JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
NILS WAHL
9 päivänä lokakuuta 2013 (1)
Asia C‑371/12
Enrico Petillo ja
Carlo Petillo
vastaan
Unipol
(Ennakkoratkaisupyyntö – Tribunale di Tivoli (Italia))
Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettava vakuutus – Direktiivi 72/166/ETY – 3 artikla – Direktiivi 84/5/ETY – 1 artikla – Direktiivi 90/232/ETY – 1 a artikla – Oikeus saada korvausta – Korvauksen saantia koskevan oikeuden rajoittaminen – Aineettomat vahingot
1. Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimelta pyydetään pääasiallisesti ratkaisua siihen, onko kansallinen säännös, joka koskee muusta kuin taloudellisesta vahingosta tai omaisuusvahingosta (aineettomasta vahingosta) maksettavan korvauksen määrää tieliikenneonnettomuuden yhteydessä, yhdenmukainen Euroopan unionin pakollista liikennevakuutusta koskevien sääntöjen kanssa.
2. Tähän ennakkoratkaisukysymykseen liittyy useita tärkeitä näiden unionin sääntöjen tulkintaa koskevia kysymyksiä. Näihin tulkintakysymyksiin annettavalla ratkaisulla saattaa tosiasiallisesti olla välittömiä vaikutuksia niiden yli 1 500 000 henkilön osalta, jotka vuosittain kärsivät henkilövahinkoja auto-onnettomuuksissa Euroopan unionin alueella.(2) Näiden sääntöjen tulkinta on lisäksi erityisen tärkeää vakuutusyhtiöiden kannalta, koska moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvä vakuutusvastuu on tärkeä osa vakuutustoimintaa Euroopan unionissa.
I Oikeussäännöt
A Unionin lainsäädäntö
3. Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 24.4.1972 annetun neuvoston direktiivin 72/166/ETY (jäljempänä ensimmäinen direktiivi)(3) 3 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on toteutettava, jollei 4 artiklasta muuta johdu, tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella. Vakuutetun vastuun laajuus sekä vakuutusturvan ehdot määräytyvät näiden toimenpiteiden mukaisesti.
2. Jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että vakuutussopimus kattaa myös
– muissa jäsenvaltioissa voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti näiden valtioiden alueella aiheutuneet vahingot tai vammat;
– jäsenvaltioiden kansalaisille aiheutuvat vahingot tai vammat, jotka ovat aiheutuneet suoralla matkalla kahden sellaisen alueen välillä, joilla Euroopan talousyhteisön perustamissopimus on voimassa, jos mikään kansallinen vakuutusyhtiöiden toimisto ei ole vastuussa läpikuljettavasta alueesta; siinä tapauksessa vahinko tai vamma korvataan siinä jäsenvaltiossa voimassa olevien liikennevakuutusta koskevien lakien mukaisesti, jonka alueella ajoneuvolla on pysyvä kotipaikka.”
4. Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 30.12.1983 annetun toisen neuvoston direktiivin 84/5/ETY(4) (jäljempänä toinen direktiivi) 1 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. [Ensimmäisen direktiivin] 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun liikennevakuutuksen on katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot.
– –”
5. Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 14.5.1990 annetun kolmannen neuvoston direktiivin 90/232/ETY(5) (jäljempänä kolmas direktiivi) 1 a artiklassa säädetään seuraavaa:
”[Ensimmäisen direktiivin] 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun vakuutuksen on katettava sellaisille jalankulkijoille, pyöräilijöille sekä muille motorisoimattomille tienkäyttäjille aiheutuneet henkilö- ja omaisuusvahingot, jotka sellaisen liikennevahingon seurauksena, jossa moottoriajoneuvo on osallisena, ovat oikeutettuja korvaukseen kansallisen yksityisoikeuden mukaisesti. Tämä artikla ei vaikuta siviilioikeudelliseen vastuuseen eikä vahingonkorvauksen määrään.”
6. Ensimmäinen, toinen ja kolmas direktiivi on olennaisilta osin kodifioitu moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta vakuutuksesta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamisesta 16.9.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/103/EY,(6) jolla nämä direktiivit kumottiin. Direktiivin 2009/103 3 artiklassa, jonka otsikkona on ”Liikennevakuutuksen ottamista koskeva velvoite”, säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden on toteutettava, jollei 5 artiklasta muuta johdu, tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella.
Vakuutetun vastuun laajuus sekä vakuutusturvan ehdot määräytyvät ensimmäisessä kohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden mukaisesti.
Jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että vakuutussopimus kattaa myös:
a) muissa jäsenvaltioissa voimassa olevan lainsäädännön mukaisesti näiden valtioiden alueella aiheutuneet vahingot tai vammat;
b) jäsenvaltioiden kansalaisille aiheutuvat vahingot tai vammat, jotka ovat aiheutuneet suoralla matkalla kahden sellaisen alueen välillä, joilla perustamissopimus on voimassa, jos mikään kansallinen vakuutuksenantajien toimisto ei ole vastuussa läpikuljettavasta alueesta; siinä tapauksessa vahinko tai vamma korvataan siinä jäsenvaltiossa voimassa olevien liikennevakuutusta koskevien lakien mukaisesti, jonka alueella ajoneuvolla on pysyvä kotipaikka.
Ensimmäisessä kohdassa tarkoitetun liikennevakuutuksen on aina katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot.”
B Italian lainsäädäntö
7. Yksityisiä vakuutussopimuksia koskevan koodeksin antamisesta 7.9.2005 annetun asetuksen (decreto legislativo) nro 209(7) (ns. Codice delle assicurazioni private, jäljempänä yksityisvakuutuskoodeksi) 139 §:ssä, jonka otsikkona on ”Lievät terveyteen kohdistuvat vahingot”, säädetään seuraavaa:
”1. Korvaukset lievistä terveyteen kohdistuvista vahingoista, jotka ovat aiheutuneet moottoriajoneuvojen ja vesialusten käyttöön liittyvistä liikenneonnettomuuksista, suoritetaan seuraavin perustein ja seuraavien määrien mukaisesti:
a) pysyvistä terveyteen kohdistuvista vahingoista, joista seuraava haitta on enintään 9 prosenttia, korvataan määrä, jota korotetaan enemmän kuin suhteellisesti kutakin haittaprosenttia kohti; tämä määrä lasketaan soveltamalla kuhunkin haittaprosenttiin jäljempänä 6 momentissa ilmoitettua kerrointa. Tällä tavoin lasketusta määrästä vähennetään 0,5 prosenttia jokaista ikävuotta kohti asianomaisen henkilön täytettyä 11 vuotta. Ensimmäisen haittaprosentin arvo on 674,78 euroa;
b) ohimenevästä terveyteen kohdistuvasta vahingosta korvataan 39,37 euroa jokaiselta päivältä, jona henkilö on ollut täysin työkyvytön; mikäli ohimenevä työkyvyttömyys on osittaista, korvausta suoritetaan kultakin päivältä työkyvyn menetystä vastaava osa.
2. Edellä 1 momentissa mainitulla terveyteen kohdistuvalla vahingolla tarkoitetaan henkiseen tai fyysiseen terveyteen kohdistuvaa, lääketieteellisesti määritettävissä olevaa ohimenevää tai pysyvää vahinkoa, josta aiheutuu haittaa asianomaisen henkilön jokapäiväiseen toimintaan ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen, riippumatta mahdollisista vaikutuksista henkilön ansionhankintakykyyn.
3. Tuomioistuin voi korottaa edellä 1 momentissa tarkoitetun terveyteen kohdistuvasta vahingosta suoritettavan korvauksen määrää enintään viidesosalla vahingonkärsijän yksilöllisistä olosuhteista tehdyn kohtuullisen ja perustellun arvioinnin perusteella.
4. Tasavallan presidentin asetuksella – – henkisestä ja fyysisestä haitasta vahvistetaan erityinen haitta-asteluokituksia koskeva taulukko, jonka haittaprosentit vaihtelevat yhdestä yhdeksään.
5. Edellä 1 momentissa mainittuja määriä tarkistetaan vuosittain – – asetuksella siten, että ne vastaavat ISTAT:n (Italian tilastokeskus) työntekijöiden perheiden osalta vahvistaman kuluttajahintaindeksin kehitystä.
6. Edellä 1 momentin a kohdassa tarkoitettua määrää laskettaessa haittaprosenttiin 1 sovelletaan korjauskerrointa 1,0, haittaprosenttiin 2 sovelletaan korjauskerrointa 1,1, haittaprosenttiin 3 sovelletaan korjauskerrointa 1,2, haittaprosenttiin 4 sovelletaan korjauskerrointa 1,3, haittaprosenttiin 5 sovelletaan korjauskerrointa 1,5, haittaprosenttiin 6 sovelletaan korjauskerrointa 1,7, haittaprosenttiin 7 sovelletaan korjauskerrointa 1,9, haittaprosenttiin 8 sovelletaan korjauskerrointa 2,1 ja haittaprosenttiin 9 sovelletaan korjauskerrointa 2,3.”
II Tosiseikat, menettely ja ennakkoratkaisukysymys
8. Pääasian kantaja Enrico Petillo joutui tieliikenneonnettomuuteen 21.9.2007. Hän nosti Tribunale di Tivolissa kanteen, jolla hän vaati korvausta Unipol Assicurazioni S.p.a:lta (jäljempänä Unipol) aineellisista ja aineettomista vahingoista, joiden hän katsoi aiheutuneen onnettomuudesta. Petillo vaati Unipolilta erityisesti 14 155 euron korvausta aineettomista vahingoista, mutta Unipol maksoi hänelle yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä säädettyjen perusteiden nojalla ainoastaan 2 700 euroa korvausta tämäntyyppisestä vahingosta.
9. Koska Tribunale di Tivoli oli epävarma yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n unionin oikeuden mukaisuudesta, se päätti lykätä asian ratkaisua ja esittää seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko direktiivien 72/166/ETY, 84/5/ETY, 90/232/ETY ja 2009/103/EY, joissa säädetään moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta pakollisesta vakuutuksesta, nojalla sallittua, että jäsenvaltion kansallisessa lainsäädännössä rajoitetaan sellaisten tahojen (vakuutusyhtiöt) vastuuta aineettomasta vahingosta, joilla on näiden direktiivien nojalla velvollisuus tarjota pakollinen vakuutus moottoriajoneuvoilla aiheutetuista liikennevahingoista, siten, että vahingonkorvauksen määrää rajoitetaan tosiasiassa sen laskentaa koskevalla lakiin perustuvalla sitovalla säännöksellä ainoastaan moottoriajoneuvojen käytöstä aiheutuneiden vahinkojen osalta?”
10. Unipol, Espanjan, Italian, Kreikan, Latvian, Liettuan ja Saksan hallitukset sekä komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia nyt käsiteltävässä asiassa.
11. Unionin tuomioistuin pyysi 29.4.2013 kansalliselta tuomioistuimelta tiettyjä tarkennuksia yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n soveltamisalan osalta ja pyysi samalla istuntoon osallistuneita osapuolia ottamaan kantaa kansallisen tuomioistuimen vastaukseen.
12. Tribunale di Tivoli vastasi unionin tuomioistuimen pyyntöön 23.5.2013. Unipol, Espanjan, Italian, Kreikan, Latvian ja Saksan hallitukset sekä komissio esittivät suullisia huomautuksia 3.7.2013 pidetyssä istunnossa.
III Arviointi
A Tutkittavaksi ottaminen
13. Unipol ja Italian hallitus väittävät, ettei ennakkoratkaisukysymystä voida ottaa tutkittavaksi, koska Tribunale di Tivoli ei ole perustellut sitä, miksi unionin tuomioistuimen vastaus on sille tarpeen asian ratkaisemiseksi. Lisäksi Unipol väittää, ettei kysymystä voida ottaa tutkittavaksi, koska sen mielestä yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n unionin oikeuden mukaisuudesta ei ole epäilystä.
14. Tältä osin muistutan siitä, että ennakkoratkaisumenettelyssä olettamana on, että ennakkoratkaisukysymyksellä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. SEUT 267 artiklan taustalla olevan tuomioistuinten välisen yhteistyön hengen vuoksi unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta tällaisiin kysymyksiin vain tietyissä erityistilanteissa eli silloin, kun on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen; kun ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai kun unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin.(8)
15. En ole sitä mieltä, että nyt käsiteltävässä asiassa pyydetyllä unionin oikeuden tulkitsemisella ei olisi mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen. Päinvastoin kansallisen tuomioistuimen ennakkoratkaisupyynnöstä käyvät ilmi ne perusteet, joiden vuoksi se tiedustelee yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n asiaa koskevien unionin säännösten mukaisuutta, ja se, miksi se pitää tarpeellisena tämän ennakkoratkaisukysymyksen esittämistä unionin tuomioistuimelle.
16. Lisäksi Unipolin väitteen osalta, jonka mukaan asiasta ei ole mitään epäilystä, on riittävää huomauttaa, että SEUT 267 artiklan mukaan kansallisilla tuomioistuimilla on erittäin laaja harkintavalta saattaessaan asian unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos ne katsovat, että niiden käsiteltävänä olevassa asiassa on kysymys sellaisten unionin oikeussääntöjen tulkinnasta tai pätevyyden arvioinnista, joiden suhteen on saatava ennakkoratkaisu. SEUT 267 artiklassa annetaan kansallisille tuomioistuimille mahdollisuus − ja asetetaan tietyissä tilanteissa niille velvollisuus − esittää yksi tai useampi ennakkoratkaisukysymys; tämä on mahdollista myös silloin, jos tuomioistuin omasta aloitteestaan toteaa, että oikeudenkäyntiasian ratkaisemiseen liittyy unionin oikeuden tulkintaa koskeva kysymys, tai se on epävarma unionin oikeussäännön pätevyydestä.(9) Sillä, että yhdellä pääasian asianosaisista, nyt käsiteltävässä asiassa Unipolilla, ei ole epäilyksiä asianomaisen kansallisen säännöksen unionin oikeuden mukaisuudesta, ei ole merkitystä ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi ottamisen osalta.
B Aineelliset kysymykset
17. Kansallinen tuomioistuin tiedustelee, onko yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n kaltainen kansallinen säännös ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin sekä direktiivin 2009/103 mukainen.
18. Huomautan aluksi − kuten useat huomautuksia esittäneistä osapuolista ovat väittäneet − että direktiiviä 2009/103 ei voida soveltaa ajallisesti pääasian tosiseikkoihin. Onnettomuus, joka viime kädessä on pääasian taustalla, nimittäin tapahtui vuonna 2007. Kuten jäljempänä esitän, direktiivin 2009/103 voimaantulo ei puolestaan aiheuttanut merkityksellisiä muutoksia nyt käsiteltävässä asiassa sovellettaviin unionin oikeuden säännöksiin.
19. Ennen nyt käsiteltävässä asiassa esiin tulevien oikeudellisten kysymysten asiasisällön yksityiskohtaista tarkastelua on kuitenkin mielestäni tärkeää asettaa nämä kysymykset oikeaan oikeudelliseen ja tosiasialliseen asiayhteyteen. Esitän tämän vuoksi ensiksi lyhyesti ne syyt, joiden perusteella kansallinen tuomioistuin epäilee yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n unionin oikeuden mukaisuutta. Seuraavaksi tarkastelen asiaa koskevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin osalta.
1. Kansallisen tuomioistuimen huolenaiheet
20. Tribunale di Tivoli toteaa, että Italian siviililain 2043 ja 2059 §:n nojalla Italian oikeusjärjestyksen puitteissa sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun perusteella on lähtökohtaisesti korvattava sekä aineelliset että aineettomat vahingot. Corte costituzionale ja Suprema Corte di Cassazione ovat jatkuvasti korostaneet sitä, että ”aineettomilla vahingoilla” on yksi ja sama merkitys: ne kattavat ”kaikki henkilöön erottamattomasti liittyvien arvojen loukkaamisesta johtuvat vahingot”.(10) Kansallisen tuomioistuimen mukaan Italian tuomioistuimet katsovat kuitenkin yleensä tavanomaisessa oikeuskäytännössään, että aineettomiin vahinkoihin kuuluvat seuraavien alaluokkien mukaiset vahingot: i) terveyteen kohdistuvat vahingot (”danno biologico”, jolla tarkoitetaan henkistä tai fyysistä terveyshaittaa), ii) psyykkiset vahingot (”danno morale”, jolla tarkoitetaan henkistä kärsimystä, jota on aiheutunut haitasta) sekä iii) ”jäännösvahingot” eli muut vahingot (joita kutsutaan usein nimellä ”danno esistenziale” ja joilla tarkoitetaan vahinkoja, jotka aiheutuvat yleisesti ottaen siitä, että yksilön kyvyt käyttää täysimääräisesti niitä oikeuksia, jotka ovat yleensä tarjolla vapaassa yhteiskunnassa, heikentyvät). Tätä ryhmittelyä käytetään yhdessä muiden tekijöiden kanssa määritettäessä vahingonkärsijälle maksettavan korvauksen sopivaa määrää. Lakiin perustuvat parametrit eivät pääsääntöisesti sido kansallisia tuomioistuimia silloin, kun ne käsitellessään sopimuksen ulkopuolista korvausvastuuta koskevaa asiaa päättävät aineettomista vahingoista maksettavan korvauksen määrästä.
21. Yksityisvakuutuskoodeksissa, joka on siviililakiin verrattuna erityislaki, säädetään kuitenkin sopimuksen ulkopuolisesta korvausvastuusta tieliikenneonnettomuuksien yhteydessä. Aineettoman vahingon osalta, joka on aiheutunut vähäiseen fyysiseen haittaan johtaneessa auto-onnettomuudessa, yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä säädetään parametreista, joita kansallisen tuomioistuimen on sovellettava määrittäessään sen korvauksen määrää, joka vakuutusyhtiön on maksettava terveyteen kohdistuvasta vahingoista.
22. Kansallinen tuomioistuin epäilee sitä, onko yksityisvakuutuskoodeksin 139 § yhteensopiva ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin mukaisen vahinkojen tai vammojen korvaamista koskevan velvollisuuden kanssa. Tämän tuomioistuimen mielestä 139 §:ssä asetetaan tosiasiallisesti kolme merkittävää rajoitusta kansallisen tuomioistuimen vallalle myöntää riittävä korvaus tieliikenneonnettomuudessa aiheutuneista vähäisistä fyysisistä haitoista. Ensinnäkin kansallisen tuomioistuimen on noudatettava erityisiä parametreja laskiessaan terveyteen kohdistuvasta vahingosta maksettavan korvauksen määrää, toisin kuin muissa sopimuksen ulkopuolisen vastuun tilanteissa. Toiseksi tapauksen erityisiä olosuhteita ei voida ottaa huomioon korvauksen määrässä kuin rajoitetusti.(11) Kolmanneksi yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä ei sallita korvauksen myöntämistä vahingonkärsijälle aiheutuneesta ”psyykkisestä vahingosta” (vaikka kansallinen tuomioistuin toteaa, etteivät kaikki Italian tuomioistuimet jaa sen tämän säännöksen osalta omaksumaa tulkintaa).
2. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö
23. Unionin tuomioistuin on jo tulkinnut useissa tuomioissa ensimmäistä, toista ja kolmatta direktiiviä, jotka ovat merkityksellisiä nyt käsiteltävässä asiassa.
24. Unionin tuomioistuin on todennut oikeuskäytännössään, että ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin yhteisenä tarkoituksena on ensinnäkin sekä ajoneuvojen, joiden pysyvä kotipaikka on Euroopan unionin alueella, että niiden kyydissä olevien henkilöiden vapaan liikkuvuuden varmistaminen ja toiseksi sen takaaminen, että näillä ajoneuvoilla aiheutetuista vahingoista kärsineet saavat yhtäläisen kohtelun riippumatta siitä, missä unionin alueella onnettomuus on tapahtunut.(12) Näillä direktiiveillä ei kuitenkaan pyritä yhdenmukaistamaan jäsenvaltioiden vahingonkorvausvastuusäännöstöä, ja nykyisin voimassa olevan unionin oikeuden mukaan jäsenvaltiot voivat vapaasti päättää, millaista vahingonkorvausvastuusäännöstöä sovelletaan sellaisiin vahinkotapahtumiin, jotka ovat aiheutuneet ajoneuvojen käyttämisestä.(13)
25. Tällä perusteella unionin tuomioistuin on erottanut moottoriajoneuvoja käyttämällä kolmansille aiheutettuihin vahinkoihin liittyvää vastuuta koskevan vakuuttamisvelvollisuuden, joka määritellään ja taataan unionin oikeudessa, ja sen, kuinka laajalti heille korvataan tällainen vahinko vakuutetun vahingonkorvausvastuun perusteella, mistä säädetään pääasiallisesti kansallisessa oikeudessa.(14)
26. Unionin tuomioistuin on todennut vakuuttamisvelvollisuuden osalta, että jäsenvaltioiden ”tulee varmistaa, että kansallisen oikeuden mukainen vahingonkorvausvastuu katetaan edellä mainittujen kolmen direktiivin säännösten mukaisella vakuutuksella”.(15) Unionin tuomioistuimen mukaan varsinkin ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa, sellaisena kuin se on laajennettuna ja täydennettynä toisella ja kolmannella direktiivillä, ”tarkennetaan erityisesti, minkälaatuiset vahingot ja ketkä kolmannet vahingonkärsijät vakuutuksen on katettava”.(16)
27. Niiden kysymysten osalta, joista säädetään lähtökohtaisesti kansallisessa vahingonkorvausvastuuta koskevassa lainsäädännössä, unionin tuomioistuin on kuitenkin täsmentänyt, että jäsenvaltioiden ”on käyttäessään tätä toimivaltaansa noudatettava unionin oikeutta”. Tältä osin unionin tuomioistuin on todennut nimenomaisesti, että ”kansalliset vahingonkorvausoikeuden säännökset, jotka sääntelevät ajoneuvon käyttämisestä aiheutuvien vahinkojen korvaamista, eivät voi poistaa ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin tehokasta vaikutusta”.(17)
28. Unionin tuomioistuin on soveltanut näitä periaatteita tapauksissa, joissa oli kyse kansallisista säännöistä, joilla evätään korvaus uhrilta tai rajoitetaan sitä, jos uhri on myötävaikuttanut vahingon tai vamman syntymiseen. Asiassa Ambrósio Lavrador unionin tuomioistuin katsoi, että ensimmäiseltä, toiselta ja kolmannelta direktiiviltä riistetään tehokas vaikutus, jos ”kansallisessa säännöstössä yleisin ja abstraktein kriteerein joko evätään uhrilta oikeus saada korvausta pakollisesta liikennevakuutuksesta tai rajoitetaan tätä oikeutta suhteettomasti”.(18) Vastaavasti asiassa Candolin ym. ja asiassa Farrell annetuissa tuomioissa pidettiin näiden direktiivien vastaisena kansallista lainsäädäntöä, jossa sallitaan se, että matkustajalta evätään oikeus saada korvausta moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta pakollisesta liikennevakuutuksesta tai rajoitetaan tätä oikeutta suhteettomasti.(19)
29. Tätä taustaa vasten käsittelen seuraavaksi kansallisen tuomioistuimen esittämää ennakkoratkaisukysymystä.
3. Ennakkoratkaisukysymyksen arviointi
30. Kuten edellä on todettu, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin näyttäisi olevan sitä mieltä, ettei yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ää voida sovittaa yhteen ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin säännösten kanssa. Komissio on jossain määrin samalla kannalla.
31. Unipol ja kaikki nyt käsiteltävässä asiassa huomautuksia esittäneet hallitukset sitä vastoin katsovat, että yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n kaltainen säännös on unionin oikeuden mukainen. Niiden mielestä tässä säännöksessä ainoastaan säädetään auto-onnettomuuden uhreille myönnettävän korvauksen suuruudesta, joka on kansallisessa lainsäädännössä säänneltävä asia.
32. Mielestäni kaksivaiheinen oikeudellinen analyysi on tarpeen, jotta ennakkoratkaisukysymykseen voidaan vastata.
33. Ensiksi on tutkittava, onko yksityisvakuutuskoodeksin 139 § yhdenmukainen ensimmäisen direktiivin, sellaisena kuin se on täydennettynä toisella ja kolmannella direktiivillä, 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun vakuutuskatteen kanssa. Vaikka näin olisi, on tarkasteltava toiseksi vielä sitä, riistetäänkö yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:llä ensimmäiseltä, toiselta ja kolmannelta direktiiviltä tehokas vaikutus, jos uhrilta evätään oikeus saada korvausta tai tätä oikeutta rajoitetaan suhteettomasti.
34. Seuraavaksi havainnollistan sitä, miksi katson, kuten Unipol ja nyt käsiteltävässä asiassa huomautuksia esittäneet hallitukset, että yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n kaltainen säännös on yhdenmukainen ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin kanssa.
a) Onko yksityisvakuutuskoodeksin 139 § yhdenmukainen ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan kanssa?
35. Kuten edellä on todettu, unionin tuomioistuin on todennut vakiintuneessa oikeuskäytännössään, että ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa direktiivissä edellytetään, että jäsenvaltiot varmistavat, että moottoriajoneuvojen, joiden pysyvä kotipaikka on niiden alueella, käyttöön liittyvän vahingonkorvausvastuun varalta on otettava vakuutus, ja tarkennetaan erityisesti, minkälaatuiset vahingot vakuutuksen on katettava.
36. Mielestäni yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n kaltainen säännös voisi olla ristiriidassa tämän periaatteen kanssa kahdella tavalla. Näin olisi ensinnäkin silloin, jos siinä suljettaisiin pois pakollisesta vakuutuksesta senlaatuisia vahinkoja, jotka näiden direktiivien mukaan on katettava vakuutuksella. Näin olisi toiseksi silloin, jos siinä sallittaisiin abstraktisti korvauksen saaminen tämänlaatuisesta vahingosta mutta samalla rajoitettaisiin tämä mahdollisuus korvauksen saamiseen kuljettajalta (tai auton omistajalta) ja siten täysin tai osittain evättäisiin korvauksen saaminen vakuutusyhtiöltä.
i) Tiettyjen vahinkotyyppien sulkeminen pois vakuutuksesta
37. Ensimmäisen kysymyksen osalta katson, että aineettoman vahingon on kuuluttava niihin vahinkojen ja vammojen ryhmään, jotka on katettava pakollisella vakuutuksella. Näin ollen jäsenvaltio ei voi sulkea täysimääräisesti pois vakuutuskorvauksen piiristä mitään auto-onnettomuuden uhrien kärsimästä aineettomasta vahingosta maksettavaa korvausta.
38. Tarkoitan ”aineettomalla vahingolla” yleisellä tasolla vahinkoa, joka ei liity henkilön omaisuuteen, varallisuuteen tai tuloihin ja jota ei siten voida määritellä objektiivisesti markkinahintojen tai -arvon perusteella.(20)
39. Aluksi korostan sitä, että periaate, jonka mukaan vahinko, jonka yksilö kärsii toisen yksilön oikeudenvastaisen toiminnan johdosta ja joka on korvattava, voi lähtökohtaisesti kattaa myös vahinkoja, jotka ylittävät pelkät rahalliset menetykset, näyttäisi olevan lähes kaikkialla hyväksytty.
40. Tämä periaate sisältyy tietääkseni suurimpaan osaan jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä, vaikka tämän käsitteen muotoilussa käytetyissä sanamuodoissa ja sen täsmällisessä soveltamisalassa, täytettävissä edellytyksissä ja maksettavan korvauksen määrässä on suuria eroja.(21) Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan Euroopan unionin on korvattava unionin oikeusjärjestyksen puitteissa sopimuksen ulkopuolisen korvausvastuun perusteella vahingot, joihin kuuluvat aineettomat vahingot.(22) Vahinkoja tai vammoja, jotka on korvattava silloin, kun kyseessä on oikeudenvastainen teko, ja joihin kuuluvat aineettomat vahingot, koskeva hyvin laaja käsite on myös yleisesti hyväksytty kansainvälisessä oikeudessa.(23)
41. Tämä periaate voidaan lopulta jäljittää vanhimpiin löydettyihin oikeudellisiin teksteihin ainakin henkilövahinkojen korvaamisen osalta. Esimerkiksi tunnetussa Hammurabin laissa, Babylonian laissa, joka annettiin noin 1772 eKr., oli tyhjentäviä säännöksiä henkilövahinkojen korvaamisesta. Näillä säännöksillä pyrittiin rankaisemaan henkilöä, joka oli aiheuttanut vahingon, ja samalla antamaan korvaus uhrille tai hänen perheelleen.(24) Antiikin Rooman laeissa oli samankaltaisia periaatteita. Kahdentoista taulun laissa, joka annettiin 451−449 eKr., säädettiin erityyppisistä henkilövahinkojen korvauksista, jotka oli maksettava näiden vahinkojen kärsijöille. Myöhemmässä Lex Aquilia de Damnossa, joka annettiin 286 eKr., näitä periaatteita kehitettiin edelleen. On tärkeää, että vahingonkärsijän vahingonaiheuttajaa vastaan nostama kanne perustui henkiseen järkytykseen, ei taloudelliseen vahinkoon, eikä korvausta näin ollen voitu maksaa ainoastaan rahallisesta menetyksestä vaan myös henkisestä kärsimyksestä ja fyysisestä kivusta.(25)
42. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen syventyä enempää nykyisen vahingonkorvausoikeuden historialliseen alkuperään. Haluan korostaa, että sivilisaatiomme alkuvaiheista lähtien on ollut ajatuksena, että siviilioikeudellisesti oikeudenvastaiset teot saattavat aiheuttaa vahinkoa, joka on korvattava myös siltä osin kuin se ylittää taloudellisen ja rahallisen menetyksen. Tämä pätee erityisesti silloin, kun vahinkoon liittyy fyysistä tai psyykkistä kärsimystä.
43. Aineettoman vahingon korvaamisen periaate on kehittynyt ajan kuluessa, ja nykyään siitä on tullut laajalti hyväksytty ja merkittävä periaate. Ajatus, jonka mukaan toisen henkilön oikeudenvastaisen toiminnan uhriksi joutuneella henkilöllä on oikeus korvaukseen kaikesta kärsimästään vahingosta siitä riippumatta, onko vahinko luonteeltaan aineellista vai aineetonta ja voidaanko sen taloudellinen arvo määritellä objektiivisesti, on hyvin vakiintunut nyky-yhteiskunnassa.
44. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) nykyistä oikeuskäytäntöä voidaan pitää tältä osin esimerkillisenä. EIT myöntää yleensä hakijoille korvausta perusoikeuksien loukkaamisesta aiheutuneista aineellisista ja aineettomista vahingoista erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 41 artiklan(26) perusteella, ja aineeton vahinko on usein aineellista vahinkoa merkittävämpi.(27)
45. Olisi näin ollen varsin omituista, jos ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa direktiivissä sallittaisiin se, että jäsenvaltiot sulkevat joissakin tilanteissa pois vakuutuskatteesta tietyntyyppisen vahingon, jota suojataan lähes kaikissa nykyisissä oikeusjärjestelmissä kansallisella ja ylikansallisella tasolla sekä kansainvälisen oikeuden yleisten periaatteiden nojalla.
46. Näin ollen näissä intrumenteissa käytetyt ilmaisut ovat mielestäni tarpeeksi laajoja kattaakseen myös aineettomat vahingot. Ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa todetaan, että jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että vakuutussopimus kattaa mitkä tahansa aiheutuneet ”vahingot tai vammat”.(28) Toisen direktiivin 1 artiklassa säädetään samoin, että ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun vakuutuksen ”on aina katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot”. Kolmannen direktiivin 1 a artiklassa käytetään samankaltaista terminologiaa.
47. Katson, että adjektiivin ”any” (mikä tahansa), jolla täsmennetään substantiiveja ”loss or injury” (vahingot tai vammat), käyttämisestä ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan englanninkielisessä versiossa seuraa, että näitä käsitteitä on tulkittava laajasti. Vaikka sanan ”any” vastinetta ei ole kyseisen säännöksen muissa kieliversioissa, niitten sanamuoto näyttää olevan melko yleinen.
48. Lisäksi termillä ”henkilövahinko” toisen direktiivin 1 artiklassa ja kolmannen direktiivin 1 a artiklassa viitataan väistämättä uhrin fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin.(29) Tämän hyvinvoinnin heikentyminen on korvattava riippumatta negatiivisista taloudellisista vaikutuksista, joita uhreille saattaa onnettomuudesta aiheutua. Kuten julkisasiamies Jääskinen huomauttaa asiassa Haasová ja asiassa Drozdovs antamissaan ratkaisuehdotuksissa, varsinkin näiden säännösten erikielisten versioiden vertailu ja toisen direktiivin valmistelutyöt näyttäisivät tukevan tätä tulkintaa.(30)
49. Tältä osin huomautan myös, että kun unionin tuomioistuinta on pyydetty tulkitsemaan toisissa unionin lainsäädäntötoimissa tai unionin tekemissä kansainvälisissä sopimuksissa käytettyjä vastaavia käsitteitä, vakiintuneessa oikeuskäytännössä on omaksuttu näiden käsitteiden osalta tulkinta, joka kattaa myös aineettomat vahingot.(31)
50. Asiassa Leitner yhteisöjen tuomioistuin katsoi matkapaketeista, pakettilomista ja pakettikiertomatkoista 13.6.1990 annetun neuvoston direktiivin 90/314/ETY(32) 5 artiklan mukaisen vahingon käsitteen kattavan myös aineettomat vahingot. Yhteisöjen tuomioistuin nojautui tämän säännöksen sanamuotoon ja direktiivin teleologiseen tulkintaan.(33) Asiassa Walz(34) kansallinen tuomioistuin pyysi täsmentämään, onko eräiden kansainvälistä ilmakuljetusta koskevien sääntöjen yhtenäistämisestä Montrealissa 28.5.1999 tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Montrealin yleissopimus)(35) 22 artiklan 2 kappaleessa, jossa vahvistetaan lentoliikenteen harjoittajan vastuun yläraja muun muassa matkatavaroiden katoamisesta aiheutuneen vahingon osalta, tarkoitettua ilmaisua vahinko tulkittava siten, että se pitää sisällään niin aineellisen kuin aineettomankin vahingon. Yhteisöjen tuomioistuin tarkasteli ilmaisua vahinko yleisen kansainvälisen oikeuden sääntöjen valossa ja vastasi tähän kysymykseen myöntävästi.(36) Asiassa Sousa Rodríguez ym.(37) unionin tuomioistuin teki saman päätelmän tulkitessaan asetuksen (EY) N:o 261/2004 (jäljempänä lentomatkustajien oikeuksia koskeva asetus)(38) 12 artiklassa mainittua lisäkorvauksen käsitettä. Unionin tuomioistuin katsoi, että lisäkorvauksen käsitettä on tulkittava siten, että se mahdollistaa sen, että kansallinen tuomioistuin velvoittaa korvaamaan vahingon, aineeton vahinko mukaan luettuna, joka aiheutuu lentokuljetussopimuksen täyttämättä jättämisestä.(39)
51. On totta, että asiassa Veedfald(40) yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25.7.1985 annetun neuvoston direktiivin 85/374/ETY(41) 1 artiklan mukainen valmistajan velvollisuus korvata vahingonkärsijälle vahinko, joka aiheutuu tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta, ei ulottunut aineettomaan vahinkoon, ”jonka korvaaminen riippuu yksinomaan kansallisen oikeuden säännöksistä”.(42) Toisin kuin edellä mainituissa asioissa ja nyt kyseessä olevissa lainsäädäntötoimissa, direktiivissä 85/374 säädetään aineettoman vahingon korvaamista koskevasta nimenomaisesta säännöstä. Direktiivin 9 artiklan mukaisessa vahingon määritelmässä säädetään, että ”tämä artikla ei rajoita aineetonta vahinkoa koskevien kansallisten säännösten soveltamista”.
52. Mielestäni näyttää näin ollen siltä, että sekä ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin sanamuoto että unionin tuomioistuimen aikaisemmat ratkaisut puoltavat vahingon käsitteen laajaa tulkintaa. Lisäksi voidaan esittää kolme huomiota, jotka tukevat mielestäni tätä päätelmää.
53. Ensinnäkin toisen direktiivin viidennen perustelukappaleen ja kolmannen direktiivin neljännen perustelukappaleen mukaan ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin yhtenä tavoitteena on se, että moottoriajoneuvojen aiheuttamista liikennevahingoista vahinkoa kärsineille olisi taattava ”riittävä korvaus” ja ”yhtäläinen kohtelu” riippumatta siitä, missä Euroopan unionin alueella vahingot tapahtuvat.(43) Jos jäsenvaltioiden sallittaisiin sulkea näin tärkeä vahinkotyyppi pois vakuutuksen vastuukatteesta, moottoriajoneuvojen aiheuttamista liikennevahingoista vahinkoa kärsineiden kohtelu Euroopan unionissa olisi tuskin ”yhtäläistä” ja korvaukset aina ”riittäviä”. Myönnettävän korvauksen laadussa ja määrässä olisi suuria eroja sen mukaan, missä tieliikenneonnettomuus tapahtui.
54. Toiseksi siltä osin kuin unionin lainsäätäjän tarkoituksena on suojella auto-onnettomuuksien uhreja erityisen vahinkoalttiina vahingonkärsineiden ryhmänä,(44) tämä tavoite toteutuisi varsin heikosti, jos jotkin vakuutusyhtiöt saisivat rajoittaa vakuutuskatteensa ainoastaan aineellisiin vahinkoihin.
55. Vakuutusyhtiöiden välisellä erilaisella kohtelulla voisi kolmanneksi olla kielteisiä vaikutuksia sisämarkkinoiden moitteettomaan toimintaan. Aineettoman vahingon korvausta vaaditaan nimittäin usein auto-onnettomuutta koskevissa oikeudenkäynnissä, ja ne voivat toisinaan koskea huomattavia määriä. Eri alueilla unionin sisämarkkinoilla toimivien vakuutusyhtiöiden väliset merkittävät erot näiden yhtiöiden kattamassa vahingonkorvausvastuussa olisivat omiaan vääristämään kilpailua vakuutusmarkkinoilla.(45)
ii) Vakuutusyhtiön yhteisvastuuta koskeva rajoitus
56. Edellä 36 kohdassa mainitun toisen mahdollisen ristiriidan osalta huomautan, että tähänastisen oikeuskäytännön perusteella on varsin selvää, ettei jäsenvaltio voi sulkea pois vakuutusyhtiön vastuuta vahingosta tai rajoittaa tätä vastuuta siten, että korvausta tietystä vahingosta on (kokonaan tai osaksi) haettava suoraan ajoneuvon kuljettajalta tai omistajalta.
57. Vakuutuskatetta rajoitettaisiin nimittäin tällöin tavalla, joka olisi räikeästi vastoin periaatetta, jonka mukaan ajoneuvojen käytöstä aiheutuneiden onnettomuuksien uhrien on saatava korvaus pakollisen liikennevakuutuksen perusteella kaikista kärsimistään vahingoista ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa direktiivissä määriteltyihin enimmäismääriin saakka.(46) Kuten julkisasiamies Mengozzi totesi viitatessaan direktiiviin 2009/103, tämän ”direktiivin peruslähtökohtana on, – – että vakuutuksenantajan on periaatteessa aina maksettava korvausta uhreille, ellei ole sovellettava yhtä direktiivissä nimenomaisesti säädettyä poikkeusta”.(47) Mielestäni tämä toteamus pätee myös ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin osalta. Huomautan lisäksi, että näidenkin direktiivien peruslähtökohtana on, että vakuutuksenantajan on lähtökohtaisesti maksettava täysimääräisesti korvausta uhreille ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa direktiivissä säädettyjen enimmäismäärien ja edellytysten mukaisesti.
58. Tästä syystä EFTAn tuomioistuin totesi asiassa Nguyen, että Norjan säännökset, joilla rajoitettiin sitä korvausta, jonka uhrit saattoivat vaatia aineettomista vahingosta vain kuljettajalta, ja suljettiin tämän korvauksen saaminen pois pakollisen vakuutuksen vastuukatteesta, olivat ristiriidassa ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin kanssa.(48)
iii) Nyt käsiteltävä asia
59. Näin ollen mielestäni yksityisvakuutuskoodeksin 139 § ei ole − kummallakaan edellä esitetyllä tavalla − ensimmäisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaisen vakuutusturvan tarjoamista koskevan velvollisuuden vastainen.
60. Yhtäältä on ilmeistä, ettei yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä suljeta täysimääräisesti pois auto-onnettomuuksista aiheutuvien aineettomien vahinkojen korvaamista. Tämän säännöksen 2 momentissa tosiasiallisesti säädetään, että tämäntyyppisillä vahingoilla tarkoitetaan ”henkiseen tai fyysiseen terveyteen kohdistuvaa – – vahinkoa, josta aiheutuu haittaa asianomaisen henkilön jokapäiväiseen toimintaan ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen, riippumatta mahdollisista vaikutuksista henkilön ansionhankintakykyyn”.
61. Toisaalta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut, ettei vahingonkärsijä voi vaatia lisäkorvausta suoraan vakuutuksenottajalta muiden kansallisten oikeussäännösten perusteella. Tämä tarkoittaa sitä, että vakuutuskate heijastaa vastaavaa yleistä vahingonkorvausvelvollisuutta. Kuten Italian hallitus vahvisti suullisessa käsittelyssä, yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n tavoitteena on ainoastaan määrittää aineettomista vahingoista uhreille maksettavan korvauksen laajuus eikä rajoittaa vakuutusyhtiön korvausvastuuta auto-onnettomuuden uhreja kohtaan ja siten siirtää tätä vastuuta osaksi vakuutuksenottajina oleville yksityishenkilöille.(49)
62. Näillä perusteilla katson, ettei yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n kaltainen säännös ole ristiriidassa ensimmäisen direktiivin, sellaisena kuin se on täydennettynä toisella ja kolmannella direktiivillä, 3 artiklan 1 kohdassa säädetyn, vakuutusturvan tarjoamista koskevan velvollisuuden kanssa.
b) Poistaako yksityisvakuutuskoodeksin 139 § ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin tehokkaan vaikutuksen?
i) Yleiset huomiot
63. Seuraavaksi tarkastelen nyt käsiteltävässä asiassa sitä, poistaako yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n kaltainen säännös ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin tehokkaan vaikutuksen epäämällä uhreilta oikeuden korvaukseen tai rajoittamalla tätä oikeutta suhteettomasti.
64. Kuten edellä on todettu, vakuutusyhtiön korvausvastuuta koskevista yleisistä säännöistä ja periaatteista sekä korvauksen, joka vakuutusyhtiöiden on maksettava uhreille, suuruudesta säädetään kansallisessa oikeudessa.(50) Mielestäni on lisäksi ilmeistä, että jäsenvaltioilla on oltava huomattavasti harkintavaltaa tällä oikeudenalalla.
65. On muistettava, että tiettyjä yhteisiä piirteitä lukuun ottamatta sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausvastuuta koskevissa säännöksissä on tietyiltä osin suuria eroja eri jäsenvaltioiden välillä. Asiaa koskevat kansalliset säännöt voivat tosiasiallisesti perustua monenlaisiin aineellisiin ja menettelyllisiin periaatteisiin, jotka eroavat toisistaan muun muassa kunkin maan oikeusperinteen mukaisesti. Tässä yhteydessä on tuskin tarpeen huomauttaa siitä, että sopimukseen perustumatonta vahingonkorvausta koskevat säännöt ovat hyvin keskeisiä jäsenvaltioiden yksityisoikeudellisissa järjestelmissä. Unionin lainsäätäjä on nimenomaisesti todennut, että näistä asioista säätäminen kuuluu jäsenvaltioille, ja se on tietoisesti päättänyt olla toteuttamatta mitään yhdenmukaistamistoimia tältä osin. Unionin tuomioistuimen on puolestaan tarkasti harkittava tätä alaa koskevia ratkaisuja antaessaan, mitä seurauksia niistä aiheutuu näille järjestelmille kokonaisuudessaan.
66. Näin ollen ainoastaan silloin, kun moottoriajoneuvojen käytöstä aiheutuviin vahinkoihin liittyvää vastuuta koskevan vakuutusturvan tarjoamista koskeva velvollisuus, sellaisena kuin se on määritelty ja taattu ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa direktiivissä, on turvattu teoreettisesti mutta ei käytännössä, asiaa koskevien kansallisten säännösten on katsottava olevan ristiriidassa unionin oikeuden kanssa. Toisin sanoen unionin lainsäädäntö on esteenä kansallisten vahingonkorvaussääntöjen soveltamiselle tieliikenneonnettomuuksien yhteydessä ainoastaan silloin, kun nämä säännöt vaarantavat näillä direktiiveillä perustetun järjestelmän tehokkuuden.
ii) Nyt käsiteltävä asia
67. Kansallisen tuomioistuimen yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n osalta esille tuomat kysymykset ovat pääasiallisesti kolmijakoisia: onko jäsenvaltiolla ensinnäkin oikeus asettaa lainsäädännöllisiä parametreja, jotka sitovat kansallisia tuomioistuimia niiden määrittäessä auto-onnettomuudesta aiheutuneiden vahinkojen laajuutta? Johtavatko yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä asetetut parametrit toiseksi uhreille maksettavan korvauksen suhteettomaan rajoittamiseen? Voiko kolmanneksi tällaisen korvauksen suhteeton rajoitus aiheutua siitä, ettei kansallinen tuomioistuin voi väitetysti ottaa huomioon ”psyykkistä kärsimystä”?
68. Ensimmäisen oikeudellisen kysymyksen osalta se, että jäsenvaltio, kuten Italia, päättää antaa lainsäädäntöä, jossa asetetaan auto-onnettomuudesta aiheutuneen aineettoman vahingon määrittämistä koskevia sitovia parametreja, ei mielestäni ole sellaisenaan unionin oikeuden säännösten vastaista.
69. Italian lainsäätäjä olisi varmasti voinut tehdä toisenlaisen poliittisen valinnan ja jättää aineettomasta vahingosta maksettavan korvauksen määrän määrittämisen kansallisille tuomioistuimille niin, että se ratkaistaan asianosaisten esittämän näytön ja/tai kohtuusharkinnan perusteella. Italiassa sovellettiin käsittääkseni tällaista järjestelmää ennen yksityisvakuutuskoodeksin antamista, ja aiempi järjestelmä oli kansallisen tuomioistuimen mielestä ilmeisesti nykyistä tarkoituksenmukaisempi.
70. Nämä molemmat lainsäädännölliset vaihtoehdot ovat kuitenkin mielestäni yhtä legitiimejä unionin oikeuden näkökulmasta. Ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa direktiivissä ei selvästi määrätä mistään tietystä järjestelmästä tai aseteta niitä paremmuusjärjestykseen. Kummassakin niistä vaikuttaisi olevan tiettyjä etuja.
71. Sen, että vahingon laajuuden määrittäminen jätetään kokonaan kansallisille tuomioistuimille, pääasiallisena etuna on, että tuomioistuimet voivat ottaa huomioon kaikki tapauksen olosuhteet ja erityispiirteet. Tällöin korvauksen määrä todennäköisesti heijastaa sitä, mitä tietyllä hetkellä pidetään tietyssä paikassa rahallisesti asianmukaisena korvauksena uhrin kärsimästä vahingosta.
72. Toisaalta siitä, että päätetään käyttää lakisääteisiä parametreja, jotka sitovat kansallisia tuomioistuimia, saattaa olla muita etuja huolimatta siitä, että tällä tavalla väistämättä rajoitetaan näiden tuomioistuinten harkintavaltaa ja puututaan niiden mahdollisuuteen määrittää kunkin tapauksen olosuhteissa oikeudenmukaiseksi katsomansa korvauksen määrä. Tällä tavalla korvauksen taso saattaa esimerkiksi olla paremmin ennustettavissa, mikä lisää oikeusvarmuutta ja vähentää oikeudenkäyntien tarvetta. Vakuutusyhtiöt voivat vastaavasti tehdä tarkempia arvioita pitemmän aikavälin taloudellisista vastuistaan. Tällaisella mahdollisten riskien rajoittamisella voi olla myönteisiä vaikutuksia autonomistajilta perittävien vakuutusmaksujen määrään.
73. Tältä osin olen samaa mieltä Unipolin ja Italian hallituksen kanssa, jotka korostivat sitä, että vahingosta maksettavan korvauksen ja auto-onnettomuudesta aiheutuneen vahingon taso sekä vakuutusyhtiöiden yleisesti perimien vakuutusmaksujen taso vastaavat väistämättä ja suoraan toisiaan. Näin ollen saattaa olla jäsenvaltion kannalta perusteltu poliittinen valinta määrittää ja tilanteen mukaan etukäteen rajoittaa sitä rahallista arvoa, joka aineettomaan vahinkoon liitetään, jotta vakuutusyhtiöt voivat alentaa vakuutusmaksujaan kaikkien autonomistajien eduksi.
74. Mielestäni unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole tutkia jäsenvaltion tällä alalla tekemiä poliittisia valintoja. Unionin tuomioistuin voi ainoastaan auttaa kansallista tuomioistuinta arvioimaan, onko yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n kaltaisissa säännöksissä asetettujen parametrien katsottava johtavan konkreettisesti uhreille maksettavan korvauksen suhteettoman rajoittamiseen.
75. Tarkastelen seuraavaksi kansallisen tuomioistuimen tiedustelemaa toista seikkaa.
76. Tässä vaiheessa on myönnettävä, ettei ole helppoa esittää yleistä sääntöä tai periaatetta, jonka perusteella voitaisiin arvioida, onko tiettyä korvauksen tasoa pidettävä oikeasuhteisena kärsittyyn vahinkoon nähden, kun pyritään sentyyppisen vahingon korvaamiseen, jota − kuten edellä on mainittu − ei voida määritellä objektiivisesti tiettyjen markkinoiden viitekohtien tai taloudellisten likiarvojen perusteella.
77. Ainoa periaate, joka löytyy ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin sanamuodosta, koskee korvauksen ”riittävyyttä”. Toisen direktiivin viidennessä perustelukappaleessa todetaan, että ”pakollisten vakuutusten vastuumäärien on kaikissa tapauksissa taattava vahingon kärsineille riittävä korvaus riippumatta siitä, missä jäsenvaltiossa vahinko on tapahtunut”.
78. Mielestäni kuitenkin sitä, mitä pidetään riittävänä tai asianmukaisena yhdessä jäsenvaltiossa, ei välttämättä pidetä sellaisena toisessa jäsenvaltiossa. Tämä pätee erityisesti sellaisten vahinkotyyppien osalta, jotka liittyvät yksilön henkilökohtaisiin etuihin ja joita ei voida määritellä rahallisena menetyksenä.
79. Mielestäni tietyssä tilanteessa riittävä korvaus voidaan määritellä ainoastaan sen erityisen arvon perusteella, joka kyseisille yksilön eduille annetaan kansallisessa oikeusjärjestyksessä. Näin ollen unionin tuomioistuimen on varsin vaikea arvioida jäsenvaltion oikeusjärjestyksen puitteissa aineettomasta vahingosta maksettavan korvauksen riittävyyttä.
80. Näin on erityisesti silloin, kun uhrin kärsimä vahinko johtuu lievästä fyysisestä haitasta, kuten nyt käsiteltävässä asiassa. Tältä osin huomautan jälleen siitä, että yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä säädetään ainoastaan tieliikenneonnettomuuksien yhteydessä aiheutuneesta lievästä fyysisestä haitasta johtuvasta aineettomasta vahingosta maksettavan korvauksen määrästä. Onnettomuuksien osalta, joissa aiheutuu tätä huomattavampaa fyysistä haittaa, sovelletaan muita oikeussäännöksiä.
81. Näin ollen katson, että oikeudenkäyntiasiakirjojen perusteella yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä säädettyjen parametrien mukaan maksettavaa korvausta ei ole pidettävä riittämättömänä. Siinä säädettyjä määriä ei ole varmasti pidettävä merkityksettöminä tai vähäisinä. Korvausta, jonka Unipol on jo kansallisen tuomioistuimen mukaan maksanut tämän säännön perusteella Petillolle, ei voida pitää mitättömänä ennakkoratkaisupyynnössä kuvattuun vahinkotyyppiin nähden.
82. Kansallinen tuomioistuin toteaa, että nämä parametrit eroavat niistä, jotka Italian tuomioistuinten oikeuskäytännössä on kehitetty sellaisten sopimuksen ulkopuolista korvausvastuuta koskevien tapausten osalta, joissa ei ole kyse auto-onnettomuuksista. Tätä kysymystä on kuitenkin tarkasteltava korkeintaan kansallisen lainsäädännön perusteella esimerkiksi yhdenvertaisuusperiaatteen valossa.
83. Sopimuksen ulkopuolinen korvausvastuu voi syntyä varsin monenlaisissa ja erilaisissa olosuhteissa. Ensimmäisessä, toisessa ja kolmannessa direktiivissä ei ole säännöksiä, jotka lähtökohtaisesti estäisivät kansallista lainsäätäjää perustamasta erityisiä sopimuksen ulkopuolisen korvausvastuun järjestelmiä, jotka on sopeutettu tieliikenneonnettomuuksien erityispiirteisiin.
84. Edellä esitetyillä perusteilla katson, ettei yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä asetettujen parametrien soveltaminen johda moottoriajoneuvo-onnettomuuksien uhreille maksettavan korvauksen suhteettomaan rajoittamiseen.
85. Lopuksi kansallisen tuomioistuimen esittämän kolmannen seikan osalta, joka liittyy ”psyykkisen kärsimyksen” väitetysti puutteelliseen korvaamiseen, katson, ettei tätäkään kysymystä ole pidettävä merkityksellisenä nyt käsiteltävän asian arvioinnissa.
86. Kansallisen tuomioistuimen selvitysten perusteella, jotka Italian hallitus ja Unipol vahvistivat suullisessa käsittelyssä, Italian tuomioistuimet ovat käsittääkseni jossain määrin erimielisiä yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n täsmällisestä sisällöstä. Eräät kansalliset tuomioistuimet katsovat, että yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n mukaan määriteltävä korvaus ei kata ”psyykkistä kärsimystä” (joka vastaa suurin piirtein kivun ja säryn käsitettä joissakin oikeusjärjestyksissä). Tästä seuraa, että lisäkorvausta voidaan myöntää silloin, kun uhrit ovat esittäneet riittävän näytön tällaisesta muusta vahingosta. Oikeuskäytännössä esitetyn toisen näkemyksen mukaan korvaus ”psyykkisestä vahingosta” toisaalta sisältyy jo yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n perusteella maksettavaan korvaukseen, koska tässä säännöksessä tarkoitetaan sen sanamuodon mukaan ”henkiseen tai fyysiseen terveyteen kohdistuvaa – – vahinkoa, josta aiheutuu haittaa asianomaisen henkilön jokapäiväiseen toimintaan ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen”.
87. Tältä osin huomautan ainoastaan, että riippumatta tämän kansallisen säännöksen oikeasta tulkinnasta (josta päättäminen on Italian tuomioistuinten tehtävä) asiaa koskevassa Italian lainsäädännössä säädetään auto-onnettomuuksien uhrien kärsimän fyysisen tai henkisen vahingon korvaamisesta riippumatta siitä, miten nämä vahingot mahdollisesti vaikuttavat henkilön ansionhankintakykyyn.
88. Ainoa todellinen kysymys on näin ollen mielestäni se, onko tätä korvausta pidettävä ”riittävänä”. Kuinka tätä vahinkoa kutsutaan kansallisessa lainsäädännössä, on merkityksetöntä tässä yhteydessä. Kuten edellä on esitetty, en näe osoituksia siitä, että yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:ssä asetetut parametrit johtaisivat aineettoman vahingon riittämättömään korvaamiseen.
89. Katson näin ollen, että yksityisvakuutuskoodeksin 139 §:n kaltaisella säännöksellä ei poisteta ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin tehokasta vaikutusta epäämällä uhreilta oikeuden korvaukseen tai rajoittamalla tätä oikeutta suhteettomasti.
C Ajallista soveltamista koskevat huomautukset
90. Huomautan lopuksi, että mielestäni kansalliselle tuomioistuimelle annettava vastaus olisi sama, vaikka nyt käsiteltävään asiaan sovellettaisiin direktiiviä 2009/103.
91. Tässä direktiivissä ainoastaan kodifioidaan ensimmäinen, toinen ja kolmas direktiivi selkeyden ja järkeistämisen vuoksi.(51) Lisäksi ensimmäisen, toisen ja kolmannen direktiivin säännöksiä, jotka koskevat nyt käsiteltävää asiaa, ei ole merkittävästi muutettu.
92. Direktiivin 2009/103 1 artiklan mukainen vahingon kärsineen määritelmä on sama kuin ensimmäisen direktiivin 1 artiklan mukainen määritelmä. Lisäksi direktiivin 2009/103 3 artiklassa säädetään, että pakollisen vakuutuksen on katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot, kuten kolmannen direktiivin 1 a artiklassa jo säädettiin. Lopuksi direktiivin 2009/103 johdanto-osan kolmannessa perustelukappaleessa ja 3 artiklassa vahvistetaan, että ”vakuutetun vastuun laajuus ja vakuutusturvan ehdot” kuuluvat edelleen lähtökohtaisesti jäsenvaltioiden toimivaltaan.
IV Ratkaisuehdotus
93. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Tribunale di Tivolin (Italia) esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:
Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 24.4.1972 annetun neuvoston direktiivin 72/166/ETY 3 artiklaa, moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 30.12.1983 annetun toisen neuvoston direktiivin 84/5/ETY 1 artiklan 1 kohtaa ja moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 14.5.1990 annetun kolmannen neuvoston direktiivin 90/232/ETY 1 a artiklaa on tulkittava siten, etteivät ne ole esteenä yksityisiä vakuutussopimuksia koskevan koodeksin antamisesta 7.9.2005 annetun asetuksen 139 §:n kaltaisille kansallisille säännöksille, joissa säädetään kriteereistä, joiden perusteella määritetään korvauksen määrä, joka vakuutusyhtiön on maksettava moottoriajoneuvo-onnettomuuden uhrien kärsimistä aineettomista vahingoista.