Language of document : ECLI:EU:F:2016:180

EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN MÄÄRÄYS (ensimmäinen jaosto)

20 päivänä heinäkuuta 2016

Asia F-67/11 DEP

Luigi Marcuccio

vastaan

Euroopan komissio

Henkilöstö – Oikeudenkäyntimenettely – Oikeudenkäyntikulujen vahvistaminen

Aihe:      Oikeudenkäyntikulujen vahvistamista koskeva vaatimus, jonka Euroopan komissio on esittänyt virkamiestuomioistuimen 28.5.2013 antaman määräyksen Marcuccio v. komissio (F-67/11, EU:F:2013:65) ja virkamiestuomioistuimen presidentin 16.11.2011 antaman määräyksen Marcuccio v. komissio (F-67/11 R, EU:F:2011:184) seurauksena.

Ratkaisu:      Niiden oikeudenkäyntikulujen kokonaismääräksi, jotka Luigi Marcuccion on korvattava Euroopan komissiolle korvattavina oikeudenkäyntikuluina asiassa F-67/11, asian F-67/11 R välitoimimenettelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut mukaan lukien, vahvistetaan 6 500 euroa. Tähän määrään lisätään viivästyskorot tämän määräyksen tiedoksiantamisen päivästä maksupäivään asti ja ne lasketaan Euroopan keskuspankin perusrahoitusoperaatioihinsa soveltaman sen korkokannan mukaisesti, joka on voimassa eräpäivän kuukauden ensimmäisenä päivänä, korotettuna 3,5 prosenttiyksiköllä.

Tiivistelmä

1.      Tuomioistuinmenettely – Oikeudenkäyntikulut – Vahvistaminen – Korvattavat oikeudenkäyntikulut – Toimielimen asianajajalleen maksamat palkkiot kuuluvat asianosaisille asian käsittelystä aiheutuneiden välttämättömien kustannusten käsitteeseen

(Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 19 artiklan ensimmäinen kohta ja liitteessä I olevan 7 artiklan 1 kohta; virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 105 artiklan c alakohta)

2.      Tuomioistuinmenettely – Oikeudenkäyntikulut – Määrän vahvistaminen – Hakijan toimittamiin täsmällisiin tietoihin tai näiden puuttuessa unionin yleisen tuomioistuimen kohtuulliseen arvioon perustuva määrän vahvistaminen – Asianajajan palkkion kiinteämääräisyydellä ei ole vaikutusta tuomioistuimen harkintavaltaan

(Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 105 artiklan c alakohta)

1.      Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 105 artiklan c alakohdan mukaan korvattavat oikeudenkäyntikulut on rajattu yhtäältä kustannuksiin, jotka ovat aiheutuneet asian käsittelystä virkamiestuomioistuimessa, ja toisaalta kustannuksiin, jotka ovat olleet asian käsittelyn kannalta välttämättömiä.

Virkamiestuomioistuimen on korvattavia oikeudenkäyntikuluja vahvistaessaan otettava huomioon kaikki asian olosuhteet oikeudenkäyntikulujen vahvistamista koskevan määräyksen antamiseen asti, oikeudenkäyntikuluja koskevaan oikeudenkäyntiin liittyvät välttämättömät kustannukset mukaan lukien.

Tältä osin, kuten Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 19 artiklan ensimmäisestä kohdasta, jota sovelletaan virkamiestuomioistuimeen kyseisen perussäännön liitteessä I olevan 7 artiklan 1 kohdan nojalla, käy ilmi, toimielimet voivat vapaasti käyttää apunaan asianajajaa. Tämän viimeksi mainitun palkkio sisältyy siis asian käsittelystä aiheutuneisiin välttämättömiin kustannuksiin, eikä toimielimen tarvitse osoittaa, että tällainen apu oli objektiivisesti perusteltua. Näin ollen vaikka siitä, että pääasiassa ja välitoimia koskevassa asiassa komission edustajina toimi kaksi asiamiestä ja yksi ulkopuolinen asianajaja, ei aiheudu vaikutuksia siihen, voidaanko nämä oikeudenkäyntikulut mahdollisesti korvata, koska niitä ei voida mistään syystä lähtökohtaisesti sulkea pois, voi siitä kuitenkin aiheutua vaikutuksia menettelystä aiheutuneiden, loppujen lopuksi perittävien oikeudenkäyntikulujen määrän määrittelyyn.

(ks. 25, 28 ja 29 kohta)

Viittaukset:

Unionin yleinen tuomioistuin: määräys 23.3.2012, Kerstens v. komissio (T-498/09 P-DEP, EU:T:2012:147, 15 ja 20 kohta) ja määräys 28.5.2013, Marcuccio v. komissio (T-278/07 P-DEP, EU:T:2013:269, 14 kohta)

Virkamiestuomioistuin: määräys 26.4.2010, Schönberger v. parlamentti (F-7/08 DEP, EU:F:2010:32, 23 kohta)

2.      Unionin tuomioistuimilla ei ole toimivaltaa vahvistaa niiden palkkioiden määrää, joita asianosaisten on maksettava omille asianajajilleen, vaan ne määrittelevät enimmäismäärän, johon asti nämä palkkiot voidaan periä takaisin oikeudenkäyntikulujen maksamiseen velvoitetulta asianosaiselta. Ratkaistessaan oikeudenkäyntikulujen vahvistamista koskevan vaatimuksen unionin tuomioistuinten ei tarvitse ottaa huomioon asianajajien kansallisia palkkiosääntöjä eikä asianosaisen ja tämän asiamiesten tai avustajien mahdollista sopimusta asiasta.

Lisäksi koska unionin oikeudessa ei ole tariffeja koskevia säännöksiä, unionin tuomioistuinten on arvioitava vapaasti asiaan liittyviä tietoja sekä otettava huomioon riidan kohde ja luonne, sen merkitys unionin oikeuden kannalta sekä asiaan liittyvät vaikeudet, sen työn laajuus, jota riita-asian käsittely on voinut edellyttää sen toimihenkilöiltä tai neuvonantajilta, jotka ovat osallistuneet siihen, ja taloudelliset intressit, joita riita on merkinnyt asianosaisille.

Jotta asian käsittelystä tosiasiallisesti aiheutuneiden kustannusten välttämättömyyttä voidaan arvioida mainittujen kriteerien perusteella, oikeudenkäyntikulujen korvaamista vaativan osapuolen on esitettävä täsmällisiä tietoja. Vastaavasti palkkion kiinteämääräisyys ei vaikuta virkamiestuomioistuimen arvioon korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrästä, koska tuomioistuimen arvio perustuu tuomioistuinten vakiintuneisiin arviointiperusteisiin ja täsmällisiin tietoihin, joita asianosaisten on sille toimitettava. Vaikka näiden tietojen puuttuminen ei estä virkamiestuomioistuinta vahvistamasta korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrää kohtuullisen arvion perusteella, siitä seuraa kuitenkin, että virkamiestuomioistuimen on välttämättä arvioitava esitettyjä vaatimuksia suppeasti.

(ks. 26, 27, 32 ja 37 kohta)

Viittaukset:

Yhteisöjen tuomioistuin: määräys 17.2.2004, DAI v. ARAP ym. (C-321/99 P-DEP, EU:C:2004:103, 23 kohta)

Unionin yleinen tuomioistuin: määräys 31.3.2011, Tetra Laval v. komissio (T-5/02 DEP ja T-80/02 DEP, EU:T:2011:129, 68 kohta) ja määräys 28.5.2013, Marcuccio v. komissio (T-278/07 P-DEP, EU:T:2013:269, 16 kohta)

Virkamiestuomioistuin: määräys 10.11.2009, X v. parlamentti (F-14/08 DEP, EU:F:2009:149, 22 kohta); määräys26.4.2010, Schönberger v. parlamentti, F-7/08 DEP, EU:F:2010:32, 24 kohta) ja määräys 27.9.2011, De Nicola v. EIP (F-55/08 DEP, EU:F:2011:155, 40 ja 41 kohta)