Language of document : ECLI:EU:C:2017:760

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

ELEANOR SHARPSTON

12 päivänä lokakuuta 2017(1)

Asia C‑664/15

Protect Natur-, Arten- und Landschaftsschutz Umweltorganisation

vastaan

Bezirkshauptmannschaft Gmünd

(Ennakkoratkaisupyyntö – Verwaltungsgerichtshof (ylin hallintotuomioistuin, Itävalta))

Ympäristö – Århusin yleissopimus – Oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa – Kansalaisjärjestöjen asiavaltuus ympäristönsuojelua koskevissa asioissa – Tällaisten järjestöjen oikeus riitauttaa toimivaltaisten viranomaisten päätös tuomioistuimessa – Tällaisten järjestöjen asianosaisasema hallinnollisessa menettelyssä – Asianosaisaseman menettäminen hallinnollisessa menettelyssä, jos tällainen järjestö ei esitä väitteitä määräajassa menettelyn kuluessa






1.        Tällä ennakkoratkaisupyynnöllä Verwaltungsgerichtshof (ylin hallintotuomioistuin, Itävalta) pyytää ohjeita ympäristöjärjestön asiavaltuudesta tämän vaatiessa oikeutta saada asia käsitellyksi tuomioistuimessa Århusin yleissopimuksen perusteella.(2) Ennakkoratkaisukysymykset liittyvät luvan hakemiseen vedenotolle joesta hiihtokeskuksen lumettamista varten (jäljempänä lupamenettely).(3) Kyseiseen menettelyyn liittyvät ympäristökysymykset kuuluvat direktiivin 2000/60/EY(4) (jäljempänä vesipuitedirektiivi) soveltamisalaan.

2.        Ympäristöjärjestöjen asiavaltuutta ympäristölupamenettelyissä koskevasta arkaluonteisesta kysymyksestä on annettu runsaasti oikeuskäytäntöä, viimeksi asiassa C‑243/15, Lesoochranárske zoskupenie VLK.(5)

3.        Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen on tarkasteltava seuraavia kysymyksiä. Annetaanko vesipuitedirektiivissä, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen kanssa, ympäristöjärjestölle asiavaltuus riitauttaa hallintopäätöksiä hallinnollisissa menettelyissä tai tuomioistuinmenettelyissä, etenkin jos haetaan lupaa vedenotolle lumetusta varten? Olisiko kyseiselle järjestölle annettava asianosaisasema menettelyssä sen hallinnollisessa vaiheessa, vai riittääkö, että sillä on asiavaltuus hakea muutosta toimivaltaisten viranomaisten myöntämään lupaan? Voidaanko kansallisissa menettelysäännöissä estää ympäristöjärjestöä riitauttamasta tällaista hallintopäätöstä, jos se ei ole esittänyt väitteitään luvasta ”määräajassa” hallintomenettelyn kuluessa, kuten kansallisessa lainsäädännössä edellytetään?

 Århusin yleissopimus

4.        Århusin yleissopimuksen tavoitteina on vahvistaa ympäristön tilan suojelemisen, säilyttämisen ja parantamisen tarve,(6) tiedostaa, että jokaisella ihmisellä on velvollisuus sekä yksilönä että yhdessä muiden kanssa suojella ja parantaa ympäristöä nykyisten ja tulevien sukupolvien hyödyksi,(7) tunnustaa merkitys, joka muun muassa valtiosta riippumattomilla järjestöillä voi olla ympäristönsuojelussa,(8) ja varmistaa, että yleisöllä, mukaan lukien järjestöt, olisi käytettävissään tehokkaita oikeudellisia menettelyjä oikeutettujen etujensa turvaamiseksi ja lainsäädännön täytäntöönpanemiseksi.(9)

5.        Yleissopimuksen 1 artiklassa määrätään, että ”edistääkseen nykyiseen sukupolveen ja tuleviin sukupolviin kuuluvien oikeutta elää heidän terveytensä ja hyvinvointinsa kannalta riittävän laadukkaassa ympäristössä, kukin sopimuspuoli takaa yleisölle oikeuden saada tietoa, osallistua päätöksentekoon ja käyttää muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeutta ympäristöasioissa tämän yleissopimuksen määräysten mukaisesti”. Tästä seuraa, että Århusin yleissopimusta voidaan mahdollisesti soveltaa aina, kun on kyse ympäristölainsäädännöstä.

6.        Yleissopimuksen 2 artiklan 4 kappaleen mukaan ”’yleisöllä’ tarkoitetaan yhtä tai useampaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä ja, kansallisen lainsäädännön tai käytännön mukaisesti, näiden henkilöiden yhteenliittymiä, järjestöjä tai ryhmiä”. Saman artiklan 5 kappaleen mukaan ”ympäristönsuojelua edistäviä ja kansallisen lainsäädännön vaatimukset täyttäviä valtiosta riippumattomia järjestöjä pidetään tätä määritelmää sovellettaessa yleisönä, jonka etua asia koskee”, kun on kyse ympäristöalan päätöksenteosta, ja ne kuuluvat siten kyseisessä määräyksessä määriteltyyn käsitteeseen ”yleisö, jota asia koskee”.

7.        Yleissopimuksen 6 artiklan otsikkona on ”Yleisön osallistuminen erityisiä toimia koskevaan päätöksentekoon”. Sen 1 kappaleen a kohdassa määrätään, että yleisön osallistumista koskevia määräyksiä sovelletaan liitteessä I luetelluille ehdotetuille toiminnoille myönnettäviä lupia koskeviin päätöksiin.(10) Saman kappaleen b kohdassa määrätään, että näitä määräyksiä sovelletaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti myös sellaisia toimintoja koskeviin päätöksiin, joita ei ole lueteltu liitteessä I ja joilla voi olla merkittäviä ympäristövaikutuksia. Kyseinen valtio päättää, kuuluuko ehdotettu toimi 6 artiklan soveltamisalaan. Mainitun 6 artiklan 2–10 kappaleessa määrätään muun muassa yleisön oikeudesta osallistua ympäristöä koskevaan päätöksentekomenettelyyn jo alkuvaiheessa ja esittää kaikki huomautukset, tiedot, analyysit tai mielipiteet, joita se pitää ehdotetun toimen kannalta oleellisina.

8.        Yleissopimuksen 9 artiklan 2 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Kukin sopimuspuoli varmistaa kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti, että niillä, jotka kuuluvat yleisöön, jota asia koskee, ja

a)      joiden etua asia riittävästi koskee; tai vaihtoehtoisesti

b)      jotka väittävät oikeuksiensa heikentyvän, jos sopimuspuolen hallintolainkäyttöä koskevassa säännöstössä niin edellytetään,

on mahdollisuus saattaa tuomioistuimessa ja/tai muussa laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa elimessä minkä tahansa 6 artiklan määräysten soveltamisalaan kuuluvan päätöksen, toimen tai laiminlyönnin asiasisällön tai niihin liittyvien menettelyjen laillisuus sekä vastaavasti muiden tämän yleissopimuksen asiaankuuluvien määräysten soveltamisalaan kuuluvan päätöksen, toimen tai laiminlyönnin asiasisällön tai niihin liittyvien menettelyjen laillisuus uudelleen tutkittavaksi kansallisen lainsäädännön määräysten mukaisesti ja rajoittamatta tämän artiklan 3 kappaleen soveltamista.

Riittävä etu ja oikeuksien heikentyminen määritellään kansallisen lainsäädännön vaatimusten sekä sen tavoitteen mukaisesti, että yleisölle, jota asia koskee, annetaan laaja muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeus tämän yleissopimuksen soveltamisalalla. Tätä varten jokaisen 2 artiklan 5 kappaleessa tarkoitetut vaatimukset täyttävän valtiosta riippumattoman järjestön etua pidetään tämän kappaleen a kohdassa tarkoitetulla tavalla riittävänä. Näillä järjestöillä katsotaan myös olevan oikeuksia, joita on mahdollista loukata tämän kappaleen b kohdassa tarkoitetulla tavalla.

– –”

9.        Saman artiklan 3 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”Kukin sopimuspuoli varmistaa, että yleisöön kuuluvilla, jotka täyttävät mahdolliset kansallisessa lainsäädännössä asetetut vaatimukset, on tämän artiklan 1 ja 2 kappaleessa tarkoitettujen uudelleentarkastelumenettelyjen lisäksi ja niiden soveltamista rajoittamatta mahdollisuus turvautua hallinnollisiin tai tuomioistuinmenettelyihin yksityishenkilöiden ja viranomaisten sellaisten toimien tai laiminlyöntien tutkimiseksi uudelleen, jotka ovat sopimuspuolen kansallisen ympäristölainsäädännön säännösten kanssa ristiriidassa.”

10.      Saman artiklan 4 kappaleessa määrätään lisäksi seuraavaa:

”Tämän artiklan 1 kappaleen – – soveltamista rajoittamatta tämän artiklan 1, 2 ja 3 kappaleessa tarkoitettujen menettelyiden tulee olla riittäviä ja tehokkaita oikeussuojakeinoja, joihin sisältyy tarvittaessa väliaikaiset turvaamistoimenpiteet, ja niiden tulee olla oikeudenmukaisia, tasapuolisia ja nopeita eivätkä ne saa olla niin kalliita, että se olisi este menettelyyn osallistumiselle. Tämän artiklan nojalla tehdyt päätökset annetaan kirjallisesti tai kirjalliseen muotoon tallennettuina. Tuomioistuinten ja mahdollisuuksien mukaan myös muiden elinten päätökset asetetaan julkisesti saataville.”

 Unionin oikeus

 Luontodirektiivi

11.      Luontodirektiivin(11) tavoitteena on edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä suojelemalla luontotyyppejä ja luonnonvaraista eläimistöä ja kasvistoa Euroopan unionin alueella.(12) Direktiivillä perustetaan erityisten suojelutoimien alueiden yhtenäinen eurooppalainen verkosto, jonka avulla varmistetaan kyseisten luontotyyppien ja lajien elinympäristöjen suotuisan suojelun tason säilyttäminen tai tarvittaessa ennalleen saattaminen niiden luontaisella levinneisyysalueella.(13) Jäsenvaltioiden on vältettävä erityisten suojelutoimien alueilla luontotyyppien ja lajien elinympäristöjen heikentymistä sekä niitä lajeja koskevia häiriöitä, joita varten alueet on osoitettu. Kaikki suunnitelmat tai hankkeet, jotka eivät liity suoranaisesti alueen käyttöön tai ole sen kannalta tarpeellisia mutta ovat omiaan vaikuttamaan tähän alueeseen merkittävästi, on arvioitava asianmukaisesti sen kannalta, miten ne vaikuttavat alueen suojelutavoitteisiin. Toimivaltaiset kansalliset viranomaiset antavat hyväksyntänsä suunnitelmalle tai hankkeelle vasta varmistuttuaan siitä, että suunnitelma tai hanke ei vaikuta kyseisen alueen koskemattomuuteen, ja kuultuaan tarvittaessa kansalaisia.(14)

 Vesipuitedirektiivi

12.      Vesipuitedirektiivin johdanto-osan perustelukappaleissa todetaan muun muassa seuraavaa. Vesi ei ole tavallinen kaupallinen tuote vaan pikemminkin perintö, jota on sellaisena suojeltava, puolustettava ja kohdeltava.(15) Perussopimusten mukaisesti unionin ympäristöpolitiikalla edistetään ympäristön laadun säilyttämistä, suojelua ja parantamista, ja se perustuu ennalta varautumisen periaatteeseen sekä periaatteeseen, jonka mukaan olisi ryhdyttävä ennalta ehkäiseviin toimiin.(16) Vesipuitedirektiivin onnistuneen täytäntöönpanon edellytyksinä ovat tiivis yhteistyö ja yhtenäinen toiminta Euroopan unionin, jäsenvaltioiden ja paikallisella tasolla sekä kansalaisille ja vedenkäyttäjille tiedottaminen ja heidän kuulemisensa ja osallistumisensa.(17) Direktiivillä pyritään Euroopan unionin vesiympäristön säilyttämiseen ja parantamiseen.(18) Sen varmistamiseksi, että kansalaiset ja vedenkäyttäjät voivat osallistua vesipiirin hoitosuunnitelman laatimiseen ja saattamiseen ajan tasalle, on tarpeen antaa asianmukaisia tietoja suunnitelluista toimenpiteistä ja tiedottaa niiden toteuttamisen edistymisestä, jotta kansalaiset voivat osallistua valmisteluun ennen kuin lopulliset päätökset toimenpiteistä tehdään.(19)

13.      Vesipuitedirektiivin 1 artiklan mukaan direktiivin tarkoituksena on luoda muun muassa sisämaan pintavesien suojelua varten puitteet, jotka a) estävät vesiekosysteemien sekä vedentarpeen kannalta vesiekosysteemeistä suoraan riippuvaisten maaekosysteemien ja kosteikkojen edelleen huononemisen sekä suojelevat ja parantavat niiden tilaa, b) edistävät kestävää, käytettävissä olevien vesivarojen pitkän ajan suojeluun perustuvaa vedenkäyttöä ja c) pyrkivät tehostamaan vesiympäristön suojelua ja parantamista.

14.      Direktiivin 2 artiklaan sisältyvien määritelmien mukaan ”pintavedellä” tarkoitetaan sisämaan vesiä pohjavesiä lukuun ottamatta sekä jokisuiden vaihettumisalueita ja rannikkovesiä, kuitenkin niin, että kemiallisen tilan osalta käsitteeseen sisältyvät myös aluevedet, ja ”sisämaan vedellä” tarkoitetaan kaikkea maanpinnalla altaassa olevaa tai virtaavaa vettä ja kaikkea pohjavettä, joka on aluevesien määrittelyyn käytetyn perusviivan sisämaan puolella.(20) Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on määritettävä kansallisella alueellaan olevat erilliset vesistöalueet ja muodostettava niistä erillisiä vesipiirejä.

15.      Direktiivin 4 artiklan (jonka otsikko on ”Ympäristötavoitteet”) 1 kohdassa asetetaan tiettyjä ympäristötavoitteita ”vesipiirien hoitosuunnitelmissa esitettyjä toimenpideohjelmia käytäntöön saatettaessa”. Siinä säädetään erityisesti, että ”jäsenvaltioiden on pantava täytäntöön tarvittavat toimenpiteet, jotta ehkäistään kaikkien pintavesimuodostumien tilan huononeminen”. Jäsenvaltioiden ”on suojeltava, parannettava ja ennallistettava” tällaisia vesimuodostumia.

16.      Direktiivin 11 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on huolehdittava, että kullekin vesipiirille (tai jäsenvaltion alueella olevalle kansallisen vesipiirin osalle) laaditaan toimenpideohjelma kyseisen artiklan 2-4 kohdan mukaisesti. Tällaisiin toimenpiteisiin pitäisi sisältyä “makean pintaveden – – oton – – ennakkovalvonta, mukaan lukien – – vaatimus ennalta haettavasta vedenotto[luvasta]”.(21) Jäsenvaltioiden on 13 artiklan 1 kohdan mukaan huolehdittava, että jokaiselle niiden alueella kokonaan sijaitsevalle vesipiirille laaditaan vesipiirin hoitosuunnitelma. Jäsenvaltioiden on 14 artiklan 1 kohdan mukaan kannustettava kaikkia asianomaisia osapuolia osallistumaan vesipuitedirektiivin täytäntöönpanoon erityisesti vesipiirin hoitosuunnitelmien laatimisen, tarkistamisen ja ajantasaistamisen osalta. Jäsenvaltioiden on huolehdittava, että ne jokaisen vesipiirin osalta julkaisevat asiaa koskevat asiakirjat ja että kansalaisilla, mukaan lukien veden käyttäjät, on mahdollisuus esittää niistä huomautuksia.

17.      Vesipuitedirektiivin liitteessä V olevassa 1.1 kohdassa luetellaan useita pintavesien ekologisen tilan luokittelun määrittäviä laadullisia tekijöitä. Saman liitteen 1.2 kohtaan sisältyvät ekologisen tilan luokittelun normatiiviset määritelmät: ”erinomainen” tai ”paras mahdollinen”, ”hyvä” ja ”tyydyttävä”.

 YVA-direktiivi

18.      YVA-direktiivissä(22) säädetään, että ennen luvan myöntämistä arvioidaan hankkeiden, joilla etenkin laatunsa, kokonsa tai sijaintinsa vuoksi todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia, suorat ja välilliset vaikutukset(23) ympäristöön (jäljempänä vaikutusten arviointi) – muun muassa niiden vaikutukset eläimiin, kasveihin ja veteen.(24) Yleisöllä on oikeus osallistua menettelyihin, joissa tällaista vaikutusten arviointia tehdään, ja riitauttaa niiden tulosten laillisuus siitä riippumatta, tehdäänkö arviointi erikseen vai liittyykö se luvan myöntämistä hankkeille koskeviin menettelyihin.(25) YVA-direktiivin liitteessä I luetellaan hankkeet, joilla katsotaan lähtökohtaisesti olevan merkittäviä ympäristövaikutuksia. Tällaisten hankkeiden vaikutusten arviointi on pakollista. Liitteessä II lueteltujen hankkeiden osalta jäsenvaltion on ”määritettävä” tapauskohtaisesti selvittämällä tai asettamiensa raja-arvojen tai valintaperusteiden avulla, arvioidaanko hankkeiden vaikutukset.(26) YVA-direktiivissä ei edellytetä sellaisten hankkeiden vaikutusten arvioimista, joita ei mainita kummassakaan liitteessä.

 Itävallan oikeus

 Allgemeines Verwaltungsverfahrensgesetz

19.      Yleisen hallintomenettelylain (Allgemeines Verwaltungsverfahrensgesetz, jäljempänä AVG) 41 ja 42 §:ssä säädetään seuraavaa:

”41 § (1) Suullisen käsittelyn järjestämisestä on ilmoitettava tiedossa oleville asiassa osallisille henkilökohtaisesti. Jos myös muita henkilöitä tulee kyseeseen asiassa osallisina, käsittely on lisäksi annettava tiedoksi kunnan virallisella ilmoitustaululla, viranomaisen virallisille ilmoituksille varatussa sanomalehdessä julkaistavalla ilmoituksella tai ilmoituksella viranomaisen virallisen lehden sähköisessä versiossa.

(2) – – Ilmoituksen (tiedonannon) käsittelyn järjestämisestä on sisällettävä haasteiden osalta säädetyt tiedot, mukaan lukien viittaus 42 §:n mukaisiin seurauksiin. – –

42 § (1) Jos suullinen käsittely annettiin tiedoksi 41 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaisesti ja tarvittaessa hallinnollisissa säännöksissä säädetyssä erityisessä muodossa, tästä seuraa, että henkilö menettää asianosaisasemansa, mikäli se ei esitä väitteitä viimeistään käsittelyn alkamista edeltävänä päivänä virka-aikana viranomaisessa tai käsittelyn aikana. Jos hallinnollisissa säännöksissä ei säädetä tiedoksiannon muodosta, ensimmäisessä virkkeessä kuvattu oikeudellinen seuraus syntyy, jos suullinen käsittely annettiin tiedoksi 41 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaisesti ja asianmukaisessa muodossa.

– –”

 Wasserrechtsgesetz

20.      Vesipuitedirektiivin ja sen 4 artiklan 1 kohdassa säädetyn huonontamiskiellon täytäntöönpanon yhteydessä vuonna 1959 annetun vesioikeuslain (Wasserrechtsgesetz, jäljempänä WRG 1959) muuttamisesta annetussa vuoden 2003 laissa (Wasserrechtsgesetz-Novelle 2003, jäljempänä WRG 2003) muotoiltiin uudelleen useita WRG 1959:n säännöksiä ja lisättiin WRG 1959:ään uusia säännöksiä. Aineellisoikeudelliset säännökset, joissa säädetään menettelystä vesilainsäädännön mukaisten lupien myöntämiseksi, sisältyvät etenkin WRG 1959:n 12 §:n 2 momenttiin, 15 §:n 1 momenttiin, 21 §:n 3 momenttiin, 32 ja 38 §:ään. Kansallisen vesilainsäännön mukaisen vedenottoluvan saamista koskevassa hallintomenettelyssä henkilöiden asianosaisasema kyseisessä menettelyssä määräytyy WRG 1959:n 102 §:n 1 momentin a ja b kohdan perusteella.(27) Ympäristöjärjestöillä, joilla ei ole subjektiivisia julkisoikeudellisia oikeuksia, ei ole asianosaisasemaa tässä menettelyssä. WRG 1959:n 102 §:n 3 momentin mukaisesti ainoastaan menettelyn asianosaiset voivat esittää väitteitä käsittelyn aikana. WRG 1959:n 145b §:n 3 momentista ilmenee, että tällä lailla on tarkoitus panna täytäntöön vesipuitedirektiivin säännökset.

 Bundes-Verfassungsgesetz

21.      Itävallan liittovaltion perustuslain (Bundes-Verfassungsgesetz) 132 §:n 1 momentissa säädetään, että hallintoviranomaisen päätökseen voi hakea muutosta se, joka katsoo päätöksen loukkaavan oikeuksiaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että tällaiseen oikeuksien loukkaamiseen voivat vedota tuomioistuimelle tehtävässä muutoksenhaussa ainoastaan sellaiset luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, joilla oli tai joille annettiin asianosaisasema edeltäneessä hallintomenettelyssä.

 Tosiseikat, menettely ja ennakkoratkaisukysymykset

22.      Aichelberglift Karlstein GmbH:lle (jäljempänä Aichelberglift) myönnettiin lupa vedenotolle läheisestä Einsiedelbach-joesta Itävallassa sijaitsevan hiihtokeskuksen lumetusjärjestelmää varten. Aichelbergliftin hakemus tutkittiin alun perin luontodirektiivin 6 artiklan 3 kohtaan perustuvan menettelyn mukaisesti. Toimivaltainen kansallinen viranomainen päätti, ettei hakemuksen hylkäämiselle ollut perusteita, koska hankkeen vaikutukset ympäristöön ovat vähäisiä (nihil obstat).(28)

23.      Aichelbergliftin lupahakemus tutkittiin myöhemmin erillisessä hallintomenettelyssä WRG 1959:n mukaisesti.(29) Protect Natur-, Arten- und Landschaftsschutz Umweltorganisation ‑ympäristöjärjestö (jäljempänä Protect) pyysi asianosaisaseman myöntämistä kyseisessä menettelyssä luontodirektiivin 6 artiklan 3 kohdan ja Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen nojalla.

24.      Kyseisen menettelyn kuluessa Gmündin hallintoalueen viranomainen (Bezirkshauptmannschaft Gmünd) järjesti suullisen käsittelyn AVG:n 41 ja 42 §:n mukaisesti. Protect esitti hankkeesta väitteitä, jotka hylättiin sillä perusteella, ettei se ollut vedonnut WRG 1959 mukaisten oikeuksien loukkaukseen eikä siten voinut olla asianosaisena menettelyssä kansallisen lainsäädännön nojalla. Bezirkshauptmannschaft Gmünd myönsi 4.11.2013 luvan Aichelbergliftille.

25.      Protect valitti kyseisestä päätöksestä tuloksetta Landesverwaltungsgericht Niederösterreichiin (Ala-Itävallan osavaltion alueellinen hallintotuomioistuin), joka katsoi, ettei Protectilla ollut asianosaisasemaa hallintomenettelyssä, koska se ei ollut esittänyt väitteitään lupahakemuksesta määräajassa, toisin sanoen joko viimeistään suullisen käsittelyn alkamista edeltävänä päivänä tai suullisen käsittelyn aikana.(30) Protect oli siten menettänyt asianosaisasemansa AVG:n 42 §:n nojalla.

26.      Protect valitti tästä ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen. Protect väittää lähinnä, että Århusin yleissopimuksen 2 artiklan 4 ja 5 kappaleen sekä 9 artiklan 3 kappaleen nojalla sillä oli asianosaisasema WRG 1959:ään liittyvässä hallintomenettelyssä ja että sillä oli oikeudellinen intressi varmistaa, että unionin ympäristölainsäädäntöä noudatetaan.

27.      Tätä taustaa vasten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Annetaanko [vesipuitedirektiivin] 4 artiklassa tai vesipuitedirektiivissä itsessään menettelyssä, joka ei kuulu [YVA-direktiivin] mukaisen ympäristövaikutusten arvioinnin piiriin, ympäristöjärjestölle oikeuksia, joiden suojaamiseksi sillä on [Århusin yleissopimuksen] 9 artiklan 3 kappaleen nojalla mahdollisuus turvautua hallinnollisiin menettelyihin tai tuomioistuinmenettelyihin?

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

2)      Edellytetäänkö Århusin yleissopimuksen määräyksissä, että näitä oikeuksia voidaan käyttää jo menettelyssä hallintoviranomaisessa, vai riittääkö mahdollisuus myöntää oikeussuojaa tuomioistuimessa hallintoviranomaisen päätöstä vastaan?

3)      Onko sallittua, että kansallisissa menettelysäännöksissä (AVG:n 42 §) ympäristöjärjestö – kuten myös muut menettelyn osapuolet – velvoitetaan esittämään väitteensä määräajassa jo menettelyssä hallintoviranomaisissa eikä vasta hallintotuomioistuimelle tehtävässä muutoksenhaussa, ja mikäli se ei tee näin, se menettää asianosaisasemansa eikä myöskään voi enää hakea päätökseen muutosta hallintotuomioistuimessa?”

28.      Samat kysymykset nousivat esille asiassa C‑663/15, Umweltverband WWF Österreich, joka koski saman ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen unionin tuomioistuimelle esittämää ennakkoratkaisupyyntöä. Unionin tuomioistuimen presidentin 20.1.2016 antamalla määräyksellä mainittu asia ja käsiteltävä asia yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä sekä tuomion antamista varten. Umweltverband WWF Österreich, Protect, Ötztaler Wasserkraft GmbH (toinen asianosainen asiassa C‑663/15), Itävallan tasavalta, Alankomaiden kuningaskunta ja Euroopan komissio esittivät kirjallisia huomautuksia molemmista asioista. Kaikki edellä mainitut esittivät myös suullisia lausumia yhteisessä 15.3.2017 pidetyssä istunnossa.

29.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kumosi 27.4.2017 antamallaan tuomiolla Landesverwaltungsgericht Tirolin (Tirolin osavaltion alueellinen hallintotuomioistuin) 8.1.2015 antaman tuomion, josta on kyse asiassa C‑663/15, Umweltverband WWF Österreich. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoi 30.5.2017 tekemässään päätöksessä, että WWF:n vireille panema asia oli menettänyt kohteensa ja ettei oikeudenkäyntiä ollut enää tarpeen jatkaa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin päätti 28.6.2017 tekemällään päätöksellä peruuttaa asiassa C‑663/15 esittämänsä ennakkoratkaisupyynnön. Päätöksestä ilmoitettiin unionin tuomioistuimelle 10.7.2017. Asiat C‑663/15 ja C‑664/15 erotettiin toisen jaoston puheenjohtajan 11.7.2017 antamalla määräyksellä, ja asia C‑663/15 poistettiin unionin tuomioistuimen rekisteristä 14.7.2017 annetulla määräyksellä.

30.      On suoraan sanoen valitettavaa, ettei unionin tuomioistuimelle ilmoitettu aiemmin, että asian C‑663/15 osalta käsittelyä ei jatketa. Sen yksityiskohtaiseen käsittelyyn käytettiin 27.4.–10.7.2017 aikaa ja vaivaa, jotka olisi voitu käyttää hyödyllisemmin muiden vireillä olevien asioiden käsittelemiseen. Aivan kuten SEUT 267 artiklan mukaisen ennakkoratkaisumenettelyn perustana oleva yhteistyön henki edellyttää, että unionin tuomioistuin käsittelee tehokkaasti ja ripeästi käsiteltäväkseen saatetut asiat, tämä sama yhteistyön henki tarkoittaa, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on pidettävä unionin tuomioistuin ajan tasalla kaikista sellaisista olosuhteiden olennaisista muutoksista, jotka voivat vaikuttaa siihen, pysytetäänkö ennakkoratkaisupyyntö.

 Alustavat huomautukset

31.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että pääasiassa kyseessä oleva hanke koskee vedenottoa paikallisesta joesta. Siinä on siten ymmärtääkseni kyse vesipuitedirektiivin 11 artiklan 3 kohdan e alakohdassa tarkoitetusta makean pintaveden otosta. Tästä seuraa, että hanke edellyttää kyseisen säännöksen täytäntöönpanevien kansallisten toimien mukaista etukäteislupaa ja että siihen sovelletaan vesipuitedirektiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohdassa säädettyä pintavesimuodostumien tilan huonontamiskieltoa.

32.      Lisäksi on riidatonta, että Protect täyttää edellytykset kuulumiselle Århusin yleissopimuksen 2 artiklan 5 kappaleessa tarkoitettuun ”yleisöön, jota asia koskee” ja että se kuuluu myös sen 6 artiklassa tarkoitettuun laajempaan yleisön käsitteeseen.

 Onko unionin tuomioistuin toimivaltainen vastaamaan ennakkoratkaisukysymyksiin?

33.      Komissio väitti kirjallisissa huomautuksissaan, että unionin tuomioistuin on toimivaltainen vastaamaan ennakkoratkaisukysymyksiin. Olen samaa mieltä ja tarkastelen tätä kysymystä ainoastaan lyhyesti.

34.      Århusin yleissopimus on sekasopimus, jonka Euroopan unioni on tehnyt jäsenvaltioiden kanssa jakamansa toimivallan perusteella. Yleissopimuksen määräykset ovat osa unionin oikeusjärjestystä.(31) Unionin tuomioistuin on jo vahvistanut, että se on toimivaltainen tulkitsemaan Århusin yleissopimuksen eri määräyksiä,(32) ja antanut tältä osin huomattavan määrän tuomioita ennakkoratkaisupyyntöjen ja jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevien menettelyjen yhteydessä.(33)

35.      Ruskeakarhut I ‑tapauksessa unionin tuomioistuin katsoi luontodirektiivin 12 artiklan 1 kohdan yhteydessä, että kyseistä oikeudenalaa ”suurelta osin säännellään unionin oikeudessa” ja että se oli näin ollen toimivaltainen tulkitsemaan Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaletta.(34)

36.      Käsiteltävässä asiassa Protect väittää, että sen oikeus osallistua vedenottolupaa koskevaan menettelyyn ja oikeus saada asia käsitellyksi tuomioistuimessa perustuvat vesipuitedirektiivin 4 artiklaan, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan kanssa. Pintaveden ja pohjaveden otto kuuluu jäsenvaltioiden lupamenettelyjen piiriin (vesipuitedirektiivin 11 artiklan 3 kohdan e alakohta). Tällaisen luvan myöntäminen edellyttää muun muassa vesimuodostumien tilan huonontamiskiellon noudattamista (4 artiklan 1 kohta). Kiellosta voidaan poiketa vain tiukoin edellytyksin, jotka määritetään direktiivin 4 artiklan 7 kohdassa.

37.      Kun ruskeakarhut I ‑tapauksessa asetettuja sääntöjä sovelletaan suoraviivaisesti, unionin tuomioistuin on näin ollen toimivaltainen tulkitsemaan Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaletta, luettuna yhdessä vesipuitedirektiivin 4 artiklan kanssa.

 Mitkä ovat asian kannalta merkitykselliset Århusin yleissopimuksen määräykset?

38.      Århusin yleissopimuksen järjestelmän perustana olevan logiikan mukaan yleisön osallistumisen tiiviys ja yleisön oikeuksien laajuus hallintomenettelyissä on suhteutettava kyseisten hankkeiden todennäköisiin ympäristövaikutuksiin.

39.      Siten hankkeisiin, joilla todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia, sovelletaan Århusin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta(35) ja näin ollen 9 artiklan 2 kappaletta. Näiden määräysten perusteella ympäristöjärjestöillä on oikeus osallistua tällaisia hankkeita koskeviin hallintomenettelyihin ja myöhemmin oikeus riitauttaa tuomioistuimessa niissä tehty päätös.

40.      Jos hankkeella ei todennäköisesti ole merkittäviä ympäristövaikutuksia, 6 artiklaa ja siten 9 artiklan 2 kappaletta ei sovelleta. Tällaisiin menettelyihin sovelletaan ainoastaan 9 artiklan 3 kappaletta, jota sovelletaan ”[9] artiklan 1 ja 2 kappaleessa tarkoitettujen uudelleentarkastelumenettelyjen lisäksi ja niiden soveltamista rajoittamatta”. Yleisöön kuuluville 9 artiklan 3 kappale on siten varamääräys, johon voidaan vedota muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeuden saamiseksi silloin, kun 9 artiklan 1 ja 2 kappaleeseen ei voida vedota.(36)

41.      Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleessa määrätään yleisöön kuuluvien ”mahdollisuudesta turvautua hallinnollisiin tai tuomioistuinmenettelyihin yksityishenkilöiden ja viranomaisten sellaisten toimien tai laiminlyöntien tutkimiseksi uudelleen, jotka ovat sopimuspuolen kansallisen ympäristölainsäädännön säännösten kanssa ristiriidassa”. Se sisältää näin ollen mahdollisuuden osallistua menettelyyn ja riitauttaa sellaisen hallintomenettelyn päätteeksi tehdyn päätöksen (viranomaisen toimen) laillisuus, joka riitauttajan käsityksen mukaan saattaa olla vesipuitedirektiivin 4 artiklan vastainen. Se, onko menettely, jossa viranomaisen toimi riitautetaan, itsessään hallinnollinen menettely vai tuomioistuinmenettely, määräytyy kansallisen lainsäädännön perusteella – käsiteltävässä asiassa ilmenee, että Itävallassa WRG 1959:n nojalla tehtyjen päätösten osalta kyseessä on tuomioistuinmenettely.

42.      Toisin kuin 6 artiklassa 9 artiklan 3 kappaleessa ei määrätä oikeudesta osallistua päätökseen johtavaan hallintomenettelyyn. Saman artiklan 2 kappaleesta poiketen siinä ei nimenomaisesti käsitellä ympäristöjärjestöjen asiavaltuutta. Todennäköinen selitys jälkimmäiselle seikalle on nähdäkseni se, että sen jälkeen kun Århusin yleissopimuksen laatijat olivat selittäneet huolellisesti (9 artiklan 2 kappaleessa), että muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeuden yhteydessä 2 artiklan 5 kappaleen vaatimukset täyttävien ympäristöjärjestöjen katsotaan täyttävän menettelyllisen vaatimuksen siitä, että asia koskee riittävästi niiden etua tai että niillä on oikeuksia, joita on mahdollista loukata (kumpi sitten onkaan peruste asiavaltuudelle kyseisessä sopimuspuolessa), he kokivat antaneensa jo riittävästi ohjeita tästä nimenomaisesta seikasta.

43.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin yksilöi Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen käsiteltävän asian kannalta merkityksellisenä määräyksenä. Se toteaa tästä nimenomaisesti, ettei YVA-direktiivissä edellytetä vaikutusten arviointia hankkeista, joissa otetaan vettä lumetusta varten, ja että Aichelbergliftin lupahakemusta oli siten tutkittava yksinomaan vesioikeudellisten kansallisten säännösten (toisin sanoen WRG 1959:n) perusteella. Istunnossa sekä Alankomaiden hallitus että Protect väittivät, että 9 artiklan 2 kappaletta olisi pitänyt katsoa sovellettavan ainakin jossain määrin pääasian oikeudenkäynnissä.

44.      Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, ettei Aichelberglift-hanke kuulu Århusin yleissopimuksen liitteen I soveltamisalaan(37) tai YVA-direktiivin liitteen I soveltamisalaan(38) eikä sen vaikutusten arviointi ollut siten pakollista YVA-direktiivin nojalla. Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin vahvistaa tämän analyysin ennakkoratkaisupyynnössään. Århusin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen a kohtaa ei siten voida soveltaa.

45.      Kun tarkastellaan yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen b kohtaa, sopimuspuolten on määritettävä, onko kyseessä hanke, jolla ”voi olla merkittäviä ympäristövaikutuksia” (kursivointi tässä).(39) Tältä osin ”pelkkä merkittävien vaikutusten todennäköisyys synnyttää [tämän] velvoitteen”.(40) Huomioon otettavia merkityksellisiä tekijöitä ovat hankkeen mahdollisten ympäristövaikutusten laajuus, ominaisuudet ja sijainti.(41)

46.      Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevan aineiston perusteella ei voida ratkaista, kuuluuko Aichelberglift-hanke Århusin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen b kohdan soveltamisalaan. Ennakkoratkaisupyynnöstä ei etenkään ilmene, tutkittiinko pääasiassa kyseessä oleva hanke tai olisiko se pitänyt tutkia sen määrittämiseksi – YVA-direktiivin 4 artiklan 2 kohdan tai Århusin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaisesti –, oliko hankkeen vaikutukset arvioitava,(42) ja oliko Protectilla mahdollisuus riitauttaa tämän määrityksen tulokset.(43) Samoin on epäselvää, sijaitseeko hanke – ja jos sijaitsee, niin missä määrin – luontodirektiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla erityisten suojelutoimien alueella ja tutkittiinko hankkeen veteen kohdistuvien vaikutusten merkittävyyttä kyseisen direktiivin 6 artiklan 3 kohdan perusteella tehdyssä vaikutusten arvioinnissa. Täysin selvää ei ole myöskään tämän arvioinnin ja pääasiassa kyseessä olevan lupamenettelyn välinen täsmällinen suhde, vaikka se, että ne liittyvät (mahdollisesti) toisiinsa, voi olla merkityksellistä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 2 kappaleen sovellettavuuden kannalta.(44)

47.      Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä on selvittää tarvittavat tosiseikat sen määrittämiseksi, kuuluuko Aichelberglift-hanke Århusin yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen b kohdan soveltamisalaan. Jos kuuluu, silloin sovelletaan myös 9 artiklan 2 kappaletta. Siinä tapauksessa vastaukset ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksiin löytyvät jo Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 2 kappaletta koskevasta runsaasta oikeuskäytännöstä,(45) sellaisena kuin se on kehittynyt erityisesti YVA-direktiivin 11 artiklan yhteydessä, jossa toistetaan useimmat 9 artiklan 2 kappaleen määräykset.

48.      Tarkastelen seuraavaksi ennakkoratkaisukysymyksiä sen oletuksen pohjalta, että Århusin yleissopimuksen 6 artiklaa ja siten myös 9 artiklan 2 kappaletta ei sovelleta ja että ennakkoratkaisupyynnön esittämiseen johtanutta menettelyä, jossa Protect väittää Aichelbergliftille vedenottoon lumetusta varten myönnetyn luvan olevan vesipuitedirektiivin 4 artiklan vastainen, on tutkittava yksinomaan Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen kannalta.

 Ensimmäinen kysymys

49.      Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, voiko ympäristöjärjestö vedota vesipuitedirektiivin 4 artiklaan tai koko direktiiviin, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen kanssa, riitauttaakseen hallintoviranomaisessa tai tuomioistuimessa toimivaltaisen viranomaisen pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa hallintomenettelyssä, johon ei sovelleta YVA-direktiiviä, toteuttamien toimien tai laiminlyöntien laillisuuden.

50.      Tämä kysymys on muotoiltu laajasti. Käsiteltävässä asiassa toimivaltainen viranomainen toteutti hallintomenettelyn WRG 1959:n, jolla on tarkoitus panna täytäntöön vesipuitedirektiivi, mukaisesti. Pääasian oikeudenkäynnissä riitautettu toimi on WRG 1959:n perusteella myönnetty lupa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että tällaiseen lupaan voidaan hakea muutosta Landesverwaltungsgerichtissä (osavaltion hallintotuomioistuin).

51.      Keskeinen kysymys, jota on käsiteltävä tätä kysymystä tutkittaessa, on näin ollen ympäristöjärjestöjen asiavaltuus riitauttaa tällainen lupa tuomioistuimessa vesipuitedirektiivin 4 artiklan yhteydessä. Tarkastelen ensin vesipuitedirektiivin 4 artiklan merkitystä ja arvioin sen jälkeen ympäristöjärjestöjen asiavaltuutta riitauttaa tällaisten lupien laillisuus.

 Vesipuitedirektiivin 4 artiklan merkitys

52.      Itävallan hallitus väittää, ettei vesipuitedirektiivin 4 artiklalla ole välitöntä oikeusvaikutusta, koska siinä ei nimetä adressaatteja, kun taas Alankomaiden hallitus ja Protect katsovat, että tunnustetuille ympäristöjärjestöille olisi annettava mahdollisuus vedota 4 artiklaan.

53.      Vesipuitedirektiivissä viitataan veteen perintönä, jota on sellaisena suojeltava, puolustettava ja kohdeltava (johdanto-osan ensimmäinen perustelukappale). Direktiivillä luodaan puitteet, joilla estetään vesiympäristön huononemista ja tehostetaan sen suojelua ja parantamista Euroopan unionissa (johdanto-osan 19 perustelukappale ja 1 artikla). Sillä edistetään perussopimuksessa asetettuja ympäristöpolitiikan tavoitteita (johdanto-osan 11 perustelukappale).

54.      Vesipuitedirektiivin 4 artiklalla, jossa vahvistetaan direktiivin yleinen ympäristötavoite, on keskeinen asema kyseisellä direktiivillä luodussa vesiensuojelun kokonaisjärjestelmässä.

55.      Vaikka vesipuitedirektiivi onkin puitedirektiivi, unionin tuomioistuin totesi uraauurtavassa tuomiossaan Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland, että ”direktiivin – – 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa ei aseteta ohjelmallisilla ilmaisuilla pelkkiä hoidon suunnitteluun liittyviä tavoitteita vaan sillä on sitovia vaikutuksia”.(46) Vesipuitedirektiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohdan sanamuotoon, jonka mukaan ”jäsenvaltioiden on pantava täytäntöön tarvittavat toimenpiteet, jotta ehkäistään kaikkien pintavesimuodostumien tilan huononeminen”, sisältyy jäsenvaltioiden velvoite toimia vastaavasti.(47) Tätä velvoitetta on noudatettava erityisesti, kun hyväksytään vesiensuojelulainsäädännön nojalla yksittäisiä hankkeita, etenkin epäämällä lupa hankkeilta, jotka voivat huonontaa kyseisen vesimuodostuman tilaa, jollei katsota, että nämä hankkeet kuuluvat vesipuitedirektiivin 4 artiklan 7 kohdan mukaisen poikkeuksen piiriin.(48)

56.      Unionin tuomioistuin on tulkinnut laajasti vesipuitedirektiivin 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohtaan sisältyvää pintavesimuodostumien tilan huononemisen käsitettä. Kyseessä on siten huononeminen heti, kun ainakin yhden kyseisen direktiivin liitteessä V tarkoitetun laadullisen tekijän tila huononee yhdellä luokalla, vaikka tämä huononeminen ei johda pintavesimuodostuman luokan alenemiseen kokonaisuudessaan.(49)

57.      Vakiintuneessa oikeuskäytännössä on todettu, että aina kun direktiivin säännökset ovat sisällöltään ehdottomia ja riittävän täsmällisiä ja kun toimenpiteitä direktiivin panemiseksi täytäntöön ei ole toteutettu määräajassa, näihin direktiivin säännöksiin voidaan vedota kaikkia direktiivin vastaisia kansallisia säännöksiä vastaan tai siltä osin kuin näissä direktiivin säännöksissä määritellään oikeuksia, joihin yksityiset voivat vedota suhteessa valtioon.(50)

58.      Huonontamiskielto on nähdäkseni tiukka, ehdoton ja riittävän täsmällinen, jotta sillä on välitön oikeusvaikutus.(51)

59.      Ympäristödirektiivien yhteydessä unionin tuomioistuin on useasti katsonut, että yhteisen luonnonperinnön suojelua koskevilla riittävän täsmällisillä säännöksillä on välitön oikeusvaikutus, vaikka niissä ei nimenomaisesti annetakaan oikeuksia yksityisille.(52) Aivan äskettäin unionin tuomioistuin on tunnustanut luontodirektiivin 6 artiklan 3 kohdan,(53) jossa asetetaan velvoite tehdä vaikutustenarviointi ennen luvan myöntämistä hankkeelle, jolla on todennäköisesti merkittävä vaikutus suojelualueeseen, välittömän oikeusvaikutuksen. Unionin tuomioistuin on myös katsonut, että aina kun direktiivissä edellytettävien toimien laiminlyönti saattaa vaarantaa henkilöiden terveyden, asianomaisten olisi voitava vedota pakottaviin säännöksiin oikeuksiensa käyttämiseksi.(54)

60.      Näissä tuomioissa, ruskeakarhut II ‑tapaus mukaan luettuna, unionin tuomioistuin on katsonut, että olisi SEUT 288 artiklassa direktiiveille tunnustetun sitovan vaikutuksen vastaista, että tunnustetuilla ympäristöjärjestöillä ei lähtökohtaisesti olisi mahdollisuutta vedota direktiivissä säädettyihin velvoitteisiin. Jos unionin lainsäätäjä on direktiivissä asettanut jäsenvaltioille velvoitteen toimia tietyllä tavalla, tällaisen velvoitteen vaikutus menettäisi tehonsa, jos yksityiset eivät voisi vedota siihen kansallisissa tuomioistuimissaan. Sen tehokas vaikutus vaarantuisi samoin, jos kansalliset tuomioistuimet eivät voisi ottaa direktiiviä huomioon unionin oikeuden osana voidakseen määrittää, onko kansallinen lainsäätäjä käyttäessään oikeuttaan valita täytäntöönpanon muoto ja keinot pysynyt sille direktiivissä jätetyn harkintavallan rajoissa.(55)

61.      Mahdollisuus vedota vesipuitedirektiivin 4 artiklaan perustuu (unionin oikeuden vastaiseen) toimenpiteeseen, joka on kiellettävä. Ympäristöjärjestöt voivat nähdäkseni siten vedota 4 artiklaan siltä osin kuin niille on annettu kansallisessa lainsäädännössä oikeussuojakeinot tätä varten.(56)

 Onko ympäristöjärjestöllä asiavaltuus vedota vesipuitedirektiivin 4 artiklaan?

62.      Itävallan hallitus väittää, että 14 artiklaan sisältyvää suppeaa säännöstä lukuun ottamatta vesipuitedirektiivissä ei anneta osallistumis- tai muutoksenhakuoikeutta. Tämä on ristiriidassa tiettyjen muiden ympäristödirektiivien kanssa,(57) joista osaa muutettiin nimenomaisesti Århusin yleissopimuksen 9 artiklassa taattujen oikeuksien täytäntöönpanemiseksi.(58) Se lisää, että yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleella, johon Protect vetoaa asianvaltuutensa oikeuttamiseksi, ei ole välitöntä oikeusvaikutusta.

 Yleisiä huomautuksia Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen tulkinnasta

63.      Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleessa määrätään, että yleisöön kuuluvilla (joihin sisältyvät 2 artiklan 4 kappaleen nojalla ympäristöjärjestöt), jotka täyttävät mahdolliset kansallisessa lainsäädännössä asetetut vaatimukset, on mahdollisuus turvautua hallinnollisiin menettelyihin tai tuomioistuinmenettelyihin yksityishenkilöiden ja viranomaisten sellaisten toimien tai laiminlyöntien tutkimiseksi uudelleen, jotka ovat sopimuspuolen kansallisen ympäristölainsäädännön säännösten kanssa ristiriidassa. Siinä annetaan näin ollen oikeus muun muassa riitauttaa hallintomenettelyissä tehdyt hallintoviranomaisten toimet.

64.      On riidatonta, ettei käsiteltävässä asiassa sovelleta mitään unionin oikeuden säännöksiä, jotka olisi annettu nimenomaisesti Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen täytäntöönpanemiseksi. Etenkin vesipuitedirektiivissä luodaan lainsäädännölliset puitteet täsmentämättä sen täytäntöönpanon edellyttämiä yksityiskohtaisia menettelysääntöjä. Sen 4 artiklassa ei sellaisenaan anneta ympäristöjärjestöille oikeutta muutoksenhakuun hallintoviranomaisessa tai tuomioistuimessa. Ainoa merkityksellinen säännös vaikuttaa olevan 14 artiklan (”Kansalaisille tiedottaminen ja kansalaisten kuuleminen”) 1 kohta, jossa säädetään, että jäsenvaltioiden on ”kannustettava kaikkia asianomaisia osapuolia osallistumaan [kyseisen] direktiivin täytäntöönpanoon”.(59) Mainittu säännös on nähdäkseni liian abstrakti, jotta siihen voitaisiin vedota suoraan menettelyllisten oikeuksien lähteenä.

65.      Unionin tuomioistuin on todennut, ettei Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleella ole välitöntä oikeusvaikutusta.(60) Ympäristöjärjestöt eivät siten voi vedota suoraan kyseiseen määräykseen vaatiakseen asiavaltuutta riitauttaa kansallisten viranomaisten toimia, kuten Aichelbergliftille myönnetyn luvan.

66.      Silloin, kun unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä, kunkin jäsenvaltion asiana on sisäisessä oikeusjärjestyksessään antaa menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan yksityisillä unionin oikeuden – käsiteltävässä asiassa vesipuitedirektiivin, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen kanssa – perusteella olevat oikeudet, ja niiden velvollisuutena on taata jokaisessa tapauksessa näiden oikeuksien tehokas suoja.(61)

67.      Jäsenvaltioiden menettelyllinen itsemääräämisoikeus ei ole ehdoton. Sitä on käytettävä Århusin yleissopimuksen ja vesipuitedirektiivin tarkoitusten ja tavoitteiden mukaisesti.

68.      Muistutan, että Lissabonin sopimuksen tultua voimaan 1.12.2009 SEU 3 artiklan 3 kohdassa esitetystä periaatteesta ”korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen” on tullut unionin oikeuden ohjenuora. Sama periaate vahvistetaan myös Euroopan unionin perusoikeuskirjan,(62) joka – samoin Lissabonin sopimuksen voimaantulon seurauksena – on osa unionin primaarilainsäädäntöä ja jota on pidettävä yhtenä johdetun oikeuden tulkintavälineenä, 37 artiklassa.(63)

69.      Vesipuitedirektiivistä seuraa, että jäsenvaltioiden vastuulla on panna täytäntöön direktiivin ympäristötavoitteet, sellaisina kuin ne määritetään erityisesti sen 1 ja 4 artiklassa, ja että direktiivin onnistuneen täytäntöönpanon edellytyksinä ovat erityisesti kansalaisille tiedottaminen, heidän kuulemisensa ja osallistumisensa (johdanto-osan 14 perustelukappale).(64) Lisäksi vesipuitedirektiivin 14 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on kannustettava kaikkia asianomaisia osapuolia osallistumaan direktiivin täytäntöönpanoon.

70.      Niistä ilmenee, miten Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaletta on tulkittava. Vesipuitedirektiivin 14 artiklan 1 kohdan mukainen yleisön osallistuminen hallintomenettelyyn sen varhaisessa vaiheessa olisi enimmäkseen merkityksetöntä, ellei ainakin osalla yleisöön kuuluvista ole mahdollisuutta saada asiavaltuutta menettelyn myöhemmissä vaiheissa erityisesti riitauttaakseen kyseisessä menettelyssä tehtyjen päätösten yhdenmukaisuuden direktiivin kanssa.

 Kriteerit, joista jäsenvaltio voi säätää Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaisesti

71.      Jäsenvaltioilla on Århusin yleissopimuksen yhteydessä eittämättä paljon liikkumavaraa. Etenkin Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleeseen sisältyvä mahdollisuus turvautua hallinnollisiin menettelyihin tai tuomioistuinmenettelyihin voidaan antaa ainoastaan niille yleisöön kuuluville, jotka ”täyttävät mahdolliset kansallisessa lainsäädännössä asetetut vaatimukset”.

72.      Antaessaan menettelysääntöjä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen täytäntöönpanemiseksi jäsenvaltioiden on kuitenkin pidettävä mielessä, että yleissopimuksella pyritään varmistamaan, että ”yleisöllä, mukaan lukien järjestöt, olisi käytettävissään tehokkaita oikeudellisia menettelyjä oikeutettujen etujensa turvaamiseksi ja lainsäädännön täytäntöönpanemiseksi” (johdanto-osan 18. perustelukappale).

73.      Ilmaus ”jotka täyttävät mahdolliset kansallisessa lainsäädännössä asetetut vaatimukset” ei voi olla ”tekosyy ottaa käyttöön tai pitää voimassa niin tiukkoja arviointiperusteita, että ne tosiasiallisesti estävät kaikkia tai lähes kaikkia ympäristöjärjestöjä riitauttamasta sellaisia toimia tai laiminlyöntejä, jotka ovat kansallisen ympäristölainsäädännön säännösten kanssa ristiriidassa”; kyseinen ilmaus ”edellyttää sopimuspuolilta itsehillintää olla asettamatta liian tiukkoja arviointiperusteita. Tällaisiin menettelyihin osallistumisen pitäisi siten olla oletusarvo eikä poikkeus”; ”tällaisten arviointiperusteiden olisi oltava yhdenmukaisia muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeuden varmistamista koskevien yleissopimuksen tavoitteiden kanssa”.(65) Tämän ilmauksen kaikkein luonnollisin tulkinta on mielestäni se, että sillä viitataan vaihtoehtoisiin menettelyllisiin vaatimuksiin, joiden mukaan asian täytyy koskea riittävästi yleisöön kuuluvien etua tai yleisöön kuuluvilla on oltava oikeuksia, joita on mahdollista loukata.

74.      Ratkaisuehdotuksessani Djurgården-Lilla Värtans Miljöskyddsförening(66) arvioin sitä, mitä edellytyksiä jäsenvaltiot voivat asettaa direktiivin 85/337 (jonka on nyt korvannut YVA-direktiivi) 1 artiklan 2 kohdan perusteella, jossa viitataan ”kansallisen lainsäädännön mahdollisiin vaatimuksiin”.(67) Siinä esittämiäni toteamuksia voidaan soveltaa käsiteltävässä asiassa. Ympäristöjärjestöillä, jotka edistävät ympäristönsuojelua ja täyttävät kansallisessa lainsäädännössä asetetut, asian saamista käsitellyksi tuomioistuimessa helpottavat objektiivisesti perustellut, avoimet ja syrjimättömät edellytykset, on mielestäni oltava oikeus vedota Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleeseen.

75.      Tästä seuraa, ettei kansallisessa lainsäädännössä voida sulkea yleisesti pois kaikkien ympäristöjärjestöjen 9 artiklan 3 kappaleesta johtuvia oikeuksia kansallisessa lainsäädännössä näiden oikeuksien käyttämiselle asetettavien ”vaatimusten” verukkeella.(68) Ratkaisuehdotuksessani Trianel(69) totesin, että kuten Ferrarista, jonka ovet ovat lukossa, muutoksenhakumenettelystä ei ole käytännössä hyötyä, jos tietyt kanteet on suljettu täysin sen ulkopuolelle.

76.      Tällaisella ilmaisun ”mahdolliset vaatimukset” tulkinnalla olisi nimittäin järjettömiä seurauksia. Menettelyllinen järjestelmä, jossa käytännössä suljetaan pois kaikkien ympäristöjärjestöjen oikeus riitauttaa vesipuitedirektiivin täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisten säännösten perusteella toteutettuja hallintotoimia, olisi omiaan heikentämään merkittävästi 4 artiklassa säädetyn kiellon tehokasta vaikutusta(70) ja yleisemmin vaarantamaan vakavasti perusoikeuskirjan 37 artiklaan kirjatun ympäristönsuojelun korkeaa tasoa koskevan tavoitteen saavuttamisen.

 Ympäristönsuojelujärjestöjen rooli

77.      Luonnonympäristö kuuluu meille kaikille, ja olemme yhdessä vastuussa sen suojelemisesta. Unionin tuomioistuin on tunnustanut, että unionin ympäristölainsäädännön säännökset useimmiten liittyvät yleiseen etuun eivätkä pelkästään yksityisten intressien suojelemiseen erikseen tarkasteltuina.(71) Vesi sen enempää kuin siinä uiva kalakaan ei voi viedä asiaa oikeuteen. Myöskään puilla ei ole asiavaltuutta.(72)

78.      Sekä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ennakkoratkaisupyynnössään että Itävallan hallitus istunnossa ovat selittäneet, että Itävallan lainsäädännössä kantajalla on asiavaltuus hallinto- tai tuomioistuinmenettelyissä ainoastaan siltä osin kuin sillä on subjektiivisia aineellisia oikeuksia, joita se väittää loukatun. Ympäristöjärjestöt eivät voi jo luonteensa vuoksi täyttää aineellisia oikeuksia koskevaa edellytystä. Tällaisen järjestön on siten käytännössä mahdotonta riitauttaa hallintopäätöstä hallintoviranomaisessa tai tuomioistuimessa riippumatta siitä, miten huolellisesti ne toimivat tai miten merkityksellisiä ovat huomautukset, joita ne esittäisivät.

79.      Ymmärtääkseni edes yksityiset oikeudenhaltijat eivät voisi nostaa kannetta, jossa vedotaan sellaisen säännöksen rikkomiseen, jolla on tarkoitus suojella ympäristöä sinänsä tai jolla suojataan yleistä etua, kuten vesipuitedirektiivin 4 artiklassa säädetty huonontamiskielto. Tästä seuraa, että elleivät yksityisten aineelliset oikeudet satu olemaan yhteneviä yleisen edun kanssa ja elleivät nämä yksityiset päätä ryhtyä toimiin näiden oikeuksien käyttämiseksi toimivaltaisessa viranomaisessa tai tuomioistuimessa, kukaan ei voi toimia ympäristön suojelemiseksi.(73)

80.      Kuten selitin ratkaisuehdotuksessani Djurgården-Lilla Värtans Miljöskyddsförening,(74) ympäristönsuojelujärjestöt ovat ilmaus kollektiivisista ja yleisistä intresseistä, joita kukaan muu ei muuten voisi puolustaa. Ne yhdistävät yhteen ainoaan kanteeseen hyvin monien yksityisten vaatimukset, toimivat suodattimena ja tarjoavat erityisosaamistaan, jolloin tuomioistuimet ovat paremmassa asemassa lopullisen päätöksenteon kannalta. Ne siten tehostavat pitkällä tähtäimellä ympäristöä koskevia menettelyjä. Näin tehdessään ympäristöjärjestöillä on ratkaiseva asema yhteisen ympäristöperintömme suojelussa.

81.      Århusin yleissopimuksen laatijat eivät päättäneet ottaa käyttöön yleisen edun nimissä nostettavaa kannetta ympäristöasioissa. Ne päättivät sen sijaan vahvistaa ympäristöjärjestöjen asemaa. Näin ne valitsivat keskitien kahden ääripään eli maksimalistisen (actio popularis) ja minimalistisen (kanneoikeus ainoastaan osapuolilla, joiden etua asia suoraan koskee) lähestymistavan väliltä.(75) Tämä oli mielestäni järkevä ja pragmaattinen kompromissi.

82.      Unionin tuomioistuin on myöntänyt, että yleisöön kuuluvilla ja järjestöillä on oltava aktiivinen rooli ympäristön puolustamisessa.(76) Århusin yleissopimuksen johdanto-osan 7., 13. ja 17. perustelukappaleessa korostetaan ympäristöjärjestöjen merkitystä. Kuten julkisasiamies Kokott perustellusti huomautti ruskeakarhut II ‑tapauksessa esittämässään ratkaisuehdotuksessa,(77) tiettyjen kaikki muut kansallisen lainsäädännön mahdolliset vaatimukset täyttävien järjestöjen ympäristönsuojelua koskevan intressin tunnustamisesta määrätään Århusin yleissopimuksen 2 artiklan 5 kappaleessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on samoin tähdentänyt kansalaisjärjestöjen asemaa ja todennut, että yleisöön liittyvissä asioissa niitä voidaan luonnehtia yhteiskunnallisiksi ”vahtikoiriksi”.(78)

83.      Yleisesti ottaen katson, että hallinto- tai tuomioistuinmenettelyssä päätöksentekijällä olisi oltava pikemminkin paljon kuin vähän tietoa ehdotetun hankkeen ympäristövaikutuksista. Tämä puoltaa asiavaltuuden antamista ympäristöjärjestöille, jotka täyttävät kansallisessa lainsäädännössä niiden olemassaololle ja toiminnalle asetetut merkitykselliset vaatimukset.(79) Kun otetaan huomioon tällaisten järjestöjen asema ympäristöasioissa, niillä on erityisen hyvät edellytykset esittää olennaista tietoa.

84.      Århusin yleissopimuksen 2 artiklan 5 kappale ja 9 artiklan 3 kappale toimivat nähdäkseni mallina siitä, miten ympäristöjärjestöjen roolia ympäristön edun ajajina olisi lähestyttävä. Jos unionin ympäristödirektiiveissä asetetaan sitovia velvoitteita jäsenvaltioille, Århusin yleissopimuksen 2 artiklan 5 kappaleessa määrätyt vaatimukset täyttävien ympäristöjärjestöjen olisi lähtökohtaisesti voitava nostaa tuomioistuimessa kanne, jossa vedotaan näiden velvoitteiden laiminlyöntiin, yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaisesti.

85.      Yksityisillä, joita koskevalla hankkeella on ympäristövaikutuksia, on luonnollisestikin asiavaltuus puolustaa omaisuuttaan tai muita etujaan hankkeen mahdollisesti aiheuttamilta vahingoilta. Jos ympäristöjärjestöiltä evätään asiavaltuus pyytää tuomioistuinta tutkimaan, onko hallintopäätös vesipuitedirektiivin 4 artiklasta johtuvien kaltaisten jäsenvaltiota sitovien velvoitteiden mukainen, ympäristö – toisin sanoen yleinen etu – jää vaille asianmukaista edustusta ja puolustusta. Tämä johtaisi siihen absurdiin tulokseen, että yksityisomaisuutta ja yksityisten etuja suojattaisiin paremmin hallinnon mahdollisilta virheiltä kuin yleistä etua. Unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ole voinut olla tällainen ristiriita.

 Perusoikeuskirjan 47 artiklan vaikutus

86.      Vesipuitedirektiivin 4 artiklaa on lisäksi tulkittava perusoikeuskirjan 47 artikla huomioon ottaen.(80)

87.      Kyseisessä unionin primaarioikeuden määräyksessä vahvistetaan tehokkaita oikeussuojakeinoja koskeva periaate. Siinä edellytetään, että jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava kyseisessä artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa.(81)

88.      Perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa määrätään, että perusoikeuskirjaan voidaan vedota jäsenvaltioita vastaan ainoastaan silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta.(82) Jos jäsenvaltio antaa menettelysääntöjä, joissa rajoitetaan ympäristöjärjestön mahdollisuutta nostaa yleisen edun nimissä kanne, jossa vedotaan vesipuitedirektiivin 4 artiklan rikkomiseen, se soveltaa unionin oikeudesta johtuvia velvoitteita perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.(83) Perusoikeuskirjan 47 artiklan merkityksellisyys ei myöskään rajoitu tapauksiin, joissa unionin oikeuden aineelliseen säännökseen yhdistyy luonteeltaan menettelyllinen säännös, jossa annetaan oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan.(84)

89.      Menettelysääntö, jonka vuoksi ympäristöjärjestön on lähtökohtaisesti ja käytännössä erittäin vaikea toimia Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleessa määrätyssä tehtävässä ja riitauttaa sellaisen hallintopäätöksen laillisuus, joka on sen mukaan tehty vesipuitedirektiivin 4 artiklan vastaisesti, loukkaa väistämättä unionin oikeuteen sisältyvää perusoikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin.(85)

90.      Se, että jäsenvaltio on valinnut kansallisessa oikeusjärjestyksessään oikeuksiin perustuvan asiavaltuuden eikä etuun perustuvaa asiavaltuutta, ei riitä tekemään tällaisesta yleisestä poissulkemisesta laillista. Århusin yleissopimuksen 9 artiklan sanamuoto kokonaisuutena luettuna osoittaa, että yleissopimuksen laatijat olivat täysin tietoisia sopimuspuolten asiavaltuutta koskevien säännösten eroista. He muotoilivat 9 artiklaan sisältyvät ympäristöjärjestöjen asiavaltuutta koskevat järjestelyt huolellisesti siten, että asiavaltuus ei ole riippuvainen kunkin sopimuspuolen tekemästä valinnasta.

 Päätelmät

91.      Ympäristöjärjestöjen asiavaltuuden tunnustaminen Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaisesti ei tässä tilanteessa tarkoita sitä, että tälle määräykselle annettaisiin vaivihkaa välitön oikeusvaikutus. Se on pikemminkin looginen seuraus tarpeesta turvata vesipuitedirektiivin 4 artiklan tehokas vaikutus, kun asiaa tarkastellaan tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan perusoikeuden näkökulmasta.

92.      Unionin tuomioistuin on useissa yhteyksissä ollut valmis tukemaan unionin ympäristölainsäädännön laajaa, teleologista tulkintaa.(86) Ehdottamassani lähestymistavassa pelkästään vahvistetaan se, mitä unionin tuomioistuin on jo todennut ruskeakarhut II ‑tapauksessa.

93.      Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevista tiedoista ilmenee lisäksi, ettei ehdottamani tulkinta ole ristiriidassa Bundes-Verfassungsgesetzin 132 §:n 1 momentin kanssa (joka kuuluu VII lukuun ”Perustuslailliset ja hallinnolliset takeet”). Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, kyseinen perustuslain säännös huomioon ottaen ainoastaan sellaiset luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, jotka väittävät hallintoviranomaisen päätöksen loukkaavan oikeuksiaan ja joilla oli asianosaisasema edeltäneessä hallintomenettelyssä, voivat vedota näiden oikeuksien loukkaamiseen hakemalla kyseiseen päätökseen muutosta hallintotuomioistuimessa. Ymmärrän asian niin, etteivät nämä vaatimukset vaikuta olevan esteenä sille, että tunnustetaan ympäristöjärjestöjen asiavaltuus riitauttaa hallintopäätösten laillisuus Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaisesti.

94.      Ensimmäiseen kysymykseen on näin ollen vastattava, että vesipuitedirektiivin 4 artiklaa, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen ja perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille menettelysäännöille, jotka estävät kansallisen lainsäädännön vaatimusten mukaisesti asianmukaisesti perustettua ja toimivaa ympäristöjärjestöä turvautumasta Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleessa tarkoitettuihin hallinnollisiin menettelyihin tai tuomioistuinmenettelyihin toimivaltaisten viranomaisten sellaisten toimien riitauttamiseksi, jotka on tehty kyseisen direktiivin täytäntöönpanemiseksi annetun kansallisen lainsäädännön säännösten mukaisessa hallintomenettelyssä.

95.      Koska olen vastannut ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ensimmäiseen kysymykseen myöntävästi, on tarkasteltava myös toista ja kolmatta kysymystä.

 Toinen kysymys

96.      Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, edellytetäänkö Århusin yleissopimuksessa, että ympäristöjärjestö voi vedota vesipuitedirektiivin 4 artiklan rikkomiseen jo menettelyssä hallintoviranomaisessa, vai riittääkö, että tällaisella järjestöllä on mahdollisuus riitauttaa hallintoviranomaisen asianomaisen menettelyn päätteeksi tekemä päätös tuomioistuimessa.

97.      Ensimmäiseen kysymykseen ehdottamastani vastauksesta seuraa, että ympäristöjärjestön on voitava vedota vesipuitedirektiivin 4 artiklaan, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen kanssa, riitauttaakseen hallintoviranomaisen päätöksen, joka on tehty vesipuitedirektiivin täytäntöönpanemiseksi annetun kansallisen lainsäädännön säännösten mukaisessa hallintomenettelyssä.

98.      Avoinna on edelleen se, edellytetäänkö Århusin yleissopimuksessa myös, että ympäristöjärjestö voi vedota vesipuitedirektiivin 4 artiklaan tällaisen hallintomenettelyn kuluessa. Onko sille toisin sanoen annettava oikeus osallistua tällaiseen menettelyyn? Pohdin tätä kysymystä kahdessa vaiheessa: ensin yleisluonteisesti ja sitten niin, että otan huomioon Itävallan oikeuden erityispiirteet.

 Osallistumisoikeus: yleisiä havaintoja

99.      Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleessa annetaan oikeus turvautua hallinnollisiin menettelyihin tai tuomioistuinmenettelyihin ”viranomaisten – – toimien” tutkimiseksi uudelleen. Näihin kuuluisivat hallintomenettelyn päätteeksi tehdyt hallinnolliset päätökset. Toisin kuin Århusin yleissopimuksen 6 artiklassa sen 9 artiklan 3 kappaleessa ei anneta oikeutta osallistua hallintomenettelyihin. Näitä oikeuksia on arvioitava 6 artiklan valossa. Edellä esittämistäni syistä(87) perustan tarkasteluni kuitenkin siihen olettamaan, ettei Århusin yleissopimuksen 6 artiklaa ja 9 artiklan 2 kappaletta sovelleta käsiteltävässä asiassa.

100. Se, että ympäristöjärjestöllä on oikeus riitauttaa hallinnollinen päätös, ei sinänsä merkitse oikeutta osallistua kyseisen päätöksen tekemiseen johtaneeseen menettelyyn. Unionin tuomioistuin on todennut, että osallistuminen ympäristöä koskeviin päätöksentekomenettelyihin on erillinen oikeus, jonka päämäärät eroavat tuomioistuimelle osoitettavan muutoksenhaun päämääristä.(88)

101. Toisin kuin joissain muissa ympäristödirektiiveissä(89) vesipuitedirektiivissä ei nimenomaisesti säädetä yleisön osallistumisesta. Siinä ei myöskään edellytetä, kuten luontodirektiivissä, että viranomaiset myöntävät hankkeelle luvan vasta ”kuultuaan tarvittaessa kansalaisia”.

102. Vesipuitedirektiivin 14 artiklan, jonka otsikko on ”Kansalaisille tiedottaminen ja kansalaisten kuuleminen”, 1 kohdassa kuitenkin säädetään, että jäsenvaltioiden on ”kannustettava kaikkia asianomaisia osapuolia osallistumaan direktiivin täytäntöönpanoon”,(90) ja sen johdanto-osan 14 perustelukappaleessa todetaan, että direktiivin onnistuneen täytäntöönpanon edellytyksinä ovat erityisesti kansalaisille tiedottaminen, heidän kuulemisensa ja osallistumisensa. WRG 1959:ään perustuvan luvan myöntämismenettelyä on pidettävä vesipuitedirektiivin täytäntöönpanona.(91)

103. Vaikuttaa nähdäkseni siltä, että jos jäsenvaltion vesipuitedirektiivin 14 artiklan 1 kohdan mukaisesti järjestämään yleisön ”osallistumiseen” ei liity menettelyllisiä oikeuksia, joiden ansiosta yleisöön kuuluvat voivat esittää näkemyksensä ja joiden mukaan toimivaltaisen viranomaisen on otettava nämä näkemykset huomioon, tällä ei kunnioiteta kyseisen säännöksen tavoitetta. Tällainen yleisön ”osallistumisen” muoto ei ansaitsisi tulla nimitetyksi ”kuulemiseksi”. Se muistuttaisi enemmän toimivaltaisen viranomaisen yleisölle antamaa ”ilmoitusta aikomuksistaan”.

104. Unionin tuomioistuin on jo selittänyt, että asianosaisasema hallintomenettelyssä mahdollistaa ympäristöjärjestölle aktiivisemman osallistumisen päätöksentekomenettelyyn kehittelemällä edelleen ja suuremmalla painoarvolla väitteitään, jotka koskevat suunnitellusta hankkeesta ympäristölle aiheutuvia riskejä. Toimivaltaisten viranomaisten on otettava nämä väitteet huomioon ennen kyseistä hanketta koskevan luvan myöntämistä. Ilman tällaista osallistumista ympäristönsuojeluun liittyvät seikat jäävät esittämättä tai ottamatta huomioon, jolloin vesipuitedirektiivin 14 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun menettelyn perustavanlaatuista tavoitetta eli ympäristönsuojelun korkean tason varmistamista ei saavuteta.(92)

105. Lisäksi hallintomenettelyn tavoitteena ympäristöasioissa, veteen liittyvät mukaan luettuina, on tehdä päätös, jossa sovitetaan yhteen hakijan intressi luvan saamiseen ja ympäröivän ympäristön asettamat rajoitteet. Tehokas menettely on sellainen, jossa ympäristöjärjestö voi osallistua menettelyyn sen varhaisessa vaiheessa tuodakseen esille asiaan liittyvät ympäristönäkökohdat. Tämä mahdollistaa tasapainoisen menettelyn ja voi vähentää myöhemmän riita-asian todennäköisyyttä. Unionin tuomioistuin on aina tiedostanut tarpeen edistää menettelyllistä ekonomiaa erilaisissa menettelyissä.(93)

106. Tästä seuraa, että asianosaisaseman antaminen ympäristöjärjestöille hallintomenettelyissä, jotta ne voivat vedota suoraan sovellettaviin unionin oikeuden ympäristöä koskeviin säännöksiin, kuten vesipuitedirektiivin 4 artiklaan,(94) myötävaikuttaa vesiympäristön säilyttämiseen ja parantamiseen unionissa ja yleisemmin unionin ympäristölainsäädännön tavoitteiden saavuttamiseen.(95)

107. Silloin, kun unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on yhdenmukaisen tulkinnan periaatteen mukaisesti tulkittava kansallisia menettelysääntöjä niin pitkälti kuin mahdollista näiden tavoitteiden mukaisesti, jotta varmistetaan niiden tehokas täytäntöönpano.(96)

 Osallistumisoikeus: Itävallan lainsäädäntö

108. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että Bundes-Verfassungsgesetzin 132 §:n 1 momentin mukaan ainoastaan luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, jolla oli asianosaisasema edeltävässä hallintomenettelyssä, voi hakea muutosta tällaisen menettelyn päätteeksi tehtyyn päätökseen tuomioistuimessa tai hallintotuomioistuimessa (tässä tapauksessa tietyn osavaltion hallintotuomioistuimessa). Asianosaisasema hallintomenettelyssä ja muutoksenhakuoikeus ovat siten suoraan yhteydessä toisiinsa. Asianosaisaseman puuttuminen tai menettäminen hallintoviranomaisen menettelyssä johtaa siten kyseisen hallintoviranomaisen päätöstä koskevan muutoksenhakuoikeuden menettämiseen.

109. Tällainen edellytys, jonka mukaan henkilön on täytynyt osallistua edeltävään hallintomenettelyyn, ei lähtökohtaisesti vaikuta heikentävän Århusin yleissopimuksessa tai vesipuitedirektiivissä taattuja oikeuksia. Perusoikeuskirjan 47 artiklan mukainen oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja tehokkuusperiaate eivät ole esteenä tällaiselle vaatimukselle edellytyksenä kanteen nostamiselle, jos tätä oikeussuojakeinoa koskevat säännöt eivät heikennä kohtuuttomasti oikeussuojan tehokkuutta.(97)

110. Ymmärtääkseni Itävallan lainsäädännön nojalla ympäristöjärjestön on kuitenkin käytännössä mahdotonta saada asianosaisasemaa tällaisessa hallintomenettelyssä voidakseen edistää vesipuitedirektiivin 4 artiklassa vahvistettuja unionin ympäristölainsäädännön pakottavia tavoitteita.(98)

111. Jos kansallisen lainsäädännön mukainen tilanne todellakin on edellä kuvatun kaltainen – minkä todentaminen on yksinomaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asia –, asianosaisaseman epääminen ympäristöjärjestöltä hallintomenettelyssä merkitsisi sen tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden epäämistä, joka tällaisella järjestöllä on Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen perusteella, luettuna yhdessä vesipuitedirektiivin 4 artiklan kanssa. Ensimmäiseen kysymykseen ehdottomastani vastauksesta seuraa, että jos kyseinen osallistumisoikeus on välttämätön vesipuitedirektiivin 4 artiklassa vahvistettujen unionin ympäristölainsäädännön pakottavien tavoitteiden edistämiseksi, tätä oikeutta ei voida evätä ympäristöjärjestöltä.

112. Toiseen ennakkoratkaisukysymykseen on siten vastattava seuraavasti:

–      Kansallisen tuomioistuimen on tulkittava asianosaisasemaan hallintomenettelyssä, jossa on kyse luvan myöntämisestä ja joka perustuu vesipuitedirektiivin täytäntöönpanemiseksi annetun pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen kansalliseen lainsäädäntöön, liittyviä kansallisia menettelysääntöjään niin pitkälti kuin mahdollista vesipuitedirektiivissä (erityisesti sen 4 artiklassa ja 14 artiklan 1 kohdassa) asetettujen tavoitteiden mukaisesti, jotta ympäristöjärjestöt voivat vedota kyseisiin säännöksiin kansallisen viranomaisen hallintomenettelyssä.

–      Jos kansallisen lainsäädännön vaatimusten mukaisesti asianmukaisesti perustetun ja toimivan ympäristöjärjestön oikeus riitauttaa toimivaltaisten kansallisten viranomaisten hallintomenettelyssä toteuttamia toimia vesipuitedirektiivin 4 artiklan perusteella hallintoviranomaisessa tai tuomioistuimessa edellyttää, että järjestö on osallistunut edeltävään hallintomenettelyyn, vesipuitedirektiivin 4 artiklaa, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen ja perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille menettelysäännöille, jotka estävät tällaista järjestöä saamasta asianosaisasemaa kyseisessä menettelyssä.

 Kolmas kysymys

113. Kolmannella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii lähinnä selvittämään, voidaanko AVG:n 42 §:n kaltaisissa kansallisissa menettelysäännöissä velvoittaa ympäristöjärjestöt esittämään väitteensä määräajassa lupamenettelyvaiheessa ja säätää, että mikäli ne eivät tee näin, ne menettävät asianosaisasemansa kyseisessä menettelyssä samoin kuin oikeuden riitauttaa toimivaltaisessa tuomioistuimessa toimivaltaisten viranomaisten kyseisessä menettelyssä myöhemmin toteuttamat toimet.(99)

114. Tunnustan, että pidän kysymyksen muotoilua outona. Loogisesti voitaisiin ajatella, että AVG:n 42 §:ää voidaan soveltaa vain sellaiseen, joka on jo asianosainen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kuitenkin selittää, että Itävallan prosessilainsäädännössä (WRG 1959:n 102 §:n 1 momentti) Protectin kaltaiset ympäristöjärjestöt eivät voi saada asianosaisasemaa tällaisessa menettelyssä.(100) Voitaisiin näin ollen olettaa, että joko AVG:n 42 §:ää ei voida soveltaa Protectiin tai, jos sitä sovelletaan Protectiin, tällä ei olisi vaikutusta pääasian oikeudenkäynnin tulokseen. Tällaisessa tilanteessa kolmas kysymys vaikuttaisi hypoteettiselta.(101)

115. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen selityksistä voidaan kuitenkin päätellä, että Protectin pyyntö asianosaisasemasta hylättiin yhdessä sen hankkeesta esittämien väitteiden kanssa AVG:n 42 §:n nojalla sillä perusteella, ettei Protect ollut esittänyt vesioikeudellisia väitteitä (WRG 1959:n nojalla) määräajassa hallintomenettelyn kuluessa.(102) Tämä viittaisi siihen, että Protect olisi voinut saada asianosaisaseman, jos se olisi esittänyt nämä väitteet määräajassa.

116. Istunto ei tuonut ratkaisua tähän ongelmaan.

117. Oletan jäljempänä, että Protect olisi voinut turvata asianosaisaseman hallintomenettelyssä esittämällä vaaditut väitteet määräajassa.

118. Itävallan hallitus väittää (oletettavasti kansallisesta lainsäädännöstä esittämänsä tulkinnan perusteella), että Protectin olisi pitänyt esittää väitteet eikä odottaa asianosaisaseman saamista.

119. Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevan aineiston perusteella Itävallan lainsäädännön nojalla on mielestäni kaikkea muuta kuin selvää, että ympäristöjärjestön voitaisiin olettaa ymmärtävän, että se voi turvata asianosaisaseman hallintomenettelyssä, jossa käsitellään lupahakemusta veden ottamiseksi lumetusta varten, yksinkertaisesti esittämällä väitteitä AVG:n 42 §:n mukaisesti. WRG 1959:n 102 §:n 3 momentissa pikemminkin varataan mahdollisuus esittää tällaisia väitteitä ainoastaan asianosaisille, kun taas saman pykälän 1 momentin mukaan ympäristöjärjestö, jolla ei ole subjektiivisia julkisoikeudellisia oikeuksia, ei voi saada asianosaisasemaa.

120. Olisi nähdäkseni kohtuutonta ja harhaanjohtavaa vaatia, että ympäristöjärjestö tästä huolimatta esittää väitteitä tällaisessa tilanteessa (kyse olisi tällöin melkeinpä spekuloinnista). AVG:n 42 §:n soveltaminen ja Protectin asianosaisaseman epääminen tällaisessa tilanteessa tarkoittaisi Protectin rankaisemista siitä, ettei se ole tehnyt jotakin, mitä se ei kansallisen lainsäädännön nojalla voi tehdä. Tällainen menettelysääntö ei nähdäkseni täytä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 4 kappaleessa asetettuja oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden vaatimuksia. Se muistuttaa oudosti Kafkan teoksessa ”Oikeusjuttu” kuvattua kuolevan miehen tilannetta, jossa miehelle – joka on yrittänyt koko elämänsä kulkea portista, joka nyt suljetaan – kerrotaan, että portti oli ollut auki koko ajan.

121. Kansallisen tuomioistuimen asia on varmistaa, toimivatko kansalliset säännöt todellakin tällä tavalla. Jos toimivat, siinä tapauksessa se, että Protectilta evätään asianosaisasema hallintomenettelyssä ja näin sen oikeus saada asia käsitellyksi tuomioistuimessa, merkitsisi sitä, että Protectilta evätään tehokkaita oikeussuojakeinoja koskeva oikeus, joka sillä ympäristöjärjestönä on vesipuitedirektiivin 4 artiklan nojalla, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen kanssa.(103) Ensimmäiseen kysymykseen ehdottomastani vastauksesta seuraa, että jos oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin on välttämätön vesipuitedirektiivin 4 artiklassa vahvistettujen unionin ympäristölainsäädännön pakottavien tavoitteiden edistämiseksi, tätä oikeutta ei voida evätä ympäristöjärjestöltä.

122. Jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toisaalta toteaa, että Protectin kaltaisen ympäristöjärjestön olisi kohtuudella voitu olettaa oikeudenmukaisten ja tasapuolisten menettelysääntöjen perusteella esittävän väitteensä määräajassa hallintomenettelyssä, AVG:n 42 §:ssä asetettu menettelyllinen määräaika ei nähdäkseni heikennä Århusin yleissopimuksessa tai vesipuitedirektiivissä taattuja oikeuksia. Kansallisessa lainsäädännössä asianosaisten väitteiden esittämiselle asetetulla määräajalla kunnioitetaan lähtökohtaisesti tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden keskeistä sisältöä eikä ilmeisestikään ylitetä sitä, mikä on tarpeen oikeusvarmuutta sekä hallintomenettelyjen ripeyttä ja hallintomenettelyn ekonomiaa koskevien oikeutettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Unionin tuomioistuin on myöntänyt, että oikeusvarmuutta edistävien kohtuullisten määräaikojen asettaminen oikeussuojakeinojen käyttämiselle, millä suojellaan samalla yksityisiä ja viranomaista, on unionin oikeuden mukaista. Se on etenkin todennut, että tällaisilla määräajoilla ei ole sellaista vaikutusta, että unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen tulisi käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi.(104) Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 4 kappaleessa itsessään nimittäin edellytetään, että menettelyt ovat ”oikeudenmukaisia, tasapuolisia ja nopeita”. AVG:n 42 § näyttää täyttävän nämä edellytykset siltä osin kuin sen mukaan asianosaisella ei ole mahdollisuutta esittää väitteitä hankkeesta tietyn määräajan päätyttyä.(105)

123. Kolmanteen kysymykseen on näin ollen vastattava, että vesipuitedirektiivin 4 artiklaa, luettuna yhdessä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen ja perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille menettelysäännöille, joiden mukaan ympäristöjärjestö menettää asianosaisaseman hallintomenettelyssä, ellei se esitä väitteitään määräajassa kyseisessä menettelyssä, siltä osin kuin nämä säännöt eivät täytä Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 4 kappaleessa mainittuja oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden edellytyksiä.

 Ratkaisuehdotus

124. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Verwaltungsgerichtshofin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

–      Yhteisön vesipolitiikan puitteista 23.10.2000 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/60/EY 4 artiklaa, luettuna yhdessä tiedon saantia, yleisön osallistumisoikeutta päätöksentekoon sekä muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeutta ympäristöasioissa koskevan yleissopimuksen, joka on allekirjoitettu Århusissa 25.6.1998 ja hyväksytty Euroopan yhteisön puolesta 17.2.2005 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2005/370/EY, 9 artiklan 3 kappaleen ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille menettelysäännöille, jotka estävät kansallisen lainsäädännön vaatimusten mukaisesti asianmukaisesti perustettua ja toimivaa ympäristöjärjestöä turvautumasta Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleessa tarkoitettuihin hallinnollisiin menettelyihin tai tuomioistuinmenettelyihin toimivaltaisen viranomaisen sellaisten toimien riitauttamiseksi, jotka on tehty kyseisen direktiivin täytäntöönpanemiseksi annetun kansallisen lainsäädännön säännösten mukaisessa hallintomenettelyssä.

–      Kansallisen tuomioistuimen on tulkittava asianosaisasemaan hallintomenettelyssä, jossa on kyse luvan myöntämisestä ja joka perustuu direktiivin 2000/60 täytäntöönpanemiseksi annettuun pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen kansalliseen lainsäädäntöön, liittyviä kansallisia menettelysääntöjään niin pitkälti kuin mahdollista kyseisessä direktiivissä (erityisesti sen 4 artiklassa ja 14 artiklan 1 kohdassa) asetettujen tavoitteiden mukaisesti, jotta ympäristöjärjestöt voivat vedota kyseisiin säännöksiin kansallisen viranomaisen hallintomenettelyssä.

–      Jos kansallisen lainsäädännön vaatimusten mukaisesti asianmukaisesti perustetun ja toimivan ympäristöjärjestön oikeus riitauttaa toimivaltaisten kansallisten viranomaisten hallintomenettelyssä toteuttamia toimia direktiivin 2000/60 4 artiklan perusteella hallintoviranomaisessa tai tuomioistuimessa edellyttää, että järjestö on osallistunut edeltävään hallintomenettelyyn, kyseistä 4 artiklaa, luettuna yhdessä yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille menettelysäännöille, jotka estävät tällaista järjestöä saamasta asianosaisasemaa kyseisessä menettelyssä.

–      Direktiivin 2000/60 4 artiklaa, luettuna yhdessä yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisille menettelysäännöille, joiden mukaan ympäristöjärjestö menettää asianosaisaseman hallintomenettelyssä, ellei se esitä väitteitään määräajassa kyseisessä menettelyssä, siltä osin kuin nämä säännöt eivät täytä kyseisen yleissopimuksen 9 artiklan 4 kappaleessa mainittuja oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden edellytyksiä.


1      Alkuperäinen kieli: englanti.


2      Tiedon saantia, yleisön osallistumisoikeutta päätöksentekoon sekä muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeutta ympäristöasioissa koskeva yleissopimus allekirjoitettiin Århusissa 25.6.1998 ja se tuli voimaan 30.10.2001. Kaikki jäsenvaltiot ovat kyseisen yleissopimuksen sopimuspuolia. Se hyväksyttiin Euroopan unionin puolesta tiedon saantia, yleisön osallistumisoikeutta päätöksentekoon sekä muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeutta ympäristöasioissa koskevan yleissopimuksen tekemisestä Euroopan yhteisön puolesta 17.2.2005 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2005/370/EY (EUVL 2005, L 124, s. 1). Kyseisestä ajankohdasta alkaen Euroopan unioni on myös ollut yleissopimuksen sopimuspuoli.


3      Pääasiassa kyseessä olevasta hankkeesta käytetään nimitystä ”Aichelberglift-hanke”.


4      Yhteisön vesipolitiikan puitteista 23.10.2000 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EYVL 2000, L 327, s. 1).


5      Ks. tuomio 8.11.2016, Lesoochranárske zoskupenie VLK (EU:C:2016:838, erityisesti 59 kohta; jäljempänä ruskeakarhut II ‑tapaus).


6      Johdanto-osan viides perustelukappale.


7      Johdanto-osan seitsemäs perustelukappale.


8      Johdanto-osan 13. perustelukappale.


9      Johdanto-osan 18. perustelukappale.


10      Mainitun 6 artiklan 1 kappaleen a kohdassa lueteltuja toimintoja ovat esimerkiksi toiminnot, jotka liittyvät energia-alaan, metallien tuotantoon ja jalostukseen sekä mineraaliteollisuuteen. Ne käsittävät toimia, joilla voi olla ”merkittäviä” ympäristövaikutuksia. Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, ettei Aichelberglift-hanke kuulu liitteen I soveltamisalaan.


11      Luontotyyppien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta 21.5.1992 annettu neuvoston direktiivi 92/43/ETY (EYVL 1992, L 206, s. 7; jäljempänä luontodirektiivi).


12      2 artiklan 1 kohta.


13      3 artiklan 1 kohta.


14      6 artiklan 1, 2 ja 3 kohta.


15      Johdanto-osan ensimmäinen perustelukappale.


16      Johdanto-osan 11 perustelukappale.


17      Johdanto-osan 14 perustelukappale.


18      Johdanto-osan 19 perustelukappale.


19      Johdanto-osan 46 perustelukappale.


20      2 artiklan 1 ja 3 kohta.


21      11artiklan 3 kohdan e alakohta.


22      Tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista 13.12.2011 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/92/EU (EUVL 2012, L 26, s. 1; jäljempänä YVA-direktiivi).


23      2 artiklan 1 kohta.


24      3 artikla.


25      6, 9 ja 11 artikla.


26      4 artikla. Unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, ettei Aichelberglift-hanke kuulu YVA-direktiivin liitteen I soveltamisalaan.


27      Ks. unionin tuomioistuimelle esitettyyn aineistoon perustuvat yksityiskohtaisemmat selitykset näistä säännöksistä jäljempänä tämän ratkaisuehdotuksen 78, 110 ja 119 kohdassa.


28      Itävallan hallitus selitti istunnossa, ettei kyseistä päätöstä riitautettu ja että se tuli näin ollen lopulliseksi.


29      Itävallan hallituksen istunnossa esittämistä selityksestä ilmenee, että kukin hanke on tutkittava useassa hallintomenettelyssä ja että jokaisen menettelyn päätteeksi tehdään hallintopäätös. Nämä menettelyt toteutetaan erityisesti luonnonsuojelulainsäädännön ja WRG 1959:n perusteella.


30      AVG:n 42 §:n 1 momentissa säädetään ymmärtääkseni kahdesta eri määräajasta menettelyn asianosaisen väitteiden esittämiselle.


31      Ks. ruskeakarhut II ‑tapaus, 45 kohta.


32      Ks. tuomio 8.3.2011, Lesoochranárske zoskupenie (C‑240/09, EU:C:2011:125, 30 kohta; jäljempänä ruskeakarhut I ‑tapaus), jossa unionin tuomioistuin viittaa mm. periaatteisiin, jotka on kehitetty tuomiossa 30.4.1974, Haegeman (181/73, EU:C:1974:41, 4–6 kohta) ja tuomiossa 30.9.1987, Demirel (12/86, EU:C:1987:400, 7 kohta).


33      Ks. mm. tuomio 18.10.2011, Boxus ym. (C‑128/09–C‑131/09, C‑134/09 ja C‑135/09, EU:C:2011:667); tuomio 15.1.2013, Križan ym. (C‑416/10, EU:C:2013:8); tuomio 11.4.2013, Edwards ja Pallikaropoulos (C‑260/11, EU:C:2013:221); tuomio 12.5.2011, Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland, Landesverband Nordrhein-Westfalen (C‑115/09, EU:C:2011:289, jäljempänä myös Trianel-tapaus) ja tuomio 13.2.2014, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta (C‑530/11, EU:C:2014:67).


34      Ks. tuomion 34–43 kohta. Lisätaustaa aiheeseen löytyy samassa asiassa esittämäni ratkaisuehdotuksen (EU:C:2010:436) 43–57 kohtaan sisältyvästä silloisen oikeuskäytännön analyysistä.


35      Yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen a kohdassa viitataan liitteessä I lueteltuihin hankkeisiin (joilla katsotaan lähtökohtaisesti olevan merkittäviä ympäristövaikutuksia), kun taas saman kappaleen b kohdassa viitataan hankkeisiin, joilla ”voi olla merkittäviä ympäristövaikutuksia”.


36      Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 1 kappale koskee menettelyjä ympäristöön liittyvien tietojen saamiseksi. Se ei ole merkityksellinen tämän ennakkoratkaisupyynnön kannalta.


37      Liitteessä I lueteltuja hankkeita, joilla katsotaan lähtökohtaisesti olevan merkittäviä ympäristövaikutuksia ja jotka liittyvät veteen, ovat seuraavat: lämpö- ja ydinvoimalaitokset, jätevedenpuhdistamot, sisävesiväylät ja sisävesiliikenteen satamat, pohjavedenottojärjestelmät tai tekopohjaveden muodostusjärjestelmät, joissa vettä otetaan tai muodostetaan vähintään 10 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, vesistöalueiden väliset vesivaroja siirtävät vesilaitokset sekä padot ja muut laitokset, joilla padotaan tai varastoidaan vettä pysyvästi yli 10 miljoonaa kuutiometriä.


38      YVA-direktiivin liite I sisältää samankaltaisia veteen liittyviä hankkeita kuin Århusin yleissopimuksen liitteessä I tarkoitetut hankkeet.


39      YVA-direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa säädetään vastaavasta velvoitteesta kyseisen direktiivin liitteen II soveltamisalaan kuuluvien hankkeiden osalta.


40      Ks. Århusin yleissopimuksen soveltamisohje, toinen painos, 2014, s. 132 (saatavilla vain kiinaksi, englanniksi, ranskaksi ja venäjäksi). Unionin tuomioistuin on katsonut, että Århusin yleissopimuksen soveltamisohjetta voidaan pitää selittävänä asiakirjana, joka voidaan ottaa tarvittaessa huomioon osana muuta merkityksellistä aineistoa yleissopimuksen tulkinnassa (tuomio 16.4.2015, Gruber, C‑570/13, EU:C:2015:231, 35 kohta).


41      Ks. Århusin yleissopimuksen soveltamisohje, s. 133. Ks. myös analogisesti YVA-direktiivin liite III, jossa luetellaan tässä käytettävät arviointiperusteet.


42      Tällainen arviointi johtaa Århusin yleissopimuksen 6 artiklan ja 9 artiklan 2 kappaleen soveltamiseen: ks. ruskeakarhut II ‑tapaus, 56 ja 57 kohta. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee pelkästään, että Aichelbergliftin lupahakemus tutkittiin alun perin luontodirektiivin 6 artiklan 3 kohtaan perustuvassa menettelyssä: ks. edellä 22 kohta.


43      Jos ympäristöjärjestö ei voi nostaa kannetta tällaisesta arvioinnista, arviointi ei sido kyseistä järjestöä, ja se voi riitauttaa arvioinnin tulokset joko arvioinnista tai kyseisestä hankkeesta tehdystä myöhemmästä lupapäätöksestä nostetulla kanteella. Ks. analogisesti tuomio 16.4.2015, Gruber (C‑570/13, EU:C:2015:231, 44 ja 51 kohta). Tällaisessa tilanteessa Århusin yleissopimuksen 9 artiklan 2 kappaleen vaikutukset voivat siten ulottua sitä menettelyä laajemmalle, jossa sitä alun perin sovelletaan, vaikka kyseisessä menettelyssä tehdyssä arvioinnissa olisi tultu siihen tulokseen, ettei hankkeella ole yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen b kohdassa tarkoitettuja merkittäviä ympäristövaikutuksia.


44      Tämä johtuu siitä, että kyseiseen aiempaan arviointiin sovellettiin Århusin yleissopimuksen 6 artiklaa ja 9 artiklan 2 kappaletta. Ks. ruskeakarhut II ‑tapaus, 56 ja 57 kohta.


45      Viimeksi ruskeakarhut II ‑tapauksessa.


46      Ks. tuomio 1.7.2015 (C‑461/13, EU:C:2015:433, 43 kohta).


47      Ks. vastaavasti tuomio 1.7.2015, Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland (C‑461/13, EU:C:2015:433, 31 kohta) (kursivointi tässä).


48      Ks. tuomio 1.7.2015, Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland (C‑461/13, EU:C:2015:433, 50 kohta).


49      Ks. tuomio 1.7.2015, Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland (C‑461/13, EU:C:2015:433, 70 kohta).


50      Ks. tuomio 19.1.1982, Becker (8/81, EU:C:1982:7, 25 kohta).


51      Unionin tuomioistuin totesi YVA-direktiivin 2 artiklan 1 kohdan yhteydessä, ettei tällaiselle välittömälle oikeusvaikutukselle ole esteenä se, että jäsenvaltiolla on jonkinasteista harkintavaltaa. Ks. tuomio 24.10.1996, Kraaijeveld ym. (C‑72/95, EU:C:1996:404, 59 kohta).


52      Ks. tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista 27.6.1985 annetun neuvoston direktiivin 85/337/ETY (EYVL 1985, L 175, s. 40) 2 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä 1 artiklan 2 kohdan ja 4 artiklan 2 kohdan kanssa, yhteydessä tuomio 7.1.2004, Wells (C‑201/02, EU:C:2004:12, 64–66 kohta). Ks. luonnonvaraisten lintujen suojelusta 2.4.1979 annetun neuvoston direktiivin 79/409/ETY (EYVL 1979, L 103, s. 1) 9 artiklan yhteydessä tuomio 7.3.1996, Associazione Italiana per il WWF ym. (C‑118/94, EU:C:1996:86, 19 kohta).


53      Ks. ruskeakarhut II ‑tapaus, 44 kohta.


54      Ks. tuomio 17.10.1991, komissio v. Saksa (C‑58/89, EU:C:1991:391, 14 kohta). Ks. myös samansuuntaisesti tuomio 30.5.1991, komissio v. Saksa (C‑59/89, EU:C:1991:225, 19 kohta); tuomio 30.5.1991, komissio v. Saksa (C‑361/88, EU:C:1991:224, 16 kohta); tuomio 12.12.1996, komissio v. Saksa (C‑298/95, EU:C:1996:501, 16 kohta); tuomio 7.9.2004, Waddenvereniging ja Vogelbeschermingsvereniging (C‑127/02, EU:C:2004:482, 66 kohta); tuomio 25.7.2008, Janecek (C‑237/07, EU:C:2008:447, 37 kohta) ja tuomio 19.11.2014, ClientEarth (C‑404/13, EU:C:2014:2382, 55 ja 56 kohta).


55      Ks. ruskeakarhut II ‑tapaus, 44 kohta.


56      Julkisasiamies Kokott tuli samaan tulokseen ratkaisuehdotuksessaan Waddenvereniging ja Vogelbeschermingsvereniging (C‑127/02, EU:C:2004:60, 141 kohta).


57      Ks. teollisuuden päästöistä (yhtenäistetty ympäristön pilaantumisen ehkäiseminen ja vähentäminen) 24.11.2010 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/75/EU (EUVL 2010, L 334, s. 17) 25 artikla ja YVA-direktiivin 11 artikla.


58      Ks. yleisön osallistumisesta tiettyjen ympäristöä koskevien suunnitelmien ja ohjelmien laatimiseen sekä neuvoston direktiivin 85/337 ja [ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi 24.9.1996 annetun neuvoston direktiivin] 96/61/EY muuttamisesta yleisön osallistumisen sekä muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeuden osalta 26.5.2003 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2003/35/EY (EUVL 2003, L 156, s. 17).


59      Kursivointi tässä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen selityksen perusteella ymmärrän asian niin, että 14 artiklan muut säännökset, joissa säädetään oikeudesta saada tietoja ja toimittaa huomautuksia, eivät ole merkityksellisiä käsiteltävän asian kannalta.


60      Ks. ruskeakarhut I ‑tapaus, 45 kohta ja tuomio 13.1.2015, neuvosto ym. v. Vereniging Milieudefensie ja Stichting Stop Luchtverontreiniging Utrecht (C‑401/12 P–C‑403/12 P, EU:C:2015:4, 59 kohta).


61      Ks. vastaavasti ruskeakarhut I ‑tapaus, 47 kohta; ks. toisessa asiayhteydessä myös tuomio 15.9.2016, Star Storage ym. (C‑439/14 ja C‑488/14, EU:C:2016:688, 46 kohta).


62      EUVL 2010, C 83, s. 389; jäljempänä perusoikeuskirja. Mainitussa artiklassa asetetaan velvollisuus varmistaa, että ”ympäristönsuojelun korkea taso ja ympäristön laadun parantaminen” sisällytetään unionin politiikkoihin.


63      Ks. julkisasiamies Jääskisen ratkaisuehdotus Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland (C‑461/13, EU:C:2014:2324, 6 kohta). Kuten olen todennut äskettäin ratkaisuehdotuksessani komissio v. Malta (C‑557/15, EU:C:2017:613; tuomiota ei ole vielä annettu), yhdyn täysin julkisasiamies Jääskiseen, joka korostaa tätä tärkeää kehitystä.


64      Muita vesipuitedirektiivin tavoitteita tarkasteltiin edellä 53 ja 54 kohdassa.


65      Ks. Århusin yleissopimuksen soveltamisohje, s. 198.


66      C‑263/08, EU:C:2009:421, erityisesti ratkaisuehdotuksen 73 ja 74 kohta.


67      Esitin ratkaisuehdotuksessani, että nämä edellytykset voivat olla lähinnä kahdenlaisia. Ensinnäkin kysymys on edellytyksistä, jotka liittyvät sellaisten yhdistysten rekisteröintiä, perustamista tai tunnustamista koskevien kansallisten säännösten noudattamiseen, joiden tarkoituksena on todeta oikeudellisesti näiden yhdistysten olemassaolo kansallisessa oikeusjärjestyksessä. Toiseksi kysymys on edellytyksistä, jotka koskevat järjestöjen toimintaa ja niiden mahdollista yhteyttä ympäristönsuojelua koskevien intressien lailliseen puolustamiseen. Siten ei voida hyväksyä edellytyksiä, joiden määritelmä on niin epäselvä tai puutteellinen, että ne johtavat epävarmuuteen tai syrjivään lopputulokseen. Sitä suuremmalla syyllä on kiellettävä kaikki rajoitukset, joiden vaikutuksena on estää eikä helpottaa ympäristönsuojelujärjestöjen oikeutta osallistua hallinnolliseen menettelyyn tai saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimissa.


68      Ks. analogisesti tuomio 26.6.2001, BECTU (C‑173/99, EU:C:2001:356, 53 kohta). Siinä unionin tuomioistuin totesi, että direktiiviin, jossa säädetään työntekijöiden oikeudesta palkalliseen lomaan, sisältyvän ilmaisun ”kansallisessa lainsäädännössä – – vahvistettujen edellytysten mukaisesti” on katsottava tarkoittavan, että ”jäsenvaltiot voivat kansallisessa lainsäädännössään säätää palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen ja täytäntöönpanoon liittyvistä edellytyksistä täsmentämällä ne konkreettiset olosuhteet, joissa työntekijät voivat käyttää mainittua oikeutta, joka heille syntyy koko työskentelyajan perusteella, mutta ne eivät voi asettaa minkäänlaisia edellytyksiä kyseisen – – oikeuden syntymiselle”.


69      Ks. ratkaisuehdotukseni Trianel (C‑115/09, EU:C:2010:773, 77 kohta).


70      Ks. analogisesti unionin tuomioistuimen perustelut asioissa, joissa se on tutkinut asiavaltuuden poissulkemista hankkeen toteuttamispaikan naapureilta (tuomio 16.4.2015, Gruber, C‑570/13, EU:C:2015:231) ja sellaisilta tunnustetuilta ympäristöjärjestöiltä, joilla on alle 2 000 jäsentä (tuomio 15.10.2009, Djurgården-Lilla Värtans Miljöskyddsförening, C‑263/08, EU:C:2009:631). Jälkimmäisestä asiasta on syytä huomauttaa, että ainoastaan kahdella ympäristöjärjestöllä Ruotsissa oli merkityksellisenä ajankohtana yli 2 000 jäsentä, joten säännöksen vaikutuksena oli käytännössä se, että kaikilta tällaisilta järjestöiltä evättiin vireillepano- ja muutoksenhakuoikeus.


71      Ks. tuomio 12.5.2011, Trianel (C‑115/09, EU:C:2011:289, 46 kohta).


72      Ks. tästä kysymyksestä Stone, D., Should trees have standing?, Oxford University Press, Oxford, 2010.


73      Ymmärrän Itävallan hallituksen toteamukset siten, että vaikka ympäristöjärjestö ostaisi maata hankkeen toteutuspaikan vierestä, se voisi vedota säännösten rikkomiseen ainoastaan siltä osin kuin rikkominen liittyy sen maanomistajalle kuuluvien aineellisten oikeuksien suojaamiseen.


74      C‑263/08, EU:C:2009:421, ratkaisuehdotuksen 59–65 kohta.


75      Århusin yleissopimuksen soveltamisohjeessa todetaan, että ”yleissopimuksella pyritään antamaan paljon liikkumavaraa sen määrittelemisessä, millä ympäristöjärjestöillä on muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeus. – – Sopimuspuolet eivät ole velvollisia ottamaan kansallisessa lainsäädännössään käyttöön yleisen edun nimissä nostettavan kanteen (actio popularis) järjestelmää, jolloin kuka tahansa voisi riitauttaa minkä tahansa ympäristöä koskevan päätöksen, toimen tai laiminlyönnin” (ks. toinen painos, 2014, s. 198).


76      Ks. tuomio 11.4.2013, Edwards ja Pallikaropoulos (C‑260/11, EU:C:2013:221, 40 kohta).


77      Ks. julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus ruskeakarhut II ‑tapauksessa, EU:C:2016:491, 48 kohta.


78      Ks. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 28.11.2013, Österreichische Vereinigung zur Erhaltung, Stärkung und Schaffung v. Itävalta, CE:ECHR:2013:1128JUD003953407, 34 kohta.


79      Ks. edellä 74 kohta.


80      Ks. vastaavasti tuomio 30.4.2014, Pfleger ym. (C‑390/12, EU:C:2014:281, 30–37 kohta) ja ratkaisuehdotukseni samassa asiassa (EU:C:2013:747, 44–46 kohta).


81      Ks. tuomio 18.12.2014, Abdida (C‑562/13, EU:C:2014:2453, 45 kohta); tuomio 6.10.2015, Schrems (C‑362/14, EU:C:2015:650, 95 kohta) ja tuomio 28.3.2017, Rosneft (C‑72/15, EU:C:2017:236, 73 kohta).


82      Ks. vastaavasti tuomio 26.2.2013, Åkerberg Fransson (C‑617/10, EU:C:2013:105, 17 kohta). Ks. myös tuomio 16.5.2017, Berlioz Investment Fund (C‑682/15, EU:C:2017:373, 49 kohta).


83      Ks. analogisesti ruskeakarhut II ‑tapaus, 52 kohta ja tuomio 6.10.2015, Delvigne (C‑650/13, EU:C:2015:648, 33 kohta).


84      Ks. sitä vastoin tuomio 27.6.2013, Agrokonsulting-04 (C‑93/12, EU:C:2013:432, 59 ja 60 kohta); ks. myös tuomio 23.10.2014, Olainfarm (C‑104/13, EU:C:2014:2316, 34–40 kohta) ja tuomio 16.5.2017, Berlioz Investment Fund (C‑682/15, EU:C:2017:373, 34–41 kohta).


85      Ks. tuomio 27.9.2017, Puškár (C‑73/16, EU:C:2017:725, 72 ja 73 kohta).


86      Ks. tässä ratkaisuehdotuksessa mainittu oikeuskäytäntö. Ks. myös mm. tuomio 22.9.1988, Land de Sarre ym. (187/87, EU:C:1988:439, 14–20 kohta). Kyseinen asia koski Euratomin perustamissopimuksen 37 artiklan tulkintaa; mainittu artikla koski sitä, aiheuttaako radioaktiivisen jätteen hävittämistä koskevan suunnitelman toteuttaminen ”veden, maaperän tai ilman radioaktiivista saastumista toisen jäsenvaltion alueella”. Kun piti valita kyseisen määräyksen suppean, sanamuodon mukaisen tulkinnan ja laajemman, teleologisemman tulkinnan välillä, sekä yhteisöjen tuomioistuin että julkisasiamies (Sir Gordon Slynn, ks. ratkaisuehdotus, EU:C:1988:291) pitivät jälkimmäistä parempana.


87      Ks. edellä 48 kohta.


88      Ks. tuomio 15.10.2009, Djurgården-Lilla Värtans Miljöskyddsförening (C‑263/08, EU:C:2009:631, 38 kohta).


89      Ks. esimerkiksi ympäristötiedon julkisesta saatavuudesta ja neuvoston direktiivin 90/313/ETY kumoamisesta 28.1.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/4/EY (EUVL 2003, L 41, s. 26) 6 artiklan 2 kohta; ympäristövastuusta ympäristövahinkojen ehkäisemisen ja korjaamisen osalta 21.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/35/EY (EUVL 2004, L 143, s. 56) 13 artikla; teollisuuden päästöistä (yhtenäistetty ympäristön pilaantumisen ehkäiseminen ja vähentäminen) 24.11.2010 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2010/75/EU (EUVL 2010, L 334, s. 17) 25 artikla; YVA-direktiivin 11 artikla ja vaarallisista aineista aiheutuvien suuronnettomuusvaarojen torjunnasta sekä neuvoston direktiivin 96/82/EY muuttamisesta ja myöhemmästä kumoamisesta 4.7.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/18/EU (EUVL 2012, L 197, s. 1) 23 artikla.


90      Kursivointi tässä.


91      Ks. analogisesti tuomio 1.7.2015, Bund für Umwelt und Naturschutz Deutschland (C‑461/13, EU:C:2015:433, 32 kohta) ja tuomio 4.5.2016, komissio v. Itävalta (C‑346/14, EU:C:2016:322, 53 kohta).


92      Ks. ruskeakarhut II ‑tapaus, 69 ja 70 kohta.


93      Ks. esim. valtiontuesta tuomio 13.6.2013, HGA ym. v. komissio (C‑630/11 P–C‑633/11 P, EU:C:2013:387, 51 kohta); päästöoikeuksien vahvistamisesta kasvihuonekaasujen päästöoikeuksien kaupan järjestelmässä tuomio 29.3.2012, komissio v. Viro (C‑505/09 P, EU:C:2012:179, 86 kohta); ennakkoratkaisumenettelystä tuomio 20.10.2011, Interedil (C‑396/09, EU:C:2011:671, 20 kohta) ja kilpailumenettelyistä tuomio 29.6.2010, komissio v. Alrosa (C‑441/07 P, EU:C:2010:377, 35 kohta).


94      Ks. edellä 55–58 kohta.


95      Ks. analogisesti julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus ruskeakarhut II ‑tapauksessa (EU:C:2016:491, 51 kohta).


96      Ks. ruskeakarhut I ‑tapaus, 50 kohta.


97      Ks. analogisesti julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Puškár (C‑73/16, EU:C:2017:253, 70 kohta).


98      Ks. edellä 78 kohta.


99      Muistutan, että AVG:n 42 §:ssä määritellään ilmaisu ”määräajassa” siten, että se tarkoittaa joko viimeistään suullisen käsittelyn alkamista edeltävänä päivänä tai suullisen käsittelyn aikana; ks edellä 19 kohta.


100      Ks. edellä 78 kohta.


101      Toisessa kysymyksessä käsitellään jo tilannetta, jossa ympäristöjärjestö ei voi saada asianosaisasemaa hallintomenettelyssä.


102      Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen selitysten perusteella vaikuttaa siltä, että Bezirkshauptmannschaft Gmündin mukaan Protectilla ei ollut asianosaisasemaa, kun taas Landesverwaltungsgericht Niederösterreich katsoi, että Protect oli menettänyt tämän aseman AVG:n 42 §:n mukaisesti. Ks. edellä 24 ja 25 kohta.


103      Ks. tuomio 27.9.2017, Puškár (C‑73/16, EU:C:2017:725, 74 kohta), jossa se toteaa, että perusoikeuskirjan 47 artikla merkitsee sitä, ettei oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin voida heikentää muutoksenhakukeinolla, jonka käyttäminen on pakollista ennen kanteen nostamista.


104      Ks. tuomio 17.11.2016, Stadt Wiener Neustadt (C‑348/15, EU:C:2016:882, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


105      Århusin yleissopimuksen soveltamisohje vahvistaa tämän päätelmän, ks. s. 202.