UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
17 päivänä helmikuuta 2017 (*)
Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Aikaisemman tavaramerkin olemassaoloa, pätevyyttä ja sen suojan laajuutta koskeva näyttö – Euroopan unionin nimeävä kansainvälinen rekisteröinti – Päätös, jolla väite hylätään aikaisempaa oikeutta koskevan näytön puuttumisen vuoksi – Asetuksen (EY) N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan a alakohta – Päätöksen uudelleentarkastelu – Asetuksen (EY) N:o 207/2009 62 artiklan 2 kohta – Asianajokuluista koostuva vahinko – Syy-yhteys
Asiassa T-726/14,
Novar GmbH, kotipaikka Albstadt (Saksa), edustajanaan asianajaja R. Weede,
kantajana,
vastaan
Euroopan unionin teollisoikeuksien virasto (EUIPO), asiamiehenään S. Hanne,
vastaajana,
jossa on kyse SEUT 268 artiklaan perustuvasta kanteesta, jossa vaaditaan korvaamaan kantajan aineellinen vahinko, jonka sille väitetään syntyneen asianajokuluista sen valittaessa väiteosaston päätöksestä, jonka väitetään olevan yhteisön tavaramerkistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 40/94 täytäntöönpanosta 13.12.1995 annetun komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan a alakohdan ja yleisten oikeusperiaatteiden vastainen,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja H. Kanninen sekä tuomarit E. Buttigieg (esittelevä tuomari) ja L. Calvo-Sotelo Ibáñez-Martín,
kirjaaja: hallintovirkamies S. Bukšek Tomac,
ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 30.9.2016 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
Asian tausta
1 Novar GmbH, joka on asiassa kantajana, on tavaramerkin FlexES sellaisen kansainvälisen rekisteröinnin haltija, jossa nimetään Euroopan unioni.
2 Kantaja teki 15.6.2012 Euroopan unionin teollisoikeuksien virastossa (EUIPO) tähän tavaramerkkiin perustuvan väitteen EU-tavaramerkin FLEXPS rekisteröintihakemusta vastaan. Väitemenettelyn kieli oli englanti.
3 EUIPO totesi 22.6.2012 päivätyssä kirjeessään kantajalle, että sen väite oli otettu tutkittavaksi, ja asetti sille Euroopan unionin tavaramerkistä 26.2.2009 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 (EUVL 2009, L 78, s. 1) 41 artiklan 3 kohdan toisen virkkeen ja yhteisön tavaramerkistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 40/94 täytäntöönpanosta 13.12.1995 annetun komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 (EYVL 1995, L 303, s. 1) mukaisesti määräajan väitettä tukevien seikkojen, todisteiden ja perustelujen ja erityisesti aikaisempaa oikeutta, johon väitteen tueksi on vedottu, koskevien todisteiden esittämistä varten.
4 Kyseisellä kirjeellä välitettiin muun muassa seuraava tieto aikaisempien oikeuksien, joihin väitteen tueksi on vedottu, olemassaoloa, pätevyyttä ja suojan laajuutta koskevasta näytöstä:
”Siltä osin kuin väite perustuu aikaisempiin [EU-tavaramerkin] rekisteröimistä koskeviin hakemuksiin, väitteentekijän ei tarvitse esittää kyseisiä tavaramerkkejä koskevia todisteita, sillä virastolla on tarvittavat tiedot tietokannassaan ja se toimittaa vastapuolelle linkin tähän tietokantaan (CTM-Online). Pyydämme lisäksi ottamaan huomioon, että sama pätee [Euroopan unionin] nimeävään kansainväliseen rekisteröintiin edellyttäen, että menettelyn kieli on englanti, ranska tai espanja, jotka ovat [Maailman henkisen omaisuuden järjestön] (WIPO) viralliset kielet, ja että nämä tiedot ovat saatavilla näillä kolmella kielellä.”
5 EUIPO muutti 1.7.2012 alkaen asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan a alakohdan soveltamista koskevaa käytäntöään päättämällä, että otteet EUIPO:n tietokannoista – CTM-Onlinesta ja TM View’stä – eivät enää riittäneet aikaisemman tavaramerkin olemassaolon osoittamiseksi siinä tapauksessa, että väite perustui unionin nimeävään kansainväliseen rekisteröintiin. Tätä uutta käytäntöä sovellettiin kaikkiin 1.7.2012 jälkeen tehtyihin väitteisiin.
6 Kantaja jätti väitteensä tueksi huomautuskirjelmän 26.10.2012 liittämättä siihen asiakirjoja, jotka osoittavat aikaisemman tavaramerkin olemassaolon, pätevyyden ja sen suojan laajuuden.
7 Väiteosasto hylkäsi väitteen 14.5.2013 tekemällään päätöksellä asetuksen N:o 2868/95 20 säännön 1 kohdan nojalla sillä perusteella, ettei kantaja ollut näyttänyt toteen aikaisemman tavaramerkin olemassaoloa, pätevyyttä ja sen suojan laajuutta.
8 Kantaja valitti 21.5.2013 EUIPO:ssa väiteosaston päätöksestä ja esitti otteet EUIPO:n ja Maailman henkisen omaisuuden järjestön (WIPO) tietokannoista. Toissijaisesti kantaja esitti menetetyn määräajan palauttamista koskevan hakemuksen, joka koski määräaikaa aikaisempaa tavaramerkkiä koskevan näytön esittämiseksi.
9 Väiteosasto ilmoitti kantajalle ja riidanalaisen EU-tavaramerkin hakijalle 27.6.2013 asetuksen N:o 207/2009 62 artiklan 2 kohdan mukaisesti aikovansa hyväksyä valituksen sillä perusteella, että – toisin kuin 14.5.2013 tehdystä päätöksestä ilmenee –, väiteosaston olisi tullut katsoa, että väitteen tueksi oli esitetty seikkoja, todisteita ja perusteluja.
10 EU-tavaramerkin hakija hyväksyi 27.8.2013 asetuksen N:o 207/2009 62 artiklan 2 kohdan mukaisesti päätöksen uudelleentarkastelun. Valituslautakunnan kirjaamo ilmoitti kantajalle 9.10.2013, että väiteosasto oli tarkastellut uudelleen 14.5.2013 tekemäänsä päätöstä, valitusmenettely oli päättynyt ja valitusmaksu palautettaisiin.
11 Väitemenettely aloitettiin uudelleen, ja väiteosasto hyväksyi väitteen sekä hylkäsi EU-tavaramerkin rekisteröintihakemuksen 17.10.2013 tekemällään päätöksellä. Osapuolet eivät valittaneet tästä päätöksestä, joka tuli siten lainvoimaiseksi.
12 Kantaja vaati EUIPO:lta 10.2. ja 24.3.2014 päivätyillä kirjeillä asetuksen N:o 207/2009 118 artiklan 3 kohdan nojalla 2 498 euron määrää vahingonkorvauksena väiteosaston 14.5.2013 tekemän päätöksen riitauttamiseen liittyvien asianajokulujen perusteella.
13 EUIPO hylkäsi kantajan vaatimuksen 2.5.2014 päivätyllä kirjeellään.
Oikeudenkäynti ja asianosaisten ja muiden osapuolten vaatimukset
14 Kantaja nosti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 26.9.2014 toimittamallaan kannekirjelmällä nyt käsiteltävän kanteen.
15 Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– velvoittaa EUIPO:n maksamaan 2 498 euroa valituksen tekemisestä laskettavine korkoineen, joiden määrä on 5 prosenttiyksikköä peruskorkoa korkeampi
– velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut, mukaan lukien asianajajan käyttämisestä aiheutuvat kulut.
16 EUIPO vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
17 Esittelevän tuomarin ehdotuksesta unionin yleinen tuomioistuin päätti aloittaa asian käsittelyn suullisen vaiheen, ja työjärjestyksensä 89 artiklan mukaisena prosessinjohtotoimenpiteenä se yhtäältä kehotti osapuolia toimittamaan tiettyjä asiakirjoja ja toisaalta esitti niille kirjallisia kysymyksiä, joihin se pyysi osapuolia vastaamaan osin ennen istuntoa ja osin istunnossa.
18 Osapuolten suulliset lausumat ja niiden unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin antamat vastaukset kuultiin 30.9.2016 pidetyssä istunnossa.
Oikeudellinen arviointi
19 Kantaja vaatii nyt käsiteltävällä vahingonkorvauskanteellaan sellaisen aineellisen vahingon korvaamista, joka koostuu sille väiteosaston 14.5.2013 tekemästä päätöksestä tehdyn valituksen yhteydessä aiheutuneista asianajokuluista (ks. edellä 12 kohta).
20 Kantaja väittää, että ne kolme edellytystä, joiden perusteella EUIPO:n sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu voi asetuksen N:o 207/2009 118 artiklan 3 kohdan nojalla syntyä, täyttyvät nyt käsiteltävässä tapauksessa. Väiteosaston 14.5.2013 tekemä päätös on kantajan mukaan ensinnäkin lainvastainen toimi, joka merkitsee sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevassa oikeuskäytännössä tarkoitettua riittävän ilmeistä oikeuden rikkomista, koska se perustuu asetuksen N:o 2868/95 19 säännön 2 kohdan a alakohdan virheelliseen soveltamiseen ja koska päätöstä tehtäessä on loukattu vilpittömän mielen periaatetta ja ristiriitaisesti toimimista koskevaa kieltoa. Kantaja toteaa tältä osin, että kyseisellä päätöksellä hylättiin sen tekemä väite sillä perusteella, ettei kantaja ollut esittänyt näyttöä aikaisemman tavaramerkin olemassaolosta, pätevyydestä ja sen suojan laajuudesta, vaikka 22.6.2012 päivätyllä kirjeellä (ks. edellä 4 kohta) sille annetun tiedon mukaan tätä näyttöä ei vaadittu siinä käsiteltävän tapauksen kaltaisessa tapauksessa, että väite perustui unionin nimeävään kansainväliseen rekisteröintiin ja menettelyn kielenä oli englanti.
21 Toiseksi kantaja katsoo, että EUIPO pakotti tällä oikeuden virheellisellä soveltamisella kantajan tekemään valituksen ja aiheutti vahinkoa, joka koostui tästä valituksesta aiheutuvista asianajokuluista.
22 Kolmanneksi näiden kulujen ja EUIPO:n lainvastaisen toimen välillä on suora syy-yhteys, koska kantaja joutui turvautumaan asianajajan käyttämiseen väiteosaston 14.5.2003 tekemän päätöksen laillisuuden tutkimiseksi.
23 EUIPO kiistää näiden väitteiden perusteltavuuden.
24 SEUT 340 artiklan toisessa kohdassa määrätään, että unioni korvaa toimielintensä ja henkilöstönsä tehtäviään suorittaessaan aiheuttaman vahingon jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisten yleisten periaatteiden mukaisesti.
25 Tästä on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin SEUT 340 artiklan toisessa kohdassa tarkoitetun sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun syntyminen toimielintensä tai elintensä lainvastaisesta toiminnasta edellyttää seuraavien edellytysten täyttymistä: moitittu toiminta on lainvastaista, vahinko on tosiasiassa syntynyt ja väitetyn toiminnan ja vahingon välillä on syy-yhteys (tuomio 29.9.1982, Oleifici Mediterranei v. ETY, 26/81, EU:C:1982:318, 16 kohta; ks. myös tuomio 9.11.2006, Agraz ym. v. komissio, C‑243/05 P, EU:C:2006:708, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näitä periaatteita sovelletaan vastaavin osin tässä samassa määräyksessä tarkoitettuun sopimussuhteen ulkopuoliseen unionin vastuuseen, joka johtuu jonkin sen laitoksen – kuten EUIPO:n – lainvastaisesta toiminnasta ja sen aiheuttamasta vahingosta, joka viimeksi mainitun on korvattava asetuksen N:o 207/2009 118 artiklan 3 kohdan nojalla (ks. tuomio 27.4.2016, European Dynamics Luxembourg ym. v. EUIPO, T-556/11, valitus vireillä, EU:T:2016:248, 264 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
26 On myös muistutettava, että kun yksi näistä edellytyksistä jää täyttymättä, vaatimus on kokonaisuudessaan hylättävä, eikä ole tarpeen tutkia muita edellytyksiä (tuomio 15.9.1994, KYDEP v. neuvosto ja komissio, C-146/91, EU:C:1994:329, 19 ja 81 kohta ja tuomio 20.2.2002, Förde-Reederei v. neuvosto ja komissio, T-170/00, EU:T:2002:34, 37 kohta). Unionin tuomioistuimien ei tarvitse myöskään tutkia näitä edellytyksiä tietyssä käsittelyjärjestyksessä (tuomio 9.9.1999, Lucaccioni v. komissio, C‑257/98 P, EU:C:1999:402, 13 kohta).
27 Unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että ensiksi on syytä tutkia, onko EUIPO:n väitetysti lainvastaisen toiminnan eli väiteosaston 14.5.2013 tekemän päätöksen ja vahingon, joka koostuu kantajalle tästä päätöksestä valittamisesta aiheutuneista asianajokuluista, välillä syy-yhteys.
28 Oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että unionin voidaan katsoa olevan vastuussa ainoastaan vahingosta, joka johtuu riittävän suoraan asianomaisen toimielimen sääntöjenvastaisesta toiminnasta (tuomio 4.10.1979, Dumortier ym. v. neuvosto, 64/76, 113/76, 167/78, 239/78, 27/79, 28/79 ja 45/79, EU:C:1979:223, 21 kohta). Kantajan on esitettävä näyttö tällaisen yhteyden olemassaolosta (tuomio 30.1.1992, Finsider ym. v. komissio, C-363/88 ja C-364/88, EU:C:1992:44, 25 kohta).
29 Kantaja väittää lähinnä, että väiteosaston 14.5.2013 tekemästä päätöksestä valittamisesta aiheutuneiden asianajokulujen ja EUIPO:n lainvastaisen toiminnan, joka koostuu tämän päätöksen tekemisestä, välillä on syy-yhteys, koska kantaja joutui turvautumaan asianajajan käyttämiseen saadakseen väiteosaston 14.5.2013 tekemän päätöksen laillisuuden tutkituksi, muun muassa syistä, jotka liittyvät vahinkojen minimointia koskevaan velvollisuuteen.
30 EUIPO muistuttaa, että asetuksen N:o 207/2009 92 artiklan mukaan asianajajan käyttäminen ei ole pakollista EUIPO:ssa käytävissä menettelyissä. Jos asianajajaa kuitenkin käytetään, tästä aiheutuvien kulujen jakamiseen ja vahvistamiseen sovelletaan asetuksen N:o 207/2009 ja asetuksen N:o 2868/95 säännöksiä. EUIPO:n mukaan tästä seuraa, että asetuksen N:o 207/2009 118 artiklan 3 kohtaan ei voida vedota edustamisesta aiheutuneiden kustannusten vaatimiseksi EUIPO:n elimissä käytävässä valitusmenettelyssä, koska tällaisella valituksella kierrettäisiin kulujen jakamista ja vahvistamista koskevia sääntöjä, joista säädetään tyhjentävästi asetuksessa N:o 207/2009.
31 Tältä osin vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että silloin kun asianajajan tai neuvonantajan käyttäminen edustajana ei ole oikeudenkäyntiä edeltäneessä menettelyssä pakollista, väitetyn vahingon eli edustajan käyttämisestä aiheutuneiden kulujen ja toimielimen tai elimen mahdollisesti moitittavan toiminnan välillä ei ole syy-yhteyttä. Vaikka asianomaisia ei voidakaan kieltää turvautumasta asianajajaan jo tässä vaiheessa, kyse on heidän omasta valinnastaan, jota ei näin ollen voida lukea kyseessä olevan toimielimen tai elimen syyksi (tuomio 9.3.1978, Herpels v. komissio, 54/77, EU:C:1978:45, 46–49 kohta; tuomio 28.6.2007, Internationaler Hilfsfonds v. komissio, C‑331/05 P, EU:C:2007:390, 24–29 kohta ja tuomio 8.7.2008, Franchet ja Byk v. komissio, T-48/05, EU:T:2008:257, 415 ja 416 kohta).
32 Nyt käsiteltävässä tapauksessa asetuksen N:o 207/2009 92 artiklasta ilmenee, ettei kantajan kaltaisen osapuolen, jolla on kotipaikka tai todellinen ja toiminnassa oleva teollinen tai kaupallinen liike unionissa, ole pakko käyttää asianajajaa EUIPO:n elimissä. Tästä seuraa, että kantajan asianajokulut johtuvat nyt käsiteltävässä tapauksessa sen omasta valinnasta eikä niitä voida lukea suoraan EUIPO:n syyksi. EUIPO:n väitetysti lainvastaisen toiminnan ja kantajalle asianajajan käyttämisestä aiheutuneiden kulujen välillä ei siis ole syy-yhteyttä.
33 Tätä toteamusta ei voida saattaa kyseenalaiseksi kantajan perustelulla, jonka mukaan sen oli pakko turvautua asianajajan käyttämiseen väiteosaston 14.5.2013 tekemän päätöksen riitauttamiseksi ”minimoidakseen vahingon”. Tällaisella perustelulla kantaja esittää nimittäin, että kyseisen toimielimen toiminnan ja vahingon, johon se vetoaa, välillä on syy-yhteys, ja väittää noudattaneensa kohtuullista huolellisuutta mahdollisen vahingon rajoittamiseksi eikä se siten ole poistanut omalla käytöksellään syy-yhteyttä (ks. vastaavasti tuomio 27.3.1990, Grifoni v. komissio, C-308/87, EU:C:1990:134, 16 ja 17 kohta, ja tuomio 19.5.1992, Mulder ym. v. neuvosto ja komissio, C-104/89 ja C-37/90, EU:C:1992:217, 33 kohta). Nyt käsiteltävässä tapauksessa syy-yhteyttä ei nimenomaan ole. Sillä, rajoittiko kantaja mahdollista vahinkoa asianajajaa käyttämällä, ei nyt käsiteltävässä tapauksessa ole siis merkitystä.
34 Kun otetaan huomioon edellä todettu ja se, että edellytykset unionin toimielinten, elinten ja laitosten sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun syntymiselle ovat luonteeltaan kumulatiivisia, vahingonkorvauskanne on hylättävä kaikilta osin, sillä kantaja ei ole osoittanut, että EUIPO:n väitetysti lainvastaisen toiminnan ja vahingon, johon on vedottu, välillä on suora syy-yhteys, eikä ole tarpeen tutkia muita tämän vastuun syntymisen edellytyksiä.
35 Lisäksi on EUIPO:n tavoin todettava, että vaikkei asianajajan käyttäminen olisikaan EUIPO:ssa käytävissä menettelyissä pakollista, asetuksen N:o 207/2009 85 artiklassa ja asetuksen N:o 2868/95 94 säännössä säädetään kulujen jakamista koskevista säännöistä, kuten myös korvattavia kuluja koskevista palkkiokatoista sen tilanteen varalta, että osapuoli nimeää edustajan. Kuten kantaja perustellusti korostaa ja myös EUIPO pääasiallisesti myöntää, näitä säännöksiä sovelletaan ainoastaan väitemenettelyssä ja ne koskevat tämän menettelyn osapuolten kulujen jakamista.
36 Tästä on huomautettava myös, että – kuten EUIPO toteaa – asetukseen N:o 207/2009 tai asetukseen N:o 2868/95 ei sisälly säännöstä asianajajan käyttämisestä valituksen yhteydessä aiheutuneiden kulujen korvaamisesta, jos riidanalaisen päätöksen tehnyt elin päättää tarkastella tätä päätöstä uudelleen asetuksen N:o 207/2009 62 artiklan nojalla, kuten nyt käsiteltävässä tapauksessa. Kyseisiin asetuksiin ei eritoten sisälly säännöstä, jonka mukaan EUIPO:n olisi korvattava voittaneelle osapuolelle asianajajan käyttämisestä tällaisessa menettelyssä aiheutuneet kulut. Asetuksen N:o 2868/95 51 säännön a alakohdassa ainoastaan säädetään, että elin, jonka tekemä päätös on riitautettu, määrää valitusmaksun palautettavaksi, kun se on hyväksynyt uudelleentarkastelun asetuksen N:o 207/2009 61 tai 62 artiklan mukaisesti. Nyt käsiteltävässä tapauksessa kantaja ei kiistä sitä, että EUIPO on palauttanut sille valitusmaksun.
37 Edellä todetusta seuraa, että väiteosaston 14.5.2013 tekemästä päätöksestä tehdystä valituksesta kantajalle aiheutuneiden asianajokulujen korvaaminen kantajalle merkitsisi asetuksessa N:o 207/2009 ja asetuksessa N:o 2868/95 säädetyn edustuskuluja koskevan säännöstön kiertämistä (ks. analogisesti tuomio 8.11.2011, Idromacchine ym. v. komissio, T-88/09, EU:T:2011:641, 100 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
38 Tästä seuraa, että kanne on hylättävä.
Oikeudenkäyntikulut
39 Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Kyseisen työjärjestyksen 135 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, myös asian voittanut asianosainen, voidaan velvoittaa korvaamaan oikeudenkäyntikulut osittain tai kokonaan, jos se katsotaan perustelluksi kyseisen osapuolen toiminnan takia, ottaen huomioon myös tämän menettely ennen asian vireilletuloa, erityisesti siinä tapauksessa, että kyseisen asianosaisen katsotaan aiheuttaneen toiselle asianosaiselle kuluja tarpeettomasti tai haitantekona.
40 Oikeuskäytännön mukaan tätä säännöstä on sovellettava silloin, kun unionin toimielin tai elin on toiminnallaan edistänyt oikeusriidan syntymistä (ks. tuomio 8.7.2015, European Dynamics Luxembourg ym. komissio, T-536/11, ei julkaistu, EU:T:2015:476, 391 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
41 Nyt käsiteltävässä tapauksessa EUIPO ei kiistä sitä, että kantajalle 22.6.2012 osoitetussa kirjeessä ilmoitettiin, että siinä tapauksessa, että väite perustuu – kuten nyt esillä olevassa asiassa – unionin nimeävään kansainväliseen rekisteröintiin, ja sillä edellytyksellä, että menettelyn kieli on nyt käsiteltävän asian tavoin esimerkiksi englanti, väitteentekijän ei tarvitse esittää näyttöä tästä aikaisemmasta oikeudesta. Ilmoitettu tieto myös vastaa EUIPO:n voimassa olevaa käytäntöä niiden väitteiden osalta, jotka oli kantajan väitteen tavoin tehty ennen 1.7.2012, eikä EUIPO myöskään ole tätä kiistänyt. Ilmoittamastaan tiedosta ja kyseisestä käytännöstä huolimatta väiteosasto kuitenkin hylkäsi kantajan tekemän väitteen nimenomaan sillä perusteella, ettei kantaja ollut näyttänyt toteen aikaisemman tavaramerkin olemassaoloa, pätevyyttä ja sen suojan laajuutta.
42 EUIPO:n toimiminen tällä tavoin merkitsi sitä, että kantajan oli pakko valittaa väiteosaston 14.5.2013 tekemästä päätöksestä. Koska kantaja ei voinut saada takaisin kuluja, jotka sille aiheutui siitä, että – kuten edellä 35 ja 36 kohdasta ilmenee – se käytti asianajajaa tehdessään asetuksen N:o 207/2009 ja asetuksen N:o 2868/95 nojalla valituksen, se saattoi katsoa, että vahingonkorvauskanne oli ainoa keino EUIPO:ssa aiheutuneiden kulujen takaisin saamiseksi.
43 Tämän kanteen nostaminen johtuu siis EUIPO:n toiminnasta EUIPO:ssa käydyn menettelyn kuluessa. Riippumatta nyt käsiteltävän kanteen hylkäämisestä, asian olosuhteita arvioidaan oikein, kun päätetään, että asianosaiset vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Kanne hylätään.
2) Novar GmbH ja Euroopan unionin teollisoikeuksien virasto (EUIPO) vastaavat kumpikin omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Kanninen | Buttigieg | Calvo-Sotelo Ibáñez-Martín |
Julistettiin Luxemburgissa 17 päivänä helmikuuta 2017.
Allekirjoitukset