EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (toinen jaosto)
30 päivänä huhtikuuta 2014 (*)
Henkilöstö – Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) tutkimus – Päiväraha – Henkilöstösääntöjen liitteessä VII oleva 10 artikla – Perusteettoman edun palautus – Palkasta tehdyt pidätykset – Henkilöstösääntöjen 85 artikla – Tahallinen hallinnon harhaan johtaminen – Kohtuullinen aika
Asiassa F‑28/13,
jossa on kyse SEUT 270 artiklaan, jota sovelletaan Euratomin perustamissopimukseen sen 106 a artiklan nojalla, perustuvasta kanteesta,
José Manuel López Cejudo, Euroopan komission virkamies, kotipaikka Bryssel (Belgia), edustajanaan asianajaja É. Boigelot,
kantajana,
vastaan
Euroopan komissio, asiamiehinään J. Currall ja C. Ehrbar,
vastaajana,
VIRKAMIESTUOMIOISTUIN (toinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja M. I. Rofes i Pujol sekä tuomarit K. Bradley ja J. Svenningsen (esittelevä tuomari),
kirjaaja: hallintovirkamies X. Lopez Bancalari,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 30.1.2014 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
1 José Manuel López Cejudo on virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 27.3.2013 saapuneella kannekirjelmällään nostanut tämän kanteen, jossa hän vaatii pääasiallisesti, että virkamiestuomioistuimen on kumottava 6.7.2012 päivätty muistio, jolla Euroopan komission nimittävä viranomainen (jäljempänä nimittävä viranomainen) ilmoitti kantajalle päätöksestään, jonka mukaan tämän vuosina 1997 ja 1998 saamat päivärahat peritään takaisin korkoineen, sekä 17.12.2012 tehty päätös, jolla nimittävä viranomainen hylkäsi kantajan hallinnollisen valituksen näiden päivärahojen osalta (jäljempänä valituksen hylkäämisestä tehty päätös).
Asiaa koskevat oikeussäännöt
2 Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 20 artiklan mukaan ”[v]irkamiehen on asuttava asemapaikassaan tai sellaisen välimatkan päässä siitä, ettei välimatka häiritse hänen tehtäviensä hoitamista”.
3 Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jos kotitalouslisään oikeutettu virkamies ei asettaudu asemapaikkaansa perheensä kanssa, hän saa ainoastaan puolet siitä korvauksesta, johon hänellä muuten olisi oikeus. Toinen puoli maksetaan, kun hänen perheensä asettautuu asemapaikkaan, jos se tapahtuu [liitteessä VII] olevan 9 artiklan 3 kohdassa tarkoitetussa määräajassa. – – ”
4 Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 9 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Henkilökohtaisen irtaimiston siirtämisestä aiheutuvat kulut, – – korvataan virkamiehelle, jonka on vaihdettava asuinpaikkaa täyttääkseen henkilöstösääntöjen 20 artiklan velvoitteet ja joka ei ole saanut muualta korvausta samoista kuluista. Kyseinen korvaus maksetaan ennalta hyväksytyn kustannusarvion rajoissa. – – ”
5 Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 10 artiklassa, sellaisena kuin sitä sovelletaan tähän asiaan, säädetään seuraavaa:
”1. Virkamiehellä, joka voi osoittaa, että hänen on vaihdettava asuinpaikkaa täyttääkseen henkilöstösääntöjen 20 artiklan edellytykset, on oikeus tämän artiklan 2 kohdassa määriteltynä aikana kalenteripäiväkohtaiseen päivärahaan, – –
2. Päivärahaan oikeuttava aika määritetään seuraavasti:
– –
b) kun kyseessä on virkamies, jolla on oikeus kotitalouslisään: 180 päivää, – –
– –
Päivärahaa ei myönnetä missään tapauksessa sen päivän jälkeen, jolloin virkamies on muuttanut täyttääkseen henkilöstösääntöjen 20 artiklan mukaiset velvoitteet.”
6 Henkilöstösääntöjen 85 artiklassa, sellaisena kuin sitä sovellettiin kantajan saadessa riidanalaiset päivärahat, säädettiin seuraavaa:
”Kaikki aiheettomin perustein saadut määrät on maksettava takaisin, jos edunsaaja on ollut tietoinen väärästä perusteesta tai jos on ilmeistä, että hän ei olisi voinut olla tietämättä asiasta.”
7 Kun, sovellettiin Henkilöstösääntöjen 85 artiklan versiossa, jota sovellettiin 6.7.2012 päivätyn muistion hyväksymisen ajankohtana, on toinen kohta, jossa säädetään seuraavaa:
”Takaisinperimispyyntö on tehtävä viiden vuoden määräajassa siitä päivästä, jolloin määrä on suoritettu. Jos nimittävä viranomainen pystyy osoittamaan, että asianomainen on tahallisesti johtanut hallintoa harhaan kyseisen määrän saadakseen, takaisinperimispyyntö on voimassa vielä kyseisen määräajan päättymisen jälkeenkin.”
Tosiseikat
8 Kantaja aloitti komission palveluksessa vuonna 1986 ja jatkoi Euroopan yhteisöjen palveluksessa työskennellen 1.9.1990 alkaen tilintarkastustuomioistuimessa Luxemburgissa (Luxemburg). Tämän jälkeen hänet siirrettiin 1.9.1997 lukien komission budjettipääosaston Tulojen hallinto ‑yksikköön Brysseliin (Belgia). Tämän jälkeen kantaja siirrettiin vuonna 2002 Euroopan komission Brasilian liittotasavallan -edustuston talous- ja sopimusosastolle, ja vuodesta 2007 hän on jälleen työskennellyt palkkaluokan AD 13 hallintovirkamiehenä (AD) budjettipääosastolla Brysselissä.
9 Kantaja allekirjoitti 9.7.1997 vuokrasopimuksen Etterbeekissä (Belgia) sijaitsevasta kalustamattomasta viiden makuuhuoneen asunnosta (jäljempänä Brysselin-asunto). Vuokrasopimus tehtiin yhdeksäksi vuodeksi, ja se tuli voimaan 1.8.1997. Sopimuksen ehdoista ja erityisesti sen 13 artiklasta, joka koski ”tilojen käyttötarkoitusta”, ja 14 artiklasta, joka koski ”kotipaikan valintaa – väestörekisteriä”, ilmenee vuokralaisen eli tässä tapauksessa kantajan ilmoittaneen, että hän vuokraa kohteen tavanomaiseksi yksityisasunnoksi, joka on vakinainen asunto, ja että hän valitsee vuokratun asunnon kotipaikakseen koko vuokrasopimuksen kestoksi.
10 Kantaja on lisäksi antanut 1.8.1997 lukien vuokralle talon, jonka hän omisti Schuttrangessa (Luxemburg) ja jossa hän aikaisemmin asui perheineen (jäljempänä Luxemburgin-talo), ja vuokraaminen tapahtui tässä tapauksessa vuokrasopimuksella, joka tehtiin vuokralaispariskunnan kanssa 11.7.1997.
11 Kantaja ilmoitti 1.9.1997 henkilöstösääntöjen mukaisten oikeuksiensa vahvistamista koskevassa yleislomakkeessa, että hänen uusi osoitteensa asemapaikassa oli hänen Brysselin-asuntonsa. Tässä lomakkeessa hän ilmoitti hallinnolle myös, että hänen puolisonsa ja neljä lastaan asuivat edelleen Luxemburgissa eli heidän Luxemburgin-talonsa osoitteessa.
12 Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 5 artiklassa säädettyä asettautumiskorvausta koskevassa lomakkeessa, jota hallinto tuolloin käytti myös päivärahaoikeuden vahvistamiseen, kantaja kuitenkin ilmoitti 9.9.1997, että hän oli yhdessä perheensä kanssa ottanut kotipaikakseen Brysselin. Tässä yhteydessä hän ilmoitti myös saaneensa tiedon asiaa koskevasta lainsäädännöstä eli henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevasta 5 artiklasta.
13 Kantaja esitti hakemuksen tueksi Brysselin-asuntoaan koskevan vuokrasopimuksen jäljennöksen mutta ei toimittanut perheenjäsentensä oleskelulupahakemusta. Näin ollen nimittävä viranomainen maksoi hänelle henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdan mukaisesti vain puolet asettautumiskorvauksesta eli yhden kuukauden palkan.
14 Kantajan tehtyä 16.3.1998 hakemuksen, johon hän oli liittänyt jäljennöksen puolisonsa ja heidän lastensa osalta Belgiassa tehdystä oleskelulupahakemuksesta, joka osoitti perheen asettautuneen uuteen asemapaikkaan, hänelle maksettiin toinen puoli asettautumiskorvauksesta henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdan mukaisesti.
15 Lisäksi kantaja pyysi samana päivänä eli 16.3.1998 muuttokulujensa korvaamista esittämällä luxemburgilaisen muuttoyrityksen 15.3.1998 laatiman laskun, ja korvaus myönnettiin hänelle kyseisenä päivänä. Luxemburgilaisen yrityksen ilmoituksen mukaan kantaja oli muuttanut Luxemburgista Brysseliin 2.3.1998. Kantaja on ”[m]uuttokulujen maksamista” koskevassa lomakkeessa ilmoittanut tältä osin, että hän oli ”perheen[sä] kanssa siirtänyt kotipaikka[nsa] Luxemburgista asemapaikkaan[sa] – – 2.3.1998”.
16 Kahden kuukauden palkan, joka kantajalle maksettiin asettautumiskorvauksena kahdessa osassa, ja muuttokulukorvauksen lisäksi kantaja sai myös henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 10 artiklan perusteella päivärahaa 180 päivän enimmäisajalta sen jälkeen, kun hän oli uudelleen tullut komission palvelukseen (jäljempänä riidanalaiset päivärahat), eli ajalta 1.9.1997—1.3.1998, koska hallinto katsoi tässä yhteydessä, että hänen perheensä oli muuttanut hänen luokseen uuteen asemapaikkaan vasta 2.3.1998, joka on kantajan ”[m]uuttokulujen maksamista” koskevassa lomakkeessa ilmoittama päivämäärä.
17 Euroopan petostentorjuntavirasto (OLAF) sai 19.7.2007 ulkosuhteiden pääosaston välityksellä kirjeen, jonka eräs Euroopan parlamentin jäsen oli lähettänyt kyseiselle pääosastolle. Kirjeen liitteenä oli erityisesti kantajan entisen puolison toimittamia lausuntoja ja useita asiakirjoja. OLAF aloitti tuolloin tutkimuksen, joka koski erityisesti riidanalaisia päivärahoja ja tiettyjä yhteisestä sairausvakuutusjärjestelmästä korvattuja sairauskuluja.
18 OLAFin tutkimus kattoi myös muita kantajan entisen puolison esittämiä syytöksiä, mutta ne eivät ole tämän asian kohteena.
19 OLAF ilmoitti kantajalle aloittavansa sisäisen tutkimuksen, jonka yhteydessä OLAF kuuli kantajaa 28.3.2008 ja 6.5.2010 erityisesti siitä, minä päivänä hän oli tosiasiallisesti muuttanut Luxemburgista Brysseliin, siitä, että hänen lapsensa menivät kouluun Brysselissä lukuvuoden 1997 alkaessa, sekä hänen muuttoaan koskevasta 15.3.1998 päivätystä laskusta. Kantaja totesi tässä yhteydessä erityisesti, että hänen irtaimistonsa, jonka väitettiin jääneen Luxemburgiin, siirrettiin vasta maaliskuussa 1998, ”jotta [hän] voisi[– –] siten saada vilpittömässä mielessä – – päivärahaa”.
20 OLAF ilmoitti 30.3.2012 kantajalle tutkimusten päättymisestä. Lisäksi OLAF antoi samana päivänä komissiolle tiedoksi suosituksia sekä sisäisen tutkimuksen loppuraportin (jäljempänä OLAFin raportti). Raportin ”Päätelmät ja suositukset” – osassa OLAF katsoi, ettei kantaja ollut noudattanut velvollisuuksia, joita hänellä oli virkamiehenä, sillä oli osoitettu, että hän oli henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 10 artiklassa säädettyä päivärahaa saadakseen saanut keinotekoisesti aikaan käsityksen, että hänen muuttonsa Luxemburgista Brysseliin oli tapahtunut maaliskuussa 1998, vaikka se oli todellisuudessa toteutunut elokuussa 1997.
21 OLAF totesi tässä yhteydessä olevan myös todennäköistä, että kantaja oli ilmoituksensa uskottavuutta lisätäkseen pyytänyt muuttoyritykseltä myöhemmäksi päivättyä laskua ja saanut sellaisen. Tämän perusteella OLAF suositti, että nimittävä viranomainen perisi takaisin 7 902 euroa, joka muodostuu yhtäältä 1.9.1997—1.3.1998 aiheettomin perustein saaduista päivärahoista, jotka olivat tuolloin 223 080 Belgian frangia (5 530 euroa), sekä toisaalta 2 372 euron suuruisesta takaisinperittävästä määrästä, joka vastaa korvauksia, joita oli maksettu silmälasinkehyksistä, joissa ei ollut korjaavia linssejä. Suosituksessa puollettiin myös tilintarkastusta, joka kohdistuisi sairauskulukorvaushakemuksiin, joita kantaja oli tehnyt kautena 2002—2007, jolloin hän työskenteli komission Brasilian-edustustossa.
22 Komissio ilmoitti 6.7.2012 päivätyllä muistiolla (jäljempänä riidanalainen päätös) kantajalle, että sen oli OLAFin suositusten perusteella perittävä häneltä takaisin 7 902 euroa. Ensimmäinen 5 530 euron summa oli tarkoitus vähentää hänen kesäkuun 2012 palkastaan, ja tälle summalle kertynyt 3 822,80 euron korko oli tarkoitus vähentää heinäkuun 2012 palkasta, mutta se vähennettiin lopulta vasta lokakuussa 2012. Toinen 2 372 euron summa, joka vastaa perusteettomia sairauskulukorvauksia, oli tarkoitus vähentää kantajan elokuun 2012 palkasta samoin kuin tälle summalle kertynyt 699,20 euron korko.
23 Kantaja teki 12.9.2012 henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan mukaisen hallinnollisen valituksen, jossa hän vaati nimittävää viranomaista kumoamaan 6.7.2012 päivätyn muistion ja hänen palkastaan kesä–syyskuussa 2012 tehdyt pidätykset sekä henkilökohtaisten etuuksien hallinto- ja maksutoimiston (PMO) 10.7.2012 päivätyn muistion, jossa pyydettiin perimään takaisin 3 071,20 euroa hänen elokuussa 2012 saamastaan palkasta, ja PMO:n 20.7.2012 päivätyn muistion, jossa määrättiin perimään 3 822,80 euroa korkoja hänen lokakuun 2012 palkastaan. Erityisesti riidanalaisista päivärahoista kantaja väitti, että hän oli toiminut vilpittömässä mielessä ajatellessaan, että oikeus päivärahaan oli olemassa niin kauan kuin hänen irtaimistoaan ei ollut tosiasiallisesti ja kokonaan siirretty. Kantaja totesi lisäksi, että hänellä ”ei voida katsoa olleen mitään pahaa tarkoitusta”, koska ”tätä seikkaa koskeva säännöstö – joka esitettiin [hänelle] niin, ette[i hän] havainnut sitä – oli [hänen] mielestä[än] erittäin tekninen ja vaikea ymmärtää”. Lisäksi kantaja väitti, että koska hän ei ollut tahallisesti johtanut hallintoa harhaan, henkilöstösääntöjen 85 artiklassa säädetty viiden vuoden vanhentumisaika sitoi nimittävää viranomaista.
24 Nimittävä viranomainen totesi 17.12.2012 tekemässään päätöksessä sairauskulukorvauksia koskevasta valituksen osasta, ettei se pystynyt osoittamaan, että kantaja olisi tahallisesti johtanut sitä harhaan saadakseen korvauksen silmälasinkehyksistä, joissa ei ollut korjaavia linssejä. Näin ollen nimittävä viranomainen päätti tältä osin henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan ensimmäisen virkkeen nojalla luopua vaatimasta perusteettoman edun palautusta näiden sairauskulujen osalta. Riidanalaisten päivärahojen osalta nimittävä viranomainen sitä vastoin katsoi, että kantaja oli tahallisesti johtanut sitä harhaan, joten viiden vuoden vanhentumisaika ei henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan perusteella sitonut sitä. Nimittävä viranomainen katsoi lisäksi, että kantaja oli muuttanut perheineen Brysseliin elokuussa 1997 eikä siis enää täyttänyt päivärahan saamisen edellytyksiä, joten se hylkäsi valituksen tältä osin.
Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset
25 Kantaja vaatii pääasiallisesti, että virkamiestuomioistuin
– kumoaa 6.7.2012 päivätyn muistion,
– kumoaa pidätykset, jotka on tehty hänen palkastaan kesäkuussa 2012 (5 530 euroa), elokuussa 2012 (1 535,60 euroa), syyskuussa 2012 (1 535,60 euroa) ja lokakuussa 2012 (3 822,80 euroa), ja tarvittaessa kaikki muut riidanalaisen päätöksen täytäntöön panemiseksi tehtävät pidätykset,
– kumoaa 10.7.2012 päivätyn PMO:n muistion,
– kumoaa 20.7.2012 päivätyn PMO:n muistion,
– kumoaa valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen osittain, siltä osin kuin siinä hylätään kantajan valitus riidanalaisten päivärahojen ja viivästyskorkojen osalta,
– velvoittaa vastaajan maksamaan viivästyskorkoa kesäkuusta 2012 lukien 5 530 eurolle, elokuusta 2012 lukien ensimmäiselle 1 535,60 euron summalle, syyskuusta 2012 lukien 1 535,60 euron lisäsummalle ja lokakuusta 2012 lukien 3 822,80 euron suuruiselle summalle siihen saakka, että summat on maksettu hänelle takaisin, kun otetaan huomioon, että tammikuun 2013 palkanmaksun yhteydessä takaisin maksetulle 3 071,20 euron suuruiselle summalle ei tule enää maksaa viivästyskorkoa tästä takaisin maksamisesta lähtien, ja
– velvoittaa komission korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut.
26 Komissio vaatii, että virkamiestuomioistuin
– hylkää kanteen perusteettomana ja
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Oikeudellinen arviointi
1. Kanteen kohde
27 Virkamiestuomioistuin toteaa aluksi, että koska nimittävä viranomainen on osittain hyväksynyt kantajan valituksen sairauskulukorvausten osalta ja kantajalle on tammikuussa 2013 palautettu hänen elo- ja syyskuun 2012 palkastaan tehdyt näihin sairauskuluihin liittyvät pidätykset, kyseisiä sairauskuluja koskevilla kanteen vaatimuksilla ei ole kohdetta, minkä kantaja on lisäksi istunnossa myöntänyt.
2. Kumoamisvaatimukset
28 Kumoamisvaatimuksista on todettava, että ne kohdistuvat riidanalaisten päivärahojen osalta lähinnä 6.7.2012 päivättyyn muistioon, sen perusteella vuoden 2012 kesä-, elo-, syys- ja lokakuun palkoista tehtyihin pidätyksiin ja valituksen hylkäämisestä tehtyyn päätökseen.
29 Tästä on todettava, että prosessiekonomian periaatteen mukaan tuomioistuin voi päättää, ettei vaatimuksista, jotka kohdistuvat hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehtyyn päätöksen, ole aihetta lausua erikseen, jos se toteaa, ettei näillä vaatimuksilla ole itsenäistä sisältöä ja että ne tosiasiallisesti vastaavat vaatimuksia, jotka kohdistuivat päätökseen, josta valitus oli tehty. Näin voi olla erityisesti silloin, kun tuomioistuin toteaa, että hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyllä päätöksellä – mahdollisesti implisiittisyytensä vuoksi – pelkästään vahvistetaan valituksen kohteena ollut päätös, ja kun sen kumoamisella ei näin ollen ole asianomaisen oikeudelliseen tilanteeseen mitään sellaista vaikutusta, joka poikkeaisi valituksen kohteena olleen päätöksen kumoamisen vaikutuksesta (tuomio Adjemian ym. v. komissio, T‑325/09 P, EU:T:2011:506, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
30 Koska palkanpidätykset on yhtäältä tehty 6.7.2012 päivätyn muistion täytäntöön panemiseksi ja valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä toisaalta tutkitaan kantajan tilanne uudelleen uusien oikeudellisten seikkojen perusteella, tässä tapauksessa on katsottava, että kumoamisvaatimukset kohdistuvat 6.7.2012 päivättyyn muistioon ja valituksen hylkäämisestä tehtyyn päätökseen.
31 Virkamiestuomioistuin katsoo, että kantaja vetoaa kumoamisvaatimustensa tueksi loppujen lopuksi neljään kanneperusteeseen, jotka koskevat henkilöstösääntöjen 25 artiklan toisessa kohdassa säädetyn perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä, henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 10 artiklan rikkomista, henkilöstösääntöjen 85 artiklan rikkomista ja periaatteen, jonka mukaan perusteettoman edun palautusta on vaadittava kohtuullisessa ajassa, loukkaamista sekä luottamuksensuojan periaatteen ja hyvän hallinnon periaatteen loukkaamista.
Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä
32 Kantaja arvostelee komissiota siitä, ettei se luovuttanut hänelle OLAFin raportin sisältöä sen enempää 6.7.2012 päivätyn muistion hyväksymisajankohtana kuin valitusvaiheessa. Kantajan mukaan komissio tyytyi viittaamaan raportin sisältöön 6.7.2012 päivätyssä muistiossa ja valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä, eikä se esittänyt kantajalle edes niitä aineellisia seikkoja, jotka otettiin huomioon hänen osaltaan. Kantaja katsoo, ettei hänellä ollut mahdollisuutta tutustua tehokkaasti riidanalaisten päivärahojen takaisinperintää koskevia päätöksiä tehtäessä perustana käytetyn raportin sisältöön, joten 6.7.2012 päivätyn muistion ja valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen perustelut ovat puutteelliset.
33 Komissio myöntää, että OLAFin raportti luovutettiin kantajalle vasta 1.2.2013, mutta väittää, että 6.7.2012 päivätty muistio tehtiin asiayhteydessä, jonka kantajan tunsi hyvin erityisesti sen johdosta, että OLAF oli kuullut häntä kahdesti. Kantajan valituksessaan esiin tuomat oikeudelliset seikat, erityisesti se, että hän oli toiminut vilpittömässä mielessä ja että hänellä oli oikeus päivärahaan, niin kauan kuin hänen irtaimistoaan ei ollut kokonaan ja tosiasiallisesti siirretty, osoittavat komission mukaan, että hän varmasti ymmärsi seikat, joihin nimittävä viranomainen on häntä vastaan vedonnut. Komissio katsoo esittäneensä joka tapauksessa riittävät perustelut valitukseen antamassaan vastauksessa, ja näiden perustelujen on vastedes katsottava vastaavan valituksen kohteena olleen 6.7.2012 päivätyn muistion perusteluja.
34 Virkamiestuomioistuin muistuttaa tästä, että SEUT 296 artiklan toisessa kohdassa asetetun ja myös henkilöstösääntöjen 25 artiklan toiseen kohtaan sisältyvän vaatimuksen tarkoituksena on, että virkamiestuomioistuin voi tutkia virkamiehille vastaisten päätösten laillisuuden ja että asianomaiset saavat riittävät tiedot arvioidakseen, ovatko päätökset asianmukaisia vai onko niissä sellainen virhe, jonka nojalla niiden laillisuus voidaan riitauttaa. Tästä seuraa, että perustelut on pääsääntöisesti annettava tiedoksi asianomaiselle samaan aikaan kuin hänelle vastainen päätös (ks. tuomio Michel v. parlamentti, 195/80, EU:C:1981:284, 22 kohta; tuomio Neirinck v. komissio, C‑17/07 P, EU:C:2008:134, 50 kohta ja tuomio Tzirani v. komissio, F‑46/11, EU:F:2013:115, 138—140 kohta).
35 Virkamiestuomioistuin toteaa, että 6.7.2012 päivätyssä muistiossa esitetään vain vähän perusteluja, koska siinä viitataan OLAFin 30.3.2012 esittämiin suosituksiin sen osoittamiseksi, että riidanalaisten päivärahojen takaisinperintä on perusteltua, ja että muistion perustelut olivat melko suppeat, koska OLAFin raportin sisältöä ei ollut ennalta annettu tiedoksi kantajalle.
36 On kuitenkin todettava yhtäältä, että nimittävä viranomainen on esittänyt asianmukaiset perustelut valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä. Tässä päätöksessä pysytetään 6.7.2012 päivätty muistio ja täsmennetään sitä tukevia perusteluja. Tällaisessa tilanteessa alkuperäisen virkamiehelle vastaisen toimen laillisuutta tutkittaessa on otettava huomioon valituksen hylkäämisestä tehtyyn päätökseen sisältyvät perustelut, koska näiden perustelujen oletetaan vastaavan kyseistä toimea (tuomio Infante Garcia-Consuegra v. komissio, F‑10/12, EU:F:2013:38, 14 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
37 Toisaalta on joka tapauksessa todettava, että päätöksen perustelut ovat riittävät, kun – kuten tässä tapauksessa – kanteen kohteena oleva toimi on toteutettu kyseisen virkamiehen tuntemassa asiayhteydessä, kuten asiayhteydessä, joka on seurausta siitä, että kantajaa on kuultu OLAFissa, ja kun hän voi sen avulla ymmärtää häntä koskevan toimenpiteen merkityksen (tuomio Hecq v. komissio, C‑116/88 ja C‑149/88, EU:C:1990:98, 26 kohta ja määräys Marcuccio v. komissio, F‑118/11, EU:F:2014:23, 73 kohta).
38 Virkamiestuomioistuin katsoo lisäksi, että kantajan hallinnollisen valituksen yksityiskohtaisuus osoittaa hänen ymmärtäneen syyt, joiden vuoksi komissio päätti 6.7.2012 päivätyssä muistiossa periä riidanalaiset päivärahat takaisin. Kantaja ei näin ollen voi väittää, ettei hän ymmärtänyt nimittävän viranomaisen tämän päätöksen taustalla olevia perusteluja. On lisäksi todettava, ettei se, että kantaja sai OLAFin raportin vasta 1.2.2013, ole omiaan saattamaan kyseenalaiseksi sitä, että hän oli 6.7.2012 päivätystä muistiosta tiedon saadessaan ymmärtänyt syyt, joiden vuoksi hänen työnantajanaan oleva toimielin toteutti tässä asiassa kyseessä olevan takaisinperinnät.
39 Perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä koskeva ensimmäinen kanneperuste on näin ollen hylättävä perusteettomana.
Toinen kanneperuste, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 10 artiklan rikkomista
40 Kantaja väittää tämän kanneperusteen tueksi pääasiallisesti, että hänellä oli oikeus riidanalaisiin päivärahoihin, niin kauan kuin hän ei ollut tosiasiallisesti ja lopullisesti siirtänyt koko irtaimistoaan Luxemburgista uuteen asemapaikkaan. Kantajan mukaan se, että hänen puolisonsa ja heidän lapsensa olivat muuttaneet Brysselin-asuntoon, joka oli vuokrattu elokuusta 1997 alkaen, ja se, että heidän lapsensa olivat menneet kouluun Brysselissä lukuvuoden 1997—1998 alkaessa, eivät siten ole riittävä peruste evätä häneltä oikeutta henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 10 artiklassa säädettyyn päivärahaan.
41 Kantaja nimittäin katsoo, että koska hän ei ollut tosiasiallisesti siirtänyt irtaimistoaan, nimittävä viranomainen ei voi ennenaikaisesti katsoa hänen halunneen asettua Brysselin-asuntoon lopullisesti, koska tämä asunto oli päinvastoin 2.3.1998 saakka väliaikainen asunto, jonka mukavuudet olivat vähäisiä, koska siellä oli vain muutamia välttämättömiä tarvikkeita, kuten patjoja, pöytiä ja tuoleja, ja että aikana, jolta hän sai päivärahaa, hän hyödynsi Luxemburgin-talonsa vuokraamiseen liittyvien ongelmien hoitamisen vuoksi Luxemburgiin tekemiään edestakaisia matkoja kuljettaakseen autollaan vähitellen muutamia tavaralaatikoita uuteen asemapaikkaan. Kantaja toteaa lisäksi, että vaikka henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevaa 10 artiklaa koskeva oikeuskäytäntö näyttää asettavan päivärahan myöntämisen edellytykseksi, että päivärahan saajalla on väliaikaisesti oltava kaksi asuntoa, se, ettei hän säilyttänyt aikaisempaa asuntoaan Luxemburgissa, ei hänen tapauksessaan ollut este riidanalaisten päivärahojen myöntämiselle. Kantaja katsoo vielä, että nimittävä viranomainen teki ilmeisiä arviointivirheitä.
42 Virkamiestuomioistuin muistuttaa tässä yhteydessä, että henkilöstösääntöjen 71 artiklassa säädetään erityisesti, että virkamiehellä on oikeus saada korvaus kuluista, joita hänelle aiheutuu hänen aloittaessaan tehtävänsä tai siirron tai palvelussuhteen päättymisen yhteydessä, ja tämän artiklan mukaisesti henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 10 artiklan 1 kohdassa säädetään tällaisen päivärahan myöntämisestä ”[v]irkamiehell[e], joka voi osoittaa, että hänen on vaihdettava asuinpaikkaa täyttääkseen henkilöstösääntöjen 20 artiklan edellytykset”. Viimeksi mainitussa artiklassa virkamies velvoitetaan asumaan asemapaikassaan tai sellaisen välimatkan päässä siitä, ettei välimatka häiritse hänen tehtäviensä hoitamista (tuomio Benzler v. komissio, T‑63/91, EU:T:1992:88, 19 kohta).
43 Kantajan tilanteen kaltaisessa tilanteessa päivärahalla on tarkoitus pääasiallisesti korvata kulut ja haitat, joita aiheutuu siitä, että virkamiehen on siirryttävä ja asettauduttava väliaikaisesti uuteen asemapaikkaan. Tämä tarkoitus on tuotu vakiintuneesti esiin tosiseikkojen tapahtuma-aikana voimassa olleessa oikeuskäytännössä (ks. erityisesti tuomio Mouzourakis v. parlamentti, 280/85, EU:C:1987:66, 9 kohta; tuomio Benzler v. komissio, EU:T:1992:88, 20 kohta ja tuomio Baniel-Kubinova ym. v. parlamentti, F‑131/07, EU:F:2008:159, 17 kohta).
44 Päivärahan myöntämiselle on siten asetettu kaksi edellytystä eli ensinnäkin se, että asianomainen on vaihtanut asuinpaikkaa täyttääkseen henkilöstösääntöjen 20 artiklan edellytykset, ja toiseksi se, että hänelle on aiheutunut kuluja tai haittaa sen johdosta, että hänen on siirryttävä tai asettauduttava väliaikaisesti asemapaikkaan. Koska nämä kaksi edellytystä ovat kumulatiiviset, päivärahaa ei voida etenkään myöntää virkamiehelle, joka ei osoita, että hänelle on aiheutunut tällaisia kuluja tai tällaista haittaa (ks. tuomio Infante Garcia-Consuegra v. komissio, EU:F:2013:38, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
45 Lisäksi oikeuskäytännössä on jo katsottu, että päivärahan myöntämisellä pyritään erityisesti siihen, että päivärahan saajat voisivat löytää asemapaikasta tarpeitaan vastaavan asunnon ja järjestää aikaisempaa asuntoaan koskevan tilanteen esimerkiksi vuokraamalla sen pää- tai alivuokralaiselle (määräys Collins v. alueiden komitea, T‑132/97, EU:T:1998:193, 43 kohta).
46 Vaikka oikeus päivärahaan syntyy ennen kuin asianomainen muuttaa asumaan asemapaikkaan tai uuteen asemapaikkaan (tuomio Baniel-Kubinova ym. v. parlamentti, EU:F:2008:159, 24 kohta), henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 10 artiklan 2 kohdan kolmannessa alakohdassa säädetään kuitenkin, ettei päivärahaa myönnetä missään tapauksessa sen päivän jälkeen, jolloin virkamies on muuttanut täyttääkseen henkilöstösääntöjen 20 artiklan mukaiset velvoitteet.
47 Muuttopäivä on siten viimeinen määräpäivä, jolloin päivärahan myöntäminen päättyy automaattisesti. Tämä päivärahaoikeuden loppumisen syy ei kuitenkaan millään tavalla muuta sitä, että asianomaisen on päivärahaa saadakseen täytettävä vähintään ne kaksi edellytystä, jotka mainitaan tämän tuomion 44 kohdassa. On toisin sanoen todettava, että vaikka lainsäätäjä on katsonut, ettei asianomaiselle muuttopäivästä lähtien enää aiheudu kuluja tai haittaa sen johdosta, että hänen on siirryttävä tai asettauduttava väliaikaisesti asemapaikkaan, tästä huolimatta voidaan katsoa, ettei edellä 44 kohdassa mainittu toinen edellytys täyttynyt tai täyty enää, vaikka asianomaisen koko irtaimistoa ei ole tosiasiallisesti siirretty.
48 Käsiteltävässä asiassa virkamiestuomioistuin toteaa, että kantaja oli antanut Luxemburgin-talonsa vuokralle 1.8.1997 alkaen, eikä hän ole osoittanut säilyttäneensä Luxemburgissa muuta asuntoa. On lisäksi todettava, ettei hän myöskään väitä jatkaneensa asumista tässä jäsenvaltiossa, sillä hän päinvastoin totesi erityisesti kanteessaan ja istunnossa, että hän asettautui Brysseliin 1.9.1997 lukien eikä säilyttänyt aikaisempaa asuntoaan. Ainoa täsmennys, jonka hän tästä seikasta on esittänyt, on, ettei hän yhtäältä ”itse” asettautunut ”lopullisesti” kyseisenä päivänä. Toisaalta hän on ilmoittanut jättäneensä Luxemburgin-talonsa autotalliin henkilökohtaisia tavaroita ja irtaimistoa, joita hän vähitellen kuljetti käydessään Luxemburgissa hoitamassa talon vuokraamiseen liittyviä ongelmia, kuten lämmitysongelmia.
49 Perheenjäsenistään kantaja myöntää lisäksi, että nämä asettautuivat elokuusta 1997 alkaen vuokrattuun Brysselin-asuntoon ja että hänen lapsensa aloittivat Brysselissä koulun lukuvuoden 1997–1998 alkaessa. Kantaja on todennut tästä istunnossa, että on erotettava toisistaan se, että Bryssel valitaan kotipaikaksi tai että siellä asutaan, ja se, että asuinpaikka siirretään tähän uuteen asemapaikkaan. Todellisuudessa hän oli perheensä kanssa ottanut kotipaikakseen Brysselin elokuusta 1997 alkaen. Hän väittää kuitenkin, että koska koko irtaimistoa ei ollut tosiasiallisesti siirretty, on katsottava, ettei hän ollut vielä siirtänyt asuinpaikkaansa.
50 Virkamiestuomioistuin katsoo tässä yhteydessä, että kun otetaan huomioon oikeuskäytäntö (tuomio Ineichen v. komissio, T‑293/01, EU:T:2003:55, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), kaikki nämä seikat viittaavat päinvastoin siihen, että kantaja siirsi 1.9.1997 alkaen luontaiset siteensä uuteen asemapaikkaansa ja aikoi pitää tätä vakituisena ja pysyvänä.
51 Kantaja ei siten säilyttänyt aikaisempaa asuinpaikkaansa eikä ole tuonut esiin muita kuluja, jotka liittyisivät väitettyyn epävarmaan tilanteeseen. Kun otetaan huomioon henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 10 artiklan ajallisesti sovellettava sanamuoto, sellaisena kuin sitä on tulkittu oikeuskäytännössä, jo tästä seikasta johtui, ettei ollut perustetta myöntää kantajalle päivärahaa (ks. tuomio Lozano Palacios v. komissio, T‑33/95, EU:T:1996:196, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
52 Ainoa kantajan esiin tuoma peruste sen osoittamiseksi, ettei hänen henkilökohtaisten ja perhesiteidensä siirtoa Brysseliin ollut vielä saatettu loppuun hänen aloittaessaan virassaan eli 1.9.1997, on se, että kantajan ilmoituksen mukaan hänen koko irtaimistoaan ei ollut vielä siirretty uuteen asemapaikkaan, joten hänen ei voitu katsoa siirtäneen asuinpaikkaansa.
53 Kantaja kuitenkin myöntää tältä osin, että Brysselin-asunnossa, jossa oli viisi makuuhuonetta, oli välttämätön irtaimisto, kuten pöytiä, patjoja ja sänkyjä. Hän siis todella oli siirtänyt asuinpaikkansa uuteen asemapaikkaansa 1.9.1997 alkaen. Kantaja ei sitä paitsi millään tavalla selvitä, mitkä muut varusteet, joiden väitettiin jääneen Luxemburgiin, olisivat olleet välttämättömiä hänelle ja hänen perheelleen, jotta hänen voitaisiin katsoa saattaneen uuteen asemapaikkaan asettautumisen loppuun.
54 Virkamiestuomioistuin katsoo, että ainoa seikka, joka voisi osoittaa todennäköiseksi, että osa kantajan irtaimistosta siirrettiin Luxemburgista Brysseliin, on loppujen lopuksi todistus, jonka mukaan irtaimisto ja henkilökohtaiset tavarat on vastaanotettu hyväkuntoisina, ja lasku, jotka molemmat on muodollisesti päivätty 15.3.1998 ja joista ensin mainitussa todetaan, että muutto oli suoritettu 2.3.1998 Luxemburgin-talosta, jonka osoite on ilmoitettu, Brysseliin, jossa ei ollut ilmoitettu tarkkaa osoitetta.
55 Kaikkien asiakirja-aineistoon sisältyvien todisteiden perusteella on kuitenkin selvää, että siitä riippumatta, oliko tietyt huonekalut, joiden väitettiin jääneen Luxemburgiin, tosiasiallisesti siirretty 2.3.1998, komissio on pystynyt pätevästi toteamaan, että kantaja oli 1.9.1997 joka tapauksessa jo siirtänyt luontaiset siteensä uuteen asemapaikkaan vakiintuneesti ja pysyvästi ja oli siis asettautunut sinne henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 10 artiklassa tarkoitetuin tavoin lopullisesti. Tästä syystä kantaja ei enää täyttänyt edellä 44 kohdassa mainittua toista edellytystä.
56 Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että toinen kanneperuste on hylättävä perusteettomana.
Kolmas kanneperuste, joka koskee henkilöstösääntöjen 85 artiklan rikkomista
57 Kantajan kirjelmien valossa kolmannessa kanneperusteessa on varsinaisesti kaksi osaa, jotka koskevat sitä, ettei kantajalla ollut tarkoitusta johtaa hallintoa harhaan henkilöstösääntöjen 85 artiklassa tarkoitetuin tavoin, ja sitä, ettei perusteettoman edun palautusta vaadittaessa noudatettu kohtuullisen käsittelyajan käsitettä.
Ensimmäinen osa, jonka mukaan kantajalla ei ollut tarkoitusta johtaa hallintoa harhaan henkilöstösääntöjen 85 artiklassa tarkoitetuin tavoin
58 Kantaja väittää, että nimittävä viranomainen rikkoi henkilöstösääntöjen 85 artiklaa päättäessään periä riidanalaiset päivärahat takaisin. Kantaja nimittäin väittää, ettei hän johtanut hallintoa harhaan tahallisesti ja ettei hänellä ollut tällaista tarkoitusta. Henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan ensimmäisen virkkeen mukaisesti nimittävällä viranomaisella oli näin ollen mahdollisuus periä riidanalaiset päivärahat takaisin vain niiden maksamista seuranneiden viiden vuoden aikana. Kantaja tähdentää erityisesti, ettei pelkkä vahingossa tapahtunut hallinnon harhaan johtaminen riitä, koska hallinnon erehdyttämiseen on oltava todellinen tarkoitus, jollaista tässä tapauksessa ei ole.
59 Komissio puolestaan väittää, että kantaja on tahallisesti johtanut sitä harhaan sen osalta, milloin hän asettautui uuteen asemapaikkaansa. Jakaessaan asettautumiskorvausta koskevan hakemuksensa keinotekoisesti kahdeksi erilliseksi hakemukseksi, hän sai nimittäin komission uskomaan, ettei hänen perheensä ollut vielä asettautunut Brysselin-asuntoon, ja täten toimiessaan hän pyrki saamaan henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdan mukaisesti puolet asettautumiskorvauksesta. Hakiessaan korvauksen toisen puolikkaan maksamista sen jälkeen, kun hänen irtaimistonsa väitetysti siirrettiin Luxemburgista Brysseliin 2.3.1998, kantaja ilmoitti siinä yhteydessä, kun hän esitti pyynnön tueksi perheenjäsentensä oleskelulupahakemuksen, että perhe oli muuttanut hänen luokseen asemapaikkaan vasta tästä päivästä lähtien, minkä toteamuksen kantaja on itse kumonnut. Komissio korostaa lisäksi, että kantaja on esittänyt myöhemmälle päivämäärälle 15.3.1998 päivätyn laskun osoittaakseen näennäisesti perustelluksi sen, että päivärahaa maksettiin henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 10 artiklassa säädetyltä 180 päivän enimmäisajalta.
60 Virkamiestuomioistuin toteaa aluksi, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toista kohtaa, joka saatettiin voimaan tosiseikkojen tapahtuma-ajan jälkeen, sovelletaan tähän tapaukseen, koska kyseiseen väärinkäytökseen liittyvä menettely aloitettiin uuden säännöksen voimaantulon jälkeen (ks. analogisesti unionin taloudellisiin etuihin kohdistuviin väärinkäytöksiin liittyvän menettelyn osalta tuomio Josef Vosding Schlacht‑, Kühl- und Zerlegebetrieb ym., C‑278/07–C‑280/07, EU:C:2009:38, 29 ja 34 kohta). Komissio on tässä tapauksessa sitä paitsi soveltanut tätä uutta säännöstä suostuessaan luopumaan perusteettomien sairauskulukorvausten palautuksen vaatimisesta, koska se ei – toisin kuin tässä säännöksessä edellytetään – pystynyt osoittamaan, että kantaja oli tahallisesti johtanut sitä harhaan näiden kulujen osalta.
61 Virkamiestuomioistuin muistuttaa seuraavaksi, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan perusteettomasti maksetun määrän takaisin periminen edellyttää, että esitetään näyttö siitä, että edunsaaja oli tosiasiallisesti tietoinen maksun väärästä perusteesta tai siitä, että väärä peruste oli niin ilmeinen, ettei edunsaaja voinut olla tietämättä asiasta (tuomio Berghmans v. komissio, 142/78, EU:C:1979:233, 9 kohta ja tuomio Ritto v. komissio, F‑18/08, EU:F:2008:110, 29 kohta).
62 Edellä esitetyistä toteamuksista, joiden mukaan kantaja asettautui lopullisesti uuteen asemapaikkaansa 1.9.1997 alkaen, seuraa tältä osin, että tällaisessa tilanteessa hänelle ei henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 10 artiklan mukaan kuulunut maksaa päivärahaa, mitä hän ei voinut olla tietämättä, koska oikeuskäytännön mukaan jokaisen tavanomaista huolellisuutta noudattavan virkamiehen oletetaan tuntevan henkilöstösäännöt (tuomio Connolly v. komissio, T‑34/96 ja T‑163/96, EU:T:1999:102, 168 kohta; tuomio CR v. parlamentti, F‑128/12, EU:F:2014:38, 45 kohta; ks. lisäksi ulkomaankorvauksesta tuomio Gouvras v. komissio, T‑180/02 ja T‑113/03, EU:T:2004:238, 111 kohta).
63 Kantajan perusteluista, joilla hän pyrkii osoittamaan, että henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 10 artiklan säännökset ovat ”ilmeisellä tavalla” monimutkaisia, että virhe ei ollut kovin ilmeinen, koska hallinto ei havainnut sitä, ja että kantaja ei ole henkilöstösääntöoikeuden asiantuntija, virkamiestuomioistuimen on väistämättä todettava, että kun otetaan huomioon kantajan tehtäväryhmä, hänen korkea palkkaluokkansa, korkea virkaikänsä ja huomattava kokemuksensa sekä budjettiasioista että asemapaikan vaihtamisestahänellä on hyvät tiedot asiasta eikä hän voi kohtuudella väittää, että tällainen sääntely oli hänelle monimutkainen ja ettei hän pystynyt tekemään tilanteen edellyttämiä varmistuksia. Hallinnon, jonka tehtävänä on huolehtia tuhansien palkkojen ja erilaisten korvausten maksamisesta, tilannetta ei voida verrata virkamiehen tilanteeseen, sillä virkamiehellä on henkilökohtainen intressi tarkastaa hänelle kuukausittain suoritettavat maksut (ks. vastaavasti tuomio F v. komissio, T‑324/04, EU:T:2007:140, 144 ja 145 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
64 Henkilöstösääntöjen 85 artiklan ensimmäisessä kohdassa perusteettoman edun palauttamiselle asetetut edellytykset täyttyivät siis tässä tapauksessa.
65 Henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan ensimmäisessä virkkeessä säädetään perusteettoman edun palauttamisen edellytyksistä, että takaisin perimistä koskeva pyyntö on pääsääntöisesti tehtävä viiden vuoden määräajassa siitä päivästä, jolloin määrä on suoritettu. Kuukausittain maksetut riidanalaiset päivärahat on siten lähtökohtaisesti perittävä takaisin viiden vuoden kuluessa kyseisistä maksusuorituksista. Henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisesta virkkeestä, johon komissio tässä tapauksessa vetoaa, ilmenee kuitenkin, että jos nimittävä viranomainen pystyy osoittamaan, että asianomainen on tahallisesti johtanut hallintoa harhaan kyseiset summat saadakseen, takaisin perimistä koskeva pyyntö on voimassa vielä viiden vuoden määräajan päättymisen jälkeenkin.
66 Tästä on muistutettava, että tavoite, johon henkilöstösääntöjen 85 artiklalla pyritään, on yleisesti Euroopan unionin taloudellisten etujen suojeleminen unionin toimielinten ja niiden työntekijöiden välisten suhteiden erityisessä asiayhteydessä, kun otetaan huomioon, että työntekijöitä sitoo toimielimiin erityinen lojaalisuusvelvollisuus, joka nykyään mainitaan nimenomaisesti henkilöstösääntöjen 11 artiklassa, jossa vaaditaan erityisesti, että virkamiehen on toimittava ”ainoastaan unionin edun mukaisesti” ja hoidettava annetut tehtävät ”noudattaen lojaalisuusvelvollisuuttaan unionia kohtaan” (tuomio CR v. parlamentti, EU:F:2014:38, 61 kohta).
67 Henkilöstösääntöjen 85 artiklan toiseen kohtaan sisältyvissä kahdessa virkkeessä erotetaan kaksi tilannetta. Ensimmäinen virke nimittäin koskee tapausta, jossa työntekijä on saanut maksun perusteettomasti, vaikka hän oli mahdollisesti ilmoittanut hallinnolle seikat, joiden perusteella viimeksi mainittu olisi voinut havaita maksun perusteettomuuden. Tällaisessa tilanteessa, jossa nimittävää viranomaista on mahdollisesti johdettu harhaan vain sattumalta, unionin lainsäätäjä on katsonut, että kun maksun jälkeinen viiden vuoden määräaika on kulunut, nimittävä viranomainen ei enää voi vaatia perusteettoman edun palauttamista. Toinen virke koskee sitä vastoin tilannetta, jossa työntekijä on maksun perusteettomaan saamiseen tähtäävällä menettelyllä tahallisesti johtanut nimittävää viranomaista harhaan erityisesti joko siten, ettei hän ole toimittanut tälle kaikkia henkilökohtaista tilannettaan koskevia tietoja, tai siten, ettei hän ole saattanut nimittävän viranomaisen tietoon henkilökohtaisessa tilanteessaan tapahtuneita muutoksia, tai vielä siten, että hän on ryhtynyt toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on, että nimittävän viranomaisen olisi vaikeampi havaita hänen saamansa maksun perusteettomuutta, ja joihin kuuluu virheellisten tai epätarkkojen tietojen esittäminen.
68 Nämä näkökohdat on otettava huomioon tutkittaessa, onko komissio tässä tapauksessa pystynyt osoittamaan, että kantaja oli henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisessa virkkeessä tarkoitetuin tavoin johtanut sitä tahallisesti harhaan saadakseen riidanalaiset päivärahat.
69 Tässä yhteydessä on todettava, että päiväraha on ajallisesti toistuva etuus. Asianomaisen on näin ollen täytettävä sen myöntämisen edellytykset paitsi sitä alun perin hakiessaan myös koko sinä aikana, jonka tällainen korvaus kattaa. Asianomaisen on siten erityisesti lojaalisuusvelvollisuuden perusteella ilmoitettava hallinnolle kaikista muutoksista, jotka saattavat vaikuttaa hänen oikeuteensa saada kyseistä etuutta.
70 Käsiteltävässä asiassa, kun kantaja oli antanut vuokralle Luxemburgin-talonsa ja vuokrannut Brysselin-asunnon, hän ilmoitti ensin eli 1.9.1997 henkilöstösääntöjen mukaisten oikeuksiensa vahvistamista koskevassa yleislomakkeessa, ettei hänen perheensä ollut vielä muuttanut hänen luokseen uuteen asemapaikkaan, vaikka hän on myöhemmin – myös kanteessaan ja istunnossa – vahvistanut, että hänen lapsensa olivat todellisuudessa aloittaneet koulun Brysselissä lukuvuoden 1997–1998 alkaessa ja että hän oli jo tuolloin asettautunut puolisonsa ja heidän lastensa kanssa asumaan kyseiseen asuntoon, joka kylläkin oli hänen kertomansa mukaan niukasti kalustettu. Virkamiestuomioistuin toteaa lisäksi, että tätä lomaketta täyttäessään kantaja oli ensin ilmoittanut lastensa asuinpaikaksi Brysselin mutta perunut tämän ja kirjoittanut samaan kohtaan Luxemburgin.
71 Kantaja ilmoitti kylläkin myöhemmin eli 9.9.1997 asettautumiskorvausta koskevassa lomakkeessa, jota hallinto samaten käyttää päivärahaoikeutta määrittäessään, että hän oli perheensä kanssa ottanut kotipaikakseen Brysselin. Virkamiestuomioistuin toteaa kuitenkin, että kantaja ilmoitti samassa lomakkeessa ”tutustuneensa edellä ol[leeseen] säännöstöön” eli henkilöstösääntöjen 20 artiklaan ja liitteessä VII olevaan 5 artiklaan.
72 Henkilöstösääntöjen 5 artiklan 4 kohdassa säädetään, että ”[j]os kotitalouslisään oikeutettu virkamies ei asettaudu asemapaikkaansa perheensä kanssa, hän saa ainoastaan puolet siitä korvauksesta, johon hänellä muuten olisi oikeus”. Koska kantaja teki kaksi erillistä asettautumiskorvaushakemusta, joista ensimmäisen eli 9.9.1997 tehdyn hakemuksen perusteella hän sai kuukauden palkan esittämällä vuokrasopimuksensa, ja toisen eli maaliskuussa 1998 tehdyn perusteella hänelle maksettiin asettautumiskorvauksen toinen puoli, kun hän esitti perheenjäsentensä oleskelulupahakemuksen, hän pyrki siten saamaan hallinnon uskomaan sen mukaisesti, mitä hän oli alun perin ilmoittanut 1.9.1997, ettei hänen perheensä ollut vielä muuttanut hänen luokseen uuteen asemapaikkaan, mikä ei pitänyt paikkaansa, ja että perhe oli muuttanut hänen luokseen vasta 2.3.1998, mikä ei myöskään pitänyt paikkaansa. Kantaja johti näin ollen tahallisesti hallintoa harhaan vahvistamalla ajatusta, että hän edelleen täytti riidanalaisten päivärahojen saamisen edellytykset.
73 Koska kantaja on kanteessaan ja istunnossa vahvistanut, että hänen perheensä muutti hänen luokseen Brysseliin 1.9.1997 alkaen, hän ei ollut henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdassa tarkoitetussa tilanteessa. Hänen olisi siten kuulunut tehdä yksi hakemus koko asettautumiskorvauksesta ja esittää vuokrasopimuksensa ja oleskelulupahakemus syyskuusta alkaen. Tällöin hallinto olisi maksanut hänelle asettautumiskorvauksen yhtenä maksueränä mutta se ei olisi maksanut hänelle päivärahaa. Hakiessaan henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdan mukaista puolikasta osuutta asettautumiskorvauksesta ja saadessaan sen, kantaja johti tahallisesti hallintoa harhaan varmistaakseen riidanalaisten päivärahojen maksamisen ajankohtana, jona hänen perheensä oli tosiasiallisesti muuttanut hänen luokseen uuteen asemapaikkaan.
74 Kantaja totesi istunnossa kylläkin ilmoittaneensa hallinnolle 9.9.1997, että perhe oli muuttanut hänen luokseen uuteen asemapaikkaan, joten hänen ei voida väittää salanneen tätä tosiseikkaa. Kun kantajalle esitettiin tästä kysymys, hän kuitenkin vastasi, ettei hän ollut riitauttanut sitä, että nimittävä viranomainen maksoi hänelle syyskuussa 1997 henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 5 artiklan 4 kohdan mukaisesti vain yhden kuukauden palkan, mikä todellakin vahvistaa, että kantaja oli asettautumiskorvausta koskevan hakemuksensa jakamalla huolehtinut siitä, että hän antaa hallinnolle vaikutelman niiden ilmoitustensa todenperäisyydestä, jotka todistavat perheen asettautuneen uuteen asemapaikkaan vasta 2.3.1998 eli seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hänen tapauksessaan maksettujen päivärahojen maksaminen päättyi.
75 Kuten komissio on aiheellisesti todennut, kun kantaja 16.3.1998 ilmoitti vielä muuttokulukorvauslomakkeessa, että hän oli ”perheen[sä] kanssa siirtänyt kotipaikka[nsa] Luxemburgista asemapaikkaan[sa] – – 2.3.1998”, hän antoi jälleen hallinnon ymmärtää, että perhe oli hänen luonaan vasta kyseisestä päivästä alkaen, mikä ei vastannut todellisuutta, sellaisena kuin tämä on kerrottu myös istunnossa. Kuten kantaja itsekin myöntää, ”saada[kseen] vilpittömässä mielessä – – päivärahaa” hän esitti 2.3.1998 tapahtuneeksi väitettyä muuttoa koskevan laskun, jonka todenperäisyyden sekä OLAF että komissio ovat kyseenalaistaneet.
76 Edellä todetusta seuraa, että kantaja esitti sekä kahdessa asettautumiskorvausta koskevassa hakemuksessaan että muuttokulujen korvaamista koskevassa hakemuksessaan tahallisesti hallinnolle virheellisiä tietoja ajankohdasta, jona hänen perheensä asettautui uuteen asemapaikkaan, ja että kantaja toimi tavalla, joka johti hallinnon harhaan, eikä hallinto kyennyt siten itse havaitsemaan riidanalaisten päivärahojen perusteettomuutta.
77 Kantajan väitetystä vilpittömästä mielestä, jota hän tarkoituksellisesti pyrki vahvistamaan toteuttamalla varsinaisen muuttonsa vasta 2.3.1998 eli sitä jaksoa seuranneena päivänä, jolta hänelle maksettiin riidanalaista päivärahaa, jota hän oman ilmoituksensa mukaan halusi saada ”vilpittömässä mielessä”, on todettava, että tällaisessa tilanteessa kantajan olisi joka tapauksessa pitänyt epäillä kyseisten maksujen aiheellisuutta. Hän oli siten väistämättä velvollinen ottamaan yhteyttä hallintoon, jotta tämä suorittaisi tarvittavat tarkastukset (ks. tuomio Tsirimiagos v. alueiden komitea, F‑100/07, EU:F:2009:21, 75 kohta).
78 On lisäksi todettava, että jos kantajalla oli epäilyjä, hän olisi voinut esittää asiasta kysymyksen hallinnolle ja saattaa sen käsiteltäväksi kyseisestä säännöksestä itse tekemänsä tulkinnan varmistaakseen päinvastaisesta oikeuskäytännöstä huolimatta, että hänelle maksetaan pääosa henkilöstösääntöjen 71 artiklan nojalla säädetyistä korvauksista. Kantajan toiminta osoittaa kuitenkin päinvastoin, että hän ymmärsi täysin asettautumiskorvausta koskevaa oikeutta koskevien säännösten merkityksen ja että hän oli täysin tietoinen velvollisuudestaan ilmoittaa päivä, jolloin hänen perheensä oli asettautunut Brysseliin ja esittää siitä näyttöä (ks. vastaavasti tuomio Thommes v. komissio, T‑195/03, EU:T:2005:344, 126 kohta).
79 Lopuksi on hylättävä perusteettomana myös kantajan väite, jonka sisältö on pääasiallisesti se, että hallinto voi vedota henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toiseen virkkeeseen vain, jos se pystyy osoittamaan viiden vuoden kuluessa sääntöjenvastaisuuden tapahtumisesta, että asianomainen on tahallisesti johtanut sitä harhaan, ja että jos tätä näyttöä ei esitetä, vanhentumisen on katsottava tapahtuneen. Tällainen väite nimittäin sivuuttaa säännöksen sanamuodon, ja jos se olisi hyväksyttävä, se olisi omiaan viemään säännökseltä kaiken tehokkaan vaikutuksen.
80 Edellä todetusta seuraa, että kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä perusteettomana.
Kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan perusteettoman edun palautusta vaadittaessa ei noudatettu kohtuullisen käsittelyajan käsitettä
81 Kantaja väittää, että periessään riidanalaiset päivärahat takaisin 14 vuotta niiden maksamisen jälkeen, komissio laiminlöi velvollisuuttaan toimia kohtuullisessa ajassa ja loukkasi samalla oikeusvarmuuden periaatetta. Kantaja moittii erityisesti OLAFia siitä, että se aloitti tutkimuksen vasta vuonna 2007 eli kymmenen vuotta moitittujen tekojen jälkeen.
– Tutkittavaksi ottaminen
82 Komission mukaan kanneperusteen tämä osa on jätettävä tutkimatta. Komissio nimittäin katsoo, että kuten Euroopan unionin yleisen tuomioistuimen asiassa komissio vastaan Moschonaki antamassa tuomiossa (T‑476/11 P, EU:T:2013:557vastedes todetaan, silloin kun kantaja ei ole esittänyt tällaista väitettä hallinnollisessa valituksessaan, hän on menettänyt mahdollisuuden vedota siihen vasta oikeudenkäyntikäyntivaiheessa.
83 Virkamiestuomioistuin katsoo kuitenkin, että oikeudenkäyntiväite on hylättävä heti. Oikeuskäytännössä nimittäin katsotaan vakiintuneesti, että virkamiesten kanteissa unionin tuomioistuimille esitettävät vaatimukset voivat kylläkin sisältää vain riitauttamisperusteita, joiden peruste on sama kuin hallinnollisessa valituksessa esitettyjen riitauttamisperusteiden. Riitauttamisperusteita voidaan kuitenkin kehittää unionin tuomioistuimissa esittämällä oikeudellisia perusteita ja perusteluja, joita ei välttämättä ollut hallinnollisessa valituksessa mutta jotka liittyvät siihen läheisesti. On lisäksi todettava yhtäältä, että koska oikeudenkäyntiä edeltävä menettely on epävirallinen ja koska asianosaiset toimivat tässä vaiheessa yleensä ilman asianajajaa, hallinnon ei pidä tulkita valituksia suppeasti, vaan sen on päinvastoin tutkittava ne avoimin mielin. Toisaalta on todettava, että henkilöstösääntöjen 91 artiklan tarkoituksena ei ole rajata ehdottomalla ja lopullisella tavalla mahdollista oikeudenkäyntimenettelyä, kunhan kanteessa ei muuteta valituksen perustetta eikä kohdetta (tuomio komissio v. Moschonaki, EU:T:2013:557, 73 ja 76 kohta).
84 Käsiteltävässä asiassa kantaja kuitenkin vetosi hallinnollisessa valituksessaan vanhentumiseen, joka hänen mukaansa tapahtui henkilöstösääntöjen 85 artiklan perusteella ja joka on esteenä riidanalaisten päivärahojen palauttamiselle, sekä väitetyn sääntöjenvastaisuuden tekoajankohtaan. Nimittävällä viranomaisella on siten ollut mahdollisuus tietää riittävän tarkasti, miltä osin kantaja riidanalaista päätöstä arvostelee eli että päätös tehtiin myöhässä ja sovellettavia vanhentumisaikoja noudattamatta.
– Asiakysymys
85 Virkamiestuomioistuin toteaa aluksi, että kun otetaan huomioon, että tässä asiassa sovelletaan henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toista virkettä, siihen ei sovelleta tämän kohdan ensimmäisessä virkkeessä säädettyä viiden vuoden määräaikaa. Tätä asiaa säännellään siten samalla tavalla kuin vastaavia aikaisempia asioita, joita säänneltiin henkilöstösääntöjen 85 artiklalla, sellaisena kuin se oli voimassa ennen 1.5.2004, mikä tarkoittaa, ettei nimittävän viranomaisen aloittamaan perusteettoman edun takaisinperintään sovelleta mitään etukäteen määriteltyä vanhentumisaikaa.
86 Tässä yhteydessä on muistutettava, ettei unionin tuomioistuinten tehtävänä ole vahvistaa vanhentumisaikoja, vanhentumisen ulottuvuutta tai vanhentumisaikojen soveltamista koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä suhteessa sääntöjä rikkovaan toimintaan yleisesti eikä myöskään niiden käsiteltäväksi saatetun asian osalta. Se, ettei vanhentumisajasta ole säädetty lainsäädännössä, ei kuitenkaan merkitse, etteikö komission toimintaa konkreettisessa tapauksessa voitaisi arvostella oikeusvarmuuden periaatteen nojalla. Silloin, kun vanhentumisajasta ei ole säädetty, oikeusvarmuuden perustavanlaatuinen vaatimus nimittäin estää sen, että komissio voisi viivyttää loputtomasti toimivaltuuksiensa käyttöä (tuomio Sumitomo Chemical ja Sumika Fine Chemicals v. komissio, T‑22/02 ja T‑23/02, EU:T:2005:349, 87 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
87 Unionin tuomioistuimet eivät näin ollen voi komission toimenpiteiden viivästymistä koskevaa väitettä tutkiessaan rajoittua toteamaan, että vanhentumisaikaa ei ole olemassa, vaan niiden on selvitettävä, ettei komissio ole toiminut kohtuuttoman myöhään (tuomio Sumitomo Chemical ja Sumika Fine Chemicals v. komissio, EU:T:2005:349, 88 kohta sekä analogisesti tuomio François v. komissio, T‑307/01, EU:T:2004:180, 46 kohta).
88 On todettava yleisluonteisesti, että kun menettelyn kestoa ei ole vahvistettu unionin oikeuden säännöksessä tai määräyksessä, toimielimen kyseisen toimen antamiseen käyttämän ajan kohtuullisuutta on arvioitava niin, että huomioon otetaan erityisesti oikeusriidan merkitys asianosaiselle, asian monimutkaisuus sekä se, miten asianosaiset ovat toimineet (tuomio uudelleenkäsittely Arango Jaramillo ym. v. EIP, C‑334/12 RX‑II, EU:C:2013:134, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
89 Henkilöstösääntöjen 85 artiklassa säädetystä perusteettoman edun palauttamisesta muodostuvalla erityisellä alalla käsittelyajan kohtuullisuutta arvioidaan erityisesti sen perusteella, kuinka ilmeinen riidanalaisten maksujen väärä peruste on ja ovatko perusteettomat maksut satunnaisia vai jatkuvia. Aika on siten vain yksi tekijä arvioitaessa, onko palautuksen vaatimista koskevan oikeuden käyttäminen perusteltua, kun otetaan erityisesti huomioon yhtäältä hallinnon tekemän virheen ilmeisyys ja toisaalta kaikki olosuhteet, jotka voidaan ottaa huomioon, kuten vaadittujen määrien suuruus, hallinnon virheellinen toiminta, virkamiehen vilpitön mieli ja tavanomainen huolellisuus, jota virkamieheltä voidaan edellyttää hänen koulutuksensa, palkkaluokkansa ja työkokemuksensa perusteella (ks. vastaavasti tuomio Acton ym. v. komissio, 44/74, 46/74 ja 49/74, EU:C:1975:42, 29 kohta; tuomio White v. komissio, T‑107/92, EU:T:1994:17, 47 kohta ja tuomio Ronsse v. komissio, T‑205/01, EU:T:2002:269, 52 kohta).
90 Komission toimenpiteiden väitettyä myöhästymistä ei kuitenkaan ole arvioitava pelkästään sen ajan perusteella, joka on kulunut riidanalaisten tosiseikkojen tapahtumisen ja toimenpiteisiin ryhtymisen välillä. On päinvastoin niin, ettei komission voida katsoa toimineen kohtuuttoman myöhään, jos viivettä tai muuta toimielimen syyksi luettavaa laiminlyöntiä ei ole, ja tässä yhteydessä huomioon on otettava etenkin ajankohta, jolloin toimielin sai tietoonsa rikkomisena pidettävät tosiseikat, ja hallinnollisen menettelyn keston kohtuullisuus (tuomio Ronsse v. komissio, EU:T:2002:269, 53 kohta; tuomio Sumitomo Chemical ja Sumika Fine Chemicals v. komissio, EU:T:2005:349, 89 kohta sekä vastaavasti tuomio Nencini v. parlamentti, T‑431/10 ja T‑560/10, EU:T:2013:290, 48—50 kohta, tätä tuomiota koskeva valitus on vireillä unionin tuomioistuimessa, asia C‑447/13 P). Kun on kysymys erityisesti tutkimusmenettelyn aloittamisesta, sitä, onko toimittu kohtuullisessa ajassa, on arvioitava tapauskohtaisesti ja siitä ajankohdasta lähtien, kun hallinto on saanut tietoonsa tosiseikat ja toimet, jotka voivat olla virkamiehen henkilöstösääntöjen mukaisten velvollisuuksien rikkomisia (ks. tuomio François v. komissio, EU:T:2004:180, 48 kohta).
91 Oikeuskäytännössä on jo katsottu tilanteessa, jossa virhe oli tai sen täytyi olla kyseiselle virkamiehelle ilmeinen, että melkein seitsemän vuoden aika perusteettomien maksujen maksamisen alkamisesta siihen, kun hallinto ryhtyi vaatimaan perusteettoman edun palauttamista, ei ollut kohtuuton (ks. tuomio Ronsse v. komissio, EU:T:2002:269, 53 kohta; seitsemän vuotta perusteettoman edun maksamisen jälkeen havaitusta virheestä ks. myös tuomio Ritto v. komissio, EU:F:2008:110).
92 Kuten komissio on perustellusti todennut, tapauksessa, jossa virkamiehen toiminta oli pelkästään huolimatonta eikä – toisin kuin tässä tapauksessa – ilmentänyt tahallista tahtoa johtaa hallintoa harhaan, oikeuskäytännössä on jo sitä paitsi katsottu, että kun virkamiehen perusteettomasti saamien etujen takaisin periminen aloitettiin yli kymmenen vuotta riidanalaisten maksujen jälkeen, kulunut aika oli erittäin pitkä, muttei kuitenkaan asian olosuhteet huomioon ottaen niin suhteeton, että se olisi vaikuttanut perusteettoman edun palautuksen vaatimista koskevan oikeuden käyttämiseen (ks. tuomio White v. komissio, EU:T:1994:17, 48 kohta).
93 Virkamiestuomioistuin katsoo, että asiassa White vastaan komissio annetun tuomion (EU:T:1994:17) 48 kohdassa hyväksyttyä ratkaisua on noudatettava käsiteltävässä asiassa etenkin, kun otetaan huomioon asian olosuhteet, erityisesti kantajan tahto johtaa hallintoa harhaan. Vaikka nimittävä viranomainen aloitti riidanalaisten päivärahojen maksamisen sääntöjenmukaisuuden varmistamiseen tähtäävän menettelyn melkein kymmenen vuotta kyseisten maksusuoritusten jälkeen ja on pystynyt osoittamaan maksujen väärän perusteen ja siten vaatimaan niiden palauttamista vasta 14 vuotta niiden suorittamisen jälkeen, on todettava, että nämä käsittelyajat ovat erittäin pitkiä mutteivät kuitenkaan niin suhteettomia, että se olisi vaikuttanut perusteettoman edun palautuksen vaatimista koskevan oikeuden käyttämiseen.
94 Käsiteltävässä asiassa riidanalaiset päivärahat maksettiin kantajalle 180 päivän jaksolta, joka alkoi 1.9.1997 ja päättyi 1.3.1998, kun taas OLAF aloitti tutkimukset sen selvittämiseksi, pitävätkö ne seikat paikkansa, jotka kantaja oli ilmoittanut saadakseen päivärahaa ja muita rahaetuuksia, 19.7.2007 vastaanottamansa ilmiannon johdosta. Kantajalle ilmoitettiin tutkimuksen alkamisesta 13.3.2008, ja kuultuaan kantajaa kahdesti OLAF suositteli komissiolle 30.3.2012, että se ryhtyisi takaisinperintään, minkä komissio teki 6.7.2012.
95 Virkamiestuomioistuin katsoo tässä yhteydessä, että hallinto sai yksinomaan ilmiannon ansiosta – tässä tapauksessa OLAFin välityksellä – tiedon käsiteltävässä asiassa kyseessä olevasta sääntöjenvastaisuudesta. Kyseisen tiedon saatuaan OLAF ilmoitti sen nopeasti edelleen nimittävälle viranomaiselle ja aloitti menettelyn mahdollistaakseen, että nimittävä viranomainen voi ryhtyä toimenpiteisiin väärinkäytöksen johdosta, millä vastataan edellä 90 kohdassa esiin tuotuun vaatimukseen.
96 Virkamiestuomioistuin toteaa seuraavaksi, että kantajan esittämien asiakirjojen ja hakemusten näennäisen lainmukaisuuden kumotakseen hallinto tarvitsi väistämättä aikaa voidakseen tehdä vaaditut tutkimukset. Tutkimukset olivat kuitenkin erityisen monimutkaisia, koska asiakirjoja ja kantajan entisen aviopuolison hallinnon tietoon saattamia syytöksiä oli paljon. OLAFin oli myös kuultava useita henkilöitä ja kuulusteltava useita PMO:n yksiköitä, jotka olivat osallistuneet kantajalle tehtyihin maksusuorituksiin vuosina 1997 ja 1998 ja myöhemmin.
97 Kun otetaan huomioon nämä olosuhteet, ei ole kohtuutonta, että OLAFin raportti valmistui neljä vuotta tutkimuksen aloittamisen jälkeen. On lisäksi korostettava yhtäältä, ettei nimittävää viranomaista voida arvostella siitä, että se odotti OLAFin tutkimuksen tuloksia, ja toisaalta, että kun tutkimuksen raportti oli valmistunut ja toimitettu nimittävälle viranomaiselle, tämä esitti riidanalaisten päivärahojen palauttamista koskevan vaatimuksen kolmen kuukauden kuluessa.
98 Kaiken edellä esitetyn perusteella kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan kohtuullista käsittelyaikaa ei ole noudatettu, on hylättävä, joten kolmas kanneperuste on hylättävä perusteettomana.
Neljäs kanneperuste, joka koskee luottamuksensuojan periaatteen ja hyvän hallinnon periaatteen loukkaamista
99 Kantaja väittää tässä kanneperusteessa, että nimittävä viranomainen ei riidanalaisten päivärahojen takaisinperintään ryhtyessään noudattanut luottamuksensuojan periaatetta, koska kantaja saattoi kohtuudella olettaa, ettei vuosina 1997 ja 1998 suoritettuja maksuja voitu enää vaatia häneltä, koska hän oli toimittanut tuolloin pyydetyt tiedot asianmukaisesti. Kantaja katsoo samoista syistä, että toimiessaan tällä tavoin myöhässä ja väärään aikaan, nimittävä viranomainen loukkasi hyvän hallinnon periaatetta ja oikeusvarmuuden periaatetta.
100 Virkamiestuomioistuin muistuttaa tässä yhteydessä, että koska henkilöstösääntöjen 85 artikla on itsessään ilmaus luottamuksensuojan periaatteesta, se, ettei tätä säännöstä ole rikottu – kuten edellä on todettu – merkitsee tämän vuoksi, että myös tämän periaatteen loukkaamista koskeva väite on hylättävä (tuomio F v. komissio, EU:T:2007:140, 167 kohta).
101 On lisäksi muistutettava, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisessa virkkeessä asetetaan hallinnolle velvollisuus periä aiheettomin perustein maksetut määrät kokonaisuudessaan takaisin erityistilanteessa, jossa se pystyy osoittamaan, että asianomainen työntekijä on tahallisesti johtanut sitä harhaan ja laiminlyönyt hänelle kuuluvaa erityistä lojaalisuusvelvoitetta (ks. tuomio CR v. parlamentti, EU:F:2014:38, 62 kohta).
102 Väitteistä ja perusteluista, joihin kantaja on vedonnut osoittaakseen, että hyvän hallinnon periaatetta on loukattu, on todettava, että ne vastaavat suurelta osin väitteitä ja perusteluja, joihin kantaja vetoaa oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista koskevan väitteen tueksi ja jotka on jo tutkittu ja hylätty perusteettomina kolmannen kanneperusteen tutkimisen yhteydessä.
103 Kantaja ei ole esittänyt mitään näyttöä tukeakseen väitettään, jonka mukaan häntä on syrjitty, ja lisäksi on tähdennettävä, että vaikka väite olisi näytetty toteen, se, että hallinto on saattanut antaa sääntöjenvastaisesti etuuksia muille virkamiehille, ei voi mahdollistaa sitä, että kantaja voisi saada henkilöstösääntöjen mukaisia etuuksia, joiden myöntämisedellytyksiä hän ei täytä. Samalla tavoin on todettava, että kun otetaan huomioon, että kantaja halusi johtaa nimittävää viranomaista harhaan, hän ei voi arvostella viimeksi mainittua huolenpitovelvollisuuden laiminlyömisestä tapauksessa, jossa nimenomaan virkamies ei noudattanut lojaalisuusvelvollisuuttaan, sellaisena kuin siitä tällä hetkellä nimenomaisesti säädetään henkilöstösääntöjen 11 artiklassa.
104 Myös neljäs kanneperuste on näin ollen hylättävä perusteettomana.
3. Vahingonkorvausvaatimukset
105 Vahingonkorvausvaatimuksista riittää, kun muistutetaan, että aineellisen vahingon tai henkisen kärsimyksen korvaamista koskevat vaatimukset on hylättävä, kun ne – kuten tässä tapauksessa – liittyvät läheisesti kumoamisvaatimuksiin, jotka on hylätty perusteettomina (tuomio A v. komissio, F‑12/09, EU:F:2011:136, 232 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
106 Koska kaikki kumoamisvaatimukset on hylätty, vahingonkorvausvaatimukset on samalla tavoin hylättävä perusteettomina.
Oikeudenkäyntikulut
107 Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kyseisen työjärjestyksen 2 osaston 8 luvun muiden määräysten soveltamista. Saman artiklan 2 kohdan mukaan kohtuuden niin vaatiessa virkamiestuomioistuin voi päättää, että asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut vain osittain tai että tätä ei lainkaan velvoiteta korvaamaan oikeudenkäyntikuluja.
108 Tässä tuomiossa esitetyillä perusteilla kantaja on hävinnyt asian. Lisäksi komissio on nimenomaisesti vaatinut, että kantaja velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Asian olosuhteissa ei ole perusteltua soveltaa työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohtaa, minkä vuoksi kantajan on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja hänet velvoitetaan korvaamaan komission oikeudenkäyntikulut.
Näillä perusteilla
EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIN (toinen jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Kanne hylätään.
2) José Manuel López Cejudo vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja hänet velvoitetaan korvaamaan Euroopan komission oikeudenkäyntikulut.
Rofes i Pujol | Bradley | Svenningsen |
Julistettiin Luxemburgissa 30. päivänä huhtikuuta 2014.
W. Hakenberg | | M. I. Rofes i Pujol |