä asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis momentin kaltaiselle kansalliselle säännökselle, jonka mukaan kuluttajan elinkeinonharjoittajaa vastaan nostaman ja palvelusopimusta koskevan kanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää sitä, että kuluttaja osallistuu ensin omasta aloitteestaan sovittelumenettelyyn.

1.       Missään ei lähtökohtaisesti kielletä säätämästä sovittelumenettelyn osallistumista pakolliseksi kuluttajalle

65.      Tribunale Ordinario di Verona epäilee asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis momentin yhteensopivuutta direktiivin 2013/11 1 artiklan kanssa kahdesta syystä.

66.      Ensinnäkin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, eikö direktiivissä velvoiteta jäsenvaltiot säätämään yksi ja yhtenäinen vaihtoehtoinen riidanratkaisumenettely, jota sovelletaan kaikenlaisiin kuluttajariitoihin. Mainitulla 5 §:n 1 bis momentilla on kuitenkin eriytetty tällaisiin riitoihin sovellettavat vaihtoehtoiset riidanratkaisumenettelyt, koska siinä säädetään sovittelumenettelyn käyttö pakolliseksi ainoastaan tietyissä kuluttajariidoissa (kyseisen tuomioistuimen mukaan niissä, jotka koskevat pankki-, rahoitus- ja vakuutussopimuksia), kun taas muihin kuluttajariitoihin sovelletaan vapaaehtoista sovittelujärjestelmää.(22)

67.      Direktiivin 2013/11 sanamuoto ja tarkoitus eivät kuitenkaan tue johtopäätöstä tällaisen velvollisuuden olemassaolosta.(23) Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 36 kohdassa jo muistutin, direktiivin tarkoituksena on lähinnä varmistaa, että kuluttajat voivat koko unionissa tehdä elinkeinonharjoittajiin kohdistuvia valituksia tiettyjen yhtenäisten laatuvaatimusten mukaisissa vaihtoehtoisissa riidanratkaisumenettelyissä. Näiden menettelyjen on oltava ”riippumattomia, puolueettomia, avoimia, tehokkaita, nopeita ja oikeudenmukaisia”. Tätä tavoitetta lukuun ottamatta direktiivin tarkoituksena ei ole miltään osin taata, että tietyssä jäsenvaltiossa sovellettaisiin kaikkiin kuluttajariitoihin samaa tai yhtenäistä menettelyä. Tämä päätelmä perustuu myös siihen, että kyseisellä direktiivillä toteutetaan ainoastaan vähimmäistason yhdenmukaistaminen, mikä ilmenee sen 2 artiklan 3 kohdasta.

68.      Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, voidaanko ainoastaan elinkeinonharjoittaja velvoittaa osallistumaan sovittelumenettelyyn direktiivin 2013/11 soveltamisalaan kuuluvan riidan ratkaisemiseksi vai koskeeko tämä velvollisuus myös kuluttajaa.(24)

69.      Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, tältä osin direktiivin 1 artiklan sanamuoto on ainakin näennäisesti hieman moniselitteinen. Sen ensimmäisessä virkkeessä korostetaan kuluttajien voivan halutessaan turvautua vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin vedotakseen oikeuksiinsa elinkeinonharjoittajia vastaan. Kyseisen artiklan toisessa virkkeessä jäsenvaltioille varataan mahdollisuus antaa lainsäädäntöä, jolla osallistuminen tällaisiin menettelyihin tehdään pakolliseksi edellyttäen, että tällaisella lainsäädännöllä ”ei estetä osapuolia käyttämästä oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen ratkaistavaksi”. Tämän säännöksen tekstissä ei täsmennetä, viitataanko osallistumisen käsitteellä ainoastaan elinkeinonharjoittajan osallistumiseen kuluttajan aloittamaan vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn vai tarkoitetaanko sillä myös kuluttajan osallistumista tähän menettelyyn.

70.      Ilmaisun ”osapuolet” käyttö viittaa siihen, että tällä käsitteellä tarkoitetaan sekä kuluttajien että elinkeinonharjoittajien osallistumista vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn. Direktiivin 2013/11 johdanto-osan 49 perustelukappaleessa kuitenkin painotetaan enemmänkin elinkeinonharjoittajan osallistumista, sillä siinä täsmennetään, ettei direktiivissä vaadita, että elinkeinonharjoittajan osallistuminen vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin on pakollista, muttei myöskään estetä jäsenvaltioita säätämästä sitä pakolliseksi edellyttäen, että osapuolet voivat käyttää oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen ratkaistavaksi.

71.      Koska direktiivin 2013/11 1 artiklan sanamuotoa, luettuna yhdessä sen johdanto-osan 49 perustelukappaleen kanssa, ei voida tulkita yksiselitteisesti, kyseisen säännöksen tulkinnassa on otettava huomioon säännöksen ja lainsäädännön, jonka osa säännös on, asiayhteys ja päämäärät.(25)

72.      Tältä kannalta tarkasteltuna on ensinnäkin huomautettava, että direktiivin laajempi lainsäädännöllinen asiayhteys vahvistaa, että sovittelun vapaaehtoisuus ja kuluttajien velvoittaminen sen käyttämiseen ovat hyvinkin sovitettavissa yhteen. Direktiivistä 2008/52 saadaan tähän selvennys, joka vaikuttaa merkitykselliseltä direktiivin 2013/11 1 artiklan tulkinnassa.(26)

73.      Direktiivin 2008/52 3 artiklan a alakohdassa nimittäin määritellään sovittelu vapaaehtoiseksi menettelyksi ja sitten täsmennetään, että tämä menettely voi alkaa osapuolten aloitteesta, mutta sovittelun aloittamisesta voi päättää myös tuomioistuin tai siitä voidaan säätää jäsenvaltion lainsäädännössä. Direktiivin 5 artiklan 2 kohdassa varataan vastaavasti jäsenvaltioille mahdollisuus säätää sovittelun ”käyttö” pakolliseksi kansallisessa lainsäädännössään. Tämä sanamuoto osoittaa yksiselitteisesti, että jäsenvaltiot voivat velvoittaa kuluttajan osallistumaan sovittelumenettelyyn.(27) Kuten mainitun direktiivin johdanto-osan 13 perustelukappaleesta ilmenee, sovittelun vapaaehtoisuus ei suinkaan perustu siihen, että osapuolet voivat vapaasti osallistua tai olla osallistumatta tähän menettelyyn, vaan siihen, että ”osapuolet itse ovat vastuussa menettelystä ja voivat järjestää sen haluamallaan tavalla ja päättää sen milloin tahansa”.

74.      Mielestäni ei ole mitään perusteita antaa direktiivin 2013/11 1 artiklassa säädettyjen vaihtoehtoisten riidanratkaisumenettelyjen vapaaehtoisuudelle toisenlaista merkitystä. Näin ollen tätä säännöstä ei voida tulkita siten, että siinä kiellettäisiin jäsenvaltioita säätämästä, että kuluttajan nostaman kanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää osallistumista vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn.

75.      Toiseksi on korostettava, että jäsenvaltiot voivat edelleen täysin itsenäisesti säätää lainsäädännöissään sellaisista vaihtoehtoisia riidanratkaisumenettelyjä koskevista yksityiskohtaisista säännöistä ja ominaispiirteistä, joista direktiivissä 2013/11 ei säädetä, kunhan varmistetaan direktiivin tehokas vaikutus.(28) Tämä perustuu siihen, että direktiivillä on toteutettu ainoastaan vähimmäistason yhdenmukaistaminen.(29) Lisäksi direktiivin johdanto-osan 15 perustelukappaleessa täsmennetään, että sillä perustettavassa riidanratkaisujärjestelmässä on käytettävä ”perustana jäsenvaltioiden olemassa olevia vaihtoehtoisia riidanratkaisumenettelyjä ja kunnioitettava niiden oikeudellisia perinteitä”.

76.      Mikään ei viittaa siihen, että kuluttajan velvoittaminen osallistumaan vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn vaarantaisi direktiivin 2013/11 tarkoituksen, sellaisena kuin se määritellään sen 1 artiklassa, ja siten direktiivin tehokkaan vaikutuksen. Kyseinen velvoite on päinvastoin omiaan vahvistamaan tätä vaikutusta, koska sillä taataan tämän tuomioistuinten ulkopuolisen menettelyn järjestelmällinen luonne.(30) Koska tällä velvoitteella oletettavasti pyritään myös vähentämään tuomioistuinten työtaakkaa – mitä unionin tuomioistuin on pitänyt legitiiminä päämääränä(31) –, se edistää samalla välillisesti kuluttajien oikeutta saada asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi, minkä seikan tärkeys 1 artiklassa vahvistetaan. Tältä kannalta kyseistä säännöstä ei olisi järkevää tulkita niin, että siinä kielletään jäsenvaltioita asettamasta kuluttajille tällaista velvoitetta.

77.      Muistutan vielä, että ristiriitatilanteessa direktiivin 2013/11 säännökset ovat toissijaisia direktiivin 2008/52 säännöksiin nähden.(32) Direktiivin 2008/52 5 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat säätää sovittelun käytön pakolliseksi rajat ylittävissä riidoissa. Olisi paradoksaalista, jos niitä estettäisiin tekemästä samoin kansallisissa riita-asioissa, joihin yksinomaan direktiiviä 2013/11 sovelletaan.

78.      Kaiken tämän perusteella katson, että direktiivin 2013/11 1 artiklaa on tulkittava siten, että jäsenvaltioilla on oikeus paitsi vaatia elinkeinonharjoittajaa osallistumaan vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn myös velvoittaa kuluttaja aloittamaan tällainen menettely ennen asian saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tätä mahdollisuutta kuitenkin rajoitetaan direktiivin 1 artiklan lopussa mainitulla edellytyksellä, jonka mukaan mainittu velvoite ei saa estää riidan osapuolia käyttämästä oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen ratkaistavaksi; tarkastelen seuraavaksi tämän edellytyksen ulottuvuutta.

2.       Sen edellytyksen ulottuvuus, jonka mukaan sovittelun pakollisuus ei saa estää osapuolia käyttämästä oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi

79.      Direktiivin 2013/11 johdanto-osan 45 ja 49 perustelukappaleessa täsmennetään edellä mainitun edellytyksen ulottuvuutta muistuttamalla, että koska Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklassa taataan oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, vaihtoehtoiset riidanratkaisumenettelyt eivät saisi estää osapuolia käyttämästä oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Sen johdanto-osan 45 perustelukappaleessa täsmennetään, että jos riitaa ei ole voitu ratkaista tietyllä vaihtoehtoisella riidanratkaisumenettelyllä, jonka ratkaisu ei ole sitova, osapuolten olisi voitava panna myöhemmin vireille kyseiseen riitaan liittyvä oikeudenkäyntimenettely.

80.      Unionin tuomioistuin totesi jo ennen direktiivin 2013/11 hyväksymistä antamassaan tuomiossa Alassini ym.,(33) että velvollisuus turvautua tuomioistuimen ulkopuoliseen sovittelumenettelyyn kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksenä on yhteensopiva perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistetun tehokkaan oikeussuojan periaatteen kanssa, jos

–        tämä menettely ei johda osapuolia sitovaan päätökseen;(34)

–        se ei viivästytä merkittävästi kanteen nostamista tuomioistuimessa;

–        se keskeyttää kyseisten oikeuksien vanhentumisen;(35)

–        se ei aiheuta merkittäviä kustannuksia osapuolille;(36)

–        sähköinen viestintätapa ei ole ainoa keino päästä menettelyn piiriin(37) (minkä tarkistaminen on kuitenkin kansallisen tuomioistuimen asia), ja

–        se ei estä turvaamistoimien määräämistä poikkeuksellisissa tapauksissa, joissa tilanteen kiireellisyys niitä edellyttää (mikä kansallisen tuomioistuimen on niin ikään tarkistettava).

81.      Vaikka kyseinen tuomio koskikin kansallista lainsäädäntöä, jolla velvoitettiin käyttämään sovittelumenettelyä, unionin tuomioistuimen siinä esittämää päättelyä voidaan hyvin soveltaa myös sellaisiin kansallisiin oikeussääntöihin, joissa muiden vaihtoehtoisten riidanratkaisumenettelyjen, kuten pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen menettelyn, käyttäminen säädetään pakolliseksi. Tämänkaltaisten oikeussääntöjen vaikutukset tehokkaaseen oikeussuojaan ovat hyvin samantyyppisiä, koska niillä säädetään ”lisäetappi asian saattamiselle tuomioistuimen käsiteltäväksi”.(38) Kaikilla tällaisilla säännöksillä voidaan myös pyrkiä yleisen edun mukaisiin legitiimeihin päämääriin, kuten riitojen nopeampaan ja edullisempaan ratkaisemiseen ja tuomioistuinten työtaakan vähentämiseen.(39)

82.      Kuten direktiivin 2013/11 johdanto-osan 45 perustelukappaleessa tuodaan esiin, direktiivin 1 artiklan lopussa mainitun edellytyksen tarkoituksena on nimenomaan varmistaa, että vaihtoehtoiset riidanratkaisumenettelyt ovat perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaisia. Näin ollen unionin tuomioistuimen tuomiossa Alassini ym.(40) huomioon ottamat seikat ovat merkityksellisiä myös arvioitaessa, onko velvollisuus käyttää tiettyä vaihtoehtoista riidanratkaisumenettelyä yhteensopiva direktiivin 1 artiklan kanssa.(41)

83.      Vaikka tämän arvioiminen onkin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia, katson kuitenkin aiheelliseksi esittää joitakin huomioita, joista voi olla sille apua.

84.      Totean ensinnäkin, että asetuksen nro 206/2005 141 §:n 4 momentissa, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksen nro 130/2015 1 §:llä, säädetään, että sen soveltamisalaan kuuluvien menettelyjen – joihin asetuksessa nro 28/2010 säädetty sovittelumenettely sisältyy – on tarkoitus päättyä sovintoratkaisuun tai vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen tai muun menettelyyn osallistuvan tahon ehdottamaan ratkaisuun. Tällaisten menettelyjen tulos ei siis ole osapuolia sitova, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin varmistettava.

85.      Toiseksi asetuksen nro 28/2010 5 §:n 4 momentin mukaan velvollisuus käyttää sovittelua tulee maksamismääräysmenettelyssä noudatettavaksi vasta väliaikaisen täytäntöönpanon myöntämisen ja lykkäämisen ratkaisemisen jälkeen. Tällainen velvollisuus ei siis myöskään estä määräämästä tarvittaessa turvaamistoimia, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on niin ikään varmistettava.

86.      Lisättäköön, että pääasiassa kyseessä olevaan Italian lainsäädäntöön sisältyy tietty erityispiirre – josta tuomioon Alassini ym.(42) johtaneessa asiassa ei ollut kyse – eli se, että vetäytyminen sovittelumenettelystä ilman perusteltua syytä johtaa seuraamuksiin, mikä on omiaan vaarantamaan osapuolten mahdollisuuden saattaa asia menettelyn päätyttyä tuomioistuimen käsiteltäväksi. Tarkastelen tätä ongelmaa toisen ennakkoratkaisukysymyksen kolmannen osan yhteydessä.(43)

      Direktiivin 2013/11 yhteensopivuus sovittelumenettelyä koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen kanssa

1.       Velvollisuus toimia asianajajan avustamana

87.      Toisen ennakkoratkaisukysymyksen toinen osa koskee lähinnä sitä, onko asetuksen nro 28/2010 8 §:n 1 momentin(44) kaltainen kansallinen säännös, jossa osapuolet velvoitetaan toimimaan sovittelumenettelyssä asianajajan avustamina, yhteensopiva direktiivin 2013/11 1 artiklan ja 8 artiklan b alakohdan kanssa.

88.      Vastaus tähän kysymykseen ilmenee yksiselitteisesti direktiivin 8 artiklan b alakohdan sanamuodosta, sillä sen mukaan jäsenvaltiot eivät voi asettaa tällaista velvoitetta direktiivin soveltamisalaan kuuluvissa vaihtoehtoisissa riidanratkaisumenettelyissä. Tämä toteamus riittää yksinään hyödylliseksi vastaukseksi toisen ennakkoratkaisukysymyksen toiseen osaan.

89.      Näin ollen ei ole tarpeen tutkia Italian hallituksen esittämää väitettä, jonka mukaan velvollisuus toimia sovittelumenettelyssä asianajajan avustamana on, vaikka sillä rajoitetaankin perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettuja oikeuksia, tarpeellinen ja sillä tavoiteltuun yleisen edun mukaiseen päämäärään nähden oikeasuhteinen. Koska tällainen velvollisuus on direktiivin 2013/11 8 artiklan b alakohdan vastainen, sen yhteensopivuutta perusoikeuskirjan 47 artiklan ja direktiivin 1 artiklan kanssa ei ole tarpeen tarkistaa.

2.       Sovittelumenettelystä vetäytymisestä määrättävät seuraamukset

90.      Toisen ennakkoratkaisukysymyksensä kolmannessa osassa kansallinen tuomioistuin tiedustelee lähinnä, ovatko direktiivin 2013/11 1 artikla ja 9 artiklan 2 kohta esteenä asetuksen nro 28/2010 8 §:n 4 bis momentin kaltaiselle kansalliselle säännökselle, jonka mukaan osapuolet voivat olla osallistumatta sovittelumenettelyyn ainoastaan perustellusta syystä, jonka puuttuessa niille määrätään seuraamuksia sovittelua seuraavassa oikeudenkäynnissä.

91.      Tämän asetuksen 8 §:n 4 bis momentissa, sellaisena kuin se esitetään ennakkoratkaisupyynnössä, asetetaan seuraamuksia sille, joka vetäytyy sovittelumenettelystä(45) ilman perusteltua syytä, säätämällä, että siitä aiheutuu kyseiselle osapuolelle kielteisiä seurauksia sovittelua seuraavassa oikeudenkäynnissä. Jos nimittäin menettelystä vetäydytään ilman perusteltua syytä, tuomioistuin voi tehdä siitä päätelmiä asiassa antamassaan ratkaisussa. Sen on myös määrättävä menettelystä vetäytyneelle osapuolelle rahamääräinen seuraamus.

92.      Asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis ja 2 bis momentilla ja 8 §:n 4 bis momentilla, sellaisina kuin ne esitetään ennakkoratkaisupyynnössä, on siis yhdessä luettuina perustettu seuraava järjestelmä:

–        Kantaja (tässä tapauksessa väitteen esittäjä) voi nostaa kanteen vain, jos hän on ensin osallistunut sovittelumenettelyyn, muuten kannetta ei oteta tutkittavaksi (5 §:n 1 bis momentti).

–        Tämän edellytyksen katsotaan täyttyneen, jos sovittelijan kanssa pidetään ensimmäinen tapaaminen, vaikka se päättyy ilman sopimusta (5 §:n 2 bis momentti).

–        Vaikka tällainen sovitteluyrityksen aloittaminen riittää asian saamiseen tuomioistuimen käsiteltäväksi, myöhemmässä vaiheessa sovittelumenettelystä vetäytymisestä aiheutuu kuitenkin sovittelua seuraavassa oikeudenkäynnissä kielteisiä seurauksia sille osapuolelle, joka on vetäytynyt siitä ilman perusteltua syytä (8 §:n 4 bis momentti).

93.      Direktiivin 2013/11 9 artiklan 2 kohdan a alakohdassa kuitenkin säädetään, että menettelyissä, jotka päättyvät vaihtoehtoisen riidanratkaisuelimen ehdottamaan ratkaisuun, osapuolten on voitava missä tahansa vaiheessa vetäytyä menettelystä, ”jos ne ovat tyytymättömiä menettelyn tehokkuuteen tai kulkuun”.(46) Kyseisessä säännöksessä kuitenkin lisätään, että jos jäsenvaltion kansallisessa oikeudessa säädetään, että elinkeinonharjoittajan osallistuminen vaihtoehtoisiin riidanratkaisumenettelyihin on pakollista, tätä vetäytymisoikeutta sovelletaan ainoastaan kuluttajaan.(47) Ennakkoratkaisupyynnössä ei täsmennetä, velvoitetaanko asetuksessa nro 28/2010 elinkeinonharjoittaja osallistumaan sovittelumenettelyyn.

94.      Kyseisessä säännöksessä siis annetaan kummallekin osapuolelle – tai ainakin kuluttajalle – täysi vapaus vetäytyä menettelystä missä tahansa vaiheessa ja jopa puhtaasti subjektiivisista syistä. Kansallisella lainsäädännöllä, jonka mukaan sovittelumenettelystä vetäytyneelle osapuolelle aiheutuu sovittelua seuraavassa oikeudenkäynnissä kyseisen asetuksen 8 §:n 4 bis momentissa säädetyn kaltaisia kielteisiä seurauksia, rajoitetaan tätä vapautta ja rikotaan siten direktiivin 2013/11 9 artiklan 2 kohdan a alakohtaa.

95.      Katson myös, että tällaisella lainsäädännöllä, jossa säädetään tuomioistuimen ulkopuoliseen menettelyyn osallistuminen pakolliseksi ja asetetaan seuraamuksia menettelystä vetäytymisestä, on siinä määrin rajoitettu osapuolten oikeutta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa, ettei se täytä direktiivin 2013/11 1 artiklan lopussa säädettyä edellytystä.

96.      Tämä edellytys nimittäin menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, jos jäsenvaltioiden, jotka muodollisesti tunnustavat osapuolten oikeuden saada asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi, annettaisiin vaarantaa osapuolten mahdollisuudet vedota tehokkaasti oikeuksiinsa tuomioistuimessa. Mielestäni kyseinen edellytys tarkoittaa sitä, että vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä vetäytymisestä ei saa aiheutua siitä vetäytyneelle osapuolelle kielteisiä seurauksia sovittelua seuraavassa oikeudenkäynnissä ainakaan, jos tämä on kuluttaja.(48)

97.      Komissio kuitenkin korostaa, että ennen mainitun asetuksen 8 §:n 4 bis momentin toteamista yhteensoveltumattomaksi direktiivin 2013/11 1 artiklan ja 9 artiklan 2 kohdan a alakohdan kanssa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi tarkistettava, voitaisiinko kyseistä säännöstä tulkita niin, että vältettäisiin tällainen yhteensoveltumattomuus.

98.      Tältä osin on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten tuomioistuinten on tulkittava kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle tavalla, jolla voidaan taata sen unionin oikeuden mukaisuus.(49) Tällä unionin oikeuden mukaista tulkintaa koskevalla vaatimuksella ei kuitenkaan saisi pakottaa tuomioistuimia kansallisen oikeuden contra legem ‑tulkintaan.(50)

99.      Erityisesti komissio toteaa perustellusti, että asetuksen nro 28/2010 8 §:n 4 bis momentin yhteensoveltuvuus direktiivin 2013/11 edellä mainittujen säännösten kanssa voitaisiin taata tulkitsemalla perustellun syyn käsitettä niin, että siihen sisältyy osapuolten (tai ainakin kuluttajan(51)) tyytymättömyys sovittelumenettelyn tehokkuuteen tai kulkuun. Vaikka ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee kansallisen tuomioistuimen lähtökohtaisesti katsovan, että perustellun syyn käsitteellä tarkoitetaan ainoastaan objektiivisia seikkoja,(52) sen tehtävä on tarkistaa, voitaisiinko 8 §:n 4 bis artiklaa sittenkin tulkita väljemmin.

V       Ratkaisuehdotus

100. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Tribunale Ordinario di Veronan esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1.      Kuluttajariitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta sekä asetuksen (EY) N:o 2006/2004 ja direktiivin 2009/22/EY muuttamisesta 21.5.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/11/EU 3 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että tietyistä sovittelun näkökohdista siviili- ja kauppaoikeuden alalla 21.5.2008 annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2008/52/EY sovelletaan kaikkiin sen soveltamisalaan, sellaisena kuin se määritellään tämän direktiivin 1 artiklan 2 kohdassa, kuuluviin riitoihin silloinkin, kun ne kuuluvat myös direktiivin 2013/11 soveltamisalaan, sellaisena kuin se määritellään tämän direktiivin 2 artiklassa.

2.      Direktiivin 2013/11 1 artikla ei ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan kuluttajan elinkeinonharjoittajaa vastaan nostaman palvelusopimusta koskevan kanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää sitä, että kuluttaja osallistuu ensin sovittelumenettelyn kaltaiseen vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn, kunhan tällaisella lainsäädännöllä ei estetä osapuolia käyttämästä oikeuttaan saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, mikä kansallisen tuomioistuimen on tarkistettava.

3.      Direktiivin 2013/11 8 artiklan b alakohta on esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa osapuolet velvoitetaan tämän direktiivin soveltamisalaan, sellaisena kuin se määritellään sen 2 artiklassa, kuuluvissa riita-asioissa osallistumaan vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn, kuten sovittelumenettelyyn, asianajajan avustamina.

4.      Direktiivin 2013/11 1 artikla ja 9 artiklan 2 kohdan a alakohta ovat esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa asetetaan seuraamuksia osapuolelle, joka ilman perusteltua syytä vetäytyy tämän direktiivin soveltamisalaan, sellaisena kuin se määritellään sen 2 artiklassa, kuuluvien riitojen vaihtoehtoisesta riidanratkaisumenettelystä, kuten sovittelumenettelystä, säätämällä, että siitä aiheutuu menettelystä vetäytyneelle osapuolelle kielteisiä seurauksia sovittelua seuraavassa oikeudenkäynnissä, paitsi jos perustellun syyn käsitteeseen sisältyy menettelystä vetäytyneen osapuolen tyytymättömyys vaihtoehtoisen riidanratkaisumenettelyn tehokkuuteen tai kulkuun, mikä kansallisen tuomioistuimen on tarkistettava.

Jos elinkeinonharjoittajan osallistuminen vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn on kansallisessa lainsäädännössä säädetty pakolliseksi, direktiivin 2013/11 1 artikla ja 9 artiklan 2 kohdan a alakohta ovat esteenä tällaiselle lainsäädännölle vain siltä osin kuin siinä säädetään seuraamuksia kuluttajalle, joka ilman perusteltua syytä vetäytyy tästä menettelystä.


1 –      Alkuperäinen kieli: ranska.


2 –      21.5.2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2008, L 136, s. 3).


3 –      Asetuksen (EY) N:o 2006/2004 ja direktiivin 2009/22/EY muuttamisesta 21.5.2013 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (vaihtoehtoista kuluttajariitojen ratkaisua koskeva direktiivi) (EUVL 2013, L 165, s. 63).


4 –      GURI nro 53, 5.3.2010.


5 –      GURI nro 191, 19.8.2015.


6 –      GURI nro 235, 8.10.2005.


7 –      Ks. mm. muassa tuomio 8.12.2016, Eurosaneamientos ym. (C‑532/15 ja C‑538/15, EU:C:2016:932, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


8 –      Ks. tuomio 24.10.2013, Stoilov i Ko (C‑180/12, EU:C:2013:693, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


9 –      Tuomio 18.10.1990, Dzodzi (C‑297/88 ja C‑197/89, EU:C:1990:360, 40 kohta) ja tuomio 21.6.2012, Susisalo ym. (C‑84/11, EU:C:2012:374, 17 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


10 –      Italian hallitus väitti suullisessa käsittelyssä, että Italian lainsäädännön mukaan maksamismääräysmenettely ei ole luonteeltaan kontradiktorinen, koska velallinen ei osallistu siihen. Velallisen maksamismääräyksestä vireille panemassa vastustamismenettelyssä sitä vastoin lähetetään velkojalle kutsu saapua oikeuteen. Mikäli tämä pitää paikkansa, vaikuttaisi siltä, että kuluttaja voi esittää mahdolliset elinkeinonharjoittajaa vastaan kohdistetut vaatimuksensa vasta vastustamisvaiheessa.


11 –      Tämä edellytys perustuu tarkemmin sanottuna direktiivin 2013/11 5 artiklan 1 kohtaan.


12 –      Direktiivin 2013/11 valmisteluasiakirjoista ilmenee, että näiden ilmoitus- ja luettelointivelvoitteiden tarkoituksena on antaa unionin tason ”laatutakuu”, joka osoittaa kuluttajille, mitkä elimet täyttävät direktiivissä asetetut vähimmäisvaatimukset (ks. Euroopan parlamentin sisämarkkina- ja kuluttajansuojavaliokunnan 16.10.2012 antama mietintö (A7-0280/2012, s. 34 ja 80) sekä Euroopan talous- ja sosiaalikomitean 28.3.2012 antama lausunto (INT/609 – CESE 803/2012, s. 4 ja 5)). Tätä silmällä pitäen direktiivin 20 artiklan 2 kohdan neljännessä alakohdassa säädetään, että jos vaihtoehtoiseksi riidanratkaisuelimeksi luetteloon merkitty elin ei enää täytä kyseisessä direktiivissä tarkoitettuja vaatimuksia, se on tietyn määräajan kuluttua poistettava luettelosta.


13 –      Tältä osin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei täsmennä, käydäänkö asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis momentissa mainitut kaksi muuta menettelyä Italian viranomaisten laatimaan luetteloon merkityissä elimissä ja voivatko kuluttajat käyttää näitä menettelyjä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa.


14 –      Tällä toteamuksella ei oteta ennalta kantaa mahdollisuuteen todeta siinä tapauksessa, ettei direktiivin 2013/11 soveltamisalaan kuuluvaa riitaa voitaisi jäsenvaltiossa saattaa minkään direktiivin 20 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun luetteloon merkityn elimen käsiteltäväksi, että tämä jäsenvaltio on laiminlyönyt velvoitteensa tarjota kuluttajille direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa säädetty mahdollisuus käyttää vaihtoehtoista riidanratkaisumenettelyä.


15 –      Ks. mm. tuomio 18.10.2012, Nolan (C‑583/10, EU:C:2012:638, 46 ja 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja tuomio 16.6.2016, Rodríguez Sánchez (C‑351/14, EU:C:2016:447, 61 ja 62 kohta). Tämä oikeuskäytäntö on kehittynyt 18.10.1990 annetusta tuomiosta Dzodzi (C‑297/88 ja C‑197/89, EU:C:1990:360, 35–37 kohta), jossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi olevansa ennakkoratkaisupyyntöä tutkiessaan toimivaltainen tulkitsemaan yhteisön oikeussääntöä tilanteessa, jossa jäsenvaltion kansallisessa oikeudessa viitataan tämän oikeussäännön sisältöön sen soveltamiseksi puhtaasti tämän valtion sisäiseen tilanteeseen.


16 –      Käsiteltävä asia siis poikkeaa niistä, joissa unionin tuomioistuin on todennut, ettei se ole toimivaltainen tutkimaan ennakkoratkaisukysymystä tai ettei sitä voida ottaa tutkittavaksi, koska kansalliseen oikeuteen ei sisälly suoraa ja ehdotonta viittausta unionin oikeuteen (ks. mm. tuomio 21.12.2011, Cicala (C‑482/10, EU:C:2011:868, 23–30 kohta) ja tuomio 16.6.2016, Rodríguez Sánchez (C‑351/14, EU:C:2016:447, 65–67 kohta) sekä määräys 9.9.2014, Parva Investitsionna Banka ym. (C‑488/13, EU:C:2014:2191, 30–36 kohta) ja määräys 12.5.2016, Sahyouni (C‑281/15, EU:C:2016:343, 30–33 kohta)).


17 –      Asetuksen nro 206/2005 141 §:n 4 momentti, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksen nro 130/2015 1 §:llä.


18 –      Ks. erityisesti direktiivin 2013/11 5–17 artikla.


19 –      Direktiivin 2013/11 2 artiklan 1 kohdan nojalla sitä sovelletaan sitä vastoin sekä valtion sisäisiin että valtioiden rajat ylittäviin riitoihin.


20 –      Ks. tästä tämän ratkaisuehdotuksen 52 kohta.


21 –      Tämän ratkaisuehdotuksen 64–78 kohta.


22 –      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 23 kohta.


23 –      Direktiivin 2013/11 johdanto-osan 16 perustelukappaleella, johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin vetoaa tämän johtopäätöksensä tueksi, ei voida perustella sitä, että jokaisella jäsenvaltiolla olisi velvollisuus säätää, että kaikkiin kuluttajariitoihin sovelletaan samaa ja yhtenäistä vaihtoehtoista riidanratkaisujärjestelmää, eikä myöskään sitä, että unionin lainsäätäjä väitetysti suosisi tällaista järjestelmää. Kyseisessä perustelukappaleessa ainoastaan todetaan, että direktiiviä sovelletaan kaikkiin kuluttajariitoihin (lukuun ottamatta niitä, jotka direktiivin 2 artiklan 2 kohdan nojalla jäävät sen soveltamisalan ulkopuolelle).


24 –      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 24 kohta.


25 –      Ks. mm. tuomio 16.7.2015, Lanigan (C‑237/15 PPU, EU:C:2015:474, 35 kohta).


26 –      Kuten tuomiosta 6.10.1982, Cilfit ym. (283/81, EU:C:1982:335, 20 kohta) ilmenee, jokainen unionin oikeuden säännös on sijoitettava asiayhteyteensä, johon voi sisältyä unionin oikeus kokonaisuudessaan.


27 –      Ks. tältä osin sovittelua koskevan direktiivin täytäntöönpanosta jäsenvaltioissa 13.9.2011 annettu Euroopan parlamentin päätöslauselma (2011/2026 (INI), 7 ja 8 kohta). Siinä parlamentti myöntää nimenomaan Italian esimerkkiin viitaten, että direktiivin 2008/52 5 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat asettaa kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykseksi sen, että riitaa on ensin yritetty ratkaista sovittelulla.


28 –      Ks. analogisesti tuomio 18.3.2010, Alassini ym. (C‑317/08–C‑320/08, EU:C:2010:146, 44 kohta) ja tuomio 12.7.2012, SC Volksbank România (C‑602/10, EU:C:2012:443, 94 ja 95 kohta).


29 –      Direktiivin 2013/11 2 artiklan 3 kohta.


30 –      Ks. tuomio 18.3.2010, Alassini ym. (C‑317/08–C‑320/08, EU:C:2010:146, 45 kohta).


31 –      Tuomio 18.3.2010, Alassini ym. (C‑317/08–C‑320/08, EU:C:2010:146, 64 kohta).


32 –      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 63 kohta.


33 –      Tuomio 18.3.2010 (C‑317/08–C‑320/08, EU:C:2010:146, 67 kohta).


34 –      Huomautettakoon, että jos kanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttäisi osallistumista vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn, jonka ratkaisu on osapuolia sitova, tämä menettely tosiasiallisesti korvaisi oikeudenkäyntimenettelyn ja estäisi siten osapuolia vetoamasta oikeuksiinsa tuomioistuimessa.


35 –      Direktiivin 2013/11 12 artiklan mukaan osapuolilta ei saa evätä kanneoikeutta vaihtoehtoisen riidanratkaisumenettelyn aikana päättyneen vanhentumisajan perusteella.


36 –      Direktiivin 2013/11 8 artiklan c alakohdassa edellytetään, että vaihtoehtoinen riidanratkaisumenettely on kuluttajille maksuton tai heidän saatavissaan nimellistä korvausta vastaan.


37 –      Direktiivin 2013/11 8 artiklan a alakohdassa edellytetään, että vaihtoehtoinen riidanratkaisumenettely on käytettävissä niin sähköisesti kuin muulla tavalla.


38 –      Ks. tuomio 18.3.2010, Alassini ym. (C‑317/08–C‑320/08, EU:C:2010:146, 62 kohta).


39 –      Ks. tuomio 18.3.2010, Alassini ym. (C‑317/08–C‑320/08, EU:C:2010:146, 64 kohta).


40 –      Tuomio 18.3.2010 (C‑317/08–C‑320/08, EU:C:2010:146, 67 kohta).


41 –      Jotkin näistä seikoista vastaavat myös tiettyihin muihin direktiivin 2013/11 säännöksiin perustuvia vaatimuksia (ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen alaviitteet 35–37).


42 –      Tuomio 18.3.2010 (C‑317/08–C‑320/08, EU:C:2010:146).


43 –      Ks. jäljempänä tämän ratkaisuehdotuksen 90–99 kohta.


44 –      Asetuksen nro 28/2010 5 §:n 1 bis momentissa säädetään myös, että kantajan on osallistuttava sovittelumenettelyyn asianajajan avustamana.


45 –      Suullisessa käsittelyssä Italian hallitus väitti, että asetuksen nro 28/2010 5 §:n 2 bis momentin perusteella ”osallistumatta jättäminen” ei koske tilannetta, jossa vaatimuksen esittäjä sovittelumenettelyn aloitettuaan vetäytyy menettelystä. Kyseisen hallituksen mukaan tällä käsitteellä tarkoitetaan tilannetta, jossa kyseinen osapuoli kieltäytyy edes aloittamasta tällaista menettelyä ja sopimasta ensimmäistäkään tapaamista. Mielestäni tällaista tulkintaa olisi kuitenkin vaikea sovittaa yhteen kyseisen asetuksen 5 §:n 1 bis momentin kanssa, sillä sen mukaan kannetta ei oteta tutkittavaksi, ellei kantaja ole ensin osallistunut sovittelumenettelyyn, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kuitenkin varmistettava. Näin ollen kyseisen asetuksen 8 §:n 4 bis momentilla ei nähdäkseni saisi määrätä seuraamuksia tällaisesta menettelystä, kun asiaa ei ole saatettu pätevästi tuomioistuimen käsiteltäväksi.


46 –      Koska asetuksen nro 206/2005 141 §:n 4 momentissa säädetyn sovittelumenettelyn tarkoituksena on päättyä ratkaisun ehdottamiseen osapuolten välille (ks. tämän ratkaisuehdotuksen 84 kohta), tämän menettelyn on todellakin katsottava kuuluvan direktiivin 2013/11 9 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettuihin tapauksiin. Sellaisista vaihtoehtoisista riidanratkaisumenettelyistä, joissa annettavasta ratkaisusta tulee osapuolia sitova, säädetään tämän artiklan 3 kohdassa, jonka mukaan 2 kohdassa säädetyt oikeudet, kuten vetäytymisoikeus, koskevat ainoastaan kuluttajaa. Kuluttajalla on kuitenkin joka tapauksessa oikeus missä tahansa vaiheessa vetäytyä menettelystä, jos hän on tyytymätön menettelyn tehokkuuteen tai kulkuun.


47 –      Jos siis jäsenvaltio on säätänyt riidanratkaisumenettelyyn osallistumisen pakolliseksi elinkeinonharjoittajalle, se voi vaatia tätä jatkamaan menettelyssä loppuun asti. Jos sen sijaan jäsenvaltio ei ole säätänyt vaihtoehtoiseen riidanratkaisumenettelyyn osallistumista pakolliseksi elinkeinonharjoittajalle, vaan elinkeinonharjoittaja osallistuu siihen vapaaehtoisesti, tätä ei voida vaatia jatkamaan menettelyssä. Jäsenvaltion on tällöin taattava elinkeinonharjoittajalle oikeus vetäytyä menettelystä direktiivin 2013/11 9 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti.


48 –      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 93 kohta.


49 –      Ks. mm. tuomio 5.10.2004, Pfeiffer ym. (C‑397/01–C‑403/01, EU:C:2004:584, 113 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja tuomio 15.1.2014, Association de médiation sociale (C‑176/12, EU:C:2014:2, 38 ja 39 kohta).


50 –      Ks. mm. tuomio 19.4.2016, DI (C‑441/14, EU:C:2016:278, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


51 –      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 93 kohta.


52 –      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 27 kohta.