VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kolmas jaosto)
11 päivänä toukokuuta 2011
Asia F-53/09
J
vastaan
Euroopan komissio
Henkilöstö – Virkamiehet – Sosiaaliturva – Tapaturma- ja ammattitautivakuutus – Henkilöstösääntöjen 73 artikla – Kieltäytyminen tunnustamasta sairautta ammattitaudiksi – Velvollisuus käsitellä asia kohtuullisessa ajassa
Aihe: EY 236 ja EA 152 artiklaan perustuva kanne, jossa kantaja vaatii virkamiestuomioistuinta yhtäältä kumoamaan komission 31.7.2008 tekemän päätöksen, jolla kieltäydyttiin tunnustamasta kantajan sairautta ammattitaudiksi, ja toisaalta velvoittamaan komission maksamaan hänelle yhden euron symbolisen korvauksen väitetystä henkisestä kärsimyksestä.
Ratkaisu: Komissio velvoitetaan maksamaan kantajalle vahingonkorvauksena yhden euron suuruinen summa. Muut vaatimukset hylätään. Komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan ja velvoitetaan korvaamaan yksi neljäsosa kantajan oikeudenkäyntikuluista. Kantaja vastaa kolmesta neljäsosasta omia oikeudenkäyntikulujaan.
Tiivistelmä
1. Virkamiehet – Sosiaaliturva – Tapaturma- ja ammattitautivakuutus – Työkyvyttömyys – Erilliset järjestelmät – Yhtenäinen ammattitaudin käsite
(Henkilöstösääntöjen 73 ja 78 artikla; tapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta annettujen yhteisten määräysten 3 artiklan 2 kohta ja 25 artikla)
2. Virkamiehet – Sosiaaliturva – Tapaturma- ja ammattitautivakuutus – Sairauden määrittäminen ammattitaudiksi – Virkamiehen todistustaakka
(Henkilöstösääntöjen 73 artikla; tapaturma- ja ammattitautivakuutusta koskevien määräysten 3 artikla)
3. Virkamiehet – Sosiaaliturva – Tapaturma- ja ammattitautivakuutus – Lääketieteellinen asiantuntijalausunto – Lääketieteellisen lautakunnan harkintavalta – Tuomioistuinvalvonnan rajat – Perusteluvelvollisuuden laajuus
(Henkilöstösääntöjen 73 artikla; tapaturma- ja ammattitautivakuutusta koskevien määräysten 23 artikla)
4. Unionin oikeus – Periaatteet – Toimiminen kohtuullisessa ajassa – Loukkaaminen hallinnollisessa menettelyssä – Vaikutukset
(Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklan 1 kohta)
1. Koska henkilöstösäännöissä ei toisin säädetä, ammattitaudin käsitteen sisältö ei voi vaihdella henkilöstösäännöissä sen mukaan, sovelletaanko asiassa henkilöstösääntöjen 73 artiklaa vai 78 artiklaa, vaikka nämä säännökset koskevat järjestelmiä, joilla on omat ominaispiirteensä.
Se seikka, että ammattitaudin käsitteen oikeudellinen sisältö pysyy samana riippumatta siitä, sovelletaanko asiassa henkilöstösääntöjen 73 artiklaa tai 78 artiklaa, ei kuitenkaan merkitse, että henkilöstösääntöjen 78 artiklan mukaisesti muodostetun työkyvyttömyyslautakunnan tosiseikoista ja lääketieteellisistä seikoista tekemät arvioinnit sitovat unionin virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutusta koskevissa määräyksissä tarkoitettua lääketieteellistä lautakuntaa ja päinvastoin. Näin ollen henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitettu pysyvän kokonaisen tai osittaisen työkyvyttömyyden tunnustamista koskeva menettely ja henkilöstösääntöjen 78 artiklan mukainen työkyvyttömyyseläkkeen myöntämistä koskeva menettely voivat lainmukaisesti johtaa eri tuloksiin samoja tosiasioita koskevassa tilanteessa ja muun muassa sen kysymyksen osalta, onko virkamiehen sairaus ammattitauti.
Ensimmäiseksi henkilöstösääntöjen 73 ja 78 artiklassa säädetyt etuudet ovat erilaisia ja toisistaan riippumattomia, vaikka ne voivat olla päällekkäisiä. Näissä säännöksissä säädetään myös kahdesta eri menettelystä, joissa voidaan tehdä erillisiä, toisistaan riippumattomia päätöksiä. Toiseksi, vaikka on toivottavaa, että nämä kaksi menettelyä toteutetaan tarvittaessa yhdenmukaisesti ja että virkamiehen työkyvyttömyyden eri seikoista pyydetään kannanottoja samoilta lääketieteen asiantuntijoilta, tämä seikka ei kuitenkaan ole kummankaan menettelyn laillisuuden edellytys. Nimittävällä viranomaisella on tältä osin harkintavaltaa olosuhteiden mukaan. Kolmanneksi vakuutusta koskevien sääntöjen 25 artiklassa säädetään nimenomaisesti, että pysyvän kokonaisen tai osittaisen työkyvyttömyyden tunnustaminen henkilöstösääntöjen 73 artiklan ja näiden samojen sääntöjen mukaisesti ei vaikuta millään tavoin henkilöstösääntöjen 78 artiklan soveltamiseen, ja päinvastoin.
Tällaista oikeudellista tilannetta saatetaan pitää osittain epätyydyttävänä. Tämä näennäisen ristiriidan vaara kuuluu kuitenkin siihen, että on olemassa kaksi lainsäätäjän tahdosta luotua järjestelmää, joiden yhteydessä toimii kaksi erillistä lääketieteellistä elintä, jotka noudattavat erilaisia menettelysääntöjä. Erityisesti lääketieteellinen lautakunta antaa lausuntonsa hallinnollisen tutkimuksen tulosten perusteella, mitä työkyvyttömyyslautakunta ei tee. Unionin lainsäädännön tämänhetkisessä tilassa ei siis voida sulkea pois mahdollisuutta, että nämä kaksi lautakuntaa tekevät samojen tosiseikkojen perusteella erilaiset johtopäätökset.
(ks. 55–60 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑185/90 P, komissio v. Gill, 4.10.1991, 13–16 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑165/95, Lucaccioni v. komissio, 14.5.1998, 150 kohta ja asia T‑262/06 P, komissio v. D, 1.7.2008, 73 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja 74 kohta
2. Unionin virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta annettujen yhteisten määräysten 3 artiklassa otetaan käyttöön ammattitautien kaksinkertainen vakuutusjärjestelmä.
Näiden määräysten 3 artiklan 1 kohdassa säädetään, että kun sairaus mainitaan komission suosituksen 90/326 liitteenä olevassa eurooppalaisessa ammattitautien luettelossa tai mahdollisissa täydentävissä asiakirjoissa, sen katsotaan olevan ammattitauti. Tässä säännöksessä otetaan käyttöön laillinen olettama, jolla poiketaan todisteisiin yleisesti sovellettavista oikeussäännöistä asianomaisten virkamiesten oikeuksien säilyttämiseksi, kun on kyse sairauksista, joiden osalta on tieteellisesti todistettu, että ne liittyvät lähtökohtaisesti tiettyjen ammattien harjoittamiseen. Täten on riittävää, että asianomainen virkamies esittää näyttöä siitä, että hän on tehtäviensä yhteydessä joutunut vaaraan sairastua tähän sairauteen. Tätä olettamaa ei voida kumota tehtävien hoitamisen ja sairauden välisen syy-yhteyden mahdollisen epävarmuuden vuoksi.
Vakuutusta koskevien määräysten 3 artiklan 2 kohdan yhteydessä sitä vastoin on osoitettava, että tehtävien hoitaminen ja sairauden puhkeaminen liittyvät toisiinsa. Tällaisen syy-yhteyden osoittamisen vaatimus voi johtaa siihen, ettei tiettyjä useiden tekijöiden aiheuttamia sairauksia tunnusteta ammattitaudeiksi. Tämän saman säännöksen yhteydessä ei kuitenkaan ole mahdollista katsoa, että on esitetty riittävää näyttöä siitä, että sairaus on ammattitauti, kun on esitetty näyttöä vain siitä, että tehtävien hoitaminen voi mahdollisesti vaikuttaa useiden tekijöiden aiheuttaman sairauden puhkeamiseen, pahenemiseen tai nopeutumiseen. Tältä osin tuomioistuimet eivät voi omalla arvioinnillaan korvata lainsäätäjän tekemää arvioita ja katsoa, että kun on kyse tietyistä useiden tekijöiden aiheuttamista sairauksista, epätietoisuus on katsottava asianomaisen virkamiehen hyväksi jos on objektiivisesti mahdotonta määritellä toisaalta, onko näiden tehtävien hoitaminen todennäköisesti vaikuttanut asianomaisen terveydentilan heikkenemiseen, ja toisaalta, missä määrin tämä tehtävien hoitaminen on myötävaikuttanut – mahdollisiin ei-ammatillisiin tekijöihin nähden – tähän heikkenemiseen.
Vakuutusta koskevien määräysten 3 artiklan 2 kohdassa taataan täten vakuutuksen soveltaminen yksittäistapauksissa edellyttäen kuitenkin, että on osoitettu oikeudellisesti riittävällä tavalla, että kyseessä oleva sairaus on ammattitauti. Jos tämän lainsäädännön yhteydessä luovuttaisiin tällaista näyttöä koskevasta vaatimuksesta, myös kevennettynä, tiettyjen useiden tekijöiden aiheuttamien sairauksien osalta, ja hyväksyttäisiin vain mahdollista syy-yhteyttä koskeva näyttö, toimittaisiin paitsi vakuutusta koskevien määräysten 3 artiklan 2 kohdan sanamuodon vastaisella tavalla, myös tämän artiklan kohteen ja tarkoituksen vastaisella tavalla, koska tällä säännöksellä pyritään varmistamaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan täytäntöönpano ja takaamaan erityinen vakuutus ammattitautien varalle.
Sellaisissa monitahoisissa tilanteissa, joissa virkamiehen sairaus on aiheutunut useista ammatillisista ja ei-ammatillisista, fyysisistä tai psyykkisistä syistä, joista jokainen on osaltaan vaikuttanut sairauden puhkeamiseen, lääketieteellisen lautakunnan on määriteltävä, onko tehtävien hoitamisen unionin toimielinten palveluksessa ja virkamiehen sairauden välillä suora yhteys esimerkiksi tämän sairauden laukaisseena tekijänä. Jotta sairaus voidaan tunnustaa ammattitaudiksi, näissä tapauksissa ei edellytetä, että tehtävien hoitaminen on ollut sen ainoa, keskeinen, ensisijainen tai määräävä syy.
(ks. 64–69 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑145/01, Latino v. komissio, 26.2.2003, 83, 84, 86–89 kohta
Virkamiestuomioistuin: asia F‑79/09, AE v. komissio, 14.9.2010, 83 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen
3. Unionin virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta annettujen yhteisten määräysten 23 artiklassa lääketieteelliselle lautakunnalle myönnetty tehtävä, johon kuuluu lääketieteellisten kysymysten arvioiminen täysin objektiivisesti ja riippumattomasti, edellyttää toisaalta, että tällä lautakunnalla on käytettävissään kaikki ne tiedot, jotka voivat olla sille hyödyllisiä, ja toisaalta, että sen harkinta on täysin vapaata. Lääketieteellisen lautakunnan tekemiä varsinaisia lääketieteellisiä arviointeja on pidettävä lopullisina silloin, kun ne on tehty sääntöjenmukaisesti. Tuomioistuinten toimivaltaan kuuluu vain sen tarkastaminen, että toisaalta mainitun lautakunnan kokoonpano ja toiminta ovat sääntöjenmukaiset, ja toisaalta, että lautakunnan lausunto on sääntöjenmukainen ja erityisesti, voidaanko sen perusteluiden avulla arvioida toteamuksia, joille lausunto perustuu, ja onko lääketieteellisten toteamusten ja niistä johtuvien päätelmien välillä ymmärrettävä yhteys.
Kun otetaan huomioon tuomioistuimille kuuluva rajoitettu valvonta, lääketieteellisen lautakunnan ilmeistä arviointivirhettä koskeva väite ei voi menestyä.
Kun lääketieteellisen lautakunnan käsiteltäväksi on saatettu monitahoisia lääketieteellisiä kysymyksiä, jotka koskevat muun muassa vaikeasti selvitettävää taudinkuvaa tai asianomaisella virkamiehellä olevien vaivojen ja hänen unionin toimielimessä tekemänsä työn välistä syy-yhteyttä, lautakunnan on lausunnossaan esitettävä muun muassa asiakirja-aineiston seikat, joilla se perustelee kantaansa. Silloin kun lääketieteellisen lautakunnan kanta poikkeaa merkittävästi joistakin aikaisemmista, asianomaisen henkilön kannalta edullisemmista merkityksellisistä lääkärinlausunnoista, sen on myös täsmennettävä syyt, joiden vuoksi sen kanta poikkeaa niistä.
(ks. 70, 91, 92 ja 104 kohta)
Viittaukset:
Virkamiestuomioistuin: em. asia AE v. komissio, 64 ja 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja 89 kohta
4. Velvollisuus toimia kohtuullisessa ajassa hallintomenettelyissä on unionin oikeuden yleinen periaate, jonka noudattamisen tuomioistuimet takaavat ja joka mainitaan Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklan 1 kohdassa osana oikeutta hyvään hallintoon.
Kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen loukkaaminen ei kuitenkaan yleensä oikeuta kumoamaan hallinnollisessa menettelyssä liian myöhään tehtyä päätöstä. Kohtuullisessa ajassa toimimista koskevan periaatteen loukkaaminen vaikuttaa hallinnollisen menettelyn pätevyyteen nimittäin vain silloin, kun liian pitkän ajan kuluminen saattaa vaikuttaa hallinnollisessa menettelyssä tehdyn päätöksen sisältöön. Näin ollen sairauden tunnustamista ammattitaudiksi koskevan hakemuksen käsittelyssä mahdollisesti kuulunut liiallinen aika ei lähtökohtaisesti vaikuta lääketieteellisen lautakunnan antaman lausunnon tai toimielimen tekemän lopullisen päätöksen sisältöön. Tällainen liiallinen aika ei nimittäin poikkeustapauksia lukuun ottamatta muuta lääketieteellisen lautakunnan arviota siitä, onko sairaus ammattitauti vai ei. Jos virkamiestuomioistuin kumoaisi lääketieteellisen lautakunnan arvioinnin perusteella tehdyn päätöksen, tästä aiheutuisi ensisijaisesti sellainen vääristynyt käytännön haittavaikutus, että menettelyn kesto jatkuisi entisestään sillä perusteella, että sen kesto on jo ollut liian pitkä.
Unionin tuomioistuimilla on kuitenkin mahdollisuus viran puolesta velvoittaa hallinto maksamaan korvausta, jos kohtuullinen määräaika on ylittynyt. Tällainen korvaussumma on paras mahdollinen korvaus virkamiehelle edellyttäen, että asianosaisille on tarjottu mahdollisuus esittää tästä ratkaisusta huomautuksensa.
(ks. 113–115 ja 120 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑197/09 RX‑II, M v. EMEA, 17.12.2009, 41 kohta
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑394/03, Angeletti v. komissio, 11.4.2006, 162–167 kohta
Unionin yleinen tuomioistuin: asia T‑491/08 P, Bui Van v. komissio, 12.5.2010, 88 kohta
Virkamiestuomioistuin: asia F‑33/08, V v. komissio, 21.10.2009, 211 kohta, valitus vireillä unionin yleisessä tuomioistuimessa, asia T‑510/09 P