Asia C‑91/13

Essent Energie Productie BV

vastaan

Minister van Sociale Zaken en Werkgelegenheid

(Raad van Staten (Alankomaat) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

ETY:n ja Turkin välinen assosiaatiosopimus – Lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohta ja päätöksen N:o 1/80 13 artikla – Soveltamisala – Kielto ottaa käyttöön sijoittautumisvapautta, palvelujen tarjoamisen vapautta ja työhön pääsyä koskevia uusia rajoituksia – Palvelujen tarjoamisen vapaus – SEUT 56 ja SEUT 57 artikla – Työntekijöiden lähettäminen työhön – Kolmansien valtioiden kansalaiset – Työluvan edellyttäminen työvoimaa vuokraavilta yrityksiltä

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (toinen jaosto) 11.9.2014

1.        Kansainväliset sopimukset – ETY:n ja Turkin välinen assosiaatiosopimus – Palvelujen tarjoamisen vapaus – Lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohdan mukainen standstill-lauseke – Välitön oikeusvaikutus – Soveltamisala

(ETY:n ja Turkin välisen assosiaatiosopimuksen lisäpöytäkirjan 41 artiklan 1 kohta)

2.        Ennakkoratkaisukysymykset – Unionin tuomioistuimen toimivalta – Unionin oikeutta koskevien merkityksellisten seikkojen tunnistaminen – Kysymysten uudelleenmuotoilu

(SEUT 267 artikla)

3.        Palvelujen tarjoamisen vapaus – Rajoitukset – Toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys, joka lähettää työhön työntekijöitä, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia – Kansallista lainsäädäntöä, jonka mukaan työvoiman vuokraaminen edellyttää työlupaa, ei voida hyväksyä – Kyseessä olevan vaatimuksen suhteettomuus

(SEUT 56 ja SEUT 57 artikla)

1.        Ks. tuomion teksti.

(ks. 21 ja 31–34 kohta)

2.        Ks. tuomion teksti.

(ks. 36 kohta)

3.        SEUT 56 ja SEUT 57 artiklaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, jonka mukaan se, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys vuokraa työntekijöitä, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia, ensimmäiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle työvoimaa käyttävälle yritykselle, joka käyttää näitä työntekijöitä töiden tekemiseksi tähän samaan jäsenvaltioon sijoittautuneen toisen yrityksen lukuun, edellyttää, että kyseisillä työntekijöillä on työlupa.

On nimittäin niin, että vaikka jäsenvaltiolle onkin myönnetty sekä mahdollisuus varmistaa, että toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys, joka tarjoaa ensimmäiseen jäsenvaltioon sijoittautuneelle yritykselle palveluja vuokraamalla tälle työntekijöitä, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia, ei käytä palvelujen tarjoamisen vapautta muuhun tarkoitukseen kuin kyseisen palvelun tarjoamiseksi, että mahdollisuus toteuttaa tältä osin tarpeellisia valvontatoimenpiteitä, näiden mahdollisuuksien käyttäminen ei kuitenkaan anna jäsenvaltiolle oikeutta asettaa suhteettomia vaatimuksia. Se, että jäsenvaltio pitää pysyvästi voimassa vaatimuksen siitä, että kolmansien valtioiden kansalaisilla, jotka toiseen jäsenvaltioon sijoittautunut yritys on vuokrannut ensin mainittuun jäsenvaltioon sijoittautuneen yrityksen käyttöön, on oltava työlupa, ylittää sen, mikä on tarpeen mainitun lainsäädännön tavoitteen saavuttamiseksi.

Tältä osin palveluja tarjoavalle yritykselle asetettu velvollisuus toimittaa vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisille kaikki tiedot sen osoittamiseksi, että sen palveluksessa olevien työntekijöiden tilanne on lainmukainen – erityisesti oleskeluoikeuden, työluvan ja sosiaaliturvan osalta – siinä jäsenvaltiossa, jossa he ovat tämän yrityksen palveluksessa, antaisi näille viranomaisille vähemmän rajoittavalla ja työlupaa koskevan vaatimuksen kanssa yhtä tehokkaalla tavalla takeen näiden työntekijöiden tilanteen lainmukaisuudesta ja siitä, että he harjoittavat pääasiallista toimintaansa siinä jäsenvaltiossa, johon palvelut tarjoava yritys on sijoittautunut.

Lisäksi velvollisuus, jonka mukaan palveluja tarjoavan yrityksen on ilmoitettava etukäteen vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisille yhden tai useamman työntekijän työhön lähettämisestä ja täsmennettävä tämän lähettämisen arvioitu kesto ja se palvelu tai ne palvelut, joiden suorittamiseksi työntekijöitä lähetetään, olisi yhtä tehokas ja vähemmän rajoittava keino kuin työlupaa koskeva vaatimus. Se mahdollistaisi sen, että kyseiset viranomaiset voivat valvoa kansallisen työ- ja sosiaalioikeudellisen lainsäädännön noudattamista työhön lähettämisen aikana ottamalla tällöin huomioon ne velvoitteet, joita yrityksen on jo noudatettava lähtövaltiossaan sovellettavien työ- ja sosiaalioikeuden säännösten nojalla.

(ks. 55–57, 59 ja 60 kohta sekä tuomiolauselma)