JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
PAOLO MENGOZZI
19 päivänä syyskuuta 2013 (1)
Yhdistetyt asiat C‑231/11 P, C‑232/11 P ja C‑233/11 P
Euroopan komissio
vastaan
Siemens Österreich ym. (C-231/11 P) ja
Siemens Transmission & Distribution Ltd (C-232/11 P)
Siemens Transmission & Distribution SA ja
Nuova Magrini Galileo SpA (C-233/11 P)
vastaan
Euroopan komissio
Muutoksenhaku – Kilpailu – Kartellit tai muut yhteistoimintajärjestelyt – Kaasueristeisten kytkinlaitehankkeiden markkinat – Yhteisvastuu sakon maksamisesta – Komission ja kansallisten tuomioistuinten toimivallan alat – Yrityksen käsite – Yksilöllisen vastuun periaate ja periaate, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti – Unionin yleisen tuomioistuimen täysi harkintavalta – Ne ultra petita -sääntö – Kontradiktorinen periaate – Suhteellisuusperiaate ja yhdenvertaisen kohtelun periaate
1. Kaikilla nyt tarkasteltavien yhdistettyjen asioiden kohteena olevilla kolmella valituksella vaaditaan unionin yleisen tuomioistuimen asiassa Siemens AG Österreich ym. vastaan komissio 3.3.2011 antaman tuomion(2) (jäljempänä valituksenalainen tuomio) osittaista kumoamista. Kyseisellä tuomiolla unionin yleinen tuomioistuin kumosi osittain komission päätöksen K(2006) 6762 lopullinen(3) (jäljempänä riidanalainen päätös) ja muutti sitä; päätöksessään komissio oli todennut, että kaasueristeisten kytkinlaitteiden(4) alalla vallitsi kartelli, ja määrännyt sakkoja kartelliin osallistuneille yrityksille.
2. Ensimmäisessä valituksessa, jonka komissio on tehnyt asiassa C-231/11 P, nostetaan esiin tärkeä oikeudellinen kysymys, jonka ratkaisu on ensinnäkin omiaan vaikuttamaan unionin toimielinten ja jäsenvaltioiden väliseen institutionaaliseen tasapainoon, koska se koskee yhtäältä komission ja toisaalta kansallisten tuomioistuinten toimivallan alaa, ja jolla voi toisekseen olla merkittävä vaikutus siihen, miten komissio käytännössä soveltaa unionin kilpailulainsäädäntöä. Valituksellaan komissio riitauttaa unionin yleisen tuomioistuimen tuomion erityisesti siltä osin kuin siinä todetaan, että kun komissio määrää useita henkilöitä vastaamaan yhteisvastuullisesti kilpailusäännösten rikkomisesta, se on toimivaltainen ja velvollinen määrittämään määräämänsä sakon osalta maksuvelvollisten yhteisvelallisten keskinäiset suhteet (eli niin sanotut sisäiset yhteisvastuusuhteet)(5) ja siten määrittämään eri tahojen maksettaviksi tulevat osuudet uhkasakosta, joka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan.(6)
3. Toisen (asia C-232/11 P) ja kolmannen (asia C-233/11 P) valituksen ovat sen sijaan tehneet kolme yhtiötä, joille on määrätty seuraamus osallistumisesta kaasueristeisiä kytkinlaitteita koskevaan kartelliin. Näillä valituksilla riitautetaan sakot, jotka unionin yleinen tuomioistuin on täyttä harkintavaltaansa käyttäen määrännyt valittajille.
I Tosiseikat
A Valittajat
4. Nyt tarkasteltavien toisen ja kolmannen valituksen tekijöinä on kolme yhtiötä, joita ei syytetä osallistumisesta kartelliin ja jotka kartellin toiminnassaoloaikana, toisin sanoen vuosien 1988 ja 2004 välillä, olivat mukana muissa monimutkaisissa yrityselämän käänteissä, joista on aiheellista esittää seuraavassa lyhyt yhteenveto.
5. Asian C-232/11 P valittaja, Siemens Transmission & Distribution Ltd (entinen Reyrolle Ltd, sittemmin VA Tech Reyrolle Ltd, jäljempänä Reyrolle), oli vuosina 1988–1998 Rolls-Royce-konsernin tytäryhtiö. VA Technologie AG (jäljempänä VA Technologie) osti sen 20.9.1998 ja sijoitti sen 13.3.2001 – kokonaan omistamansa tytäryhtiön, VA Tech Transmission & Distribution GmbH & Co. KEG:n (jäljempänä KEG), välityksellä – panoksena vastaperustettuun yhtiöön VA Tech Schneider High Voltage GmbH (jäljempänä VAS). VA Technologie AG omisti alun perin 60 prosenttia VAS:stä, jonka loppuosan (40 prosenttia) omisti Schneider Electric SA (jäljempänä Schneider).(7)
6. Molemmat asiassa C‑233/11 P valittajina olevat yhtiöt, Siemens Transmission & Distribution SA (jäljempänä SEHV) ja Nuova Magrini Galileo SpA (jäljempänä Magrini), olivat maaliskuuhun 2001 asti Schneiderin kokonaan omistamia tytäryhtiöitä. Kyseisenä ajankohtana VAS:n perustamisen yhteydessä Schneider sijoitti molemmat yhtiöt panoksena VAS:ään.(8)
7. Lokakuussa 2004 VA Technologie osti KEG:n välityksellä koko Schneiderin VAS:n pääomasta omistaman osuuden.(9) Vuonna 2005 Siemens AG hankki tytäryhtiönsä Siemens AG Österreichin (jäljempänä Siemens Österreich) välityksellä täyden määräysvallan konsernissa, jonka emoyhtiö VA Technologie oli (ja johon kuuluivat VAS, Reyrolle, SEHV, Magrini ja KEG, jäljempänä yhteisesti VA Tech -konserni). Tämän määräysvallan hankkimisen seurauksena VA Technologie ja sittemmin VAS fuusioitiin Siemens Österreichin kanssa.(10)
B Hallinnollinen menettely ja riidanalainen päätös
8. Valituksenalaisen tuomion 4–11 kohdasta käy ilmi, että maaliskuussa 2004 tehtiin sakoista vapauttamista koskeva hakemus,(11) jossa ilmoitettiin kilpailua rajoittavista käytännöistä kytkinlaitealalla, ja että komissio käynnisti sen seurauksena tutkinnan, jonka yhteydessä se suoritti tarkastuksia etenkin VA Tech -konserniin kuuluvien yhtiöiden (joihin valittajat kuuluivat) toimitiloissa, ja antoi sitten väitetiedonannon tiedoksi 20 yhtiölle.
9. Komissio teki 24.1.2007 riidanalaisen päätöksen. Kyseisessä päätöksessä komissio katsoi, että kytkinlaitteita koskevaan kartelliin osallistuneet yritykset olivat sopineet muun muassa maailmanlaajuisesta markkinoiden jakamisesta,(12) hinnoista ja arkaluonteisten tietojen vaihtamisesta. Komissio katsoi myös, että kartelli oli kestänyt 15.4.1988 ja 11.5.2004 välisen ajan mutta että VA Tech ‑konsernin osallistuminen kartelliin oli keskeytynyt joulukuun 2000 ja huhtikuun 2002 väliseksi ajaksi.(13) Näiden väitteiden perusteella komissio määräsi kartelliin osallistuneille yrityksille useita sakkoja.
10. Riidanalaisen päätöksen 1 artiklan m, q ja r alakohdassa komissio katsoi Reyrollen, SEHV:n ja Magrinin osallistuneen kilpailusääntöjen rikkomiseen 15.4.1988–13.12.2000 ja 1.4.2002–11.5.2004. Riidanalaisen päätöksen 1 artiklan p ja t alakohdassa komissio katsoi Siemens Österreichin ja KEG:n osallistuneen kyseiseen rikkomiseen 20.9.1998–13.12.2000 ja 1.4.2002–11.5.2004. Riidanalaisen päätöksen 1 artiklan n alakohdassa komissio katsoi Schneiderin osallistuneen kyseiseen rikkomiseen 15.4.1988–13.12.2000.
11. Riidanalaisen päätöksen 2 artiklassa komissio määräsi edellä mainituista rikkomisista seuraavat sakot:
”– –
j) [Schneider]: 3 600 000 euroa;
k) [Schneider]: yhteisvastuullisesti [SEHV:n] ja [Magrinin] kanssa: 4 500 000 euroa;
l) [Reyrolle]: 22 050 000 euroa, josta
i) yhteisvastuullisesti [SEHV:n] ja [Magrinin] kanssa 17 500 000 euroa sekä
ii) yhteisvastuullisesti [Siemens Österreichin] ja [KEG:n] kanssa 12 600 000 euroa.”
C Oikeudenkäynti unionin yleisessä tuomioistuimessa
12. Unionin yleinen tuomioistuin, jonka ratkaistaviksi olivat tulleet VA Tech ‑konserniin kuuluneiden yhtiöiden riidanalaisesta päätöksestä nostamat kanteet, ensinnäkin kumosi (kuten jäljempänä yksityiskohtaisemmin nähdään) kyseisen päätöksen siltä osin kuin siinä määrättiin valittajille sakkoja(14) ja muutti sitä sitten täyttä harkintavaltaansa käyttäen määrittämällä myös eri sakoista osuudet, joista kunkin yhtiön on vastattava yhteisvelallisten keskinäisessä suhteessa.(15)
13. Valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 ja 3 kohdan sanamuoto on näin ollen seuraava:
”2) [Riidanalaisen päätöksen] 2 artiklan j, k ja l alakohta kumotaan.
3) [Riidanalaisen päätöksen] 1 artiklan m, p, q, r ja t alakohdassa todetuista kilpailusääntöjen rikkomisista määrätään seuraavat sakot:
– [SEHV:lle] ja [Magrinille] yhteisvastuullisesti [Schneiderin] kanssa 8 100 000 euroa
– [Reyrollelle] yhteisvastuullisesti [Siemens Österreichin], [KEG:n], [SEHV:n] ja [Magrinin] kanssa 10 350 000 euroa
– [Reyrollelle] yhteisvastuullisesti [Siemens Österreichin] ja [KEG:n] kanssa 2 250 000 euroa
– [Reyrollelle] 9 450 000 euroa.”
II Oikeudenkäyntimenettely unionin tuomioistuimessa
14. Komissio teki 13.5.2011 jätetyllä kirjelmällä valituksen asiassa C-231/11 P ja vaati valituksenalaisen tuomion osittaista kumoamista. Yhtäältä Reyrolle ja toisaalta SEHV ja Magrini tekivät myös valituksen erillisillä, 17.5.2011 jätetyillä kirjelmillä, ensin mainittu asiassa C-232/11 P ja viimeksi mainitut asiassa C-233/11 P, ja vaativat valituksenalaisen tuomion osittaista kumoamista.
15. Unionin tuomioistuimen presidentin 1.7.2011 antamalla määräyksellä nämä kolme asiaa yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä varten sekä tuomion antamista varten.
16. Istunto asianosaisten kuulemiseksi pidettiin unionin tuomioistuimessa 2.5.2013.
III Komission asiassa C‑231/11 P tekemä valitus
17. Valituksensa tueksi komissio esittää seitsemän valitusperustetta, joilla kaikilla riitautetaan, joskin eri näkökulmista, valituksenalainen tuomio siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin totesi siinä, että on yksin komission tehtävä määrittää yhteisvelallisten keskinäiset suhteet sellaisen sakon osalta, joka on määrätty kilpailusääntöjen rikkomisesta yhteisvastuullisesti useille eri tahoille, sekä siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin käytännön johtopäätöksenä tästä periaatteesta määritti eri yhtiöiden osuudet sakosta, joka ne oli määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan.
18. Ennen komission esittämien valitusperusteiden yksityiskohtaista tarkastelua on lyhyesti palautettava mieliin niiden perustelujen keskeiset kohdat, joita unionin yleinen tuomioistuin on valituksen kohteena olevissa tuomion osissa käyttänyt; tämän jälkeen on käsiteltävä muutamia alustavia kysymyksiä, jotka koskevat valituksen kohdetta ja alaa ja joihin annettava ratkaisu saattaa vaikuttaa valituksen tutkittavaksi ottamiseen ja sen tehokkuuteen.
A Valituksenalainen tuomio
19. Valituksenalaisessa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin esittää ensin 137–167 kohdassa syyt, joiden perusteella se kumoaa riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin se koski valittajille määrättyjä sakkoja. Tarkasteltuaan komission näkemystä niiden eri yhtiöiden määrittelystä, joita voidaan pitää vastuullisina kartelliin osallistuneiden yritysten menettelystä,(16) ja hyväksyttyään kyseisen näkemyksen unionin yleinen tuomioistuin käsittelee tämän jälkeen kysymystä kyseisille yhtiöille määrättävien sakkojen laskennasta.(17) Valituksenalaisen tuomion 150 ja 151 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin ottaa lähtökohdakseen joukon oikeuskäytännöstä johtamiaan periaatteita, joiden perusteella se esittää 153–159 kohdassa joukon huomioita yhteisvastuusta velallisten keskinäisistä suhteista. Komission valitus kohdistuu nimenomaisesti juuri näihin huomioihin.
20. Unionin yleinen tuomioistuin toteaa erityisesti, että periaatteesta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilöllisesti, seuraa, että jokaisen yhtiön on voitava päätellä päätöksestä, jolla se määrätään maksamaan sakko yhteisvastuullisesti yhden tai useamman muun yhtiön kanssa, mikä on sen vastattavaksi kuuluva osuus suhteessa kanssavelallisiinsa sen jälkeen, kun komissio on saanut suorituksen. Tätä varten komission on täsmennettävä ajanjaksot, joiden osalta kyseiset yhtiöt ovat (yhteis)vastuullisia kartelliin osallistuneiden yritysten kilpailusääntöjä rikkovasta menettelystä, ja tarvittaessa mainittujen yhtiöiden näistä menettelyistä kantaman vastuun aste. Unionin yleinen tuomioistuin katsoo lisäksi, että käsite ”yhteisvastuu sakkojen maksamisesta” on unionin oikeuden itsenäinen käsite, jota on tulkittava siten, että otetaan huomioon kilpailuoikeuden tavoitteet.(18)
21. Tässä yhteydessä unionin yleisen tuomioistuimen mukaan päätöksellä, jolla komissio määrää useat yhtiöt maksamaan yhteisvastuullisesti sakon, on kaikki ne oikeusvaikutukset, jotka oikeudellisesti liittyvät sakkojen maksamista koskevaan oikeudelliseen järjestelmään kilpailuoikeudessa, niin velkojan ja yhteisvelallisten välisissä (ulkoisissa) suhteissa kuin yhteisvelallisten keskinäisissä (sisäisissä) suhteissa. On siis yksin komission tehtävänä asetuksen N:o 1/2003(19) 23 artiklan 2 kohdan mukaista sakkojen määräämistä koskevaa toimivaltaansa käyttäessään määrittää eri yhtiöiden osuudet määristä, jotka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, sikäli kuin ne kuuluvat samaan yritykseen, eikä tätä tehtävää voida jättää kansallisille tuomioistuimille.(20)
22. Koska komission päätöksessä ei ole mainintaa, jonka mukaan jotkin yhtiöt olisivat toisia suuremmassa vastuussa sen yrityksen, johon ne kuuluvat tai ovat kuuluneet, osallistumisesta todettuun rikkomiseen tiettynä ajanjaksona, on unionin yleisen tuomioistuimen mukaan katsottava, että ne ovat yhtä suuressa vastuussa ja että niille on näin ollen määrättävä samansuuruinen osuus yhteisvastuullisesti maksettavasta määrästä.(21)
23. Hahmoteltuaan näin sen oikeudellisen järjestelmän, joka koskee yhteisvastuuta unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta määrättyjen sakkojen maksamisesta, unionin yleinen tuomioistuin yksilöi valituksenalaisen tuomion 161–165 kohdassa nyt tarkasteltavan asian osalta kolme kohtaa, joissa komissio on sakkoja määrittäessään toiminut lainvastaisesti.(22) Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että komissio oli näin ollen loukannut periaatetta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilöllisesti, joten se osittain kumosi riidanalaisen päätöksen 2 artiklan edellä 13 kohdassa lainatussa tuomiolauselman 2 kohdassa esitetyllä tavalla.
24. Jäljempänä valituksenalaisen tuomion 236–264 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin täyttä harkintavaltaansa käyttäen muutti riidanalaista päätöstä. Tältä osin on tässä yhteydessä riittävää todeta, että unionin yleinen tuomioistuin määritti niiden sakkojen määrät, jotka ensimmäisessä oikeusasteessa kantajina olleiden yhtiöiden on yhteisvastuullisesti maksettava komissiolle, ja lisäksi tuomion 245, 247, 261 ja 263 kohdassa määritti käytännössä osuuden, josta kunkin yhtiön on yhteisvelallisten keskinäisessä suhteessa vastattava. Unionin yleinen tuomioistuin perusteli määrityksensä nimenomaisesti huomioilla, jotka se esitti valituksenalaisen tuomion 158 ja 159 kohdassa (ja jotka kerrattiin lyhyesti edellä 22 kohdassa), ja totesi, että koska riidanalaisessa päätöksessä ei ole mainintaa kunkin yhtiön vastuun asteesta, yhtiöiden, jotka määrätään maksamaan sakko yhteisvastuullisesti, on suoritettava siitä samansuuruinen osuus.
B Valituksen kohde
25. Valituskirjelmässään komissio toteaa nimenomaisesti, että sen valitus koskee yksinomaan valituksenalaisen tuomion 153–159 kohtaa (jotka esitettiin edellä tiivistetysti 20–22 kohdassa) ja sen seurauksena kunkin yhtiön vastattavaksi yhteisvelallisten keskinäisessä suhteessa tulevan sakon osuuden määrittelyä, jonka unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisen tuomion 245, 247, 262 ja 263 kohdassa kyseisten huomioiden perusteella. Se, että komission valituksen kohde rajoittuu näihin kahteen valituksenalaisen tuomion näkökohtaan, käy sitä paitsi ilmi myös sen vaatimusten sanamuodosta.(23)
26. Kuten komissio itsekin myöntää, on kuitenkin välttämättä todettava, etteivät tuomion tuomiolauselmasta muodollisesti ilmene valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdassa keskinäisen yhteisvastuun järjestelmästä esitetyt huomiot eivätkä johtopäätökset, jotka unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisen tuomion 245, 247, 262 ja 263 kohdassa näistä huomioista tekee määrittääkseen täyttä harkintavaltaansa käyttäen sakot uudelleen. Kuten nimittäin edellä 13 kohdasta käy ilmi, valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmassa ei lainkaan nimenomaisesti viitata niiden osuuksien määrittämiseen, jotka tulevat kunkin yhtiön vastattaviksi sakosta, joka ne oli määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan.
27. Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdassa esittämät huomiot eivät sitä paitsi mielestäni edes ole suoranaisesti tuomiolauselman 2 kohdassa tarkoitetun riidanalaisen päätöksen osittaisen kumoamisen perusteena. Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 161–165 kohdassa yksilöimät kolme lainvastaisuusperustetta,(24) joita komissio ei unionin tuomioistuimessa ole riitauttanut, koskevat sen periaatteen, jonka mukaan rangaistukset on määrättävä yksilöllisesti, loukkaamista sellaisten kysymysten yhteydessä, jotka liittyvät kyseisten yhtiöiden yhteisvastuun ulkoisiin suhteisiin (toisin sanoen niiden vastuuseen sakon maksamisesta komissiolle), eivätkä sellaisten kysymysten yhteydessä, jotka koskevat niiden keskinäisiä suhteita sakosta yhteisvelallisina.(25) Vaikka kyseisissä kohdissa esitetyt huomiot muodostavatkin perustan, jonka avulla unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 245, 247, 262 ja 263 kohdassa käytännössä määrittänyt eri yhtiöiden osuudet, saman tuomion 153–159 kohdassa olevat lausumat vaikuttavat eräänlaiselta sivuhuomautukselta (obiter dictum) unionin yleisen tuomioistuimen tarkastelussa, joka johtaa valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa tarkoitettuun riidanalaisen tuomion osittaiseen kumoamiseen. Olen siis eri mieltä komission väitteestä, jonka mukaan mainitut huomiot olisivat kyseisen osittaisen kumoamisen olennaisia perusteita, siitäkin huolimatta, että unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisen tuomion 160 kohdassa arvosteli komissiota ”edellä esitettyjen periaatteiden” huomiotta jättämisestä.
28. Edellä esitettyjen huomioiden perusteella on päädyttävä siihen, että siinäkin tapauksessa, että unionin tuomioistuin hyväksyisi komission valituksen kokonaisuudessaan ja kumoaisi valituksen kohteena olevat tuomion kohdat, tuomion tuomiolauselmaa ei siltikään muodollisesti muutettaisi. Tämänkaltainen tilanne nostaa esiin joukon kysymyksiä, joita on syytä tarkastella perusteellisemmin.
1. Valitusta koskevan komission oikeussuojan tarpeen olemassaoloa koskeva edellytys
29. Ellei valittaja voi valituksellaan tosiasiallisesti saada valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmaa kumottua, nousee esiin ensinnäkin kysymys siitä, onko valittajalla kyseistä valitusta koskevaa oikeussuojan tarvetta. Tältä osin minun on kuitenkin huomautettava, ettei oikeuskäytännössä suinkaan olla yksimielisiä siitä, onko toimielimen tai yleisemmin komission kaltaisen etuoikeutetun valittajan näytettävä toteen oikeussuojan tarpeen olemassaolo valittaessaan unionin yleisen tuomioistuimen tuomiosta unionin tuomioistuimeen.
30. Oikeuskäytännön yhdessä linjassa, joka pohjautuu alun perin asiassa Anic Partecipazioni annettuun tuomioon,(26) katsotaan nimittäin yksiselitteisesti, että unionin ”toimielinten ei – – pidä näyttää toteen, että niillä olisi intressi valittaa [unionin yleisen tuomioistuimen] tuomiosta”, riippumatta siitä, ovatko ne olleet asianosaisina unionin yleisessä tuomioistuimessa.(27) Tämä periaate, joka pohjautuu Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 56 artiklan kolmanteen kohtaan,(28) on sittemmin nimenomaisesti vahvistettu unionin tuomioistuimen myöhemmissä tuomioissa,(29) joista yksi on suuren jaoston antama.(30)
31. Useissa muissa unionin tuomioistuimen tuomioissa, joissa unionin yleisen tuomioistuimen antamasta tuomiosta tehty valitus on saatettu unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi, on kuitenkin tarkasteltu kysymystä siitä, koskeeko oikeussuojan tarpeen edellytys etuoikeutettuja valittajia, erityisesti komissiota, ja eräät valitukset on jopa päädytty jättämään osittain tutkimatta komission oikeussuojan tarpeen puuttumisen vuoksi.(31)
32. Edellä esitetyistä kahdesta linjasta kallistun ensin mainitun kannalle. Päinvastoin kuin toiseen suuntaukseen liittyvät tuomiot, tähän suuntaukseen liittyvät tuomiot ovat mielestäni ensinnäkin edustaneet unionin tuomioistuimen täsmällistä valintaa, joka on sittemmin vahvistettu suuren jaoston antamassa tuomiossa. Toiseksi katson, että vastaavasti kuin kumoamiskanteissa, joita etuoikeutetut kantajat voivat vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan nostaa ilman että niiden tarvitsee näyttää toteen oikeussuojan tarpeen olemassaoloa,(32) kyseisiä kantajia suosiva kohtelu voi olla perusteltua myös unionin yleisen tuomioistuimen tuomiosta tehtävien valitusten yhteydessä sen erityisaseman vuoksi, joka niillä unionin oikeusjärjestyksessä on ja jolla voidaan oikeuttaa se, että niille myönnetään muutoksenhakua koskeva asiavaltuus niiden toteen näyttämästä oikeussuojan tarpeesta riippumatta.(33)
33. Tämä perustelu käy sitä paitsi ilmi myös unionin tuomioistuimen perussäännön 56 artiklan toisesta ja kolmannesta kohdasta, joissa määrätään unionin toimielimiä ja jäsenvaltioita koskevasta poikkeuksesta valituksen tekemistä koskeviin edellytyksiin muutoksenhaun helpottamiseksi. Kuten seuraavassa kappaleessakin nähdään, tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kyseisillä valittajilla olisi rajaton mahdollisuus valittaa unionin yleisen tuomioistuimen tuomioista unionin tuomioistuimeen.(34)
2. Valituksen hyväksymisen vaikutukset valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmaan
34. Toiseksi, ja oikeussuojan tarvetta koskevasta kysymyksestä riippumatta, edellä 28 kohdassa mainitun kaltaisessa tilanteessa on kysyttävä, missä määrin on mahdollista tehdä valitus – vieläpä etuoikeutettuna valittajana –, jossa vaaditaan tuomion perustelujen osittaista kumoamista, ilman että kumoamisella on muodollisesti vaikutusta kyseisen tuomion tuomiolauselmaan. Yhtäältä nimittäin oikeuskäytännön mukaan valitus, jonka kohteena ovat sellaiset tuomion perustelut, jotka eivät vaikuta valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmaan, on hylättävä tehottomana.(35) Unionin tuomioistuimen uuden työjärjestyksen 169 artikla on sitä paitsi laadittu nimenomaan ehkäisemään valituksia, joiden kohteena on yksinomaan unionin yleisen tuomioistuimen tuomion perustelujen riitauttaminen.(36) Toisaalta mahdollisuudelle vaatia unionin tuomioistuimelta perustelujen korvaamista on oikeuskäytännössä asetettu hyvin tiukat rajat.(37)
35. Katson kuitenkin, ettei nyt tarkasteltavassa tapauksessa voida katsoa, että valituksen kohteena olisivat sellaiset perustelujen kohdat, joilla ei ole vaikutusta valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmaan. Vaikka komission valituksen kohteena nimittäin ovat, kuten edellä 25 kohdassa todettiin, yksinomaan tuomion perusteluihin sisältyvät oikeudelliset huomiot ja ne johtopäätökset, jotka unionin yleinen tuomioistuin näiden huomioiden perusteella käytännössä asiassa teki – eivätkä siis nämä huomiot ja johtopäätökset käy nimenomaisesti ilmi valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmasta, minkä vuoksi valituksen hyväksyminen ei välttämättä johtaisi muodollisiin muutoksiin tuomiolauselmassa –, katson kuitenkin, että sekä edellä mainitut huomiot että niistä tehdyt johtopäätökset ovat olennainen osa valituksenalaisessa tuomiossa annettua oikeudellista ratkaisua, vaikka niitä ei nimenomaisesti sen tuomiolauselmassa mainitakaan,(38) ja että ne ovat näin ollen kyseisen tuomion ja etenkin sen tuomiolauselman tulkinnassa välttämätön osatekijä.
36. Kun näet valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdassa eri yhtiöt määrätään ”yhteisvastuullisesti” maksamaan sakot – joiden määrät unionin yleinen tuomioistuin on määrittänyt uudelleen –, tätä ei voida lukea erillään valituksenalaisen tuomion 245, 247, 262 ja 263 kohdasta, joissa unionin yleinen tuomioistuin määrittää kunkin yhteisvelallisyhtiön vastattavaksi kuuluvan osuuden suhteessa kanssavelallisiinsa. Vaikka nimittäin nyt tarkasteltavassa tapauksessa tuomiolauselmaan ei sisälly nimenomaista mainintaa sakon jakautumisesta yhteisvelallisten kesken, unionin yleisen tuomioistuimen tuomiolauselmassa toteamaa yhtiöiden yhteisvastuuta ei voida ymmärtää muutoin kuin edellä mainituissa valituksenalaisen tuomion kohdissa sanotun mukaisesti; nämä kohdat puolestaan perustuvat nimenomaisesti ja välttämättä unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdassa esittämään oikeudelliseen arviointiin, eivätkä näin ollen ole erotettavissa siitä.
37. Tässä yhteydessä on myös muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan tuomion tuomiolauselmaa on luettava siihen johtaneiden perustelujen valossa, jotka antavat tässä suhteessa välttämätöntä tukea tuomiolauselman tarkan merkityssisällön määrittämiselle.(39)
38. Oikeuskäytännön mukaan on sitä paitsi myös niin, että oikeusvoima ulottuu valituksenalaisen tuomion perusteluihin, jotka ovat tuomiolauselman välttämätön tuki ja joita ei tämän takia voida erottaa tuomiolauselmasta,(40) ja että komission on noudatettava kyseisiä perusteluja, koska ne ovat välttämättömiä tuomiolauselman täsmällisen sisällön määrittämiseksi.(41) Näin ollen, kuten komissio on todennut, sen valituksen kohteena olevat valituksenalaisen tuomion osat, jotka koskevat komission toimivaltaa sakosta yhteisvastuullisten velallisten keskinäisten suhteiden määrittämisessä, voivat aiheuttaa oikeusvoimavaikutuksen ja sitovat komissiota sen soveltaessa kilpailuoikeudellista seuraamusjärjestelmää tulevaisuudessa käytännössä.
39. Edellä esitetyn perusteella johtopäätökseni on, että komission valitus on otettava tutkittavaksi mutta se on tehoton(42) siltä osin kuin siinä vaaditaan valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdan kumoamista. Kuten nimittäin edellä 27 kohdassa todettiin, riidanalaisen päätöksen 2 artiklan kumoaminen ei pohjaudu valituksenalaisen tuomion 153–159 kohtaan sisältyviin huomioihin, joita valitus nimenomaisesti koskee, joten siinäkään tapauksessa, että unionin tuomioistuin hyväksyisi komission valituksen ja kumoaisi kyseiset tuomion kohdat, tämä ei vaikuttaisi mitenkään tuomiolauselman 2 kohtaan.
40. Sen sijaan katson, että komission valitus on otettava tutkittavaksi ja on tehokas siltä osin kuin siinä vaaditaan valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdan kumoamista. Kuten näet edellä 35–38 kohdassa on esitetty, jos oletetaan, että unionin tuomioistuin hyväksyy kyseisen vaatimuksen ja kumoaa siten unionin yleisen tuomioistuimen täyttä harkintavaltaansa käyttäen tekemän sakko-osuuksien määrityksen, tällä on vaikutusta unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdassa esittämän ratkaisun täsmällisen sisällön tulkintaan. Tässä yhteydessä on otettava tutkittavaksi ja katsottava tehokkaaksi myös komission toissijainen vaatimus, joka koskee valituksenalaisen tuomion kumoamista siltä osin kuin sen 153–159 kohdassa todetaan, että on komission tehtävä määrittää yhteisvelallisten osuudet sakosta, joka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, koska kyseinen toteamus on kumottavaksi vaadittuun tuomiolauselman 3 kohtaan sisältyvän osuuksien määrittämisen välttämätön tuki, jota ei voida erottaa tästä määrittämisestä.
41. Tästä seuraa, että jäljempänä rajaan komission valitusta koskevan tarkasteluni näihin kahteen seikkaan, toisin sanoen unionin yleisen tuomioistuimen täyttä harkintavaltaansa käyttäen tekemään sakon osuuksien määrittämiseen sekä valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdassa esitettyihin oikeudellisiin huomioihin, jotka ovat kyseisen määrittämisen välttämätön perusta, jota ei voida erottaa siitä.
C Valituksen asiakysymys
1. Ensimmäinen valitusperuste, joka koskee oikeudellista virhettä asetuksen (EY) N:o 1/2003 23 artiklan tulkinnassa komission ja kansallisten tuomioistuinten toimivallan alojen osalta
42. Komissio katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen tulkitessaan asetuksen N:o 1/2003 23 artiklaa, kun se totesi valituksenalaisessa tuomiossa, että komission on määritettävä yhteisvelallisten osuudet sakosta, joka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta, ja komission mielestä antoi sille näin toimivaltuuksia ja asetti sille velvollisuuksia, jotka ylittävät sen, mikä on tarpeen seuraamusten määräämiseksi kyseisten sääntöjen rikkomisesta, mistä aiheutuu haittaa jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksille. Komission mukaan yhteisvelallisten keskinäisten suhteiden määrittäminen (mahdolliset takautumisoikeudet mukaan lukien) kuuluu jäsenvaltioiden oikeuden soveltamisalaan, ja asiaa koskevien riitojen ratkaiseminen kuuluu näin ollen kansallisten tuomioistuinten toimivallan piiriin.
43. Nyt tarkasteltavan valituksen ensimmäisessä valitusperusteessa nostetaan esiin kysymyksiä, jotka koskevat unionin toimielinten, erityisesti komission, ja jäsenvaltioiden, erityisesti kansallisten tuomioistuinten, välistä toimivallan jakoa sekä unionin oikeuden ja jäsenvaltioiden kansallisten oikeuksien soveltamisaloja.
44. Tässä yhteydessä on hyvä muistaa, että – kuten edellä 21 ja 22 kohdassa jo todettiin – unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 153–156 kohdassa esittämiensä huomioiden perusteella tuomion 157 kohdassa, että yksin komission tehtävänä on asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan mukaista sakkojen määräämistä koskevaa toimivaltaansa käyttäessään määrittää eri yhtiöiden osuudet määristä, jotka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, sikäli kuin ne kuuluivat samaan yritykseen, eikä tätä tehtävää voida jättää kansallisille tuomioistuimille. Valituksenalaisen tuomion 158 ja 159 kohdasta käy kuitenkin ilmi, että koska komission päätöksessä ei ole mainintaa, jonka mukaan jotkin yhtiöt olisivat toisia suuremmassa vastuussa, on katsottava, että ne ovat yhtä suuressa vastuussa ja että niille on näin ollen määrättävä samansuuruinen osuus yhteisvastuullisesti maksettavasta määrästä.
45. Tällä perusteella minun on alustavasti todettava, että vaikka komissio väittää valituksessaan toistuvasti unionin yleisen tuomioistuimen asettaneen sille ”velvollisuuden” määrittää niiden yhteisvelallisten keskinäiset suhteet, jotka on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan sakko,(43) unionin yleisen tuomioistuimen tuomion sanamuoto ei todellisuudessa ole täysin selvä siinä suhteessa, asetetaanko siinä varsinaisesti tällainen velvollisuus. Vaikka tällaisen velvollisuuden olemassaolo vaikuttaakin olevan 153 kohdassa käytetyn sanamuodon(44) lähtökohtana, 157 kohdassa käytetty sanamuoto ”komission tehtävänä on – –”(45) jättää avoimeksi sen, oliko unionin yleisen tuomioistuimen tarkoituksena asettaa komissiolle varsinainen velvollisuus, etenkin kun unionin yleisen tuomioistuimen tarkoittamassa järjestelmässä kyseisen toimivallan käyttämättä jättäminen ei missään tapauksessa näytä johtavan päätöksen kumoamiseen, vaan sen seurauksena pikemminkin sovelletaan automaattisesti sääntöä, jonka mukaan vastuun (ja siten sakon osuuksien määrän) katsotaan jakaantuvan yhtä suuriin osiin yhteisvelallisten kesken.
46. Kun edellä esitetyt seikat otetaan huomioon, on selvää, että unionin yleisen tuomioistuimen tarkoittamassa järjestelmässä komissiolle myönnetään kyseistä määrittämistä koskeva yksinomainen toimivalta, jonka seurauksena kansallisten tuomioistuinten toimivalta suljetaan pois. Lisäksi tässä järjestelmässä kyseistä toimivaltaa voidaan periaatteessa käyttää kaikissa tapauksissa, joissa komissio määrää useita henkilöitä yhteisvastuullisesti maksamaan sakon kilpailusääntöjen rikkomisesta, ja kyseisen toimivallan käyttämättä jättämisen seurauksena sovelletaan sääntöä, jonka mukaan vastuu ja sakko jaetaan yhtä suuriin osiin.
47. Ensimmäistä valitusperustetta on tarkasteltava edellä esitetyistä lähtökohdista käsin.
a) Komission toimivalta
48. Ensinnäkin on muistettava, että annetun toimivallan periaatteen mukaisesti unioni toimii ainoastaan jäsenvaltioiden sille perussopimuksissa antaman toimivallan rajoissa ja kyseisissä sopimuksissa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi (SEU 5 artiklan 2 kohdan ensimmäinen virke). Toimivalta, jota perussopimuksissa ei ole annettu unionille, kuuluu jäsenvaltioille (SEU 4 artiklan 1 kohta ja 5 artiklan 2 kohdan toinen virke). SEUT 3 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan unionilla on yksinomainen toimivalta sisämarkkinoiden toimintaa varten tarvittavien kilpailusääntöjen vahvistamisessa.
49. Unionin toimivallan käyttö perustuu suhteellisuusperiaatteeseen, jonka mukaisesti unionin toiminnan sisältö ja muoto eivät saa ylittää sitä, mikä on tarpeen perussopimusten tavoitteiden saavuttamiseksi. Unionin toimielimet ovat velvollisia soveltamaan kyseistä periaatetta (SEU 5 artiklan 4 kohta). Lisäksi kukin toimielin toimii sille perussopimuksissa annetun toimivallan rajoissa (SEU 13 artiklan 2 kohdan ensimmäinen virke).
50. Komissiolle annetun, seuraamusten määräämistä unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta koskevan toimivallan oikeusperusta on asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohta, joka on annettu SEUT 103 artiklan (aiempi EY 83 artikla) perusteella. Kyseisen artiklan 2 kohdan a alakohdasta voidaan päätellä, että unionille annetun, sakkojen määräämistä koskevan toimivallan tarkoituksena on varmistaa EUT-sopimuksen kilpailua koskevissa määräyksissä tarkoitettujen kieltojen noudattaminen. Unionin tuomioistuin on lisäksi selventänyt, että kyseisen säännöksen tavoitteena on nimenomaisesti kartellien ja määräävän markkina-aseman väärinkäytön tehokkaan valvonnan takaaminen.(46)
51. Komission toimivalta määrätä sakkoja yrityksille, jotka tahallaan tai tuottamuksellisesti rikkovat SEUT 101 ja SEUT 102 artiklaa, perustuu EUT-sopimuksen määräyksiin.(47) Se on yksi niistä komissiolle annetuista keinoista, joiden avulla sen on mahdollista täyttää sille unionin oikeudessa annettu valvontatehtävä(48) sekä sen tehtävä unionin kilpailupolitiikan noudattamisesta ja ohjaamisesta vastaavana toimielimenä.(49)
52. Komission oikeudesta määrätä yrityksen muodostavan taloudellisen kokonaisuuden yhteydessä rikkomiseen suoraan tai epäsuorasti osallistuneet toimijat maksamaan sakko yhteisvastuullisesti ei nimenomaisesti säädetä missään unionin kilpailua koskevassa säännöksessä. Kyseinen komission oikeus on kuitenkin tunnustettu oikeuskäytännössä, koska yhteisvastuuta koskeva järjestelmä on jäsenvaltioiden käyttöön annettu täydentävä oikeudellinen väline, jonka tavoitteena on varmistaa unionin kilpailua koskevien sääntöjen täytäntöönpanon tehokkuus ja torjua kyseisten sääntöjen rikkominen.(50) Yhteisvastuuta koskeva järjestelmä, jolla on laajennettu niiden henkilöiden joukkoa, joita komissio voi vaatia maksamaan sakon kokonaisuudessaan, myötävaikuttaa seuraamuksen tosiasialliseen täytäntöönpanoon pienentämällä maksukyvyttömyyteen ja maksun laiminlyöntiin pyrkiviin vilpillisiin toimiin liittyviä riskejä, ja se liittyy näin ollen – kuten valituksenalaisen tuomion 151 kohdassa sitä paitsi todetaankin – ehkäisevyyden päämäärään, jonka tavoitteena on varmistaa, että yritykset noudattavat kilpailua koskevia unionin säännöksiä.(51)
53. Toimivalta määrätä unionin kilpailusäännösten rikkomisesta seuraamuksia useille samaan yritykseen kuuluville toimijoille asettamalla niiden välille (ulkoinen) yhteisvastuuvelvoite sisältyy näin ollen mielestäni ilman muuta komission SEUT 103 artiklan 2 kohdan a alakohtaan perustuvaan ja asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa käytännössä vahvistettuun toimivaltaan määrätä seuraamuksia, eikä tätä ole nyt tarkasteltavassa tapauksessa riitautettukaan.
54. Niin sanottujen sisäisten yhteisvastuusuhteiden määrittämisestä totean, ettei SEUT 103 artiklan 2 kohdan a alakohdan eikä asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan sanamuodosta tai tarkoituksesta käy ilmi mitään, mikä estäisi sen, että komissio käyttäessään toimivaltaansa määrätä yrityksille seuraamuksia kilpailusääntöjen rikkomisesta määrittää yhteisvastuullisesti maksettavasta sakosta osuudet, joista kunkin yhteisvelallisen on vastattava, mikäli komissio katsoo tämän yksittäistapauksessa tarpeelliseksi varmistaakseen sen tavoitteen saavuttamisen, johon seuraamusten määräämistä koskevan toimivallan käyttö liittyy, toisin sanoen varmistaakseen unionin kilpailusäännöissä tarkoitettujen kieltojen noudattamisen. Sikäli kuin tämä on kyseisen tavoitteen saavuttamiseksi tarpeen, komissiolta ei mielestäni voida yleisesti evätä toimivaltaa – seuraamusten määräämistä koskevan toimivaltansa rajoissa – määrittää, miten sakko jakautuu yhteisvastuullisten velallisten kesken.(52)
55. Eräissä tapauksissa päinvastoin sen määrittäminen, minkä osuuden kukin sakon maksamisesta yhteisvastuullinen velallinen on velvollinen maksamaan, on nähdäkseni välttämätöntä muun muassa oikeusvarmuuden ja rangaistusten yksilökohtaisuuden periaatteiden asettamien vaatimusten vuoksi, esimerkiksi sellaisessa tapauksessa (jota tarkastellaan yksityiskohtaisemmin kolmannen valitusperusteen yhteydessä),(53) jossa rikkomiseen syyllistynyttä taloudellista yksikköä ei päätöksen tekohetkellä enää ole olemassa samassa muodossa kuin rikkomisajankohtana ja jossa komissio aikoo harkintavaltansa rajoissa määrätä kyseisestä rikkomuksesta yhteisvastuullisen seuraamuksen oikeushenkilöille, joilla ei enää ole keskenään taloudellisia, organisatorisia tai oikeudellisia siteitä, joilla niiden kuuluminen samaan yritykseen voitaisiin kilpailuoikeudellisesti perustella.
56. Kun nämä lähtökohdat otetaan huomioon, ei mielestäni kuitenkaan voida katsoa, että komission asiana olisi määrittää järjestelmällisesti sakosta yhteisvastuussa olevien velallisten keskinäiset suhteet, puhumattakaan siitä, että sillä olisi tällainen velvollisuus. Tavallisesti ja erityistapauksia lukuun ottamatta tällaisella määrittämisellä ei nimittäin ole vastaavaa tarkoitusta kuin edellä 52 kohdassa mainitulla määrittämisellä, jolla perustellaan ulkoisten yhteisvastuuvelvoitteiden asettaminen. On nimittäin niin, että sen jälkeen, kun yksi yrityksen muodostavista ja yhteisvastuuseen saatetuista henkilöistä on maksanut sakon ja kun unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta säädetyn seuraamuksen tosiasiallinen täytäntöönpano on siten varmistettu, komissiolle annetun seuraamusten määräämistä koskevan toimivallan taustalla olevat sääntöjen tehokkaan soveltamisen varmistamista ja tulevien rikkomisten ehkäisemistä koskevat tavoitteet on tavallisesti saavutettu, joten sakosta yhteisvastuullisten velallisten keskinäisten yhteisvastuusuhteiden määrittäminen ei yleensä vaikuta tarpeelliselta kyseisten tavoitteiden saavuttamiseksi.
57. Tältä osin on myös muistutettava, että kuten vakiintuneessa oikeuskäytännössä on todettu, unionin kilpailuoikeus koskee yritysten – eli unionin kilpailusääntöjen adressaattien – toimintaa.(54) Kyseisillä säännöillä ei siis periaatteessa säännellä yrityksen muodostavien yksiköiden keskinäisiä suhteita.
58. Käytännön näkökulmasta on lisäksi todettava, että jos komissiolle asetettaisiin yleinen velvollisuus määrittää kaikissa tapauksissa ne osuudet, jotka kuuluvat niiden rikkomiseen syyllistyneeseen taloudelliseen yksikköön kuuluvien oikeushenkilöiden vastattaviksi, jotka on määrätty maksamaan yhteisvastuullisesti vastaava sakko, tämä voisi hidastaa komission tutkimuksia huomattavasti ja vaarantaa siten unionin kilpailusääntöjen tehokkaan täytäntöönpanon,(55) joka kuitenkin – kuten edellä 52 kohdassa todettiin – nimenomaan on yhteisvastuuta koskevan oikeudellisen välineen tavoite.
59. Johtopäätöksenäni katson siis, ettei voida yleisesti kieltää sitä, että komissio voi seuraamusten määräämistä koskevaa toimivaltaansa käyttäessään määrittää sakon jakautumisen yhteisvastuullisten velallisten kesken (eli niin sanotut sisäiset yhteisvastuusuhteet). Kun komissio käyttää kyseistä perussopimuksissa annettua toimivaltaansa, sen toimintaa kuitenkin rajoittaa edellä mainitun suhteellisuusperiaatteen mukaisesti se, mikä on tarpeen kyseisen toimivallan tavoitteen saavuttamiseksi, ja siksi komissio voi määrittää sakosta yhteisvastuullisten velallisten keskinäiset yhteisvastuusuhteet ainoastaan silloin, kun tämä on tarpeen edellä tarkoitetun tavoitteen saavuttamiseksi, toisin sanoen unionin kilpailusäännöissä tarkoitettujen kieltojen noudattamisen varmistamiseksi. Komission on tapauskohtaisesti arvioitava, onko tarpeen määrittää kyseiset osuudet, paitsi edellä 55 kohdassa mainitun kaltaisissa tilanteissa, joissa tämän toimivallan käyttö on välttämätöntä.
60. Edellä esitetystä seuraa, ettei mielestäni voida hyväksyä komission väitettä, jolla se pyrkii täysin kiistämään tällaisen itselleen annetun toimivallan olemassaolon, mutta toisaalta ei myöskään voida valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdassa esitetyn mukaisesti katsoa, että komissiolla olisi yleisesti velvollisuus määrittää sakon maksamisesta yhteisvastuullisten velallisten osuudet.
b) Kansallisten tuomioistuinten toimivalta
61. Kansallisten tuomioistuinten toimivallan laajuudesta puolestaan on todettava, että ne voivat toimia unionin kilpailusääntöjen soveltamiseksi monin eri tavoin(56) niiden oikeuksien mukaisesti, jotka niille asianomaisissa kansallisissa säännöksissä annetaan. Niihin voidaan näet vedota kyseisten sääntöjen soveltamiseksi yksityisten osapuolten välisissä riita-asioissa, tai ne voivat toimia yleisen edun mukaisesti kyseisten sääntöjen soveltamisesta vastaavina viranomaisina tai hallintoasioissa toimivaltaisina muutoksenhakutuomioistuimina.
62. Kansallisten tuomioistuinten varsinainen tehtävä unionin kilpailusääntöjen soveltamisessa liittyy kuitenkin kyseisiin sääntöihin perustuvien subjektiivisten oikeuksien turvaamiseen yksityisten välisissä riita-asioissa.(57) Kansallisilla tuomioistuimilla on tässä suhteessa täydentävä tehtävä, joka poikkeaa tilanteesta, jossa hallintoviranomainen soveltaa unionin kilpailusääntöjä yleisen edun nimissä.(58)
63. Alustavasti huomautan, että sekä unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa omaksumassa lähestymistavassa(59) että komission valituksessaan omaksumassa lähestymistavassa lähtökohtana on ajatus siitä, että on olemassa yksinomainen toimivalta määrittää kunkin sakosta yhteisvastuullisen velallisen vastattavaksi kuuluva osuus: unionin yleisen tuomioistuimen mukaan se kuuluu komissiolle, kun taas komission mukaan se kuuluu kansallisille tuomioistuimille. En kuitenkaan näe mitään syytä, miksi olisi ehdottoman välttämätöntä omaksua lähestymistapa, jossa jollekin elimelle vahvistetaan yksinomainen toimivalta, joka sulkee pois toisen elimen toimivallan. Tältä osin huomautan pikemminkin, että kilpailusääntöjen soveltamisjärjestelmä perustuu – etenkin sen jälkeen, kun kyseisten sääntöjen soveltamista on nykyaikaistettu asetuksella N:o 1/2003 – komission ja jäsenvaltioiden kansallisten viranomaisten (kansalliset tuomioistuimet mukaan luettuina) samanaikaisten ja rinnakkaisten toimivaltuuksien järjestelmään.(60)
64. Tästä näkökulmasta katsonkin, että kun kansallisen tuomioistuimen ratkaistavana olevassa asiassa nousee esiin sellaisia unionin kilpailusääntöjen rikkomisen vuoksi maksettavaa sakkoa koskeviin keskinäisiin yhteisvastuusuhteisiin liittyviä kysymyksiä, joihin liittyy tarve turvata yhteisvelallisen subjektiiviset oikeudet, kansallisen tuomioistuimen voidaan katsoa olevan toimivaltainen ratkaisemaan nämä kysymykset sillä edellytyksellä, ettei komissio ole jo ratkaissut niitä vastaavaa toimivaltaansa käyttäen.
65. Tässä vaiheessa on sitä paitsi selvitettävä, onko (ja jos on, niin missä ominaisuudessa) yhteisvastuullisella velallisella, joka on maksanut koko sakon komissiolle, muihin yhteisvelallisiin nähden sellainen subjektiivinen takautumisoikeus heidän osuuteensa sakosta, johon kyseinen velallinen voi kansallisessa tuomioistuimessa vedota siinä tapauksessa, ettei komissio ole ratkaissut keskinäistä yhteisvastuuta koskevaa kysymystä.
66. Tältä osin totean ensinnäkin, että olen yhtä mieltä unionin yleisen tuomioistuimen kanssa, kun se valituksenalaisen tuomion 155 kohdassa toteaa, että ”käsite ’yhteisvastuu sakkojen maksamisesta’ on [unionin oikeuden] itsenäinen käsite, jota on tulkittava siten, että otetaan huomioon kilpailuoikeuden tavoitteet ja järjestelmä, johon kyseinen käsite kuuluu”. Edellä 52–59 kohdassa esittämistäni huomioista käy sitä paitsi yksiselitteisesti ilmi, että yhteisvastuun käsitettä on tulkittava ottamalla huomioon kyseiset tavoitteet ja kyseinen järjestelmä.(61)
67. Tästä riippumatta on kuitenkin huomautettava, että komission päätöksellä, jossa useat henkilöt määrätään maksamaan yhteisvastuullisesti sakko, on epäilemättä eräitä oikeusvaikutuksia, jotka voivat muodostaa kyseisten henkilöiden välille velkasuhteita. Komission päätöksellä nimittäin asetetaan kaikille edellä mainituille henkilöille yhteinen ja yhteisvastuullinen velvollisuus maksaa sakko. Jos yksi näistä henkilöistä maksaa koko sen sakon määrän, joka hänet on yhdessä muiden henkilöiden kanssa määrätty maksamaan, ja vapauttaa näin kaikki muut yhteisvelalliset vastuusta komissioon nähden, sakon maksaneelle kanssavelalliselle syntyy tämän seurauksena takautumisoikeus. Tämän oikeuden syntyminen on nähdäkseni looginen seuraus siitä, että yksi henkilö maksaa yksin velan, josta hän on vastuussa yhdessä ja yhteisvastuullisesti sellaisten muiden henkilöiden kanssa, joiden on todettu syyllistyneen samaan yhteiseen lainvastaiseen unionin lainsäädäntöä (nimenomaisesti kilpailulainsäädäntöä) rikkovaan toimintaan.
68. Tällaista takautumisoikeutta ei mielestäni kuitenkaan voida pitää yksityisillä oikeussubjekteilla unionin oikeuden perusteella olevana oikeutena, jonka oikeussuoja tuomioistuinten on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti varmistettava.(62) Mikään ei nimittäin nähdäkseni viittaa siihen, että unionin kilpailusäännöissä yhteisvastuulliselle velalliselle annettaisiin suoraan oikeus saada takaisin muiden yhteisvelallisten osuudet sakosta, jonka tämä on maksanut kokonaan. Sen sijaan kyse on nähdäkseni pikemminkin yksinkertaisesta saamisoikeudesta, joka perustuu sellaisen velvoitteen täyttämiseen, joka puolestaan perustuu unionin toimenpiteeseen ja joka koskee yhteisesti useita oikeussubjekteja. Kyseisen saamisoikeuden olemassaolo ja käyttäminen eivät näin ollen mielestäni kuulu unionin oikeuden sääntelyn piiriin vaan kansallisen oikeuden piiriin.
69. Kansallisen tuomioistuimen, jonka ratkaistavaksi takautumiskanne on saatettu, tehtäväksi jää siis määrittää kansallisen oikeuden sääntöjen mukaisesti sakon kokonaan maksaneelle yhteisvelalliselle mahdollisesti syntyvän takautumisoikeuden olemassaolon edellytykset ja soveltaa tarvittavia aineellisia ja menettelyllisiä sääntöjä kyseisen oikeuden käyttämiseen. Tätä toimivaltaa käyttäessään kansallinen tuomioistuin voi toki tarvittaessa hyödyntää komissioon nähden niitä yhteistyövälineitä, joita sen käyttöön on asetuksella N:o 1/2003 annettu.
70. On ilmeistä, että kansallinen tuomioistuin voi määrittää yhteisvelallisen takautumisoikeuden ja siten sakosta yhteisvastuullisten velallisten keskinäiset suhteet ainoastaan silloin, kun komissio ei vielä ole määrittänyt niitä käyttäessään toimivaltaansa edellä 59 kohdassa mainituin edellytyksin. Viimeksi mainitussa tapauksessa kansallisen tuomioistuimen tehtävä rajoittuu täytäntöönpanoon.
c) Ensimmäistä valitusperustetta koskeva päätelmä
71. Johtopäätöksenä kaikesta edellä esitetystä totean, että nyt tarkasteltavassa asiassa unionin yleinen tuomioistuin on mielestäni tehnyt oikeudellisen virheen todetessaan valituksenalaisen tuomion 157 kohdassa, että yksin komission tehtävänä on sakkojen määräämistä koskevaa toimivaltaansa käyttäessään määrittää eri yhtiöiden osuudet määristä, jotka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, ja ettei tätä tehtävää voida jättää kansallisille tuomioistuimille. Tämän virheen käytännön seurauksia käsitellään jäljempänä 125 kohdasta alkaen.
2. Kolmas valitusperuste, joka koskee periaatteen, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti, tulkinnassa tehtyjä oikeudellisia virheitä, ja seitsemäs valitusperuste, joka koskee oikeudellisia virheitä unionin kilpailusääntöjä rikkoneiden yritysten vastuun tulkinnassa, mikä vaarantaa komission oikeuden määrittää ne oikeussubjektit, jotka asetetaan vastuuseen rikkomisesta
72. Kun on selvitetty toimivaltakysymykset, jotka loogisesti edeltävät muita kysymyksiä, katson aiheelliseksi tarkastella nyt komission kolmatta valitusperustetta ja yhdessä sen kanssa seitsemättä valitusperustetta, joka vaikuttaa liittyvän kolmanteen valitusperusteeseen. Näillä valitusperusteilla nostetaan nimittäin esiin eräitä keskeisiä periaatekysymyksiä, joita on mielestäni syytä arvioida ensin ennen muiden valitusperusteiden käsittelyä.
73. Kolmannessa valitusperusteessaan komissio väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että periaatteesta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti, seuraa, että jokaisen sellaisen päätöksen adressaatin, jossa kyseinen adressaatti määrätään maksamaan yhteisvastuullisesti sakko kilpailusääntöjen rikkomisesta, on voitava päätellä kyseisestä päätöksestä osuus, joka sen vastattavaksi suhteessa kanssavelallisiinsa tulee sen jälkeen, kun maksu on suoritettu komissiolle. Kunkin yhtiön yksilöllisen vastuun määrittäminen, johon perustuu kunkin yhteisvelallisen osuuksien määrittäminen (jota koskevan velvollisuuden unionin yleinen tuomioistuin komissiolle asetti), on komission mukaan ristiriidassa SEUT 101 ja SEUT 102 artiklassa asetettujen kieltojen adressaattina olevan ja niissä määrättyjen kieltojen rikkomisesta vastaavan yrityksen käsitteen kanssa. Seitsemännessä valitusperusteessaan komissio väittää, että unionin yleisen tuomioistuimen komissiolle asettama velvollisuus vaarantaa lisäksi perusteettomasti komission oikeuden määrittää, minkä oikeussubjektien se yrityksen sisällä katsoo syyllistyneen rikkomiseen.
74. Ensinnäkin on muistutettava, että periaate, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti ja johon, kuten edellä 20 kohdassa todettiin, unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisen tuomion 153 kohdassa perusti komissiolle asettamansa vaatimuksen määrittää kunkin velallisyhtiön osuus yhteisvastuullisesti maksettavasta sakosta, täydentää yksilöllisen vastuun periaatetta ja muodostaa yhdessä sen kanssa rikosoikeudessa perustavaa laatua olevan takeen, jolla rajoitetaan viranomaisten seuraamusten määräämistä koskevan oikeuden käyttämistä.(63) Kyseisiä periaatteita voidaan soveltaa kilpailuoikeuteenkin, myös oikeushenkilöiden osalta,(64) kun otetaan huomioon, että seuraamukset, joita komissio voi kilpailua rajoittavasta toiminnasta määrätä, ovat ”luonteeltaan rikosoikeuden kaltaisia”.(65)
75. Yksilöllisen vastuun periaatteen – jolla puolestaan täydennetään syyllisyysperiaatetta(66) – mukaisesti jokainen vastaa ainoastaan omista teoistaan.(67) Sen periaatteen nojalla, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti, henkilölle voidaan määrätä seuraamus vain seikoista, joista sitä itseään moititaan.(68) Kyseisen periaatteen nojalla ainoastaan sääntöjen rikkojalle voidaan määrätä kyseisestä rikkomisesta seuraamus,(69) eikä kyseistä seuraamusta näin ollen voi kärsiä toinen henkilö syyllisen puolesta.(70)
76. Kuten sitä paitsi jo edellä 57 kohdassa totesin, unionin kilpailuoikeus koskee yritysten toimintaa. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kilpailuoikeudessa yrityksellä tarkoitetaan jokaista yksikköä, joka harjoittaa taloudellista toimintaa, riippumatta yksikön oikeudellisesta muodosta ja rahoitustavasta.(71) Tältä osin unionin tuomioistuin on myös täsmentänyt, että käsitteellä yritys on tässä asiayhteydessä katsottava tarkoitettavan taloudellista kokonaisuutta kysymyksessä olevan sopimuksen kannalta, vaikkakin oikeudellisesti tämän taloudellisen kokonaisuuden muodostaa useampi kuin yksi luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö.(72)
77. Samoin vakiintuneessa oikeuskäytännössä katsotaan, että kun tällainen taloudellinen yksikkö rikkoo kilpailusääntöjä, sen asiana on yksilöllisen vastuun periaatteen mukaisesti vastata kyseisestä rikkomisesta.(73) Tästä seuraa, että yksilöllisen vastuun periaatetta sovelletaan ensisijaisesti yritykseen, joka unionin kilpailusääntöjen adressaattina on kyseisiä sääntöjä tahallaan tai tuottamuksesta rikkoessaan henkilökohtaisessa vastuussa yhtenä taloudellisena yksikkönä, vaikka se ei olisikaan erillinen oikeussubjekti.(74)
78. Jos kilpailusääntöjä rikkonut yritys kuitenkin muodostuu useista oikeushenkilöistä, esiin nousee kysymys siitä, kuka tai ketkä voidaan käytännössä vaatia vastuuseen rikkomisesta määräämällä näille henkilöille sakko. Vaikka unionin kilpailusäännöt nimittäin koskevat yrityksiä, ja niitä sovelletaan yrityksiin suoraan näiden oikeudellisesta muodosta ja organisaatiosta riippumatta, kyseisten sääntöjen tehokkaan soveltamisen tarpeesta seuraa, että komission päätös, jolla rikkomisesta määrätään seuraamuksia, on osoitettava sellaisille todellisille henkilöille, joiden osalta on mahdollista ryhtyä sakon maksamista koskeviin täytäntöönpanotoimiin.(75)
79. Juuri tämä yhtäältä kilpailusääntöjen adressaattina olevana taloudellisena kokonaisuutena ymmärretyn yrityksen ja toisaalta sakkopäätöksen adressatteina olevien ja näin rikkomisesta käytännössä vastuuseen saatettujen yksittäisten oikeussubjektien välinen kahtiajako aiheuttaa tiettyä epävarmuutta edellä mainittujen periaatteiden soveltamisalasta käytännössä: usein niitä ei edellä 77 kohdassa mainitusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä huolimatta sovelleta yritykseen sellaisenaan vaan niihin yksittäisiin oikeussubjekteihin, jotka yrityksen muodostavat.(76)
80. Tältä osin voidaan kuitenkin mielestäni katsoa, että jos yritys koostuu useista oikeussubjekteista, kartelliin osallistuneita henkilöitä sekä ratkaisevaa vaikutusvaltaa näihin käyttävää emoyhtiötä voidaan kilpailuoikeudellisessa mielessä pitää yhden yrityksen muodostavina oikeussubjekteina, jotka voidaan asettaa vastuuseen sen toiminnasta.(77) Jos komissio siis toteaa, että yritys on tahallaan tai tuottamuksesta rikkonut unionin kilpailusääntöjä, se voi asettaa yhdessä vastuuseen kaikki kyseisen taloudellisen yksikön muodostavat oikeussubjektit,(78) jotka ovat yhtenevällä toiminnallaan suoraan tai epäsuorasti osallistuneet rikkomiseen.(79)
81. Edellä esitetyn perusteella unionin tuomioistuin onkin pitänyt yksilöllisen vastuun periaatteen – ja myös kilpailusääntöjen tehokasta soveltamista koskevan tavoitteen – mukaisena asettaa yhteisvastuuseen ne oikeushenkilöt, jotka ovat osallistuneet rikkomiseen, sekä yhdessä näiden kanssa se henkilö, joka on käyttänyt ensin mainittuihin ratkaisevaa vaikutusvaltaa: tämä perustuu nimenomaan siihen, että mainitut henkilöt kuuluvat samaan taloudelliseen yksikköön ja muodostavat näin ollen edellä 76 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetun yhden yrityksen.(80) Samoin sillä perusteella, että kyse on kuulumisesta samaan yritykseen, ja samoin seuraamuksen tehokkaan täytäntöönpanon varmistamiseksi unionin tuomioistuin on myös todennut, että komissiolla on harkintavalta päättää, määrääkö se seuraamuksen ainoastaan rikkomiseen osallistuneelle tytäryhtiölle vai ainoastaan emoyhtiölle, jonka määräysvallassa tytäryhtiö rikkomiseen osallistumisen aikana oli,(81) vai määrääkö se seuraamuksen yhteisvastuullisesti molemmille.(82)
82. Kaikesta edellä esitetystä sekä edellä 52 kohdassa mainitun yhteisvastuuta koskevan järjestelmän tarkoituksesta johtuu, että komissiolle oikeuskäytännössä myönnetty oikeus määrätä useat henkilöt yhteisvastuullisesti maksamaan sakko unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta perustuu itse yrityksen käsitteeseen ja on oikeutettavissa ainoastaan silloin, kun henkilöt kuuluvat tai ovat kuuluneet yhteen taloudelliseen yksikköön, joka asetetaan vastuuseen kyseisestä rikkomisesta. Toisin sanoen se, että komissio voi määrätä unionin kilpailusääntöjen rikkomisesta yhteisvastuullisesti maksettavan sakon, edellyttää, että yhteisvastuullisesti tuomitut henkilöt kuuluvat tai ovat kuuluneet samaan taloudelliseen yksikköön, joka on rikkonut sääntöjä ja joka siis asetetaan rikkomisesta henkilökohtaisesti vastuuseen.(83) Kyseisten oikeussubjektien, jotka muodostavat kilpailuoikeudellisessa mielessä yhden yrityksen, voidaan siis katsoa olevan henkilökohtaisesti sekä mahdollisesti yhteisvastuullisesti vastuussa kyseisen yrityksen toiminnasta.(84)
83. Entä sitten tilanne, jossa yksi (tai useampi) kilpailusääntöjen rikkomiseen taloudellisen yksikön osana osallistuneista oikeussubjekteista lakkaa kuulumasta kyseiseen yksikköön, esimerkiksi – kuten nyt tarkasteltavassa tapauksessa SEHV:n ja Magrinin osalta on tapahtunut – kartellin toiminnassaoloaikana tapahtuneen luovutuksen seurauksena, niin ettei se enää komission päätöksen tekohetkellä kuulu sääntöjä rikkoneeseen taloudelliseen yksikköön? Voiko komissio silloinkin määrätä kyseiselle oikeussubjektille sakkoa tästä rikkomisesta yhteisvastuullisesti niiden henkilöiden kanssa, joiden kanssa se kuului yhteen taloudelliseen yksikköön?
84. Ensinnäkin katson, että tämän kaltaisessa tapauksessa taloudellisen yksikön muodostaneiden oikeussubjektien yksilöllinen yhteinen vastuu sen taloudellisen yksikön, johon ne sen olemassaoloaikana kuuluivat, toiminnasta säilyy sen perusteella, mitä edellä 80 kohdassa esitin.(85) Koska se, että jokainen taloudelliseen yksikköön kuuluva tai rikkomisajankohtana kuulunut oikeussubjekti on yhteisvastuullisesti vastuussa koko sääntöjenvastaisesta toiminnasta, perustuu taloudellisen yksikön toiminnan yhtenevyyteen markkinoilla, kyseiset oikeussubjektit myös vastaavat ulkoisesti komissiolle sakon maksamisesta.(86)
85. Ellei taloudellista yksikköä enää komission päätöksen tekohetkellä kuitenkaan ole olemassa siinä muodossa, jossa se oli rikkomisajankohtana, periaate, jonka mukaan rangaistukset on määrättävä yksilökohtaisesti, asettaa mielestäni seuraamuksen määrittämiseen liittyvää oikeusvarmuutta koskevan vaatimuksen sen henkilön osalta, joka ei enää kuulu taloudelliseen yksikköön. Tällaisen henkilön, joka on kyllä edelleen ”ulospäin” komissiolle vastuussa yrityksen tekemästä rikkomisesta määrätyn sakon koko määrän maksamisesta mutta joka ei enää päätöksen tekohetkellä kuulu kyseiseen taloudelliseen yksikköön, on saatava tietää osuus, joka kuuluu sen vastattavaksi niiden yhteisvastuullisten velallisten keskinäisessä suhteessa, joihin sillä ei enää ole sellaista taloudellista, organisatorista tai oikeudellista suhdetta, jonka perusteella sen voitaisiin katsoa kuuluvan niiden kanssa samaan taloudelliseen yksikköön.(87)
86. Edellä esitetystä seuraa, että silloin, jos komissio – käyttäessään edellä mainittua harkintavaltaansa päättää, mille henkilöille se määrää seuraamuksen yrityksen vastuulla olevasta toiminnasta – aikoo asettaa yhteisvastuuseen henkilöitä, jotka rikkomisen aikaan muodostivat taloudellisen yksikön mutta jotka eivät enää päätöksen tekohetkellä kuulu samaan taloudelliseen yksikköön, se on välttämättä velvollinen määrittämään sakosta osuuden, jonka se henkilö, jolla ei enää ole yhteyksiä, joiden perusteella sen voitaisiin katsoa kuuluvan kyseiseen taloudelliseen yksikköön, on velvollinen maksamaan keskinäisessä suhteessa muihin yhteisvelallisiin. Tässä yhteydessä on huomautettava, että seuraamuksen määrääminen kyseisille henkilöille yhteisvastuullisesti on pelkkä toimintamahdollisuus, jota koskeva harkintavalta kuuluu komissiolle.(88)
87. Näistä lähtökohdista katson, että jos komissio valitsee tämän tien, sen on arvioitava tilanne tapauskohtaisesti määrittääkseen kyseisen henkilön vastuun asteen yrityksen yhtenevästä toiminnasta. Tähän liittyen komissio itsekin mainitsee joukon seikkoja, jotka – vaikka ne onkin oikeuskäytännössä hylätty emoyhtiön ja tytäryhtiön välisen ratkaisevan vaikutusvallan määrittämistä koskevan arvioinnin yhteydessä – voidaan kuitenkin ottaa huomioon emoyhtiön ja tytäryhtiön välistä suhteellista vastuuta määritettäessä. Komission nimenomaisesti mainitsemia tosiseikkoja ovat se, ettei emoyhtiö ole suoranaisesti osallistunut rikkomiseen, se, ettei sillä ole etuja alalla, jolla kartelli on toiminut, se, ettei se ole ollut tietoinen rikkomisesta, tai se, että tytäryhtiöt ovat osallistuneet tällaiseen toimintaan, vaikka niitä on ohjeistettu pysymään erossa tällaisesta toiminnasta.(89) Samoin kuin muutenkin sakkojen määräämisessä, komissiolla on mielestäni oltava kunkin yksittäistapauksen olosuhteiden mukaan tiettyä harkintavaltaa sen arvioidessa tällaisten tekijöiden merkitystä, eikä tällaisia tekijöitä voida mielestäni luetella tyhjentävästi ja sitovasti.
88. Tapauskohtaisen arvioinnin tarve, joka on suoraa seurausta yksilöllisen vastuun periaatteen ja seuraamusten yksilökohtaista määräämistä koskevan periaatteen soveltamisesta, sulkee mielestäni pois mahdollisuuden vahvistaa sellainen sääntö, jonka unionin yleinen tuomioistuin valituksenalaisen tuomion 158 ja 159 kohdassa näyttää vahvistavan ja jonka mukaan se, ettei yksittäisten oikeussubjektien vastuun asteesta kartelliin osallistumisessa ole mainintaa, merkitsee sitä, että ne ovat yhtä suuressa vastuussa. Tällainen sääntö, jonka unionin yleinen tuomioistuin näyttää lainanneen eräiden jäsenvaltioiden oikeusjärjestykseen kuuluvasta yksityisoikeudellisen yhteisvastuun järjestelmästä,(90) on mielestäni paitsi ristiriidassa edellä mainittujen yksilöllisen vastuun periaatteen ja rangaistusten yksilökohtaisuuden periaatteen kanssa,(91) kun siinä tavallaan oletetaan, että sakosta yhteisvastuullisten velallisten vastuu on samansuuruinen, vaikka ne eivät välttämättä ole osallistuneet samassa määrin kyseisen yrityksen yhtenäiseen toimintaan, myös vailla asianmukaista oikeudellista perustaa tai ainakin periaatteellista pohjaa. Yleinen viittaus yksityisoikeudellisen velvoitteen oikeudelliseen järjestelmään ei nimittäin mielestäni riitä tällaisen säännön perustaksi, kun tähän ei liity mitään muuta selvitystä niistä syistä, joiden perusteella kyseisestä järjestelmästä johdettua periaatetta voitaisiin soveltaa kilpailuoikeuteen, etenkään kun unionin yleinen tuomioistuin itsekin toteaa, että yhtiöiden, joille komissio määrää unionin kilpailuoikeuden rikkomisen vuoksi yhteisvastuullisesti maksettavia sakkoja, maksuvelvollisuus eroaa luonteeltaan yksityisoikeudellisesta velvoitteesta vastuussa olevien yhteisvelallisten vastuusta.
89. Tässä yhteydessä minun on lisäksi myönnettävä, että on jokseenkin vaikea nähdä, miten valituksenalaisen tuomion 158 kohtaan sisältyvä viittaus asiassa Siderúrgica Aristrain Madrid vastaan komissio annetun tuomion 100 ja 101 kohtaan liittyy asiaan.(92) Yhteisöjen tuomioistuin ei nimittäin kyseisessä tuomiossa tunnustanut ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen vahvistamaa periaatetta vaan moitti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, ettei tämä ollut pitänyt komission perusteluja puutteellisena siltä osin kuin komissio oli määrännyt päätöksessään yhtiölle sakkoa siihen sidoksissa olevan yhtiön toimista ilman, että niiden välisen taloudellisen yksikön olemassaoloa olisi näytetty toteen.(93) Kyseessä ei siis ollut edes useampien henkilöiden yhteisvastuu.
90. Edellä 85 kohdassa mainitut sakon määrittämisen oikeusvarmuutta koskevat vaatimukset puolestaan koskevat nähdäkseni huomattavasti rajoitetummin tapausta, jossa henkilöt, joille seuraamus on yhteisvastuullisesti määrätty, kuuluvat edelleen komission päätöksen tekohetkellä siihen taloudelliseen yksikköön, toisin sanoen rikkomiseen syyllistyneeseen yritykseen. Vaikkei nimittäin voidakaan sulkea täysin pois sitä mahdollisuutta, että yhteisvastuussa olevien, samaan taloudelliseen yksikköön kuuluvien henkilöiden välille syntyy riitoja siitä, millainen osuus sakosta kunkin vastattavaksi kuuluu, tällaiset kysymykset ovat kuitenkin yleensä luonteeltaan konsernin sisäisesti ratkaistavia asioita. Siihen asti, kunnes taloudellinen yksikkö hajoaa, yritys itsessään on ensisijaisesti yksilöllisessä vastuussa rikkomisesta, eikä komissiolle annettuun oikeuteen määrätä vastaava sakko yhteisvastuullisesti maksettavaksi kohdistu vastaavia oikeusvarmuutta koskevia vaatimuksia kuin silloin, kun taloudellinen yksikkö on hajonnut. Sitä paitsi, kuten jo edellä 57 ja 76 kohdassa todettiin, unionin kilpailusäännöillä ei periaatteessa säännellä yrityksen muodostavien subjektien välisiä suhteita.
91. Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisessa tuomiossa oikeudellisen virheen katsoessaan, että periaatteesta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti, seuraa, että jokaisen adressaatin on aina voitava päätellä päätöksestä, jolla se määrätään yhteisvastuullisesti maksamaan sakko kilpailusääntöjen rikkomisesta, mikä on sen vastattavaksi kuuluva osuus suhteessa yhteisvelallisiinsa sen jälkeen, kun komissio on saanut suorituksen, ja vahvistaessaan sen jälkeen käytännössä tämän huomion ja samansuuruisiin osiin jakamista koskevan säännön perusteella kunkin asianosaisen yhtiön osuuden sakosta.(94) Edellä esitetyistä huomioista käy kuitenkin ilmi myös, että kun seuraamus määrätään yhteisvastuullisesti henkilöille, jotka eivät enää päätöksentekohetkellä kuulu rikkomiseen syyllistyneeseen samaan taloudelliseen yksikköön, niiden osuudet sakosta on tarpeen määrittää. Kyseisen virheen käytännön seurauksia tarkastellaan jäljempänä 125 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa.
3. Toinen valitusperuste, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin ylitti täyteen harkintavaltaansa perustuvat toimivaltuudet
92. Komissio väittää, että unionin yleinen tuomioistuin ylitti täyteen harkintavaltaansa perustuvat valtuudet, kun se tulkitsi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklaa siten, että siihen sisältyy myös oikeus tai jopa velvollisuus säännellä sakosta yhteisvastuullisten velallisten keskinäisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä, ja kun se tällä perusteella käytännössä määritti eri valittajayhtiöiden osuudet. Tällä valitusperusteella komissio käytännössä riitauttaa näkemyksen, jonka mukaan kunkin velallisen vastattavaksi yhteisvelallisten keskinäisessä suhteessa tulevan sakon osuuden määrittäminen kuuluu unionin tuomioistuimille SEUT 261 artiklalla ja asetuksen N:o 1/2003 31 artiklalla annetun täyden harkintavallan piiriin.
93. Tältä osin on ensinnäkin muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan täysi harkintavalta merkitsee, että unionin yleinen tuomioistuin voi pelkän laillisuusvalvonnan, jota harjoitettaessa voidaan vain hylätä kumoamiskanne tai kumota kanteen kohteena oleva toimi, lisäksi muuttaa kanteen kohteena olevaa toimea eli korvata komission arvioinnin omallaan, jopa silloin, kun toimea ei kumota, ja ottaa huomioon kaikki tosiseikat poistaakseen määrätyn sakon tai alentaakseen tai korottaakseen sen määrää.(95) Täyden harkintavallan tehtävänä on toimia yrityksillä olevana lisätakeena siitä, että niille määrätyn sakon määrää valvoo mahdollisimman tehokkaasti riippumaton ja puolueeton tuomioistuin.(96)
94. Oikeuskäytännöstä käy siis ilmi, että unionin yleisellä tuomioistuimella on täyttä harkintavaltaansa käyttäessään täysi toimivalta, jonka täytyy koskea kaikkia sakon määrittämiseen liittyviä näkökohtia. Katson kuitenkin, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin kyseisiä valtuuksiaan käyttäessään voi ”korvata komission arvioinnin omallaan”,(97) näin voi tapahtua yksinomaan sen toimivallan rajoissa, joka kyseiselle toimielimelle on perussopimuksilla annettu. Toisin sanoen seuraamusta muuttaessaan unionin yleinen tuomioistuin ei voi käyttää sellaista toimivaltaa, joka ylittää komissiolle annetun toimivallan.
95. Ensimmäisen valitusperusteen tarkastelun yhteydessä(98) totesin, että komissiolla on toimivalta määrittää sakon jakautuminen yhteisvastuullisten velallisten kesken ainoastaan siinä määrin kuin se on tarpeen unionin kilpailusäännöissä tarkoitettujen kieltojen noudattamisen varmistamiseksi ja että komissiolla on velvollisuus määrittää se tietyissä erityistapauksissa, kuten silloin, kun komissio aikoo määrätä seuraamuksen yhteisvastuullisesti yhtiöille, jotka rikkomisen tekohetkellä kuuluivat samaan taloudelliseen yksikköön mutta jotka eivät enää päätöksen tekohetkellä kuulu siihen. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin voi mielestäni käyttää täyttä harkintavaltaansa yhteisvelallisten keskinäisten suhteiden määrittämiseksi ainoastaan näissä rajoissa.
96. Nyt tarkasteltavassa tapauksessa on mielestäni käytännössä erotettava toisistaan yhtäältä ne yhtiöt, jotka kuuluivat alun perin Schneider-konserniin ja jotka VA Tech -konserni (eli SEHV ja Magrini) sittemmin vuonna 2001 osti, tätä yrityskauppaa edeltävän ajan osalta, ja toisaalta muut VA Tech -konserniin kuuluvat yhtiöt.(99)
97. Riidanalaisen päätöksen tekohetkellä SEHV ja Magrini eivät nimittäin enää kuuluneet yritykseen, jossa määräysvaltaa käytti Schneider ja jolle komissio halusi määrätä seuraamuksen huhtikuun 1988 ja joulukuun 2000 välisenä aikana tapahtuneesta rikkomisesta. Edellä ensimmäisen ja kolmannen valitusperusteen tarkastelun yhteydessä esitetyistä huomioista seuraa, että jos komissio näiden olosuhteiden vallitessa aikoi määrätä seuraamuksen yhteisvastuullisesti sekä näille yhtiöille että vanhalle emoyhtiölle (eli Schneiderille), sen olisi pitänyt täsmentää osuus, joka kunkin yhtiön vastattavaksi tulisi sellaisten yhteisvelallisten keskinäisessä suhteessa, jotka eivät enää kuuluneet samaan yritykseen.
98. Unionin yleinen tuomioistuin, joka täyttä harkintavaltaansa käyttäen muutti sakkoa, määräsi Schneiderin, SEHV:n ja Magrinin maksamaan yhteisvastuullisesti 8,1 miljoonan euron sakon, josta se määritti yritysten keskinäisessä suhteessa vastattavat osuudet. Koska komissio on edellä 97 kohdassa esitetyn perusteella tällaisessa tapauksessa velvollinen määrittämään kyseiset osuudet, ei mielestäni voida katsoa, että unionin yleinen tuomioistuin olisi yhteisvelallisten keskinäiset suhteet määrittäessään ylittänyt täyden harkintavaltansa rajat.(100) Edellä 87 ja 88 kohdassa esittämieni toteamusten mukaisesti katson kuitenkin, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen sakon osuuksien määrittämisessä soveltaessaan valituksenalaisen tuomion 158 ja 159 kohdassa itse vahvistamaansa sääntöä, jonka mukaan sakko jaetaan yhtä suuriin osiin.
99. VA Tech -konserniin kuuluvien yhtiöiden osalta ei sen sijaan ole mitään syytä päätellä, että näitä yhtiöitä koskevien sakon osuuksien määrittäminen liittyisi tarpeeseen varmistaa unionin kilpailusäännöissä tarkoitettujen kieltojen noudattaminen. Unionin yleinen tuomioistuin ei myöskään ole maininnut tästä mitään. Näin ollen katson, että unionin yleinen tuomioistuin on ylittänyt täyden harkintavaltansa rajat määrittäessään näiden yhtiöiden keskinäisessä suhteessa vastattaviksi tulevat osuudet.
100. Lopuksi on vielä käsiteltävä kysymystä, joka koskee unionin yleisen tuomioistuimen täyden harkintavallan käyttöä nyt tarkasteltavassa tapauksessa. Komissio näet toteaa, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin muutti sakkoa, se jätti loppujen lopuksi kahdelle vastuuseen asetetulle yhtiölle (VA Tech -konsernin yhtiöiden muodostamalle yritykselle(101) sekä yritykselle, jonka Schneider, SEHV ja Magrini muodostivat ennen viimeksi mainittujen luovutusta)(102) määrätyn sakon kokonaismäärän ennalleen. Unionin yleinen tuomioistuin siis käytännössä vain määritti toisin sakon ”keskinäisen jakautumisen” yhteisvastuussa olevien yhtiöiden kesken.(103) Näin ollen voidaan kysyä, kuuluuko tämä unionin tuomioistuimelle asetuksen N:o 1/2003 31 artiklalla, jossa sille annetaan valtuudet poistaa sakko tai alentaa tai korottaa sitä, annettuun toimivaltaan.
101. Katson, että tähän kysymykseen on vastattava myöntävästi. Täysi harkintavalta antaa nimittäin unionin yleiselle tuomioistuimelle oikeuden muuttaa määrätyn sakon määrää.(104) Vaikka on totta, että sakot kilpailusääntöjen rikkomisesta määrätään asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan mukaan yrityksille, jotka ovat kilpailusääntöjen adressaatteja, on myös totta – kuten edellä 78 kohdassa totesin –, että silloin, jos yritys koostuu useista oikeussubjekteista, seuraamus määrätään näille oikeussubjekteille. Näin ollen, jos sakko komission tekemien virheiden toteamisen seurauksena kumotaan, unionin yleisen tuomioistuimen toimivaltaan – eli, kuten edellä jo todettiin, kaikkia seuraamuksen määrittämiseen liittyviä näkökohtia koskevaan täyteen toimivaltaan – kuuluu mielestäni määrittää sakko uudelleen siten, että komission yritykselle määräämän sakon määrä pysyy ennallaan mutta niihin oikeussubjekteihin, jotka ovat käytännössä velvollisia maksamaan sen, kohdentuvat määrät muuttuvat.
102. Lisäksi erityisesti nyt tarkasteltavan tapauksen osalta on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin muutti (korotti) kahden sellaisen yhtiön maksettavaksi määrätyn sakon määrää, jotka eivät enää kuulu kilpailusääntöjä rikkoneeseen yritykseen. Kun unionin yleinen tuomioistuin nimittäin velvoitti SEHV:n ja Magrinin yhteisvastuullisesti maksamaan komissiolle 8,1 miljoonaa euroa 4,5 miljoonan euron sijaan, se korotti kyseisten yhtiöiden vastattavaksi tulevan sakon määrää.
103. Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että toinenkin valitusperuste on hyväksyttävä, koska yhtäältä unionin yleinen tuomioistuin on VA Tech -konsernin yhtiöiden osalta ylittänyt täyden harkintavaltansa rajat ja toisaalta se on käyttänyt kyseistä harkintavaltaansa virheellisesti Schneiderin osalta sekä SEHV:n ja Magrinin osalta ennen niiden vuonna 2001 tapahtunutta luovutusta. Tämän hyväksymisen seurauksia käsitellään jäljempänä 125 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa.
4. Neljäs valitusperuste, joka koskee ne ultra petita -periaatteen loukkaamista
104. Neljännessä valitusperusteessaan komissio katsoo unionin yleisen tuomioistuimen loukanneen valituksenalaisessa tuomiossa ne ultra petita ‑periaatetta. Komission mukaan unionin yleinen tuomioistuin nimittäin oma-aloitteisesti ja ilman kantajien esittämää vaatimusta ensinnäkin totesi valituksenalaisen tuomion 157 kohdassa, että on komission tehtävä määrittää kunkin yhteisvelallisen osuudet sakosta, joka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, ja toiseksi valituksenalaisen tuomion 245, 247, 262 ja 263 kohdassa määritti käytännössä kantajien osuudet täyttä harkintavaltaansa käyttäen.
105. Tältä osin on riidatonta, että unionin tuomioistuinta, jonka ratkaistavaksi on saatettu kumoamiskanne, sitoo ne ultra petita -periaate, jonka mukaan kumoavassa tuomiossa ei voida ylittää sitä, mitä kantaja on vaatinut.(105)
106. Kuten edellä 41 kohdassa totesin, tarkastelen valituksen yhteydessä kuitenkin pelkästään unionin yleisen tuomioistuimen täyttä harkintavaltaansa käyttäen tekemää sakon osuuksien määrittämistä sekä valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdassa esitettyjä oikeudellisia seikkoja siltä osin kuin nämä ovat kyseisen osuuksien määrittämisen välttämätön ja erottamaton perusta.
107. Kuten olen jo äskettäin todennutkin, katson, että ne ultra petita -sääntö ja siihen liittyvä tuomioistuinten toimivallan rajoittaminen vain niihin kysymyksiin, jotka asianosaiset saattavat niiden käsiteltäviksi, on merkitykseltään erittäin vähäinen SEUT 261 artiklan mukaisen unionin tuomioistuinten täyden harkintavallan käyttämisen yhteydessä.(106) Sen jälkeen nimittäin, kun asianosaiset ovat vaatineet(107) sakon määrän uudelleenarviointia, unionin yleisen tuomioistuimen on katsottava olevansa oikeutettu (toimivaltansa rajoissa) käyttämään ”täyttä harkintavaltaansa” tarkastellakseen sakon määrää laillisuusvalvontaan erottamattomasti liittyviä rajoitteita laajemmin.(108)
108. Riippumatta siitä, että osuuksien suuruuden määrittämisen voidaan mielestäni katsoa kuuluvan sakon muuttamista koskevaan vaatimukseen, käsiteltävässä asiassa on joka tapauksessa todettava, että unionin yleisessä tuomioistuimessa kaikki kantaja riitauttivat niille määrätyn sakon määrän vaatien sen alentamista syistä, jotka liittyvät komission määräämään yhteisvastuuseen; näin ne toivat enemmän tai vähemmän nimenomaisesti(109) esiin kysymyksen yhteisvastuullisten henkilöiden suhteista.
109. Tästä seuraa mielestäni, että nyt tarkasteltavassa tapauksessa ne ultra petita -periaate ei voinut olla esteenä sille, että unionin yleinen tuomioistuin esitti valituksenalaisen tuomion 157 kohdassa esitetyn kaltaisen oikeudellisen näkemyksen ja teki siitä vastaavat johtopäätökset muuttamalla sakon määrää täyttä harkintavaltaansa käyttäen. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että mielestäni oikeudelliset virheet rasittavat kyseistä näkemystä ja kyseistä määrittämistä ja että unionin yleinen tuomioistuin mielestäni ylitti osittain täyden harkintavaltansa rajat.(110)
110. Edellä esitetyn perusteella neljäs valitusperuste on mielestäni hylättävä.
5. Viides valitusperuste, joka koskee kontradiktorisen periaatteen loukkaamista
111. Komission mukaan unionin yleinen tuomioistuin loukkasi kontradiktorista periaatetta, kun se ei antanut komissiolle tilaisuutta esittää kantaansa tulkinnasta, jonka kyseinen tuomioistuin aikoi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklasta tehdä ja jonka mukaan komissio oli velvollinen määrittämään yhteisvastuullisten velallisten keskinäiset suhteet. Tällä tavoin unionin yleinen tuomioistuin asetti komission mielestä komissiolle täysin uusia velvoitteita, ilman että komissiolle olisi annettu mahdollisuutta ottaa asiaan riittävästi kantaa.
112. Ensinnäkin on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan kontradiktorinen periaate, joka kuuluu puolustautumisoikeuksiin, joiden noudattamisesta unionin tuomioistuinten on huolehdittava, merkitsee yleisesti asianosaisten oikeutta saada tietoonsa tuomioistuimelle esitetyt todisteet ja huomautukset ja keskustella niistä.(111) Oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan oikeuteen liittyvien vaatimusten täyttämiseksi asianosaisilla on näet oltava tilaisuus keskustella kontradiktorisesti sellaisista tosiseikoista ja oikeudellisista seikoista, jotka ovat oikeudenkäyntimenettelyn tuloksen kannalta ratkaisevia.(112) Se merkitsee pääsääntöisesti myös asianosaisten oikeutta tutustua oikeudellisiin perusteisiin, jotka tuomioistuin on ottanut huomioon omasta aloitteestaan ja joihin se aikoo perustaa ratkaisunsa, sekä keskustella niistä.(113)
113. Kontradiktorista periaatetta on noudatettava myös silloin, kun unionin yleinen tuomioistuin käyttää täyttä harkintavaltaansa.(114)
114. Kontradiktorista periaatetta on sovellettava kaikkiin unionin tuomioistuimissa vireille saatetun oikeudenkäynnin asianosaisiin niiden oikeudellisesta asemasta riippumatta. Myös unionin toimielimet voivat siis vedota siihen silloin, kun ne ovat tällaisen oikeudenkäynnin asianosaisia.(115)
115. Nyt tarkasteltavassa tapauksessa valituksenalaisen tuomion 30 kohdasta käy ilmi, että SEHV ja Magrini esittivät unionin yleisessä tuomioistuimessa pidetyssä istunnossa Tribunal de commerce de Grenoblen tuomion, joka koski kannetta, jolla Schneider vaati niiltä palautettavaksi osaa sakosta, jonka se oli maksanut kokonaan yksin ja jonka maksamisesta kyseiset yhtiöt olivat yhteisvastuullisia.(116) Tämän tuomion esittämisen jälkeen unionin yleinen tuomioistuin antoi komissiolle sen pyynnöstä mahdollisuuden esittää huomautuksensa. Komissio esitti huomautuksensa 26.3.2010. Niissä se selvitti ensin syyt, joiden vuoksi se katsoi, ettei kyseinen tuomio ollut merkityksellinen kantajien unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäviksi saattamien asioiden ratkaisemiseksi, ja esitti sitten joukon huomioita, jotka koskivat yhteisvastuuta yleisesti; näihin sisältyi eräitä huomioita sakosta yhteisvastuullisten velallisten keskinäisten suhteiden määrittämisestä. Erityisesti komissio totesi jo tässä yhteydessä, ettei se katsonut olevansa toimivaltainen määrittämään yhteisvelallisten keskinäisiä suhteita, ja esitti joitakin huomioita kansallisten tuomioistuinten toimivallasta. Kuudennen valitusperusteen ensimmäisessä osassa komissio itsekin toteaa esittäneensä kyseisissä huomautuksissa joukon näkemyksiä, joilla se vastusti sitä, että sen pitäisi määrittää sakosta yhteisvastuullisten velallisten keskinäiset suhteet.
116. Tässä tilanteessa on todettava, että komissiolla oli mahdollisuus ottaa kantaa sakosta yhteisvastuullisten velallisten keskinäisten suhteiden määrittämistä koskeviin kysymyksiin.(117) On totta, ettei unionin yleinen tuomioistuin nimenomaisesti pyytänyt komissiota ottamaan kantaa tulkintaan, jonka tuomioistuin aikoi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklasta tehdä ja joka koski komission toimivaltaa määrittää kanssavelallisten keskinäiset suhteet. Kyseinen tulkinta on kuitenkin mielestäni unionin yleisen tuomioistuimen tehtäväksi kuuluva oikeudellinen arvio, joka ei merkitse kontradiktorisen periaatteen loukkaamista(118) etenkään sellaisessa asiayhteydessä kuin nyt tarkasteltavassa tapauksessa, jossa komissiolla on ollut mahdollisuus ottaa nimenomaisesti kantaa edellä mainittuihin kysymyksiin yhteisvastuullisten velallisten keskinäisten suhteiden määrittämisestä.(119)
117. Edellä esitetyn perusteella katson, että komission viides valitusperuste on hylättävä.
6. Kuudes valitusperuste, joka koskee perusteluvelvollisuuden rikkomista
118. Kuudennessa valitusperusteessaan, joka jakaantuu kahteen osaan, komissio väittää, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole noudattanut valituksenalaisessa tuomiossa sille asetettua perusteluvelvollisuutta. Ensinnäkään unionin yleinen tuomioistuin ei komission mukaan ole riittävästi tarkastellut yhteisvelallisten keskinäisten oikeudellisten suhteiden määrittämisen vastaisia väitteitä, jotka sisältyivät edellä mainittuihin komission 26.3.2010 esittämiin huomautuksiin. Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin ei komission mukaan ole selventänyt, millä perusteilla se on tehnyt johtopäätöksensä, vaan se on vain esittänyt huomioita, jotka ovat niin yleisiä, että on mahdotonta käsittää, miten kyseiset johtopäätökset voivat perustua niihin.
119. Tässä yhteydessä on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin yleiselle tuomioistuimelle asetetun velvollisuuden perustella päätöksensä ei voida katsoa edellyttävän sitä, että sen olisi vastattava yksityiskohtaisesti kaikkiin asianosaisen esittämiin väitteisiin.(120) Pikemminkin on pidettävä riittävänä sitä, että tuomion perusteluista – jotka voivat tietyiltä osin olla myös implisiittisiä – käy selkeästi ja yksiselitteisesti ilmi tuomioistuimen päättely siten, että asianosaisille selviävät päätöksen syyt ja että unionin tuomioistuin voi tutkia päätöksen laillisuuden.(121)
120. Mitä tämän valitusperusteen ensimmäiseen osaan tulee, edellä mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, ettei unionin yleinen tuomioistuin ollut velvollinen vastaamaan nimenomaisesti ja yksityiskohtaisesti kaikkiin väitteisiin, joita komission 26.3.2010 esittämiin huomautuksiin sisältyi. Valituksenalaisen tuomion 153–159 kohdan päättelystä käy sitä paitsi ilmi, että unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi komission esittämän lähestymistavan, jonka se kuitenkin – kuten 157 kohdan viimeisestä lauseesta ilmenee – otti arvioinnissaan huomioon.
121. Mitä valitusperusteen toiseen osaan tulee, totesin edellä 45 kohdassa, ettei unionin yleisen tuomioistuimen käyttämästä sanamuodosta käy täysin selvästi ilmi, oliko sen varsinaisena tarkoituksena asettaa komissiolle varsinainen velvollisuus määrittää sakosta yhteisvastuullisten velallisten osuudet. Valituksenalaisen tuomion 153 kohdassa se nimittäin toteaa, että komission on ”tarvittaessa” määritettävä ne, täsmentämättä kuitenkaan, missä tapauksissa se on tarpeen, kun taas 157 kohdassa se toteaa, että komission ”tehtävänä on” tehdä niin.(122) Tällaiset sanavalinnat tuovat nähdäkseni tiettyä monitulkintaisuutta unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisuihin ja niiden velvoitteiden ulottuvuuteen, joita se on tarkoittanut komissiolle asettaa.
122. Edellä 88 kohdassa esittämästäni käy myös ilmi, etten pitänyt riittävänä unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 155 kohtaan sisältyvää yleisluonteista viittausta yksityisoikeudellisen velvoitteen oikeudelliseen järjestelmään, jolla tuomiossa perusteltiin sääntöä, jonka mukaan vastuu (ja siten sakko) jakautuu yhteisvastuullisten velallisten kesken samansuuruisiin osiin, ellei päätöksessä ole mainintaa kunkin yhteisvastuuseen asetetun yhtiön vastuun asteesta. Mielestäni unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt selittää syyt, joiden perusteella se katsoo, että kyseisestä järjestelmästä johdettuja periaatteita voidaan soveltaa kilpailuasioihin, vaikka – kuten se itsekin totesi – yhtiöiden, joille komissio määrää unionin kilpailuoikeuden rikkomisen vuoksi yhteisvastuullisesti maksettavia sakkoja, maksuvelvollisuus eroaa luonteeltaan yksityisoikeudellisesta velvoitteesta vastuussa olevien yhteisvelallisten vastuusta.
123. Vaikka unionin yleisen tuomioistuimen päättelyssä on mielestäni oikeudellisia virheitä, kuten ensimmäisen, toisen ja kolmannen valitusperusteen yhteydessä totesin, ja huolimatta edellä mainituista ristiriidoista tai puutteista tuomion perusteluissa, unionin yleisen tuomioistuimen päättely vaikuttaa kuitenkin yleisesti ottaen riittävän selkeältä, jotta asianosaisille (komissio mukaan luettuna) selviävät päätöksen syyt ja jotta unionin tuomioistuin voi tutkia päätöksen laillisuuden. Tämän vahvistaa sitä paitsi mielestäni sekin, että komissio on kyennyt valittamaan tuomiosta unionin tuomioistuimeen laajalla valituskirjelmällä.
124. Kaikesta edellä sanotusta seuraa, että kuudes valitusperuste on mielestäni hylättävä.
D Ratkaisuehdotus
125. Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin kumoaa valituksenalaisen tuomion siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, että yksin komission tehtävänä on sakkojen määräämistä koskevaa toimivaltaansa käyttäessään määrittää eri yhtiöiden osuudet määristä, jotka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, ja ettei tätä tehtävää voida jättää kansallisille tuomioistuimille, sekä siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on tämän periaatteen nojalla sekä sen säännön perusteella, jonka mukaan vastuu jakautuu samansuuruisiin osiin, ellei päätöksessä toisin mainita, täyttä harkintavaltaansa käyttäen määrittänyt kunkin ensimmäisessä oikeusasteessa kantajana olleen yhtiön osuuden.
126. Edellä 55, 85 ja 86 kohdasta käy kuitenkin ilmi, että jos komissio aikoo asettaa yhteisvastuuseen henkilöitä, jotka rikkomisen aikaan muodostivat taloudellisen yksikön mutta jotka eivät enää päätöksen tekohetkellä kuulu samaan taloudelliseen yksikköön, se on velvollinen määrittämään sakosta osuuden, jonka se henkilö, jolla ei enää ole yhteyksiä, joiden perusteella sen voitaisiin katsoa kuuluvan kyseiseen taloudelliseen yksikköön, on velvollinen maksamaan keskinäisessä suhteessa muihin yhteisvelallisiin.
127. Tästä on todettava ensinnäkin, että riidanalaisen päätöksen tekohetkellä Schneider, SEHV ja Magrini eivät enää kuuluneet samaan taloudelliseen yksikköön, ja toiseksi, että komissio määräsi ne yhteisvastuullisesti maksamaan sakon määrittämättä SEHV:n ja Magrinin vastattaviksi tulevia osuuksia. Tästä toteamuksesta tehtävät päätelmät määräytyvät kuitenkin kyseisten kahden yhtiön tekemään valitukseen annettavan ratkaisun perusteella, joten asiaa tarkastellaan jäljempänä kyseisen valituksen arvioinnin yhteydessä eli 169 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa.
IV Reyrollen asiassa C-232/11 P tekemä valitus
128. Valituksensa tueksi Reyrolle on esittänyt kaksi valitusperustetta.
A Ensimmäinen valitusperuste, joka koskee sen periaatteen loukkaamista, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti
129. Ensimmäisessä valitusperusteessaan Reyrolle väittää, että kun unionin yleinen tuomioistuin täyttä harkintavaltaansa käyttäen muutti sakkoa, se loukkasi periaatetta, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset on määrättävä yksilökohtaisesti. Reyrollen mukaan tuomioistuimen ei olisi pitänyt laskea vain yhtä laskentapohjaa, jota varten se otti huomioon yrityksen, jossa määräysvaltaa käytti VA Technologie, liikevaihdon ja markkinaosuuden, vaan sen olisi pitänyt määrittää Reyrollelle erillinen laskentapohja siltä ajalta, jolloin se oli Rolls-Roycen tytäryhtiö, toisin sanoen ajalta 15.4.1988–20.9.1998.(123) Reyrollen siirtymistä VA Tech -konserniin edeltäneeltä ajalta laskentapohja olisi pitänyt määrittää Rolls-Royce/Reyrolle-yrityksen markkinaosuuden ja pelkän Reyrollen liikevaihdon perusteella. Reyrollelle määrätyn sakon kokonaismäärän olisi näin pitänyt olla enintään 2,05 miljoonaa euroa.
130. Reyrollen valitusperusteessa lähdetään siitä oletuksesta, että sen kartelliin osallistumisen aikana (toisin sanoen 15.4.1988–13.12.2000 ja 1.4.2002–11.5.2004)(124) se kuului kahteen eri yritykseen: ensin 15.4.1988 alkaen ja 20.9.1998 saakka (jolloin VA Technologie osti sen) yritykseen, jossa määräysvaltaa käytti Rolls-Royce, ja loppuajan yritykseen, jossa määräysvaltaa käytti VA Tech. Sen mukaan näin voidaan perustella kahden erillisen laskentapohjan määrittäminen kyseisten kahden ajanjakson ja kahden yrityksen osalta.
131. Tämä oletus ei kuitenkaan perustu valituksenalaiseen tuomioon.
132. Tässä yhteydessä on huomautettava, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi Reyrollen osallistuneen rikkomiseen itsenäisesti 20.9.1998 saakka ja jatkaneen sen jälkeen lainvastaista toimintaansa VA Tech -konsernin tytäryhtiönä.(125)
133. Rolls-Roycen osalta, jonka tytäryhtiö Reyrolle 20.9.1998 saakka oli, rikkominen oli nimittäin vanhentunut,(126) eikä niin riidanalaisessa päätöksessä kuin valituksenalaisessa tuomiossakaan Reyrollen ja Rolls-Roycen todettu muodostaneen sellaista taloudellista yksikköä, jonka perusteella ensin mainitun voitaisiin katsoa kuuluvan yritykseen, jossa jälkimmäinen käytti määräysvaltaa. Tästä on lisäksi huomautettava, ettei Rolls-Royce ole riidanalaisen päätöksen adressaatti eikä myöskään minkään seuraamuksen adressaatti, koska sen ei todettu olevan vastuussa mistään rikkomisesta.
134. Tässä tilanteessa valituksenalaisesta tuomiosta ilmenee, että rikkomisen, josta komissio ensin ja unionin yleinen tuomioistuin sen jälkeen määräsi seuraamuksen, teki yksi ainoa yritys, jonka muodosti 20.9.1998 asti yksinomaan Reyrolle ja joka sen jälkeen VA Tech -konsernin ostettua sen laajeni käsittämään taloudellisen yksikön, jossa määräysvaltaa käytti VA Technologie ja johon SEHV ja Magrini liitettiin, kun ne sijoitettiin VAS:ään.(127)
135. Unionin yleinen tuomioistuin saattoi siis täydellä syyllä määrittää yritykselle, jossa VA Technologie käytti määräysvaltaa, vain yhden laskentapohjan, joka perustui sen liikevaihtoon vuonna 2003 eli rikkomisen viimeisenä kokonaisena vuonna,(128) ja jakaa sen jälkeen vastuun rikkomisesta yksittäisten yhtiöiden kesken niiden ajanjaksojen perusteella, jolloin ne olivat osallistuneet kartelliin. Näin toimimalla se ei loukannut rangaistusten yksilöllisen määräämisen periaatetta.
136. Edellä esittämieni huomioiden perusteella katson, että Reyrollen ensimmäinen valitusperuste on hylättävä.
B Toinen valitusperuste, joka koskee yhdenvertaisen kohtelun periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamista
137. Reyrolle katsoo, että kun unionin yleinen tuomioistuin määritti sakon, jonka se oli sille täyttä harkintavaltaansa käyttäen määrännyt, se loukkasi yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta. Ensinnäkin Reyrolle katsoo, että sitä syrjittiin verrattuna Schneider-konserniin kuuluviin yhtiöihin (eli Schneideriin, SEHV:hen ja Magriniin), joille unionin yleinen tuomioistuin määritti erilliset laskentapohjat kullekin ajanjaksolle, jona ne kuuluivat eri yrityksiin.(129) Tästä erilaisesta kohtelusta seurasi Reyrollen mukaan suhteettoman suuren sakon määrääminen Reyrollelle. Toiseksi Reyrolle katsoo tulleensa syrjityksi eräisiin japanilaisiin yrityksiin käytetyn laskentatavan osalta: näille yrityksille komissio määritti Reyrollen mukaan erilliset laskentapohjat ajanjaksolle, joka edelsi niiden kaasueristeisten kytkinlaitteiden alalla harjoittaman toiminnan yhdistämistä yhteisyritykseen.
138. Komissio katsoo, että toinen valitusperuste on jätettävä tutkimatta, koska kyse on vasta valitusvaiheessa esitetystä uudesta perusteesta. Se huomauttaa, että määrittäessään sakon täyttä harkintavaltaansa käyttäen unionin yleinen tuomioistuin käytti samaa laskentatapaa kuin komissio. Unionin yleisen tuomioistuimen tekemä sakon määrittäminen ei siis itsessään voi olla oletetun syrjinnän syy, vaan se mahdollisesti johtuu suoraan riidanalaisesta päätöksestä. Reyrolle ei kuitenkaan vedonnut väitettyyn syrjintään ensimmäisessä oikeusasteessa, joten kyse on komission mukaan uudesta perusteesta.
139. On totta, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimen toimivaltaa on periaatteessa rajoitettu siten, että se voi tutkia ainoastaan sen arvioinnin, jonka unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt sille esitetyistä kanneperusteista.(130) On myös totta, ettei Reyrolle ensimmäisessä oikeusasteessa vedonnut väitettyyn syrjintään, johon se tässä valitusperusteessa viittaa. Oikeuskäytännöstä käy kuitenkin myös ilmi, että kantajalla on oikeus tehdä unionin tuomioistuimeen valitus, jossa se vetoaa valituksenalaisesta tuomiosta johtuviin perusteisiin, jotka liittyvät tuomion oikeudelliseen perusteettomuuteen.(131)
140. Tässä yhteydessä on todettava, että tässä valitusperusteessaan Reyrolle väittää unionin yleisen tuomioistuimen syrjineen sitä valituksenalaisessa tuomiossa, kun se täyttä harkintavaltaansa käyttäen määritti sakon. Vaikka unionin yleinen tuomioistuin siis käyttikin sakkojen muuttamisessa komission käyttämää laskentatapaa, jota Reyrolle ei ollut riitauttanut, Reyrollen väittämä syrjintä johtuu suoraan kyseisestä unionin yleisen tuomioistuimen tekemästä sakon muuttamisesta ja näin ollen valituksenalaisesta tuomiosta. Tässä tilanteessa katson, että tämä valitusperuste voidaan ottaa tutkittavaksi.
141. Valitusperusteen asiasisällöstä on todettava, että oikeuskäytännöstä käy ilmi, ettei täyden harkintavallan käyttö voi sakkojen määrää määritettäessä johtaa SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastaiseen sopimukseen osallistuneiden yritysten väliseen syrjintään.(132) Yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukataan sitä paitsi silloin, jos toisiinsa verrattavissa olevissa tilanteissa menetellään eri tavalla, tai silloin, jos erilaisissa tilanteissa menetellään samalla tavalla, ellei tällaista menettelyä voida objektiivisesti perustella.(133)
142. On todettava, etteivät Reyrollen tilanne ja Schneider-konserniin kuuluneiden yhtiöiden tilanne ole verrattavissa toisiinsa. Kuten nimittäin edellä 134–136 kohdassa todettiin, Reyrolle osallistui rikkomiseen kuuluessaan yhteen ainoaan yritykseen – minkä perusteella unionin yleinen tuomioistuin käytti VA Technologie -yrityksen osalta sakon määrittämisen perusteena yhtä ainoaa laskentapohjaa, joka perustui sen liikevaihtoon –, kun taas SEHV ja Magrini kuuluivat kartelliin osallistuessaan kahteen eri yritykseen. Ensin ne nimittäin osallistuivat siihen osana yritystä, jossa määräysvaltaa käytti Schneider, ja myöhemmin, kun VA Technologie oli hankkinut itselleen määräysvallan niissä, osana yritystä, jossa määräysvaltaa käytti VA Technologie. Koska kyseiset tilanteet ovat erilaiset, Reyrolle ei mielestäni voi vedota yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen.
143. Vastaavasti katson, ettei Reyrollen tilanne ole verrattavissa japanilaisten valmistajien tilanteeseen. Riidanalaisesta päätöksestä käy nimittäin ilmi, että yhtäältä sekä Fuji ja Hitachi että toisaalta Mitsubishi Electric ja Toshiba osallistuivat rikkomiseen ensin itsenäisesti, mutta 1.10.2002 alkaen ne sisällyttivät kytkinlaitetoimintansa kahteen yhteisyritykseen, ensin mainitut Japan AE Power Systems Corporationiin ja jälkimmäiset TM T&D Corporationiin.(134) Yhteisyritysten perustamisen jälkeen ne kuitenkin jatkoivat olemassaoloaan riippumattomina ja itsenäisinä yrityksinä, toisin kuin Reyrolle. On todettava, että tällainen tilanne on ilmeisen toisenlainen kuin Reyrollen tilanne, josta – kuten edellä 134 kohdassa kuvattiin – tuli osa VA Technologie -yritystä. Kyseisten tilanteiden erilaisuus oikeuttaa erilaisen kohtelun.
144. Väitetystä suhteellisuusperiaatteen loukkaamisesta taas on ensinnäkin muistettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun unionin yleinen tuomioistuin on ratkaissut täyden harkintavaltansa perusteella unionin oikeuden rikkomisesta yrityksille määrättyjen sakkojen suuruuden, unionin tuomioistuimen asiana ei ole korvata kohtuullisuussyistä unionin yleisen tuomioistuimen harkintaa omallaan, kun se käsittelee oikeuskysymyksiä valituksen yhteydessä. Vain silloin, kun unionin tuomistuin katsoo, että seuraamuksen suuruus on epäjohdonmukainen ja liiallinen niin, että sitä voidaan pitää suhteettomana, olisi todettava, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen sakon epäjohdonmukaisuuden vuoksi.(135) Käsiteltävässä asiassa on kuitenkin todettava, että Reyrolle perusteli sakon suhteettomuutta koskevaa valitusperustettaan ainoastaan edeltävissä ratkaisuehdotuksen kohdissa mainitulla syrjinnällä, jota – kuten edellä nähtiin – ei mielestäni kuitenkaan ole tapahtunut.
145. Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että toinen valitusperuste on hylättävä ja että Reyrollen valitus on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan.
V SEHV:n ja Magrinin asiassa C-233/11 P tekemä valitus
146. Valituksessaan SEHV ja Magrini esittävät kolme valitusperustetta, joista ensimmäinen koskee ne ultra petita -periaatteen loukkaamista, toinen oikeusvoiman periaatteen loukkaamista ja kolmas kontradiktorisen periaatteen loukkaamista.
147. Ensin on kuitenkin tarkasteltava komission esittämää väitettä, jonka mukaan valitus olisi jätettävä kokonaan tutkimatta. Komissio nimittäin katsoo, että valitus on jätettävä tutkimatta siksi, että SEHV:n ja Magrinin unionin tuomioistuimessa esittämät vaatimukset ovat sen mielestä täysin päinvastaiset kuin niiden ensimmäisessä oikeusasteessa esittämät vaatimukset.
148. Ensimmäisessä oikeusasteessa SEHV ja Magrini vaativat unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan ”riidanalaisen päätöksen 2 artiklan siltä osin kuin se koskee niitä”: kyseinen sanamuoto käsitti sekä kyseisen artiklan k että l alakohdan, jotka koskevat kyseisiä kahta yhtiötä.
149. Unionin tuomioistuimessa kyseiset yhtiöt sen sijaan ovat vaatineet yhtäältä valituksenalaisen tuomion kumoamista siltä osin kuin siinä on kumottu riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j ja k alakohta ja toisaalta kyseisen päätöksen 2 artiklan j ja k alakohdan vahvistamista sekä sitä, että 2 artiklan k alakohdan osalta vahvistettaisiin, että jokaisen yhteisvelallisen vastattavaksi tulee yksi kolmasosa 4,5 miljoonan euron sakosta.
150. Tässä yhteydessä on muistutettava, että muutoksenhaussa voidaan vaatia valituksen hyväksymisen seuraukseksi ensimmäisessä oikeusasteessa esitettyjen vaatimusten hyväksymistä kokonaan tai osittain, mutta ei esittää uusia vaatimuksia,(136) eikä vaatimusta, jolla vaaditaan täysin päinvastaista kuin ensimmäisessä oikeusasteessa, näin ollen selvästikään voida ottaa tutkittavaksi. Tästä syystä katson, ettei valittajien vaatimusta 2 artiklan k alakohdan vahvistamisesta (jonka kumoamista valittajat ensimmäisessä oikeusasteessa vaativat) voida ottaa tutkittavaksi. Kyseisen 2 artiklan j alakohta puolestaan koskee SEHV:stä ja Magrinista erillistä oikeushenkilöä eli Schneideria, joten kyseisten yhtiöiden vaatimusta vahvistaa tämä tuomiolauselman osa ei myöskään voida ottaa tutkittavaksi. Mielestäni valitus voidaan muilta osin ottaa tutkittavaksi.
A Ensimmäinen ja toinen valitusperuste, jotka koskevat ne ultra petita ‑periaatteen ja oikeusvoiman periaatteen loukkaamista
151. Ensimmäisessä ja toisessa valitusperusteessaan, joita on mielestäni tarkasteltava yhdessä, SEHV ja Magrini väittävät, että unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamallaan kanteella ne ainoastaan riitauttivat 4,5 miljoonan euron sakon, joka ne oli yhteisvastuullisesti Schneiderin kanssa määrätty maksamaan. Kumoamalla riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohdan, jossa sakko määrätään Schneiderille, ja määrittämällä SEHV:lle ja Magrinille määrätyn sakon uudelleen unionin yleinen tuomioistuin lausui siis niiden mukaan ultra petita.
152. Schneider ei sitä paitsi omalta osaltaan nostanut kannetta riidanalaisesta päätöksestä, joten päätös sai lainvoiman siltä osin kuin siinä sakon määräksi määritetään 3,6 miljoonaa euroa. Kun unionin yleinen tuomioistuin ylitti sen, mitä SEHV ja Magrini vaativat, se valittajien mukaan näin ollen loukkasi myös oikeusvoiman periaatetta, koska komission päätös oli Schneideriin nähden lainvoimainen.
153. Komissio katsoo, ettei unionin yleinen tuomioistuin loukannut ne ultra petita -periaatetta, koska se ei lausunut Schneiderin vastuusta: Schneiderin osalta sakon kokonaismäärä pysyikin ennallaan (8,1 miljoonaa euroa eli 3,6 miljoonan euron ja 4,5 miljoonan euron summa). Valituksenalaisella tuomiolla muutettiin ainoastaan yhteisvelallisten keskinäistä yhteisvastuuta, joka oli sisältynyt SEHV:n ja Magrinin itsensä määrittelemään kanteen kohteeseen ensimmäisessä oikeusasteessa. Tässä yhteydessä komissio kiistää myös näkemyksen, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin olisi loukannut oikeusvoiman periaatetta.
154. Edellä 105 kohdassa muistutin tältä osin jo, että unionin tuomioistuinta, jonka ratkaistavaksi on saatettu kumoamiskanne, sitoo ne ultra petita -periaate, jonka mukaan kumoavassa tuomiossa ei voida ylittää sitä, mitä kantaja on vaatinut.(137)
155. Jos siis se, jolle tietty päätös on osoitettu, päättää nostaa päätöksestä kumoamiskanteen, unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu vain ne päätöksen osat, jotka koskevat tätä adressaattia. Sitä vastoin osat, jotka koskevat muita adressaatteja ja joita ei ole riitautettu, eivät ole sen asian kohteena, joka on saatettu unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi.(138) Kun se, jolle päätös on osoitettu, ei ole nostanut kannetta SEUT 263 artiklassa määrätyssä määräajassa, kyseinen päätös tulee sen osalta lopulliseksi.(139)
156. Nyt tarkasteltavassa tapauksessa on ensinnäkin huomautettava, että valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdasta ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin muun muassa kumosi riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohdan, jossa Schneider tuomittiin maksamaan yksin 3,6 miljoonan euron suuruinen sakko, ja koko 2 artiklan k alakohdan, jossa Schneider, SEHV ja Magrini määrättiin maksamaan 4,5 miljoonan euron sakko.
157. Kuten edellä 148 kohdassa todettiin, ensimmäisessä oikeusasteessa SEHV ja Magrini kuitenkin vaativat unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan riidanalaisen päätöksen 2 artiklan siltä osin kuin se koski niitä. Riidatonta on myös se, ettei Schneider ole nostanut riidanalaisesta päätöksestä kannetta unionin tuomioistuimissa, joten sen osalta päätös on tullut lopulliseksi.
158. On todettava, että riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohdassa määrätty seuraamus koski yksinomaan Schneideria eivätkä SEHV ja Magrini näin ollen voineet vaatia sen kumoamista; koska Schneider itse ei nostanut kannetta päätöksestä, kyseinen alakohta ei voinut olla unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi saatetun asian kohteena. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin ei mielestäni voinut kumota riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohtaa lausumatta ultra petita. Vastaava päättely koskee riidanalaisen päätöksen 2 artiklan k alakohtaa siltä osin kuin se koski Schneideria eikä SEHV:tä ja Magrinia.
159. Se komission esiin nostama tosiseikka, että unionin yleinen tuomioistuin muutti kyseisen kumoamisen jälkeen täyttä harkintavaltaansa käyttäen Schneider-yritykseen kuuluville yhtiöille määräämäänsä sakkoa muuttamatta Schneiderille määrätyn sakon kokonaismäärää, ei muuta mitenkään sitä, ettei unionin yleinen tuomioistuin voinut kumota riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohtaa eikä 2 artiklan k alakohtaa siltä osin kuin se koski Schneideria, koska ne eivät voineet olla tuomioistuimen ratkaistavaksi saatetun asian kohteena. Sakon muuttamisella, joka on valituksenalaisessa tuomiossa kumoamista seurannut toimenpide, ei nimittäin voida korjata tuomiossa olevaa ne ultra petita -periaatteen loukkaamisen kaltaista virhettä.
160. Edellä esitetyn perusteella ensimmäinen ja toinen kanneperuste on mielestäni hyväksyttävä.
B Kolmas valitusperuste, joka koskee kontradiktorisen periaatteen loukkaamista
161. Lopuksi SEHV ja Magrini väittävät unionin yleisen tuomioistuimen loukanneen kontradiktorista periaatetta. Ne väittävät, ettei niillä koko unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyn menettelyn aikana ollut mahdollisuutta ottaa kantaa tuomioistuimen näkemyksiin sen 3,6 miljoonan euron sakon uudelleen jakamisesta, joka oli määrätty yksin Schneiderin maksettavaksi ja jonka kumoamisesta seurasi, että SEHV:n ja Magrinin sakon määrä kasvoi.
162. Edellä 112–114 kohdassa muistutin jo kontradiktorista periaatetta koskevista oikeuskäytännön periaatteista.
163. Nyt tarkasteltavassa tapauksessa on ensinnäkin selvitettävä epäilyt, jotka komissio on esittänyt SEHV:n ja Magrinin mahdollisuudesta vedota tässä tapauksessa oikeuteen tulla kuulluksi. Nämä epäilyt perustuvat siihen tosiseikkaan, että unionin yleinen tuomioistuin itse asiassa alensi sitä sakon kokonaismäärää, josta SEHV:n ja Magrinin on vastattava ja joka laski 22,05 miljoonasta 18,45 miljoonaan euroon.
164. On kuitenkin ilmeistä, että komission tarkoittama kokonaismäärä on näille kahdelle yhtiölle määrättyjen kahden erillisen ja eri perusteella määrätyn sakon summa, toisin sanoen yhtäältä sen sakon, joka niille määrättiin kuulumisesta yritykseen, jossa määräysvaltaa käytti Schneider, ja toisaalta sen sakon summa, joka niille määrättiin kuulumisesta VA Technologie -yritykseen sen jälkeen, kun ne oli liitetty konserniin, jossa määräysvaltaa käytti VA Technologie. Onkin niin, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin todella alensi jälkimmäisen sakon määrää SEHV:n ja Magrinin osalta,(140) se kuitenkin korotti ensimmäisen sakon määrää kyseisten kahden yhtiön osalta, joiden vastattavaksi yhteisvastuullisesti Schneiderin kanssa tuli unionin yleisen tuomioistuimen muutettua seuraamusta päätöksen mukaisen 4,5 miljoonan euron sijaan 8,1 miljoonaa euroa. Näissä olosuhteissa valittajat voivat mielestäni ilman muuta vedota kuulluksi tulemista koskevan oikeuden loukkaamiseen kyseisen sakon osalta.
165. Valitusperusteen asiasisällöstä on todettava, että oikeudenkäyntiasiakirjojen mukaan unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyssä menettelyssä keskusteltiin kysymyksestä, jota on pidettävä päätöksen 2 artiklan j alakohdan kumoamisen edellytyksenä, nimittäin kysymyksestä yksin Schneiderille määrätystä sakosta, kun otetaan huomioon, ettei Schneiderin osalta ollut esitetty muita väitteitä kuin osallistuminen kartelliin sen määräysvallassa olleiden SEHV:n ja Magrinin välityksellä.
166. Oikeudenkäyntiasiakirjoista ilmenee, että ennen istuntoa unionin yleinen tuomioistuin esitti asianosaisille joukon kysymyksiä, joista etenkin yhteen komissiolle esitettyyn kysymykseen sisältyi osa, jossa pyrittiin selvittämään, millä perusteella SEHV:n ja Magrinin ei katsottu olevan Schneiderin kanssa yhteisvastuussa koko Schneiderille määrätystä sakosta.(141) Vastauksessaan komissio selitti, että 3,6 miljoonan euron sakon määräämistä yksin Schneiderille oli perusteltu tarpeella välttää laskentapohjan määrittäminen SEHV:lle ja Magrinille kahteen kertaan, koska ne vastasivat jo VA Technologie -yritykselle määrätystä laskentapohjasta. Unionin yleinen tuomioistuin nimenomaisesti hylkäsi tämän päättelyn valituksenalaisen tuomion 249 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa.
167. On todettava, että SEHV ja Magrini olisivat vapaasti voineet ottaa istunnossa kantaa tähän kysymykseen esittääkseen asianmukaisesti näkemyksensä.(142)
168. Edellä esitetyn perusteella kontradiktorisen periaatteen loukkaamista koskeva kolmas valitusperuste on mielestäni hylättävä.
C SEHV:n ja Magrinin asiassa C-233/11 P tekemää valitusta koskeva ratkaisuehdotus
169. Edellä esitetystä seuraa, että valituksenalainen tuomio on mielestäni kumottava siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin, lausuen ultra petita, kumosi siinä riidanalaisen päätöksen 2 artiklan j alakohdan sekä kyseisen 2 artiklan k alakohdan kokonaisuudessaan, siis myös Schneideria koskevin osin. Kyseiset riidanalaisen päätöksen osat ovat saaneet Schneideriin nähden lainvoiman, koska Schneider ei ole riitauttanut niitä.
170. Tämän seurauksena on kumottava myös Schneider-konsernin yhtiöille – eli Schneiderille, SEHV:lle ja Magrinille – ajanjaksolta 15.4.1988–13.12.2000 määrätyn sakon muuttaminen, jonka unionin yleinen tuomioistuin teki täyttä harkintavaltaansa käyttäen valituksenalaisen tuomion 246 ja 247 kohdassa ja jonka se toisti saman tuomion tuomiolauselman 3 kohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa, koska edellä 169 kohdassa mainittu valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa tarkoitettu kumoaminen on olennainen edellytys sakon muuttamiselle, sellaisena kuin unionin yleinen tuomioistuin on sen nyt tarkasteltavassa tapauksessa tehnyt.
171. Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään, että jos muutoksenhaku todetaan aiheelliseksi ja unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen, se voi joko itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen, tai palauttaa asian unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.
172. Tässä asiassa katson, että asia on ratkaisukelpoinen lopullisen tuomion antamiseksi.
173. Kuten edellä 148 kohdassa todettiin, SEHV ja Magrini vaativat unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan ”riidanalaisen päätöksen 2 artiklan siltä osin kuin se koskee niitä”. Valituksessaan ne nimenomaisesti vetosivat etenkin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan k alakohdassa määrätyn yhteisvastuun käsittämättömyyteen.
174. Kuten edellä 126 ja 127 kohdasta ilmenee, riidanalaisen päätöksen tekohetkellä Schneider, SEHV ja Magrini eivät enää kuuluneet samaan Schneiderin yhteen taloudelliseen yksikköön. Jos komissio tällaisessa tilanteessa aikoo määrätä seuraamuksen yhteisvastuullisesti henkilöille, jotka rikkomisen tekohetkellä kuuluivat samaan taloudelliseen yksikköön mutta jotka eivät enää päätöksen tekohetkellä kuulu siihen, komissio on velvollinen määrittämään sakosta osuuden, jonka se henkilö, jolla ei enää ole suhteita, joiden perusteella sen voitaisiin katsoa kuuluvan kyseiseen taloudelliseen yksikköön, on velvollinen maksamaan keskinäisessä suhteessa muihin yhteisvelallisiin.
175. On kuitenkin todettava, että nyt tarkasteltavassa tapauksessa komissio ei määrittänyt näitä osuuksia, vaikka se määräsi seuraamuksen yhteisvastuullisesti Schneiderille, Magrinille ja SEHV:lle. Näin ollen Magrinin ja SEHV:n vaatimus on hyväksyttävä ja riidanalaisen päätöksen 2 artiklan k alakohta kumottava.
VI Oikeudenkäyntikulut
176. Jos unionin tuomioistuin hyväksyy kolmea yhdistettyä valitusta koskevan arviointini, ehdotan työjärjestyksen 137, 138 ja 184 artiklan nojalla, että unionin tuomioistuin lausuu oikeudenkäyntikuluista seuraavaa. Koska komission valitus asiassa C-231/11 P on hyväksyttävä vain osittain, katson asianmukaiseksi velvoittaa kunkin asianosaisen vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan. Asiassa C-232/11 P Reyrolle on hävinneenä osapuolena mielestäni velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Asiassa C-233/11 P komissio on hävinneenä osapuolena velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
VII Ratkaisuehdotus
177. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti.
178. Asia C-231/11 P:
1) Unionin yleisen tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa T-122/07–T-124/07, Siemens Österreich ym. vastaan komissio, 3.3.2011 antama tuomio kumotaan siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin on määrittänyt siinä kunkin kantajana olleen yhtiön osuudet otettuaan lähtökohdaksi periaatteen, jonka mukaan on yksin komission tehtävänä toimivaltaansa käyttäessään määrittää eri yhtiöiden osuudet määristä, jotka ne on määrätty yhteisvastuullisesti maksamaan, eikä tätä tehtävää voida jättää kansallisille tuomioistuimille, ja säännön, jonka mukaan vastuu jakautuu samansuuruisiin osiin, ellei päätöksessä muuta mainita.
2) Valitus hylätään muilta osin.
3) Euroopan komissio, Siemens Transmission & Distribution Ltd, Siemens Transmission & Distribution SA ja Nuova Magrini Galileo S.p.A. vastaavat kukin omista oikeudenkäyntikuluistaan.
179. Asia C-232/11 P:
1) Siemens Transmission & Distribution Ltd:n tekemä valitus hylätään.
2) Siemens Transmission & Distribution Ltd velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
180. Asia C-233/11 P:
1) Unionin yleisen tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa T-122/07–T-124/07, Siemens Österreich ym. vastaan komissio, 3.3.2011 antaman tuomion tuomiolauselman 2 kohta kumotaan siltä osin kuin siinä kumotaan [EY] 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 24.1.2007 tehdyn komission päätöksen K(2006) 6762 lopullinen (asia COMP/F/38.899 – Kaasueristeiset kojeistot) 2 artiklan j ja k alakohta, ja saman tuomion tuomiolauselman 3 kohdan ensimmäinen luetelmakohta kumotaan.
2) Päätöksen K(2006) 6762 lopullinen 2 artiklan k alakohta kumotaan siltä osin kuin se koskee Siemens Transmission & Distribution SA:ta ja Nuova Magrini Galileo S.p.A:ta.
3) Komissio velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.