JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
MELCHIOR WATHELET
14 päivänä huhtikuuta 2016 (1)
Asia C‑115/15
Secretary of State for the Home Department
vastaan
NA
(Ennakkoratkaisupyyntö – Court of Appeal (England & Wales) (Civil Division) (muutoksenhakutuomioistuin (Englanti ja Wales) (siviiliasiain jaosto)) (Yhdistynyt kuningaskunta))
Ennakkoratkaisupyyntö – SEUT 20 ja SEUT 21 artikla – Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohta – Avioero – Oleskeluoikeuden säilyminen kolmannen maan kansalaisella, joka on Euroopan unionin toisen jäsenvaltion kansalaisia olevien alaikäisten lasten huoltaja – Asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan ensimmäinen kohta
I Johdanto
1. Esillä olevassa asiassa on kyse siitä, voiko jäsenvaltiossa Euroopan unionin kansalaisen kanssa tämän puolisona oleskellut kolmannen maan kansalainen jatkaa itse oleskeluaan tässä valtiossa, vaikka unionin kansalainen on lopullisesti poistunut kyseisestä valtiosta ja avioeromenettely on aloitettu hänen lähtönsä jälkeen.
2. Unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus käsitellä tätä kysymystä tuomiossa Singh ym. (C‑218/14, EU:C:2015:476). Toisin kuin kyseisessä asiassa, nyt esillä olevassa asiassa puolison lähtö ja sitä seurannut avioero liittyvät perheväkivaltatilanteeseen. Vaikka Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY(2) 13 artiklan 2 kohdassa käsitellään tätä tilannetta, unionin tuomioistuimella ei ole vielä ollut tilaisuutta tulkita sitä.
3. Se, että vastaanottavan valtion alueella on kaksi unionin kansalaisen ja kolmannen maan kansalaisen liitosta syntynyttä lasta, antaa unionin tuomioistuimelle myös tilaisuuden täsmentää arviointiperusteita, jotka koskevat tuomioon Ruiz Zambrano (C‑34/09, EU:C:2011:124) perustuvan oikeuskäytännön mukaista ”oikeuksien pääosan menettämistä” koskevaa kriteeriä.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A EUT-sopimus
4. SEUT 20 artiklassa määrätään, että unionin kansalaisuus otetaan käyttöön ja että unionin kansalainen on jokainen, jolla on jonkin jäsenvaltion kansalaisuus. Kyseisen artiklan 2 kohdan nojalla unionin kansalaisella on muun muassa ”oikeus liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella”. SEUT 20 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan mukaan kyseistä oikeutta käytetään ”perussopimuksissa ja niiden soveltamiseksi hyväksytyissä toimenpiteissä määritellyin edellytyksin ja rajoituksin”.
5. SEUT 21 artiklassa täsmennetään kuitenkin, että vaikka jokaisella unionin kansalaisella on oikeus vapaasti liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella, tätä oikeutta käytetään, ”jollei perussopimuksissa määrätyistä tai [niiden] soveltamisesta annetuissa säännöksissä säädetyistä rajoituksista ja ehdoista muuta johdu”.
B Direktiivi 2004/38
6. Direktiivin 2004/38 johdanto-osan 15 perustelukappaleen mukaan ”perheenjäsenille olisi annettava oikeudellinen suoja siltä varalta, että unionin kansalainen kuolee, avioliitto tai rekisteröity parisuhde purkautuu tai avioliitto julistetaan mitättömäksi. Sen vuoksi olisi perhe-elämän suojaa ja ihmisarvoa kunnioittaen ja tietyissä tapauksissa väärinkäytösten estämiseksi toteutettava toimenpiteitä, joilla varmistetaan, että vastaanottavan jäsenvaltion alueella jo oleskelevat perheenjäsenet säilyttävät tällaisissa olosuhteissa oleskeluoikeutensa yksinomaisesti henkilökohtaisena oikeutena”.
7. Direktiivin 2004/38 7 artiklassa säädetään yli kolmen kuukauden oleskelusta seuraavaa:
”1. Unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella yli kolmen kuukauden ajan
a) jos he ovat työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia vastaanottavassa jäsenvaltiossa; tai
b) jos heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa; – –
– –
2. Edellä 1 kohdassa säädetty oleskeluoikeus koskee myös perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka tulevat unionin kansalaisen mukana vastaanottavaan jäsenvaltioon tai seuraavat häntä sinne myöhemmin, edellyttäen, että kyseinen unionin kansalainen täyttää 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset.
– –”
8. Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Unionin kansalaisen perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, eivät menetä oleskeluoikeuttaan avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen eivätkä 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetun rekisteröidyn parisuhteen päättymisen jälkeen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta toisen alakohdan soveltamista, jos
a) avioliitto tai rekisteröity parisuhde on kestänyt ennen avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetun rekisteröidyn parisuhteen päättymisen edellyttämän menettelyn vireillepanoa vähintään kolme vuotta, joista yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa; tai
b) unionin kansalaisen lasten huolto on aviopuolisoiden tai 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettujen kumppaneiden keskinäisellä sopimuksella tai oikeuden päätöksellä uskottu aviopuolisolle tai kumppanille, joka ei ole minkään jäsenvaltion kansalainen; tai
c) erityisen vaikea tilanne, kuten perheväkivallan kohteeksi joutuminen avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen aikana, sitä edellyttää; tai
d) kun aviopuolisoiden tai 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettujen kumppaneiden keskinäisellä sopimuksella tai oikeuden päätöksellä aviopuolisolla tai kumppanilla, joka ei ole minkään jäsenvaltion kansalainen, on oikeus tavata alaikäistä lasta, ja jos tuomioistuin on katsonut, että tapaamisten on tapahduttava vastaanottavassa jäsenvaltiossa, niin pitkäksi aikaa kuin on tarpeen.
Ennen kuin asianomaiset saavat oikeuden pysyvään oleskeluun, heidän oleskeluoikeuteensa sovelletaan edelleen vaatimusta, jonka mukaan heidän on voitava todistaa olevansa työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia tai että heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän henkilön vastaanottavaan jäsenvaltioon jo muodostuneen perheen jäseniä. ’Riittävät varat’ on määritelty 8 artiklan 4 kohdassa.
Nämä perheenjäsenet säilyttävät oleskeluoikeutensa yksinomaan henkilökohtaisten perusteiden nojalla.”
9. Direktiivin 2004/38 16 artiklan 1 kohdan mukaan unionin kansalaisilla, jotka ovat oleskelleet laillisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella yhtäjaksoisesti viisi vuotta, on oikeus pysyvään oleskeluun sen alueella. Kyseisen artiklan 2 kohdan mukaan tätä sääntöä ”sovelletaan myös perheenjäseniin, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta”.
C Asetus (ETY) N:o 1612/68
10. Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella 15.10.1968 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68(3) 12 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään, että ”jos jäsenvaltion kansalainen on tai on ollut työssä toisen jäsenvaltion alueella, on hänen lapsillaan, jos he asuvat kyseisessä jäsenvaltiossa, oikeus osallistua peruskoulutukseen, oppisopimuskoulutukseen ja ammatilliseen koulutukseen samoin edellytyksin kuin tämän valtion kansalaisilla”.
III Pääasian tosiseikat
11. NA on Pakistanin kansalainen. Syyskuussa 2003 hän avioitui KA:n kanssa Karachissa (Pakistan). Tultuaan Saksaan ja oleskeltuaan siellä KA sai Saksan kansalaisuuden.
12. Maaliskuussa 2004 aviopari muutti Yhdistyneeseen kuningaskuntaan, ja 7.11.2005 NA sai oleskeluluvan, joka oli voimassa 21.9.2009 saakka.
13. Heidän välinsä kuitenkin huononivat, ja NA joutui useita kertoja perheväkivallan kohteeksi. Pahoinpideltyään NA:n (kun tämä oli yli viidennellä kuulla raskaana) KA muutti pois heidän yhteisestä kodistaan lokakuussa 2006. Joulukuussa 2006 hän muutti lopullisesti pois Yhdistyneestä kuningaskunnasta palatakseen Pakistaniin.
14. Oleskellessaan Yhdistyneessä kuningaskunnassa KA oli työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja. KA pyysi 5.12.2006 Yhdistyneen kuningaskunnan viranomaisia peruuttamaan NA:n oleskeluluvan sillä perusteella, että KA oli muuttanut pysyvästi Pakistaniin. Hän pyysi, että hänelle ilmoitettaisiin, kun oleskelulupa olisi peruutettu.
15. KA ilmoitti eronneensa NA:sta Karachissa 13.3.2007 annetulla ”talaqilla”.(4) NA haki syyskuussa 2008 avioeroa Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Avioero vahvistettiin 4.8.2009 annetulla lainvoimaisella tuomiolla, ja NA määrättiin huoltajaksi avioparin kahdelle tyttärelle.
16. MA on syntynyt 14.11.2005 ja IA 3.2.2007. Molemmat lapset ovat Saksan kansalaisia ja käyneet koulua Yhdistyneessä kuningaskunnassa, MA tammikuusta 2009 ja IA syyskuusta 2010 lähtien.
17. NA haki Yhdistyneessä kuningaskunnassa pysyvää oleskelulupaa, mutta sitä ei myönnetty hänelle.
18. NA nosti kanteen tästä hylkäävästä päätöksestä. Ensimmäisen asteen tuomioistuin hylkäsi kanteen. Toisen asteen tuomioistuin Upper Tribunal (Immigration and Asylum Chamber) (ylempi tuomioistuin (maahanmuutto- ja turvapaikka-asioita käsittelevä jaosto)) kuitenkin muutti 22.2.2013 ensimmäistä tuomiota.
19. Kyseinen tuomioistuin totesi ensinnäkin, että NA ei säilytä oleskeluoikeuttaan direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan perusteella, koska avioeroajankohtana KA ei enää käyttänyt tässä jäsenvaltiossa perussopimusten mukaisia oikeuksiaan.
20. Sen sijaan se katsoi, että NA:lla oli oleskeluoikeus sekä SEUT 20 artiklan nojalla tuomiossa Ruiz Zambrano (C‑34/09, EU:C:2011:124) vahvistettujen periaatteiden mukaisesti että asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan nojalla.
21. Koska asiassa ei ollut kiistetty, että NA:n oleskeluluvan epääminen Yhdistyneessä kuningaskunnassa pakottaisi hänen lapsensa MA:n ja IA:n lähtemään tästä jäsenvaltiosta hänen kanssaan, koska hän oli heidän yksinhuoltajansa, Upper Tribunal (Immigration and Asylum Chamber) (ylempi tuomioistuin (maahanmuutto- ja turvapaikka-asioita käsittelevä jaosto)) katsoi, että MA:n ja IA:n poistaminen Yhdistyneestä kuningaskunnasta loukkaisi heidän Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) 8 artiklaan perustuvia oikeuksiaan, ja hyväksyi NA:n tämän määräyksen perusteella tekemän valituksen.
22. NA valitti tästä tuomiosta siltä osin kuin se koskee direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohtaan perustuvan oleskeluoikeuden epäämistä. Myös Yhdistyneen kuningaskunnan viranomaiset valittivat tuomiosta siltä osin kuin NA:n oleskelulupa perustuu SEUT 20 artiklaan ja asetuksen N:o 1612/68 12 artiklaan. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa koskevista tuomion perusteluista ei sen sijaan ole valitettu.
23. Tässä yhteydessä Court of Appeal (England & Wales) (Civil Division) (muutoksenhakutuomioistuin (Englanti ja Wales) (siviiliasiain jaosto)) päätti 17.7.2014 ja 25.2.2015 tekemillään päätöksillä lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle neljä ennakkoratkaisukysymystä.
IV Ennakkoratkaisupyyntö ja asian käsittely unionin tuomioistuimessa
24. Court of Appeal (England & Wales) (Civil Division) (muutoksenhakutuomioistuin (Englanti ja Wales) (siviiliasiain jaosto)) esitti siten 25.2.2015 tekemällään päätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimeen 6.3.2015, seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen entinen puoliso, kyettävä todistamaan, että hänen entinen puolisonsa käytti perussopimusten mukaisia oikeuksiaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa heidän avioeronsa ajankohtana, säilyttääkseen oleskeluoikeuden direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan nojalla?
2) Onko unionin kansalaisella unionin oikeuteen perustuva oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa SEUT 20 ja SEUT 21 artiklan nojalla tilanteessa, jossa ainoa unionin valtio, jossa hänellä on oikeus oleskella, on valtio, jonka kansalainen hän on, mutta toimivaltainen tuomioistuin on todennut, että tämän kansalaisen poistaminen vastaanottavasta jäsenvaltiosta valtioon, jonka kansalainen hän on, olisi vastoin hänen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 7 artiklaan perustuvia oikeuksiaan?
3) Jos [toisessa kysymyksessä] tarkoitettu unionin kansalainen on lapsi, onko tämän lapsen yksinhuoltajavanhemmalla johdettu oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa, jos lapsen pitäisi lähteä vanhempansa mukana, kun tämä poistetaan vastaanottavasta jäsenvaltiosta?
4) Onko lapsella oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan (nykyisen [työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta unionin alueella 5.4.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 492/2011 (EUVL L 141, s. 1)] 10 artiklan) perusteella, jos lapsen vanhempi, joka on unionin kansalainen ja joka on työskennellyt vastaanottavassa jäsenvaltiossa, on lakannut asumasta vastaanottavassa jäsenvaltiossa ennen kuin lapsi aloittaa koulunkäynnin kyseisessä valtiossa?”
25. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet NA, Aire Centre, Yhdistyneen kuningaskunnan, Tanskan, Alankomaiden ja Puolan hallitukset sekä Euroopan komissio. NA, Aire Centre, Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus ja komissio esittivät lisäksi lausumansa 18.2.2006 pidetyssä istunnossa.
V Asian tarkastelu
A Ennakkoratkaisukysymysten hypoteettisyys
26. Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen mukaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toinen ja kolmas kysymys ovat hypoteettisiä ja asian kannalta merkityksettömiä, sillä NA ja hänen lapsensa ovat jo saaneet oleskeluoikeuden Yhdistyneessä kuningaskunnassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan perusteella. Alankomaiden hallituksen mukaan tämän toteamuksen vuoksi kaikki esitetyt kysymykset ovat hypoteettisiä.
27. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklan mukaisessa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta.(5)
28. Tämän oikeuskäytännön mukaan ”olettamana on, että kansallisen tuomioistuimen niiden oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella, joiden määrittämisestä se vastaa ja joiden paikkansapitävyyden selvittäminen ei ole unionin tuomioistuimen tehtävä, esittämillä unionin oikeuden tulkintaan liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta”.(6)
29. Esillä olevassa asiassa ei ole ilmeistä, että esitettyjen kysymysten taustalla oleva ongelma olisi pelkästään hypoteettinen.
30. Ei nimittäin voida sulkea pois sitä, että unionin tuomioistuimen sille esitettyihin eri kysymyksiin antamat vastaukset määrittävät sen, onko NA:lla oikeus tiettyihin sosiaaliturvaetuuksiin ja maksuihin perustumattomiin etuuksiin, jotka häneltä on tällä hetkellä evätty sen vuoksi, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan perustuvasta oleskeluoikeudesta seuraavia oikeuksia on rajattu.(7) Suoraan unionin oikeuteen perustuva oleskeluoikeus voisi antaa NA:lle ainakin suuremman oikeusvarmuuden.(8)
31. Näissä olosuhteissa kehotan unionin tuomioistuinta ottamaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät kysymykset tutkittaviksi.
B Alustavat toteamukset direktiivin 2004/38 16 artiklasta
32. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on rajannut kysymyksensä koskemaan SEUT 20 ja SEUT 21 artiklan, direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ja asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan tulkintaa.
33. Unionin tuomioistuimella on kuitenkin jo ollut tilaisuus täsmentää – erityisesti asiassa, joka koski pieniä lapsia olevien unionin kansalaisten suoraan takenevassa polvessa olevan sukulaisen, joka oli kolmannen maan kansalainen, oleskeluoikeutta –, että tämä seikka ei estänyt unionin tuomioistuinta esittämästä kaikkia unionin oikeuden tulkintaan liittyviä seikkoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä kansallisen tuomioistuimen arvioidessa käsiteltävänään olevaa asiaa, riippumatta siitä, onko kansallinen tuomioistuin viitannut niihin kysymyksissään.(9)
34. Esillä olevassa asiassa komissio on kirjallisissa huomautuksissaan tuonut esille NA:n mahdollisuuden saada pysyvä oleskeluoikeus direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdan perusteella vuoden 2009 maaliskuusta alkaen.
35. Direktiivin 2004/38 7 artiklan 2 kohdan mukaan unionin kansalaisen perheenjäsenellä, joka ei ole minkään jäsenvaltion kansalainen ja joka tulee kyseisen unionin kansalaisen mukana vastaanottavaan jäsenvaltioon tai seuraa häntä sinne myöhemmin, on yli kolmen kuukauden pituinen oleskeluoikeus edellyttäen, että kyseinen unionin kansalainen täyttää direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan a–c alakohdassa tarkoitetut edellytykset.(10)
36. Direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa säädetään, että jos oleskelu jatkuu ”vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta”, kyseisen unionin kansalaisen perheenjäsen, joka ei ole minkään jäsenvaltion kansalainen, saa pysyvän oleskeluoikeuden kyseisen valtion alueella.
37. Esillä olevassa asiassa unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että NA tuli maaliskuussa 2004 Yhdistyneen kuningaskunnan alueelle unionin kansalaisen, aviopuolisonsa KA:n kanssa. On riidatonta, että joulukuussa 2006 tapahtuneeseen lähtöönsä asti KA oli työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja. NA saattoi siis kyseiseen ajankohtaan saakka vedota oleskeluoikeuteen direktiivin 2004/38 7 artiklan 2 kohdan perusteella.
38. On myös selvää, että NA oli kahden lapsensa (joista toinen syntyi ennen kuin KA muutti pois avioparin yhteisestä kodista), jotka Saksan kansalaisina ovat unionin kansalaisia, yksinhuoltaja.
39. Tuomiossa Zhu ja Chen (C‑200/02, EU:C:2004:639) vahvistettujen periaatteiden mukaisesti NA:n johdettu oleskeluoikeus on siten jatkunut yhtäjaksoisesti hänen lastensa välityksellä.(11) Unionin tuomioistuimen mukaan direktiivissä 2004/38 säädetyt edellytykset sille, että lapsi, joka on unionin kansalainen, saa oleskeluoikeuden sellaisen jäsenvaltion alueella, jonka kansalainen hän ei ole, täyttyvät edellyttäen, että joku (ei välttämättä lapsi itse vaan jompikumpi hänen vanhemmistaan) voi taata, että hän täyttää taloudelliset vaatimukset ja muut edellytykset sille, että unionin kansalainen, joka ei työskentele, voi saada oleskeluoikeuden toisessa jäsenvaltiossa.(12)
40. Oikeuskäytännön mukaan SEUT 20 artiklalla ja direktiivillä 2004/38 ”myönnetään – – jäsenvaltion kansalaiselle, joka on alaikäinen pieni lapsi ja jolla on asianmukainen sairausvakuutus ja joka on sellaisen vanhemman huollettavana, joka itse on yhteisön ulkopuolisen valtion kansalainen ja jolla on riittävästi tuloja ja varoja, jotta ensin mainitusta henkilöstä ei aiheudu rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle, oikeus oleskella toistaiseksi vastaanottavan jäsenvaltion alueella. Kyseisenlaisessa tilanteessa vanhemmalla, joka tosiasiallisesti huolehtii mainitusta kansalaisesta, on oikeus oleskella hänen kanssaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa”.(13)
41. NA:n edustajan 18.2.2016 pidetyssä istunnossa esittämistä selityksistä tuntuu käyvän ilmi, että ”riittäviä varoja” koskevat edellytykset eivät täyty tässä tapauksessa. On kuitenkin kansallisen tuomioistuimen asiana selvittää, täyttyivätkö nämä edellytykset sen ajankohdan, jona aviomies lähti Yhdistyneestä kuningaskunnasta, ja maaliskuun 2009, jolloin NA oli oleskellut Yhdistyneessä kuningaskunnassa viisi vuotta, välisenä ajanjaksona. Jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että NA on ”oleskellut laillisesti” sen alueella yhtäjaksoisesti viisi vuotta, hän on kyseisenä ajankohtana saanut pysyvän oleskeluoikeuden direktiivin 2004/38 16 artiklan nojalla.
42. Tuomiossa Zhu ja Chen (C‑200/02, EU:C:2004:639) ja tuomiossa Alokpa ja Moudoulou (C‑86/12, EU:C:2013:645) kyseessä olleista tosiseikoista poiketen NA:n johdettu oleskeluoikeus ei liity yhden ja saman unionin kansalaisen (hänen lapsensa) oleskeluoikeuteen. Se alkoi hänen aviopuolisonsa oleskeluoikeuden perusteella ja jatkui sen jälkeen hänen lastensa oleskeluoikeuden perusteella.
43. On totta, että direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa sovelletaan ”perheenjäseniin, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka ovat oleskelleet – – unionin kansalaisen kanssa laillisesti”,(14) mikä voisi merkitä sitä, että johdetun oikeuden täytyy olla peräisin samalta henkilöltä.
44. Mielestäni se, että eri liittymät unionin kansalaisuuteen seuraavat ajallisesti toisiaan – ja lisäksi saman perheen sisällä –, ei kuitenkaan voi yksinään kyseenalaistaa sitä, että laillinen oleskelu on jatkunut yhtäjaksoisesti viisi vuotta. Kyse on 16 artiklassa pysyvän oleskeluoikeuden saamiselle asetetusta olennaisesta edellytyksestä.
45. Eikö olisi itse asiassa paradoksaalista olla edellyttämättä kolmannen maan kansalaiselta, että tämä asuu edelleen yhdessä(15) tai viettää ”todellista aviollista yhteiselämää”(16) unionin kansalaisen kanssa, mutta kiistää se, että yhteys unionin kansalaisuuteen – oleskeluoikeuden saamisen edellytys – jatkuu yhtäjaksoisesti toisen henkilön, tässä tapauksessa hänen lapsensa tai lastensa, välityksellä?
46. Direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdan sanamuodon mukainen tulkinta olisi näin ollen nähdäkseni kohtuuttoman tiukka, kun otetaan huomioon, että unionin tuomioistuimen mukaan direktiivin 2004/38 asiayhteys ja sillä tavoitellut päämäärät estävät tulkitsemasta sen säännöksiä suppeasti.(17)
47. Todettakoon vielä, että pääasian tapauksessa, edellyttäen että NA:lla oli riittävät varat niin, että hänen esikoistyttärensä ei muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion julkiselle taloudelle, viiden vuoden ajanjakso näyttää lisäksi täyttyneen marraskuussa 2010, sillä MA syntyi 14.11.2005.
C Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys
48. Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen entinen puoliso, kyettävä todistamaan, että hänen entinen puolisonsa käytti perussopimuksen mukaisia oikeuksiaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa avioeron ajankohtana, voidakseen säilyttää oleskeluoikeuden direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan nojalla.
49. Direktiivin 2004/38 13 artikla koskee perheenjäsenten oleskeluoikeuden säilymistä avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen jälkeen (jäljempänä käytetään ilmaisua ”avioeron jälkeen”).
50. Tähän mennessä tästä säännöksestä on esitetty vain yksi ennakkoratkaisupyyntö.(18) Kyse oli direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdassa tarkoitetusta tilanteesta. Asiassa oli ratkaistava, voiko kolmannen maan kansalaisen, joka on eronnut unionin kansalaisesta ja jonka avioliitto oli kestänyt ennen avioeromenettelyn vireillepanoa vähintään kolme vuotta, joista vähintään yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa, oleskeluoikeus säilyä tässä jäsenvaltiossa, vaikka puoliso, joka on unionin kansalainen, oli ennen avioeroa poistunut tästä valtiosta.
51. Unionin tuomioistuin katsoi tuomiossaan, että ”unionin kansalaisen puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, oleskeluoikeus voi säilyä direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan perusteella vain, jos jäsenvaltio, jossa tämä kolmannen maan kansalainen asuu, on direktiivin 2004/38 2 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettu vastaanottava jäsenvaltio avioeromenettelyn vireillepanoajankohtana”.(19)
52. Pääasiaa tarkastellessaan unionin tuomioistuimen on tällä kertaa käsiteltävä direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa tarkoitettua tilannetta, eli unionin kansalaisen perheenjäsenten, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, mahdollisuutta säilyttää oleskeluoikeus avioeron jälkeen, jos ”erityisen vaikea tilanne, kuten perheväkivallan kohteeksi joutuminen – – sitä edellyttää”.
53. Onko tässä tilanteessa kolmannen maan kansalainen puolison, joka on unionin kansalainen, täytynyt oleskella vastaanottavassa jäsenvaltiossa avioeropäätöksen antamiseen saakka, jotta tämä kolmannen maan kansalainen voisi vedota oleskeluoikeutensa säilymiseen?
1. Tuomioon Singh ym. perustuva tulkintaohje
54. Tuomiossa Singh ym. (C‑218/14, EU:C:2015:476) unionin tuomioistuin totesi, että puolison, joka on unionin kansalainen, poistumisen jälkeen tehty avioerohakemus ei voi johtaa puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, oleskeluoikeuden takaisin saamiseen, ”sillä direktiivin 2004/38 13 artiklassa säädetään ainoastaan olemassa olevan oleskeluoikeuden säilymisestä”.(20)
55. Se katsoi direktiivin 2004/38 12 ja 13 artiklan perusteella, että kolmannen maan kansalaisen johdettu oleskeluoikeus päättyy, kun hänen puolisonsa, joka on unionin kansalainen, lähtee jäsenvaltiosta, jossa he asuvat, asettautuakseen johonkin toiseen jäsenvaltioon tai kolmanteen maahan.(21)
56. Se katsoi kuitenkin, että unionin kansalaisen puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, oleskeluoikeus voi säilyä direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan perusteella, jos jäsenvaltio, jossa tämä kolmannen maan kansalainen asuu, on direktiivin 2004/38 2 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettu vastaanottava jäsenvaltio avioeromenettelyn vireillepanoajankohtana.(22)
57. Nämä kolme tuomion Singh ym. (C‑218/14, EU:C:2015:476) kohtaa auttavat ymmärtämään direktiivin 2004/38 13 artiklan tulkinnan taustalla olevaa logiikkaa.
58. Periaatteena on se, että unionin kansalaisen perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, menettävät oleskeluoikeutensa, kun unionin kansalainen, johon oleskeluoikeus liittyy, lähtee vastaanottavan jäsenvaltion alueelta. Tietyt avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen edellyttämän menettelyn yhteydessä ilmenevät tilanteet voivat kuitenkin johtaa perheenjäsenten oleskeluoikeuden säilymiseen.
59. Kuten tuomio Singh ym. (C‑218/14, EU:C:2015:476) osoittaa, perheenjäsenten oleskeluoikeus ei säily avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen seurauksena sinänsä, vaan direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa yksilöityjen erityisten tilanteiden perusteella.
60. Komissio esitti jo direktiivin 2004/38 antamiseen johtaneen ehdotuksen 13 artiklasta esittämissään kommenteissa siinä mainitut eri tilanteet ”vaihtoehtoisina edellytyksinä”,(23) toisin sanoen yksi ainoa niistä riittää oleskeluoikeuden säilyttämisen perustaksi.
61. Näin ollen direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetut tilanteet on ymmärrettävä kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso, oleskeluoikeuden säilyttämisen perustana oleviksi tapahtumiksi.
62. Jos kyseinen puoliso poistuu vastaanottavasta jäsenvaltiosta ennen jonkin näistä seikoista ilmenemistä, 13 artiklan vaikutuksena ei voi olla oleskeluoikeuden ”säilyttäminen”, koska tämä oikeus on tosiasiassa jo lakannut. Sen sijaan tilanteessa, jossa 12 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu poistuminen ei tapahdu avioeron julistamisen stricto sensu jälkeen vaan jonkin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen oleskeluoikeuden säilyttämisen perustana olevan tapahtuman jälkeen, unionin kansalaisen myöhemmällä maasta poistumisella ei ole mitään vaikusta.
2. Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa tarkoitettu ”erityisen vaikea tilanne”
63. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös asiayhteys ja sillä lainsäädännöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös tai määräys on.(24)
64. Pelkästään direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sanamuodon perusteella ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen ei voida antaa vastausta, josta olisi hyötyä.
65. Todettakoon kuitenkin, että – toisin kuin muissa kyseisessä ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetuissa tilanteissa – oleskeluoikeuden säilyttämisen perustana olevan tosiasiallisen tilanteen määrittämisessä käytetään menneitä tapahtumia.
66. Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa sovelletaan nimittäin perheväkivaltaan ”avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen aikana”. Näin ollen perheväkivallan ja säännöksessä tarkoitetun oikeuden perustana olevan tapahtuman eli avioeron välillä on väistämättä ajallinen ero.
67. Unionin lainsäätäjän tavoittelema päämäärä voidaan määrittää useiden seikkojen avulla.
68. Direktiivin 2004/38 johdanto-osan 15 perustelukappaleessa viitataan nimenomaisesti tarpeeseen antaa ”perheenjäsenille – – oikeudellinen suoja siltä varalta, että – – avioliitto tai rekisteröity parisuhde purkautuu tai avioliitto julistetaan mitättömäksi”.
69. Direktiivin 2004/38 13 artiklan antamiseen johtanutta ehdotusta koskevissa komission selityksissä täsmennetään, että ”säännöksen tarkoituksena on antaa jonkinlainen oikeusturva henkilöille, joiden oleskeluoikeus perustuu avioliiton kautta syntyneeseen perhesuhteeseen ja joita tämän vuoksi voitaisiin painostaa olemaan hakematta avioeroa”.(25)
70. Tällainen riski siitä, että henkilöä ”painostetaan olemaan hakematta avioeroa” tai vastustamaan avioeroa, on nähdäkseni erityisen merkittävä perheväkivaltatapauksissa. Sitä, että puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, menettää johdetun oleskeluoikeutensa unionin kansalaisen poistuessa, voitaisiin käyttää painostuskeinona avioeron vastustamiseen, kun tällaiset olosuhteet voivat jo sinänsä heikentää uhria psyykkisesti ja joka tapauksessa saada tämän pelkäämään väkivaltaan syyllistynyttä.
71. Vaatimus siitä, että puoliso, joka on unionin kansalainen, oleskelee tosiasiallisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella avioeroon asti tai ainakin avioeromenettelyn vireillepanoon asti, voisi myös vaarantaa kyseisen direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan soveltamisen, kun otetaan huomioon perheväkivaltaa merkitseviin tekoihin liittyvien rikosseuraamusten vaara.
72. Ei ole pidettävä mahdottomana, että tällaisiin tekoihin syyllistynyt henkilö pyrkii mahdollisen tuomion välttääkseen poistumaan alueelta, jolla teot on tehty, mikä tosiasiallisesti veisi kolmannen maan kansalaiselta tämän johdetun oleskeluoikeuden. Juuri avioeromenettelyn vireillepano perheväkivaltaan liittyvistä syistä voisi samanaikaisesti johtaa tekojen ilmoittamiseen oikeusviranomaisille.
73. Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan tulkinta, joka edellyttäisi kolmannen maan kansalaisen todistavan, että hänen entinen puolisonsa käytti perussopimusten mukaisia oikeuksiaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa avioeron ajankohtana, voidakseen säilyttää oleskeluoikeutensa, olisi siten selvästi vastoin kyseisen säännöksen oikeussuojaa koskevaa tavoitetta.
74. Kuten edellä on todettu, ”kun otetaan huomioon direktiivin 2004/38 asiayhteys ja sillä tavoitellut päämäärät, kyseisen direktiivin säännöksiä ei voida tulkita suppeasti, eikä niiltä missään tapauksessa pidä riistää niiden tehokasta vaikutusta”.(26)
75. Tulkinta, joka edellyttäisi puolison, joka on unionin kansalainen, oleskelevan vastaanottavan jäsenvaltion alueella avioeromenettelyn vireillepanoon asti, olisi paitsi rajoittava, myös veisi säännökseltä sen tehokkaan vaikutuksen, jonka seurauksena unionin kansalaisen perheenjäsenen johdettu oleskeluoikeus muuttuu henkilökohtaiseksi oleskeluoikeudeksi suojaamista edellyttävissä erityisissä olosuhteissa.
76. Vaikka unionin lainsäätäjä on pitänyt henkilön joutumista perheväkivallan kohteeksi perusteena, joka oikeuttaa johdetun oikeuden muuttumisen henkilökohtaiseksi oikeudeksi, tällaisen oikeuden tunnustaminen ei voi riippua pelkästään tekoihin syyllistyneen henkilön halusta jäädä vastaanottavan jäsenvaltion alueelle.
3. Välipäätelmä
77. Direktiivin 2004/38 12 ja 13 artikla eivät edes yhdessä luettuina mahdollista sitä, että avioero, avioliiton mitättömäksi julistaminen tai rekisteröidyn parisuhteen päättyminen voitaisiin sellaisinaan ymmärtää oleskeluoikeuden säilyttämisen perustana oleviksi tapahtumiksi.
78. Nämä direktiivin 2004/38 13 artiklan otsikossa mainitut täsmälliset tilanteet merkitsevät vain asiayhteyttä, jossa jokin kyseisen artiklan 2 kohdassa mainittu tapahtuma voi ilmetä ja siten johtaa siihen, että puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, säilyttää oleskeluoikeutensa, jos ja vain jos unionin kansalainen oleskelee edelleen vastaanottavan jäsenvaltion alueella kyseisenä ajankohtana.
79. Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa tarkoitetun perheväkivaltatilanteen tapauksesta on erityisesti todettava, että tämän säännöksen teleologinen tulkinta johtaa siihen, että perheväkivallan ilmenemistä pidetään kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso, oleskeluoikeuden säilyttämisen perustana olevana tapahtumana.
80. Mikä tahansa muu tulkinta veisi direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdalta sen tehokkaan vaikutuksen, jona on varmistaa väkivallanteon uhrin oikeussuoja, ja ehdotettu tulkinta vastaa sitä paitsi riidanalaisen säännöksen sanamuotoa.
81. Direktiivin 2004/38 johdanto-osan 15 perustelukappaleessa mainittu väärinkäytösten vaara voidaan välttää riittävästi 13 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa asetetulla vaatimuksella, jonka mukaan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettujen henkilöiden oleskeluoikeuteen ”sovelletaan edelleen vaatimusta, jonka mukaan heidän on voitava todistaa olevansa työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia tai että heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän henkilön vastaanottavaan jäsenvaltioon jo muodostuneen perheen jäseniä”.
82. Tämän tarkastelun päätteeksi ehdotan näin ollen ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastattavan, että tilanteessa, jossa perheväkivaltaa seuraa avioero, direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa ei edellytetä, että unionin kansalainen, joka on kolmannen maan kansalaisen puoliso, oleskelee itse vastaanottavan jäsenvaltion alueella tämän direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti avioeron ajankohtana, jotta tämä kolmannen maan kansalainen voisi säilyttää henkilökohtaisen oleskeluoikeuden tämän säännöksen nojalla.
D Toinen ja kolmas ennakkoratkaisukysymys
83. Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko SEUT 20 artiklaa ja/tai SEUT 21 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että jäsenvaltio epää unionin kansalaiselta oikeuden oleskella alueellaan, kun toimivaltainen tuomioistuin on todennut, että tämän kansalaisen poistaminen maasta jäsenvaltioon, jonka kansalainen hän on, olisi vastoin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa ja perusoikeuskirjan 7 artiklaa.
84. Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tarkoittaa samaa tilannetta mutta sellaisen kolmannen maan kansalaisen kannalta, joka on unionin kansalaisen yksinhuoltajavanhempi.
85. Kaikki kirjallisia huomautuksia esittäneet osapuolet Yhdistyneen kuningaskunnan hallitusta lukuun ottamatta ovat käsitelleet näitä kysymyksiä yhdessä. Katson niin ikään, että näitä kahta kysymystä voidaan tarkastella yhdessä tuomion Alokpa ja Moudoulou (C‑86/12, EU:C:2013:645) valossa.
86. Kyseiseen tuomioon johtanut asia koski vastaavaa tilannetta, koska siinä oli kyse lapsista, jotka ovat unionin kansalaisia ja syntyneet jäsenvaltiossa, jonka kansalaisia he eivät ole, ja joiden isä on unionin kansalainen ja äiti kolmannen maan kansalainen. Unionin tuomioistuin päätti tuomiossaan käsitellä ensisijaisesti kysymystä SEUT 21 artiklan kannalta, vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin oli vedonnut ainoastaan SEUT 20 artiklaan.(27)
1. Tuomiossa Alokpa ja Moudoulou SEUT 21 artiklasta lausuttu
87. Tuomiossa Alokpa ja Moudoulou (C‑86/12, EU:C:2013:645) unionin tuomioistuin totesi, että tilanteessa, jossa unionin kansalainen oli syntynyt vastaanottavassa jäsenvaltiossa eikä hän ollut käyttänyt oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen, direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa olevaa ilmaisua ”on riittävät varat”, joka on asetettu yli kolmen kuukauden oleskelun laillisuuden edellytykseksi, ”oli tulkittava siten, että on riittävää, että unionin kansalaisella on tällaiset varat, eikä kyseisessä säännöksessä aseteta mitään vaatimuksia niiden alkuperän suhteen, joten nuo varat voivat tulla kolmannen maan kansalaiselta, joka on asianomaisten pikkulapsia olevien kansalaisten vanhempi”.(28)
88. Tämä toteamus ilmentää vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jossa on katsottu, että ”jos SEUT 21 artiklalla ja direktiivillä 2004/38 myönnetään vastaanottavassa jäsenvaltiossa oleskeluoikeus toisen jäsenvaltion kansalaiselle, joka on alaikäinen pieni lapsi ja joka täyttää kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa vahvistetut edellytykset, näiden samojen määräysten ja säännösten nojalla vanhemmalla, joka tosiasiallisesti huolehtii mainitusta kansalaisesta, on – – oikeus oleskella hänen kanssaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa”.(29)
89. ”Jos sellaista vanhempaa, joka on jäsenvaltion tai kolmannen maan kansalainen ja joka on tosiasiallisesti alaikäisen unionin kansalaisen huoltaja, kiellettäisiin oleskelemasta kyseisen kansalaisen kanssa vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tuon unionin kansalaisen oleskeluoikeus menettäisi täysin tehokkaan vaikutuksensa, koska se, että pieni lapsi voi käyttää oleskeluoikeuttaan, edellyttää välttämättä, että kyseisellä lapsella on oikeus sen henkilön läsnäoloon, joka on tosiasiassa lapsen huoltaja, ja näin ollen sitä, että tämän henkilön on voitava oleskella lapsen kanssa vastaanottavassa jäsenvaltiossa mainitun oleskelun ajan.”(30)
90. Koska pääasiassa on kyseessä vastaava tilanne, en näe syytä poiketa tästä vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ja johtopäätöksestä, jonka mukaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkastettava, täyttävätkö NA:n lapset direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdassa vahvistetut edellytykset ja onko heillä siis oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa SEUT 21 artiklan nojalla.(31)
91. Kyseisen tuomioistuimen on siten ”erityisesti tarkastettava, onko mainituilla lapsilla itsellään tai äitinsä kautta direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan b alakohdassa tarkoitetut riittävät varat ja kattava sairausvakuutusturva”.(32)
92. Unionin tuomioistuimen mukaan päinvastaisessa tapauksessa SEUT 21 artikla ei ole esteenä sille, että kolmannen maan kansalaiselta evätään oleskeluoikeus, vaikka tämä olisi sellaisten pienten lasten yksinhuoltaja, jotka ovat unionin kansalaisia ja jotka oleskelevat hänen kanssaan sellaisen jäsenvaltion alueella, jonka kansalaisia he eivät ole.(33)
93. Perusoikeuskirjan 7 artiklan (ja/tai Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan) mahdollinen soveltaminen ei voi nähdäkseni vaikuttaa tähän päätelmään siltä osin kuin se koskee erityisesti oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen, joka taataan SEUT 21 artiklassa, ”jollei perussopimuksissa määrätyistä tai sen soveltamisesta annetuissa säännöksissä”, kuten direktiivin 2004/38 7 artiklassa, ”säädetyistä rajoituksista ja ehdoista muuta johdu”.(34)
2. Tuomiossa Alokpa ja Moudoulou SEUT 20 artiklasta lausuttu
94. Vaikka SEUT 21 artiklaan ei voida ehdoitta perustaa kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisia olevien alaikäisten lasten yksinhuoltaja, oleskeluoikeutta, unionin tuomioistuin on katsonut SEUT 20 artiklalla olevan itsenäinen merkitys.
95. Tuomiossa Alokpa ja Moudoulou (C‑86/12, EU:C:2013:645) unionin tuomioistuin totesi nimenomaisesti, että kansallisen tuomioistuimen on SEUT 20 artiklan perusteella ”vielä tarkastettava, voitaisiinko tällainen oleskeluoikeus kuitenkin myöntää hänelle poikkeuksellisesti, koska muussa tapauksessa unionin kansalaisuuden, joka [yksinhuoltajana olevan kolmannen maan kansalaisen] lapsilla on, tehokas vaikutus jätetään ottamatta huomioon, sillä tällaisen epäämisen seurauksena nuo lapset tosiasiassa joutuisivat lähtemään koko unionin alueelta eivätkä he siis tosiasiassa voisi käyttää pääosaa oikeuksista, jotka heillä on mainitun aseman perusteella”.(35)
96. Tässä on todellisuudessa kyse tuomiosta Ruiz Zambrano (C‑34/09, EU:C:2011:124) alkaneen oikeuskäytännön, sellaisena kuin se on vahvistettu ja sitä on täsmennetty useissa myöhemmin annetuissa tuomioissa, perustasta.(36)
97. Tästä oikeuskäytännöstä ilmenee, että oleskeluoikeus on myönnettävä SEUT 20 artiklan perusteella kolmannen maan kansalaiselle, joka on unionin kansalaisen vanhempi, edellyttäen, että kyseisen oleskeluoikeuden epäämisen takia tämä unionin kansalainen ei tosiasiassa voisi käyttää pääosaa oikeuksista, jotka hänellä on unionin kansalaisen asemansa perusteella, pakottamalla hänet poistumaan koko unionin alueelta.
98. ”Oikeuksien pääosan menettämistä” koskeva kriteeri on tuomiosta Dereci ym. (C‑256/11, EU:C:2011:734) lähtien selvästi vakiintunut.(37) Kysymys on tämän kriteerin arvioinnista: Onko velvollisuus poistua unionin alueelta ymmärrettävä oikeudellisesti vai konkreettisesti tosiseikkojen perusteella?
3. Velvollisuutta poistua koko unionin alueelta koskevat arviointiperusteet
99. On selvää, että NA:n kahdella lapsella on Saksan kansalaisina oikeus asua Saksassa. Jos heidän täytyisi poistua Yhdistyneen kuningaskunnan alueelta siirtyäkseen Saksaan, heidän äidillään olisi siten johdettu oleskeluoikeus tässä viimeksi mainitussa valtiossa tuomiossa Ruiz Zambrano (C‑34/09, EU:C:2011:124) vahvistettujen periaatteiden mukaisesti.(38)
100. Muussa tapauksessa MA:n ja IA:n olisi äitiään seuratakseen pakko poistua unionin alueelta, todennäköisesti Pakistaniin, mikä estäisi heitä tosiasiassa käyttämästä pääosaa oikeuksista, jotka heillä on unionin kansalaisen asemansa perusteella.
101. Tuomion Alokpa ja Moudoulou (C‑86/12, EU:C:2013:645) taustalla oli vastaava tilanne.
102. Kyseisessä asiassa Alokpa väitti, että jos Luxemburgin viranomaiset epäisivät häneltä oleskeluluvan, vaikka hän asui tämän jäsenvaltion alueella Ranskan kansalaisia olevien lastensa kanssa, hän ei voisi lähteä lastensa kanssa Ranskaan ja oleskella siellä vaan joutuisi siis palaamaan Togoon.
103. Julkisasiamies Mengozzin mukaan olikin ”tutkittava, johtaako tällaisen päätöksen täytäntöönpano siihen – – asioissa Ruiz Zambrano sekä Dereci annetuissa tuomioissa tarkoitettuun tilanteeseen, jossa unionin kansalaiset velvoitetaan poistumaan koko unionin alueelta estämällä heitä käyttämästä tosiasiallisesti pääosaa heidän asemaansa perustuvista oikeuksista”.(39)
104. Unionin tuomioistuin totesi antamassaan tuomiossa julkisasiamies Mengozzin arvioinnin mukaisesti, että ”Alokpa voisi Jarel ja Eja Moudouloun äitinä sekä henkilönä, joka on huolehtinut heistä tosiasiassa yksin heidän syntymästään lähtien, saada johdetun oikeuden saattaa lapset Ranskaan ja oleskella siellä heidän kanssaan”.(40)
105. Unionin tuomioistuin päätteli tästä, että ”Alokpan lapset eivät lähtökohtaisesti sen seurauksena, että Luxemburgin viranomaiset kieltäytyvät myöntämästä Alokpalle oleskeluoikeutta, joudu lähtemään koko unionin alueelta”.(41) Se täsmensi silti samassa kohdassa, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ”kuitenkin tarkastettava, onko tilanne todellisuudessa tämä, kun otetaan huomioon kaikki pääasian olosuhteet”.(42)
106. Tämä viimeksi mainittu täsmennys on mielestäni olennainen. Sillä on merkitystä ainoastaan, jos oikeuksien pääosan menettämistä koskevan kriteerin arviointi ei ole pelkästään oikeudellinen kysymys.
107. Unionin tuomioistuin on tunnustanut, että lapsilla, jotka ovat unionin kansalaisia, ja heidän yksinhuoltajavanhemmallaan, joka on kolmannen maan kansalainen, on oikeudellinen – eli teoreettinen – mahdollisuus oleskella sen jäsenvaltion alueella, jonka kansalaisia lapset ovat.
108. Unionin tuomioistuin uskoo nimenomaisesti kansalliselle tuomioistuimelle tehtävän tarkistaa, voivatko – ”kun otetaan huomioon kaikki pääasian olosuhteet”(43) – sen seurauksena, että vastaanottava jäsenvaltio kieltäytyy myöntämästä oleskelulupaa vanhemmalle, joka on kolmannen maan kansalainen, hänen lapsensa joutua tosiasiassa lähtemään koko unionin alueelta.
109. Tästä täsmennyksestä seuraa, että huomioon otettavat olosuhteet ovat välttämättä tosiasiallisia(44) ja että ne voivat tehdä tyhjäksi teoreettisen mahdollisuuden olla joutumatta poistumaan koko unionin alueelta. Toisin sanoen tuomiossa Ruiz Zambrano (C‑34/09, EU:C:2011:124) vahvistettu periaate voitaisiin ”aktivoida uudelleen” sen valtion osalta, jonka kansalaisia lapset ovat.(45)
110. Tämä ”oikeuksien pääosan menettämistä” koskevan kriteerin arviointi tosiseikkojen perusteella vastaa logiikkaa, jonka perusteella unionin kansalaisuus on ymmärrettävä.
111. Unionin tuomioistuin on vakiintuneesti todennut, että unionin kansalaisen aseman tarkoituksena on olla jäsenvaltioiden kansalaisten perustavanlaatuinen asema.(46) Kyse ei voi näin ollen olla tyhjästä kuoresta. Kuten julkisasiamies Szpunar on äskettäin korostanut, ”se, että jäsenvaltioiden kansalaisille todetaan heidän olevan unionin kansalaisia, luo odotuksia ja määrittelee samalla näitä oikeuksia ja velvollisuuksia”.(47)
112. Vaikka oikeus liikkua ja asettautua on mainittu nimenomaisesti unionin kansalaisen oikeutena SEUT 20 ja SEUT 21 artiklassa sekä perusoikeuskirjan 45 artiklassa, kyseiseltä kansalaiselta ei voida evätä sitä, että hän on mahdollisesti luonut muussa kuin omassa jäsenvaltiossaan todellisen ja kestävän siteen, joka on merkittävämpi tai olennaisempi kuin side siinä jäsenvaltiossa, jonka kansalainen hän on.
113. Unionin oikeudessa voidaan tehdä unionin kansalaisuuden käsite konkreettiseksi vain sillä edellytyksellä, että sen suoja riippuu siteestä tiettyyn paikkaan, juurtumisesta tietylle alueelle ja integroitumisesta paitsi vastaanottavan maan hallinto- ja talouselämään myös sen yhteiskunnalliseen ja kulttuurielämään.(48)
114. Toisin sanoen se mahdollisuus, että kolmannen maan kansalainen ja hänen lapsensa, jotka ovat unionin kansalaisia, voisivat siirtyä jäsenvaltioon, jonka kansalaisia nämä lapset ovat, on olemassa yksinomaan abstraktilla tasolla.(49)
115. Esillä olevassa asiassa on ilmeistä, että vaikka NA:n lapset ovat Saksan kansalaisia, heillä ei ole mitään yhteyttä tähän jäsenvaltioon, jonka alueella he eivät ole koskaan asuneet ja jonka kieltä he eivät osaa. Koska ovat syntyneet ja käyneet koulua Yhdistyneessä kuningaskunnassa, he ovat rakentaneet (unionin) kansalaisuutensa tässä jäsenvaltiossa.
116. Komissio toteaa itse kirjallisissa huomautuksissaan, että vaikka NA:n tyttärillä on ”Saksan kansalaisina ehdoton oleskeluoikeus Saksassa, on myös selvää, ettei heidän tai heidän äitinsä voida kohtuudella odottaa asuvan tässä maassa, ja tällä perusteella kansalliset tuomioistuimet ovat katsoneet, ettei heitä voitu poistaa Yhdistyneestä kuningaskunnasta Saksaan Euroopan ihmisoikeussopimusta rikkomatta”.(50)
117. Katson näin ollen, että jos ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi vahvistettava nämä tiedot, sen on tunnustettava MA:lle ja IA:lle oleskeluoikeus Yhdistyneessä kuningaskunnassa SEUT 20 artiklan perusteella, ja tämän seurauksena NA:lle itselleen johdettu oleskeluoikeus. Jos tämä oikeus evättäisiin NA:n lapsilta, he eivät tosiasiassa voisi käyttää pääosaa oikeuksista, jotka heillä on unionin kansalaisen asemansa perusteella. Tuomion Alokpa ja Moudoulou (C‑86/12, EU:C:2013:645) mukaan SEUT 20 artikla on esteenä tällaiselle seuraukselle.(51)
4. Perusoikeuskirjan 7 artiklan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan vaikutus
118. Toisessa kysymyksessään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että tuomioistuimen päätöksellä on todettu, että unionin kansalaisten, tässä tapauksessa lasten, poistaminen vastaanottavasta jäsenvaltiosta jäsenvaltioon, jonka kansalaisia he ovat, olisi vastoin heidän Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan tai perusoikeuskirjan 7 artiklaan perustuvia oikeuksiaan.
119. Voiko tällaisella toteamuksella olla vaikutusta tähän kysymykseen annettavaan vastaukseen?
120. Kysymys perusoikeuskirjan 7 artiklan ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan vaikutuksesta SEUT 20 artiklan soveltamiseen on jo esitetty unionin tuomioistuimelle. Tuomiossa Dereci ym. (C‑256/11, EU:C:2011:734) se vastasi, että ”jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on – – pääasioiden olosuhteiden perusteella sitä mieltä, että pääasian valittajien tilanne kuuluu unionin oikeuden soveltamisalaan, sen on tutkittava, loukataanko sillä, että heiltä evätään oleskeluoikeus, perusoikeuskirjan 7 artiklassa määrättyä oikeutta yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamiseen. Jos se on sitä vastoin sitä mieltä, että tilanne ei kuulu unionin oikeuden soveltamisalaan, sen on tehtävä tällainen tutkinta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kappaleen valossa.”(52)
121. Tämä päätelmä herättää mielenkiintoni. Tuomiossa Alokpa ja Moudoulou (C‑86/12, EU:C:2013:645) unionin tuomioistuin ei epäröi todeta, että ”SEUT 20 ja SEUT 21 artiklaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä sille, että jäsenvaltio epää kolmannen maan kansalaiselta oikeuden oleskella sen alueella, vaikka kyseinen kansalainen vastaa yksin sellaisten pienten lasten huollosta, jotka ovat unionin kansalaisia ja jotka ovat syntymästään lähtien oleskelleet hänen kanssaan kyseisessä jäsenvaltiossa ilman, että heillä olisi tuon saman jäsenvaltion kansalaisuus ja että he olisivat käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, jos kyseiset unionin kansalaiset eivät täytä direktiivissä 2004/38 vahvistettuja edellytyksiä tai jos tällainen epääminen ei estä mainittuja kansalaisia käyttämästä tosiasiassa pääosaa oikeuksista, jotka heillä on unionin kansalaisen aseman perusteella”.(53)
122. Jos tietty perussopimuksen määräys ei ole esteenä sille, että jäsenvaltio epää oleskeluoikeuden tiettyjen edellytysten täyttyessä, oletetaan, että kyse on tämän määräyksen soveltamisalaan kuuluvasta tilanteesta.(54) Muussa tapauksessa unionin tuomioistuimen tulisi katsoa, ettei sillä ole toimivaltaa vastata esitettyyn kysymykseen.
123. Nähdäkseni on siis selvää, että kysymykset, jotka liittyvät SEUT 20 artiklan soveltamiseen ja unionin kansalaisuuden vaikutukseen oleskeluoikeuteen, kuuluvat unionin oikeuden soveltamisalaan.(55)
124. Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on katsonut, että unionin kansalaisen karkottaminen onkin vastoin perusoikeuskirjan 7 artiklaa (tai vastaavansisältöistä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kappaletta), tämä arviointi on näin ollen otettava huomioon SEUT 20 artiklaa sovellettaessa ja ”oikeuksien pääosan menettämistä” koskevaa kriteeriä arvioitaessa.
125. Se, että kansallinen tuomioistuin sisällyttää SEUT 20 artiklan soveltamista koskevaan pohdintaansa perusoikeuskirjan 7 artiklan, ei myöskään mielestäni merkitse unionin oikeuden soveltamisalan laajentamista, mikä olisi vastoin perusoikeuskirjan 51 artiklan 2 kohtaa.
126. Perusoikeuksien suojan – ja tässä tapauksessa erityisesti perusoikeuskirjan 7 artiklan – perustana on SEUT 20 artiklassa vahvistettu unionin kansalaisuus eikä päinvastoin.(56)
5. Välipäätelmä
127. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toiseen ja kolmanteen kysymykseen vastataan, että SEUT 20 ja SEUT 21 artiklaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että jäsenvaltio epää kolmannen maan kansalaiselta oikeuden oleskella alueellaan, vaikka kyseinen kansalainen vastaa yksin sellaisten lasten huollosta, jotka ovat unionin kansalaisia ja jotka ovat syntymästään lähtien oleskelleet hänen kanssaan kyseisessä jäsenvaltiossa ilman, että heillä olisi tuon saman jäsenvaltion kansalaisuus ja että he olisivat käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, jos kyseiset unionin kansalaiset täyttävät direktiivissä 2004/38 vahvistetut edellytykset tai jos tällainen epääminen estää mainittuja kansalaisia käyttämästä tosiasiassa pääosaa oikeuksista, jotka heillä on unionin kansalaisen aseman perusteella, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava kaikkien asian olosuhteiden perusteella. Jos tuomioistuimen päätöksellä on todettu, että kyseisten unionin kansalaisten karkottaminen olisi vastoin perusoikeuskirjan 7 artiklaa tai Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kappaletta, kansallisen tuomioistuimen on otettava se huomioon.
E Neljäs ennakkoratkaisukysymys
128. Neljännellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko asetuksen N:o 1612/68 12 artiklaa tulkittava siten, että lapsella ja sen seurauksena lapsen huoltajana olevalla vanhemmalla on oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa, kun vanhempi, joka on unionin kansalainen ja joka on työskennellyt tässä jäsenvaltiossa, on lakannut oleskelemasta siellä ennen kuin lapsi aloittaa siellä koulunkäynnin.
129. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella tähän kysymykseen voidaan vastata myöntävästi.
130. Oikeuskäytännön mukaan ”asetuksen N:o 1612/68 12 artiklassa siirtotyöläisen lapselle tunnustettu oikeus saada parhaat mahdolliset edellytykset osallistua koulutukseen vastaanottavassa jäsenvaltiossa merkitsee väistämättä sitä, että tällä lapsella on oltava oikeus sen henkilön läsnäoloon, joka on lapsen tosiasiallinen huoltaja, ja näin ollen sitä, että tämän henkilön on voitava oleskella lapsen kanssa tässä jäsenvaltiossa lapsen opintojen ajan. Tätä oikeutta loukkaisi se, että oleskeluoikeus evätään sellaisen lapsen, joka käyttää oikeuttaan osallistua koulutukseen vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tosiasiallisena huoltajana olevalta vanhemmalta”.(57)
131. Jäsenvaltion kansalaisen, joka on tai on ollut työssä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, lapset sekä vanhempi, joka on heidän tosiasiallinen huoltajansa, voivat siis vedota jälkimmäisessä valtiossa oleskeluoikeuteen pelkästään asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla.(58)
132. Tuomiossa Teixeira (C‑480/08, EU:C:2010:83) unionin tuomioistuin totesi, että ”asetuksen N:o 1612/68 12 artiklalla pyritään erityisesti turvaamaan se, että vaikka työntekijä, joka on jäsenvaltion kansalainen, ei enää olisikaan palkatussa työssä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, hänen lapsensa voisivat käydä koulua ja tarvittaessa saattaa koulunkäyntinsä päätökseen viimeksi mainitussa valtiossa”.(59)
133. Se täsmensi myös, että ”vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asetuksen N:o 1612/68 12 artiklassa edellytetään ainoastaan, että lapsi on asunut jäsenvaltiossa vanhempiensa tai toisen vanhempansa kanssa sinä aikana, jolloin ainakin toinen vanhemmista oleskeli siellä työntekijänä (ks. [tuomio] Brown [(197/86, EU:C:1988:323)], 30 kohta ja [tuomio] Gaal [(C‑7/94, EU:C:1995:118)], 27 kohta)”.(60)
134. Unionin tuomioistuin katsoi vielä selvemmin, että ”lapsen oikeuteen oleskella mainitussa valtiossa opiskellakseen siellä asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan mukaisesti sekä hänen vanhempansa, joka on hänen tosiasiallinen huoltajansa, oleskeluoikeuteen ei siis voida soveltaa edellytystä, jonka mukaan lapsen vanhemmista toisen oli oltava lapsen aloittaessa opintonsa työssä siirtotyöläisenä vastaanottavassa jäsenvaltiossa”.(61)
135. Tuomiossa Ibrahim ja Secretary of State for the Home Department unionin tuomioistuin totesi vielä tilanteessa, jossa yksi kyseessä olleista lapsista oli aloittanut koulunkäynnin sen jälkeen, kun hänen vanhempansa, joka oli entinen siirtotyöläinen, oli poistunut vastaanottavasta jäsenvaltiosta, että ”oikeus yhdenvertaiseen kohteluun osallistumisessa koulutukseen ei koske vain siirtotyöläisten lapsia. Sitä sovelletaan myös entisten siirtotyöläisten lapsiin”.(62)
136. Tästä oikeuskäytännöstä seuraa kiistatta, että asetuksen N:o 1612/68 12 artiklaa on tulkittava siten, että lapsella ja sen seurauksena lapsen huoltajana olevalla vanhemmalla on oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa, kun vanhempi, joka on unionin kansalainen ja joka on työskennellyt tässä jäsenvaltiossa, on lakannut oleskelemasta siellä ennen kuin lapsi aloittaa siellä koulunkäynnin.
137. Tämä asetuksen N:o 1612/68 12 artiklan tulkinta vastaa myös periaatetta, jonka mukaan tätä säännöstä ”ei voida tulkita suppeasti – – eikä siltä saa missään tapauksessa viedä sen tehokasta vaikutusta”.(63)
138. Lisään vielä, että tuomion Alarape ja Tijani (C‑529/11, EU:C:2013:290) taustalla olleista tosiseikoista ilmenee, että edellä todettuja periaatteita sovelletaan myös kolmansien maiden kansalaisiin, jotka ovat unionin kansalaisten takenevassa polvessa olevia sukulaisia.
VI Ratkaisuehdotus
139. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Court of Appealin (England & Wales) (Civil Division) (muutoksenhakutuomioistuin (Englanti ja Wales) (siviiliasiain jaosto)) esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:
1) Tilanteessa, jossa avioero on perheväkivallan seurausta, Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa ei edellytetä, että Euroopan unionin kansalainen, joka on kolmannen maan kansalaisen puoliso, oleskelee itse vastaanottavan jäsenvaltion alueella tämän direktiivin 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti avioeron ajankohtana, jotta tämä kolmannen maan kansalainen voisi säilyttää henkilökohtaisen oleskeluoikeuden tämän säännöksen nojalla.
2) SEUT 20 ja SEUT 21 artiklaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä sille, että jäsenvaltio epää kolmannen maan kansalaiselta oikeuden oleskella alueellaan, vaikka kyseinen kansalainen vastaa yksin sellaisten lasten huollosta, jotka ovat unionin kansalaisia ja jotka ovat syntymästään lähtien oleskelleet hänen kanssaan kyseisessä jäsenvaltiossa ilman, että heillä olisi tuon saman jäsenvaltion kansalaisuus ja että he olisivat käyttäneet oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, jos kyseiset unionin kansalaiset täyttävät direktiivissä 2004/38 vahvistetut edellytykset tai jos tällainen epääminen estää mainittuja kansalaisia käyttämästä tosiasiassa pääosaa oikeuksista, jotka heillä on unionin kansalaisen aseman perusteella, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava kaikkien asian olosuhteiden perusteella. Jos tuomioistuimen päätöksellä on todettu, että kyseisten unionin kansalaisten karkottaminen olisi vastoin Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklaa tai Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 8 artiklan 1 kappaletta, kansallisen tuomioistuimen on otettava se huomioon.
3) Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella 15.10.1968 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68 12 artiklaa on tulkittava siten, että lapsella ja sen seurauksena lapsen huoltajana olevalla vanhemmalla on oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa, kun vanhempi, joka on unionin kansalainen ja joka on työskennellyt tässä jäsenvaltiossa, on lakannut oleskelemasta siellä ennen kuin lapsi aloittaa siellä koulunkäynnin.