JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
YVES BOT
3 päivänä lokakuuta 2013 (1)
Asia C‑378/12
Nnamdi Onuekwere
vastaan
Secretary of State for the Home Department
(Ennakkoratkaisupyyntö – Upper Tribunal (Immigration and Asylum Chamber), London (Yhdistynyt kuningaskunta))
Unionin kansalaisten oikeus liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella – Direktiivi 2004/38/EY – 16 artikla – Pysyvän oleskeluoikeuden saamisen edellyttämä oleskelun yhtäjaksoisuus – Vankilassa vastaanottavassa jäsenvaltiossa vietettyjen ajanjaksojen huomioon ottaminen
1. Käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö antaa unionin tuomioistuimelle mahdollisuuden täsmentää direktiivin 2004/38/EY(2) 16 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua ”laillisen oleskelun” käsitettä. Tässä säännöksessä säädetään pysyvän oleskeluoikeuden myöntämisestä unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta.
2. Upper Tribunal (Immigration and Asylum Chamber), London (Yhdistynyt kuningaskunta) tiedustelee tarkemmin sanoen unionin tuomioistuimelta, voidaanko vankilassa täyttynyttä oleskelujaksoa pitää mainitussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla laillisena.
3. Jos unionin tuomioistuin vastaa kieltävästi tähän kysymykseen, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, voidaanko kyseisen viiden vuoden ajan laskennassa laskea yhteen ennen vankeutta ja sen jälkeen täyttyneet laillisen oleskelun ajanjaksot.
4. Esitän tässä ratkaisuehdotuksessa syyt siihen, miksei vankeudessa vietettyä ajanjaksoa voida mielestäni pitää direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuna ”laillisena oleskeluna” eikä siten ottaa huomioon laskettaessa viiden vuoden ajanjaksoa, jota edellytetään pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi. Selvitän myös, miksi vankeutta edeltäviä ja sen jälkeisiä laillisen oleskelun ajanjaksoja ei voida mielestäni kumuloida kyseisen ajanjakson laskemiseksi, koska vankeus keskeyttää mainitun ajanjakson.
I Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Direktiivi 2004/38
5. Direktiivillä 2004/38 on koonnettu ja yksinkertaistettu henkilöiden vapaata liikkuvuutta sekä unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oleskeluoikeutta koskevaa unionin lainsäädäntöä.
6. Direktiivillä nimittäin poistetaan unionin kansalaisia koskeva velvollisuus hankkia oleskelukortti, otetaan käyttöön näiden kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä pysyvä oleskeluoikeus sekä kavennetaan jäsenvaltioiden mahdollisuutta rajoittaa muiden jäsenvaltioiden kansalaisten oleskelua niiden alueella.
7. Direktiivin 7 artiklan, jonka otsikko on ”Oikeus oleskella yli kolme kuukautta”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella yli kolmen kuukauden ajan
a) jos he ovat työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia vastaanottavassa jäsenvaltiossa; tai
b) jos heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa; tai
c) – jos he ovat kirjoittautuneet yksityiseen tai julkiseen laitokseen, jonka vastaanottava jäsenvaltio on hyväksynyt tai jota se rahoittaa lainsäädäntönsä tai hallinnollisen käytäntönsä mukaisesti, pääasiallisena tarkoituksenaan osallistua koulutukseen, ammattikoulutus mukaan lukien, ja
– jos heillä on kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja he osoittavat asiaankuuluvalle kansalliselle viranomaiselle vakuutuksella tai muulla vastaavalla valitsemallaan tavalla, että heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle; tai
d) jos he ovat a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset täyttävän unionin kansalaisen mukana matkustavia tai häntä myöhemmin seuraavia perheenjäseniä.
2. Edellä 1 kohdassa säädetty oleskeluoikeus koskee myös perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka tulevat unionin kansalaisen mukana vastaanottavaan jäsenvaltioon tai seuraavat häntä sinne myöhemmin, edellyttäen, että kyseinen unionin kansalainen täyttää 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset.”
8. Direktiivin 2004/38 16 artiklassa, jonka otsikko on ”Unionin kansalaisiin ja heidän perheenjäseniinsä sovellettava yleissääntö”, säädetään seuraavaa:
”1. Unionin kansalaisilla, jotka ovat oleskelleet laillisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella yhtäjaksoisesti viisi vuotta, on oikeus pysyvään oleskeluun sen alueella. Tämä oikeus ei riipu III luvussa säädetyistä edellytyksistä.
2. Edellä 1 kohdan säännöksiä sovelletaan myös perheenjäseniin, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta.
3. Oleskelun yhtäjaksoisuuteen eivät vaikuta tilapäiset poissaolot, jotka eivät ylitä yhteensä kuutta kuukautta vuodessa, eivätkä pitemmät poissaolot asevelvollisuuden suorittamista varten eikä yksi enintään 12 peräkkäisen kuukauden poissaolo tärkeästä syystä, kuten raskauden ja synnytyksen, vakavan sairauden, opiskelun tai ammatillisen koulutuksen tai työtehtäviä varten toisen jäsenvaltion tai kolmannen maan alueelle tapahtuvan siirron vuoksi.
4. Kun oikeus pysyvään oleskeluun on saatu, se voidaan menettää ainoastaan olemalla vastaanottavan jäsenvaltion alueelta poissa yhtäjaksoisesti yli kaksi vuotta.”
B Yhdistyneen kuningaskunnan oikeus
9. Direktiivi 2004/38 on pantu Yhdistyneessä kuningaskunnassa täytäntöön Euroopan talousalueelta peräisin olevasta maahanmuutosta vuonna 2006 annetulla asetuksella (Immigration (European Economic Area) Regulations 2006), sellaisena kuin se on muutettuna Euroopan talousalueelta peräisin olevasta maahanmuutosta vuonna 2009 annetulla asetuksella (Immigration (European Economic Area) (Amendment) Regulations 2009, jäljempänä maahanmuuttoasetus).
10. Maahanmuuttoasetuksen 15 §:n 1 momentin b kohdan mukaan pysyvä oleskeluoikeus myönnetään unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia mutta jotka ovat oleskelleet Yhdistyneen kuningaskunnan alueella mainitun unionin kansalaisen kanssa yhtäjaksoisesti viisi vuotta.
11. Maahanmuuttoasetuksen 18 §:n 2 momentissa säädetään, että Secretary of State for the Home Departmentin (jäljempänä Secretary of State) on myönnettävä pysyvä oleskelukortti kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun asianomainen henkilö on hakenut korttia ja toimittanut todisteet siitä, että hänellä on oikeus pysyvään oleskeluun.
12. Maahanmuuttoasetuksen 21 §:llä on tarkoitus panna täytäntöön direktiivin 2004/38 28 artikla.
II Pääasian tosiseikat ja ennakkoratkaisukysymykset
13. Nnamdi Onuekwere on Nigerian kansalainen. Hän kertoo saapuneensa Yhdistyneeseen kuningaskuntaan vuonna 1999. Hän solmi 2.12.1999 avioliiton Irlannin kansalaisen kanssa; heillä on kaksi lasta. Onuekwere sai 5.9.2000 oleskeluluvan, jonka perusteella hän sai oikeuden jäädä Yhdistyneeseen kuningaskuntaan unionin kansalaisen aviopuolisona. Oleskeluluvan voimassaoloaika päättyi 5.9.2005.
14. Onuekwere tuomittiin 26.6.2000 yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen kahden vuoden koeajalla, koska hän oli ollut sairaalan, jossa hän työskenteli, mielenterveyspotilaan kanssa sukupuoliyhteydessä. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tarkentaa, että Onuekwere suoritti koeajan ilman vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa.
15. Onuekwere pidätettiin 30.9.2003 Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välisessä rajavalvontapisteessä, koska hän oli auttanut erästä matkustajaa, jota hän kyyditsi omassa autossaan, tulemaan laittomasti Yhdistyneeseen kuningaskuntaan. Onuekwere vapautettiin takuita vastaan siihen asti, kunnes häntä kuultaisiin tuomioistuimessa; hän kuitenkin jätti saapumatta istuntoon, mistä hänet tuomittiin 18.8.2004. Hänet tuomittiin 16.9.2004 kahden vuoden ja kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen 30.9.2003 tapahtuneista teoista.
16. Onuekwere vapautettiin 16.11.2005, ja 18.11.2005 tekemällään päätöksellä Secretary of State määräsi hänet karkotettavaksi. Onuekwere teki päätöksestä valituksen, joka hyväksyttiin 1.11.2006 annetulla ratkaisulla sillä perusteella, että hän oli EY:n perustamissopimuksen mukaisia oikeuksiaan käyttävän unionin kansalaisen aviopuoliso.
17. Onuekwere pidätettiin 26.12.2007 tienvarsitarkastuksen yhteydessä, koska hänellä oli laittomasti hallussaan väärennetyt henkilöasiakirjat. Hänet tuomittiin tästä teosta 8.5.2008 kahden vuoden ja kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että päivänä, jona hänet tuomittiin tähän vankeusrangaistukseen, hän oli ollut vankeudessa jo 109 päivää.
18. Secretary of State teki toisen Onuekwerea koskevan karkotuspäätöksen 6.2.2009 eli päivänä, jolloin tämä vapautui vankilasta. Upper Tribunal (Immigration and Asylum Chamber), London, hyväksyi 29.6.2010 antamallaan ratkaisulla Onuekweren muutoksenhaun. Tämä tuomioistuin totesi, että vaikka Onuekweren vaimo oli käyttänyt perustamissopimuksen mukaisia oikeuksiaan huhtikuun 1998 ja toukokuun 2004 välisenä aikana ja oli siksi saanut pysyvän oleskeluoikeuden, Onuekwere ei ollut saanut tällaista oikeutta 16.9.2004 tapahtuneen vangitsemisensa takia. Mainittu tuomioistuin katsoi kuitenkin, ettei Onuekwerea voitu karkottaa, koska hänen henkilökohtaiset olosuhteensa painoivat enemmän kuin yleinen intressi poistaa hänet maasta yleiseen järjestykseen liittyvistä syistä.
19. Tämän päätöksen jälkeen Onuekwere haki pysyvää oleskelukorttia. Secretary of State hylkäsi hakemuksen 24.9.2010 tekemällään päätöksellä. Onuekwere valitti päätöksestä First-tier Tribunaliin (Immigration and Asylum Chamber), jossa pidettiin istunto 20.6.2011. Kyseinen tuomioistuin totesi, että Onuekwerella oli oikeus oleskelukorttiin muttei oikeutta pysyvään oleskeluun, joka perustuu viiden vuoden yhtäjaksoiseen oleskeluun.
20. Onuekwere valitti sitten kyseisestä ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen ja katsoi, että asiassa Tsakouridis 23.11.2010 annetun tuomion(3) perusteella vankeusaika ei keskeyttänyt oleskelun yhtäjaksoisuutta, vaan se oli pelkästään huomioon otettava seikka.
21. Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, noin neljän vuoden ja kymmenen kuukauden pituinen ajanjakso, joka alkaa 2.12.1999, jolloin Onuekwere solmi avioliiton unionin kansalaisen kanssa, ja päättyy 16.9.2004, jolloin Onuekwere joutui vankilaan, on juuri hieman alle viisi vuotta, joka on direktiivin 2004/38 16 artiklan mukaisen pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi vaadittu ajanjakso.
22. Upper Tribunal (Immigration and Asylum Chamber), London, on epävarma mainitun 16 artiklan tulkinnasta, joten se on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Missä olosuhteissa, jos ylipäätään, vankeusajanjaksoa pidetään laillisena oleskeluna, joka otetaan huomioon direktiivin 2004/38 16 artiklan mukaisen pysyvän oleskeluoikeuden saamisessa?
2) Jos vankeusajanjaksoa ei pidetä ’laillisena oleskeluna’, voidaanko vankeusrangaistuksen suorittaneen henkilön osalta laskea yhteen vankeutta edeltäneet ja sitä seuranneet oleskeluajanjaksot laskettaessa direktiivin 2004/38 mukaisen pysyvän oleskeluoikeuden saamisen edellytyksenä olevaa viiden vuoden ajanjaksoa?”
III Arviointi
23. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään unionin tuomioistuimelta pääasiallisesti sitä, onko direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että vankeusajanjaksoa voidaan pitää ”laillisena oleskeluna” ja että se voidaan siten ottaa huomioon laskettaessa pysyvän oleskeluoikeuden saamiseen vaadittua viiden vuoden ajanjaksoa.
24. Jos vankeusaikaa ei voida pitää ”laillisena oleskeluna”, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään, onko edellä mainittua säännöstä tulkittava siten, että vankeutta edeltävät ja sen jälkeiset laillisen oleskelun ajanjaksot voidaan kumuloida kyseisen viiden vuoden ajanjakson laskemiseksi.
A Direktiivin 2004/38 16 artiklassa tarkoitettu laillisen oleskelun käsite
25. Haluan heti alkuun esittää syyt, joiden vuoksi yhdistetyissä asioissa Orfanopoulos ja Oliveri 29.4.2004 annettu tuomio(4) sekä edellä mainitussa asiassa Tsakouridis annettu tuomio, jotka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ja Onuekwere erityisesti mainitsevat, eivät ole mielestäni merkityksellisiä käsiteltävässä asiassa.
26. Edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Orfanopoulos ja Oliveri annetussa tuomiossa kyse oli muun muassa lähinnä siitä, oliko Orfanopoulos säilyttänyt unionin oikeudessa tarkoitetun työntekijän asemansa vankeudesta huolimatta, kun oleskeluoikeuden säilymisen edellytyksenä oli työntekijän tai tapauksen mukaan työnhakijan asema. Mainituissa asioissa ei siten pyritty määrittämään vankeuden vaikutusta laillisen oleskelun yhtäjaksoisuuteen pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi – tätä unionin kansalaisen oikeutta ei ollut vielä olemassa kyseistä tuomiota annettaessa –, vaan siinä pyrittiin määrittämään kyseisen vankeuden vaikutus työntekijän aseman säilymiseen oleskeluoikeuden säilymisen kannalta.
27. Edellä mainitussa asiassa Tsakouridis annetussa tuomiossa sitä vastoin tiedusteltiin, missä määrin poissaolot vastaanottavan jäsenvaltion alueelta direktiivin 2004/38 28 artiklan 3 kohdan a alakohdassa tarkoitettuna ajanjaksona, eli kymmenen vuoden aikana ennen asianomaista henkilöä koskevaa maastapoistamispäätöstä, ovat esteenä viimeksi mainitun oikeudelle vahvistettuun suojaan. Unionin tuomioistuin vastasi tähän kysymykseen vain siten, että se, että asianomainen henkilö on pakkotoimin palautettu vastaanottavaan jäsenvaltioon suorittamaan siellä vankeusrangaistusta, ja vankeusaika voidaan yhdessä kaikkien kyseisen tuomion 33 kohdassa mainittujen seikkojen kanssa ottaa huomioon tehtäessä vaadittavaa kokonaisarviointia sen määrittämiseksi, ovatko vastaanottavaan jäsenvaltioon aikaisemmin muodostuneet, kotoutumista merkitsevät siteet katkenneet.(5)
28. Unionin tuomioistuinta pyydettiin kyseisessä asiassa siis tulkitsemaan direktiivin 2004/38 28 artiklassa säädettyä maastapoistamiselta suojaavaa järjestelmää, eikä niinkään täsmentämään laillisen oleskelun käsitettä, joka ei edes sisälly kyseisen artiklan sanamuotoon. Pysyvän oleskeluoikeuden saamisen ja menettämisen edellytykset on erotettava vahvistetun suojan menettämistä koskevista edellytyksistä.(6) Edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Orfanopoulos ja Oliveri sekä edellä mainitussa asiassa Tsakouridis annetuilla tuomioilla ei siten ole mielestäni merkitystä nyt käsiteltävässä asiassa.
29. Muutamat muut unionin tuomioistuimen hiljattain antamat tuomiot sitä vastoin antavat vastauksia ensimmäiseen kysymykseen.
30. Unionin tuomioistuimella oli nimittäin asiassa Ziolkowski ja Szeja 21.12.2011 antamassaan tuomiossa(7) ensimmäistä kertaa mahdollisuus määritellä direktiivin 2004/38 16 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu laillisen oleskelun käsite. Näin ollen käsite, joka sisältyy kyseisessä säännöksessä käytettyyn ilmaisuun ”ovat oleskelleet laillisesti”, on ymmärrettävä direktiivissä säädettyjen ja erityisesti sen 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen edellytysten mukaiseksi oleskeluksi.(8)
31. Unionin tuomioistuin on toisaalta todennut asiassa Alarape ja Tijani 8.5.2013 antamassaan tuomiossa,(9) että direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdan soveltamiseksi on todettava, että pysyvän oleskeluoikeuden myöntäminen unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, riippuu joka tapauksessa siitä, että yhtäältä kyseinen unionin kansalainen itse täyttää direktiivin 16 artiklan 1 kohdassa vahvistetut edellytykset ja että toisaalta kyseiset perheenjäsenet ovat oleskelleet hänen kanssaan asianomaisen ajanjakson.
32. Unionin kansalaisen perheenjäsenten, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, pysyvän oleskeluoikeuden saamisen osalta mainittu velvollisuus oleskella kyseisen kansalaisen kanssa vastaanottavassa jäsenvaltiossa asianomaisen ajanjakson merkitsee sitä, että heillä on oltava samanaikaisesti oleskeluoikeus direktiivin 2004/38 7 artiklan 2 kohdan nojalla perheenjäseninä, jotka tulevat unionin kansalaisen mukana vastaanottavaan jäsenvaltioon tai seuraavat häntä sinne myöhemmin.(10) Muistutan, että kyseisessä säännöksessä säädetään, että mainitun artiklan 1 kohdan mukainen unionin kansalaisten oleskeluoikeus koskee myös perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka tulevat unionin kansalaisen mukana vastaanottavaan jäsenvaltioon tai seuraavat häntä sinne myöhemmin, edellyttäen, että unionin kansalainen täyttää direktiivin 7 artiklan 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset.
33. Tästä seuraa näin ollen, että pysyvän oleskeluoikeuden myöntämiseksi direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdan nojalla unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, voidaan ottaa huomioon vain näiden perheenjäsenten sellaiset oleskelujaksot, jotka täyttävät mainitun direktiivin 7 artiklan 2 kohdassa säädetyn edellytyksen.(11)
34. Tästä oikeuskäytännöstä voidaan johtaa seuraavaa: kolmannen valtion kansalaisen, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen, pysyvä oleskeluoikeus ei ole itsenäinen oikeus vaan unionin kansalaisen pysyvästä oleskeluoikeudesta johdettu oikeus. Samoin tällaisen kolmannen valtion kansalaisen oleskeluoikeus on välitön seuraus unionin kansalaisen direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan nojalla saamasta oleskeluoikeudesta.
35. Onuekweren mukaan merkitystä ei siten ole sillä, että hän oli vangittuna direktiivin 16 artiklan 2 kohdassa vaaditun viiden vuoden laillisen oleskelun aikana. Hän nimittäin päättelee, että koska hänen puolisonsa, joka on unionin kansalainen, täyttää mainitun direktiivin 7 artiklan 1 kohdan edellytykset ja on saanut pysyvän oleskeluoikeuden, hänelläkin on kyseinen oikeus vankilassa viettämistään oleskeluajanjaksoista huolimatta. Onuekwere toteaa toisaalta edellytyksestä, joka koskee oleskelua unionin kansalaisen kanssa ja sisältyy direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaan ilmauksessa ”ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa laillisesti – – ”, ettei kyseiseen kohtaan sisälly velvollisuutta, jonka mukaan vapaan liikkuvuuden ja oleskelun oikeuttaan käyttävän unionin kansalaisen ja puolison, joka on hänen perheenjäsenensä, pitäisi asua yhdessä, jolloin vankilassa vietetyt oleskelujaksot voidaan rinnastaa oleskeluun yhdessä unionin kansalaisen kanssa.
36. En voi yhtyä tällaiseen arviointiin.
37. Unionin tuomioistuin on ensinnäkin todennut direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaan sisältyvästä ilmauksesta ”unionin kansalaisen kanssa” jo 1980-luvulla, ettei siirtotyöläisen ja kolmannen valtion kansalaisen, joka on tämän siirtotyöläisen perheenjäsen, yhdessä asuminen edellytä välttämättä, että kyseinen perheenjäsen asuisi tämän työntekijän luona vakituisesti, vaan se edellyttää ainoastaan, että kyseisellä työntekijällä on antaa perheensä käyttöön asunto, joka täyttää normaaleina pidettävät vaatimukset. Implisiittistä vaatimusta perheen yhteisestä asunnosta ei näin ollen voida hyväksyä.(12) Tässä tapauksessa kyse oli puolisostaan, joka oli siirtotyöläinen, erossa asuvasta kolmannen valtion kansalaisesta, joka halusi saada oleskeluoikeuden asetuksen (ETY) N:o 1612/68(13) 10 artiklan nojalla. Yhteisöjen tuomioistuin totesi tuolloin, ettei kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen siirtotyöläisen perheenjäsenten tarvitse välttämättä asua vakituisesti siirtotyöläisen luona saadakseen oleskeluoikeuden kyseisen säännöksen nojalla.
38. Tällainen tulkinta pätee myös asetuksen N:o 1612/68 antamisen jälkeisiin unionin oikeuden välineisiin, tässä tapauksessa direktiiviin 2004/38. Tämän direktiivin 16 artiklan 2 kohtaan sisältyvää ilmausta ”unionin kansalaisen kanssa” ei mielestäni pidä tulkita kirjaimellisesti ja siten suppeasti, koska tällöin saatetaan sivuuttaa joitakin edunsaajia, jotka voivat legitiimisti vaatia direktiivin mukaan heille yleensä kuuluvia oikeuksia, tai loukata Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklan nojalla kaikille kuuluvaa oikeutta yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamiseen.
39. Voi nimittäin esiintyä tilanteita, joissa unionin kansalainen ja kolmannen valtion kansalainen, joka on hänen perheenjäsenensä, eivät voi olosuhteiden pakosta asua vakituisesti yhdessä. Unionin kansalainen voi esimerkiksi joutua asumaan viikot tai jopa pidemmän aikaa muualla kuin puolisonsa, joka on kolmannen valtion kansalainen. Tämä on hyvin yleistä nyky-yhteiskunnassamme, jossa vaaditaan usein ammatillista ja maantieteellistä liikkuvuutta. Unionin kansalaisen perheenjäsen voi olla myös opiskelija, jonka on suoritettava opintojaan muussa kaupungissa kuin siinä, jossa perheyhteisö pääsääntöisesti asuu.
40. Unionin tuomioistuin on sitä paitsi jo todennut, että se, että unionin kansalaisen lapset eivät asu vakituisesti tämän kanssa, ei vaikuta niihin oikeuksiin, joita heillä on asetuksen N:o 1612/68 10 ja 12 artiklan perusteella. Kun tämän asetuksen 10 artiklassa säädetään, että siirtotyöläisen perheenjäsenellä on oikeus tulla asumaan työntekijän luokse, siinä ei edellytetä, että kyseinen perheenjäsen asuisi vakituisesti työntekijän luona, vaan siinä edellytetään ainoastaan, kuten saman artiklan 3 kohdassa todetaan, että asunnon, joka työntekijällä on antaa perheensä käyttöön, voidaan katsoa täyttävän normaaleina pidettävät vaatimukset.(14)
41. Direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaan sisältyvä velvollisuus, joka koskee oleskelua unionin kansalaisen kanssa yhtäjaksoisesti viiden vuoden ajan, ei täten merkitse sitä, että yhdessä asumisen pitäisi olla vakituista.
42. Kuten seuraavassa esitän, vankilassa vietettyjä oleskeluajanjaksoja ei kuitenkaan voida mielestäni pitää kyseisen säännöksen mukaisina laillisen oleskelun ajanjaksoina eikä siten ottaa huomioon laskettaessa viiden vuoden aikaa, jota säännöksessä edellytetään pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi.
43. On tarpeen palauttaa mieliin direktiivin 2004/38 tavoite. Kuten edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Ziolkowski ja Szeja antamassani ratkaisuehdotuksessa olen jo todennut, direktiivin johdanto-osan 3 ja 17 perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivin tarkoituksena on luoda järjestelmä, joka vahvistaisi sosiaalista yhteenkuuluvuutta, jossa pysyvä oleskeluoikeus on keskeinen tekijä unionin kansalaisuuden kannalta, sillä unionin kansalaisuus on jäsenvaltioiden kansalaisten oikeusaseman perusta, kun he käyttävät oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen ja oleskeluun. Unionin lainsäätäjän tahtona on siten päästä pysyvän oleskeluoikeuden saamisen edellytykset täyttävien unionin kansalaisten osalta lähes täysin tasavertaiseen kohteluun jäsenvaltion omien kansalaisten kanssa.(15)
44. Pysyvä oleskeluoikeus on siten enemmän kuin pelkkä oikeus oleskella ja liikkua unionin alueella. Sen tarkoituksena on luoda unionin kansalaisille tunne täysivaltaisesta kuulumisesta vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan erityisesti niin, että poistetaan kaikki muihin kuin maan omiin kansalaisiin mahdollisesti kohdistuvat hallinnolliset rasitteet.(16) Pysyvään oleskeluoikeuteen ei siten sen saamisen jälkeen sovelleta yhtään direktiivin 2004/38 III lukuun sisältyvää edellytystä eikä etenkään mainitun direktiivin 7 artiklassa lueteltuja edellytyksiä.
45. Käsiteltävässä asiassa on tosin kyse kolmannen valtion kansalaisesta, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen. Direktiivillä pyritään kuitenkin yhtä voimakkaaseen vaikutukseen. Unionin lainsäätäjä on ensinnäkin halunnut säilyttää perheyhteyden, joka liittyy erottamattomasti oikeuteen perhe-elämän suojaan, mahdollistamalla perheiden yhdistämisen ja helpottamalla siten unionin kansalaisten liikkumisvapautta, jolloin unionin kansalaisilla ei ole enää estettä liikkua sen vuoksi, että he etääntyvät perheenjäsenistään.(17) Toiseksi myöntämällä pysyvän oleskeluoikeuden myös kolmansien valtioiden kansalaisille, jotka ovat unionin kansalaisen perheenjäseniä, unionin lainsäätäjä pyrkii säilyttämään tämän perhe-yhteyden siten, että myös kolmannen valtion kansalaiset tuntisivat kuuluvansa heidät vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan.
46. Pysyvän oleskeluoikeuden myöntäminen tarkoittaa käytännössä lähes sitä, että kolmannen valtion kansalaiset, jotka ovat unionin kansalaisen perheenjäseniä, rinnastetaan unionin kansalaiseen, jos he ovat asuneet tämän kanssa vähintään viisi vuotta vastaanottavan jäsenvaltion alueella. Riittävän pitkä asumiskausi vastaanottavan jäsenvaltion alueella on nimittäin unionin lainsäätäjälle osoitus siitä, että unionin kansalainen tai tämän perheenjäsen on luonut tiiviit siteet kyseiseen jäsenvaltioon ja on siten todella kotoutunut siihen.
47. Direktiivillä 2004/38 käyttöön otettu järjestelmä ja etenkin pysyvän oleskeluoikeuden luominen perustuvat toisin sanoen ajatukseen siitä, että todellisesta kotoutumisesta on voitava saada tavallaan korvaus ja että kotoutumisella on vähintäänkin voitava vahvistaa tunnetta kuulumisesta vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan.
48. Voidaankin kysyä, kuinka yhden tai useamman ajanjakson vankilassa viettänyt henkilö voisi saada pysyvän oleskeluoikeuden, jos kerran kyseinen järjestelmä perustuu asianomaisen henkilön todelliseen kotoutumiseen? Eikö vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan kotoutuminen edellytä ensinnäkin sitä, että kotoutumiseensa vetoava henkilö noudattaa yhteiskunnan lakeja ja arvoja?
49. Tätä juuri minusta edellytetään. Kuten unionin tuomioistuin on todennut asiassa Dias 21.7.2011 antamassaan tuomiossa(18) ja kuten olen muistuttanut asiassa I, jossa on annettu tuomio 22.5.2012, antamassani ratkaisuehdotuksessa,(19) kotoutuminen, joka on direktiivin 2004/38 16 artiklan 1 kohdassa säädetyn pysyvän oleskeluoikeuden saamisen lähtökohtana, perustuu paitsi alueellisiin ja ajallisiin tekijöihin myös laadullisiin tekijöihin, jotka koskevat kotoutumisastetta vastaanottavassa jäsenvaltiossa.(20)
50. Vankilassa täyttyneet oleskeluajanjaksot osoittavat väistämättä alhaista kotoutumisastetta asianomaisen henkilön osalta. Tämä tulee sitäkin räikeämmin esiin, kun kyseinen henkilö on, kuten pääasiassa, moninkertainen rikoksenuusija. Rikosoikeudellisesti rangaistava toiminta paljastaa mielestäni selvästi, ettei tekoon syyllistynyt ole halunnut kotoutua vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan.
51. Äärimmilleen vietynä Onuekweren päättelystä voidaan vain todeta, että se on täydellisessä ristiriidassa direktiivin 2004/38 hengen ja päämäärän kanssa. Onuekweren väite tarkoittaisi nimittäin käytännössä sitä, että mitä ankarampi rangaistus on ja siten mitä pidempi vankeusaika on, sitä paremmin asianomainen henkilö on kotoutunut vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan. Niinpä esimerkiksi kolmannen valtion kansalainen, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen ja tuomittu 20 vuoden vankeusrangaistukseen murhasta, voisi viiden vankilassa vietetyn vuoden jälkeen vaatia pysyvää oleskeluoikeutta, jos myös hänen puolisonsa, joka täyttää direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset, on saanut pysyvän oleskeluoikeuden.
52. Tällaisesta päättelystä on todettava, että se on paitsi järjetön myös mainitun direktiivin tavoitteen vastainen, koska tavoitteena on nimenomaan edistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta pysyvän oleskeluoikeuden käyttöönotolla sekä vahvistaa tunnetta unionin kansalaisuudesta. Onko tarpeen muistuttaa, että unionin kansalaisuus on tällaiselle kansalaiselle tae kuulumisesta poliittiseen ja oikeudelliseen yhteisöön?
53. Koska on viitattu edellä mainitussa asiassa Tsakouridis antamaani ratkaisuehdotukseen(21) ja koska Onuekweren mukaan vankilassa vietettyjen oleskeluajanjaksojen huomiotta jättäminen olisi vastoin kotouttamistavoitetta ja rangaistuksen tavoitetta sopeuttaa tuomittu uudelleen yhteiskuntaan, teen vielä seuraavat täsmennykset.
54. On selvää, että kaikkien rangaistusten tehtävänä on seuraamuksia koskeviin oikeussäännöksiin liittyvien perusperiaatteiden vaatimusten mukaisesti oltava sopeuttaminen uudelleen yhteiskuntaan, mikä on voitava varmistaa rangaistuksen täytäntöönpanotavoilla. Rangaistus määrätään kuitenkin sen vuoksi, ettei rikollinen ole noudattanut yhteiskunnan rikosoikeudessaan ilmaisemia arvoja. Yhteiskuntaan uudelleen sopeuttamiseen onkin kiinnitettävä huomiota juuri siksi, ettei sopeutumista yhteiskuntaan ollut alun alkaenkaan tapahtunut, mikä selittää rikoksen tekemisen, tai että rikoksen tekeminen on estänyt mainitun sopeutumisen.
55. Yhteiskuntaan uudelleen sopeuttamista koskevan tehtävän ohella rangaistuksella on olennainen, sovittava tehtävä, jonka tarkoituksena on saada rikollinen maksamaan rikoksestaan hinnan oikeassa suhteessa rikoksen vakavuuteen ja joka ilmenee tässä tapauksessa vangitsemistoimenpiteenä. Nämä tehtävät eivät ole toisiaan poissulkevia. Yhteiskuntaan uudelleen sopeuttamista koskeva tehtävä ei voi johtaa siihen, että sovittamisajanjakso synnyttää tuomitulle sellaisen oikeuden, jonka saaminen edellyttää yhteiskunnan niiden arvojen tunnustamista ja hyväksymistä, joita tuomittu on juuri rikoksellaan loukannut.
56. Tästä syystä asianomaisen henkilön ei sitä paitsi voida mielestäni katsoa toteuttavan direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua laillista oleskelua silloinkaan, kun rangaistus on muutettu esimerkiksi kotiarestiksi tai osittaiseksi vapaudeksi, jolloin tuomittu joutuu palaamaan vankilaan iltaisin.
57. Kaikista edellä esitetyistä syistä katson, että kyseistä säännöstä on tulkittava siten, ettei vankeusajanjaksoa voida pitää ”laillisena oleskeluna” eikä siten ottaa huomioon laskettaessa viiden vuoden ajanjaksoa, jota edellytetään pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi.
B Laillisen oleskelun ajanjaksojen kumulointi viiden vuoden ajanjakson laskemiseksi
58. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toinen kysymys liittyy läheisesti ensimmäiseen kysymykseen. Näin ollen jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, Upper Tribunal (Immigration and Asylum Chamber), London, tiedustelee pääsääntöisesti, onko direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että vankeutta edeltävät ja sen jälkeiset laillisen oleskelun ajanjaksot voidaan kumuloida vaaditun viiden vuoden ajanjakson laskemiseksi.
59. Kysymys koskee toisin sanoen sitä, keskeyttääkö vankeus laillisen oleskelun yhtäjaksoisuuden, jolloin vankeutta edeltäviä ja sen jälkeisiä laillisen oleskelun ajanjaksoja ei voida ottaa huomioon.
60. Saksan hallituksen ja komission mukaan tietyt ajanjaksot voidaan ottaa huomioon. Saksan hallituksen mukaan direktiivin 2004/38 16 artiklan 3 kohtaa on näet sovellettava analogisesti. Useat, yhteensä yli kuuden kuukauden vankeudet vuodessa tai yksi yli 12 kuukauden vankeus keskeyttävät siten pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi edellytetyn laillisen oleskelun yhtäjaksoisuuden. Näitä lyhyemmät vankeusajanjaksot keskeyttävät niin ikään oleskelun yhtäjaksoisuuden, jos rikollinen toiminta, joka oikeuttaa vangitsemisen, on ilmiselvä osoitus asianomaisen haluttomuudesta kotoutua vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan tai noudattaa sen arvoja.
61. Komissio puolestaan katsoo, että tiettyjen vankilassa vietettyjen ajanjaksojen huomioon ottaminen riippuu muun muassa asianomaisen henkilön kotoutumisasteesta ennen vankeutta, vankeuden kestosta, sen rikoksen vakavuudesta, josta kyseinen henkilö on tuomittu, sekä siitä, onko kyse mahdollisesti rikoksen uusimisesta. Komission mukaan käsiteltävä asia edellyttää siten oikeasuhteisuutta koskevaa arviointia.
62. En yhdy Saksan hallituksen enkä komissionkaan kantaan.
63. Kuten olen edellä todennut, direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa asetetaan oleskelun yhtäjaksoisuutta koskeva edellytys, jonka mukaan Onuekweren tilanteen kaltaisessa tilanteessa oleva perheenjäsen on oleskellut unionin kansalaisen kanssa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta. Kyseistä säännöstä on arvioitava erityisesti kyseisen direktiivin johdanto-osan 17 ja 18 perustelukappaleessa mainittujen tavoitteiden kanssa, joita ovat sosiaalisen yhteenkuuluvuuden vahvistaminen sekä maahantulijoiden kotoutuminen vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan luomalla hyvät sosiaaliset, perhe- ja ammatilliset suhteet kyseisessä valtiossa. Direktiivin 2004/38 valmisteluasiakirjoissakin korostetaan, että vahvan kotoutumissiteen luominen vastaanottavaan jäsenvaltioon on tärkeää ja että se on pysyvän oleskeluoikeuden saamisen ennakkoehto. Direktiivin 16 artiklan 2 kohdassa säädetty edellytys toisin sanoen sisältää olettaman, jonka mukaan viiden vuoden yhtäjaksoinen ajanjakso antaa asianomaiselle henkilölle valmiudet solmia tiiviit kotoutumisen siteet vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan.
64. Ensimmäisen kysymyksen yhteydessä esittämieni huomautusten perusteella minusta näyttää siten siltä, että jos ennen vankeutta ja sen jälkeen täyttyneet laillisen oleskelun ajanjaksot voitaisiin ottaa huomioon vaaditun viiden vuoden ajanjakson laskemiseksi, se tarkoittaisi käytännössä asianomaisen kotoutumatta jäämisen kieltämistä ja heikentäisi huomattavasti direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa tavoiteltua tehokasta vaikutusta. Vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskunnan sääntöjen rikkomisesta aiheutuva vankeus on nimenomaan osoitus siitä, ettei asianomainen henkilö ole kotoutunut tähän yhteiskuntaan. Tämä on sitäkin ilmeisempää, kun kyseinen henkilö on rikoksenuusija.
65. Rangaistuksen täytäntöönpanoa edeltävien ja sen jälkeisten oleskeluajanjaksojen yhteen laskeminen on näin ollen ristiriidassa mainitun direktiivin tavoitteen kanssa. Tällainen menettely tarkoittaisi direktiivin 16 artiklan 2 kohtaan sisältyvän ilmauksen ”yhtäjaksoisesti viisi vuotta” ottamista huomioon vääristyneellä tavalla ja kotoutumisprosessin yhtäjaksoisuutta koskevan vaatimuksen sivuuttamista.
66. Direktiivin 16 artiklan 3 kohdan sanamuoto ei mielestäni muuta tätä arviota millään lailla. Kyseinen säännös sisältää joitakin esimerkkejä tilapäisistä poissaoloista, jotka eivät vaikuta laillisen oleskelun yhtäjaksoisuuteen. Tämä koskee poissaoloa, jonka pituus on enintään kuusi kuukautta vuodessa, tätä pidempää poissaoloa asevelvollisuuden suorittamista varten sekä enintään 12 peräkkäisen kuukauden poissaoloa tärkeistä syistä, kuten raskauden ja synnytyksen, vakavan sairauden, opiskelun, ammatillisen koulutuksen taikka työtehtäviä varten ulkomaille tapahtuvan siirron vuoksi.
67. Totean kyseisen säännöksen sanamuodon perusteella ensinnäkin, että edellä mainitut poissaolot ovat poissaoloja vastaanottavan jäsenvaltion alueelta. Siten minun on vaikea rinnastaa vankilassa täyttyneitä oleskeluajanjaksoja poissaoloon vastaanottavan jäsenvaltion alueelta.
68. Toiseksi edellä luetellut poissaolot eivät johdu rikosoikeudellisesti rangaistavasta toiminnasta, joka vaikuttaa asianomaisen henkilön kotoutumisasteeseen. Kyseiset poissaolot liittyvät erityisesti unionin kansalaisen tai tämän perheenjäsenen, joka on kolmannen valtion kansalainen, elämänvaiheisiin, joiden vuoksi he joutuvat lähtemään tilapäisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueelta. Näitä vaiheita ovat etenkin asevelvollisuuden suorittaminen, ammatilliset velvoitteet tai jopa vakava sairaus, joka vaatii hoitoa, johon toisten valtioiden rakenteet ovat soveltuvampia. Unionin kansalainen tai tämän perheenjäsen, joka on kolmannen valtion kansalainen, saattaa myös haluta lähteä tilapäisesti vastaanottavasta jäsenvaltiosta tukeakseen vaikeassa elämäntilanteessa olevaa läheistään. Tämä ei kuitenkaan vaikuta pyrkimykseen kotoutua kyseisen valtion yhteiskuntaan ja luoda siihen vahvat siteet.
69. Direktiivin 2004/38 16 artiklan 3 kohtaa ei siten mielestäni voida soveltaa käsiteltävässä tapauksessa, toisin kuin Saksan hallitus on esittänyt.
70. Komissio esittää, että kansallinen tuomioistuin voisi joissakin tapauksissa vapaasti lieventää sääntöä, jonka mukaan vankeutta edeltäviä ja sen jälkeisiä laillisen oleskelun ajanjaksoja ei oteta huomioon kyseessä olevan ajan laskemiseksi. Tällöin otettaisiin huomioon suhteellisuusperiaate lieventämällä rangaistuksen seurauksia sellaisten henkilöiden osalta, jotka on tuomittu erityisen lyhytkestoisiin vankeusrangaistuksiin suhteellisen vähäisistä rikoksista. Suhteellisuusperiaatteen soveltamisella voitaisiin näin ollen joissakin tapauksissa estää pysyvän oleskeluoikeuden saamisen edellyttämän viiden vuoden ajanjakson keskeytyminen.
71. Tällainen ratkaisu ei ole mielestäni mahdollinen. Ensinnäkin voidaan kysyä, miten oikeusvarmuuden periaatteen kanssa on sovitettavissa yhteen se, että 28 jäsenvaltion unionissa rikosoikeus ja siten myös rikosten luokittelu vaihtelevat jäsenvaltioiden välillä. Joidenkin rikosten vakavuus ja niihin sovellettavat rangaistukset eivät ehkä ole samat kaikissa jäsenvaltioissa. Minusta tarvitaan lisäksi täsmällisiä arviointiperusteita, jotta rikokseen syyllistynyt tietäisi tarkalleen, mihin hänen on syytä varautua. Epävarmuus, jota komission ehdottama suhteellisuusperiaatteen soveltaminen aiheuttaisi, saattaisi vaarantaa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen.
72. Toisin kuin komissio väitti istunnossa, unionin lainsäätäjän, eikä unionin tuomioistuimen, tehtävänä on mielestäni määritellä kyseiset arviointiperusteet sekä rajat, joiden alittuessa olisi katsottava, ettei vankilassa täyttynyt oleskeluajanjakso keskeytä direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa vaadittua aikaa.
73. Ainoastaan yksi vankilassa tutkintavankeudessa täyttynyt oleskeluajanjakso ennen asian käsittelyn päättämiseen tai syytteestä vapauttamiseen johtavaa ratkaisua voitaisiin mielestäni ottaa huomioon laskettaessa viiden vuoden ajanjaksoa, jota edellytetään pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi. Tässä erityistapauksessa tutkintavankeus ei näet ole sama asia kuin rangaistuksen täytäntöönpano rikoksesta annetun tuomion seurauksena. Kyse on asianomaisen henkilön vangitsemisesta koko tutkinnan ajaksi tai osaksi sitä, jolloin häneen sovelletaan syyttömyysolettamaa. Jos kyseistä henkilöä koskevan asian käsittely myöhemmin päätetään tai hänet vapautetaan syytteestä, yhteiskunnan sääntöjä ja arvoja ei ole viranomaisten mukaan rikottu, koska kyseinen henkilö on ollut koko ajan syytön siihen, mistä häntä syytettiin. Tällaisen henkilön ei siten voida mielestäni katsoa syyllistyneen sellaiseen rikosoikeudellisesti rangaistavaan toimintaan, joka ilmentäisi haluttomuutta kotoutua vastaanottavan jäsenvaltion yhteiskuntaan.
74. Kaiken edellä esitetyn perusteella direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa on mielestäni tulkittava siten, ettei vankeutta edeltäviä ja sen jälkeisiä laillisen oleskelun ajanjaksoja voida kumuloida viiden vuoden ajanjakson laskemiseksi, koska vankeus keskeyttää tämän ajanjakson.
IV Ratkaisuehdotus
75. Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Upper Tribunal (Immigration and Asylum Chamber), Londonille seuraavasti:
Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY 16 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että
– vankeusajanjaksoa ei voida pitää ”laillisena oleskeluna” eikä siten ottaa huomioon laskettaessa viiden vuoden ajanjaksoa, jota edellytetään pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi, ja
– vankeutta edeltäviä ja sen jälkeisiä laillisen oleskelun ajanjaksoja ei voida kumuloida kyseisen viiden vuoden ajanjakson laskemiseksi, koska vankeus keskeyttää tämän ajanjakson.