JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
DÁMASO RUIZ-JARABO COLOMER
6 päivänä toukokuuta 2003 (1)
Yhdistetyt asiat C-397/01–C-403/01
Bernhard Pfeiffer ym.
vastaan
Deutsches Rotes Kreuz, Kreisverband Waldshut eV
(Arbeitsgericht Lörrachin (Saksa) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)
Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Direktiivi 93/104/EY – Soveltamisala – Ambulansseilla liikkuvat ensihoitajat – Käsitteen ”maantieliikenne” ulottuvuus – Viikoittaisen työajan enimmäispituus – Periaate – Välitön oikeusvaikutus – Poikkeukset – Edellytykset
1. Arbeitsgericht Lörrach (Saksa), joka on sosiaalialan asioita ensimmäisenä oikeusasteena ratkaiseva tuomioistuin, on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle kolme ennakkoratkaisukysymystä, joissa se pyytää sitä tulkitsemaan tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 23 päivänä marraskuuta 1993 annetun neuvoston direktiivin 93/104/EY(2) tiettyjä säännöksiä ja erityisesti 1 artiklaa, jossa rajoitetaan direktiivin soveltamisalaa, 6 artiklaa, jossa vahvistetaan viikoittaisen työajan enimmäispituus, ja 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohtaa, jossa sallitaan tietyin edellytyksin 6 artiklan soveltamatta jättäminen.
I Pääasioiden taustalla olevat tosiseikat
2. Kansallinen tuomioistuin on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle seitsemän ennakkoratkaisupyyntöä, jotka liittyvät muihin samanlaisiin riitoihin. Koska kysymykset ovat kaikissa samat ja tosiseikat samankaltaiset, nämä seitsemän asiaa on yhdistetty kirjallisen käsittelyn aikana 7.11.2001 annetulla presidentin määräyksellä.
3. Kaikki pääasian kantajat ovat ensihoitajia, joilla on pätevyys antaa ensihoitoa ja saattaa sairaita kuljetuksen yhteydessä ja jotka ovat Saksan Punaisen Ristin (Deutsches Rotes Kreuz) nykyisiä tai entisiä työntekijöitä. He vaativat kahdessa tapauksessa ylityökorvauksia ja muissa tapauksissa oikeutta olla työskentelemättä viikossa enempää kuin 48 tuntia.
4. Vastaaja harjoittaa muun muassa maitse annettavaa ensiaputoimintaa Waldshutin alueen eräissä osissa, joissa sillä on useita ympärivuorokautisesti toimivia pelastusyksiköitä ja yksi ainoastaan päivisin 12 tuntia vuorokaudessa toimiva pelastusyksikkö. Toimintaa hoidetaan ambulansseilla, joissa on kaksi ensihoitajaa tai sairaanhoitajaa (Rettungstransportfahrzeugen), ja lääkäriambulansseilla, joissa on lääkärin lisäksi ensihoitaja tai sairaanhoitaja (Notarzt-Einsatzfahrzeugen).
Hälytyksen saatuaan ambulanssit lähtevät kohteeseen antamaan apua loukkaantuneelle tai sairastuneelle. Yleensä potilas kuljetetaan sen jälkeen sairaalaan.
5. Osapuolet olivat sopineet työsopimuksissa, että työsuhteisiin sovelletaan Saksan Punaisen Ristin toimihenkilöiden, työntekijöiden ja oppisopimusharjoittelijoiden työehtoja koskevaa työehtosopimusta (Tarifvertrag über Arbeitsbedingungen für Angestellte, Arbeiter und Auszubildende des Deutschen Roten Kreuzes), jäljempänä ”Punaisen Ristin työehtosopimus”.
6. Kyseisen työehtosopimuksen mukaan yrityksessä työskennellään ensihoitotehtävissä keskimäärin 49 tuntia viikossa. Osapuolet ovat yhtä mieltä siitä, että työehtosopimuksen 14 §:n 2 momentin b kohdassa tarkoitetut aineelliset edellytykset työajan pidentämiselle vähintään kolmella päivittäisellä pakollisella varallaolotunnilla (Arbeitsbereitschaft) täyttyvät.
II Sovellettava Saksan lainsäädäntö
7. Työ‑ ja lepoajoista säädetään Saksassa 6.6.1994 annetulla työaikalailla (Arbeitszeitsgesetz), jolla direktiivi 93/104/EY on pantu täytäntöön kansallisessa oikeusjärjestyksessä.
8. Lain 2 §:n 1 momentin mukaan työajalla tarkoitetaan työpäivän alkamisen ja päättymisen välistä aikaa, johon ei lueta taukoja; 3 §:n mukaan päivittäinen työaika ei saa ylittää 8:aa tuntia, mutta sitä voidaan pidentää enintään 10 tuntiin, mikäli työajan keskimääräinen kesto kuuden kuukauden tai 24 viikon aikana ei ylitä kahdeksaa tuntia työpäivässä.
9. Lain 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa sallitaan työehtosopimuksella tai yrityskohtaisella sopimuksella sovittavan 3 §:stä poiketen seuraavaa:
”a) päivittäistä työaikaa pidennetään ilman tasoitustakin yli 10 tunnin pituiseksi, kun työaikaan sisältyy säännöllisesti huomattavia varallaolojaksoja;
b) korvaava lepojakso annetaan toisena ajankohtana; ja
c) päivittäistä työaikaa pidennetään kymmeneen tuntiin ilman tasoitusta enintään 60 päivänä vuodessa.”
10. Saksan Punaisen Ristin työehtosopimuksen 14 §:n 1 momentin mukaan viikoittainen työaika ilman taukoja ei saa ylittää 39:ää tuntia (1.4.1990 alkaen 38:aa ja puolta tuntia). Keskiarvo lasketaan yleensä 36 viikon jaksolta.
Kyseisen sopimusmääräyksen 2 momentin mukaan säännöllistä päivittäistä työaikaa voidaan pidentää a) keskimäärin kymmeneen tuntiin päivässä tai 49 tuntiin viikossa, jos siihen sisältyy säännöllisesti pakollista varallaoloa keskimäärin vähintään 2 tuntia päivässä; b) 11 tuntiin päivässä tai keskimäärin 54 tuntiin viikossa, jos varallaoloa on 3 tuntia; ja c) 12 tuntiin päivässä tai keskimäärin 60 tuntiin viikossa, jos työntekijä pysyy pelastuskeskuksessa mutta työskentelee ainoastaan pyydettäessä.
Työehtosopimuksen liitteeseen 2 sisältyy pelastuspalveluista vastaavaa henkilöstöä koskevia erityismääräyksiä. Jotta sitä voitaisiin soveltaa sairaankuljetuspalveluista vastaaviin henkilöihin ja kuljetushenkilöstöön, on otettava huomioon 14 §:n 2 momenttiin liittyvä huomautus, jonka nojalla 14 §:n 2 momentin b alakohdassa tarkoitettua enintään 54 tunnin työviikkoa on asteittain lyhennettävä. Sitä lyhennettiin 1.1.1993 alkaen 49 tuntiin.
III Ennakkoratkaisukysymykset
11. Arbeitsgericht Lörrach on ennen ratkaisun antamista näissä asioissa päättänyt lykätä niiden käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1.a) Onko [– –] direktiivin 93/104/EY[(3)] 1 artiklan 3 kohdassa oleva viittaus toimenpiteistä työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen edistämiseksi 12 päivänä kesäkuuta 1989 annetun neuvoston direktiivin 89/391/ETY 2 artiklan 2 kohtaan, jonka mukaan direktiiviä ei sovelleta tiettyihin väestönsuojelun erityistoimiin, joiden ominaispiirteet ovat väistämättä ristiriidassa tämän direktiivin kanssa, ymmärrettävä siten, että kantajana olevan ensihoitajan toiminta kuuluu näihin poissuljettuihin toimiin?
1.b) Onko direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohdassa oleva käsite maantieliikenne ymmärrettävä siten, että ainoastaan sellaiset kuljetukset jäävät direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle, joissa kuljetuksen luonteen johdosta ajetaan pitkiä matkoja eikä työaikoja näin ollen voida vahvistaa etukäteen mahdollisten esteiden ennalta-arvaamattomuuden takia, vai onko tässä säännöksessä tarkoitetun maantieliikenteen ymmärrettävä tarkoittavan myös ambulanssipalveluja, jotka koostuvat ambulanssin kuljettamisesta ja potilaan saattamisesta matkan aikana?
2. Kun otetaan huomioon yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Simap antama tuomio,(4) onko direktiivin 93/104/EY 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohtaa tulkittava siten, että työntekijän antama henkilökohtainen suostumus työajan pidentämiseen yli 48 tunniksi on oltava ilmaistu nimenomaisesti, vai voiko se tapahtua myös siten, että työntekijä sopii työsopimuksessa työnantajansa kanssa, että työehdot määräytyvät sellaisen työehtosopimuksen mukaan, jossa puolestaan sallitaan viikoittaisen työajan pidentäminen siten, että se on keskimäärin yli 48 tuntia?
3. Onko direktiivin 93/104/EY 6 artikla sisällöltään riittävän ehdoton ja täsmällinen, jotta yksityiset voivat vedota siihen kansallisissa tuomioistuimissa, mikäli valtio ei ole saattanut direktiiviä asianmukaisesti osaksi kansallista oikeusjärjestystä?”
IV Yhteisön lainsäädäntö
12. Säännökset, joiden tulkintaa pyydetään, ovat seuraavat:
Direktiivi 89/391/ETY
2 artikla
” – –
2. Tätä direktiiviä ei sovelleta sellaisiin erityisiin julkisiin tehtäviin kuten asevoimiin tai poliisivoimiin tai tiettyihin väestönsuojelun erityistoimiin, joiden ominaispiirteet ovat väistämättä ristiriidassa tämän direktiivin kanssa.
Näissä tapauksissa työntekijöiden turvallisuus ja terveys on varmistettava mahdollisimman hyvin tämän direktiivin tarkoituksen mukaisesti.”
Direktiivi 93/104/EY
1 artikla
” – –
3. Tätä direktiiviä sovelletaan kaikkeen direktiivin 89/391/ETY 2 artiklassa tarkoitettuun sekä julkiseen että yksityiseen toimintaan, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tämän direktiivin 17 artiklan säännösten soveltamista, lukuun ottamatta lento‑, rautatie‑, maantie‑, meri‑, joki‑ ja järviliikennettä, merikalastusta, muuta merellä tehtävää työtä ja lääkärien harjoittelua.
– – ”
6 artikla
”Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet, jotta työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemiseksi
1) rajoitetaan viikoittainen työaika laeilla, asetuksilla tai hallinnollisilla määräyksillä tai työehtosopimuksilla taikka työmarkkinaosapuolten välisillä sopimuksilla;
2) keskimääräinen työaika jokaisena seitsemän päivän jaksona, ylityö mukaan lukien, on enintään 48 tuntia.”
18 artiklan 1 kohta
” – –
b) i) Jäsenvaltioilla on mahdollisuus olla soveltamatta 6 artiklaa ottaen kuitenkin huomioon työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelua koskevat yleiset periaatteet ja edellyttäen, että se toteuttaa tarvittavat toimenpiteet, joilla varmistetaan, että
– yksikään työnantaja ei vaadi työntekijää työskentelemään yli 48 tuntia seitsemän päivän aikana, laskettuna 16 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun vertailujakson keskiarvona, ellei hän ole ensin saanut työntekijän suostumusta tällaiseen työskentelyyn
– työntekijälle ei aiheudu työnantajan taholta mitään haittaa sen vuoksi, että hän ei ole halukas suostumaan tällaiseen työskentelyyn
– työnantaja pitää ajan tasalla olevia tiedostoja kaikista tällaista työtä tekevistä työntekijöistä
– nämä tiedostot ovat toimivaltaisten viranomaisten käytettävissä, ja ne voivat työntekijöiden turvallisuuteen ja/tai terveyteen liittyvistä syistä kieltää tai rajoittaa mahdollisuuden ylittää viikoittainen enimmäistyöaika
– työnantaja antaa toimivaltaisille viranomaisille näiden pyynnöstä tiedot tapauksista, joissa työntekijät ovat suostuneet työskentelemään yli 48 tuntia seitsemän päivän jakson aikana laskettuna 16 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun vertailujakson keskiarvona.
Ennen kuin seitsemän vuotta on kulunut a kohdassa mainitusta päivämäärästä, neuvosto tutkii komission ehdotuksesta, johon on liitetty arviointikertomus, uudelleen tämän i alakohdan säännökset ja päättää, miten niiden osalta on meneteltävä.
– – ”
V Menettely yhteisöjen tuomioistuimessa
13. Tässä oikeudenkäynnissä ovat kirjallisia huomautuksia EY:n tuomioistuimen perussäännön 20 artiklan mukaisessa määräajassa esittäneet pääasian kantajat ja komissio.
Koska yksikään osapuolista ei ole vaatinut saada esittää suullisia huomautuksia, yhteisöjen tuomioistuin on työjärjestyksensä 104 artiklan neljännen kohdan mukaisesti päättänyt luopua suullisesta käsittelystä.
VI Esitetyt huomautukset
14. Pääasioiden kantajat katsovat, että Punaisen Ristin työehtosopimuksessa annetaan työnantajalle oikeus päättää yksipuolisesti keskimääräisen viikoittaisen työajan kestosta ilman työntekijän suostumusta, mikäli työssä on tehtävä varallaolojärjestelyjä. Saksan oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on määritelty tämä työajaksi luettava varallaolo aktiiviseksi valmiusajaksi vapaamuotoisissa olosuhteissa. Tällainen työehtosopimus on heidän mielestään direktiivin 93/104/EY vastainen, koska siinä määrätään 48:aa tuntia pidemmästä viikoittaisesta työajasta, mistä syystä se, että se on työaikalain 7 §:n 1 momentin 1 kohdan a alakohdan mukainen, merkitsee sitä, että Saksan lainsäätäjä ei ole pannut kyseisen direktiivin säännöksiä asianmukaisesti täytäntöön.
15. Komissio väittää, että ensihoitajien varallaolotunnit työpaikalla kuuluvat työaikaan, sillä direktiivin 89/391/ETY 2 artiklan 2 kohdan mukainen poikkeus ei kata heidän harjoittamaansa toimintaa, joten se kuuluu direktiivin 93/104/EY soveltamisalaan; työntekijät, joiden työnantaja ei toimi maantieliikenteen alalla, eivät kuulu direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohdassa kyseisen toiminnan osalta säädetyn alakohtaisen poikkeuksen piiriin edes silloin, kun tavarankuljetukset tai henkilökuljetukset kuuluvat yrityksen toimintaan. Se katsoo, että jotta viikoittaisen työajan kesto voisi ylittää 48 tuntia, on noudatettava kaikkia direktiivin 93/104/EY 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa lueteltuja edellytyksiä, joihin kuuluu työntekijän nimenomainen suostumus, jolloin ei riitä pelkästään se, että työntekijä hyväksyy sen, että työsuhteeseen sovelletaan työehtosopimusta, jonka perusteella kestoa voidaan pidentää. Sen mielestä direktiivin 93/104/EY 6 artiklan sanamuoto on riittävän täsmällinen ja ehdoton, jotta yksityiset voivat vedota siihen kansallisissa tuomioistuimissa, mikäli jäsenvaltio ei ole pannut sen säännöksiä asianmukaisesti täytäntöön. Tässä tapauksessa tuomioistuimen on tulkittava kansallista oikeutta direktiivin sanamuodon ja tavoitteen valossa tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi.
VII Ennakkoratkaisukysymysten tutkiminen
16. Kaksiosaisessa ensimmäisessä kysymyksessään kansallinen tuomioistuin pyytää yhteisöjen tuomioistuinta määrittelemään direktiivin 93/104/EY soveltamisalan saadakseen selville, sisältääkö se pääasian kantajien toiminnan.
A Ensimmäisen kysymyksen ensimmäinen osa
17. Arbeitsgericht haluaa ensinnäkin tietää, jätetäänkö direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohdassa ja direktiivin 89/391/ETY 2 artiklassa ensihoitotehtävissä työskentelevien ensihoitajien toiminta näiden oikeussääntöjen soveltamisalan ulkopuolelle.
18. Kuten yhteisöjen tuomioistuin on todennut asiassa Simap antamassaan tuomiossa,(5) direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohdassa määritellään sen soveltamisala toisaalta viittaamalla nimenomaisesti direktiivin 89/391/ETY 2 artiklaan ja toisaalta säätämällä useita poikkeuksia tiettyjen erityisten toimintojen osalta. Jotta voitaisiin määrittää, kuuluuko ensihoitotehtävissä toimivien ensihoitajien työ direktiivin 93/104/EY soveltamisalaan, on siis ensin tutkittava, kuuluuko se direktiivin 89/391/ETY soveltamisalaan.
19. Direktiivin 89/391/ETY 2 artiklan 1 kohdan mukaan direktiiviä sovelletaan kaikkiin julkisiin ja yksityisiin toiminnan aloihin, kuten teollisuuteen, maatalouteen, kauppaan, hallintoon, palveluihin, koulutukseen, kulttuuriin ja vapaa-ajan toimintaan. Kyseisen säännöksen 2 kohdan mukaan sitä ei kuitenkaan sovelleta erityisiin julkisiin tehtäviin, kuten asevoimiin tai poliisivoimiin tai tiettyihin väestönsuojelun erityistoimiin, joiden ominaispiirteet ovat väistämättä ristiriidassa direktiivin kanssa.
20. Yhteisöjen tuomioistuin katsoi asiassa Simap antamassaan tuomiossa,(6) että kyseisessä säännöksessä mainituilla erityisillä julkisilla tehtävillä pyritään takaamaan yhteiskunnan sopusointuisen toiminnan kannalta välttämätön yleinen järjestys ja turvallisuus ja että normaalitilanteessa jatkuvassa valmiudessa hoitoa antavan sairaanhoitohenkilöstön toimintaa ei voida rinnastaa tällaiseen toimintaan.
21. Ennakkoratkaisupyyntöön liittyvässä tilanteessa on täsmennettävä, kuuluuko Punaisen Ristin ensihoitajien antama ensihoito väestönsuojelun piiriin. Mikäli tähän vastataan myöntävästi, on tutkittava, kuuluuko se erityistoimiin, joiden ominaispiirteet ovat väistämättä ristiriidassa työajan järjestämisestä annetun direktiivin 93/104/EY soveltamisen kanssa.
22. Kuten yhteisöjen tuomioistuinkin on todennut asiassa Simap antamassaan tuomiossa,(7) sekä direktiivin 89/391/ETY tarkoituksesta eli työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen edistämisestä työssä että sen 2 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, että sen soveltamisala on käsitettävä laajaksi. Tästä seuraa, että poikkeuksia, myös 2 artiklan 2 kohdassa säädettyä poikkeusta, on tulkittava suppeasti.
23. Väestönsuojelu on yleensä julkinen palvelu, jolla pyritään lähinnä takaamaan ihmisten ja tavaroiden fyysinen koskemattomuus vakavissa yhteiskuntaa uhkaavissa vaaratilanteissa, onnettomuuksissa tai poikkeuksellisissa katastrofeissa, joissa ihmisten turvallisuus ja elämä saattavat vaarantua.
24. Lääkärien, ensihoitajien ja ambulanssilääkärien antamalla ensihoidolla, jonka Punainen Risti järjestää pääasioihin liittyvässä tilanteessa, pyritään antamaan ensiapua sairaille ja kuljettamaan heidät asianmukaisella tavalla, jotta he saisivat tarvitsemansa hoidon. Koska väestönsuojelulla tarkoitetaan tilanteita, joissa vallitsee yleinen hätätila, siihen ei sisälly kyseisen yksikön normaalitilanteessa suorittama toiminta.
25. On selvää, että katastrofi‑ tai onnettomuustapauksissa viranomaiset antavat käyttöön saatavilla olevat inhimilliset ja aineelliset voimavarat ja turvautuvat myös järjestöihin tai yrityksiin ja tarvittaessa myös yksityisiin. Tällaisissa poikkeuksellisissa olosuhteissa ei ole epäilystäkään siitä, etteikö kaikilla sairaankuljetusyksiköillä olisi velvollisuus antaa työntekijöitään ja välineistöään väestönsuojelun tehtäviin.
26. Tiettyjen väestönsuojelupalveluihin kuuluvien erityistoimintojen jättäminen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle selittyy mielestäni useallakin perusteella: ensinnäkin sillä, että hätätilanteet ja niiden synnyttämät tarpeet ovat hyvin erilaisia ja laajoja, samoin kuin inhimilliset ja aineelliset voimavarat, jotka on saatava liikkeelle lyhyessä ajassa; toiseksi sillä, että väestönsuojelu toteutetaan järjestämällä, suunnittelemalla, koordinoimalla ja johtamalla useita eri julkisia ja yksityisiä yksiköitä, jotka liittyvät torjuttavaan vaaraan; ja kolmanneksi sillä, että väestönsuojelu saattaa edellyttää henkilökohtaisia suorituksia kaikilta maan asukkailta samoin kuin poliisin, terveydenhoitohenkilöstön, julkisten ja yksityisten palontorjuntayksiköiden ja tiedotusvälineiden yhteistyötä.
Näistä seikoista ilmenee väestönsuojelutoimenpiteiden ennalta-arvaamattomuuden lisäksi se, että suurin osa henkilöistä, jotka hälytetään palvelukseen katastrofin sattuessa, työskentelee jossain ihmisten ja tavaroiden pelastamiseen ja auttamiseen erikoistuneessa yrityksessä. Osallistuessaan pelastustoimeen he suorittavat tehtäviä, joihin heillä on pätevyys, niiden suojelutoimenpiteiden ja vaarojen ennalta ehkäisemistä koskevien toimenpiteiden mukaisesti, joista heidän yrityksessään on määrätty direktiivin 89/391/ETY täytäntöönpanevan kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Koska useimmissa tapauksissa väestönsuojelu ei toimi organisaationa, jolla olisi työntekijöitä, on viime kädessä johdonmukaista, että siihen ei sovelleta sellaisen direktiivin säännöksiä, jolla pyritään edistämään työntekijöiden turvallisuutta ja terveyttä.
27. Kuten olen edellä todennut, direktiivin 89/391/ETY aineellinen soveltamisala on erittäin laaja, ja siihen kuuluu ensihoito, jonka Punainen Risti järjestää sairaankuljetuksilla normaalitilanteissa. Silloin kun väestönsuojelu edellyttää sen yhteistyötä suurkatastrofin tai ‑onnettomuuden vuoksi, sen työntekijät hälytetään hoitamaan samoja tai samankaltaisia tehtäviä kuin he normaalistikin hoitavat, joten työntekijöiden turvallisuutta ja terveyttä koskevat direktiivillä 89/391/ETY säädetyt velvoitteet eivät muutu. Siten ei voida sanoa, että tämän toiminnan ominaispiirteet olisivat väistämättä ristiriidassa direktiivin soveltamisen kanssa.
Tästä syystä riidanalainen toiminta kuuluu direktiivin 89/391/ETY soveltamisalaan sekä normaalitilanteissa että niissä tapauksissa, joissa Punainen Risti toimii yhteistyössä väestönsuojeluyksiköiden kanssa katastrofin satuttua.
28. Direktiivin 93/104/EY aineellisen soveltamisalan osalta huomautan, että tiettyjen kuljetukseen, kalastukseen ja merenkulkuun liittyvien alojen lisäksi sen ulkopuolelle jätettiin ainoastaan lääkärien harjoittelu.(8)
Koska ensihoitotehtävissä työskentelevien ensihoitajien toiminta ei kuulu poikkeusten piiriin, direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohtaa ja direktiivin 89/391/ETY 2 artiklaa on tulkittava siten, että se kuuluu näiden säännösten soveltamisalaan.
B Ensimmäisen kysymyksen toinen osa
29. Arbeitsgericht pohtii seuraavaksi direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohdan käsitettä maantieliikenne, joka on direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle jätetty ala, tarkoituksenaan saada selville, sisältääkö se sairaankuljetukset, jotka ainakin osittain koostuvat ajoneuvon kuljettamisesta ja potilaan saattamisesta matkan aikana.
30. Yhteisöjen tuomioistuin antoi ratkaisun direktiivin 93/104/EY tarkoituksesta asiassa BECTU antamassaan tuomiossa,(9) jossa se totesi, että perustamissopimuksen 118 a artiklasta,(10) joka on direktiivin oikeudellinen perusta, ja itse direktiivin johdanto-osan ensimmäisestä, neljännestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta perustelukappaleesta samoin kuin sen 1 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, että direktiivin tarkoituksena on vahvistaa vähimmäisvaatimukset, joilla parannetaan työntekijöiden elin‑ ja työoloja lähentämällä erityisesti työajan kestoa koskevia kansallisia säännöksiä, ja lisäsi vielä, että yhteisön tasolla tapahtuvan lähentämisen tarkoituksena on taata työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parempi suojelu, jotta heillä on riittävät vähimmäislepoajat ja tauot.
31. Direktiivissä 93/104/EY vahvistetaan siis työajan järjestämistä varten turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset, joita sovelletaan vuorokautisiin ja viikoittaisiin vähimmäislepoaikoihin, vuosilomiin, taukoihin ja viikoittaiseen enimmäistyöaikaan sekä tiettyihin yötyötä, vuorotyötä ja työaikajärjestelyjä koskeviin seikkoihin.
32. Maantieliikenne jää mielestäni sen soveltamisalan ulkopuolelle, koska silloin kun direktiivi annettiin, oli jo olemassa yhteisön lainsäädäntöä, jossa oli yksityiskohtaisempia säännöksiä kyseisen alan työajan järjestämisestä ja työolosuhteista.
Kyseessä on tarkemmin sanoen asetus N:o 3820/85,(11) jossa säädetään maantieliikenteeseen liittyvistä erilaisista sosiaalisista kysymyksistä, kuten ajoajasta, tauoista ja lepoajoista, ja sen soveltamisalan ulkopuolelle jätetään hätätilanteissa suoritetut kuljetukset tai pelastustarkoituksissa suoritetut kuljetukset, joihin mielestäni kuuluvat sairaankuljetukset.(12)
33. Yhteisöjen tuomioistuin tutki asiassa Bowden ym. antamassaan tuomiossa(13) sitä, miten laajasti maantieliikenne oli jätetty direktiivin 93/104/EY soveltamisalan ulkopuolelle, ja totesi, että viittaamalla ”lento‑, rautatie‑, maantie‑, meri‑, joki‑ ja järviliikenteeseen” yhteisön lainsäätäjä on halunnut ottaa tällaiset toiminnan alat kokonaisuudessaan huomioon, kun taas ”muun merellä tehtävän työn” ja ”lääkärien harjoittelun” osalta yhteisön lainsäätäjä on halunnut viitata ”nimenomaan kyseisiin toimintoihin sellaisinaan”,(14) joten maantieliikenteen jättäminen erikseen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle koskee kaikkia tämän alan työntekijöitä.
Kuten komissio huomauttaa, kyseisessä tuomiossa otettiin huomioon työnantajan toiminta arvioimatta sitä toimintaa, jota työntekijät harjoittavat yrityksen sisällä. Yrityksen kuuluminen johonkin luetteloon kuuluvista aloista, joihin yhteisöjen tuomioistuin arvioi viitattavan ”kokonaisuudessaan”, esimerkiksi maantieliikenteen alaan, merkitsee sitä, että kaikki sen työntekijät jäävät direktiivin 93/104/EY soveltamisalan ulkopuolelle.
34. Punainen Risti ottaa palvelukseensa ensihoitajia antamaan hoitoa sairaalle hänen olinpaikassaan ja kuljettamaan hänet ambulanssilla terveyskeskukseen, jotta hän saisi tarvitsemiaan hoitoja, joten sen toiminta ei kuulu maantieliikenteen alaan, vaikka kuljetus tapahtuukin maanteitse, samalla tavoin kuin lentoliikenteenä ei voida pitää kuljetuksia, joita suoritetaan vakavimmissa tapauksissa pienillä lentokoneilla tai helikoptereilla.
35. Saksalaistuomioistuin ilmaisee kuitenkin epäilyksensä siitä, miten ambulanssilla tapahtuvaa kuljetusta olisi käsiteltävä, kun otetaan huomioon yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Tögel antama tuomio,(15) jossa todettiin, että loukkaantuneiden ja sairaiden henkilöiden kuljetukset, joissa saattajana on sairaanhoitaja, kuuluvat julkisia palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta 18 päivänä kesäkuuta 1992 annetun neuvoston direktiivin 92/50/ETY(16) liitteessä I A olevaan pääluokkaan 2.
36. Tämä tuomio ei ole mielestäni ratkaiseva määriteltäessä työajan järjestämisestä annetun direktiivin 93/104/EY soveltamisalaa.
37. Direktiivissä 92/50/ETY säädetään näet kaksitasoisesta soveltamisesta sen mukaan, kuuluuko palvelu liitteessä I A vai liitteessä I B olevaan luetteloon. Ensin mainitussa liitteessä lueteltuja palveluja koskevat sopimukset tehdään III ja VI osaston säännösten mukaisesti ja jälkimmäisessä liitteessä lueteltuja palveluja koskevat sopimukset 14 ja 16 artiklan säännösten mukaisesti. Mikäli sopimukset koskevat molemmissa luetteloissa lueteltuja palveluja, menettely ratkaistaan palvelujen arvon mukaan.
Asiassa Tögel riidanalaiset palvelut kuuluivat sekä liitteessä I A olevaan pääluokkaan 2 (maantieliikennepalvelut) että liitteessä I B olevaan pääluokkaan 25 (sosiaali‑ ja terveyspalvelut), mistä syystä yhteisöjen tuomioistuin arvioi, että sopimukseen piti soveltaa jompaakumpaa menettelyä sen mukaan, oliko liitteessä I A lueteltujen palvelujen arvo suurempi vai pienempi kuin liitteessä I B lueteltujen.
38. Nyt käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole kysymys asianmukaisen menettelyn määrittämisestä julkisen palveluhankintasopimuksen tekemiseksi, mistä syystä direktiiviä 92/50/EY ja sitä tulkitsevaa oikeuskäytäntöä ei voida soveltaa.
39. Edellä esitetyistä syistä on todettava, että direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu maantieliikenteen käsite ei käsitä sairaankuljetustoimintaa, joka koostuu ainakin osittain ajoneuvon kuljettamisesta ja potilaan saattamisesta kuljetuksen aikana.
C Toinen kysymys
40. Arbeitsgericht kysyy seuraavaksi, edellyttääkö viikoittaisen työajan pidentäminen yli 48 tunniksi direktiivin 93/104/EY 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdan nojalla työntekijän nimenomaista suostumusta vai riittääkö sitä vastoin se, että hän hyväksyy työehtosopimuksessa vahvistetut työehdot, joilla puolestaan sallitaan viikoittaisen työajan pidentäminen keskimäärin yli kyseisen rajan.
41. Kyseisessä säännöksessä sallitaan se, että jäsenvaltiot eivät sovella direktiivin viikoittaista enimmäistyöaikaa koskevaa 6 artiklaa, kunhan ne noudattavat työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelua koskevia yleisiä periaatteita ja edellyttäen, että ne toteuttavat tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen sen, ettei yksikään työnantaja vaadi työntekijää työskentelemään ilman tämän suostumusta yli 48:aa tuntia seitsemän päivän aikana, laskettuna 16 artiklan 2 kohdassa mainitun vertailujakson keskiarvona.
42. Kuten yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa Simap antamassaan tuomiossa,(17) kyseisen artiklan sanamuodossa edellytetään työntekijän suostumusta. Jos yhteisön lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut työntekijän suostumuksen korvaaminen ammattiyhdistyksen työehtosopimuksessa ilmaisemalla suostumuksella, direktiivin 6 artikla olisi sisällytetty direktiivin 17 artiklan 3 kohdassa esitettyyn luetteloon niistä artikloista, joista voidaan poiketa työehtosopimuksella tai työmarkkinaosapuolten välisellä sopimuksella.
43. Arbeitsgericht haluaa lisäksi selvittää sen, riittääkö se, että työntekijä hyväksyy sen, että häneen sovelletaan työehtosopimusta, jossa annetaan työnantajalle tietyin edellytyksin mahdollisuus pidentää viikoittaista työaikaa pidemmäksi kuin direktiivin 93/104/EY 6 artiklassa 48 tunniksi, ylityö mukaan lukien, säädetty enimmäismäärä kultakin seitsemän päivän jaksolta.
44. Vastauksen on mielestäni useastakin syystä oltava kieltävä. Ensinnäkin sen vuoksi, että työntekijän kannalta sen tilanteen, että viikoittaista työaikaa pidennetään direktiivissä 93/104/EY vahvistettua enimmäisaikaa pidemmäksi, ja sen tilanteen, että hänen täytyy tehdä työnantajan pyynnöstä ylitöitä, jotka venyttävät normaalia työpäivää tai työviikkoa, välillä on merkittävä ero.
45. Yhteisöjen tuomioistuin on jälkimmäisen tapauksen osalta tulkinnut tilannetta siten, että koska työnantajan velvollisuudesta ilmoittaa työntekijöille työsopimuksessa tai työsuhteessa sovellettavista ehdoista 14 päivänä lokakuuta 1991 annetun neuvoston direktiivin 91/533/ETY(18) 2 artiklan 2 kohdassa viitataan säännöllisen työajan pituuteen, se ei koske ylityötuntien tekemistä, koska niille on tunnusomaista se, että ne tehdään tavanomaisen työajan lisäksi. Työnantajan on kuitenkin saatettava työntekijän tietoon se, mitä on sovittu, kun kysymys on luonteeltaan sellaisesta työsopimuksen tai työsuhteen olennaisesta kohdasta, jonka nojalla työntekijä on velvollinen tekemään ylityötunteja, ja tämä tieto on annettava samalla tavalla kuin direktiivissä säädetään niistä sopimukseen liittyvistä olennaisista seikoista, jotka nimenomaisesti mainitaan sen 2 artiklan 2 kohdassa. Tämä tieto voidaan analogisesti sen säännön kanssa, jota sovelletaan muun muassa säännölliseen työaikaan direktiivin 2 artiklan 3 kohdan nojalla, antaa esimerkiksi viittaamalla asiaa koskeviin lakeihin, asetuksiin ja hallinnollisiin tai johtosääntöjen määräyksiin tai työehtosopimuksiin.(19)
46. Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole silloin, jos työnantaja esittää normaalin viikoittaisen työajan muuttamista siten, että se järjestelmällisesti ylittää direktiivin 93/104/EY 6 artiklassa työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemiseksi vahvistetun enimmäispituuden. Jäsenvaltiot, jotka päättävät soveltaa kyseistä säännöstä, sitoutuvat täyttämään velvoitteet, jotka asetetaan kyseisen direktiivin 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa.
47. Toiseksi sen vuoksi, että työntekijän myöntymys ei ole ainoa kyseisessä säännöksessä asetettu edellytys sille, että 6 artiklaa ei sovelleta. Ei pidä unohtaa sitä, että direktiivin ensisijainen tavoite on taata työntekijöiden terveys ja turvallisuus, jotka ovat työsuhteen arin osa. Jotta voitaisiin välttää nimenomaan se, että työnantaja saa verukkeilla tai painostuksella työntekijän luopumaan oikeudestaan siihen, että hänen viikoittainen työaikansa ei ylitä vahvistettua enimmäismäärää, tähän nimenomaisen suostumuksen antamiseen liittyy useita takeita, joilla pyritään siihen, että asianomaiselle ei aiheudu haittaa sen vuoksi, että hän ei suostu työskentelemään enempää kuin 48 tuntia viikossa edellä esitetyin edellytyksin, että työnantaja pitää ajan tasalla olevia tiedostoja työntekijöistä, jotka tekevät tällaista työtä, jonka kesto ylittää viikoittaisen enimmäistyöajan, että nämä rekisterit ovat toimivaltaisten viranomaisten käytettävissä ja että työnantaja antaa toimivaltaisille viranomaisille näiden pyynnöstä tiedot työntekijöiden antamasta suostumuksesta.
Pelkkä työsopimuksessa esitetty viittaus työehtosopimukseen ei Arbeitsgerichtin kuvaamassa tilanteessa täytä näitä edellytyksiä.
48. Todettakoon lopuksi, että koska kyseisen säännöksen sanamuodosta ilmenee, että 6 artiklan soveltamatta jättäminen ei ole mahdollisuus, joka olisi annettu työmarkkinaosapuolille tai työsopimuspuolille, vaan vaihtoehto, joka on annettu jäsenvaltioille, jotka noudattavat työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelua koskevia yleisiä periaatteita ja toteuttavat asianmukaisia toimenpiteitä tavoitellun päämäärän varmistamiseksi siten, että suostumus on nimenomaisesti ilmaistu, tietoinen ja vapaasta tahdosta annettu, että kieltäytymisestä ei aiheudu haittaa, että on olemassa kirjallinen suostumus ja että tiedot ovat toimivaltaisten viranomaisten saatavilla.
49. Tästä syystä katson, että direktiivin 93/104/EY 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot, jotka päättävät olla soveltamatta 6 artiklaa, toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen tiettyjen tulosten saavuttamisen, ja niihin kuuluu se, että yksikään työnantaja ei vaadi työntekijäänsä työskentelemään ilman tämän suostumusta enemmän kuin keskimäärin 48 tuntia kunkin seitsemän päivän jakson aikana. Se, että työntekijä hyväksyy työsopimuksessa sen, että noudatetaan työehtosopimuksessa sovittuja työehtoja, joissa puolestaan sallitaan viikoittaisen työajan pidentäminen keskimäärin kyseistä rajaa pidemmäksi, ei merkitse tältä osin pätevää suostumusta.
D Kolmas kysymys
50. Saksalaistuomioistuin pyrkii tällä kysymyksellään selvittämään, onko direktiivin 93/104/EY 6 artiklan sanamuoto riittävän täsmällinen ja ehdoton, jotta yksityiset voivat vedota siihen kansallisissa tuomioistuimissa, mikäli kansallinen oikeus ei vastaa sen säännöksiä.
51. Yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan(20) aina, kun direktiivin säännökset ovat sisällöltään ehdottomia ja riittävän täsmällisiä, yksityiset oikeussubjektit voivat vedota niihin jäsenvaltiota vastaan, jos jäsenvaltio ei ole saattanut direktiiviä osaksi kansallista oikeusjärjestystä direktiivissä säädetyssä määräajassa tai jos se on pannut direktiivin virheellisesti täytäntöön. Yhteisön säännös on ehdoton, jos sen soveltamiselle tai vaikutuksille ei ole asetettu mitään ehtoja tai edellytyksiä eikä se ole mistään yhteisöjen toimielinten tai jäsenvaltioiden toteutettavina olevista toimista riippuvainen;(21) ja säännös on riittävän täsmällinen, jotta yksityinen voisi siihen vedota ja tuomioistuin sitä soveltaa, jos se velvoittaa sanamuodoltaan selvästi ja yksiselitteisesti.(22)
52. Direktiivin 93/104/EY 6 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet, jotta työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemiseksi viikoittaista työaikaa rajoitetaan siten, että keskimääräinen työaika jokaisena seitsemän päivän jaksona, ylityö mukaan lukien, on enintään 48 tuntia.
Säännöksen sanamuoto on selvä ja täsmällinen, eikä siinä lähtökohtaisesti jätetä jäsenvaltioille harkintavaltaa niiden pannessa sitä täytäntöön kansallisessa oikeudessa.
53. On kuitenkin otettava huomioon, että keskiarvoa laskettaessa vertailujakso ei 16 artiklan 2 kohdan mukaan saa ylittää neljää kuukautta, vaikka 17 artiklan 4 kohtaa sovellettaessa se voi olla kuusi tai kaksitoista kuukautta.
Yhteisöjen tuomioistuin on todennut tästä asiassa Simap antamassaan tuomiossa,(23) että vaikka kyseisillä direktiivin 93/104/EY säännöksillä annetaan jäsenvaltioille tietty harkintavalta 6 artiklan nojalla vahvistettavan vertailujakson osalta, tällä ei kuitenkaan ole vaikutusta niiden täsmällisyyteen ja ehdottomuuteen, koska tällainen harkintavalta ei estä vähimmäisoikeuksien määrittämistä. Se lisäsi, että direktiivin 17 artiklan 4 kohdan sanamuodosta seuraa, että vertailujakso ei saa ylittää 12:ta kuukautta, joten on mahdollista määrittää vähimmäissuoja, joka on pantava täytäntöön.
54. Kun otetaan huomioon tämä oikeuskäytännön tulkinta, direktiivin 93/104/EY 6 artiklan 2 kohta on selvä, täsmällinen ja ehdoton siinäkin tapauksessa, että jäsenvaltiot tekevät poikkeuksia 16 artiklan 2 kohdassa vahvistetusta vertailujaksosta, minkä lisäksi siinä annetaan yksityisille oikeuksia, joten niihin voidaan vedota kansallisissa tuomioistuimissa, kun jäsenvaltio ei ole pannut sitä asianmukaisesti täytäntöön määräajassa.(24)
55. Direktiivin 93/104/EY 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa annetaan jäsenvaltioille oikeus olla soveltamatta 6 artiklaa, mistä syystä yksityisillä ei ole aina mahdollisuutta vedota sen välittömään vaikutukseen.
Jotta jäsenvaltiot voivat käyttää tätä mahdollisuutta, niiden on kuitenkin noudatettava työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelua koskevia yleisiä periaatteita sekä toteutettava tarvittavat toimenpiteet lueteltujen konkreettisten tulosten saavuttamiseksi. Kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on selvittää, onko jäsenvaltio käyttänyt tätä etuoikeutta ja onko se täyttänyt kyseisessä säännöksessä asetetut vaatimukset.(25)
56. Kuten tunnettua, yhteisöjen tuomioistuin on toistuvasti kieltäytynyt tunnustamasta sitä, että yksityinen voisi vedota toista yksityistä vastaan direktiiviin, jota valtio ei ole pannut asianmukaisesti täytäntöön määräajassa, sillä se on todennut, että EY 249 artiklan mukaan direktiivin velvoittavuus, johon perustuu mahdollisuus vedota sitä vastaan kansallisessa tuomioistuimessa, koskee ainoastaan ”jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu”, mistä seuraa, että direktiivillä ei sellaisenaan luoda velvoitteita yksityiselle oikeussubjektille ja että siihen ei voida vedota häntä vastaan.(26)
57. Kun otetaan huomioon se, että pääasioiden taustalla olevat riidat ovat yksityisten välisiä oikeudenkäyntejä, työntekijöillä ei ole kyseisen oikeuskäytännön perusteella oikeutta vedota direktiivin 93/104/EY 6 artiklan 2 kohdan välittömään vaikutukseen.(27)
58. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön(28) mukaan kansallisen tuomioistuimen on tällaisissa tapauksissa kansallista lainsäädäntöä – sekä ennen direktiiviä että direktiivin antamisen jälkeen annettuja säännöksiä – soveltaessaan tulkittava sitä mahdollisuuksien mukaan siten, että direktiivin sanamuoto ja tavoite otetaan huomioon yhteisön oikeussäännöllä tavoitellun tuloksen saavuttamiseksi, ja noudatettava tällä tavoin EY 249 artiklan kolmatta kohtaa. Kansallisen tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi on saatettu direktiivin soveltamisalaan kuuluva asia, joka koskee täytäntöönpanolle kansallisessa oikeusjärjestyksessä asetetun määräajan päättymisen jälkeen tapahtuneita tosiseikkoja, on tulkittava kansallisia oikeussääntöjä siten, että ne vastaavat direktiivin tavoitteita.
Kun tavoitteiden mukainen tulkinta on mahdotonta, kansallinen tuomioistuin on velvollinen varmistamaan näiden oikeussääntöjen täyden vaikutuksen niin, että se tarvittaessa jättää omasta aloitteestaan soveltamatta kaikkia yhteisön oikeuden kanssa ristiriidassa olevia kansallisia sääntöjä, eikä sen tarvitse pyytää tai odottaa näiden kansallisten oikeussääntöjen poistamista lainsäädäntöteitse tai jollakin muulla perustuslain mukaisella tavalla.(29)
59. Edellä esitetyn perusteella se, että Saksan työaikalain 7 §:n 1 momentin 1 kohdan a alakohdan kaltainen säännös, jossa sallitaan työpäivän pidentäminen yli kymmeneen tuntiin työehtosopimuksella tai yrityskohtaisella sopimuksella, kun työaikaan kuuluu säännöllisiä ja merkittäviä varallaolojaksoja, on ristiriidassa direktiivin 93/104/EY 6 artiklan 2 kohdan kanssa, kun jäsenvaltio ei ole käyttänyt 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa annettua mahdollisuutta.
Koska Saksan Punaisen Ristin työehtosopimuksen 14 § perustuu kyseiseen 7 §:ään, sitä on tulkittava siten, että työntekijöillä, joita se koskee, ei ole velvollisuutta työskennellä enempää kuin keskimäärin 48 tuntia viikossa, kun otetaan huomioon direktiivin 93/104/EY 16 artiklan 2 kohta ja 17 artiklan 4 kohta, jotka koskevat vertailujakson vahvistamista keskiarvoa laskettaessa.
VIII Ratkaisuehdotus
60. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaisi Arbeitsgericht Lörrachille seuraavasti:
1) a) Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 23 päivänä marraskuuta 1993 annetun neuvoston direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohtaa ja toimenpiteistä työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen edistämiseksi työssä 12 päivänä kesäkuuta 1989 annetun neuvoston direktiivin 89/391/ETY 2 artiklaa on tulkittava siten, että ensihoitotehtävissä työskentelevien ensihoitajien toiminta kuuluu molempien säännösten soveltamisalaan.
b) Direktiivin 93/104/EY 1 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu maantieliikenteen käsite ei käsitä sairaankuljetustoimintaa, joka koostuu ainakin osittain ajoneuvon kuljettamisesta ja sairaan saattamisesta kuljetuksen aikana.
2) Direktiivin 93/104/EY 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot, jotka päättävät olla soveltamatta 6 artiklaa, toteuttamaan tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen sen, ettei yksikään työnantaja vaadi työntekijäänsä työskentelemään ilman tämän suostumusta enemmän kuin keskimäärin 48 tuntia kunkin seitsemän päivän jakson aikana. Se, että työntekijä hyväksyy työsopimuksessa sen, että noudatetaan työehtosopimuksessa sovittuja työehtoja, joissa puolestaan sallitaan viikoittaisen työajan pidentäminen keskimäärin kyseistä rajaa pidemmäksi, ei merkitse tältä osin pätevää suostumusta.
3) Direktiivin 93/104/EY 6 artiklan 2 kohta on selvä, täsmällinen ja ehdoton siinäkin tapauksessa, että jäsenvaltiot tekevät poikkeuksia 16 artiklan 2 kohdassa vahvistetusta vertailujaksosta, minkä lisäksi siinä annetaan yksityisille oikeuksia, joten niihin voidaan vedota kansallisissa tuomioistuimissa, kun jäsenvaltio ei ole pannut sitä asianmukaisesti täytäntöön määräajassa. Kun otetaan kuitenkin huomioon se, että pääasioiden taustalla olevat riidat ovat yksityisten välisiä oikeudenkäyntejä, työntekijät eivät voi vedota kyseisen säännöksen välittömään vaikutukseen.
Saksan työaikalain 7 §:n 1 momentin 1 kohdan a alakohdan kaltainen säännös, jossa sallitaan työpäivän pidentäminen yli kymmeneen tuntiin työehtosopimuksella tai yrityskohtaisella sopimuksella, kun työaikaan kuuluu säännöllisiä ja merkittäviä varallaolojaksoja, on ristiriidassa direktiivin 93/104/EY 6 artiklan 2 kohdan kanssa, kun jäsenvaltio ei ole käyttänyt 18 artiklan 1 kohdan b alakohdan i alakohdassa annettua mahdollisuutta. Koska Saksan Punaisen Ristin toimihenkilöiden, työntekijöiden ja oppisopimusharjoittelijoiden työehtoja koskevan työehtosopimuksen 14 § perustuu kyseiseen 7 §:ään, sitä on näin ollen tulkittava siten, että työntekijöillä, joita se koskee, ei ole velvollisuutta työskennellä enempää kuin keskimäärin 48 tuntia viikossa, kun otetaan huomioon direktiivin 93/104/EY 16 artiklan 2 kohta ja 17 artiklan 4 kohta, jotka koskevat vertailujakson vahvistamista keskiarvoa laskettaessa.