Language of document : ECLI:EU:C:2016:459

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

MACIEJ SZPUNAR

16 päivänä kesäkuuta 2016 (1)

Asia C‑174/15

Vereniging Openbare Bibliotheken

vastaan

Stichting Leenrecht

(Ennakkoratkaisupyyntö – Rechtbank Den Haag (Haagin alioikeus, Alankomaat))

Tekijänoikeus ja lähioikeudet – Tekijänoikeudella suojattujen teosten vuokraus- ja lainausoikeus – Direktiivi 2001/29/EY – Direktiivi 2006/115/EY – Sähköiset kirjat – Yleiset kirjastot





 Johdanto

1.        Kirjastolaitos on hyvin vanha ihmiskunnan keksintö. Se oli olemassa jo useita vuosisatoja ennen paperin keksimistä ja kirjan tuloa nykymuodossaan. Kirjastot ovat osanneet mukautua 1400-luvulla keksittyyn kirjapainotaitoon ja jopa hyötyä siitä, ja 1700-luvun tienoilla luotujen tekijänoikeuksien on pitänyt mukautua niihin. Parhaillaan on käynnissä uusi, digitaalinen vallankumous. Voidaan kysyä, selviävätkö kirjastot tästä uudesta ympäristönsä mullistuksesta? Käsiteltävän asian merkitystä liioittelematta voidaan sanoa, että se tarjoaa eittämättä todellisen tilaisuuden auttaa kirjastoja paitsi selviytymään myös saamaan uutta puhtia.

2.        On selvää, että digitaaliteknologia ja internetin tulo ovat mullistaneet perinpohjaisesti monia toiminnanaloja, kuten luovia, etenkin kirjallisia aloja. Sähköisten kirjojen ilmaantuminen on muokannut suuresti sekä kustannusalaa että lukijoiden tottumuksia, ja prosessi on vasta alkuvaiheessaan. Vaikka sähköisellä kirjalla ei kai ole tarkoitus korvata paperista kirjaa, tietyissä kirjaryhmissä ja tietyillä markkinoilla sähköisiä kirjoja myydään kuitenkin yhtä paljon kuin paperisia kirjoja, ellei jopa enemmän, ja joitakin kirjoja julkaistaan ainoastaan digitaalisessa muodossa.(2) Samoin osa lukijoista – heidän määränsä kasvaa jatkuvasti – valitsee paperisen kirjan sijaan mieluummin sähköisen lukulaitteen. Nuorimmat lukijat eivät ole koskaan edes ottaneet tavakseen lukea paperista kirjaa.

3.        Jos kirjastot eivät sopeudu tähän kehitykseen, ne voivat joutua toisarvoiseen asemaan ja menettää valmiutensa toimia sivistyksen levittäjinä, mikä on ollut niiden tehtävänä vuosituhansien ajan. Kirjastojen toiminnan uudistamiseen sopivan sääntelykehyksen kehittämisestä on keskusteltu jo jonkin aikaa niin alan toimijoiden kesken kuin oikeuskirjallisuudessakin.(3) Keskustelujen ytimenä on kysymys siitä, onko kirjastoilla oikeus – ja millä oikeudellisella perusteella – lainata sähköisiä kirjoja. Käsiteltävän asian myötä unionin tuomioistuin voi antaa oikeudellisen vastauksen.

 Asiaa koskevat oikeussäännöt

 Unionin oikeus

 Direktiivi 2001/29/EY

4.        Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa 22.5.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/29/EY(4) 1 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 2 kohdan b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Muissa kuin 11 artiklassa [jolla tehdään teknisiä mukautuksia joihinkin tekijänoikeusdirektiiveihin] tarkoitetuissa tapauksissa tämä direktiivi ei aiheuta muutoksia eikä millään tavoin vaikuta voimassa oleviin yhteisön säädöksiin, jotka koskevat:

– –

b)      vuokrausoikeutta, lainausoikeutta ja tiettyjä tekijänoikeuden lähioikeuksia henkisen omaisuuden alalla.”

5.        Mainitun direktiivin 2 artiklan, jonka otsikko on ”Kappaleen valmistamista koskeva oikeus”, a alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että yksinoikeus sallia tai kieltää suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi, millä keinoilla ja missä muodossa tahansa kokonaan tai osittain tapahtuva kappaleen valmistaminen on:

a)      tekijöillä teostensa osalta;”

6.        Saman direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Oikeus välittää yleisölle teoksia ja oikeus saattaa muu aineisto yleisön saataviin”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa langallinen tai langaton välittäminen yleisölle, mukaan lukien teosten saattaminen yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teokset saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana.”

7.        Direktiivin 2001/29 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Levitysoikeus”, säädetään seuraavaa:

”1.      Jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa alkuperäiskappaleiden ja niiden kopioiden levitys yleisölle missä muodossa tahansa myymällä tai muutoin.

2.      Levitysoikeus ei sammu yhteisössä teoksen alkuperäiskappaleen tai sen kopioiden osalta, paitsi kun on kyseessä yhteisössä tapahtuva kohteen ensimmäinen myynti tai muu omistusoikeuden siirto, jonka oikeudenhaltija suorittaa itse tai joka suoritetaan hänen suostumuksellaan.”

8.        Mainitun direktiivin 5 artiklan, jonka otsikko on ”Poikkeukset ja rajoitukset”, 1 kohdassa ja 2 kohdan c alakohdassa säädetään seuraavaa:

”1.      Edellä 2 artiklassa säädetty kappaleen valmistamista koskeva oikeus ei koske sellaista 2 artiklassa tarkoitettua tilapäistä kappaleen valmistamista, joka on väliaikaista tai satunnaista sekä erottamaton ja välttämätön osa teknistä prosessia ja jonka ainoa tarkoitus on mahdollistaa:

– –

b)      sen laillinen käyttö,

ja jolla ei ole itsenäistä taloudellista merkitystä.

2.      Jäsenvaltiot voivat säätää poikkeuksista tai rajoituksista 2 artiklassa säädettyyn kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen seuraavissa tapauksissa:

– –

c)      kun kyseessä on välitöntä tai välillistä taloudellista tai kaupallista etua tavoittelemattomien yleisölle avointen kirjastojen, oppilaitosten tai museoiden taikka välitöntä tai välillistä taloudellista tai kaupallista etua tavoittelemattomien arkistojen suorittama tarkoin määritelty kappaleen valmistaminen”.

 Direktiivi 2006/115/EY

9.        Vuokraus- ja lainausoikeuksista sekä tietyistä tekijänoikeuden lähioikeuksista henkisen omaisuuden alalla 12.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/115/EY(5) 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Yhdenmukaistamisen kohde”, säädetään seuraavaa:

”1.      Jollei 6 artiklasta muuta johdu, jäsenvaltioiden on tämän luvun [I luku, jonka otsikko on ”Vuokraus- ja lainausoikeudet”] säännösten mukaisesti säädettävä oikeudesta sallia tai kieltää tekijänoikeudella suojattujen teosten alkuperäiskappaleiden ja kopioiden sekä muiden 3 artiklan 1 kohdassa mainittujen kohteiden vuokraus ja lainaus.

2.      Edellä 1 kohdassa tarkoitetut oikeudet eivät sammu tekijänoikeudella suojattujen teosten alkuperäiskappaleiden tai kopioiden taikka muiden 3 artiklan 1 kohdassa mainittujen kohteiden myynnin tai muun levityksen johdosta.”

10.      Mainitun direktiivin 2 artiklan, jonka otsikko on ”Määritelmät”, 1 kohdan b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä:

– –

b)      ’lainauksella’ tarkoitetaan saataville saattamista rajoitetuksi ajaksi ilman suoraa tai välillistä taloudellista tai kaupallista etua, kun se tapahtuu yleisölle avointen laitosten välityksellä;”

11.      Saman direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Oikeudenhaltijat sekä vuokraus- ja lainausoikeuksien kohde”, 1 kohdan a alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Yksinoikeus sallia tai kieltää vuokraus ja lainaus kuuluu seuraaville:

a)      tekijälle tämän teoksen alkuperäiskappaleen ja kopioiden osalta”

12.      Saman direktiivin 6 artiklan, jonka otsikko on ”Poikkeus yksinoikeudesta lainata yleisölle”, 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.      Jäsenvaltiot voivat poiketa 1 kohdassa säädetystä yksinoikeudesta lainata yleisölle, jos ainakin tekijät saavat korvauksen tästä lainauksesta. Jäsenvaltiot voivat vapaasti vahvistaa tämän korvauksen ottaen huomioon kulttuurin edistämistä koskevat tavoitteensa.

– –

3.      Jäsenvaltiot voivat vapauttaa tietyt laitosten ryhmät 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun korvauksen maksamisesta.”

 Alankomaiden oikeus

13.      Alankomaiden tekijänoikeuslain (Auteurswet) 12 §:n 1 momentin 3 kohdassa ja 3 momentissa säädetään lainausoikeudesta. Saman lain 15c §:n 1 momentissa säädetään yleisölle lainausta koskevasta poikkeuksesta.

 Pääasian tosiseikat, menettely ja ennakkoratkaisukysymykset

14.      Sähköisten kirjojen lainausta kirjastoista koskeva keskustelu käy vilkkaana useissa jäsenvaltioissa, niin myös Alankomaissa. Opetus-, kulttuuri- ja tiedeministeriön tilaaman raportin perusteella on tehty päätelmä, jonka mukaan sähköisten kirjojen lainaus ei kuulu yksinomaiseen lainausoikeuteen niiden säännösten tarkoittamalla tavalla, joilla direktiivi 2006/115 on saatettu osaksi Alankomaiden oikeutta. Näin ollen sähköisten kirjojen lainaus yleisistä kirjastoista ei voi saada mainitun direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua poikkeusta, joka on niin ikään saatettu osaksi Alankomaiden oikeutta. Hallitus on laatinut tämän lähtökohdan pohjalta esityksen kirjastolaiksi.

15.      Kaikki alankomaalaiset yleiset kirjastot yhdistävä yhdistys ja pääasian kantaja Vereniging Openbare Bibliotheken (jäljempänä VOB) ei kuitenkaan yhdy tähän kantaan. Vakuuttuneena siitä, että Alankomaiden oikeuden asiaa koskevia säännöksiä on sovellettava myös digitaaliseen lainaukseen, se on haastanut pääasiassa vastaajana olevan Stichting Leenrecht -säätiön – jonka tehtävänä on vastata yleisölle lainausta koskevaan poikkeukseen perustuvan tekijöiden korvauksen perimisestä – ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen saadakseen vahvistustuomion, jossa todettaisiin keskeisesti seuraavaa: ensinnäkin, että sähköisten kirjojen lainaus kuuluu lainausoikeuden alaan, toiseksi, että sähköisten kirjojen saattaminen saataville rajoittamattomaksi ajaksi merkitsee levitysoikeutta koskevissa säännöksissä tarkoitettua myyntiä, sekä kolmanneksi, että sähköisten kirjojen lainaus yleisistä kirjastoista tekijöille maksettavaa kohtuullista korvausta vastaan ei loukkaa tekijöiden oikeuksia.

16.      VOB lisää, että sen kanne koskee lainausmallia, jota ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kutsuu nimellä ”one copy one user”. Tässä mallissa lainaaja lataa kirjaston käytössä olevan sähköisen kirjan lainausajaksi, jonka aikana muut kirjaston käyttäjät eivät voi käyttää sitä. Lainausajan päätyttyä kyseinen lainaaja ei voi enää lukea kirjaa, jolloin muut voivat taas automaattisesti lainata sitä. VOB on toisaalta todennut haluavansa rajata kanteensa alan ”romaaneihin, novellikokoelmiin, elämäkertoihin, matkakertomuksiin sekä lasten- ja nuortenkirjoihin”.

17.      Pääasian väliintulijoina ovat yhtäältä kirjallisten teosten tekijöitä edustava tekijänoikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista vastaava järjestö Stichting Lira (jäljempänä Lira) sekä kuvataiteen teosten tekijöitä edustava tekijänoikeuksien kollektiivisesta hallinnoinnista vastaava järjestö Stichting Pictoright (jäljempänä Pictoright), jotka molemmat tukevat VOB:n vaatimuksia, sekä toisaalta kustantajien yhdistys Vereniging Nederlands Uitgeversverbond (jäljempänä VNU), joka tukee päinvastaista kantaa.

18.      Rechtbank Den Haag (Haagin alioikeus, Alankomaat), jonka mukaan vastaus VOB:n vaatimuksiin riippuu unionin oikeuden säännösten tulkinnasta, on esittänyt unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Onko direktiivin 2006/115 1 artiklan 1 kohtaa, 2 artiklan 1 kohdan b alakohtaa ja 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että niissä tarkoitetulla ”lainauksella” tarkoitetaan myös yleisölle avoimen laitoksen ilman suoraa tai välillistä taloudellista tai kaupallista etua harjoittamaa tekijänoikeudella suojattujen romaanien, novellikokoelmien, elämäkertojen, matkakertomusten, lastenkirjojen ja nuortenkirjojen saattamista saataville

–        asettamalla digitaalisessa muodossa oleva kappale (valmistettu kappale A) laitoksen palvelimelle ja mahdollistamalla sen, että käyttäjä voi lataamalla tuon kappaleen valmistaa siitä kappaleen omalle tietokoneelleen (valmistettu kappale B),

–        kun kappale, jonka käyttäjä valmistaa lataamisen aikana (valmistettu kappale B), ei ole enää käytettävissä rajoitetun ajan kuluttua, ja

–        kun muut käyttäjät eivät voi tuona aikana ladata kappaletta (valmistettu kappale A) tietokoneelleen?

2)      Jos ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava myöntävästi, onko direktiivin 2006/115 6 artikla ja/tai jokin muu unionin oikeuden säännös esteenä sille, että jäsenvaltiot asettavat direktiivin 2006/115 6 artiklassa säädetyn lainausoikeuden rajoituksen soveltamisen edellytykseksi sen, että teoksen kappale, jonka laitos on saattanut saataville (valmistettu kappale A), on saatettu markkinoille kappaleen Euroopan unionissa tapahtuneen ensimmäisen myynnin tai muun omistusoikeuden siirron kautta, jonka on suorittanut oikeudenhaltija tai joka on suoritettu hänen suostumuksellaan direktiivin 2001/29 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla?

3)      Jos toiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava kieltävästi, asetetaanko direktiivin 2006/115 6 artiklassa muita vaatimuksia laitoksen saataville saattaman kappaleen (valmistettu kappale A) alkuperälle, kuten vaatimusta siitä, että kyseinen kappale on saatu laillisesta lähteestä?

4)      Jos toiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava myöntävästi, onko direktiivin 2001/29 4 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että siinä tarkoitetulla aineiston ”ensimmäisellä myynnillä tai muulla omistusoikeuden siirrolla” tarkoitetaan myös tekijänoikeudella suojattujen romaanien, novellikokoelmien, elämäkertojen, matkakertomusten, lastenkirjojen ja nuortenkirjojen digitaalisten kappaleiden saataville saattamista etälatauksen kautta rajoittamattomaksi ajaksi käyttöä varten?”

19.      Ennakkoratkaisupyyntö saapui unionin tuomioistuimeen 17.4.2015. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet VOB, VNU, Lira, Pictoright, Saksan, Kreikan, Ranskan, Italian, Latvian, Portugalin ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset sekä Euroopan komissio. VOB, VNU, Lira, Pictoright, Tšekin, Kreikan ja Ranskan hallitukset sekä komissio olivat edustettuina 9.3.2016 pidetyssä suullisessa käsittelyssä.

 Asian tarkastelu

20.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt neljä ennakkoratkaisukysymystä. Ensimmäinen on keskeisen tärkeä, sillä se koskee sitä, voiko sähköisten kirjojen lainaus kuulua direktiivin 2006/115 alaan. Jos tähän ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi, muut kysymykset menettävät merkityksensä. Keskityn siten tarkastelussani ensimmäiseen kysymykseen. Toinen, kolmas ja neljä kysymys koskevat edellytyksiä, jotka sähköisten kirjojen on täytettävä, jotta niitä voidaan mahdollisesti lainata yleisölle lainausta koskevan poikkeuksen yhteydessä. Käsittelen niitä lyhyesti yhdessä.

 Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys

 Alustavat huomiot

21.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään pääasiallisesti, onko direktiivin 2006/115 1 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä saman direktiivin 2 artiklan 1 kohdan b alakohdan kanssa, tulkittava siten, että mainitussa artiklassa vahvistetun lainausoikeuden alaan kuuluu se, että yleiset kirjastot saattavat sähköisiä kirjoja yleisön saataville rajoitetuksi ajaksi.

22.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin rajaa VOB:n nostamassa kanteessa määritellyn pääasian kohteen mukaisesti kysymyksenä ”romaaneihin, novellikokoelmiin, elämäkertoihin, matkakertomuksiin sekä lasten- ja nuortenkirjoihin”. Vaikka käsiteltävän asian problematiikka voidaan aivan hyvin mielestäni rajata lainausoikeudella suojatuissa eri aineistoryhmissä yksistään sähköisiin kirjoihin,(6) sitä on minusta vaikea rajata ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tekemällä tavalla. Kirjallisten teosten ryhmän erottaminen omaksi ryhmäkseen, kuten mainittu tuomioistuin tekee, ei näet mielestäni perustu mihinkään sellaiseen objektiiviseen kriteeriin, jolla sille varattava erillinen oikeudellinen kohtelu olisi perusteltavissa. Ratkaisua, jonka unionin tuomioistuin johtaa vastauksesta ennakkoratkaisukysymykseen, on siten sovellettava erotuksetta kaikkiin kirjallisiin lajityyppeihin kuuluviin sähköisen kirjan muodossa oleviin teoksiin.

23.      Direktiivin 2006/115 tulkinnalla on mielestäni välttämättä voitava vastata nyky-yhteiskunnan tarpeisiin niin, että asiaan liittyvät eri intressit on mahdollista sovittaa yhteen. Tulkinnan on myös samalla oltava yhdenmukainen Euroopan unionin kansainvälisten velvoitteiden kanssa sekä vastattava unionin muiden säädösten logiikkaa tekijänoikeuksien alalla. Käsittelen jäljempänä näitä eri pulmakysymyksiä.

 Arvoteoreettiset perusteet, jotka ohjaavat direktiivin 2006/115 tulkintaa nykyhaasteiden valossa

24.      Direktiivi 2006/115 ei ole uusi lainsäädäntötoimi. Kyse on nimittäin vuokraus- ja lainausoikeuksista sekä tietyistä tekijänoikeuden lähioikeuksista henkisen omaisuuden alalla 19.11.1992 annetun neuvoston direktiivin 92/100/ETY(7) kodifioinnista; tämä on toinen johdetun oikeuden kahdesta ensimmäisestä säädöksestä tekijänoikeuden alalla.(8) Lainausoikeuden osalta direktiiviä ei ole milloinkaan muutettu aineellisesti, ei silloin, kun se laadittiin uudelleen direktiivillä 2006/115, eikä tätä ennen. Lainausoikeutta koskevat voimassa olevat säännökset ovat siis aineellisesti samat kuin vuonna 1992 annetut.

25.      Minusta on selvää, ettei unionin lainsäätäjä ollut tuolloin ajatellut sisällyttää sähköisten kirjojen lainausta direktiivin 92/100 lainauskäsitteeseen, sillä sähköisten kirjojen kaupallisesti käyttökelpoinen teknologia oli tuolloin vasta aluillaan. Kun komissio on vielä nimenomaisesti sulkenut mainitun direktiivin perusteluissa pois sen, että sitä voitaisiin soveltaa lataamalla tapahtuvaan teosten saattamiseen yleisön saataville, se viittasi yksinomaan äänitteisiin ja videotallenteisiin.(9) Kirjojen latausta koskevaa kysymystä ei siinä edes mainita.

26.      Tarkoittaako tämä sitä, että direktiivin 2006/115 säännöksiä on vielä nykyäänkin tulkittava siten, että sähköisten kirjojen lainaus ei kuulu siinä tarkoitettuun lainauskäsitteeseen? Minusta ei, ja tähän on kolme syytä.

27.      Ensinnäkin minusta on välttämätöntä antaa säädöksille tulkinta, joissa otetaan huomioon teknologian, markkinoiden ja käytäntöjen kehittyminen, eikä näitä säädöksiä pidä sitoa menneisyyteen liian jäykällä tulkinnalla.(10)

28.      Tällainen tulkinta, jota voidaan kutsua ”dynaamiseksi” tai ”kehittyväksi”, on minusta välttämätön varsinkin aloilla, joilla tekninen kehitys näkyy voimakkaasti, kuten tekijänoikeusalalla. Kehitys on näet nykyisin niin nopeaa, että se on helposti lainsäädäntöprosessia edellä, minkä vuoksi pyrkimykset säännösten mukauttamiseksi lainsäädäntöteitse menevät usein hukkaan, ja säädökset ovat vanhentuneita jo niiden antamishetkellä tai pian sen jälkeen. Direktiivi 2006/115 on erinomainen esimerkki tästä ilmiöstä. Sen säännökset, jotka koskevat vuokrausta ja joilla oli tarkoitus säännellä kasettien sekä CD- ja DVD-levyjen vuokrausmarkkinoita, ovat nykyisin vanhentuneita, koska äänitteiden ja videotallenteiden vuokraus on ainakin Euroopan markkinoilta hävinnyt lähes kokonaan niiden online-saatavuuden vuoksi.(11) Tämä oikeussääntöjen vanhentuminen nykytodellisuuden valossa synnyttää usein tulkintaongelmia, epätietoisuutta tai oikeudellisia tyhjiöitä. Siten ainoastaan sopivalla oikeudellisella tulkinnalla voidaan varmistaa kulloisenkin lainsäädännön tehokkuus tämän alan nopeassa teknisessä ja taloudellisessa kehityksessä.

29.      Tämänkaltainen lähestymistapa näyttää vastaavan myös lainsäätäjän aikomuksia tämän antaessa unionin oikeussääntöjä tekijänoikeusalalla. Direktiivin 2006/115 johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa todetaankin, että ”tekijänoikeus – – on mukautettava uusiin taloudellisiin tosiseikkoihin – –”. Samankaltainen pyrkimys mukautua uuteen tekniseen ja taloudelliseen todellisuuteen ilmenee direktiivin 2001/29 – joka on edelleen tärkein unionin säädös tekijänoikeusalalla – johdanto-osan toisesta, viidennestä ja kahdeksannesta perustelukappaleesta. Voidaankin kysyä, kuinka säädösten mukauttaminen ja ”päivitys” voidaan taata muutoin kuin niiden tarkoituksenmukaisella tulkinnalla?

30.      Sähköisten kirjojen lainaus on paperisten kirjojen lainauksen nykyaikainen vastine. En ole samaa mieltä käsiteltävässä asiassa esitetystä argumentista, jonka mukaan sähköisen ja perinteisen kirjan välillä tai niiden lainauksen välillä olisi perustavanlaatuinen ero. Sähköinen kirja on tietenkin ulkomuodoltaan erilainen, ehkä kätevämpi tietyissä tilanteissa (ei kaikissa), ja se mahdollistaa tietyt toiminnot, kuten sanojen ja käännösten haut, joita paperinen kirja ei mahdollista. Nämä ominaisuudet ovat kuitenkin toisarvoisia, ja niiden merkitys riippuu käyttäjien omakohtaisista mieltymyksistä. Sama koskee argumenttia, jonka mukaan digitaalisen lainauksen keskeisenä etuna on, ettei lainaajan tarvitse mennä kirjastoon, koska lainaus tapahtuu etänä. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että jotkut menevät mieluummin kirjastoon päästäkseen ihmisten ilmoille.

31.      Ratkaisevaa tässä on kuitenkin mielestäni seuraava objektiivinen seikka: kun lainaaja lainaa kirjastosta perinteisen tai sähköisen kirjan, hän haluaa tutustua kirjan sisältöön säilyttämättä siitä itsellään kopiota. Tässä mielessä paperinen ja sähköinen kirja eivät eroa toisistaan merkittävästi, kuten ei niiden lainaustapakaan.

32.      Direktiivin 2006/115 tulkinnassa on siten otettava huomioon tämä todellisuus sovittamalla sähköisten ja perinteisten kirjojen lainausta koskevat oikeudelliset puitteet toisiinsa.

33.      Toiseksi on sanottava, että tekijänoikeuden pääasiallinen tavoite on tekijöiden intressien suojaaminen. Ei ole mikään sattuma, että tekijöiden intressejä edustavat järjestöt Lira ja Pictoright osallistuvat pääasiaan väliintulijoina VOB:n vaatimuksia tukeakseen. Tämä selittyy sähköisten kirjojen lainausmarkkinoilla tätä nykyä vallitsevalla logiikalla, joka voi tosin tuntua järjen vastaiselta.

34.      Tällaiset markkinat ovat näet olemassa, sillä kirjastoista voi todella lainata kirjoja digitaalisessa muodossa. Koska tämän lainausmuodon ei kuitenkaan katsota kuuluvan direktiivissä 2006/115 tarkoitettuun lainauskäsitteeseen, se ei myöskään voi saada mainitun direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua yleisölle lainausta koskevaa poikkeusta. Sähköisten kirjojen lainaus onkin hoidettu kirjastojen ja kustantajien välisillä käyttölupasopimuksilla. Kustantajat antavat kirjastojen käyttöön tässä tarkoituksessa erikseen neuvoteltuun hintaan sähköisiä kirjoja, joita kirjastoilla on oikeus lainata lukijoille. Liran ja Pictorightin väitteiden mukaan näistä sopimussuhteista hyötyvät etupäässä kustantajat tai muut sähköisten kirjojen kaupan väliportaat, eivätkä tekijät saa asianmukaista korvausta.

35.      Jos sitä vastoin digitaalinen lainaus katsottaisiin kuuluvaksi direktiivin 2006/115 alaan ja siten myös sen 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen alaan, tekijät saisivat tämän perusteella korvauksen mainittuun säännökseen sisältyvän vaatimuksen mukaisesti sen korvauksen lisäksi, joka perustuu kirjojen myyntiin ja joka on kustantajien kanssa tehdyistä sopimuksista riippumaton.

36.      Direktiivin 2006/115 tulkinta, jonka mukaan digitaalinen lainaus kuuluu lainauksen käsitteeseen, ei ensinnäkään vahingoittaisi tekijöiden intressejä vaan päinvastoin mahdollistaisi niiden entistä tehokkaamman suojaamisen yksistään markkinalakien ohjaamassa nykymaailmassa.

37.      Kolmanneksi todettakoon, että tämän ratkaisuehdotuksen johdanto-osassa mainitsemieni huomioiden perusteella kallistun direktiivin 2006/115 sellaisen tulkinnan puolelle, jossa otetaan huomioon tekninen kehitys. Kirjastot ovat kautta aikojen lainanneet kirjoja joutumatta pyytämään siihen lupaa. Kaikkien kirjastojen ei ole edes tarvinnut ostaa omaa kappalettaan, koska niillä on vapaakappaleoikeus. Tämä perustuu siihen, ettei kirjaa pidetä tavanomaisena kauppatavarana ja ettei kirjallisissa luomuksissa ole kyse pelkästä taloudellisesta toiminnasta. Kirjastojen merkitys sivistyksen vaalijana sekä väylänä sivistykseen ja tieteelliseen tietoon on aina mennyt pelkkien taloudellisten näkökohtien edelle.

38.      Kirjastojen on näin digitaalisella aikakaudella voitava edelleen täyttää tehtävänsä, joka niillä oli sivistyksen vaalijana ja levittäjänä silloin, kun kirja oli olemassa vain paperimuodossa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä ole mahdollista yksistään markkinalakien ohjaamassa maailmassa. Varsinkaan yleisillä kirjastoilla ei ensinnäkään ole aina varoja hankkia sähköisiä kirjoja ja niiden lainausoikeutta kustantajien vaatimaan korkeaan hintaan. Tämä koskee erityisesti kirjastoja, jotka toimivat vähävaraisten alueilla eli juuri siellä, missä kirjaston merkitys on suurin. Toisekseen kustantajat ja sähköisten kirjojen kaupan väliportaat suhtautuvat usein kitsaasti kirjastojen kanssa tehtäviin sopimuksiin, jotka mahdollistaisivat digitaalisen lainauksen. Ne näet pelkäävät, että digitaalinen lainaus vahingoittaa niiden intressejä myyntiä vähentämällä tai siten, että ne menettävät mahdollisuutensa kehittää omia kaupallisia mallejaan, joilla sähköisiä kirjoja levitetään rajoitetuksi ajaksi. Näin ollen ne joko rajoittavat sopimusteitse kirjastojen mahdollisuuksia lainata sähköisiä kirjoja esimerkiksi ottamalla käyttöön lainausten enimmäismäärän tai kirjan julkaisun jälkeisen ajanjakson, jonka aikana lainaaminen ei ole mahdollista, tai kieltäytyvät sopimussuhteista kirjastojen kanssa.(12)

39.      Jos siis kirjastot eivät voi hyödyntää yksinomaista lainausoikeutta koskevaan poikkeukseen perustuvia erioikeuksia, ne saattavat menettää valmiutensa hoitaa digitaalisessa ympäristössä sitä tehtäväänsä, joka niillä on aina ollut paperikirjan todellisuudessa.

40.      Olen edellä esitettyjen syiden vuoksi sitä mieltä, ettei direktiivissä 2006/115 tarkoitetun lainauksen käsitteen tulkinnassa pidä rajoittua siihen, mikä unionin lainsäätäjän mahdollinen tarkoitus on ollut antaessaan alun perin tämän direktiivin (siis direktiivin 92/100), vaan käsitteelle on annettava määritelmä, joka on sopusoinnussa tekniikoiden ja markkinoiden myöhemmän kehityksen kanssa. Seuraavaksi on syytä tutkia, perustuuko tällainen tulkinta itse direktiivin 2006/115 säännösten sanamuotoon ja onko se johdonmukainen unionin muiden tekijänoikeusalan oikeussääntöjen sekä unionin kansainvälisten velvoitteiden kanssa.

 Ehdotetun tulkinnan merkitys voimassa olevien oikeussääntöjen valossa

–       Direktiivin 2006/115 sanamuoto ja rakenne

41.      Jotta voidaan selvittää, perustuuko ehdotettu tulkinta direktiivin 2006/115 sisältöön ja rakenteeseen, on ensiksi otettava huomioon, mikä on yhtäältä yksinomaisen lainausoikeuden päämäärä ja toisaalta tähän yksinoikeuteen yleisölle lainausta varten tehtävän poikkeuksen päämäärä. Yksinomaisen lainausoikeuden tavoitteena on taata tekijöille asianmukainen korvaus teostensa käytöstä tässä muodossa. Koska sähköisiä kirjoja voidaan nykyään lainata, on minusta täysin johdonmukaista sisällyttää niiden lainaus yksinomaisen lainausoikeuden soveltamisalaan.

42.      Yleisölle lainausta koskevan poikkeuksen päämäärästä olen jo esittänyt argumentteja, jotka puoltavat mielestäni yleisten kirjastojen mahdollisuuksia hyödyntää tätä poikkeusta sähköisten kirjojen lainauksessa.(13)

43.      Toiseksi on syytä pohtia, voidaanko direktiivin 2006/115 sanamuodon perusteella sen säännöksiä, jotka koskevat lainausta, tulkita siten, että lainaus pitää sisällään myös sähköisten kirjojen lainauksen. Muistutukseksi todettakoon, että mainitun direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltioiden on – – säädettävä oikeudesta sallia tai kieltää – – tekijänoikeudella suojattujen teosten alkuperäiskappaleiden ja kopioiden lainaus – –”.(14) Näin ollen voitaisiin esittää, että alkuperäiskappaleiden ja kopioiden maininta rajoittaa lainausoikeuden laajuuden teoksiin, jotka on tallennettu aineelliselle alustalle, jonka kanssa ne lainataan. Tämä sulkisi pois sähköiset kirjat, jotka saatetaan yleensä saataville lataamalla eli ilman yhteyttä aineelliseen alustaan.(15) Tällainen tulkinta ei kuitenkaan ole nähdäkseni oikea.

44.      Tarkasteltavassa säännöksessä tarkoitettua kopiota ei mielestäni pidä rinnastaa yksistään teoksen aineelliseen kappaleeseen. Kopio on näet vain toisintamisen tulos. Teos on olemassa ainoastaan alkuperäiskappaleina ja sen kopioina, jotka ovat alkuperäiskappaleen toisintamisen tulos. Perinteinen kappale, kuten paperimuodossa oleva kirja, liittyy pakostakin aineelliseen alustaan, mutta tämä ei päde sähköiseen kopioon. On muuten mielenkiintoista huomata, että direktiiviä 92/100 koskevan ehdotuksen ranskankielisessä versiossa ei ole käytetty ilmaisua ”kopio” (copie) vaan juuri ilmaisua ”toisintaminen” (reproduction).(16) Olisi tekijänoikeuden logiikan vastaista väittää, ettei teoksen toisintamisessa ole kyse kopion tekemisestä.

45.      En myöskään usko, että direktiivin 2006/115 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa olevan ilmauksen ”[kohteiden] lainaus” (prêt d’objets) käyttö voisi olla esteenä sellaiselle direktiivin tulkinnalle, joka kattaa myös sähköisten kirjojen lainauksen. Ensinnäkään sanaa ”kohteet” ei näet ole lisätty kaikkiin kieliversioihin, vaan päinvastoin useimmissa kieliversioissa on tyydytty vain ilmaukseen ”lainaus”.(17) Toisaalta direktiivissä 2006/115 käytetään ilmausta ”kohteet” tarkoittamaan kaikkia saman direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa lueteltuja vuokraus- ja lainausoikeuksien kohteita.(18) Tällä ilmauksella ei siis ole omaa erillistä merkitystä, joka eroaa teosten osalta käytetyistä ilmauksista ”alkuperäiskappale” ja ”kopiot”.

46.      Kolmanneksi on todettava Ranskan hallituksen esittämästä argumentista, jonka mukaan poikkeusten tiukan tulkinnan periaate on esteenä lainauksen käsitteen alan ulottamiselle sähköisten kirjojen lainaukseen, että tässä on tulkittava sääntöä eikä poikkeusta, toisin sanoen direktiivin 2006/115 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun lainausoikeuden laajuutta.

47.      Direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohdassa säädetystä poikkeuksesta on lisäksi syytä muistuttaa, että vaikka poikkeuksia tekijänoikeuksista on tulkittava tiukasti, tulkinnan on kuitenkin mahdollistettava poikkeuksen tehokkaan vaikutuksen säilyminen ja sen tavoitteen saavuttaminen.(19) Lainauskäsitteen liian rajoittava tulkinta vaikuttaisi mainitun poikkeuksen tehokkaaseen vaikutukseen ja tavoitteeseen sähköisten kirjojen lainauksen yhteydessä.

48.      Olen edellä esitetyistä syistä sitä mieltä, ettei lainauskäsitteen tulkinta niin, että se pitää sisällään myös sähköisten kirjojen lainauksen, ole direktiivin 2006/115 päämäärän eikä sanamuodon vastainen.

–       Tekijänoikeusjärjestelmän johdonmukaisuus unionin oikeudessa

49.      VNU sekä Saksan ja Ranskan hallitukset ovat esittäneet käsiteltävässä asiassa, että direktiivissä 2006/115 tarkoitetun lainauksen käsitteen soveltamisalan ulottaminen sähköisten kirjojen lainaukseen on ristiriidassa unionin muiden tekijänoikeusalan säädösten ja etenkin direktiivin 2001/29 kanssa. Niiden mielestä ristiriita on ensinnäkin sanastollinen, sillä joitakin ilmauksia, kuten ”kopio” tai ”kohde”, käytetään digitaalisen lainauksen ajatuksen kanssa ristiriitaisessa merkityksessä. Toiseksi tämänkaltainen lainauskäsitteen laaja tulkinta on ristiriidassa direktiivin 2001/29 3 artiklassa vahvistettujen yleisölle välittämisen oikeuden ja yleisön saataviin saattamisen oikeuden kanssa. Tämän argumentin mukaan sähköisten kirjojen lainaus kuuluu yleisön saataviin saattamisen oikeuteen, johon ei ole direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohdassa säädettyä poikkeusta vastaavaa poikkeusta. Digitaalisen lainauksen sisällyttäminen direktiiviin 2006/115 ja tämän poikkeuksen soveltaminen rikkoisivat siten niiden mielestä direktiivin 2001/29 3 artiklaa.

50.      Ensimmäisestä argumentista huomauttaisin, että jos periaatetta kattavasta sanastollisesta johdonmukaisuudesta unionin tekijänoikeuslainsäädännössä on sovellettava ehdottomasti, olisi syytä omaksua tiettyjen käsitteiden määritelmä, kuten esimerkiksi käsitteiden ”kopio”, ”myynti” ja ”levitys”, jotka perustuvat unionin tuomioistuimen tuomioon Usedsoft.(20) Tämä suuressa jaostossa annettu tuomio, joka koskee tietokoneohjelmien oikeudellisesta suojasta 23.4.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/24/EY(21) tulkintaa, on näet toistaiseksi ainoa tuomio, jossa unionin tuomioistuin on tulkinnut tekijänoikeuden tiettyjä käsitteitä digitaalisessa ympäristössä.

51.      Unionin tuomioistuin on täten katsonut niiden säännösten perusteella, joissa käytetään olennaisilta osiltaan samaa terminologiaa kuin direktiivissä 2001/29,(22) että internetistä lataaminen kohdistuu teoksen kappaleseen, tässä tapauksessa tietokoneohjelmaan,(23) ja että lataus, johon liittyy käyttöoikeuslisenssi rajoittamattomaksi ajaksi, merkitsi kyseisen kappaleen myyntiä, ja tämä johti tuon kappaleen levitysoikeuden raukeamiseen.(24)

52.      Sanastollista johdonmukaisuutta koskevaa periaatetta tiukasti sovellettuna sekä direktiivissä 2001/29 että direktiivissä 2006/115 käytetty ilmaus ”kopio” olisi ymmärrettävä siten, että se pitää sisällään myös digitaaliset kopiot, joihin ei liity aineellista alustaa. Tämän saman periaatteen avulla voitaisiin toisaalta helposti ratkaista pulma, josta käydään oikeuskirjallisuudessa laajaa keskustelua ja josta on kyse myös käsiteltävässä asiassa, toisin sanoen levitysoikeuden raukeamisesta lataamalla tapahtuvan myynnin seurauksena. Koska direktiivin 2001/29 4 artiklan 2 kohta on olennaisilta osiltaan laadittu identtisesti direktiivin 2009/24 4 artiklan 2 kohdan kanssa, sitä olisi täten lähtökohtaisesti myös tulkittava identtisesti.

53.      Jos sitä vastoin katsottaisiin, että samat ilmaisut voivat direktiivin 2001/29 yhteydessä saada tulkinnan, joka poikkeaa unionin tuomioistuimen tuomiossaan Usedsoft direktiivin 2009/24 yhteydessä omaksumasta tulkinnasta, en näe syytä sille, miksei samankaltainen ”sanastollinen autonomia” voisi vallita myös direktiivien 2001/29 ja 2006/115 välillä.(25)

54.      Lisättäköön vielä, ettei tuomiossa Art & Allposters International(26) mielestäni kyseenalaisteta tai rajoiteta millään tavoin tuomioon Usedsoft perustuvia päätelmiä. Ensiksi mainittu tuomiohan koski teoksen siirtoa kemiallisen, ei digitaalisen, prosessin avulla suoraan aineelliselta alustalta (paperi) toiselle aineelliselle alustalle (canvas-kangas). Unionin tuomioistuin totesi juuri tässä yhteydessä tässä tuomiossaan, että vahvistaessaan levitysoikeuden unionin lainsäätäjä halusi antaa tekijöille oikeuden valvoa teoksen sisältävän kunkin aineellisen esineen ensimmäistä saattamista markkinoille,(27) kun taas alustan korvaaminen johtaa uuden (aineellisen) esineen luontiin,(28) jolloin levitysoikeus ei voi raueta.(29) Yksikään tämän asian seikka ei sitä vastoin koskenut kysymystä siitä, voiko levitysoikeus raueta teoksen digitaalisen kopion omistusoikeuden siirron seurauksena.

55.      Edellä 49 kohdassa mainitusta toisesta argumentista, joka koskee yleisölle välittämisen oikeutta ja yleisön saataviin saattamisen oikeutta, on riittävää todeta, että direktiivi 92/100 on annettu ennen direktiiviä 2001/29 ja että tämän jälkimmäisen direktiivin johdanto-osan 20 perustelukappaleen ja 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan se ei aiheuta muutoksia – eikä millään tavoin vaikuta – voimassa oleviin yhteisön säädöksiin, jotka koskevat muun muassa direktiivissä 92/100 (kodifioitu direktiiviksi 2006/115) tarkoitettua lainausoikeutta. Viimeksi mainittu direktiivi on siis erityissäädös direktiiviin 2001/29 nähden. Samankaltainen argumentti oli muuten esitetty tuomion Usedsoft antamiseen johtaneessa asiassa, ja unionin tuomioistuin vastasi siihen samantapaisesti.(30) Sähköisten kirjojen lainauksen pitäminen direktiivissä 2006/115 tarkoitettuna ”lainauksena” ei siis ole ristiriidassa direktiivin 2001/29 3 artiklan kanssa.

56.      Edelleen on väitetty, että sähköisten kirjojen lainaus edellyttää varsinaisen lainauksen lisäksi toisintamista niin kirjastoilta kuin lainaajiltakin, mikä saattaisi loukata direktiivin 2001/29 2 artiklassa vahvistettua tekijöiden yksinoikeutta sallia tai kieltää tällainen toisintaminen.

57.      Kirjastojen suorittama toisintaminen sitä vastoin kuuluu mielestäni direktiivin 2001/29 5 artiklan 2 kohdan c alakohdassa – kun sitä luetaan yhdessä unionin tuomioistuimen tuomion nimeltä ”Technische Universität Darmstadt” kanssa(31) – tarkoitetun kappaleenvalmistusoikeutta koskevan poikkeuksen alaan. Tässä säännöksessä säädetään poikkeuksesta kappaleenvalmistusoikeuteen, kun kyseessä on – – taloudellista etua tavoittelemattomien yleisölle avointen kirjastojen – – suorittama tarkoin määritelty kappaleen valmistaminen”. Unionin tuomioistuin katsoi edellä mainitussa tuomiossa, että mainittua poikkeusta voidaan soveltaa, jotta kirjastot voisivat välittää teoksia yleisölle toisen, direktiivin 2001/29 5 artiklan 3 kohdan n alakohdassa säädetyn poikkeuksen nojalla.(32) Vastaavasti saman direktiivin 5 artiklan 2 kohdan c alakohtaan sisältyvää poikkeusta pitäisi voida soveltaa, jotta kirjastot voisivat saada direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun lainausoikeutta koskevan poikkeuksen.

58.      Lainaajan tietokoneelleen tai jollekin muulle sähköisten kirjojen lukulaitteelle suorittama toisintaminen kirjastosta lainatun kirjan lataamisen aikana taas kuuluu mielestäni direktiivin 2001/29 5 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun pakollisen poikkeuksen alaan. Tällainen toisintaminen on näet väliaikaista, sillä lainaajan laitteelle valmistettu kopio poistuu automaattisesti käytöstä lainausajan päätyttyä. Se on myös liitännäistä ja erottamaton osa teknistä prosessia eli latausta. Lisäksi sen ainoana tavoitteena on mahdollistaa teoksen laillinen käyttö eli käyttö digitaalisen lainauksen yhteydessä, eikä sillä ole itsenäistä taloudellista merkitystä. Tämäntyyppinen toisintaminen täyttää siis direktiivin 2001/29 5 artiklan 1 kohdassa – sellaisena kuin se tulkitaan oikeuskäytännössä – luetellut edellytykset.(33)

59.      Käsiteltävässä asiassa erityisesti Ranskan hallitus on esittänyt argumentin, jonka mukaan aineellisella alustalla olevien kirjojen ja lataamalla levitettävien kirjojen erilainen arvonlisäverokohtelu, jonka unionin tuomioistuin on hyväksynyt tuomioissaan komissio v. Ranska(34) ja komissio v. Luxemburg,(35) osoittaa, etteivät nämä kaksi kirjamuotoa ole keskenään samanarvoiset. Minun on kuitenkin huomautettava ensiksikin, ettei käsiteltävässä asiassa ole kyse siitä, ovatko paperiset ja sähköiset kirjat vertailukelpoisia sinänsä, vaan siitä, voidaanko sähköisten ja perinteisten kirjojen lainausta pitää samanarvoisena. Kuten olen todennut tämän ratkaisuehdotuksen 31 kohdassa, tältä kannalta nämä kaksi lainausmuotoa ovat mielestäni samanarvoisia keskeisten ja objektiivisesti katsoen merkityksellisten ominaisuuksiensa puolesta.

60.      Toiseksi on huomattava, että unionin tuomioistuimen näissä kahdessa tuomiossa vahvistama ratkaisu perustuu unionin arvonlisäverolainsäädännön säännösten sanamuotoon; noissa säännöksissä digitaalisesti tarjottavia suoritteita pidetään palveluina, minkä vuoksi niiden perusteella alennettua arvonlisäverokantaa ei voida soveltaa kirjoihin, joilla ei ole aineellista alustaa. Lainaus on silti aina palvelu riippumatta siitä, onko kyse sähköisestä vai paperisesta kirjasta. Näin ollen oikeuskäytäntöön perustuva erottelu, johon on vedottu, ei päde.

61.      Paperisten ja sähköisten kirjojen välinen erottelu synnyttää toisaalta verotuksen näkökulmasta vakavasti otettavia kysymyksiä siitä, vastaako se neutraalisuusperiaatetta, joka on verotuksen alalla yhdenvertaisuusperiaatteen ilmaus.(36) On aiheellista huomata, että komissio on julkaissut hiljattain arvonlisäveroa koskevan toimintasuunnitelman, jossa nimenomaan aiotaan yhdenmukaistaa sähköisiin kirjoihin ja aikakauslehtiin sovellettava arvonlisäverokanta ja paperisten kirjojen arvonlisäverokanta.(37) Tämä lähestymistapa vahvistaa komission kannan, joka on esitetty myös käsiteltävässä asiassa ja jonka mukaan sähköiset ja paperiset kirjat ovat olennaisilta osiltaan samanarvoiset.

62.      Päättelen edellä esitetyistä havainnoista, että direktiivin 2006/115 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun lainauksen käsitteen tulkinta, joka pitää sisällään myös sähköisten kirjojen lainauksen ja mahdollistaa siten saman direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun lainausoikeutta koskevan poikkeuksen soveltamisen, ei ole millään lailla yhteensopimaton tai ristiriidassa unionin tekijänoikeussäännösten kanssa.

–       Yhdenmukaisuus kansainvälisten velvoitteiden kanssa

63.      Unioni on useiden kansainvälisten tekijänoikeussopimusten sopimuspuoli; näihin kuuluu muun muassa Genevessä 20.12.1996 tehty Maailman henkisen omaisuuden järjestön (WIPO) tekijänoikeussopimus.(38) Johdetun oikeuden toimien on siis oltava yhdenmukaisia – ja niitä on myös tulkittava yhdenmukaisesti – tämän sopimuksen kanssa.(39) Onkin aiheellista selvittää, voiko direktiivin 2006/115 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun lainauksen käsitteen tulkinta, joka pitää sisällään sähköisten kirjojen lainauksen, olla yhdenmukainen tekijänoikeussopimuksen kanssa.

64.      Tekijänoikeussopimuksessa ei ole lainausoikeutta koskevia määräyksiä. Sen 7 artiklassa käsitellään korkeintaan kaupallista vuokrausoikeutta eli tietokoneohjelmien, elokuvateosten ja äänitteille tallennettujen teosten vuokrausta korvausta vastaan.(40) Kyseisessä määräyksessä ei käsitellä yleisölle lainausta sen enempää kuin sähköisiä kirjojakaan.

65.      Lainauksen – ainakin sähköisten kirjojen lainauksen – kuuluminen tekijänoikeussopimukseen perustuu siihen, että siinä on kyse mainitun sopimuksen 8 artiklassa vahvistetun yleisölle välittämistä koskevan oikeuden erityisestä käyttömuodosta.(41) Tämä oikeus on lähtökohtaisesti saatettu osaksi unionin oikeutta direktiivin 2001/29 3 artiklalla. Direktiivi 2006/115 on kuitenkin erityissäädös direktiiviin 2001/29, myös sen 3 artiklaan, nähden.(42)

66.      Tekijänoikeussopimuksen 10 artiklan 1 kohdassa määrätään sopimuspuolten mahdollisuudesta säätää rajoituksia tai poikkeuksia tällä sopimuksella vahvistettuihin oikeuksiin, kunhan kyse on ”tietyistä erityistapauksista, jotka eivät ole ristiriidassa teosten tavanomaisen hyväksikäytön kanssa eivätkä kohtuuttomasti loukkaa tekijän oikeutettuja etuja”. Näitä edellytyksiä kutsutaan yleisesti ”kolmivaiheiseksi testiksi”. Direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu yleisölle lainausta koskeva poikkeus täyttää mielestäni nämä kolme edellytystä sähköisten kirjojen lainauksen osalta.

67.      Edellytyksestä, jonka mukaan poikkeuksen on koskettava tiettyjä erityistapauksia, on ensiksi todettava, että yleisölle lainausta koskeva poikkeus on rajallinen kahdessa mielessä. Se ei koske kaikkia yleisölle välittämisen muotoja vaan yksistään tiettyä muotoa, siis lainausta, toisin sanoen yleisön saataville saattamista rajoitetuksi ajaksi. Toisaalta mainitun poikkeuksen saajat rajoittuvat ainoastaan yleisölle avoimiin laitoksiin (kirjastot), jotka eivät hyödy lainaustoiminnastaan. Yleisölle lainausta koskevalla poikkeuksella pyritään lisäksi yleisen edun mukaiseen oikeutettuun tavoitteeseen, joka on yleisesti ottaen sivistyksen saatavuus kaikille.

68.      Edellytyksestä, jonka mukaan erityistapaukset eivät saa olla ristiriidassa teosten tavanomaisen käytön kanssa, etenkin VNU on väittänyt huomautuksissaan,(43) että toisin kuin paperisten kirjojen perinteinen lainaus, sähköisten kirjojen lainaus lataamalla muistuttaa näiden kirjojen perinteisiä levitysmuotoja siinä määrin, että se on ristiriidassa tekijänoikeuksien tavanomaisen käytön kanssa, koska sillä korvataan liian helposti kirjan hankkiminen markkinoilta. Tämä johtuu VNU:n mukaan lähinnä siitä, ettei digitaalinen lainaus edellytä lainaajan käyntiä kirjastossa, minkä vuoksi se rinnastuu internetistä ostoon, ja koska kirjastosta lainattu sähköinen kirja ei kulu käytössä, siihen liittyy samanlainen piirre kuin ostettuun kirjaan, toisin sanoen se on aina ikään kuin ”uusi”. Myös sähköisten kirjojen toisintamisen helppous laadun siitä kärsimättä lisää sen mahdollisuutta, että niiden käyttö ylittää lainauksen puitteissa sallitun.

69.      Näissä argumenteissa ei kuitenkaan oteta huomioon sähköisten kirjojen lainauksen muita ominaispiirteitä, jotka erottavat sen ostosta. Tällaista lainausta on ensinnäkin rajattu ajallisesti, jolloin se mahdollistaa ainoastaan tutustumisen kirjan sisältöön ilman mahdollisuutta säilyttää siitä kopiota. Koska digitaalisen lainauksen mahdollisuuksia on rajattu kirjastojen käytössä olevien kappaleiden (tai sähköisten kopioiden) määrällä, lainaaja ei toisekseen voi olla varma, voiko hän lainata tietyn sähköisen kirjan juuri haluamanaan ajankohtana. Myös monet tutkimukset osoittavat, että perinteisten tai sähköisten kirjojen lainaus ei vähennä niiden myyntiä vaan päinvastoin mahdollistaa myynnin kasvun, kun lukutottumukset kehittyvät.(44)

70.      Pelkästään se, että osa sähköisten kirjojen kauppiaista on kehittänyt sähköisen vuokrauksen mallia muistuttavia kaupallisia malleja, ei yksistään ole esteenä yleisölle lainausta koskevan poikkeuksen soveltamiselle sähköisiin kirjoihin. Tällä poikkeuksella on näet yleisen edun mukainen oikeutettu tavoite, jota ei voida rajata taloudellisen toiminnan ulkopuolelle jääviin aloihin. Muutoin kaupallinen vuokraus saattaisi syrjäyttää kaiken lainaustoiminnan, olipa kyse sitten aineellisista tai aineettomista tuotteista, jolloin kyseinen poikkeus menettäisi täysin tehokkaan vaikutuksensa.

71.      Se, että kustantajat ja väliportaat tarjoavat kirjastoille digitaalisen lainauksen käyttölupasopimuksia tai kehittävät omia vuokrausmallejaan, joissa vuokraus tarkoittaa aineiston saataville saattamista rajoitetuksi ajaksi, sitä vastoin osoittaa, ettei digitaalinen lainaus sinänsä vahingoita tekijänoikeuksien käyttöä, vaikka toisinaan näin väitetään.

72.      Sähköisten kirjojen lainaukseen liittyvistä riskeistä puolestaan sanottakoon, että nykyisin yleisessä käytössä olevat tekniset suojaustoimenpiteet, kuten kopion automaattinen käytöstä poistuminen lainausajan päätyttyä, tulostuksen mahdottomuus tai lisäkopioiden estäminen, vähentävät huomattavasti näitä riskejä.

73.      Joka tapauksessa halutessaan ottaa käyttöön sähköisten kirjojen yleisölle lainausta koskevan poikkeuksen jäsenvaltioiden tehtävänä on viime kädessä mukauttaa poikkeusta koskevia sääntöjä siten, että tämäntyyppinen lainaus vastaisi tosiasiallisesti ja toiminnallisesti perinteistä lainausta ja ettei se vahingoittaisi tekijänoikeuksien tavanomaista käyttöä. Ratkaisukeinot, kuten pääasiassa kyseessä oleva ”one copy one user” -malli tai teknisten suojaustoimenpiteiden pakollinen käyttö, mahdollistaisivat tähän tavoitteeseen pääsemisen.

74.      Viimeisen kolmannen edellytyksen mukaan poikkeus ei saa perusteettomasti vahingoittaa tekijöiden oikeutettuja etuja. Nämä edut ovat tekijän varallisuusoikeuksien käytöstä puhuttaessa lähinnä taloudellisia. Yksistään markkinalakien ohjaamassa maailmassa tekijöiden valmiudet ajaa etujaan riippuvat ennen kaikkea niiden neuvotteluasemasta kustantajiin nähden. Osalla onkin varmasti valmiudet saada itselleen tyydyttävät ehdot, mutta ei kaikilla, kuten Liran ja Pictorightin näkemys käsiteltävässä asiassa osoittaa. Direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohdassa säädetäänkin tekijöille maksettavasta korvauksesta yleisölle lainausta koskevan poikkeuksen käyttöönottoa silmällä pitäen. Koska tällainen korvaus on riippumaton tekijöiden ja kustantajien välisestä neuvotteluasemasta, tekijöiden oikeutetut edut voidaan turvata, ja korvaus voi olla tekijöille jopa entistäkin edullisempi.

75.      Tekijänoikeussopimuksen 8 artikla, luettuna yhdessä saman sopimuksen 10 artiklan kanssa, ei siis mielestäni ole esteenä direktiivin 2006/115 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun lainauksen käsitteen tulkinnalle siten, että se pitää sisällään myös sähköisten kirjojen lainauksen.

76.      Edelleen voidaan esittää, että direktiiviin 2006/115 sisältyvät ilmaukset ”alkuperäiskappale” ja ”kopio” on ymmärrettävä samalla tavoin kuin tekijänoikeussopimuksen 6 ja 7 artiklassa käytetyt vastaavat ilmaukset ”alkuperäinen teos” ja ”kopio”. Näistä artikloista annetun sopimukseen liitetyn julkilausuman mukaan viimeksi mainituilla ilmauksilla ”tarkoitetaan ainoastaan alustalle tallennettuja teosten kopioita, joita voidaan levittää aineellisina esineinä”.(45) Tämä toisin sanoen jättäisi sähköisten kirjojen lainauksen direktiiviin 2006/115 sisältyvän alkuperäiskappaleiden ja kopioiden lainauksen käsitteen ulkopuolelle.

77.      Nämä tekijänoikeussopimuksen määräykset koskevat kuitenkin levitysoikeutta (6 artikla) ja muun aineiston kuin kirjojen kaupallista vuokrauksen oikeutta (7 artikla). En näin ollen usko, että kyseinen julkilausuma, jota sovelletaan vastaavasti direktiiviin 2006/115, voisi olla esteenä sille, että näitä vastaavia ilmaisuja tulkitaan eri tavoin tekijänoikeussopimuksen 8 artiklan alaan kuuluvan käyttötavan osalta.

78.      Unionin tuomioistuin on katsonut tuomiossaan Usedsoft,(46) jossa oli kyse tietokoneohjelmien levitysoikeudesta, joka kuuluu selvästi kyseisen julkilausuman alaan, että levitysoikeutta ja sen raukeamista koskevaa periaatetta sovelletaan myös lataamisen avulla tapahtuvaan myyntiin, joten tämä voi sitäkin suuremmalla syyllä päteä myös lainaukseen, joka ei kuulu levitysoikeuden sen enempää kuin vuokrausoikeudenkaan alaan.

 Ensimmäistä ennakkoratkaisukysymystä koskeva päätelmä

79.      Edellä esitetyt huomiot voidaan tiivistää seuraavasti. Sähköisten kirjojen lainaaminen yleisistä kirjastoista ei ole tulevaisuutta saati toiveajattelua, vaan se on todella tätä päivää. Jäsenvaltiossa vallalla olevan lainausoikeuden käsitteen rajoittavan tulkinnan vuoksi digitaalinen lainaus on kuitenkin täysin markkinalakien ohjauksessa, toisin kuin perinteisten kirjojen lainaus, johon sovelletaan kirjastoille myötämielistä lainsäädäntöä. Nykyisen lainsäädäntökehyksen mukautettu tulkinta on siten mielestäni välttämätöntä, jotta kirjastot voisivat hyötyä samankaltaisista suotuisista edellytyksistä nykyajan digitaalisessa ympäristössä. Tämänkaltainen tulkinta olisi yleisen edun mukainen, koska se mahdollistaisi pääsyn tieteeseen ja sivistykseen, mutta se olisi myös tekijöiden edun mukainen. Se ei myöskään ole millään tavoin ristiriidassa voimassa olevien oikeussääntöjen kirjaimen tai rakenteen kanssa. Päinvastoin vain tällainen tulkinta mahdollistaisi sen, että jäsenvaltiot voivat hoitaa täysipainoisesti niille lainsäätäjän antamaa tehtävää sovittaa tekijänoikeus yhteen tietoyhteiskunnan todellisuuden kanssa.

80.      Näin ollen ehdotan, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan siten, että direktiivin 2006/115 1 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä saman direktiivin 2 artiklan 1 kohdan b alakohdan kanssa, on tulkittava siten, että mainitussa artiklassa vahvistetun lainausoikeuden alaan kuuluu se, että kirjastot saattavat sähköisiä kirjoja yleisön saataville rajoitetuksi ajaksi. Jäsenvaltioiden, jotka haluavat ottaa käyttöön saman direktiivin 6 artiklassa tarkoitetun poikkeuksen sähköisten kirjojen lainauksessa, on varmistettava, etteivät digitaalista lainausta koskevat edellytykset ole ristiriidassa teosten tavanomaisen käytön kanssa eivätkä perusteettomasti vahingoita tekijöiden oikeutettuja etuja.

 Toinen, kolmas ja neljäs ennakkoratkaisukysymys

81.      Toinen, kolmas ja neljäs ennakkoratkaisukysymys, joita on mielestäni tarkasteltava yhdessä, koskevat kirjaston lainaaman kappaleen alkuperään mahdollisesti liitettäviä vaatimuksia, joita kansallisella lainsäätäjällä on oikeus asettaa ottaessaan käyttöön direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu lainausoikeutta koskeva poikkeus sähköisten kirjojen lainausta varten. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee pääasiallisesti, onko kyseistä säännöstä tulkittava siten, että kansallisella lainsäätäjällä on oikeus vaatia, että oikeudenhaltija tai joku muu tämän suostumuksella on asettanut kirjastosta lainatun sähköisen kirjan kopion levitykseen tämän kopion ensimmäisellä myynnillä tai muulla ensimmäisellä omistusoikeuden siirrolla unionissa direktiivin 2001/29 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Jos vastaus on myöntävä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, onko sähköisen kirjan saattamisessa yleisön saataville kyse tällaisesta ensimmäisestä myynnistä tai ensimmäisestä muusta omistusoikeuden siirrosta. Jos sitä vastoin vastaus ensimmäiseen kohtaan on kieltävä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta mahdollisuutta asettaa muita vaatimuksia, kuten lainattavan kappaleen laillista alkuperää koskevan vaatimuksen.

82.      Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen oman toteamuksen – joka sisältyy ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä tehtyyn päätökseen – mukaan nämä kysymykset liittyvät Alankomaiden nykyisten säännösten sanamuotoon, sillä noissa säännöksissä asetetaan tällainen vaatimus paperisten kirjojen yleisölle lainausta koskevan poikkeuksen yhteydessä. Näin ollen tukeutuessaan direktiivin 2001/29 4 artiklan 2 kohtaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ottanut käsiteltävässä asiassa esille kysymyksen levitysoikeuden raukeamisesta. Raukeamismekanismi ei kuitenkaan mielestäni liity lainausoikeuden problematiikkaan, josta on kyse käsiteltävässä asiassa.

83.      Lainausoikeus, sellaisena kuin se mielletään direktiivissä 2006/115, on näet täysin riippumaton levitysoikeuden raukeamisesta. Toisaalta saman direktiivin 1 artiklan 2 kohdan mukaan lainaus- ja vuokrausoikeus ei raukea levitysoikeuden rauettua. Toisin sanoen teoksen kopion ostaminen ei riitä siihen, että sen voisi lainata tai vuokrata vapaasti. Oikeus kyseisen kopion lainaukseen tai vuokraukseen on vielä hankittava erikseen joko oikeudenhaltijan suostumuksella, sopimusteitse tai direktiivin 6 artiklassa tarkoitetun yleisölle lainausta koskevan poikkeuksen nojalla, jos 6 artikla on saatettu osaksi kansallista oikeutta.

84.      Toisaalta levitysoikeuden raukeamista ei suinkaan ole asetettu direktiivissä 2006/115 teoksen lainaus- tai vuokrausoikeuden hankkimisen edellytykseksi. Lainaus- tai vuokrausoikeus voi koskea esimerkiksi teoksia, joita ei ole tarkoitettu yleiseen levitykseen, kuten käsikirjoituksia ja tohtorinväitöskirjoja.

85.      Koska lainaus- tai vuokrausoikeuden hankkiminen tapahtuu tekijän suostumuksella, voidaan olettaa, että tekijän edut ovat tarpeeksi hyvin turvatut. Jos sitä vastoin lainausoikeus perustuu poikkeukseen, sen soveltaminen teoksiin, joita ei ole tarkoitettu julkaistaviksi, saattaisi vahingoittaa tekijöiden oikeutettuja etuja, eikä pelkästään taloudellisia. Näin ollen minusta on perusteltua, että jäsenvaltiot voivat direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen yhteydessä vaatia, että oikeudenhaltija tai joku muu tämän suostumuksella on jo aiemmin saattanut lainattavat sähköiset kirjat yleisön saataville. Tätä rajoitetta ei tietenkään pidä muotoilla niin, että se rajoittaa poikkeuksen ulottuvuutta, ja tämä pätee myös siihen, missä muodossa teokset voidaan lainata.

86.      Teoksen kopion laillisesta alkuperästä puolestaan sanottakoon, että unionin tuomioistuin on jo aiemmin todennut direktiivin 2001/29 5 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetusta yksityistä kopiointia koskevasta poikkeuksesta, ettei poikkeus edellytä, että tekijänoikeuden haltijoiden olisi siedettävä oikeuksiensa loukkauksia, jotka voivat liittyä yksityiskopioiden tekemiseen. Mainittua säännöstä on näin ollen tulkittava siten, ettei se kata tilannetta, jossa yksityiskopiot tehdään laittomasta lähteestä.(47)

87.      Samankaltainen tulkinta on mielestäni vastaavasti tehtävä silloin, kun direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua lainausoikeutta koskevaa poikkeusta sovelletaan sähköisiin kirjoihin. Näin on etenkin siksi, että poikkeuksesta hyötyvät laitokset, jotka ovat suurimmaksi osaksi julkisia ja joiden osalta voidaan vaatia erityistä huolellisuutta lain noudattamisessa. Tätä kysymystä ei nähdäkseni ole tarpeen tarkastella tämän enempää.

88.      Täten ehdotan, että toiseen, kolmanteen ja neljänteen kysymykseen vastataan siten, että direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä sille, että jäsenvaltio, joka on ottanut käyttöön mainitussa säännöksessä tarkoitetun poikkeuksen, vaatii, että oikeudenhaltija tai joku muu tämän suostumuksella on jo aiemmin saattanut mainitun poikkeuksen nojalla lainattavat sähköiset kirjat yleisön saataville, kunhan tätä rajoitetta ei muotoilla poikkeuksen ulottuvuutta rajoittavasti. Samaa säännöstä on tulkittava siten, että sillä tarkoitetaan yksinomaan laillisista lähteistä peräisin olevia sähköisiä kirjoja.

 Ratkaisuehdotus

89.      Ehdotan kaiken edellä esitetyn perusteella, että unionin tuomioistuin vastaa Rechtbank Den Haagin esittämiin kysymyksiin seuraavasti:

1)      Vuokraus- ja lainausoikeuksista sekä tietyistä tekijänoikeuden lähioikeuksista henkisen omaisuuden alalla 12.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/115/EY 1 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä saman direktiivin 2 artiklan 1 kohdan b alakohdan kanssa, on tulkittava siten, että mainitussa artiklassa vahvistetun lainausoikeuden alaan kuuluu se, että kirjastot saattavat sähköisiä kirjoja yleisön saataville rajoitetuksi ajaksi. Jäsenvaltioiden, jotka haluavat ottaa käyttöön saman direktiivin 6 artiklassa tarkoitetun poikkeuksen sähköisten kirjojen lainauksessa, on varmistettava, etteivät digitaalista lainausta koskevat edellytykset ole ristiriidassa teosten tavanomaisen käytön kanssa eivätkä perusteettomasti vahingoita tekijöiden oikeutettuja etuja.

2)      Direktiivin 2006/115 6 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, ettei se ole esteenä sille, että jäsenvaltio, joka on ottanut käyttöön mainitussa säännöksessä tarkoitetun poikkeuksen, vaatii, että oikeudenhaltija tai joku muu tämän suostumuksella on jo aiemmin saattanut mainitun poikkeuksen nojalla lainattavat sähköiset kirjat yleisön saataville, kunhan tätä rajoitetta ei muotoilla poikkeuksen ulottuvuutta rajoittavasti. Samaa säännöstä on tulkittava siten, että sillä tarkoitetaan yksinomaan laillisista lähteistä peräisin olevia sähköisiä kirjoja.


1 – Alkuperäinen kieli: ranska.


2 – Esimerkkinä mainittakoon Stephen Kingin Riding the Bullet (Simon & Schuster 2000) ja Jacek Dukajin Starość Aksolotla (englanninkielinen nimi on The Old Axolotl) (Allegro 2015).


3 – Ks. esim. Davies, P., ”Access v. contract: competing freedoms in the context of copyright limitations and exceptions for libraries”, European Intellectual Property Review, 2013/7, s. 402; Dreier, T., ”Musées, bibliothèques et archives: de la nécessité d’élargir les exceptions au droit d’auteur”, Propriétés intellectuelles, 2012/43, s. 185; Dusollier, S., ”A manifesto for an e-lending limitation in copyright”, Journal of Intellectual Property, Information Technology and E-Commerce Law, 2014/5(3); Matulionyte, R., ”E-lending and a public lending right: is it really a time for an update?”, European Intellectual Property Review, 2016/38(3), s. 132; Siewicz, K., ”Propozycja nowelizacji prawa autorskiego w zakresie działalności bibliotek”, Zeszyty naukowe Uniwersytetu Jagiellońskiego. Prace z prawa własności intelektualnej, 2013/122, s. 54; Zollinger, A., ”Les bibliothèques numériques, ou comment concilier droit à la culture et droit d’auteur”, La semaine juridique. Entreprise et affaires, 2007/25, s. 18.


4 – EYVL 2001, L 167, s. 10.


5 – EUVL 2006, L 376, s. 28.


6 – Eriytetty kohtelu näyttää olevan sallittu direktiivin 2006/115 6 artiklassa, jonka 2 kohdassa säädetään mahdollisuudesta jättää soveltamatta lainausoikeutta äänitteisiin, elokuviin ja tietokoneohjelmiin, kunhan otetaan käyttöön tekijöille maksettava korvaus. Koska äänitteet (myös äänikirjat) ja videotallenteet on yleensä tallennettu aineelliselle alustalle, niiden sisällyttäminen tässä muodossa lainausoikeuden alaan ei ole ongelmallista. Näin ei sitä vastoin ole selvästikään sähköisten kirjojen laita, koska niitä levitetään yleensä vain latauksen kautta.


7 – EYVL 1992, L 346, s. 61.


8 – Toinen on tietokoneohjelmien oikeudellisesta suojasta 14.5.1991 annettu neuvoston direktiivi 91/250/ETY (EYVL 1991, L 122, s. 42).


9 – KOM(90) 586 lopullinen, s. 33–35. Samoin oikeustieteilijät, jotka suhtautuivat hyväksyvästi direktiivin soveltamiseen sähköiseen lainaukseen ja vuokraukseen, eivät harkinneet sitä kirjojen vaan äänitteiden ja videotallenteiden osalta. ”Sähköinen” lainaus oli heidän mielestään rinnastettavissa pikemminkin eräänlaiseen televisiolähetyksen kautta saatavaan ”tilausvideoon” (ks. Reinbothe, J., von Lewinsky, S., The EC directive on rental and lending rights and on piracy, Lontoo 1993, s. 41 ja 42).


10 – Vastaavasti se, että vuodelta 1787 peräisin olevaa Yhdysvaltojen perustuslakia voidaan yhä soveltaa ja että vuodelta 1215 peräisin olevan Magna Cartan tietyt pykälät voivat edelleen kuulua Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan oikeusjärjestykseen, johtuu siitä, että niille ei ole annettu George Washingtonin tai Juhana Maattoman kaudella vallinnutta tulkintaa vaan nykyaikaan sovitettu tulkinta.


11 – Tämä kiihtyvä vanhentumisilmiö koskee myös oikeuskirjallisuutta. Eräs kirjoittaja onkin todennut seuraavaa: ”Tarkasteltaessa – – yli 15 vuotta sitten kirjoitettua kirjaa nimeltä ’Internet et le droit’, interaktiivisesta televisiosta viisi vuotta sitten kirjoittamaani kirjaa tai kolmen vuoden takaista artikkelia teosten säilyttämisestä internetissä, voin harmikseni todeta, kuinka vanhentuneita ne ovat” (Markiewicz, R., ”Internet i prawo autorskie – wykaz problemów i propozycje ich rozwiązań”, Zeszyty naukowe Uniwersytetu Jagiellońskiego. Prace z prawa własności intelektualnej, 2013/121, s. 5). Mitäpä voisi sanoa direktiivistä, jonka alkuperäinen versio on peräisin lähes 25 vuoden takaa?


12 – Ks. digitaalisen lainauksen toimintaa koskevien lisätietojen osalta seuraava raportti: Mount, D., Alankomaiden kansalliskirjastolle Taalunie, Bibnet and Bibliotheek.nl, A Review of Public Library E-Lending Models, joulukuu 2014 (http://stichting.bibliotheek.nl), jota ovat kommentoineet Lira ja Pictoright kirjallisissa huomautuksissaan. Ks. lisäksi Eurooppalaisten kirjasto- ja tietopalveluliittojen kattojärjestön (The European Bureau of Library, Information and Documentation Associations, EBLIDA) kannanotto The Right to E-read, toukokuu 2014, www.eblida.org; em. teos Davies, P.; em. teos Dusollier, S.; Kirjastojen kansainvälinen kattojärjestö (Fédération Internationale des Associations de Bibliothécaires et des Bibliothèques, IFLA), IFLA 2014 eLending Background Paper, www.ifla.org; Fischman Afori, O., ”The Battle Over Public E-Libraries: Taking Stock and Moving Ahead”, International Review of Intellectual Property and Competition Law, 2013, s. 392; em. teos Matulionyte, R.; O’Brien, D. R., Gasser, U., Palfrey ja J., ”E-books in Libraries, A Briefing Document developed in preparation for a Workshop on E-Lending in Libraries”, Berkman Center Research Publication nro 2012-15 (koskee Yhdysvaltojen markkinoita).


13 – Ks. erityisesti tämän ratkaisuehdotuksen 33–39 kohta.


14 – Kursivointi tässä.


15 – Alustalla tarkoitetaan yhtäältä sähköisen kirjan saataville asettavan elimen palvelinta ja toisaalta käyttäjän tietokonetta tai muuta digitaalista laitetta. Yhteys aineelliseen alustaan siis keskeytyy latauksen ajaksi.


16 – KOM(90) 586 lopullinen (EYVL 1990, C 53, s. 35). Tätä arviointia vahvistaa myös direktiivin 2006/115 saksankielinen versio, jossa käytetään ilmausta ”Vervielfältigungsstück” (”toisintamiskappale”), jolla viitataan toisintamiseen (”Vervielfältigung” – ks. direktiivin 2001/29 saksankielinen versio, 2 artikla). Ks. vastaavasti myös Gautrat, P., ”Prêt public et droit de location: l’art et la manière”, RTD Com., 2008, s. 752 (16 kohta).


17 – Ks. esim. saksan, puolan ja englannin kieliversiot.


18 – Toisin sanoen alkuperäisteokset ja niiden kopiot, esitysten tallennukset, äänitteet ja elokuvat.


19 – Ks. erityisesti tuomio 4.10.2011, Football Association Premier League ym. (C-403/08 ja C-429/08, EU:C:2011:631, 163 kohta) ja tuomio 3.9.2014, Deckmyn ja Vrijheidsfonds (C-201/13, EU:C:2014:2132, 23 kohta).


20 – Tuomio 3.7.2012 (C-128/11, EU:C:2012:407).


21 – EUVL 2009, L 111, s. 16.


22 – Tämä koskee pääasiassa ilmaisuja ”kopio”, ”toisintaminen” ja ”myynti”.


23 – Tuomio 3.7.2012, Usedsoft (C-128/11, EU:C:2012:407, erityisesti 35, 37 ja 47 kohta).


24 – Tuomio 3.7.2012, Usedsoft (C-128/11, EU:C:2012:407, 47 ja 48 kohta).


25 –      Tätä toteamusta ei nähdäkseni ole osoitettu vääräksi juuri hiljattain, 31.5.2016 annetussa tuomiossa Reha Training (C-117/15, EU:C:2016:379). Tässä asiassa unionin tuomioistuinta pyydettiin lausumaan väitteestä, että sen oikeuskäytännössä on tulkittu eri tavoin yhtäältä direktiivissä 2001/29 ja toisaalta direktiivissä 2006/115 olevaa käsitettä ”yleisölle välittäminen”. Unionin tuomioistuin totesi aiemman tuomion sanamuotoa käyttäen, että näissä kahdessa direktiivissä käytetyillä käsitteillä on oltava sama merkitys, ellei unionin lainsäätäjä ole täsmällisessä lainsäädäntöyhteydessä ilmaissut toisenlaista tahtoa (28 kohta). Sitä, että käsitettä ”yleisölle välittäminen” on tulkittava samalla tavoin näissä direktiiveissä, ei mielestäni ole kuitenkaan mitenkään riitautettu. Tuomion Reha Training 35–52 kohtaan sisältyvän aiemman oikeuskäytännön yhteenvedossa ei toisaalta ole osoitettu minkäänlaista epäjohdonmukaisuutta tämän käsitteen tulkinnassa. Kopion käsitteestä lainsäätäjä on sitä vastoin selvästi ilmoittanut direktiivin 2001/29 johdanto-osan 29 perustelukappaleessa sen tarkan yhteyden, jossa mainittua käsitettä käytetään tuossa direktiivissä, toisin sanoen kun on kyse levitysoikeudesta, joka ei raukea internetissä levityksen seurauksena. Kopion käsitteen tällainen rajaaminen – kopio kattaa mielestäni digitaaliset kopiot (tämän ratkaisuehdotuksen 44 kohta) – ei kuitenkaan ole tarpeen direktiivillä 2006/115 säännellyn lainausoikeuden osalta, sillä lainausoikeus ei missään tilanteessa voi raueta, ja tämä riippumatta siitä, miten käsite ”kopio” määritellään.


26 – Tuomio 22.1.2015 (C-419/13, EU:C:2015:27).


27 – Tuomio 22.1.2015, Art & Allposters International (C-419/13, EU:C:2015:27, 37 kohta).


28 – Tuomio 22.1.2015, Art & Allposters International (C-419/13, EU:C:2015:27, 43 kohta).


29 – Tuomio 22.1.2015, Art & Allposters International (C-419/13, EU:C:2015:27, 49 kohta ja tuomiolauselma).


30 – Tuomio 3.7.2012 (C-128/11, EU:C:2012:407, 51 kohta).


31 – Tuomio 11.9.2014, Eugen Ulmer (C-117/13, EU:C:2014:2196).


32 – Tuomio 11.9.2014, Eugen Ulmer (C-117/13, EU:C:2014:2196, 43–46 kohta).


33 – Ks. tuomio 4.10.2011, Football Association Premier League ym. (C-403/08 ja C-429/08, EU:C:2011:631, 161–180 kohta) ja tuomio 5.6.2014, Public Relations Consultants Association (C-360/13, EU:C:2014:1195, 22–52 kohta sekä erityisesti 29–33 kohta).


34 – Tuomio 5.3.2015 (C-479/13, EU:C:2015:141).


35–      Tuomio 5.3.2015 (C-502/13, EU:C:2015:143).


36 – Ks. unionin tuomioistuimessa parhaillaan vireillä oleva Puolan perustuslakituomioistuimen asiassa Rzecznik Praw Obywatelskich, C-390/15, tekemä ennakkoratkaisupyyntö.


37 – Komission 7.4.2016 Euroopan parlamentille, neuvostolle ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle antama tiedonanto nimeltä Kohti EU:n yhtenäistä arvonlisäveroaluetta – aika tehdä päätöksiä (COM(2016) 148 final, s. 12).


38 – Euroopan yhteisön puolesta 16.3.2000 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2000/278/EY (EYVL 2000, L 89, s. 6) hyväksytty sopimus.


39 – Ks. vastaavasti tuomio 22.1.2015, Art & Allposters International (C-419/13, EU:C:2015:27, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


40 – Ks. tekijänoikeussopimuksen 7 artiklan 1 kohta.


41 – Mainitun 8 artiklan mukaan ”kirjallisten ja taiteellisten teosten tekijöillä on – –yksinoikeus sallia teostensa mikä tahansa välittäminen yleisölle johtimitse tai ilman johdinta, mukaan lukien teostensa saattaminen yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada nämä teokset saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana”.


42 –      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 55 kohta.


43 – Ks. myös em. teos Matulionyte, R.


44 – Em. teos Dusollier, S.; em. teos EBLIDA, s.13 ja mainitut asiakirjat, sekä em. teos Matulionyte, R. ja mainitut asiakirjat.


45 – Kursivointi tässä.


46 – Tuomio 3.7.2012 (C-128/11, EU:C:2012:407).


47 – Tuomio 10.4.2014, ACI Adam ym. (C-435/12, EU:C:2014:254, 31 ja 41 kohta).