VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
9 päivänä joulukuuta 2008
Asia F-52/05
Q
vastaan
Euroopan yhteisöjen komissio
Henkilöstö – Virkamiehet – Työpaikkakiusaaminen – Hallinnolle kuuluva avustamisvelvollisuus – Avustamispyynnön hylkääminen – Hallinnolle kuuluva huolenpitovelvollisuus – Arviointi – Vuotta 2003 koskeva arviointi – Urakehitystä koskeva kertomus
Aihe: EY 236 ja EA 152 artiklan nojalla nostettu kanne, jossa Q vaatii lähinnä ensinnäkin komission sen päätöksen kumoamista, jolla hylättiin implisiittisesti hänen avustamispyyntönsä, toiseksi hänestä ajanjaksoilta 1.1.–31.10.2003 ja 1.11.–31.12.2003 laadittujen urakehitystä koskevien kertomusten kumoamista ja kolmanneksi komission velvoittamista maksamaan hänelle vahingonkorvauksia.
Ratkaisu: Komission päätös, jolla hylättiin kantajan 29.4.2004 esittämä avustamispyyntö, kumotaan siltä osin kuin siinä kieltäydytään toteuttamasta väliaikaista siirtämistoimenpidettä. Komissio velvoitetaan maksamaan kantajalle 18 000 euroa. Kanne hylätään muilta osin. Komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, minkä lisäksi se velvoitetaan korvaamaan kolme neljäsosaa kantajan oikeudenkäyntikuluista. Kantaja vastaa yhdestä neljäsosasta omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Tiivistelmä
1. Virkamiehet – Työpaikkakiusaaminen – Käsite – Toiminta, jolla pyritään alentamaan asianomaisen nauttimaa arvonantoa tai heikentämään työoloja
(Henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohta; neuvoston direktiivin 2000/78 johdanto-osan 30 perustelukappale, 1 artikla ja 2 artiklan 3 kohta)
2. Virkamiehet – Kanne – Virkamiehelle vastainen toimi – Käsite – Avustamispyynnön implisiittinen hylkäämispäätös
(Henkilöstösääntöjen 24, 90 ja 91 artikla)
3. Virkamiehet – Hallinnolle kuuluva avustamisvelvollisuus – Soveltamisala – Ulottuvuus – Hallinnon velvollisuus tarkastella työpaikkakiusaamista koskevat kantelut – Huolenpidon ja nopeuden vaatimukset
(Henkilöstösääntöjen 24 artikla)
4. Virkamiehet – Kanne – Oikeussuojaintressi – Arviointikertomusta koskeva kumoamiskanne – Virkamies, joka on siirretty eläkkeelle oikeudenkäyntimenettelyn aikana
(Henkilöstösääntöjen 43, 90 ja 91 artikla)
5. Virkamiehet – Vahingonkorvauskanne – Vaatimukset, jotka koskevat sellaisen vahingon korvaamista, joka on seurausta kantajan sairaudesta ja siitä, että hänet siirrettiin työkyvyttömyyseläkkeelle hallinnon virkavirheen takia
(Henkilöstösääntöjen 73 artikla; virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta annettujen yhteisten määräysten 18 ja 22 artikla)
6. Virkamiehet – Kanne – Vahingonkorvauskanne – Sellaisen riitautetun toimen kumoaminen, jolla ei taata asianmukaista korvausta henkisestä kärsimyksestä
(Henkilöstösääntöjen 91 artikla)
1. Henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa määritellään työpaikkakiusaamisella tarkoitettavan ”sopimatonta käytöstä”, jonka osoittaminen edellyttää kahden päällekkäisen edellytyksen täyttymistä. Ensimmäinen edellytys koskee puheita, tekoja, eleitä tai kirjoituksia, joiden esiintymisen on oltava ”pysyvää, toistuvaa tai järjestelmällistä” sekä ”tahallista”, mikä merkitsee, että työpaikkakiusaamisella on ymmärrettävä tarkoitettavan menettelyä, joka kestää välttämättä tietyn aikaa ja edellyttää toistuvia tai jatkuvia toimia. Toinen edellytys, joka on erotettu ensimmäisestä konjunktiolla ”ja”, edellyttää sitä, että näillä puheilla, teoilla, eleillä tai kirjoituksilla ”loukataan henkilön persoonaa, ihmisarvoa taikka fyysistä tai henkistä koskemattomuutta”. Koska adjektiivi ”tahallinen” koskee ensimmäistä edellytystä eikä jälkimmäistä, tästä voidaan tehdä kaksi päätelmää. Yhtäältä henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen puheiden, tekojen, eleiden tai kirjoitusten on oltava tahallisia, millä suljetaan tahaton käytös tämän määräyksen soveltamisalan ulkopuolelle. Toisaalta ei sitä vastoin edellytetä, että näiden puheiden, tekojen, eleiden ja kirjoitusten tarkoituksena olisi ollut loukata jonkun henkilön persoonaa, ihmisarvoa taikka fyysistä tai henkistä koskemattomuutta. Toisin sanoen henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitettua työpaikkakiusaamista voi olla olemassa, vaikka kiusaaja ei olisi tarkoittanut teoillaan loukata uhrin ihmisarvoa tai heikentää tahallaan hänen työolojaan. Jo se riittää, että hänen toimistaan on objektiivisesti aiheutunut tällaisia seurauksia, siltä osin kuin ne ovat olleet tahallisia.
Henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdan vastaisesta tulkinnasta seuraisi, että tältä säännökseltä vietäisiin kokonaan tehokas vaikutus, koska on vaikeaa osoittaa työpaikkakiusaamista harjoittavan henkilön pahansuopa tarkoitus. Vaikka on näet tapauksia, joissa tällainen tarkoitus voidaan päätellä luonnollisesti tekijän toimista, on korostettava, että tällaiset tapaukset ovat harvinaisia ja että useimmissa tilanteissa oletettu kiusaaja pidättäytyy kaikesta sellaisesta, jonka perusteella voitaisiin olettaa hänen haluavan loukata uhrinsa ihmisarvoa tai heikentää hänen työolojaan. Lisäksi tällainen tulkinta, joka perustuu oletetun kiusaajan pahansuopaan tarkoitukseen, ei vastaisi määritelmää, joka ”häirinnälle” on annettu yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista annetussa direktiivissä 2000/78, jonka mukaan haitallisella käytöksellä ”tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti” loukataan henkilön arvoa tai luodaan uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai hyökkäävä ilmapiiri, millä korostetaan sitä, että yhteisön lainsäätäjä on pyrkinyt, kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan 30 perustelukappaleessa todetaan, takaamaan työpaikkakiusaamisen uhreille ”riittävää oikeudellista suojaa”. Tällaista suojaa ei näet voitaisi varmistaa, jos työpaikkakiusaamiseen pitäisi sisällyttää ainoastaan tekoja, joiden tarkoituksena on ollut loukata henkilöä, kun otetaan huomioon tällaista tahallista työpaikkakiusaamista merkitsevän käytöksen uhrin suuri vaikeus osoittaa tällainen aikomus ja tällaisen aikomuksen taustalla ollut motiivi. Lopuksi olisi myös vaikeaa ymmärtää, miksi yhteisön lainsäätäjä olisi katsottuaan direktiivissä 2000/78, että käytös, jonka tarkoituksena ei ole henkilön ihmisarvon loukkaaminen mutta jolla on tällainen vaikutus, merkitsee työpaikkakiusaamista, olisi päättänyt virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta annetulla asetuksella N:o 723/2004 vuonna 2004 toteutetun henkilöstösääntöjen uudistamisen yhteydessä alentaa virkamiehille ja muulle henkilöstölle taatun oikeussuojan tasoa ja rajoittaa työpaikkakiusaaminen henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdalla koskemaan ainoastaan käytöstä, jonka tarkoituksena on ollut henkilön ihmisarvon loukkaaminen.
(ks. 132–139 kohta)
2. Se, että henkilöstösääntöjen 24 artiklan mukaiseen avustamispyyntöön ei vastattu, synnyttää kyseisten henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa säädetyn 4 kuukauden määräajan päätyttyä hiljaisen hylkäämispäätöksen, joka on asianomaiselle henkilölle vastainen toimi. Vaikka hallinnon tehtävänä on silloin, kun toimielimensä suojelua vaativa virkamies esittää edes vähäistä näyttöä niiden hyökkäysten olemassaolosta, joiden kohteena hän väittää olevansa, toteuttaa asianmukaisia toimenpiteitä, muun muassa tehdä tutkimus kantelun taustalla olevien tekojen toteen näyttämiseksi, tällainen velvollisuus ei voi antaa asianomaiselle toimielimelle mahdollisuutta poiketa henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan säännöksistä, jotka antavat virkamiehelle mahdollisuuden saada hallinnolta päätöksen luonteinen kannanotto tietyssä määräajassa.
Vaikka lisäksi komission ei voitu ennen hallinnollisen tutkimuksen viemistä päätökseen katsoa hylänneen avustamispyyntöä lopullisesti, komissio oli jo ennen lopullisen kannan ottamista tähän pyyntöön velvollinen toteuttamaan tiettyjä toimia edes tilanteen turvaamiseksi. Tällaisten toimenpiteiden laiminlyönti siten, että hallinto ei ole vastannut tähän pyyntöön, voi olla asianomaiselle vastainen päätös.
(ks. 193, 195 ja 196 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑135/89, Pfloeschner v. komissio, 3.4.1990 (Kok. 1990, s. II‑153, 17 kohta); asia T‑223/95, Ronchi v. komissio, 6.11.1997 (Kok. H. 1997, s. I‑A‑321 ja II‑879, 31 kohta) ja asia T‑154/05, Lo Giudice v. komissio, 26.10.2007 (Kok. H. 2007, s. I‑A‑2‑0000 ja II‑A‑2‑0000, 136 kohta)
3. Henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetyn avustamisvelvollisuuden perusteella hallinnon on yksikön järjestyksen ja työrauhan vaarantuessa puututtava riittävän voimakkaasti asioiden kulkuun ja toimittava olosuhteiden edellyttämällä nopeudella ja huolellisuudella tosiseikkojen toteamiseksi ja asianmukaisten johtopäätösten tekemiseksi niiden perusteella tietoisena kaikesta asiaan liittyvästä.
Hallinto ei vastaa riittävän nopeasti työpaikkakiusaamista koskevalle väitteelle perustuvaan avustamispyyntöön, kun se ei toteuta asianomaista virkamiestä koskevaa väliaikaista siirtotoimenpidettä jo ennen hallinnollisen tutkimuksen järjestämistä, vaikka yhtäältä esitettyjen seikkojen tärkeys ja vakavuus eivät ehkä osoita työpaikkakiusaamisen olemassaoloa, mutta ne osoittivat ainakin epäilyn tällaisesta kiusaamisesta, ja vaikka toisaalta asianomaisen toimielimen sisäisissä säännöissä säädetään mahdollisuudesta toteuttaa oletetun uhrin hyväksi tällaisia toimenpiteitä, mikäli on pienintäkään syytä epäillä työpaikkakiusaamista.
(ks. 205, 207, 209 ja 213 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 224/87, Koutchoumoff v. komissio, 26.1.1989 (Kok. 1989, s. 99, 15 ja 16 kohta)
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑5/92, Tallarico v. parlamentti, 21.4.1993 (Kok. 1993, s. II‑477, 31 kohta) ja asia T‑136/98, Campogrande v. komissio, 5.12.2000 (Kok. H. 2000, s. I‑A‑267 ja II‑1225, 42 kohta)
4. Arviointikertomus, sisäinen asiakirja, jolla on tärkeä merkitys virkamiehen uralla etenemisessä, vaikuttaa lähtökohtaisesti arvioitavan henkilön intresseihin vain siihen saakka, kun hän lopettaa lopullisesti työskentelyn. Työskentelyn lopettamisen jälkeen virkamiehellä ei siten ole enää intressiä ajaa arviointikertomuksesta nostettua kannetta, ellei hän osoita sellaisen erityisen seikan olemassaoloa, jonka vuoksi hänellä on henkilökohtainen ja edelleen olemassa oleva intressi tämän kertomuksen kumoamiseen. Intressi ei säily virkamiehellä, joka on siirretty työkyvyttömyyseläkkeelle, kun työkyvyttömyyskomitea on katsonut, ettei uusi lääkärintarkastus ollut tarpeen, koska tähän toimenpiteeseen johtanut sairaus on pysyvä.
Sitä vastoin tämä virkamies säilyttää intressin vaatia ratkaisua kyseisen kertomuksen laillisuudesta sellaisen vaatimuksen yhteydessä, joka koskee korvauksen saamista ammatillisesta vahingosta ja henkisestä kärsimyksestä, jota hän katsoo kärsineensä hallinnon väitetysti virheellisen toiminnan vuoksi.
(ks. 227, 228 ja 259 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑20/89, Moritz v. komissio, 13.12.1990 (Kok. 1990, s. II‑769, 18 kohta); asia T‑105/03, Dionyssopoulou v. neuvosto, 31.5.2005 (Kok. H. 2005, s. I‑A‑137 ja II‑621, 20 kohta); asia T‑249/04, Combescot v. komissio, 12.9.2007 (Kok. H. 2007, s. I‑A‑2‑0000 ja II‑A‑2‑0000, 47 kohta), josta on valitettu yhteisöjen tuomioistuimeen, asia C‑525/07 P
5. Vaatimukset, jotka koskevat sellaisen aineellisen vahingon korvaamista, joka virkamiehelle on aiheutunut siitä, että hänet siirrettiin työkyvyttömyyseläkkeelle sellaisen ammattitaudin takia, jonka syyksi väitetään hallinnon tekemiä virkavirheitä, on hylättävä. Yhteisöjen tuomioistuimilla ei nimittäin ole toimivaltaa lausua syy-yhteydestä, joka vallitsee virkamiehen työolojen ja sairauden, johon hän vetoaa, välillä, koska Euroopan yhteisöjen virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta annettujen yhteisten määräysten 18 artiklassa määrätään, että päätökset, jotka koskevat sairauden tunnustamista ammattitaudiksi, tekee nimittävä viranomainen yhden tai useamman toimielimen nimeämän lääkärin lausuntojen perusteella ja, jos virkamies niin vaatii, kuultuaan kyseisten määräysten 22 artiklassa tarkoitettua lääketieteellistä lautakuntaa. Henkilöstösääntöjen 73 artiklan täytäntöön panemiseksi käyttöön otetussa järjestelmässä säädetään siis kiinteämääräisestä korvauksesta tapaturman tai ammattitaudin varalta, ilman että asianomaisen tarvitsisi osoittaa minkäänlaista toimielimen tuottamusta, ja virkamiehellä on oikeus vaatia lisäkorvausta ainoastaan siinä tapauksessa, että ilmenee, ettei henkilöstösääntöjen mukainen järjestelmä mahdollista asianmukaisen korvauksen maksamista kärsitystä vahingosta.
Sitä vastoin tuomioistuimen on tutkittava vaatimukset, jotka koskevat kantajan henkisen kärsimyksen korvaamista.
(ks. 238–240 ja 242 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: yhdistetyt asiat 169/83 ja 136/84, Leussink v. komissio, 8.10.1986 (Kok. 1986, s. 2801, 13 kohta) ja asia C‑257/98 P, Lucaccioni v. komissio, 9.9.1999 (Kok. 1999, s. I‑5251, 22 kohta)
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑165/95, Lucaccioni v. komissio, 14.5.1998 (Kok. H. 1998, s. I‑A‑203 ja II‑627, 74 kohta) ja asia T‑300/97, Latino v. komissio, 15.12.1999 (Kok. H. 1999, s. I‑A‑259 ja II‑1263, 95 kohta)
Virkamiestuomioistuin: asia F‑23/05, Giraudy v. komissio, 2.5.2007 (Kok. H. 2007, s. I‑A‑1‑0000 ja II‑A‑1‑0000, 193 kohta)
6. Lainvastaisen urakehitystä koskevan kertomuksen kumoaminen ei voi sellaisenaan olla asianmukainen ja riittävä korvaus virkamiehelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä silloin kun kyseinen kertomus sisältää nimenomaisen kielteisiä arviointeja asianomaisen kyvyistä.
(ks. 273 kohta)