YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu kolmas jaosto)
1 päivänä heinäkuuta 2008 (*)
Valtiontuet – Saksan liittotasavallan toimenpiteet Deutsche Post AG:n hyväksi – Päätös, jossa tuki todetaan yhteismarkkinoille soveltumattomaksi ja määrätään sen takaisinperimisestä – Yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvä palvelu – Tappiollisesta myyntipolitiikasta ovelta ovelle -pakettipalvelun alalla aiheutuneiden lisäkustannusten korvaaminen – Edun saamatta jääminen
Asiassa T-266/02,
Deutsche Post AG, kotipaikka Bonn (Saksa), edustajinaan asianajajat J. Sedemund ja T. Lübbig,
kantajana,
jota tukee
Saksan liittotasavalta, asiamiehinään W.‑D. Plessing ja M. Lumma,
väliintulijana,
vastaan
Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään V. Kreuschitz ja J. Flett,
vastaajana,
jota tukevat
Bundesverband Internationaler Express- und Kurierdienste eV (BIEK), kotipaikka Frankfurt am Main (Saksa), edustajinaan asianajajat F. Mitzkus, T. Wambach ja R. Wojtek,
ja
UPS Europe NV/SA, kotipaikka Bryssel (Belgia), edustajinaan aluksi asianajajat T. Ottervanger ja A. Bijleveld, sittemmin Ottervanger,
väliintulijoina,
jossa on kyse Saksan liittotasavallan toimenpiteistä Deutsche Post AG:n hyväksi 19.6.2002 tehdyn komission päätöksen 2002/753/EY (EYVL L 247, s. 27) kumoamista koskevasta vaatimuksesta,
EUROOPAN YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kolmas jaosto),
toimien kokoonpanossa: presidentti M. Jaeger sekä tuomarit V. Tiili ja J. Azizi,
kirjaaja: hallintovirkamies K. Andová,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 13.6.2007 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
Asiaa koskevat Saksan oikeussäännöt
1 Aluksi on syytä selostaa vuosien 1989 ja 1998 välisenä aikana annettujen, postikuljetuksia koskevien viiden Saksan lain tai asetuksen esillä olevan asian kannalta merkitykselliset pääasialliset säännökset.
2 Ensinnäkin 8.6.1989 annettiin laki postin järjestämisestä (Postverfassungsgesetz; BGBl. 1989 I, s. 1026; jäljempänä PostVerfG). PostVerfG:n 1 §:n 2 momentin mukaan Saksan postihallinto eli Deutsche Bundespost jaettiin kolmeksi erilliseksi oikeudelliseksi yksiköksi (Teilsondervermögen), joita ovat Deutsche Bundespost Postdienst (jäljempänä DB‑Postdienst), Deutsche Bundespost Telekom (jäljempänä DB-Telekom) ja Deutsche Bundespost PostBank (jäljempänä DB-Postbank). PostVerfG:n 65 §:n 2 momentin mukaan kyseisten yksiköiden oli säilytettävä Deutsche Bundespostin tarjoamat palvelut. Kun näin ollen DB-Telekomista tuli Deutsche Bundespostin seuraaja sen televiestintätoimintojen osalta, Deutsche Bundespostin postialan toiminnat siirtyivät DB-Postdienstille.
3 PostVerfG:n 37 §:n 3 momentin mukaan Deutsche Bundespostin jakautumisen seurauksena syntyneiden kolmen oikeudellisen yksikön kesken oli suoritettava tasauskorvausta, jos jokin niistä ei pystynyt kattamaan kustannuksiaan omilla tuotoillaan. Lisäksi PostVerfG:n 63 §:n 1 momentin mukaan Deutsche Bundespostilla säilyi jakautumisesta huolimatta velvollisuus suorittaa liittovaltiolle vuoteen 1995 saakka maksuja, joiden määrä vastasi tiettyä prosenttiosuutta sen yritystuloista.
4 Lopuksi erityisesti DB-Postdienstille kuuluvasta julkisen palvelun velvoitteesta PostVerfG:n 25 §:n 2 momentissa säädettiin pääasiallisesti, että Saksan hallitus voi säätää asetuksella ”niistä infrastruktuureista, jotka yritysten [oli] toimitettava (pakolliset palvelut) erityisen yleisen edun nimissä, erityisesti julkisen palvelun varmistamiseksi”, sekä ”vahvistaa pakollisia palveluja varten tarvittavat struktuurit ja hinnoittelua koskevat säännöt”.
5 Toiseksi 8.7.1989 annettiin laki postitoiminnasta (Gesetz über das Postwesen; BGBl. 1989 I, s. 1449). Gesetz über das Postwesenin 2 §:n 1 momentin mukaan DB‑Postdienstillä oli monopoli kirjelähetysalalla.
6 Kolmanneksi 12.1.1994 annettiin asetus pakollisista postipalveluista (Postdienst-Pflichtleistungsverordnung) (BGBl. 1994 I, s. 86; jäljempänä PPfLV). PPfLV:n 1 §:n 1 momentin mukaan DB-Postdienstillä oli velvollisuus tarjota sille kuuluvia ”pakollisia palveluja” koko maassa siten, että periaatteena oli yhtenäistariffi koko maan alueella. Erityisesti pakettien kuljetuksesta PPfLV:n 2 §:n 1 momentissa säädettiin, että DB-Postdienstin oli taattava kaikkien enintään 20 kilogramman painoisten ja tiettyjen enimmäismittojen mukaisten postipakettien nouto, kuljetus ja toimitus koko maassa. Lisäksi PPfLV:n 2 §:n 2 momentin 3 kohdassa säädettiin, että DB-Postdienst voi määrätä yhtenäistariffia alhaisemman hinnan niissä tapauksissa, joissa asiakas huolehtii itse pakettien lajittelusta tai jättää tietyn vähimmäismäärän paketteja.
7 Neljänneksi 14.9.1994 annettiin laki postin uudelleenjärjestelystä (Postumwandlungsgesetz; BGBl. 1994 I, s. 2339). Postumwandlungsgesetzin 1 ja 2 §:n mukaan edellä mainitut kolme oikeudellista yksikköä on muutettu osakeyhtiöiksi 1.1.1995 lukien ja niiden toiminnat on siirretty Deutsche Post AG:lle (jäljempänä DPAG tai kantaja), Deutsche Telekom AG:lle ja Deutsche Postbank AG:lle.
8 Viidenneksi 22.12.1997 annettiin postilaki (Postgesetz; BGBl. 1997 I, s. 3294), jonka 4 §:n 1 momentin mukaan yleispalvelulla tarkoitetaan enintään 20 kilogramman painoisten pakettien kuljetusta.
Tosiseikat
9 DPAG toimii kirjelähetysalan, jolla sillä on monopoli (jäljempänä varattu ala), lisäksi myös kahdella muulla postialalla eli yhtäältä pakettienkuljetus- ja toisaalta aikakauslehtien ja sanomalehtien kuljetusalalla; nämä molemmat ovat kilpailulle avoimia aloja (jäljempänä kilpailulle avoimet alat).
10 Pakettienkuljetusalalla DPAG takaa yhtäältä suoraan postitoimistojen tiskeille jätettyjen pakettien kuljetuspalvelut ja toisaalta sellaisten suurempien pakettimäärien kuljetuspalvelut, joita ei käsitellä suoraan postitoimistojen tiskeillä (jäljempänä ovelta ovelle -pakettiala).
11 Esillä olevan asian kohteena olevan ovelta ovelle -pakettialan osalta DPAG takaa kaksi tärkeintä palvelua, joita ovat yhtäältä ovelta ovelle -pakettienkuljetuspalvelu, joka on suunnattu yritysasiakkaille, jotka lajittelevat paketit itse tai jättävät kuljetettavaksi tietyn vähimmäismäärän paketteja (jäljempänä yritysasiakassegmentti), ja toisaalta luettelon perusteella tai sähköisesti tilattuja tavaroita lähettävien postimyyntiliikkeiden toimeksiantamat pakettipalvelut (jäljempänä postimyyntisegmentti).
12 Yritysasiakassegmentti eroaa postimyyntisegmentistä erityisesti noutoa, käsittelyä lähtöpaikan lajittelukeskuksessa ja niiden edellyttämää jakelua koskevien logistiikkatoimintojen sekä niistä aiheutuvien kustannusten perusteella.
13 UPS Europe NV/SA (jäljempänä UPS), joka on yksityinen pakettienjakeluyritys, teki 7.7.1994 komissiolle DB-Postdienstiä koskevan kantelun, joka perustui EY:n perustamissopimuksen 86 artiklaan (josta on tullut EY 82 artikla) ja EY:n perustamissopimuksen 92 artiklaan (josta on tullut EY 87 artikla). Tätä kantelua seurasi yksityisten kuriiri- ja pikapalvelujen tarjoajien yhteenliittymän (Bundesverband Internationaler Express- und Kurierdienste eV, jäljempänä BIEK) tekemä kantelu. UPS ja BIEK väittivät pääasiallisesti yhtäältä, että DB‑Postdienst harjoittaa tappiollista myyntipolitiikkaa ovelta ovelle -pakettipalvelun alalla, mikä on EY 82 artiklassa tarkoitettua määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, ja toisaalta, että se kattaa kyseisellä alalla aiheutuneet tappionsa joko varatulla alalla saamiensa tulojen avulla tai sille EY 87 artiklan vastaisesti myönnettyjen julkisten varojen avulla.
14 Komissio ilmoitti 17.8.1999 päivätyllä kirjeellä, joka julkaistiin Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä 23.10.1999 (EYVL C 306, s. 25), Saksan liittotasavallalle päätöksestään aloittaa EY 88 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu menettely (jäljempänä menettelyn aloittamista koskeva päätös). Lisäksi komissio teki 7.7.2000 päätöksen EY 82 artiklassa tarkoitetun menettelyn aloittamisesta.
15 Komissio teki 20.3.2001 EY:n perustamissopimuksen 82 artiklan soveltamisesta (Asia COMP/35.141 – Deutsche Post AG) päätöksen 2001/354/EY (EYVL L 125, s. 27). Tuossa päätöksessä komissio totesi pääasiallisesti, että DPAG oli rikkonut EY 82 artiklaa siltä osin kuin se oli käyttänyt väärin määräävää markkina-asemaansa postimyyntiyrityksille tarjottavien pakettipalvelujen alalla ensinnäkin siten, että se oli asettanut vuosina 1974–2000 asiakkaisiin sovellettavan uskollisuusalennuksen myöntämisen edellytykseksi sen, että asiakkaat sitoutuivat lähettämään DPAG:n kautta kaikki tietynpainoiset pakettinsa ja luettelonsa taikka suurimman osuuden niistä, ja toiseksi siten, että se oli harjoittanut vuosina 1990–1995 tappiollista myyntipolitiikkaa tarjoamalla palvelusta aiheutuvat erityiset lisäkustannukset alittavia hintoja. Komissio määräsi DPAG:lle uskollisuusalennusten perusteella 24 miljoonan euron sakon. Komissio ei määrännyt DPAG:lle sakkoa tappiollisen myyntitoiminnan osalta, koska se katsoi pääasiallisesti, että sen tappiollisen myynnin osoittamiseksi käyttämää perustetta ei ollut sovellettu aikaisemmin.
16 Komissio teki 19.6.2002 Saksan liittotasavallan toimenpiteistä Deutsche Post AG:n hyväksi päätöksen 2002/753/EY (EYVL L 247, s. 27; jäljempänä kanteen kohteena oleva päätös). Kanteen kohteena olevassa päätöksessä asiaa arvioidaan neljässä osassa.
17 Komissio toteaa aluksi kanteen kohteena olevan päätöksen toisessa perustelukappaleessa, että ”menettelyn aloittamista koskevassa päätöksessään komissio oletti, että DB-Postdienstin ja myöhemmin DPAG:n yleisen edun mukaisten palvelujen tuottamisesta saamat valtion korvaukset ylittivät mahdollisesti nettomääräiset palvelukohtaiset lisäkustannukset, joita DB-Postdienstille ja DPAG:lle syntyy kyseisistä palveluista”, ja että se ”ilmoitti – – oletettujen tukitoimenpiteiden tutkimisesta” ja se luettelee nämä toimenpiteet kanteen kohteena olevan päätöksen seitsemännessä perustelukappaleessa. Näitä tukitoimia ovat ensinnäkin vuonna 1998 toteutetun Postbank AG:n hankinnan rahoitus, toiseksi Post-Unterstützungskassen (postivirkamiesten eläkerahasto) rahoitus, kolmanneksi mahdollinen valtiontakuiden myöntäminen Deutsche Bundespostin velkojen kattamiseksi, neljänneksi DB-Postdienstin muuttaminen valtion laitoksesta osakeyhtiöksi ja viidenneksi valtion rahoitustuki tai hallinnollinen tuki kantajalle.
18 Selostettuaan kanteen kohteena olevan päätöksen 12–15 perustelukappaleessa edellä mainittujen neljän ensimmäisen toimenpiteen luonteen komissio toteaa kyseisen päätöksen 16–20 perustelukappaleessa, että kantaja ilmoitti sille saaneensa PostVerfG:n 37 §:n 3 momentin mukaisesti DB-Telekomin suorittamat siirrot voidakseen kattaa vuosina 1990–1995 kärsimänsä tappiot (jäljempänä DB-Telekomin suorittamat siirrot). Tämän osalta komissio toteaa kanteen kohteena olevan päätöksen 20 perustelukappaleessa erityisesti, että kuten Saksan liittotasavalta vahvisti 25.4.2000 ja 31.1.2002 päivätyissä täydentävissä huomautuksissaan, DB-Telekom ja/tai Deutsche Telekom maksoivat 11 081 miljoonan Saksan markan (DEM) suuruiset korvaukset DB-Postdienstille ja/tai DPAG:lle vuosilta 1990–1995, että Saksan viranomaiset eivät kiistä, että tämä kahden eri yrityksen välinen tasauskorvaus on valtion määräämä, koska siitä oli säädetty, PostVerfG:n 37 §:n 3 momentissa, ja että Saksan liittovaltion hallitus on kuitenkin sitä mieltä, että DB-Telekomin suorittamat siirrot olivat välttämättömiä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tuottamiseksi taloudellisesti tasapainoisissa oloissa.
19 Ilmoitettuaan kanteen kohteena olevan päätöksen 21–39 perustelukappaleessa ovelta ovelle -pakettipalveluille kohdennettavien infrastruktuurikustannusten määrän, komissio toteaa kanteen kohteena olevan päätöksen 40–45 perustelukappaleessa erityisesti, että Saksan liittotasavalta on antanut sille tietoja yhtäältä DPAG:n yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevan tehtävän laajuudesta pakettialalla ja toisaalta niistä nettomääräisistä lisäkustannuksista, joita DPAG:lle on aiheutunut yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvästä palvelusta, joka koskee sille siirtyneitä 15:tä erityisrasitetta, joista sen on vastattava entisenä valtionhallintoelimenä. Lopuksi komissio selostaa kanteen kohteena olevan päätöksen 46–63 perustelukappaleessa huomautukset, jotka se on vastaanottanut hallinnollisen menettelyn kuluessa kolmansilta, joita asia koskee, erityisesti BIEK:lta ja UPS:ltä, ja joiden mukaan DPAG:lle aiheutuu ovelta ovelle -pakettipalvelujen alalla tappioita, jotka eivät liity yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tuottamiseen vaan johtuvat tappiollisesta myyntipolitiikasta, jonka se niiden mukaan kattaa julkisilla varoilla.
20 Tämän jälkeen komissio toteaa kanteen kohteena olevan päätöksen 66–69 perustelukappaleessa ja alaviitteessä nro 107, että Saksan liittotasavalta on ilmoittanut sille sen pyynnöstä, että DPAG oli saanut vuosina 1990–1998 yhtäältä voittoa varatulla alalla ja toisaalta sille oli aiheutunut tappiota kilpailulle avoimilla aloilla siten, että sille kyseisenä ajanjaksona aiheutunut yhteenlaskettu tappio kaikilta aloilta oli 2 289 miljoonaa DEM.
21 Tämän osalta komissio toteaa kanteen kohteena olevan päätöksen 68 perustelukappaleessa seuraavaa: ”tähän liittyen komissio tiedusteli 10 päivänä maaliskuuta 2000 DPAG:n mahdollisia voittoja vuosien 1990–1998 välisenä aikana kilpailulle avointen palvelujen alalla. [Saksan] hallitus ilmoitti 24 päivänä maaliskuuta 2000 päivätyssä ilmoituksessaan (s. 10), että DPAG oli saanut [luottamuksellinen(1)] miljoonaa Saksan markkaa voittoa [vuonna 1998] kilpailulle vapaista palveluista”. Se jatkaa, että ”toisaalta Saksan viranomaiset esittivät lukuja, joiden mukaan [pakettienkuljetus]palvelujen ala kokonaisuudessaan tuotti vuosina 1990–1998 tappiota [luottamuksellinen] miljoonaa Saksan markkaa ja lehtitoimitusten ala [luottamuksellinen] miljoonaa Saksan markkaa”. Komissio päättelee tästä, että ”molempien alojen yhteenlaskettu tappio oli [luottamuksellinen] miljoonaa Saksan markkaa” ja että ”kilpailulle avoimilta aloilta saadut tuotot eivät siten riittäneet kattamaan [pakettienkuljetus]palvelujen tappiota”.
22 Tämän jälkeen komissio toteaa alaviitteessä 108, että ”Saksan [liittotasavallan] 2 päivänä kesäkuuta 2000 päivätyssä kirjeessään toimittamien tietojen mukaan (12 päivänä tammikuuta 2000 päivätyn kirjeen korjattu versio) varattu ala tuotti vuosina 1990–1998 yhteensä [luottamuksellinen] miljoonaa Saksan markkaa voittoa”, että ”sen lisäksi kyseisenä ajanjaksona saatiin [kilpailulle avoimelta] alalta [luottamuksellinen] miljoonan Saksan markan tuotot” ja että ”tästä seuraa väistämättä, että ainakin 2 289 miljoonan Saksan markan suuruinen osuus mainitusta [luottamuksellinen] miljoonan Saksan markan kokonaistappiosta jäi kattamatta [varatun] alan voitoista ja kilpailulle avointen [alojen] tuotoista”.
23 Kolmanneksi komissio totesi kanteen kohteena olevan päätöksen 72 perustelukappaleessa, että DPAG:lle pakettienkuljetusalalla vuosina 1990–1998 aiheutuneen [luottamuksellinen] miljoonan Saksan markan tappion vuoksi on tutkittava, ”onko kaikilla valtion korvaamilla nettomääräisillä lisäkustannuksilla suora yhteys DPAG:n tarkasti määriteltyyn lakisääteiseen tehtävään”, ja että ”jos valtion varat mahdollistavat [pakettienkuljetus]palvelujen sellaistenkin nettomääräisten lisäkustannusten kattamisen, joilla ei ole syy-yhteyttä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien velvoitteiden täyttämiseen, DPAG:lle on syntynyt [EY] 87 artiklan 1 kohdan mukaista etua”.
24 Tämän osalta komissio toteaa aluksi kanteen kohteena olevan päätöksen 75–79 perustelukappaleessa, että DPAG:llä oli PPfLV:n 2 §:n 2 momentin 3 kohdan nojalla mahdollisuus – mutta ei velvollisuutta – myöntää 1.2.1994 lukien ovelta ovelle -pakettipalvelun alalla asiakkaille alennuksia, joiden jälkeen hinnat alittivat PPfLV:n 1 §:n 1 momentin mukaisen, pakettienkuljetusalalle vahvistetun yhtenäistariffin.
25 Tämän jälkeen komissio toteaa kanteen kohteena olevan päätöksen 88 perustelukappaleessa, että DPAG:n ovelta ovelle -pakettipalveluista aiheutuneiden kustannusten ja sen tarjoamien yhtenäistariffin alittavien hintojen vuoksi (kanteen kohteena olevan päätöksen 21–39 perustelukappale ja 88 perustelukappaleessa oleva taulukko) ovelta ovelle -pakettipalvelualan tuotot eivät vuosien 1994 ja 1999 välisenä aikana riittäneet kattamaan edes yksinomaan tältä alalta aiheutuneita kustannuksia. Se täsmentää, että tämä DPAG:n kustannusvaje lakkasi vuonna 1999.
26 Lopuksi komissio toteaa kanteen kohteena olevan päätöksen 82 ja 86 perustelukappaleessa, että tästä tappiollisesta myyntipolitiikasta johtuvien lisäkustannusten ja DPAG:n yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevan tehtävän välillä ei ollut mitään syy-yhteyttä, kolmesta syystä. Ensinnäkin komissio toteaa, että DPAG:llä ei ollut lakisääteistä velvoitetta tarjota asiakkaille ovelta ovelle -pakettipalveluja lakisääteistä yhtenäistariffia alempaan hintaan. Toiseksi se katsoo, että DPAG:n hintapolitiikka, jossa se tarjoaa yhtenäistariffia alhaisempia hintoja, johtuu yksinomaan DPAG:n pyrkimyksistä säilyttää tai saavuttaa markkinaosuuksia ovelta ovelle -pakettipalvelujen kilpailulle avoimella alalla. Kolmanneksi se toteaa, että yhtenäistariffia alempia hintoja koskevasta käytännöstä aiheutuu nettomääräisiä lisäkustannuksia, jotka voidaan selvästi yksilöidä ja jotka eivät liity sen yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskeviin velvoitteisiin.
27 Komissio toteaa näin ollen kanteen kohteena olevan päätöksen 88 perustelukappaleessa, että kantajalle on aiheutunut vuosien 1994 ja 1999 välisenä aikana nettomääräisiä lisäkustannuksia yhteensä 1 118,7 miljoonaa DEM seurauksena tappiollisesta myyntipolitiikasta.
28 Neljänneksi komissio katsoo kanteen kohteena olevan päätöksen 87 perustelukappaleessa, että ”keskipitkällä aikavälillä [tappiollinen myynti]politiikka on vastoin yrityksen taloudellista etua”, ja toteaa, että ”yksityinen yritys, jonka on toimittava markkinoiden lakien mukaan, ei missään nimessä säilyttäisi ovelta ovelle -pakettipalvelu[jen alaa] näissä oloissa, sillä harjoitettu [tappiollinen myynti]politiikka aiheuttaa vuosittaisten tappioiden kumuloitumista ja johtaa keskipitkällä aikavälillä ylivelkaantumiseen ilman vastaavaa tasauskorvausta”. Komissio päättelee tästä kanteen kohteena olevan päätöksen 107 perustelukappaleessa, että ”jos valtion korvaus [tappiollisen myynti]politiikan nettomääräisistä lisäkustannuksista johtaa siihen, että kilpailulle avointen ovelta ovelle -pakettipalvelujen [alalla] kustannukset pienenevät, kyseessä on EY:n perustamissopimuksen 87 artiklan 1 kohdan mukainen etu”, ja toteaa, että ”valtion varojen käyttäminen kustannusvajeen kattamiseen tältä osin merkitsee DPAG:lle kilpailun kannalta merkittävää etua” ja että ”kyseinen etu ja yhteismarkkinoille soveltumaton tuki ovat suuruudeltaan 1118,7 miljoonaa Saksan markkaa”.
29 Kanteen kohteena olevan päätöksen päätösosassa todetaan seuraavaa:
”1 artikla
Saksan [liittotasavallan] [DPAG:n] hyväksi myöntämä 572 miljoonan euron (1 118,7 miljoonan Saksan markan) suuruinen tuki ei sovellu yhteismarkkinoille.
2 artikla
1. Saksan [liittotasavallan] on toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet 1 artiklassa tarkoitetun sääntöjenvastaisesti maksetun tuen lopettamiseksi ja perimiseksi takaisin [DPAG:ltä].
– –.”
Asian käsittelyn vaiheet ja asianosaisten vaatimukset
30 Kantaja nosti nyt käsiteltävänä olevan kanteen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 4.9.2002 toimittamallaan kannekirjelmällä.
31 BIEK toimitti 17.12.2002 ja UPS 19.12.2002 ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon kirjeet, joissa ne pyysivät saada osallistua oikeudenkäyntiin tukeakseen komission vaatimuksia.
32 Saksan liittotasavalta toimitti 9.5.2003 ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon kirjeen, jossa se pyysi saada osallistua oikeudenkäyntiin tukeakseen kantajan vaatimuksia.
33 Kantaja pyysi 11.3., 14.4. ja 26.9.2003 sekä 26.2.2004 ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon lähettämillään kirjeillä, että tiettyjä oikeudenkäyntiasiakirjoihin sisältyviä seikkoja ei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 116 artiklan 2 kohdan toisen virkkeen nojalla ilmaistaisi BIEK:lle ja UPS:lle.
34 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen laajennetun neljännen jaoston puheenjohtaja hyväksyi BIEK:n ja UPS:n väliintulohakemukset 2.6.2003 antamallaan määräyksellä ja päätti, että luottamuksellista käsittelyä koskevan pyynnön aiheellisuudesta päätetään myöhemmin.
35 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen laajennetun neljännen jaoston puheenjohtaja hyväksyi Saksan liittotasavallan väliintulohakemuksen 5.6.2003 antamallaan määräyksellä. Koska kyseinen väliintulohakemus oli toimitettu työjärjestyksen 115 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kuuden viikon määräajan päättymisen jälkeen, Saksan liittotasavallalla on työjärjestyksen 116 artiklan 6 kohdassa tarkoitetut oikeudet.
36 BIEK esitti 25.6. ja 17.11.2003 sekä 23.4.2004 päivätyissä erillisissä asiakirjoissa vastaväitteitä tiettyjen sille ilmoitettuihin oikeudenkäyntiasiakirjoihin sisältyvien seikkojen luottamuksellisesta käsittelystä.
37 UPS esitti 17.11.2003 ja 23.4.2004 päivätyissä erillisissä asiakirjoissa vastaväitteitä tiettyjen sille ilmoitettuihin oikeudenkäyntiasiakirjoihin sisältyvien seikkojen luottamuksellisesta käsittelystä.
38 Kantaja esitti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeen 5.1.2004 lähettämässään kirjeessä huomautuksensa asiassa väliintulijoina esiintyvien BIEK:n ja UPS:n vastaväitteistä tiettyjen oikeudenkäyntiasiakirjoihin sisältyvien seikkojen luottamuksellisesta käsittelystä.
39 Kun ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen jaostojen kokoonpanoa muutettiin, esittelevä tuomari nimettiin laajennettuun kolmanteen jaostoon, johon käsiteltävänä oleva asia tämän vuoksi osoitettiin.
40 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen laajennetun kolmannen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 13.1.2005 antamallaan määräyksellä pyynnön tiettyjen numerotietojen ja tiettyjen asiakirjojen luottamuksellisesta käsittelystä BIEK:hon ja UPS:ään nähden ja hylkäsi pyynnön luottamuksellisesta käsittelystä muilta osin.
41 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin (laajennettu kolmas jaosto) päätti esittelevän tuomarin kertomuksen perusteella aloittaa suullisen käsittelyn, ja se kehotti työjärjestyksen 64 artiklassa määrättyjen prosessinjohtotoimien yhteydessä 15.3.2007 päivätyllä kirjeellä kantajaa, komissiota ja Saksan liittotasavaltaa toimittamaan tiettyjä asiakirjoja ja vastaamaan kirjallisesti kysymyksiin ennen istuntoa. Asianosaiset vastasivat näihin pyyntöihin asetetuissa määräajoissa.
42 Kantaja toimitti 13.4. ja 3.5.2007 ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon kirjeet, joissa se pyysi, että sen, komission ja Saksan liittotasavallan prosessinjohtotoimien yhteydessä toimittamia tiettyjä numerotietoja ja tiettyjä asiakirjoja ei ilmaistaisi työjärjestyksen 116 artiklan 2 kohdan toisen virkkeen nojalla BIEK:lle ja UPS:lle.
43 BIEK esitti 24.5.2007 päivätyllä kirjeellä vastaväitteitä luottamuksellista käsittelyä koskevaa kantajan pyyntöä varten asetetuissa määräajoissa komission ja Saksan liittotasavallan vastauksiin.
44 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen laajennetun kolmannen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 11.6.2007 antamallaan määräyksellä pyynnön tiettyjen numerotietojen ja tiettyjen asiakirjojen luottamuksellisesta käsittelystä BIEK:hon ja UPS:ään nähden ja hylkäsi pyynnön luottamuksellisesta käsittelystä muilta osin.
45 Asianosaisten lausumat ja vastaukset ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen esittämiin suullisiin kysymyksiin kuultiin 13.6.2007 pidetyssä istunnossa.
46 Suullinen käsittely lopetettiin 13.6.2007 pidetyn istunnon päättyessä. Koska yksi jaoston jäsenistä ei voinut enää osallistua päätösharkintaan, työjärjestyksen 6 artiklassa tarkoitettu, virkaiältään nuorin tuomari pidättäytyi näin ollen osallistumasta päätösharkintaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 32 artiklan mukaisesti, ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päätösharkintaa jatkoivat ne kolme tuomaria, jotka ovat allekirjoittaneet tämän tuomion.
47 Kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
– kumoaa kanteen kohteena olevan päätöksen
– velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
48 Komissio vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
49 BIEK ja UPS vaativat, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkää kanteen perusteettomana.
Oikeudellinen arviointi
Kumoamisperusteet
50 Kantaja vetoaa kanteensa tueksi yhdeksään kanneperusteeseen, jotka voidaan jakaa ryhmiin.
51 Kanneperusteiden ensimmäisessä ryhmässä kantaja väittää pääasiallisesti, että komissio on rikkonut EY 87 artiklan 1 kohtaa ja EY 86 artiklan 2 kohtaa siltä osin kuin se ei ole näyttänyt toteen, että DPAG oli saanut etua. Ensinnäkin kantaja väittää, että se ei ole saanut mitään etua kolmesta kanteen kohteena olevassa päätöksessä mainituista julkisista varoista. Toiseksi se väittää, että komissio on laiminlyönyt velvollisuutensa tutkia, ylittikö DB-Telekomin suorittamien siirtojen kokonaismäärä sille yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevan tehtävän hoitamisesta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten kokonaismäärän. Kolmanneksi se väittää, että komissio on katsonut virheellisesti, että kantaja oli saanut DB- Telekomin suorittamista siirroista etua, jonka avulla se voi kattaa tappiollisesta myyntipolitiikastaan aiheutuneet väitetyt lisäkustannukset.
52 Kanneperusteiden toisessa ryhmässä väitetään, että komissio on tehnyt useita ilmeisiä arviointivirheitä. Ensinnäkin kantaja väittää, että komissio on käyttänyt virheellistä laskentatapaa sille ovelta ovelle -pakettipalvelun alalla aiheutuneiden kustannusten osalta ja että komissio on näin päätellyt virheellisesti, että kantaja oli harjoittanut tappiollista myyntipolitiikkaa. Toiseksi kantaja väittää, että komissio on katsonut virheellisesti, että kantajalle pakettipalvelujen alalla aiheutuneet tappiot olisivat seurausta sen ovelta ovelle -pakettipalvelun alalla harjoittamasta hintapolitiikasta, jossa se tarjoaa lakisääteistä yhtenäistariffia alempia hintoja, ja ettei kyseinen käytäntö liity yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tuottamiseen. Kolmanneksi kantaja väittää, että komissio on katsonut virheellisesti, ettei kantajalla ollut omia varoja, joiden avulla se olisi voinut rahoittaa tappiolliseksi väitettyä myyntipolitiikkaansa.
53 Kanneperusteiden kolmannessa ryhmässä kantaja väittää ensinnäkin, että komissio on soveltanut väärin valtiolle kuuluvien varojen käsitettä, toiseksi, että se on rikkonut perusteluvelvollisuuttaan, koska se ei ole täsmentänyt, mistä julkisista varoista kantaja olisi saanut etua, kolmanneksi, että komissio on ylittänyt toimivaltansa tutkimalla kantajan ovelta ovelle -pakettipalvelun tehokkuutta, neljänneksi, että komissio on loukannut yksityinen sijoittaja -periaatetta, ja viidenneksi, että komissio on loukannut kantajan oikeutta tulla kuulluksi.
Kumoamisperusteiden ensimmäinen ryhmä, joka koskee DPAG:n saamaa etua
Asianosaisten lausumat
54 Kantaja toteaa kanteessaan ensinnäkin, ettei se ole saanut mitään etua niistä budjettivaroista, joita on käytetty Post‑Unterstützungskassen rahoittamiseen, Deutsche Bundespostin myöntämistä takuista eikä DB-Postdienstin muuttamista osakeyhtiöksi koskevista toimista, jotka on mainittu kanteen kohteena olevassa päätöksessä. Kantaja toteaa tämän osalta vastauskirjelmässään ja vastauksena ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen istunnossa esittämiin kysymyksiin, että se on tietoinen komission väitteestä, jonka mukaan tämä oli todennut kanteen kohteena olevassa päätöksessä, että kantaja oli saanut etua vain DB‑Telekomin suorittamista siirroista.
55 Toiseksi kantaja toteaa DB-Telekomin suorittamista siirroista, että koska komissio ei ole laskenut DPAG:n yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevan tehtävän hoitamisesta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten kokonaismäärää, se on rikkonut EY 87 artiklan 1 kohtaa ja EY 86 artiklan 2 kohtaa sekä oikeuskäytäntöä, joka on vahvistettu asiassa C-53/00, Ferring, 22.11.2001 annetussa tuomiossa (Kok. 2001, s. I‑9067, 33 kohta), asiassa T-106/95, FFSA ym. vastaan komissio, 27.2.1997 annetussa tuomiossa (Kok. 1997, s. II‑229, 101 kohta), asiassa T-67/94, Ladbroke Racing vastaan komissio, 27.1.1998 annetussa tuomiossa (Kok. 1998, s. II‑1, 52 kohta) ja asiassa T-46/97, SIC vastaan komissio, 10.5.2000 annetussa tuomiossa (Kok. 2000, s. II‑2125, 84 kohta); edellä viitatun oikeuskäytännön nojalla komissio voi perustellusti todeta, että kyseessä on valtiontuki vain, jos se on etukäteen todennut, että yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvää palvelua tuottavalle yritykselle suoritettujen julkisten varojen määrä ylittää kyseisen yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten määrän. Tämän osalta kantaja, jota Saksan liittotasavalta tukee, toteaa, että jos komissio olisi tehnyt esillä olevassa asiassa tällaisen arvioinnin, se olisi todennut, kuten komissiolle sen pyynnöstä toimitetuista tiedoista käy ilmi, että yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevan tehtävän hoitamisesta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten kokonaismäärä ylitti laajalti DPAG:n saamien julkisten varojen määrän.
56 Heti aluksi kantaja toteaa, että toisin kuin komissio väittää, EY 87 artiklan 1 kohdan ja EY 86 artiklan 2 kohdan soveltamisen yhteydessä komissiolla ei ole mitään harkintavaltaa selvittäessään, onko kyseessä valtiontuki, toisin kuin sen laajan harkintavallan osalta, jota sillä on EY 87 artiklan 3 kohdan soveltamisen yhteydessä sen arvioidessa valtiontuen soveltuvuutta yhteismarkkinoille.
57 Lisäksi kantaja toteaa, että BIEK ja UPS väittävät virheellisesti, että yhteisöjen tuomioistuimen edellä 55 kohdassa mainitussa asiassa Ferring antamassaan tuomiossa ja asiassa C-280/00, Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, 24.7.2003 antamassaan tuomiossa (Kok. 2003, s. I‑7747; jäljempänä asiassa Altmark annettu tuomio) vahvistamat edellytykset eivät täyty esillä olevassa asiassa, vaikka kantaja ei ole saanut mitään etua DB-Telekomin suorittamista siirroista, koska se oli jo ennen vuotta 1995 palauttanut kokonaisuudessaan valtiolle 11 481 miljoonaa DEM maksuina, jotka Deutsche Bundespost oli velvollinen suorittamaan valtiolle PostVerfG:n 63 §:n 1 momentin nojalla (jäljempänä maksut).
58 Lisäksi kantaja huomauttaa, että koska komissio on yhtäältä jättänyt yksilöimättä kanteen kohteena olevassa päätöksessä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvää palvelua koskevan tehtävän hoitamisesta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten määrän, joka oli kuitenkin ilmoitettu sille, ja koska se on toisaalta jättänyt laskematta, ylittikö DB-Telekomin suorittamien siirtojen kokonaismäärä näiden lisäkustannusten määrän vaiko ei, se ei ole mahdollistanut sitä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin voisi valvoa kanteen kohteena olevan päätöksen laillisuutta. Tämän osalta kantaja väittää, että komissio ei esitä mitään päteviä perusteluja sille, miksi se ei ole voinut todeta yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvää palvelua koskevan tehtävän hoitamisesta aiheutuneita nettomääräisiä lisäkustannuksia, vaikka sillä oli käytettävissään kaikki Saksan liittotasavallan sille toimittamat, tämän osalta tarvittavat tiedot.
59 Kantaja vetoaa lopuksi oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamiseen, joka johtuu siitä, että komissio on poikennut omasta päätöskäytännöstään jättäessään suorittamatta laskelmat, joiden avulla olisi voitu selvittää, ylittikö sille myönnettyjen julkisten varojen määrä sille yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvää palvelua koskevan tehtävän hoitamisesta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten määrän.
60 Kolmanneksi kantaja, jota Saksan liittotasavalta tukee, toteaa, että vaikka oletettaisiinkin, että se olisi saanut etua DB-Telekomin suorittamista siirroista, komissio on tehnyt ilmeisen arviointivirheen katsoessaan, että kantaja on välttämättä voinut kattaa kyseisten siirtojen avulla vuosina 1995–1999 harjoittamastaan tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet väitetyt lisäkustannukset. Kantaja toteaa tämän osalta, että koska DB‑Telekomin suorittamat siirrot on käytetty kokonaisuudessaan sille vuosina 1990–1995 aiheutuneiden tappioiden korvaamiseen, on ”matemaattisesti” mahdotonta, että se olisi voinut korvata vuosina 1994–1999 harjoittamastaan tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet väitetyt nettomääräiset lisäkustannukset kyseisten siirtojen avulla.
61 Komissio vastaa ensiksikin, että siltä osin kuin se on todennut kanteen kohteena olevassa päätöksessä, että merkitystä oli vain DB-Telekomin suorittamilla siirroilla, kantajan väite, jonka mukaan se ei ole saanut mitään etua muista kanteen kohteena olevassa päätöksessä mainituista julkisista varoista, on käsittämätön.
62 Toiseksi komissio toteaa, että sen ei tarvinnut laskea, ylittikö DB‑Telekomin suorittamien siirtojen määrä DPAG:n yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvää palvelua koskevan tehtävän hoitamisesta aiheutuneiden kaikkien lisäkustannusten määrän. Aluksi se katsoo, että vaikka tämä laskelma soveltuukin sen selvittämiseen, onko yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta vastaava yritys saanut liiallista korvausta, yhtäältä se olisi epäasianmukainen esillä olevassa asiassa, kun otetaan huomioon BIEK:n ja UPS:n tekemät, kilpailun vääristymistä koskevat kantelut sekä ne epäilyt, joita komissiolla saattoi kyseisten kantelujen johdosta olla siitä, että DPAG saattoi arvioida liian korkeiksi yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevan tehtävän hoitamisesta aiheutuneet nettomääräiset lisäkustannukset. Toisaalta se katsoo, että se ei olisi tämän laskelman avulla voinut määrittää sitä, oliko yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvää palvelua koskevan tehtävän hoitamisen ja DPAG:n tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten välillä syy-yhteys, eikä myöskään sitä, oliko valtio vapauttanut kantajan vastaamasta kyseisistä lisäkustannuksista, jolloin kyseessä olisi ollut tästä syystä kilpailun vääristyminen.
63 Tämän osalta komissio huomauttaa, että kanteen kohteena olevan päätöksen osalta merkitystä oli vain sillä, oliko kantaja kattanut ovelta ovelle -pakettipalvelujen erityisellä alalla harjoittamastaan tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet lisäkustannukset omista varoistaan vai oliko sen pitänyt turvautua julkisiin varoihin. Komissio toteaa, että koska kantaja ei ole kiistänyt korvanneensa pakettienkuljetusalalla vuosina 1994–1998 aiheutuneita kaikkia tappioita julkisten varojen avulla ja koska komissio on osoittanut, ettei kantajalla ollut riittäviä omia varoja voidakseen kattaa sille tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet nettomääräiset lisäkustannukset, on näytetty toteen, että DB‑Telekomin suorittamien siirtojen avulla korvattiin DPAG:lle vuosina 1994–1999 aiheutuneet kyseiset nettomääräiset lisäkustannukset, jotka eivät millään tavalla liittyneet yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamiseen.
64 Seuraavaksi komissio toteaa, että samoin kuin EY 87 artiklan 3 kohdan ja EY 86 artiklan 2 kohdan soveltamisen yhteydessä, sillä on EY 87 artiklan 1 kohtaa soveltaessaan laaja harkintavalta todeta, onko kyseessä valtiontuki, kun kyseessä ovat monitahoiset taloudelliset tosiseikat. Näissä olosuhteissa yhteisöjen tuomioistuinten tehtäviin kuuluu vain tarkistaa, rasittaako kanteen kohteena olevaa päätöstä jokin EY 230 artiklassa tarkoitettu kumoamisperuste, eikä se voi korvata omalla arvioinnillaan päätöksen tekijän esittämää arviointia. Esillä olevassa asiassa kantaja tyytyy toteamaan, että on olemassa toinen tapa arvioida tosiseikkoja, näyttämättä kuitenkaan toteen, että komissio olisi ylittänyt harkintavaltansa rajat.
65 Tämän jälkeen komissio, jota BIEK ja UPS tukevat, huomauttaa, että laskelman, jolla on tarkoitus selvittää, ylittääkö julkisten varojen kokonaismäärä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta johtuvien nettomääräisten lisäkustannusten kokonaismäärän, edellytyksenä on muun muassa, että valtion varoja on käytetty niihin tarkoituksiin, joita varten ne on myönnetty. Komission mukaan mikään yhteisöjen tuomioistuimen edellä 55 kohdassa mainitussa asiassa Ferring tai edellä 57 kohdassa mainitussa asiassa Altmark antamissa tuomioissa vahvistama edellytys ei kuitenkaan täyty esillä olevassa asiassa. Lisäksi edellä 55 kohdassa mainitussa asiassa FFSA ym. vastaan komissio annetusta tuomiosta (185–189 kohta) käy sen mukaan ilmi, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut, ettei tämä laskelma ollut pakollinen vaan että se oli mahdollisesti riittävä.
66 Komissio toteaa lopuksi vastauksena kantajan väitteeseen, jonka mukaan komissio on poikennut omasta päätöskäytännöstään, että sen käyttämä menetelmä on yhteensopiva valtiontukisääntöjen soveltamisesta julkiseen yleisradiotoimintaan annetun komission tiedonannon 2001/C 320/04 (EUVL 2001, C 320, s. 5, 58 kohta) samoin kuin yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja ja valtiontukia koskevan 12.11.2002 laaditun epävirallisen muistion (”non paper”) 80 kohdan kanssa; se on varannut itselleen viimeksi mainittujen nojalla mahdollisuuden tutkia, oliko yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisen ja tiettyjen kilpailun vääristymisten välillä syy-yhteyttä, jos kilpailulle avoimilla markkinoilla julkisia varoja saavan toimijan hintapolitiikka uhkasi vääristää kilpailua.
67 Kolmanneksi komissio kiistää kantajan väitteen, jonka mukaan komissio ei ole näyttänyt toteen, että DB‑Telekomin suorittamat siirrot riittivät, kun otetaan huomioon kantajalle vuosina 1990–1995 aiheutuneet tappiot, rahoittamaan kantajan vuosina 1994–1999 harjoittaman tappiollisen myyntipolitiikan. Komissio, jota BIEK ja UPS tukevat, toteaa, että sen lisäksi, että kirjanpidolliselta kannalta katsottuna on mahdotonta määrittää, minkä varojen avulla tietty kustannus on katettu, ne maksut, jotka kantajan oli täytynyt suorittaa, eivät olleet yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvästä palvelusta aiheutuneita lisäkustannuksia. Se toteaa lisäksi, että koska kantaja ei ole näyttänyt toteen, että se oli kattanut tappiollisesta myyntipolitiikastaan aiheutuneet väitetyt nettomääräiset lisäkustannukset omista varoistaan, komissio saattoi perustellusti olettaa, että kyseiset lisäkustannukset oli katettu julkisten varojen avulla.
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
68 EY 87 artiklan 1 kohdassa määrätään, että ”jollei tässä sopimuksessa toisin määrätä, jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu yhteismarkkinoille, siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan”.
69 Lisäksi EY 86 artiklan 2 kohdan mukaan yrityksiin, jotka tuottavat yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja, sovelletaan perustamissopimuksen määräyksiä ja varsinkin kilpailusääntöjä siltä osin kuin nämä määräykset ja säännöt eivät oikeudellisesti tai tosiasiallisesti estä yrityksiä hoitamasta niille uskottuja erityistehtäviä.
70 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan toimenpiteen luokitteleminen valtiontueksi edellyttää, että kaikki EY 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut edellytykset täyttyvät. EY 87 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavista edellytyksistä. Ensinnäkin kyse on oltava valtion toimenpiteestä tai valtion varoilla toteutetusta toimenpiteestä. Kyseisen toimenpiteen on toiseksi oltava omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kolmanneksi toimenpiteellä on annettava etua sille, joka on toimenpiteen kohteena. Neljänneksi toimenpiteen on vääristettävä tai uhattava vääristää kilpailua. (ks. edellä 57 kohdassa mainittu asia Altmark, tuomion 74 ja 75 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
71 Edellisessä kohdassa mainitun kolmannen edellytyksen osalta on todettava, että oikeuskäytännöstä käy ilmi, että valtiontuen käsite on objektiivinen ja sen kannalta merkittävää on ainoastaan se, annetaanko toimenpiteellä jokin etu yhdelle tai useammalle yritykselle (edellä 55 kohdassa mainittu asia Ladbroke Racing v. komissio, tuomion 52 kohta).
72 Tältä osin on todettava, että yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että siltä osin kuin valtion toimenpidettä on pidettävä korvauksena, joka on vastike edunsaajayritysten suorittamista sellaisista palveluista, jotka johtuvat julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisestä, siten, että kyseiset yritykset eivät todellisuudessa saa taloudellista etua ja että kyseinen toimenpide ei näin ollen aseta kyseisiä yrityksiä edullisempaan kilpailutilanteeseen suhteessa niiden kilpailijayrityksiin, tällaiseen toimenpiteeseen ei sovelleta EY 87 artiklan 1 kohtaa (edellä 57 kohdassa mainittu asia Altmark, tuomion 87 kohta ja yhdistetyt asiat C‑34/01–C‑38/01, Enirisorse, tuomio 27.11.2003, Kok. 2003, s. I-14243, 31 kohta).
73 Jotta tällaista korvausta ei tietyssä konkreettisessa tapauksessa luokiteltaisi valtiontueksi, tiettyjen edellytysten on täytyttävä (edellä 57 kohdassa mainittu asia Altmark, tuomion 88 kohta ja edellä 72 kohdassa mainittu asia Enirisorse, tuomion 31 kohta). Ensinnäkin edunsaajayrityksen tehtäväksi on tosiasiassa annettava julkisen palvelun velvoitteiden täyttäminen ja nämä velvoitteet on määriteltävä selvästi. Toiseksi ne parametrit, joiden perusteella korvaus lasketaan, on etukäteen vahvistettava objektiivisesti ja läpinäkyvästi, jotta vältettäisiin sellaisen taloudellisen edun sisältyminen korvaukseen, joka olisi omiaan suosimaan edunsaajayritystä suhteessa sen kilpailijayrityksiin. Kolmanneksi korvaus ei saa ylittää sitä, mikä on tarpeen, jotta voidaan kattaa kaikki ne kustannukset tai osa niistä kustannuksista, joita julkisen palvelun velvoitteiden täyttäminen aiheuttaa, kun otetaan huomioon kyseisestä toiminnasta saadut tulot ja kyseisten velvoitteiden täyttämisestä saatava kohtuullinen voitto. Neljänneksi silloin, kun julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisestä vastaavaa yritystä ei tietyssä konkreettisessa tapauksessa valita julkisia hankintoja koskevassa menettelyssä, tarvittavan korvauksen taso on määritettävä tarkastelemalla sellaisia kustannuksia, joita hyvin johdetulle ja asetettujen julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisen kannalta riittävästi varustetulle keskivertoyritykselle aiheutuisi kyseisten velvoitteiden täyttämisestä, kun otetaan huomioon toiminnasta saadut tulot ja kyseisten velvoitteiden täyttämisestä saatava kohtuullinen voitto (edellä 57 kohdassa mainittu asia Altmark, tuomion 89–93 kohta).
74 Tästä seuraa, että kun valtion varoja on myönnetty korvauksena yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamiseen liittyvistä lisäkustannuksista edellä 72 ja 73 kohdassa selostettujen edellytysten täyttyessä, komissio ei voi, tekemättä tyhjäksi EY 86 artiklan 2 kohdan tehokasta vaikutusta, luokitella valtiontueksi kaikkia myönnettyjä julkisia varoja tai osaa niistä, jos näiden varojen kokonaismäärä on pienempi kuin kyseisen yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta aiheutuneet lisäkustannukset (ks. vastaavasti edellä 55 kohdassa mainittu asia FFSA ym. v. komissio, tuomion 188 kohta).
75 Lopuksi on todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan komissiolla on oikeus tehdä päätös saatavilla olevien tietojen perusteella, jos jäsenvaltio ei noudata yhteistyövelvoitettaan ja jättää toimittamatta tiedot, jotka komissio on siltä pyytänyt tutkiakseen soveltuuko tuki yhteismarkkinoille (asia C-301/87, Ranska v. komissio, tuomio 14.2.1990, Kok. 1990, s. I-307, Kok. Ep. X, s. 319, 22 kohta ja yhdistetyt asiat C-324/90 ja C-342/90, Saksa ja Pleuger Worthington v. komissio, tuomion 26 kohta). Ennen tällaisen päätöksen tekemistä komission on kuitenkin noudatettava tiettyjä prosessuaalisia vaatimuksia. Sen on ensinnäkin kehotettava jäsenvaltiota toimittamaan komissiolle sen asettaman määräajan kuluessa kaikki asiakirjat ja tiedot, jotka ovat tarpeen sen tutkimiseksi, soveltuuko tuki yhteismarkkinoille. Ainoastaan siinä tapauksessa, että jäsenvaltio jättää komission määräyksestä huolimatta toimittamatta pyydetyt tiedot, komissiolla on oikeus lopettaa menettely ja päättää saatavilla olevien tietojen perusteella, onko tuki yhteismarkkinoille soveltuva vai soveltumaton (em. asia Ranska v. komissio, tuomion 19 ja 22 kohta). Nämä vaatimukset on toistettu [EY 88] artiklan soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 22.3.1999 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 659/1999 (EYVL L 83, s. 1) 5 artiklan 2 kohdassa, 10 artiklan 3 kohdassa ja 13 artiklan 1 kohdassa (asia T-318/00, Freistaat Thüringen v. komissio, tuomio 19.10.2005, Kok. 2005, s. II‑4179, 73 kohta).
76 Ensinnäkin on todettava, että kantajan kanteessa esittämä väite, jonka mukaan komissio on virheellisesti katsonut, että kantaja on saanut etua muista julkisista toimista kuin DB‑Telekomin suorittamista siirroista, on tehoton, koska komissio myöntää nimenomaisesti vastineessaan, että se on ottanut huomioon vain DB-Telekomin suorittamat siirrot todetakseen, että DPAG oli saanut etua julkisista varoista.
77 Kyseinen väite on näin ollen hylättävä.
78 Toiseksi kantajan väitteestä, jonka mukaan komissio ei ole näyttänyt toteen, että kantaja oli saanut etua DB-Telekomin suorittamista siirroista, kun otetaan huomioon sille yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta aiheutuneet nettomääräiset lisäkustannukset, on todettava alustavasti ja kuten käy ilmi edellä 16–29 kohdassa tehdystä kanteen kohteena olevan päätöksen selostuksesta, että komission johtopäätös, jonka mukaan DPAG oli saanut etua, perustuu seuraaviin toteamuksiin. Ensinnäkin komissio totesi, että kantaja oli saanut DB-Telekomin suorittamia siirtoja yhteensä 11 081 miljoonaa DEM vuosina 1990–1995, ja komissio katsoi, että nämä siirrot olivat ainoat kanteen kohteena olevan päätöksen kannalta merkitykselliset julkiset varat. Toiseksi komissio on todennut yhtäältä, että kantajalle oli aiheutunut sen vuosina 1994–1999 harjoittamasta tappiollisesta myyntipolitiikasta nettomääräisiä lisäkustannuksia yhteensä 1 118,7 miljoonaa DEM, ja toisaalta, että kyseiset nettomääräiset lisäkustannukset eivät liittyneet yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamiseen. Kolmanneksi komissio totesi, että kantaja ei ollut voinut kattaa kyseisiä 1 118,7 miljoonan DEM:n suuruisia nettomääräisiä lisäkustannuksia omista varoistaan, koska sille oli aiheutunut vuosina 1990–1998 kaikilta toiminta-aloilta yhdessä yhteensä 2 289 miljoonan DEM:n suuruinen kokonaistappio. Komissio päätteli näin ollen kolmen edeltävän toteamuksen perusteella, että DPAG:n vuosina 1994–1999 harjoittamasta tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet nettomääräiset lisäkustannukset oli väistämättä korvattu DB‑Telekomin vuosina 1990–1995 suorittamilla siirroilla siten, että kantaja oli saanut 1 118,7 miljoonan DEM:n suuruisen valtiontuen. Tämän osalta on huomautettava, että komissio on todennut vastauksena ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen istunnossa esittämiin kysymyksiin pääasiallisesti, että se oli katsonut, että koska kantaja ei ollut näyttänyt toteen kattaneensa tappiollisesta myyntipolitiikastaan aiheutuneita väitettyjä nettomääräisiä lisäkustannuksiaan muilla varoilla kuin DB-Telekomin suorittamilla siirroilla, komissio saattoi perustellusti olettaa, että DPAG oli saanut 1 118,7 miljoonan DEM:n suuruisen valtiontuen.
79 Näin ollen on tutkittava, onko komissio toimiessaan siten kuin se on tehnyt kanteen kohteena olevassa päätöksessä, näyttänyt riittävin oikeudellisin perustein, että kantaja oli saanut etua DB‑Telekomin suorittamista siirroista.
80 Tämän osalta on aluksi huomautettava, että huolimatta Saksan liittotasavallan komissiolle toimittamista tiedoista, joiden perusteella komissio on todennut kanteen kohteena olevan päätöksen 41 perustelukappaleessa Saksan liittotasavallan todenneen, että yritysasiakassegmenttiä ei ollut suljettu pois yleispalvelusta, komissio ei ole kanteen kohteena olevassa päätöksessä maininnut mitään siitä, oliko ovelta ovelle -pakettipalveluala yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvä palvelu. Tämän osalta on todettava, että kuten edellä 26 kohdassa on todettu, komissio on ainoastaan todennut kanteen kohteena olevassa päätöksessä, että DPAG:n hintapolitiikasta, jossa tarjottiin yhtenäistariffia alempia hintoja, aiheutui nettomääräisiä lisäkustannuksia, jotka eivät liittyneet yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamiseen.
81 Lisäksi on huomautettava, että komissio on todennut yhtäältä kanteen kohteena olevan päätöksen 74 perustelukappaleessa, että ”näiden [tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneiden] nettomääräisten lisäkustannusten ja DPAG:n yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien velvoitteiden välillä ei – – ol[lut] syy-yhteyttä”, ja toisaalta kanteen kohteena olevan päätöksen 73 perustelukappaleessa, että ”tietty vähimmäisosuus DPAG:n nettomääräisistä lisäkustannuksista ei siten ol[lut] yhteydessä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviin velvoitteisiin”.
82 Näin ollen on todettava, kuten komissio on sitä paitsi tehnyt kirjelmissään, yhtäältä, että se ei ole todennut kanteen kohteena olevassa päätöksessä, että Saksan liittotasavallan sille toimittamat tiedot, joiden mukaan ovelta ovelle -pakettipalvelu oli yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvä palvelu, eivät olleet perusteltuja, ja toisaalta, että se on myöntänyt ainakin hiljaisesti, että DPAG:lle oli sen tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten lisäksi aiheutunut myös sellaisia nettomääräisiä lisäkustannuksia, jotka liittyivät yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamiseen (jäljempänä riidattomat nettomääräiset lisäkustannukset).
83 Seuraavaksi on todettava, että komissio toteaa kanteen kohteena olevan päätöksen 43 perustelukappaleessa, että Saksan liittotasavalta ilmoitti sille, että sen oli täytynyt vastata sille siirtyneistä 15 erityisrasitteesta, jotka merkitsivät yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvistä palveluista aiheutuneita nettomääräisiä lisäkustannuksia, ja se toteaa toisaalta kanteen kohteena olevan päätöksen alaviitteessä 94, että ”[Saksan] hallitus nimittää 16 päivänä syyskuuta 1999 päivätyssä kirjeessään (s. 18) erityisrasitteiksi (”Altlasten”) DPAG:n erityisiä kustannuksia suhteessa normaaleissa markkinaoloissa toimivien yksityisten yritysten tavanomaisiin kustannuksiin”, ja täsmentää vielä, että ”liittohallituksen antamien tietojen mukaan juuri nämä erityiset rasitteet johtavat menettelyn aloittamista koskevassa päätöksessä ilmoitettuihin pakettipalvelun tappioihin”. Komissio luettelee kanteen kohteena olevan päätöksen 43 perustelukappaleessa Saksan liittotasavallan mainitsemat, sille siirtyneet 15 erityisrasitetta. Komissio toteaa kanteen kohteena olevan päätöksen 45 perustelukappaleessa tämän osalta erityisesti, että ”liittovaltio toteaa lopuksi, että vaikka läheskään kaikkia kyseisen infrastruktuurin avulla tuotettuja pakettipalveluja ei komission näkemyksen mukaan enää nykyisin voitaisi pitää yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvinä palveluina, erityisrasitteet olisi kuitenkin katsottava ’menetetyiksi investointikustannuksiksi’ sellaisten palvelujen vuoksi, jotka toteutettiin yksiselitteisesti yleisen edun vuoksi suunniteltaessa nykyistä infrastruktuuria vuonna 1990 [liittohallituksen 21 päivänä kesäkuuta 2000 päivätyn kirjeen liite 1)”.
84 Tämän osalta on todettava, että kuten menettelyn aloittamista koskevan päätöksen 41–52 kohdasta käy ilmi, Saksan liittotasavalta on toimittanut komissiolle sen pyynnöstä täsmällisen luettelon sille siirtyneistä 15 erityisrasitteesta, joiden osalta se on yhtäältä selostanut ne syyt, joiden vuoksi se katsoi, että kyseiset rasitteet olivat yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta aiheutuneita nettomääräisiä lisäkustannuksia, ja esittänyt arvion niistä kustakin aiheutuneista kustannuksista vuosina 1990–1996 sekä toisaalta todennut, että näiden erityisrasitteiden, jotka koskivat yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamista, kokonaismäärä oli 20 426 miljoonaa DEM, eli huomattavasti enemmän kuin DB-Telekomin suorittamia siirtoja vastaava määrä eli 11 081 miljoonaa DEM. Tämän osalta on todettava, että komissio on todennut menettelyn aloittamista koskevan päätöksen 72 kohdassa, että vaikka sillä ”oli epäilyksiä siitä, voitiinko kaikkien tässä asiayhteydessä esiin tuotujen kustannuksia koskevien seikkojen todella katsoa liittyvän tämäntyyppiseen [yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvään palveluun]”, se katsoi kuitenkin, että ”tietyt seikat (esimerkiksi jakelu lauantaisin), [saattoivat], siltä osin kuin ne [oli] asianmukaisesti määritelty ja kohdennettu, periaatteessa olla yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja”.
85 Tämän jälkeen on todettava, että yhtäältä jättäessään tutkimatta ja mainitsematta kanteen kohteena olevassa päätöksessä Saksan liittotasavallan toimittamat tiedot, joiden mukaan riidattomat nettomääräiset lisäkustannukset liittyivät yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevan tehtävän hoitamiseen, ja toisaalta jättäessään tekemättä laskelman, jonka perusteella olisi voitu määrittää, ylittikö kyseisten lisäkustannusten määrä DB-Telekomin suorittamien siirtojen määrän, komissio on jättänyt selvittämättä, oliko DB-Telekomin suorittamien siirtojen kokonaismäärä pienempi kuin kantajalle yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvästä palvelusta aiheutuneiden lisäkustannusten kokonaismäärä, jolloin kantaja ei olisi saanut mitään etua kyseisistä siirroista.
86 Tämän osalta on todettava, että komissio ei totea eikä osoita kanteen kohteena olevassa päätöksessä, että Saksan liittotasavalta tai kantaja eivät ole toimittaneet sille tarvittavia tietoja, joiden avulla se olisi voinut varmistaa, että DB-Telekomin suorittamien siirtojen määrä ei ylittänyt riidattomia nettomääräisiä lisäkustannuksia, eikä myöskään, ettei sillä, kun otetaan huomioon sen käytettävissä olleet tiedot, ollut ollut muuta vaihtoehtoa kuin olettaa, että DB-Telekomin suorittamien siirtojen määrä ylitti kyseisten riidattomien lisäkustannusten määrän, siten, että kantaja oli saanut etua DB-Telekomin suorittamista siirroista.
87 Lisäksi on samoin todettava, että komissio ei ole esittänyt kirjallisissa huomautuksissaan eikä istunnossa mitään objektiivisia syitä, joiden perusteella olisi oikeutettua katsoa, että kun otetaan huomioon Saksan liittotasavallan sille toimittamat tiedot, se ei ollut voinut tehdä tällaista arviointia. Tämän osalta on todettava, että komissio tyytyy toteamaan, että tämä arviointi oli vaikeaa kantajan esittämien poikkeuksellisten kustannusten määrän vuoksi, mutta se ei esitä, että Saksan liittotasavalta ei ollut toimittanut sille tämän osalta tarpeellisia tietoja siten, että se ei ollut voinut tehdä tällaista arviointia.
88 Edellä esitetyn valossa on todettava, että koska komissio on jättänyt selvittämättä, ylittikö DB‑Telekomin suorittamien siirtojen määrä DPAG:lle aiheutuneiden riidattomien nettomääräisten lisäkustannusten määrän, se ei ole näyttänyt toteen riittävin oikeudellisin perustein, että kantaja olisi saanut DB‑Telekomin suorittamista siirroista EY 87 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua etua.
89 Tätä johtopäätöstä eivät heikennä komission esittämät väitteet, joilla pyritään osoittamaan yhtäältä, ettei sen tarvinnut näyttää toteen, että riidattomien nettomääräisten lisäkustannusten määrä ei ylittänyt DB-Telekomin suorittamien siirtojen määrää, ja toisaalta, että sen toteamiseksi, että esillä olevassa asiassa on kyseessä valtiontuki, sen käyttämä menetelmä oli soveltuvampi kuin se, että olisi laskettu, oliko DPAG saanut liiallisen korvauksen.
90 Ensinnäkin komission väitteestä, jonka mukaan sillä on harkintavaltaa valitessaan sopivinta menetelmää sen selvittämiseksi, onko kyseessä valtiontuki, on muistutettava, että toimenpiteen luokittelulla valtiontueksi, mikä perustamissopimuksen mukaan kuuluu sekä komission että kansallisen tuomioistuimen tehtäviin, ei pääsääntöisesti voida perustella sitä, että komissiolla tunnustettaisiin olevan laaja harkintavalta, jos ei ole kyse erityisistä, varsinkin kyseisen valtion toimenpiteen monitahoisuudesta johtuvista seikoista. Valtion toimenpiteiden syiden tai tavoitteiden asianmukaisuutta arvioidaan ainoastaan tutkittaessa näiden toimenpiteiden mahdollinen EY 87 artiklan 3 kohdan mukainen soveltuvuus yhteismarkkinoille (edellä 55 kohdassa mainittu asia Ladbroke Racing v. komissio, tuomion 52 kohta).
91 Tämän osalta on kuitenkin lisäksi todettava, että vaikka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin onkin myöntänyt, että komissiolla on tiettyä harkintavaltaa silloin kun se valitsee sopivinta menetelmää vakuuttuakseen siitä, että kilpailun alaisten toimintojen hyväksi ei ole ristiintukemista (edellä 55 kohdassa mainittu asia FFSA ym. v. komissio, tuomion 187 kohta), komissio ei kuitenkaan voi, edellä 57 kohdassa mainitussa asiassa Altmark annetun tuomion (87 kohta) mukaisesti luokitella valtiontueksi sellaisia valtion varoja, jotka oli myönnetty korvauksena yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta aiheutuneista lisäkustannuksista. Koska komissio on esillä olevassa asiassa jättänyt tutkimatta, ylittikö DB-Telekomin suorittamien siirtojen kokonaismäärä riidattomien lisäkustannusten kokonaismäärän, se ei voinut olettaa, siten kuin käy ilmi edellä 78 kohdassa kanteen kohteena olevasta päätöksestä tehdystä selostuksesta, että kantaja oli saanut etua kyseisistä siirroista, vaikka Saksan liittotasavalta oli toimittanut sille tietoja, joiden perusteella oli mahdollista, että kyseisten siirtojen kokonaismäärä ei ylittänyt riidattomien lisäkustannusten kokonaismäärää.
92 Lisäksi komission väitteestä, jonka mukaan sillä oli ainoastaan velvollisuus tutkia, olivatko BIEK:n ja UPS:n kantelut, joiden mukaan DPAG rahoittaa tappiollista myyntipolitiikkaa julkisten varojen avulla, perusteltuja, on muistutettava, että oikeuskäytännössä on vahvistettu, että komissiolla on perustamissopimuksen perustavanlaatuisia valtiontukisääntöjä koskevaan hyvään hallintoon liittyvän intressin vuoksi velvollisuus tutkia kantelu huolellisesti ja puolueettomasti, mikä saattaa edellyttää, että se tutkii myös sellaisia seikkoja, joihin kantelija ei ole nimenomaisesti vedonnut (asia C-367/95 P, komissio v. Sytraval ja Brink’s France, tuomio 2.4.1998, Kok. 1998, s. I‑1719, 62 kohta). Lisäksi komission on selvitettävä, onko tuensaaja saanut todellista etua. Näin ollen vaikka komissiolla oli esillä olevassa asiassa velvollisuus tutkia huolellisesti ja puolueettomasti BIEK:n ja UPS:n tekemät kantelut, tästä ei kuitenkaan millään tavalla seurannut yhtäältä, että se saattoi jättää huomiotta Saksan liittotasavallan sille toimittamat tiedot, joissa pyrittiin osoittamaan, että kantaja ei ollut saanut mitään etua julkisista varoista, eikä toisaalta, että se saattoi perustellusti todeta, että kyseessä oli valtiontuki, ilman että se oli etukäteen selvittänyt, oliko DPAG saanut etua vastaanottamistaan julkisista varoista.
93 Lopuksi on samoin hylättävä komission, BIEK:n ja UPS:n väitteet, joiden mukaan komissiolla ei ollut velvollisuutta tutkia sitä, ylittikö DB-Telekomin suorittamien siirtojen kokonaismäärä kantajalle yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta aiheutuneiden nettomääräisten lisäkustannusten kokonaismäärän, koska yhteisöjen tuomioistuimen edellä 55 kohdassa mainitussa asiassa Ferring ja edellä 57 kohdassa mainitussa asiassa Altmark vahvistamat edellytykset eivät niiden mukaan täyty esillä olevassa asiassa.
94 Kuten on näet selostettu edellä 81 kohdassa, jossa todettiin, että komissio oli tyytynyt toteamaan kanteen kohteena olevassa päätöksessä, että DPAG:n tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneita nettomääräisiä lisäkustannuksia ei voitu korvata, se ei ole selvittänyt eikä näyttänyt toteen, ettei kantajalle ollut aiheutunut muita yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun tuottamisesta aiheutuneita nettomääräisiä lisäkustannuksia, joiden osalta sillä oli oikeus vaatia korvausta DB-Telekomin suorittamien kaikkien siirtojen muodossa edellä 57 kohdassa mainitussa asiassa Altmark (tuomion 89–95 kohta) vahvistettujen edellytysten täyttyessä.
95 Siltä osin kuin komissio ei ole tehnyt tämän osalta mitään tutkintaa eikä arvioita, on todettava, ettei yhteisöjen tuomioistuinten tehtävänä ole tulla komission tilalle ja suorittaa sen sijasta tutkintaa, jota tämä ei ole lainkaan toteuttanut, eikä arvioida päätelmiä, joita se olisi tehnyt tutkinnan päätteeksi (ks. vastaavasti asia T-274/01, Valmont v. komissio, tuomio 16.9.2004, Kok. 2004, s. II‑3145, 136 kohta).
96 Edellä esitetystä seuraa, että on hyväksyttävä kantajan väite, jonka mukaan komissio on rikkonut EY 87 artiklan 1 kohtaa katsoessaan, että kantaja oli saanut etua DB-Telekomin suorittamista siirroista.
97 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoo kuitenkin, että kaiken edellä selostetun lisäksi on aiheellista tutkia vielä kantajan väite, jonka mukaan riippumatta siitä, ylittikö DB-Telekomin suorittamien siirtojen määrä riidattomien nettomääräisten lisäkustannusten määrän, komissio olisi joka tapauksessa päätellyt virheellisesti, että kantaja on, kun otetaan huomioon sille vuosina 1990–1995 aiheutuneet tappiot, voinut DB-Telekomin suorittamien, 11 081 miljoonan DEM:n suuruisten siirtojen avulla kattaa vuosina 1994–1999 harjoittamastaan tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet, yhteensä 1 118,7 miljoonan DEM:n suuruiset väitetyt nettomääräiset lisäkustannukset.
98 Tämän osalta on todettava aluksi, että PostVerfG:n 63 §:n 1 momentin nojalla Deutsche Bundespostin oli suoritettava liittovaltiolle vuosina 1990–1995 maksuja, joiden määrä vastasi tiettyä degressiivistä prosenttiosuutta sen yritystuloista. Vaikka osapuolet ovat eri mieltä siitä, olivatko nämä maksut yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvästä palvelusta aiheutuneita nettomääräisiä lisäkustannuksia, komissio ei kiistä sitä, että Deutsche Bundespostin jakautumisen seurauksena syntyneet yritykset ovat suorittaneet nämä maksut ja että tässä yhteydessä kantajan on pitänyt maksaa 11 418 miljoonaa DEM vuosilta 1990–1995.
99 Esillä olevassa asiassa kantaja väittää, että komissio on tehnyt ilmeisen arviointivirheen katsoessaan, että kantaja oli voinut DB-Telekomin vuosina 1990–1995 suorittamien, määrältään 11 418 miljoonan DEM:n suuruisten siirtojen avulla kattaa vuosina 1994–1999 harjoittamastaan tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet, 1 118,7 miljoonan DEM:n suuruiset väitetyt nettomääräiset lisäkustannukset, vaikka kyseiset siirrot oli käytetty kokonaisuudessaan korvaamaan kantajalle vuosina 1990–1995 aiheutuneet tappiot, jotka johtuivat muun muassa sille kuuluvasta velvollisuudesta suorittaa maksuja.
100 Komissio vastaa tähän pääasiallisesti, että koska kantaja ei ole näyttänyt toteen, että se oli rahoittanut tappiollisesta myyntipolitiikastaan aiheutuneet nettomääräiset lisäkustannukset omista varoistaan, komissio saattoi perustellusti olettaa, että kantaja oli voinut rahoittaa kyseiset lisäkustannukset DB-Telekomin suorittamien siirtojen avulla.
101 Tämän osalta on huomautettava, että osapuolet ovat yksimielisiä siitä, että kirjanpidolliselta kannalta katsottuna kaikkia menoja voidaan rahoittaa kaikilla varoilla. Vaikka komission tehtävänä on näyttää toteen, että julkisista varoista annetaan etua niiden saajalle, kuten käy ilmi edellä 57 kohdassa mainitussa asiassa Altmark annetusta tuomiosta (75 kohta), tämän osalta ei ole tarpeen, että komissio täsmentäisi, mitkä kustannukset on katettu kantajalle myönnetyillä julkisilla varoilla.
102 On kuitenkin todettava, että koska komissio on, kuten käy ilmi edellä 78 kohdasta, perustanut esillä olevassa asiassa, todistelunsa siitä, että DPAG on saanut etua julkisista varoista, siihen seikkaan, että DPAG:lle sen tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet väitetyt nettomääräiset lisäkustannukset oli välttämättä täytynyt kattaa 1 118,7 miljoonan DEM:n määrään saakka DB-Telekomin suorittamilla siirroilla, on tutkittava, olisivatko, kun otetaan huomioon DPAG:lle vuosina 1990–1994 ja 1990–1995 aiheutuneet tappiot, tuona ajanjaksona suoritetut siirrot riittäneet kattamaan myös kyseiset tappiollisesta myyntipolitiikasta vuosina 1994–1999 aiheutuneet nettomääräiset lisäkustannukset.
103 Komissio on arvioinut kanteen kohteena olevan päätöksen 88 perustelukappaleessa, että DPAG:lle sen tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet väitetyt nettomääräiset lisäkustannukset olivat seuraavan suuruisia:
Vuosi | 1994 | 1995 | 1996 | 1997 | 1998 | 1999 | Yhteensä 1994–1999 |
Tappiollisesta myynnistä aiheutuneet lisäkustannukset (miljoonaa Saksan markkaa) | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | 1 118,7 |
104 Lisäksi on todettava, että kuten Saksan liittotasavallan toimittamista tiedoista, joita komissio ei kiistä, käy ilmi, DPAG on saanut vuosina 1990–1994 ja 1990–1995, seuraavat toiminnalliset tulokset (lukuun ottamatta DB‑Telekomin suorittamia siirtoja ja suoritettuja maksuja) ja lopulliset tulokset (mukaan luettuina DB‑Telekomin suorittamat siirrot ja suoritetut maksut (Saksan liittotasavallan 31.1.2002 päivätty ilmoitus ja Saksan liittotasavallan 10.3.2000 päivätyn ilmoituksen liite 11 A):
Vuosi | 1990 | 1991 | 1992 | 1993 | 1994 | Yhteensä 1990–1994 | 1995 | Yhteensä 1990–1995 |
Varattu ala | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] |
Pakettiala | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] |
Sanomalehti-ala | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] |
Toiminnalli- nen saldo | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | [luottam.] | - 4 331 | [luottam.] | - 4 945 |
DB-Telekomin suorittamat siirrot | 1 495 | 2 031 | 1 310 | 726 | 0 | 5 562 | 5 519 | 11 081 |
Maksut | - 1 651 | - 1 982 | - 2 100 | - 2 182 | - 2 190 | - 10 104 | - 1 314 | - 11 418 |
Saldo siirrot/ maksut | | | | | | - 4 552 | | - 337 |
Lopullinen tulos (miljoonaa Saksan markkaa) | | | | | | - 8 883 | | - 5 282 |
105 Edellä 104 kohdassa olevan taulukon valossa on aluksi todettava, että vaikka onkin totta, että kantaja sai vuosina 1990–1994 yhteensä 5 562 miljoonaa DEM DB-Telekomin suorittamina siirtoina ja että kantajalle on aiheutunut vuonna 1994 tappiollisesta myyntipolitiikastaan [luottamuksellinen] miljoonaa DEM lisäkustannuksia (edellä 103 kohdassa oleva taulukko), sille vuosina 1990–1994 syntynyt lopullinen vaje kaikilta aloilta oli 8 883 miljoonaa DEM. Tämä lopullinen vaje vuosilta 1990–1994 vastaa itse asiassa DPAG:n 4 331 miljoonan DEM:n suuruisia toiminnallisia tappioita, joita lisäsivät vielä 10 104 miljoonan DEM:n suuruiset maksut, jotka on korvattu osittain DB-Telekomin suorittamilla 5 562 miljoonan DEM:n suuruisilla siirroilla.
106 Näissä olosuhteissa on todettava, että kun otetaan huomioon kantajalle vuosina 1990–1994 aiheutuneet 4 331 DEM:n suuruiset toiminnalliset tappiot ja 10 104 miljoonan DEM:n suuruiset maksut, jotka sen oli täytynyt suorittaa tuona ajanjaksona eli yhteensä 14 435 miljoonan DEM:n suuruiset kokonaistappiot, kantaja ei voinut DB-Telekomin vuosina 1990–1994 suorittamien, 5 562 miljoonan DEM:n suuruisten siirtojen avulla kattaa vuosina 1994–1999 harjoittamastaan tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneita väitettyjä nettomääräisiä lisäkustannuksiaan, joiden määrä oli 1 118,7 miljoonaa DEM.
107 Siltä osin kuin kantaja sai DB-Telekomin suorittamia siirtoja vuoteen 1995 saakka, on lisäksi todettava, että vaikka onkin totta, että kantaja on saanut vuosina 1990–1995 11 081 miljoonaa DEM DB-Telekomin suorittamina siirtoina, sille kyseisenä ajanjaksona syntynyt lopullinen vaje kaikilta aloilta oli 5 282 miljoonaa DEM. Tämä lopullinen vaje vuosina 1990–1995 vastaa itse asiassa DPAG:n 4 945 miljoonan DEM:n suuruisia toiminnallisia tappioita, joita lisäsivät vielä 11 418 miljoonan DEM:n suuruiset maksut, jotka on korvattu osittain DB-Telekomin suorittamilla 11 081 miljoonan DEM:n suuruisilla siirroilla.
108 Näissä olosuhteissa on todettava, että kun otetaan huomioon kantajalle vuosina 1990–1994 aiheutuneet 4 945 miljoonan DEM:n suuruiset toiminnalliset tappiot ja 11 418 miljoonan DEM:n suuruiset maksut, jotka sen oli täytynyt suorittaa tuona ajanjaksona eli yhteensä 16 363 miljoonan DEM:n suuruiset tappiot, kantaja ei voinut DB-Telekomin vuosina 1990–1995 suorittamien, 11 081 miljoonan DEM:n suuruisten siirtojen avulla kattaa vuosina 1994–1999 harjoittamastaan tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneita väitettyjä nettomääräisiä lisäkustannuksiaan, joiden määrä oli 1 118,7 miljoonaa DEM.
109 Näin ollen on todettava, että komission todistelu, jonka mukaan kantaja on saanut 1 118,7 miljoonan DEM:n suuruisen edun, koska sen tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneet väitetyt lisäkustannukset voitiin rahoittaa vain DB‑Telekomin suorittamilla siirroilla, kumoutuu sillä, että DPAG:n tappiollisesta myyntipolitiikasta vuosina 1990–1994 tai 1990–1995 aiheutuneet lopulliset tappiot olivat niin suuria, etteivät DB-Telekomin suorittamat siirrot olleet riittäviä kattamaan sen vuosina 1994–1999 harjoittamasta tappiollisesta myyntipolitiikasta aiheutuneita väitettyjä nettomääräisiä lisäkustannuksia.
110 Näin ollen kantajan tämä väite on hyväksyttävä.
111 Kanteen kohteena oleva päätös on näin ollen kumottava ilman, että olisi tarpeen selvittää, tarkoittaako tämä väite, että kanteen kohteena olevaa päätöstä rasittaa myös EY 253 artiklassa tarkoitettu perustelujen puuttuminen (ks. edellä 58 kohta), tai että olisi tarpeen tutkia kantajan esittämiä muita väitteitä ja kanneperusteita.
Oikeudenkäyntikulut
112 Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on hävinnyt asian ja kantaja on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, komissio on velvoitettava korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut.
113 Työjärjestyksen 87 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan jäsenvaltiot ja toimielimet, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Saksan liittotasavalta, joka ei ole jättänyt väliintulokirjelmää, vastaa työjärjestyksen 87 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisesti omista oikeudenkäyntikuluistaan.
114 Työjärjestyksen 87 artiklan 4 kohdan kolmannen alakohdan mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin voi määrätä, että muiden väliintulijoiden kuin jäsenvaltioiden, Euroopan talousalueesta (ETA) tehdyn sopimuksen osapuolina olevien valtioiden, toimielinten ja Euroopan vapaakauppa-alueen (EFTA) valvontaviranomaisen on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan. BIEK ja UPS, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Näillä perusteilla
YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kolmas jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Saksan liittotasavallan toimenpiteistä Deutsche Post AG:n hyväksi 19.6.2002 tehty komission päätös 2002/753/EY kumotaan.
2) Komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Deutsche Postin oikeudenkäyntikulut.
3) Saksan liittotasavalta, Bundesverband Internationaler Express- und Kurierdienste eV (BIEK) ja UPS Europe NV/SA vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Julistettiin Luxemburgissa 1 päivänä heinäkuuta 2008.