JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
PAOLO MENGOZZI
19 päivänä heinäkuuta 2012 (1)
Asia C‑286/11 P
Euroopan komissio
vastaan
Tomkins plc
Kartellit tai muut yhteistoimintajärjestelyt – Kuparisten putken liittimien ja kupariseoksesta valmistettujen putken liittimien Euroopan-markkinat – Sakot – Emoyhtiön yhteisvastuu tytäryhtiönsä toimista – Ne ultra petita ‑periaate – Kanteen määrittely ensimmäisessä oikeusasteessa – Unionin yleisen tuomioistuimen täysi harkintavalta – Kaikkien tosiseikkojen huomioon ottaminen – Kontradiktorisen periaatteen noudattaminen
I Johdanto
1. Euroopan komissio vaatii tällä valituksellaan, että unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen asiassa Tomkins vastaan komissio 24.3.2011 antaman tuomion(2) (jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin kumosi osittain Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 20.9.2006 tehdyn komission päätöksen 2007/691/EY (asia COMP/F/38.121 – Putken liittimet)(3) (jäljempänä riidanalainen päätös), joka liittyi 31.12.1988 ja 1.4.2004 välisenä aikana toimineeseen kartelliin, joka koski hintojen, alennusten määrien ja ostohyvitysten vahvistamista, hinnankorotusten soveltamismekanismien käyttöönottoa, asiakkaiden jakamista ja kaupallisten tietojen vaihtamista kuparisten putken liittimien − erityisesti kupariseoksesta valmistettujen putken liittimien − Euroopan markkinoilla, ja alensi Tomkins plc:lle (jäljempänä Tomkins) määrätyn sakon määrää, joka yhtiön oli maksettava yhteisvastuullisesti tytäryhtiönsä Pegler Ltd:n (jäljempänä Pegler) kanssa.
2. Unionin yleinen tuomioistuin viittasi nimenomaisesti samana päivänä asiassa Pegler vastaan komissio antamaansa tuomioon,(4) joka koski Tomkinsin tytäryhtiön nostamaa kannetta ja jolla unionin yleinen tuomioistuin kumosi riidanalaisen päätöksen 1 artiklan sikäli kuin siinä todetaan, että Pegler osallistui rikkomiseen ajanjaksolla 31.12.1988–29.10.1993 ja alensi Peglerille määrätyn sakon määrää 5,25 miljoonasta eurosta 3,4 miljoonaan euroon, ja tarkasteli päätelmiä, joita kyseisestä tuomiosta oli tehtävä emoyhtiö Tomkinsin osalta.
3. Vaikka Tomkins kiisti Peglerin osallistumisen rikkomiseen vain 7.2.1989 edeltäneeltä ajanjaksolta (eikä Peglerin tavoin 29.10.1993 saakka), unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei Tomkinsin vastuu Peglerin emoyhtiönä, joka ei osallistunut suoraan kartellin toimintaan, voinut olla suurempi kuin tytäryhtiön. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että sen ratkaistavaksi oli saatettu kumoamiskanne, jonka vaatimusten kohde oli sama kuin Peglerin samanaikaisesti nostaman kanteen, ja väitti, ettei se näin ollen rikkonut ne ultra petita -sääntöä, sekä kumosi valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 1 kohdassa myös riidanalaisen päätöksen 1 artiklan sikäli kuin se koskee ajanjaksoa 31.12.1988–29.10.1993 Tomkinsin osalta ja alensi saman tuomiolauselman 2 kohdassa Tomkinsille määrätyn sakon määrää 4,25 miljoonaan euroon, josta se oli yhteisvastuussa Peglerin kanssa 3,4 miljoonan euron osalta.
4. Komissio esittää valituksensa tueksi viisi valitusperustetta, joista ensimmäinen koskee sitä, että unionin yleinen tuomioistuin on rikkonut ne ultra petita ‑sääntöä, toinen sitä virheellistä toteamusta, että emoyhtiö Tomkinsin ja sen tytäryhtiön Peglerin nostamilla kanteilla oli sama kohde, kolmas sitä, ettei unionin yleinen tuomioistuin ottanut huomioon, että Tomkins oli osa yritystä, joka myönsi syyllistyneensä rikkomiseen, neljäs valituksenalaisen tuomion puutteellisia perusteluja ja siinä olevaa ristiriitaisuutta sekä viides sitä, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi kontradiktorista periaatetta ja oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
5. Tomkins vaatii, että valitus hylätään.
6. Unionin tuomioistuimen esittämän kirjallisen kysymyksen, johon asianosaiset vastasivat määräajassa, jälkeen kuultiin lisäksi asianosaisten lausumat 2.5.2012 pidetyssä istunnossa.
II Asian tarkastelu
7. Haluan heti todeta, että komission toinen valitusperuste on mielestäni hyväksyttävä, mikä johtaa valituksenalaisen tuomion osittaiseen kumoamiseen. Katson nimittäin, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen pitäessään Tomkinsin ensimmäisessä oikeusasteessa nostamaa kannetta kumoamiskanteena, jonka vaatimuksilla oli sama kohde kuin Tomkinsin tytäryhtiön Peglerin samanaikaisesti nostaman kanteen vaatimuksilla. Tarkastelen siksi ensin kyseistä valitusperustetta. Tarkastelussani selvennän ennen kaikkea Tomkinsin ensimmäisessä oikeusasteessa esittämiä perusteita sekä asian käsittelyä kyseisessä oikeusasteessa.
A Toinen valitusperuste, joka koskee sitä virheellistä toteamusta, että emoyhtiö Tomkinsin ja sen tytäryhtiön Peglerin kanteilla oli sama kohde
8. Ensinnäkin on palautettava mieleen, että komissio totesi riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa, että Pegler ja Tomkins olivat rikkoneet EY 81 artiklaa 31.12.1988 ja 22.3.2001 välisenä aikana. Päätöksen 2 artiklan h alakohdassa komissio määräsi tämän vuoksi 5,25 miljoonan euron sakon, joka emoyhtiö Tomkinsin ja tytäryhtiö Peglerin oli maksettava yhteisvastuullisesti.
9. Pegler ja Tomkins nostivat unionin yleisessä tuomioistuimessa erilliset kanteet riidanalaisesta päätöksestä.
10. On kiistatonta, että edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi saatettiin vaatimuksia, joiden mukaan riidanalainen päätös oli kumottava ja toissijaisesti Peglerille määrätyn sakon määrää oli alennettava.
11. Muistutan, että riidanalaisesta päätöksestä 15.12.2006 nostamassaan kanteessa Tomkins puolestaan vaati, että kyseinen päätös kumotaan ja että komission sille päätöksen 2 artiklan h alakohdassa määräämän sakon määrää alennetaan. Tomkins esitti kanteensa tueksi neljä kanneperustetta, joista kolme ensimmäistä koskivat kysymystä siitä, voidaanko Tomkinsin katsoa olevan vastuussa Peglerin kilpailusääntöjen rikkomista merkitsevästä toiminnasta, ja neljäs ”oikeudellisia virheitä ja tosiseikkoja koskevia virheitä sakon määrän laskennassa”.(5) Neljäs kanneperuste jakautui kahteen osaan, joista ensimmäinen koski arviointivirhettä sakon määrän korottamisessa Tomkinsin liikevaihdon perusteella varoittavan vaikutuksen varmistamiseksi ja toinen virhettä, jonka komissio oli tehnyt määrittäessään Peglerin kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistumisen keston.
12. Kuten valituksenalaisen tuomion 23 kohdasta ilmenee, Tomkins luopui 22.12.2009 ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta kanneperusteestaan sekä neljännen kanneperusteensa ensimmäisestä osasta.
13. Unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavana oli siis enää neljännen kanneperusteen toinen osa, joka toki koski virhettä rikkomisen keston määrittelyssä mutta joka oli kuitenkin osa kanneperustetta, jolla pyrittiin alentamaan Tomkinsille määrätyn sakon määrää.
14. Tomkinsin luovuttua osasta kanneperusteitaan unionin yleinen tuomioistuin ei näin ollen mielestäni voinut katsoa, että sen ratkaistavana oli edelleen kumoamiskanne, joka koski riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa olevaa rikkomisen toteamista. Sen olisi sen sijaan pitänyt ottaa huomioon, että riidanalaisen päätöksen kyseisen artiklan kumoamista koskevan Tomkinsin vaatimuksen tueksi ei enää ollut perusteita ja että Tomkinsin vaatimus rajoittui joka tapauksessa EY 229 artiklan ja perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003(6) 31 artiklan mukaisesti siihen, että se pyysi kyseistä tuomioistuinta käyttämään täyttä harkintavaltaansa komission riidanalaisen päätöksen 2 artiklan h alakohdassa määräämän sakon määrästä päättämiseksi.
15. Unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt määritellä Tomkinsin ensimmäisessä oikeusasteessa esittämä vaatimus näin; se olisi ollut mahdollista ja jopa välttämätöntä.
16. Ensinnäkään ei ollut menettelyllistä estettä sille, että unionin yleinen tuomioistuin olisi vain todennut, että Tomkinsin luovuttua suurimmasta osasta kanneperusteitaan sen vaatimuksena oli ainoastaan, että kyseinen tuomioistuin käyttää harkintavaltaansa sakon määrän muuttamiseksi.
17. ”Täyden harkintavallan” kanne ei EY:n perustamissopimuksen mukaan toki ole itsenäinen oikeussuojakeino, ja vaikuttaakin siltä, että täyden harkintavallan käyttö edellyttää perustamissopimuksen mukaan kumoamiskanteen nostamiselle asetetun määräajan noudattamista.(7) Tämän määräajan päättymisen jälkeen esitettyä muutosvaatimusta ei näin ollen voida ottaa tutkittavaksi.
18. Käsiteltävässä tapauksessa on kuitenkin kiistatonta, että EY 230 artiklassa vahvistettua määräaikaa todellakin noudatettiin Tomkinsin nostaessa kanteen unionin yleisessä tuomioistuimessa 15.12.2006 ennen kuin se luopui kanneperusteistaan, jotka koskivat riidanalaisen päätöksen 1 artiklan lainvastaisuutta.
19. Unionin yleinen tuomioistuin ei myöskään missään tapauksessa voinut jättää tutkimatta Tomkinsin tällä tavoin suppeampaa vaatimusta sen jälkeen, kun se oli luopunut pääosasta kanneperusteitaan, ensinnäkään siksi, että kanteen tutkittavaksi ottamista on arvioitava sen nostamishetkellä,(8) muttei myöskään siksi, että olisi hyvän oikeudenkäytön periaatteen vastaista jättää vaatimus tutkimatta sen jälkeen, kun asianosainen on luopunut osasta vaatimustensa tueksi esitettyjä kanneperusteita vallankin, kun luopumisen syynä on oikeudenkäynnin nopeus.
20. Oikeuskäytännöstä löytyy lisäksi tilanteita, joissa unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi on saatettu muutosvaatimuksia ilman kumoamiskannetta eivätkä unionin tuomioistuimet ole nähneet estettä ottaa kantaa siihen, onko vaatimus perusteltu.(9)
21. Toiseksi se, että Tomkinsin unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämän neljännen kanneperusteen toinen osa koski virhettä rikkomisen keston määrittelyssä, ei merkitse sitä, että sillä olisi vaadittu riidanalaisen päätöksen EY 81 artiklan rikkomista koskevan 1 artiklan kumoamista sen lisäksi, että siinä arvosteltiin sakon määrän laskemistapaa.
22. On totta, että rikkomisen kesto on yhteinen tekijä EY 81 artiklan rikkomisen toteamiselle ja asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdassa säädetylle sakon määrän vahvistamiselle.
23. Vaikka on mahdollista myöntää, että unionin yleisen tuomioistuimen pyytäminen kumoamaan komission toteamus EY 81 artiklan rikkomisesta voi johtaa – vaikka vain epäsuorasti – siihen, että sitä vaaditaan poistamaan komission määräämä sakko tai alentamaan sen määrää,(10) päinvastainen tilanne ei mielestäni ole mahdollinen. Jos se olisi mahdollinen, nyt käsiteltävä asia sellaisena kuin asianosaiset ovat sen määritelleet laajentuisi suhteettomasti.
24. Oikeuskäytännöstä löytyy myös useita tapauksia, joissa unionin tuomioistuimet ovat oikeutetusti tarkastelleet rikkomisen keston arvioinnissa tehtyjä oikeudellisia virheitä koskevia perusteita yksinomaan sakon määrän alentamiseksi arvioimatta tämän vuoksi tällaisia virheitä suhteessa rikkomista koskevaan komission toteamukseen.(11)
25. En voi olla asiasta varma, mutta minusta vaikuttaa siltä, että unionin yleisen tuomioistuimen tarkoituksena oli saada aikaan yhdenmukainen ratkaisu molemmissa tuomioissa eli valituksenalaisessa tuomiossa ja edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio annetussa tuomiossa. Minusta vaikuttaa siltä, että kun se oli kumonnut riidanalaisen päätöksen 1 artiklan siltä osin kuin se koski Peglerin osallistumista rikkomiseen 31.12.1988 ja 29.101993 välisenä aikana,(12) sen oli vaikea olla toimimatta samoin Tomkinsin – jonka vastuu emoyhtiönä ei sen mukaan voinut olla suurempi kuin tytäryhtiö Peglerin – osalta.(13)
26. Vaikka tällainen huoli saattaa vaikuttaa oikeutetulta, se ei kuitenkaan saa johtaa ensimmäisessä oikeusasteessa nostettujen kanteiden vääristämiseen. Olivatpa unionin yleisen tuomioistuimen motiivit mitkä hyvänsä, sen tehtävänä ei etenkään ole toimia asianosaisten sijasta pyrkimällä esimerkiksi paikkaamaan heidän kanteidensa puutteita tai poistamaan niiden epäjohdonmukaisuuksia välittämättä muiden asianosaisten oikeusvarmuudesta ja niin, että vaarana olisi sen antamien tuomioiden omavaltaisuus.
27. Kolmanneksi – kuten unionin yleiselle tuomioistuimelle toimitetusta kannekirjelmästä ilmenee ja kuten Tomkins vahvisti unionin tuomioistuimessa pidetyssä suullisessa käsittelyssä – se, että Tomkins vaati sakon määrän alentamista neljännen kanneperusteensa toisessa osassa, riittää vahvistamaan päätelmän, jonka mukaan se halusi unionin yleisen tuomioistuimen vain käyttävän täyttä harkintavaltaa.
28. Jos unionin yleinen tuomioistuin olisi noudattanut kannekirjelmää, sen olisi näin ollen pitänyt ainoastaan todeta, että kyseistä kanneperusteen osaa voitiin käyttää tukemaan vain Tomkinsin vaatimusta komission riidanalaisen päätöksen 2 artiklan h alakohdassa määräämän sakon määrän alentamisesta.
29. Vaikka Tomkins luovuttuaan pääosasta kanneperusteitaan piti voimassa vain neljännen kanneperusteen ensimmäisen osan, joka siis koski arviointivirhettä sakon määrän korottamisessa varoittavan vaikutuksen varmistamiseksi, on lisäksi selvää, että unionin yleinen tuomioistuin olisi voinut tulkita tämän vaatimuksen vain pyynnöksi käyttää sen täyttä harkintavaltaa tarkastelematta ensin riidanalaisen päätöksen laillisuutta EY 81 artiklan rikkomista koskevan toteamuksen osalta.
30. Edellä esitetystä seuraa, kuten komissio totesi toisessa valitusperusteessaan, että Tomkinsin vaatimusten kohde asiassa T-382/06 ja Peglerin vaatimusten kohde asiassa T-386/06 ei ollut sama, sillä sen jälkeen, kun Tomkins oli luopunut pääosasta kanneperusteitaan, sen kanne ei enää koskenut riidanalaisen päätöksen 1 artiklan kumoamista.
31. Siksi ehdotan, että unionin tuomioistuin kumoaa valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 1 kohdan, jolla unionin yleinen tuomioistuin itse kumosi riidanalaisen päätöksen 1 artiklan sikäli kuin se koskee ajanjaksoa 31.12.1988–29.10.1993 Tomkinsin osalta.
32. Näin ollen ei ole syytä arvioida komission muita valitusperusteita siltä osin kuin ne koskevat valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 1 kohdan kumoamista.
33. Niitä on sen sijaan tarkasteltava siltä osin kuin komissio pyytää unionin tuomioistuinta myös kumoamaan valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdan, jolla unionin yleinen tuomioistuin alensi Tomkinsille määrätyn sakon määrää.
B Ensimmäinen valitusperuste, joka koskee ne ultra petita ‑säännön rikkomista
34. Ensimmäisessä valitusperusteessaan komissio väittää, että saman yrityksen eri oikeudellisille yksiköille määrättyjen sakkojen määrä voi vaihdella, vaikka tietty osa sakoista määrättäisiin maksettavaksi yhteisvastuullisesti. Näin ollen saman yrityksen kahden yksikön yhteisvastuu ei vaikuta sen säännön soveltamiseen, jonka mukaan tuomioistuin ei voi lausua ultra petita. Unionin tuomioistuimessa pidetyssä suullisessa käsittelyssä komissio toisti kantansa, jonka mukaan kieltoa lausua ultra petita sovelletaan myös silloin, kun unionin yleinen tuomioistuin käyttää täyttä harkintavaltaansa.
35. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin teki komission mukaan oikeudellisen virheen lausuessaan rikkomisen kestoa koskevasta kanneperusteesta tarkastelematta Tomkinsin itsensä esittämiä oikeudellisia perusteluja, jotka koskivat rikkomisen alkamispäivää, ja viitatessaan sen sijaan ainoastaan edellä mainitun asiassa Pegler vastaan komissio annetun tuomion lopputulokseen.
36. Tomkins väittää, että unionin yleinen tuomioistuin käytti vain oikeuskäytäntönsä mukaisesti seuraamusten osalta täyttä harkintavaltaa ja otti huomioon asianosaisten esittämät tosiseikat. Unionin yleinen tuomioistuin ei siten sen mukaan rikkonut ne ultra petita ‑sääntöä, ja sillä oli oikeus poistaa sakko ja/tai alentaa sen määrää.
37. Itse katson, että komission valitusperustetta ei voida hyväksyä siitä olennaisesta syystä, että ne ultra petita ‑periaate, jonka mukaan tuomioistuimet voivat lausua vain kysymyksistä, jotka asianosaiset ovat saattaneet niiden käsiteltäviksi, on lähes merkityksetön EY 229 artiklan mukaisen unionin tuomioistuinten täyden harkintavallan käyttämisen yhteydessä.(14)
38. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan täysi harkintavalta nimittäin merkitsee, että unionin yleinen tuomioistuin voi pelkän laillisuusvalvonnan, jota harjoitettaessa voidaan vain hylätä kumoamiskanne tai kumota kanteen kohteena oleva toimi, lisäksi muuttaa kanteen kohteena olevaa toimea eli korvata komission arvioinnin omallaan, jopa silloin, kun toimea ei kumota, ja ottaa huomioon kaikki tosiseikat poistaakseen määrätyn sakon tai alentaakseen tai korottaakseen sen määrää.(15)
39. Edellä mainitussa asiassa Groupe Danone vastaan komissio annetussa tuomiossa hylättiin valitusperuste, joka koski sitä, että yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen väitettiin rikkoneen ne ultra petita ‑periaatetta, koska se muutti lieventävien seikkojen vuoksi sovelletun korjauskertoimen soveltamistapaa, vaikka tähän liittyviä vaatimuksia ei ollut esitetty, pelkästään sillä perusteella, että koska kysymys sakon määrästä oli saatettu sen käsiteltäväksi, sillä oli oikeus EY 299 artiklan ja 6.2.1962 annetun neuvoston asetuksen N:o 17/62 (perustamissopimuksen [81] ja [82] artiklan ensimmäinen täytäntöönpanoasetus),(16) jonka jälkeen on annettu asetus (EY) N:o 1/2003, mukaisesti poistaa komission määräämä sakko taikka alentaa tai korottaa sen määrää.(17)
40. Tämä arviointi on helppo ymmärtää, jos katsotaan, että täyden harkintavallan tehtävä on toimia yrityksillä olevana ylimääräisenä takeena siitä, että yrityksille määrätyn sakon määrää valvoo mahdollisimman tehokkaasti riippumaton ja puolueeton tuomioistuin.(18)
41. Oikeuskäytännössä on jo vahvistettu tämä unionin yleisen tuomioistuimen täyden harkintavallan tulkinta ”ylimääräisiksi takeiksi”, kun siinä on määritelty yritysten puolustautumisoikeuksien laajuus komissioon nähden sakkojen määräämisen yhteydessä.(19)
42. Tässä yhteydessä tämä voi tarkoittaa vain sitä, että yritykset, jotka ovat täysin tietoisia komission määräämän sakon tarkasta määrästä, voivat riitauttamalla tämän määrän unionin yleisessä tuomioistuimessa kritisoida komission kyseisen määrän laskentatavan laillisuutta ja asianmukaisuutta ja siten yrittää kaikin käytettävissä olevin puolustautumiskeinoin laillisuusvalvontaan erottamattomasti liittyvistä rajoitteista riippumatta vaikuttaa kyseisen tuomioistuimen näkemykseen sitä, mikä on sakon asianmukainen määrä.(20)
43. Jotta tämä ylimääräisen takeen tehtävä toimisi tehokkaasti, unionin yleisellä tuomioistuimella on edellä tämän ratkaisuehdotuksen 38 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti muun muassa oltava valtuudet ottaa huomioon ”kaikki tosiseikat”,(21) mukaan luettuina esimerkiksi sen käsiteltävänä olevan riidanalaisen päätöksen jälkeiset tosiseikat,(22) mikä ei laillisuusvalvontaan erottamattomasti liittyvien rajoitteiden vuoksi periaatteessa olisi mahdollista.(23)
44. Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin ei voinut jättää ottamatta huomioon Tomkinsin tytäryhtiötä koskevia omia toteamuksiaan, jotka se oli esittänyt edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio antamassaan tuomiossa ja joiden mukaan komissio ei ollut osoittanut Peglerin osallistuneen suoraan rikkomiseen 31.12.1988 ja 29.10.1993 välisenä aikana. Nämä toteamukset, jotka perustuvat komission asiakirjavihkoon, ovat selvästi luonteeltaan valituksenalaisessa tuomiossa tehtyyn arviointiin liittyviä tosiseikkoja, jotka unionin yleisellä tuomioistuimella oli oikeus ottaa huomioon edellä mainitun oikeuskäytännön mukaisesti.
45. Toisin kuin komissio väitti unionin tuomioistuimessa pidetyssä suullisessa käsittelyssä, unionin yleinen tuomioistuin ei tässä yhteydessä ottanut omasta aloitteestaan huomioon oikeudellista perustetta, mikä unionin tuomioistuimen 8.12.2011 antamien tuomioiden(24) mukaan olisi kiellettyä myös täyttä harkintavaltaa käytettäessä,(25) vaan se otti vain huomioon kaikki asiakirja-aineistossa olevat tosiseikat, myös samanaikaisesti käsittelemässään Tomkinsin tytäryhtiötä koskevassa asiassa itse esittämänsä toteamukset, arvioidakseen Tomkinsille määrätyn sakon määrän asianmukaisuutta, mihin Tomkins oli vedonnut neljännen kanneperusteen toisessa osassa.
46. Komission kritiikki, jonka mukaan se, että unionin yleinen tuomioistuin totesi Tomkinsin ja Peglerin olevan yhteisvastuullisia, ei oikeuttanut sitä rikkomaan ne ultra petita ‑sääntöä myöskään sen käyttäessä täyttä harkintavaltaansa, on myös tehoton. Kuten olen juuri osoittanut, unionin yleinen tuomioistuin ei nimittäin ollut velvollinen noudattamaan tätä sääntöä tässä yhteydessä.
47. Ehdotan siis, että unionin tuomioistuin hylkää komission ensimmäisen valitusperusteen.
C Kolmas valitusperuste, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei ottanut huomioon sitä, että Tomkins oli osa yritystä, joka oli myöntänyt syyllistyneensä rikkomiseen
48. Komissio viittaa edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio annettuun tuomioon ja katsoo, että Peglerin vähäisempi vastuu rikkomisesta perustui sen asemaan ”pöytälaatikkoyhtiönä” eikä siihen, että Tomkins-konserni ei ollut osallistunut rikkomiseen. Sen mukaan se, että Pegler ei ehkä ollut riidanalaisen päätöksen oikea adressaatti kyseisessä konsernissa tietyn ajanjakson osalta, koskee yksinomaan kyseistä tytäryhtiötä eikä vapauta koko yritystä vastuusta, joka koskee kilpailusääntöjen rikkomista. Unionin yleinen tuomioistuin ei näin ollen komission mukaan voinut laillisesti alentaa Tomkinsille määrätyn sakon määrää ajanjaksolta 20.1.1989–29.10.1993 sillä perusteella, että ”Tomkinsin vastuu rajoittuu yksinomaan Peglerin vastuuseen”, ja tukeutumalla tällaiseen yhteyteen, jota ei ollut olemassa. Joka tapauksessa emo- ja tytäryhtiön välinen tiukka vastuuyhteys ei ole ehdoton sääntö.
49. Olen täysin samaa mieltä komission kanssa siitä, että unionin yleisen tuomioistuimen toteamaa Tomkinsin ja Peglerin välistä tiukkaa vastuuyhteyttä ei voida pitää sääntönä, joka pätisi kaikissa tilanteissa, joissa emoyhtiön vastuu syntyy sen tytäryhtiön toimien vuoksi.
50. Kyse ei kuitenkaan nyt ole tästä, eikä unionin yleinen tuomioistuin väittänyt valituksenalaisen tuomion missään kohdassa, että sen toteamuksia olisi sovellettava kaikissa olosuhteissa.
51. Kuten Tomkins totesi, tässä valitusperusteessa vain pyydetään unionin tuomioistuinta arvioimaan uudelleen unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikkoja koskevat toteamukset sekä valituksenalaisessa tuomiossa että tuomiossa, jonka se on antanut edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio ja jolla on oikeusvoima, koska komissio ei hakenut siihen muutosta. Tällaista pyyntöä ei tietenkään voida ottaa tutkittavaksi muutoksenhakumenettelyssä.(26)
52. Vaikka tämä valitusperuste voitaisiinkin ottaa tutkittavaksi, se olisi joka tapauksessa hylättävä perusteettomana.
53. Unionin yleisen tuomioistuimen toteamusten perusteella on nimittäin lähinnä niin, että riidanalaisessa päätöksessä Tomkins määrättiin maksamaan sakko yhteisvastuullisesti yksinomaan siksi, että Pegler oli osallistunut suoraan rikkomiseen. Koska unionin yleinen tuomioistuin totesi sekä edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio antamassaan tuomiossa että valituksenalaisen tuomion 37–39 kohdassa, että riidanalaisessa päätöksessä ei ollut osoitettu, että Pegler, joka oli ainoa kyseisessä päätöksessä mainittu yksikkö, oli osallistunut suoraan rikkomiseen 31.12.1988 ja 29.10.1993 välisenä aikana, Tomkinsin riidanalaisessa päätöksessä todetulla yhteisvastuulla ei loogisesti enää ollut perustaa. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin saattoi perustellusti todeta valituksenalaisessa tuomiossa, että Tomkinsin vastuu ei voinut olla suurempi kuin Peglerin (38 kohdan loppuosa) tai että se rajoittui yksinomaan Peglerin vastuuseen (46 kohta).
54. Komissio ei ole myöskään todennut eikä etenkään osoittanut sen enempää kuin riidanalaisessa päätöksessäkään, että muu yksikkö kuin Pegler olisi voinut osallistua rikkomiseen ajanjaksolla 31.12.1988–29.10.1993 siten, että siitä seuraisi emoyhtiö Tomkinsin vastuu sille riidanalaisessa päätöksessä määrätyn sakon maksamisesta kyseiseltä ajanjaksolta.
55. Ehdotan siksi, että tämä valitusperuste hylätään.
D Neljäs valitusperuste, joka koskee valituksenalaisen tuomion puutteellisia perusteluja ja siinä olevaa ristiriitaisuutta
56. Komissio väittää, että valituksenalainen tuomio on puutteellisesti perusteltu sikäli, että siinä ei perustella riittävän täsmällisesti sitä ne ultra petita ‑sääntöä koskevaa poikkeusta, jota unionin yleinen tuomioistuin komission mukaan sovelsi ensimmäisen kerran. Komissio väittää myös, että valituksenalaisen tuomion 57 kohdassa, joka koskee varoittavassa tarkoituksessa määrättyä korotuskerrointa, unionin yleinen tuomioistuin on epäjohdonmukaisesti ja epätarkasti kehottanut komissiota tekemään päätelmät Tomkinsin yhteisvastuusta sakon maksamisessa ja on sen jälkeen itse määrittänyt sakon määrän.
57. Tämä valitusperuste on mielestäni tehoton.
58. Ensimmäistä väitettä ei voida hyväksyä, koska – kuten olen edellä osoittanut – unionin yleinen tuomioistuin ei ole velvollinen noudattamaan ne ultra petita ‑periaatetta täyttä harkintavaltaa käyttäessään.(27)
59. Toisesta väitteestä muistutan, että unionin yleinen tuomioistuin ei lausunut Tomkinsin esittämän neljännen kanneperusteen ensimmäisestä osasta, joka koski arviointivirhettä sakon määrän korottamisessa varoittavan vaikutuksen varmistamiseksi, koska Tomkins oli luopunut tästä osasta.
60. Vaikka unionin yleisen tuomioistuimen arviota tästä osasta koskeva komission kritiikki hyväksyttäisiinkin, tämä ei näin ollen vaikuttaisi valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdan kumoamiseen, koska kyseisessä kohdassa vahvistetaan sakon määrä muuttamatta riidanalaiseen päätökseen perustuvaa laskelmaa, joka koskee sakon määrän korottamista varoittavan vaikutuksen varmistamiseksi.
61. Tästä syystä neljäs valitusperuste on mielestäni hylättävä.
E Viides valitusperuste, joka koskee kontradiktorisen periaatteen ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden loukkaamista
62. Komissio katsoo, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi kontradiktorista periaatetta ja oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, koska se ei tarjonnut komissiolle mahdollisuutta ottaa kantaa unionin yleisen tuomioistuimen aikomukseen alentaa Tomkinsille määrätyn sakon määrää yksinomaan niiden perusteiden nojalla, jotka Tomkinsin tytäryhtiö oli esittänyt edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio.
63. Vaikka unionin yleisen tuomioistuimen arviointiin mielestäni todellakin liittyy menettelyllinen sääntöjenvastaisuus, se ei minusta kuitenkaan vaikuta riittävältä, jotta siitä seuraisi valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdan kumoaminen.
64. Tässä yhteydessä on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan kontradiktorinen periaate, joka kuuluu puolustautumisoikeuksiin, joiden noudattamisesta unionin tuomioistuinten on huolehdittava, merkitsee yleisesti asianosaisten oikeutta saada tietoonsa tuomioistuimelle esitetyt todisteet ja huomautukset ja keskustella niistä.(28) Unionin tuomioistuin on samassa yhteydessä todennut, että oikeuden perusperiaatteen vastaista olisi se, että tuomioistuimen päätöstä perusteltaisiin tosiseikoilla ja asiakirjoilla, joihin asianosaiset tai yksi niistä ei ole voinut tutustua ja joihin ne eivät näin ollen ole voineet ottaa kantaa.(29) Oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan oikeuteen liittyvien vaatimusten täyttämiseksi asianosaisilla on näet oltava tilaisuus keskustella kontradiktorisesti sellaisista tosiseikoista ja oikeudellisista seikoista, jotka ovat oikeudenkäyntimenettelyn tuloksen kannalta ratkaisevia.(30)
65. Kontradiktorista periaatetta on sovellettava unionin tuomioistuimissa vireille saatetun oikeudenkäynnin kaikkiin asianosaisiin niiden oikeudellisesta asemasta riippumatta. Myös unionin toimielimet voivat siis vedota siihen silloin, kun ne ovat tällaisen oikeudenkäynnin asianosaisia.(31)
66. Mielestäni unionin tuomioistuimet eivät voi olla noudattamatta tätä periaatetta täyttä harkintavaltaa käyttäessään.
67. Oikeuskäytännössä on paitsi todettu, että unionin tuomioistuimet noudattavat kontradiktorista menettelyä myös käyttäessään EY 229 artiklan mukaisesti täyttä harkintavaltaa,(32) myös tutkittu, onko unionin yleinen tuomioistuin kunnioittanut puolustautumisoikeuksia, joihin kontradiktorinen periaate kuuluu, käyttäessään harkintavaltaansa muuttaa komission määräämän sakon määrää.(33)
68. Tämä näkemys perustuu siihen aivan oikeutettuun huoleen, ettei täyden harkintavallan käyttäminen saa johtaa sellaisten tosiseikkojen tai arviointiperusteiden tarkasteluun, joista asianosaisilla ei ole ollut todellisuudessa mahdollisuutta keskustella.(34)
69. Kuten olen jo todennut edellä esittämissäni huomautuksissa, jotka koskevat ne ultra petita ‑periaatteen noudattamatta jättämistä silloin, kun unionin yleinen tuomioistuin käyttää täyttä harkintavaltaa, kyseinen tuomioistuin voi ottaa huomioon kaikki tosiseikat arvioidakseen komission yrityksille määräämien sakkojen määrän asianmukaisuutta. Mielestäni näihin tosiseikkoihin kuuluvat myös ne tosiseikkoja koskevat toteamukset, jotka unionin yleinen tuomioistuin on itse esittänyt samanaikaisesti käsittelemiensä saman yrityksen eri yksiköitä koskevien asioiden yhteydessä, kuten nyt käsiteltävässä tapauksessa.
70. Tätä harkintavaltaa käytettäessä on kuitenkin noudatettava kontradiktorista periaatetta; tätä sääntöä unionin yleinen tuomioistuin ei noudattanut valituksenalaisessa tuomiossa.
71. On ensinnäkin selvää, että tällä valitusperusteella komissio ei pelkästään kritisoi unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se ei antanut komissiolle mahdollisuutta esittää kantaansa Tomkinsille määrätyn sakon määrän alentamista koskevaan periaatteeseen. Unionin yleisessä tuomioistuimessa käydyssä oikeudenkäynnissä komissiolla nimittäin oli mahdollisuus keskustella tästä kysymyksestä, joka otettiin nimenomaisesti esille Tomkinsin kanteen neljännen kanneperusteen toisessa osassa.
72. On sitä vastoin kiistatonta, että unionin yleinen tuomioistuin ei missään vaiheessa ennen valituksenalaisen tuomion antamista kehottanut komissiota esittämään huomautuksia niistä toteamuksista, jotka unionin yleinen tuomioistuin esitti edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio antamassaan tuomiossa siitä, että tytäryhtiö ei ollut osallistunut suoraan rikkomiseen ajanjaksolla 31.12.1988–29.10.1993, ja joiden perustella unionin yleinen tuomioistuin alensi valituksenalaisessa tuomiossa emoyhtiölle määrätyn sakon määrää.(35)
73. Ei kuitenkaan voida kiistää, etteivätkö edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio annetussa tuomiossa esitetyt toteamukset, jotka koskevat tytäryhtiön rikkomiseen osallistumisen kestoa, olleet luonteeltaan ”tosiseikkoja, jotka ovat oikeudenkäyntimenettelyn tuloksen kannalta ratkaisevia” edellä tämän ratkaisuehdotuksen 64 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla.
74. Tämä arvio ei kuitenkaan merkitse sitä, että kontradiktorisen periaatteen loukkaaminen johtaisi valituksenalaisen tuomion kumoamiseen laajemmin kuin tässä ratkaisuehdotuksessa on jo ehdotettu eli kyseisen tuomion tuomiolauselman sekä 1 että 2 kohdan kumoamiseen.
75. Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 58 artiklan mukaisesti unionin tuomioistuin tutkii, kuten oikeuskäytännöstä ilmenee,(36) onko unionin yleisessä tuomioistuimessa tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, joka on muutoksen hakijan edun vastainen.
76. Tutkiminen kohdistuu nyt käsiteltävässä asiassa siihen, olisivatko komission huomautukset voineet vaikuttaa siihen, että unionin yleinen tuomioistuin alensi Tomkinsille valituksenalaisessa tuomiossa määrätyn sakon määrää, jos komissiolla olisi ollut tilaisuus esittää huomautuksia siitä, ettei unionin yleinen tuomioistuin voinut ottaa huomioon Peglerin osallistumisen kestoa rikkomiseen koskevaa Peglerin kritiikkiä, joka oli esitetty edellä mainitussa rinnakkaisessa asiassa Pegler vastaan komissio.
77. Tähän kysymykseen on mielestäni vastattava kieltävästi.
78. Kuten olen jo todennut tarkastellessani komission ensimmäistä valitusperustetta, unionin yleinen tuomioistuin saattoi oikeutetusti ottaa huomioon täyttä harkintavaltaa käyttäessään omat toteamuksensa, jotka se oli esittänyt edellä mainitussa asiassa Pegler vastaan komissio antamassaan tuomiossa ja jotka koskivat sitä, kuinka kauan tytäryhtiö oli suoraan osallistunut rikkomiseen, ratkaistakseen Tomkinsin muutosvaatimuksen.
79. Kuten edellä kolmannen valitusperusteen tarkastelun yhteydessä todettiin, unionin yleinen tuomioistuin saattoi lisäksi oikeudellista virhettä tekemättä todeta, että kun otetaan huomioon asian erityispiirteet, Tomkinsin vastuu komission määräämän sakon maksamisesta ei voi olla suurempi kuin Peglerin.
80. Näin ollen komission huomautukset eivät olisi voineet vaikuttaa valituksenalaisessa tuomiossa määrätyn sakon määrän alentamiseen, vaikka komissio olisi voinut esittää huomautuksensa unionin yleisessä tuomioistuimessa.
81. Näin ollen ehdotan, että komission viides valitusperuste hylätään ja että koko valitus hylätään siltä osin kuin sillä pyritään siihen, että unionin tuomioistuin kumoaisi valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdan, jolla unionin yleinen tuomioistuin alensi Tomkinsille määrätyn sakon määrää 5,25 miljoonasta eurosta 4,25 miljoonaan euroon, josta se oli yhteisvastuussa Peglerin kanssa 3,4 miljoonan euron osalta.
III Valitusta koskeva ratkaisuehdotus
82. Edellä esitetyn perusteella – ja kuten olen edellä tämän ratkaisuehdotuksen kohdassa 30 ja 31 esittänyt – mielestäni on syytä hyväksyä komission toinen valitusperuste ja kumota valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 1 kohta sikäli kuin sillä itsellään kumotaan riidanalaisen päätöksen 1 artikla siltä osin kuin se koskee ajanjaksoa 31.12.1988–29.10.1993 Tomkinsin osalta.
IV Tomkinsin vaatimuksen tarkastelu
83. Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään, että jos muutoksenhaku todetaan aiheelliseksi ja unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen päätöksen, se voi joko itse ratkaista asian lopullisesti, jos asia on ratkaisukelpoinen, tai palauttaa asian unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.
84. Nyt käsiteltävässä tapauksessa asia on varmasti ratkaisukelpoinen, joten unionin tuomioistuin voi ratkaista sen lopullisesti. Vain Tomkinsin kanteen neljännen kanneperusteen toinen osa on tutkittava.
85. Kuten olen jo todennut, tässä osassa vain pyydettiin unionin yleistä tuomioistuinta alentamaan komission riidanalaisen päätöksen 2 artiklan h alakohdassa Tomkinsille määräämän sakon määrää, eikä se siten voinut johtaa kyseisen päätöksen 1 artiklan kumoamiseen sikäli kuin siinä todettiin Tomkinsin rikkoneen kilpailusääntöjä.
V Oikeudenkäyntikulut
86. Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan, jota sovelletaan työjärjestyksen 118 artiklan nojalla valituksen käsittelyyn, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Työjärjestyksen 69 artiklan 3 kohdassa määrätään, että jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi tai jos siihen muutoin on erityisiä syitä, unionin tuomioistuin voi määrätä oikeudenkäyntikulut jaettaviksi asianosaisten kesken.
87. Koska komission valitus on hyväksyttävä vain osittain, katson, että työjärjestyksen 69 artiklan 3 kohdan mukaisesti asianosaisten on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan molemmissa oikeusasteissa.
VI Ratkaisuehdotus
88. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti:
1) Asiassa T‑382/06, Tomkins vastaan komissio, 24.3.2011 annetun unionin yleisen tuomioistuimen tuomion tuomiolauselman 1 kohta kumotaan.
2) Valitus hylätään muilta osin.
3) Euroopan komissio ja Tomkins plc vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan molemmissa oikeusasteissa.