UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kolmas jaosto)
21 päivänä marraskuuta 2019 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Asetus (EY) N:o 561/2006 – Maantiekuljetukset – Sosiaalilainsäädäntö – Ajoneuvot, joita käytetään lähetysten toimittamiseksi postin yleispalvelussa – Poikkeukset – Ajoneuvot, joita käytetään osaksi tällaisiin kuljetuksiin – Direktiivi 97/67/EY – 3 artiklan 1 kohta – Yleispalvelu – Käsite
Yhdistetyissä asioissa C‑203/18 ja C‑374/18,
joissa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvista ennakkoratkaisupyynnöistä, joista toisen on esittänyt Oberverwaltungsgericht für das Land Nordrhein-Westfalen (Nordrhein-Westfalenin osavaltion ylempi hallintotuomioistuin, Saksa) (C‑203/18) 21.2.2018 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 20.3.2018, ja toisen Landgericht Köln (Kölnin alueellinen alioikeus, Saksa) (C‑374/18) 22.5.2018 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 7.6.2018, saadakseen ennakkoratkaisun asioissa
Deutsche Post AG ja
Klaus Leymann
vastaan
Land Nordrhein-Westfalen (C‑203/18),
ja
UPS Deutschland Inc. & Co. OHG,
DPD Dynamic Parcel Distribution GmbH & Co. KG ja
Bundesverband Paket & Expresslogistik e.V.
vastaan
Deutsche Post AG (C‑374/18),
UNIONIN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. Prechal sekä tuomarit L. S. Rossi (esittelevä tuomari) ja M. J. Malenovský,
julkisasiamies: P. Pikamäe,
kirjaaja: osastopäällikkö D. Dittert,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 28.3.2019 pidetyssä istunnossa esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– Deutsche Post AG ja Klaus Leymann, edustajinaan T. Mayen ja B. Stamm, Rechtsanwälte,
– Land Nordrhein-Westfalen, asiamiehinään A. Baron-Barth ja B. Spieles,
– UPS Deutschland Inc. & Co. OHG, DPD Dynamic Parcel Distribution GmbH & Co. KG ja Bundesverband Paket & Expresslogistik e.V., edustajinaan S. Maaßen ja P. Pommerening, Rechtsanwälte,
– Deutsche Post AG, edustajanaan K. Hamacher, Rechtsanwalt,
– Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,
– Euroopan komissio, asiamiehinään W. Mölls ja J. Hottiaux,
kuultuaan julkisasiamiehen 13.6.2019 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta ja neuvoston asetusten (ETY) N:o 3821/85 ja (EY) N:o 2135/98 muuttamisesta sekä neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3820/85 kumoamisesta 15.3.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 561/2006 (EUVL 2006, L 102, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 4.2.2014 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 165/2014 (EUVL 2014, L 60, s. 1; jäljempänä asetus N:o 561/2006) 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan tulkintaa.
2 Pyynnöt on esitetty asioissa, joista toisessa (asia C‑203/18) vastakkain ovat yhtäältä postialan toimija Deutsche Post AG ja sen Bonnin toimipisteen kuljetusosaston esimies Klaus Leymann (jäljempänä yhdessä Deutsche Post ym.) sekä toisaalta Land Nordrhein-Westfalen ja toisessa (asia C‑374/18) yhtäältä UPS Deutschland Inc. & Co. OHG, DPD Dynamic Parcel Distribution GmbH & Co. KG ja Bundesverband Paket & Expresslogistik e.V. (jäljempänä yhdessä UPS Deutschland ym.) ja toisaalta postialan toimija Deutsche Post ja joissa on kyse maanteiden tavara- ja henkilöliikenteessä toimivien kuljettajien ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevien sääntöjen soveltamisesta kuljetuksiin, joita suoritetaan Deutsche Postin ajoneuvoilla.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
Asetus N:o 561/2006
3 Asetuksen N:o 561/2006 johdanto-osan 4, 17, 22 ja 23 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(4) On suotavaa, että [yhteisön sisällä kansallisessa ja kansainvälisessä tieliikenteessä toimivien kuljettajien ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevat asetuksen (ETY) N:o 3820/85 säännökset] pannaan tehokkaasti ja yhdenmukaisesti täytäntöön, jotta saavutettaisiin niiden tavoitteet ja jotta sääntöjen soveltaminen ei menettäisi uskottavuuttaan. Sen vuoksi tarvitaan aikaisempaa selvemmät ja yksinkertaisemmat säännöt, joita sekä tieliikennealan yritysten että lainvalvontaviranomaisten olisi nykyistä helpompi ymmärtää, tulkita ja soveltaa.
– –
(17) Tämän asetuksen tavoitteena on parantaa sen soveltamisalaan kuuluvien työntekijöiden sosiaalisia oloja sekä parantaa yleistä liikenneturvallisuutta. Tämä toteutetaan pääasiassa säännöksillä, jotka koskevat vuorokautista enimmäisajoaikaa, viikoittaista enimmäisajoaikaa ja kahden peräkkäisen viikon aikana kertyvää enimmäisajoaikaa, säännöksellä, jonka mukaan kuljettajan on pidettävä säännöllisesti vähintään yksi viikoittainen lepoaika kahden peräkkäisen viikon aikana, sekä säännöksillä, joiden mukaan vuorokautisen lepoajan pituuden olisi joka tapauksessa oltava vähintään yhtäjaksoiset yhdeksän tuntia. Koska näillä säännöksillä taataan riittävä vapaa-aika ja otetaan huomioon noudattamisen valvontaa koskevista käytännöistä viime vuosien aikana saadut kokemukset, lyhennettyjen vuorokautisten lepoaikojen korvaamisjärjestelmä ei ole enää tarpeen.
– –
(22) Jäsenvaltioilla on edelleen oltava oikeus toteuttaa aiheellisia toimenpiteitä sosiaalisen kehityksen edistämiseksi ja liikenneturvallisuuden parantamiseksi.
(23) Kansallisten poikkeusten olisi heijastettava tieliikennealan muutoksia, ja ne olisi rajoitettava sellaisiin tekijöihin, joihin ei nykyään kohdistu kilpailupaineita.”
4 Asetuksen N:o 561/2006 1 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Tässä asetuksessa vahvistetaan maanteiden tavara- ja henkilöliikenteessä toimivien kuljettajien ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevat säännöt sisämaan liikennemuotojen välisen kilpailun edellytysten yhdenmukaistamiseksi erityisesti tieliikenteen alalla sekä työolojen ja liikenneturvallisuuden parantamiseksi. Tämän asetuksen säännöksillä pyritään myös edistämään jäsenvaltioiden seuranta- ja noudattamisen valvontakäytännön parantamista sekä työskentelytapojen parantamista tieliikennealalla.”
5 Asetuksen N:o 561/2006 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetään seuraavaa:
”Tätä asetusta sovelletaan maanteiden
a) tavaraliikenteeseen, jossa ajoneuvon suurin sallittu massa, mahdollinen perävaunu tai puoliperävaunu mukaan luettuna, on yli 3,5 tonnia; – –”
6 Asetuksen N:o 561/2006 5–9 artiklassa vahvistetaan kuljetusajoneuvon miehistöön, ajoaikoihin, taukoihin ja lepoaikoihin sovellettavat säännöt.
7 Asetuksen N:o 561/2006 IV luvussa, jonka otsikko on ”Poikkeukset”, on 13 artikla, jossa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltiot voivat omalla alueellaan tai, kyseisen jäsenvaltion suostumuksella, toisen jäsenvaltion alueella myöntää yksittäistapauksittain asettamiensa edellytysten mukaisesti poikkeuksia 5–9 artiklan säännöksistä seuraavanlaisilla ajoneuvoilla harjoitettavaan liikenteeseen, jos tällaiset poikkeukset eivät vaaranna 1 artiklassa asetettujen tavoitteiden saavuttamista:
– –
d) ajoneuvot tai ajoneuvoyhdistelmät, joiden suurin sallittu massa on enintään 7,5 tonnia ja joita yhteisön postipalvelujen sisämarkkinoiden kehittämistä ja palvelun laadun parantamista koskevista yhteisistä säännöistä 15 päivänä joulukuuta 1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/67/EY [(EYVL 1998, L 15, s. 14)] 2 artiklan 13 kohdassa määritellyt yleispalvelun tarjoajat käyttävät yleispalvelussa lähetysten toimittamiseen.
Näitä ajoneuvoja saadaan käyttää enintään 100 kilometrin etäisyydellä yrityksen sijaintipaikasta ja sillä ehdolla, että ajoneuvojen kuljettaminen ei ole kuljettajan päätyö;
e) ajoneuvot, joita käytetään yksinomaan pinta-alaltaan enintään 2 300 neliökilometrin suuruisilla saarilla, joita moottoriajoneuvoliikenteen käytettävissä oleva silta, kahlaamo tai tunneli ei yhdistä valtion muuhun osaan;
– –
i) ajoneuvot, joissa on 10–17 paikkaa ja joita käytetään yksinomaan ei‑kaupalliseen henkilöliikenteeseen;
– –
o) yksinomaan maanteiden solmukohtiin liittyvillä alueilla, kuten satamissa, satamien ja muiden liikennemuotojen yhdistämiseksi perustetuissa terminaaleissa (interport) ja rautatieterminaaleissa, olevilla teillä käytetyt ajoneuvot;
– –”
Direktiivi 97/67
8 Direktiivin 97/67, sellaisena kuin se on muutettuna 20.2.2008 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2008/6/EY (EUVL 2008, L 52, s. 3; jäljempänä direktiivi 97/67), johdanto-osan 18 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”koska tärkein pikapostipalvelun ja postin yleispalvelun välinen ero on pikapostipalvelun asiakkaille tuottamassa ja asiakkaiden toteamassa (millaisessa muodossa hyvänsä esiintyvässä) lisäarvossa, tehokkain tapa määritellä todettu lisäarvo on selvittää sen lisähinnan suuruus, jonka asiakkaat ovat valmiita siitä maksamaan, mutta joka ei kuitenkaan saa vaikuttaa varattujen palvelujen alan enimmäishintaa[n], jota on noudatettava”.
9 Direktiivin 97/67 2 artiklan 13 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
– –
13. ’yleispalvelujen tarjoajalla’ julkista tai yksityistä postipalvelun tarjoajaa, joka huolehtii jäsenvaltion alueella kokonaan tai osittain postin yleispalveluista ja joka on 4 artiklan mukaisesti ilmoitettu komissiolle”.
10 Direktiivin 97/67 3 artiklan 1, 4 ja 5 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että käyttäjillä on oikeus yleispalveluun, johon sisältyy tietyn laatuisten postipalvelujen pysyvä tarjonta kaikille käyttäjille kohtuullisin hinnoin jäsenvaltioiden koko alueella.
– –
4. Kunkin jäsenvaltion on annettava tarvittavat toimenpiteet huolehtiakseen siitä, että yleispalveluun kuuluvat vähintään seuraavat palvelut:
– –
– enintään kymmenen kilogramman painoisten postipakettien keräily, lajittelu, kuljetus ja jakelu,
– –
5. Kansalliset sääntelyviranomaiset voivat nostaa yleispalvelua koskevaa postipakettien painorajaa enintään 20 kg:aan asti ja määrätä tällaisten postipakettien perillekantoa koskevista erityisjärjestelyistä.
– –”
Saksan oikeus
11 Asetus N:o 561/2006 on saatettu osaksi Saksan oikeusjärjestystä kuljetusalan työntekijöistä annetun lain täytäntöönpanosta 27.6.2005 annetulla Bundesministerium für Verkehr, Bau- und Stadtentwicklungin (liittotasavallan liikenne-, rakennus- ja kaupunkisuunnitteluministeriö, Saksa) asetuksella (Verordnung zur Durchführung des Fahrpersonalgesetzes; BGBl. 2005 I, s. 1882), sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna 8.8.2017 annetulla asetuksella (BGBl. 2017 I, s. 3158) (jäljempänä FPersV).
12 FPersV:n 1 §:ssä, jonka otsikko on ”Ajoaika ja lepoaika tieliikenteessä”, säädetään seuraavaa:
”(1) Kuljettajien,
1. joiden tavarankuljetusajoneuvojen, mukaan lukien perävaunulliset ja puoliperävaunulliset ajoneuvot, suurin sallittu massa on yli 2,8 tonnia mutta enintään 3,5 tonnia,
– –
on noudatettava [asetuksen N:o 561/2006] 4, 6–9 ja 12 artiklan mukaisia ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja.
(2) Edellä 1 kohdan säännöksiä ei sovelleta:
1. 18 §:ssä mainittuihin ajoneuvoihin,
– –
(6) – –
Yrittäjän on
1. luovutettava kuljettajalle riittävä määrä liitteessä 1 olevan mallin mukaisia lomakkeita tietojen kirjaamiseksi
2. tarkistettava kuljettajan luovuttamat tiedot viipymättä ja ryhdyttävä välittömästi toimiin, jotka ovat välttämättömiä ensimmäisestä viidenteen virkkeen noudattamisen varmistamiseksi
3. säilytettävä tietoja ajoneuvon ulkopuolella aikajärjestyksessä ja luettavassa muodossa vuoden ajan siitä, kun kuljettaja on luovuttanut tiedot, ja esitettävä ne toimivaltaisille henkilöille pyynnöstä, ja
4. hävitettävä tiedot säilytysajan päätyttyä seuraavan kalenterivuoden 31 päivään maaliskuuta mennessä – –
– –”
13 FPersV:n 18 §:ssä, jonka otsikko on ”Asetusten (EY) N:o 561/2006 ja (EU) N:o 165/2014 mukaiset poikkeukset”, säädetään seuraavaa:
”(1) Asetuksen (EY) N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan ja asetuksen (EU) N:o 165/2014 3 artiklan 2 kohdan nojalla seuraaviin ajoneuvoryhmiin ei [Fahrpersonalgesetzin (kuljetusalan työntekijöistä annettu laki)] soveltamisalalla sovelleta asetuksen (EY) N:o 561/2006 5–9 artiklaa eikä asetusta (EU) N:o 165/2014:
– –
4. ajoneuvot tai ajoneuvoyhdistelmät, joiden suurin sallittu massa on enintään 7,5 tonnia ja joita postipalvelujen tarjoajat, jotka tarjoavat postin yleispalvelusta 15.12.1999 annetun liittovaltion asetuksen (Post-Universaldienstleistungsverordnung; BGBl. 1999 I, s. 2418), sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna 7.7.2005 annetun lain (BGBl. I, s. 1970) 3 §:n 26 momentilla [(jäljempänä PUDLV)], 1 §:n 1 momentissa määriteltyä yleispalvelua, käyttävät enintään 100 kilometrin etäisyydellä yrityksen sijaintipaikasta yleispalvelussa lähetysten toimittamiseen, sillä ehdolla, että ajoneuvon kuljettaminen ei ole kuljettajan päätyö;
– –”
14 Postipalvelusta 22.12.1997 annetun lain (Postgesetz; BGBl. 1997 I, s. 3294), sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna 29.3.2017 annetun lain (BGBl. 2017 I, s. 626; jäljempänä PostG) 169 §:llä, 4 §:n 1 momentin b kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Tässä laissa tarkoitetaan postipalveluilla seuraavia kaupallisia palveluita:
– –
b) kappalepainoltaan enintään 20 kilogramman painoisten osoitteellisten pakettien kuljettaminen,
– –”
15 PostG:n 11 §:ssä säädetään seuraavaa:
”(1) Yleispalveluun kuuluvat palvelut ovat 4 §:n 1 kohdassa tarkoitettuja postialan vähimmäispalveluja, jotka on tuotettava tietynlaatuisina kohtuullisin hinnoin koko maan alueella. Yleispalvelu rajoittuu toimilupaa edellyttäviin postipalveluihin ja sellaisiin postipalveluihin, jotka voidaan kuljetusteknisesti ainakin osittain tuottaa toimilupaa edellyttävien postipalvelujen yhteydessä. Se kattaa vain sellaiset palvelut, joiden katsotaan yleisesti olevan välttämättömiä.
(2) Saksan liittotasavallan hallitus valtuutetaan vahvistamaan asetuksella, joka edellyttää liittopäivien (Bundestag) ja liittoneuvoston (Bundesrat) hyväksyntää, edellä olevan 1 momentin mukaisen yleispalvelun sisältö ja laajuus. – –”
16 Saksan liittotasavallan hallitus on tarkentanut yleispalvelun alaa PostG:n 11 §:n 2 momentin nojalla postin yleispalvelusta 15.12.1999 annetun asetuksen (Post-Universaldienstleistungsverordnung, BGBl. I, s. 2418), sellaisena kuin se on viimeksi muutettuna 7.7.2005 annetun lain (BGBL. 2005 I, s. 1970) 3 §:n 26 momentilla, 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettujen pakettilähetysten osalta säätämällä seuraavaa:
”(1) Yleispalveluja ovat seuraavat postipalvelut:
– –
2. sellaisten osoitteellisten pakettien kuljettaminen, joiden yksittäispaino on enintään 20 kilogrammaa ja joiden mitat eivät ylitä Maailman postiliiton yleissopimuksessa ja sitä koskevissa täytäntöönpanoasetuksissa vahvistettuja mittoja.
– –”
Pääasiat ja ennakkoratkaisukysymykset
Asia C‑203/18
17 Ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, että Deutsche Post on nimetty PostG:n 11 §:n 1 momentissa tarkoitettujen postin yleispalvelujen tarjoajaksi, ja se suorittaa näin korkeintaan 20 kilogramman painoisten osoitteellisten pakettien kuljetukset postin yleispalvelusta annetun asetuksen, sellaisena kuin se on muutettuna 7.7.2005 annetulla lailla, 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Deutsche Post suorittaa tämän palvelun käyttämällä ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä, joiden suurin sallittu massa on 2,8–3,5 tonnia sekä ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä, joiden suurin sallittu massa on enintään 7,5 tonnia. Samalla se huolehtii näillä samoilla ajoneuvoilla yli 20 kilogramman painoisten eli sellaisten pakettien toimituksista, jotka eivät kuulu postin yleispalvelun piiriin mutta jotka vastaavat Deutsche Postin antamien tietojen mukaan vilkkaimmankin jakelukauden aikana vain 5:tä prosenttia ajoneuvojen yhteenlasketusta kokonaiskuormasta.
18 Deutsche Post katsoo, että siihen on postin yleispalvelujen tarjoajana sovellettava FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohdassa, johon on otettu asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan säännökset, tarkoitettua poikkeusta. Tästä syystä sitä ei koske esimerkiksi niiden sääntöjen soveltamisvelvollisuus, jotka velvoittavat yrityksiä ajoaikojen, taukojen ja lepoaikojen osalta ja joita maanteiden tavara- ja henkilöliikenteessä toimivien kuljettajien on noudatettava tämän asetuksen nojalla.
19 Saksan liittotasavallan ja sen osavaltioiden toimivaltaisten viranomaisten mukaan tätä poikkeussäännöstä ei sitä vastoin voida soveltaa Deutsche Postiin, koska se kuljettaa myös postin yleispalveluun kuuluviin lähetyksiin sovellettavan 20 kilogramman rajan ylittäviä paketteja. Deutsche Postin toimipisteissä on jo toimitettu tähän liittyviä tarkastuksia ja tätä postialan toimijaa vastaan on jo pantu vireille menettelyjä, jotka voivat johtaa hallinnollisiin seuraamuksiin.
20 Deutsche Post ym. nosti vahvistuskanteen 21.1.2015 Verwaltungsgericht Kölnissä (Kölnin hallintotuomioistuin, Saksa), jossa se vaati FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamisalan tarkentamista ja sen tunnustamista, että poikkeusta sovelletaan myös kyseessä oleviin palvelusuorituksiin. Hallintotuomioistuin hylkäsi vaatimuksen perusteettomana 2.2.2016 antamallaan tuomiolla, erityisesti siksi, että se omaksui Nordrhein-Westfalenin osavaltion viranomaisten tulkinnan, jonka mukaan kyseessä olevaa poikkeusta voidaan soveltaa vain, jos ajoneuvoja käytetään ”yksinomaan” postin yleispalvelun piiriin kuuluvien lähetysten toimittamiseen.
21 Deutsche Post ym. valitti tuomiosta 7.3.2016 Oberverwaltungsgericht für das Land Nordrhein-Westfaleniin (Nordrhein-Westfalenin osavaltion ylempi hallintotuomioistuin, Saksa). Tämä katsoo, että Saksan lainsäätäjä on FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohtaa säätäessään ottanut siihen kokonaisuudessaan asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädetyn poikkeuksen sisällön, minkä vuoksi kyseessä olevan kansallisen oikeussäännön soveltaminen riippuu olennaisella tavalla siitä, millä tavoin tätä unionin oikeuden poikkeussäännöstä on tulkittava.
22 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo erityisesti esiin sen, että koska unionin tuomioistuin ei ole vielä selkiyttänyt poikkeuksen soveltamisalaa ja sisältöä, tässä vaiheessa ei ole mahdollista sulkea pois Deutsche Post ym:iden eikä Nordrhein-Westfalenin osavaltion puoltamaa tulkintaa. Se toteaa tämän osalta, että osavaltion puoltamalla tulkinnalla voitaisiin välttää se, että yritys, joka tarjoaa Saksassa myös postin yleispalveluja, saisi kilpailuedun suhteessa yritykseen, joka ei suorita tällaisia palveluja ja johon sovelletaan tästä syystä ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevia sääntöjä. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan voidaan myös ajatella, että tällainen kilpailuetu on ollut tarkoituksena sellaisten kilpailuhaittojen kompensoimiseksi, joita postin yleispalveluja tarjoaville yrityksille aiheutuu siitä, että valtio sääntelee näiden palvelujen hintoja ja laatua.
23 Lisäksi se katsoo, että ellei asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa edellytetä, että siinä tarkoitettuja ajoneuvoja ja ajoneuvoyhdistelmiä käytetään lähetysten toimittamiseen ”yksinomaan” yleispalvelussa, olisi syytä saada selvyys siihen, edellyttääkö tämä säännös, että ainakin tietty osuus lähetyksistä kuuluu yleispalvelun piiriin, jotta ajoneuvot ja ajoneuvoyhdistelmät voitaisiin vapauttaa niihin tällä asetuksella kohdistetuista velvoitteista.
24 Oberverwaltungsgericht für das Land Nordrhein-Westfalen päätti näistä syistä lykätä asian ratkaisua ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko [asetuksen N:o 561/2006] 13 artiklan 1 kohdan d alakohtaan sisältyvää poikkeussäännöstä tulkittava siten, että se koskee ainoastaan ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä, joita käytetään yksinomaan yleispalvelussa lähetysten toimittamiseen, vai voivatko sen soveltamisedellytykset täyttyä myös silloin, kun ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä käytetään myös, pääosin tai muulla tavoin määräytyvän osuuden osalta yleispalvelussa lähetysten toimittamiseen?
2) Onko ensimmäisessä kysymyksessä mainitun poikkeussäännöksen yhteydessä arvioitaessa sitä, käytetäänkö ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä yksinomaan tai – mahdollisesti – myös, pääosin tai muulla tavoin määräytyvän osuuden osalta, yleispalvelussa lähetysten toimittamiseen, lähtökohdaksi otettava ajoneuvon tai ajoneuvoyhdistelmän yleinen käyttö vai ajoneuvon tai ajoneuvoyhdistelmän konkreettinen käyttö yksittäisellä matkalla?”
Asia C‑374/18
25 Nyt tarkasteltavassa pääasiassa on asian C‑203/18 tavoin kyse siitä, noudattaako Deutsche Post velvoitteita, joista on säädetty FPersV:ssä, joka sisältää tietyt asetuksen N:o 561/2006 säännökset. Asian C‑374/18 tosiseikasto on kuitenkin erilainen, koska siinä on kyse vain sellaisista ajoneuvoista tai ajoneuvoyhdistelmistä, joiden suurin sallittu massa on 2,8–3,5 tonnia.
26 UPS Deutschland ym. katsoi, että sitä, ettei Deutsche Post ollut noudattanut velvoitteitaan, oli pidettävä sopimattoman kilpailun estämisestä annetun lain 3 ja 3a §:n rikkomisena (Gesetz gegen den unlauteren Wettbewerb; BGBl. 2010 I, s. 254) ja nosti kanteen Landgericht Kölnissä (Kölnin alueellinen alioikeus, Saksa) vaatien näiden käytäntöjen lopettamista ja sen toteamista, että niistä aiheutunut vahinko oli korvattava.
27 Landgericht Köln on taipuvainen katsomaan, ettei Deutsche Post voi vaatia FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamista, koska kyseessä olevaa poikkeussäännöstä voidaan sen sisällön ja päämäärien mukaan soveltaa vain toimitettaessa yksinomaan postin yleispalvelun piiriin kuuluvia lähetyksiä. Kuljettajien työolojen ja tieliikenneturvallisuuden parantamistavoitteisiin, joihin tähdätään FPersV:llä, jolla asetuksen N:o 561/2006 säännökset on sellaisenaan otettu osaksi Saksan oikeusjärjestystä, päästään näet vain, jos postialan kaltaisella toimialalla, jolle on tunnusomaista kova kilpailu, poikkeuksia tulkitaan suppeasti.
28 Koska FPersV:hen on otettu myös ne asetuksen N:o 561/2006 säännökset, jotka koskevat ajoneuvoja, joiden suurin sallittu massa on yli 2,8 mutta enintään 3,5 tonnia, on lisäksi kysyttävä, onko FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohdan kaltaisen kansallisen säännöksen tulkinnassa tukeuduttava unionin oikeussääntöihin, ja jos on, missä määrin.
29 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole varma myöskään siitä, muodostuuko tiettyjen lisäpalvelujen tarjoaminen postilähetyksen yhteydessä esteeksi sille, että lähetys katsotaan suoritetuksi ”yleispalvelussa”. Sen mukaan tähän kysymykseen on vastattava myöntävästi. Se katsoo kuitenkin, että asian ratkaisu riippuu muun muassa siitä, millä tavoin asetuksen N:o 561/2006 säännöksiä on tulkittava.
30 Landgericht Köln päätti näistä syistä lykätä asian ratkaisua ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että säännöksessä sallitaan poikkeukset [asetuksen N:o 561/2006] 5–9 artiklasta vain silloin, kun direktiivin 97/67 2 artiklan 13 kohdassa tarkoitetun yleispalvelujen tarjoajan ajoneuvoa käytetään [asetuksen N:o 561/2006] 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaisesti vain ja yksinomaan yleispalvelussa lähetysten kuljettamiseen, vai sallitaanko poikkeukset [asetuksen N:o 561/2006] 5–9 artiklasta myös silloin, kun kyseisiä ajoneuvoja käytetään yleispalvelussa lähetysten kuljettamisen lisäksi myös muiden kuin yleispalveluun kuuluvien lähetysten kuljettamiseen?
2) Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan siten, että poikkeukset asetuksen N:o 561/2006 5–9 artiklasta sallitaan myös silloin, kun kyseisiä ajoneuvoja käytetään yleispalvelussa lähetysten kuljettamisen lisäksi myös muiden kuin yleispalveluun kuuluvien lähetysten kuljettamiseen:
a) Kuinka suuri on tällöin ajoneuvolla yleispalvelussa kuljetettavien lähetysten osuuden vähintään oltava?
b) Kuinka suuri voi tällöin enintään olla muiden kuin yleispalveluun kuuluvien sellaisten lähetysten osuus, jotka kuljetetaan kyseisellä ajoneuvolla samanaikaisesti yleispalveluun kuuluvien lähetysten kanssa?
c) Miten edellä a ja b alakohdassa kuvailtu määrä olisi kulloinkin määritettävä?
d) Onko edellä a ja b alakohdassa kuvailtua määrää koskevan vaatimuksen täytyttävä kyseisen ajoneuvon jokaisella matkalla vai riittääkö, että huomioon otetaan kyseisen ajoneuvon kaikkiin matkoihin perustuva keskiarvo?
3) a) Onko unionin jäsenvaltion kansallista lainsäädäntöä, jota sovelletaan tavaraliikenteessä käytettäviä ajoneuvoja ja ajoneuvoyhdistelmiä, joiden suurin sallittu massa on yli 2,8 tonnia mutta enintään 3,5 tonnia, koskeviin ajo- ja lepoaikoihin ja jossa toistetaan sanatarkasti [asetuksen N:o 561/2006] 13 artiklan 1 kohdan säännökset, tulkittava yksinomaan unionin oikeuden perusteella?
b) Voiko kansallinen tuomioistuin soveltaa unionin oikeudesta omaksuttujen säännösten tulkinnassa muita kuin unionin oikeuden tulkintakriteereitä säännöksen sanatarkasta toistamisesta huolimatta?
4. Onko lähetyksen luokittelemisen direktiivissä [97/67] tarkoitetuksi yleispalvelun piiriin kuuluvaksi lähetykseksi esteenä se, että sen kanssa tarjotaan samanaikaisesti seuraavan kaltaisia lisäpalveluja:
– lähetysten nouto (ilman tälle vahvistettua aikaväliä),
– lähetysten nouto (vahvistetulla aikavälillä),
– iän visuaalinen tarkistaminen,
– postiennakko,
– vastaanottaja maksaa 31,5 kilogrammaan asti,
– edelleen lähettäminen,
– ennakko-ohjeet, jos vastaanottajaa ei tavoiteta,
– toivotun viikonpäivän vahvistaminen,
– toivotun kellonajan vahvistaminen.”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Alustavia huomautuksia
31 Asiassa C‑203/18 esitetyt kysymykset ja asiassa C‑374/18 esitetty ensimmäinen, toinen ja neljäs kysymys koskevat asiallisesti asetuksen N:o 561/2006 ja direktiivin 97/67 säännösten tulkintaa.
32 Sen sijaan asiassa C‑374/18 esitetyssä kolmannessa kysymyksessä esiin nousseet Landgericht Kölnin pohdinnat perustuvat siihen, että pääasiassa on kyse ajoneuvoista tai ajoneuvoyhdistelmistä, joiden suurin sallittu massa on 2,8–3,5 tonnia, eli ajoneuvoista, jotka eivät kuulu asetuksen N:o 561/2006 soveltamisalaan. Mainittua asetusta sovelletaan näet sen 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan ainoastaan tavaraliikenteeseen ajoneuvoilla, joiden suurin sallittu massa on yli 3,5 tonnia.
33 Saksan lainsäätäjä, joka on käyttänyt asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädettyä mahdollisuutta pitäytymällä tarkasti tämän säännöksen sanamuodossa, soveltaa asetuksen N:o 561/2006 13 artiklassa säädettyjä poikkeussäännöksiä FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohdan avulla myös sellaisiin ajoneuvoihin, joiden suurin sallittu massa jää alle 3,5 tonnin.
34 Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 39 ja 40 kohdassa todennut, vastaus asiassa C‑374/18 esitettyyn kolmanteen kysymykseen saattaa vaikuttaa unionin tuomioistuimen toimivaltaan vastata siinä esitettyihin ensimmäiseen, toiseen ja neljänteen kysymykseen, jotka koskevat asetuksen N:o 561/2006 säännösten tulkintaa. Kolmas kysymys on näin ollen otettava tarkasteltavaksi ensimmäisenä.
Asiassa C‑374/18 esitetty kolmas kysymys
35 Landgericht Kölnin asiassa C‑374/18 esittämä kolmas kysymys koskee asiallisesti sitä, onko pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista oikeussääntöä, johon on sanatarkasti otettu asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan säännökset, tulkittava – siltä osin kuin sitä sovelletaan ajoneuvoihin, joiden suurin sallittu massa on yli 2,8 mutta enintään 3,5 tonnia ja jotka eivät tästä syystä kuulu direktiivin N:o 561/2006 soveltamisalaan – yksinomaan unionin oikeuden perusteella vai voiko kansallinen tuomioistuin soveltaa muita kuin unionin oikeuteen perustuvia kriteereitä tällaista kansallista oikeussääntöä tulkitessaan.
36 Tähän kysymykseen vastattaessa on muistettava unionin tuomioistuimen todenneen jo useita kertoja, että sillä on toimivalta ratkaista unionin oikeussääntöjä koskeva ennakkoratkaisupyyntö sellaisissa tapauksissa, joissa siitä huolimatta, että pääasian tosiseikat eivät suoraan kuulu unionin oikeuden soveltamisalaan, unionin oikeussääntöjä sovelletaan kansallisen oikeuden nojalla siinä unionin oikeussääntöjen sisältöön tehdyn viittauksen vuoksi. Tällaisissa tilanteissa on nimittäin olemassa Euroopan unionin selvä intressi siihen, että unionin oikeudesta omaksuttuja oikeussääntöjä tulkitaan yhtenäisesti myöhempien tulkintaerojen välttämiseksi (ks. vastaavasti tuomio 18.10.1990, Dzodzi, C‑297/88 ja C‑197/89, EU:C:1990:360, 37 kohta ja tuomio 13.3.2019, E., C‑635/17, EU:C:2019:192, 35 ja 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
37 Näin ollen se, että unionin tuomioistuin tulkitsee unionin oikeussääntöjä tilanteissa, jotka jäävät unionin oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle, voi olla perusteltua, kun niitä sovelletaan kansallisen oikeuden nojalla tällaisiin tilanteisiin suoraan ja ehdottomasti, jotta voidaan taata, että mainittuja tilanteita sekä tilanteita, jotka kuuluvat mainittujen oikeussääntöjen soveltamisalaan, käsitellään samalla tavoin (tuomio 13.3.2019, E., C‑635/17, EU:C:2019:192, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
38 Tässä tapauksessa on selvitettävä, voidaanko FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohdassa tehtyä viittausta asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohtaan pitää edellisessä kohdassa lainatussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla ”suorana ja ehdottomana” ja onko kyseessä olevasta unionin oikeussäännöstä tullut näin säännös, jota voidaan soveltaa ajoneuvoihin, jotka eivät siitä syystä, että niiden suurin sallittu massa jää alle asetuksessa vahvistetun 3,5 tonnin alarajan, kuulu sen soveltamisalaan.
39 Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 53 kohdassa todennut, FPersV:n 18 § on muotoiltu siten, että ensin sekä sen otsikossa että ensimmäisessä virkkeessä viitataan nimenomaisesti asetuksiin N:o 561/2006 ja N:o 165/2014 ja sitten sen 1 momentin 4 kohdassa toistetaan sanatarkasti ilman minkäänlaisia muutoksia asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa, sellaisena kuin tämä on muutettuna asetuksella N:o 165/2014, säädetyn poikkeuksen sisältö.
40 Lisäksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, joka on yksin toimivaltainen tulkitsemaan kansallista oikeutta SEUT 267 artiklalla perustetussa tuomioistuinten välisen yhteistyön järjestelmässä (ks. analogisesti tuomio 7.11.2018, K ja B, C‑380/17, EU:C:2018:877, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), on ennakkoratkaisupyynnössään tarkentanut, että FPersV:hen on otettu mainitun asetuksen säännökset, jotta niitä voitaisiin soveltaa myös ajoneuvoihin, joiden suurin sallittu massa on 2,8–3,5 tonnia, viittaamalla nimenomaisesti unionin oikeuden vaatimuksiin. Lisäksi asiassa C‑203/18 esitetyssä ennakkoratkaisupyynnössä on todettu, että FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohtaa koskevista lainvalmisteluasiakirjoista käy selvästi ilmi, että Saksan lainsäätäjä on halunnut käyttää täysimääräisesti mahdollisuutta asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädettyyn poikkeukseen ja että se on näin yhdenmukaistanut kansallisten tilanteiden kohtelun asetuksen N:o 561/2006 soveltamisalaan kuuluvien tilanteiden kanssa.
41 Tämän perusteella on katsottava, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 57 kohdassa todennut, että FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohta on osa kattavaa kansallisten sääntöjen järjestelmää, jolla asetuksella N:o 561/2006 perustetun, ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevan unionin oikeusjärjestyksen soveltaminen ulotetaan sellaisiin kuljetuksiin, joissa käytettävien ajoneuvojen suurin sallittu massa on pienempi kuin niiden ajoneuvojen, jotka kuuluvat asetuksen N:o 561/2006 soveltamisalaan.
42 FPersV:n 18 §:n 1 momentin 4 kohdassa oleva viittaus asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohtaan on näin ollen katsottava edellä 37 kohdassa lainatussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla ”suoraksi ja ehdottomaksi”, mikä merkitsee sitä, että unionin tuomioistuin on SEUT 267 artiklan nojalla toimivaltainen vastaamaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymyksiin ja tulkitsemaan asetuksen N:o 561/2006 säännöksiä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa.
43 Kun lisäksi otetaan huomioon, että on olemassa selvä intressi siihen, että tällaista kansallisen oikeuden nojalla sovellettavaa unionin oikeussääntöä tulkitaan edellä 36 kohdassa lainatussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla yhtenäisesti, ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta sitoo pääasiassa kyseessä olevien unionin oikeussääntöjen tulkinta, jonka unionin tuomioistuin on vahvistanut, eikä se voi perustaa ratkaisuaan muihin kriteereihin.
44 Kolmanteen kysymykseen on siis vastattava, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista oikeussääntöä, johon on sanatarkasti otettu asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan säännökset, on tulkittava – siltä osin kuin sitä sovelletaan ajoneuvoihin, joiden suurin sallittu massa on yli 2,8 mutta enintään 3,5 tonnia ja jotka eivät tästä syystä kuulu asetuksen N:o 561/2006 soveltamisalaan – yksinomaan unionin oikeuden perusteella, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, silloin kun mainittuja asetuksen säännöksiä voidaan soveltaa tällaisiin ajoneuvoihin kansallisen oikeuden nojalla suoraan ja ehdottomasti.
Asiassa C‑203/18 esitetyt kysymykset ja asiassa C‑374/18 esitetty ensimmäinen ja toinen kysymys
45 Ennakkoratkaisua pyytäneiden tuomioistuinten asiassa C‑203/18 esittämät kysymykset ja asiassa C‑374/18 esittämä ensimmäinen ja toinen kysymys, jotka on syytä käsitellä yhdessä, koskevat asiallisesti sitä, onko asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohtaa tulkittava siten, että siinä säädetty poikkeus koskee vain sellaisia ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä, joita käytetään tietyn kuljetuksen ajan yksinomaan lähetysten toimittamiseen postin yleispalvelussa, vai voidaanko poikkeusta soveltaa myös silloin, kun kyseessä olevia ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä käytetään pääasiallisesti tai tietyssä määrin lähetysten toimittamiseen postin yleispalvelussa.
46 Kysymyksiin vastattaessa on muistettava, että asetuksen N:o 561/2006 johdanto-osan 17 perustelukappaleen ja sen 1 artiklan mukaan sen tavoitteena on kilpailun edellytysten yhdenmukaistaminen tieliikenteessä sekä työolojen ja yleisen liikenneturvallisuuden parantaminen (tuomio 7.2.2019, NK, C‑231/18, EU:C:2019:103, 18 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
47 Asetuksen 5–9 artiklassa on tätä silmällä pitäen vahvistettu joukko sääntöjä, joilla säännellään ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja ja joita asetuksen soveltamisalaan kuuluvien ajoneuvojen kuljettajien on noudatettava.
48 Jäsenvaltiot saavat kuitenkin asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan nojalla myöntää poikkeuksia sen 5–9 artiklassa säädetyistä säännöistä, joita sovelletaan muun muassa sellaisiin kuljetuksiin, jotka on suoritettu ajoneuvoilla tai ajoneuvoyhdistelmillä, joiden suurin sallittu massa on enintään 7,5 tonnia ja joita direktiivin 97/67 2 artiklan 13 alakohdassa määritellyt yleispalvelun tarjoajat käyttävät lähetysten toimittamiseen yleispalvelussa.
49 Koska Saksan liittotasavalta on käyttänyt tätä asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa myönnettyä mahdollisuutta, on määritettävä mainitussa säännöksessä säädetyn poikkeuksen ulottuvuus.
50 Tämän osalta on korostettava, että poikkeuksena asetuksen N:o 561/2006 5–9 artiklasta, sen 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan ensimmäisen alakohdan soveltamisedellytyksiä on tulkittava suppeasti (ks. analogisesti asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan toisen alakohdan osalta tuomio 28.7.2011, Seeger, C‑554/09, EU:C:2011:523, 33 kohta ja 13 artiklan 1 kohdan p alakohdan osalta tuomio 7.2.2019, NK, C‑231/18, EU:C:2019:103, 21 kohta). Poikkeuksen ulottuvuutta määriteltäessä on lisäksi otettava huomioon pääasiassa kyseessä olevan säännöksen sanamuoto, asiayhteys ja päämäärät.
51 Asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan osalta on huomattava, että tämän säännöksen kohteena ovat nimenomaisesti ajoneuvot, joita käytetään lähetysten toimittamiseen yleispalvelussa. Säännöksessä muotoiltu poikkeus on näin rajattu sen mukaan, minkä tyyppisellä ajoneuvolla lähetykset toimitetaan, mikä viittaa siihen, että unionin lainsäätäjä ei suinkaan halunnut sisällyttää poikkeuksen soveltamisalaan kaikkia postin yleispalvelun tarjoajien ajoneuvoja vaan vain ne ajoneuvot, joilla kuljetetaan lähetyksiä, jotka kuuluvat postin yleispalvelun piiriin.
52 Pääasiassa kyseessä olevaa poikkeusta ei siis voida tulkita niin, että se kattaisi ajoneuvot, joita käytetään postin yleispalvelun piiriin kuuluvien lähetysten lisäksi sellaisten muiden lähetysten toimittamiseen, jotka eivät kuulu tämän palvelun piiriin.
53 Tätä tulkintaa eivät horjuta Deutsche Postin ja Puolan hallituksen esittämät poikkeuksen asiayhteyteen liittyvät lausumat, joiden mukaan unionin lainsäätäjän päätös käyttää ilmaisua ”yksinomaan”, kun kyse on asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan e, i ja o alakohdassa tarkoitetuista poikkeuksista, osoittaa, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei asetuksen 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädetyn poikkeuksen osalta ollut rajoittaa poikkeuksen soveltamisalaa sellaisiin kuljetuksiin, jotka suoritetaan ajoneuvoilla, joita käytetään yksinomaan yleispalvelussa toimitettaviin lähetyksiin, vaan sisällyttää siihen myös tapaukset, joissa ajoneuvoja käytetään vain osaksi tällaisten lähetysten toimittamiseen.
54 Kuten komissio on kirjallisissa huomautuksissaan todennut, se, ettei yhdessä asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohtaan otetuista poikkeuksista ole käytetty sanamuotoa ”yksinomaan”, ei välttämättä merkitse sitä, että on tehtävä vastakohtaispäätelmä, jonka mukaan poikkeusta on tulkittava laajasti. Tämän osalta riittää, kun muistetaan unionin tuomioistuimen jo todenneen, että kun ajoneuvoja käytetään vaikka vain osittain muihin kuin niihin tarkoituksiin, jotka on nimenomaisesti mainittu asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdassa, ei tässä säännöksessä säädettyjä poikkeuksia ole sovellettava (ks. vastaavasti tuomio 13.3.2014, A. Karuse, C‑222/12, EU:C:2014:142, 31 ja 35 kohta).
55 Asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa muotoillun poikkeuksen tulkintaa, jonka unionin tuomioistuin on omaksunut edellä 52 kohdassa, tukevat asetuksen päämäärät, jotka on otettava huomioon poikkeuksen soveltamisalaa määritettäessä (ks. vastaavasti tuomio 13.3.2014, A. Karuse, C‑222/12, EU:C:2014:142, 28 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
56 Tässä yhteydessä on muistettava, kuten edellä 46 kohdassa on todettu, että asetuksen N:o 561/2006 johdanto-osan 17 perustelukappaleen ja sen 1 artiklan mukaan sen tarkoituksena on kilpailun edellytysten yhdenmukaistaminen tieliikenteessä sekä työolojen ja liikenneturvallisuuden parantaminen muun muassa vahvistamalla maanteiden tavara- ja henkilöliikenteessä toimivien kuljettajien ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevat säännöt.
57 Asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa muotoillun poikkeuksen laajasta tulkinnasta voisi seurata yhtäältä, että Deutsche Postin kuljettajat eli siis hyvin monet kuljettajat eivät enää saisi työoloilleen asetuksessa N:o 561/2006 säädetyn kaltaista suojaa, mikä olisi ristiriidassa kyseisten työntekijöiden sosiaalisen aseman parantamistavoitteen kanssa. Lisäksi tällainen asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädetyn poikkeuksen laajentaminen saattaisi johtaa siihen, että kuljettajat voisivat laillisesti ajaa kaikkia Deutsche Postin ajoneuvoja eli suurta määrää ajoneuvoja pitkiä aikoja ilman lepotaukoja, mikä saattaisi vakavasti haitata liikenneturvallisuuden parantamista koskevan tavoitteen saavuttamista (ks. analogisesti tuomio 28.7.2011, Seeger, C‑554/09, EU:C:2011:523, 35 ja 36 kohta).
58 Pääasiassa kyseessä olevan poikkeuksen hyvin laaja tulkinta voisi lisäksi vaikuttaa haitallisesti tavoitteeseen poistaa epäsuhdat, jotka saattavat vääristää kuljetusalan kilpailua maantieliikenteessä. Jos näet Deutsche Postin kaltainen yritys, joka harjoittaa toimintaansa postin yleispalvelujen alalla mutta joka tarjoaa myös muita tavanomaisia postipalveluja, vapautettaisiin asetuksen N:o 561/2006 5–9 artiklassa säädetyistä velvollisuuksista, saisi se näin kilpailuedun suhteessa UPS Deutschland ym:iden kaltaisiin kilpaileviin yrityksiin, jotka tarjoavat vain tavanomaisia postipalveluja (ks. vastaavasti mm. tuomio 13.3.2014, A. Karuse, C‑222/12, EU:C:2014:142, 32 kohta).
59 Deutsche Post voisi esimerkiksi niiden ajoneuvojen osalta, jotka kuuluvat asetuksen N:o 561/2006 soveltamisalaan, säästää käyttämiensä ajoneuvojen ajopiirtureiden asentamiseen ja huoltoon liittyvissä kustannuksissa suhteessa muihin kilpaileviin yrityksiin.
60 Tästä seuraa, että ensimmäiseen kysymykseen sekä asiassa C‑203/18 että asiassa C‑374/18 on vastattava, että asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohtaa on tulkittava siten, että siinä säädetty poikkeus koskee vain sellaisia ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä, joita käytetään tietyn kuljetuksen ajan yksinomaan lähetysten toimittamiseen postin yleispalvelussa.
61 Toiseen ennakkoratkaisukysymykseen asiassa C‑203/18 tai asiassa C‑374/18 ei edellä tarkasteltuihin kysymyksiin annettu vastaus huomioon ottaen tarvitse vastata.
Asiassa C‑374/18 esitetty neljäs kysymys
62 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen asiassa C‑374/18 esittämä neljäs kysymys koskee asiallisesti sitä, onko direktiivin 97/67 3 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että lisäpalvelujen – kuten lähetyksen nouto vahvistetulla aikavälillä tai ilman tätä, iän visuaalinen tarkistaminen, postiennakko, vastaanottaja maksaa ‑palvelu 31,5 kilogrammaan asti, edelleenlähetyspalvelu, ennakko-ohjeet, jos vastaanottajaa ei tavoiteta, sekä toivotun viikonpäivän ja kellonajan vahvistaminen – tarjoaminen lähetyksen yhteydessä muodostuu esteeksi sille, että tämä katsottaisiin kyseisen direktiivin säännöksen nojalla yleispalvelussa suoritetuksi lähetykseksi ja näin asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamisen kannalta lähetykseksi, joka on toimitettu yleispalvelussa.
63 Todettakoon aluksi, että direktiivin 97/67 3 artiklan 4 ja 5 kohdan mukaan postin yleispalveluun, joka jäsenvaltioilla on velvollisuus vähintään taata käyttäjille, kuuluvat enintään kymmenen kilogramman painoisten postipakettien keräily, lajittelu, kuljetus ja jakelu; painorajaa voidaan korottaa 20 kilogrammaan.
64 Lisäksi on muistettava, erityisesti pikapostipalvelujen osalta, että direktiivin 97/67 johdanto-osan 18 perustelukappaleen mukaan tärkein näiden ja postin yleispalvelun välinen ero on lisäarvossa, jonka pikapostipalvelu tuottaa asiakkaille ja jonka asiakkaat toteavat ja joka voi esiintyä millaisessa muodossa hyvänsä. Paras tapa määritellä asiakkaiden toteama lisäarvo on siis selvittää lisähinta, jonka asiakkaat ovat valmiita siitä maksamaan.
65 Unionin tuomioistuin on hiljattain antamassaan tuomiossa todennut, että lähetys, johon on liitetty lisäpalvelu, on erotettava yleispalvelusta peruspalveluna. Pikalähetyspalvelut eroavat näet postin yleispalvelusta asiakkaiden saaman sellaisen lisäarvon perusteella, josta nämä ovat valmiita maksamaan suuremman summan. Tällaiset palvelut ovat yleishyödyllisistä palveluista erotettavissa olevia erityispalveluja, jotka vastaavat taloudellisten toimijoiden erityisiin tarpeisiin ja edellyttävät tiettyjä lisäsuorituksia, joita perinteinen postipalvelu ei tarjoa (tuomio 31.5.2018, Confetra ym., C‑259/16 ja C‑260/16, EU:C:2018:370, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
66 Käsiteltävässä tapauksessa on riidatonta, kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 125 kohdassa todennut, että peruspalvelut, joihin on liitetty ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen luetteleman kaltaisia lisäpalveluja, tuottavat lisäarvoa asiakkaille, jotka ovat näin valmiit maksamaan korkeamman hinnan voidakseen saada mainitut lisäpalvelut.
67 Tästä seuraa, että tämänkaltaisia pikemminkin pikapostipalveluihin rinnastettavissa olevia palveluja ei voida pitää direktiivin 97/67 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla yleispalveluun kuuluvina palveluina.
68 Neljänteen kysymykseen on edellä esitetyt näkökohdat huomioon ottaen vastattava, että direktiivin 97/67 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että lisäpalvelujen – kuten lähetyksen nouto tietyllä vahvistetulla aikavälillä tai ilman tätä, iän visuaalinen tarkistaminen, postiennakko, vastaanottaja maksaa ‑palvelu 31,5 kilogrammaan asti, edelleenlähetyspalvelu, ennakko-ohjeet, jos vastaanottajaa ei tavoiteta, sekä toivotun viikonpäivän ja kellonajan vahvistaminen – tarjoaminen lähetyksen yhteydessä muodostuu esteeksi sille, että tämä katsottaisiin kyseisen direktiivin säännöksen nojalla yleispalvelussa suoritetuksi lähetykseksi ja näin asetuksen N:o 561/2006 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamisen kannalta lähetykseksi, joka on toimitettu yleispalvelussa.
Oikeudenkäyntikulut
69 Pääasioiden asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisissa tuomioistuimissa vireillä olevien asioiden käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisten tuomioistuinten asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kolmas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista oikeussääntöä, johon on sanatarkasti otettu tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta ja neuvoston asetusten (ETY) N:o 3821/85 ja (EY) N:o 2135/98 muuttamisesta sekä neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3820/85 kumoamisesta 15.3.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 561/2006, sellaisena kuin se on muutettuna 4.2.2014 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 165/2014, 13 artiklan 1 kohdan d alakohdan säännökset, on tulkittava – siltä osin kuin sitä sovelletaan ajoneuvoihin, joiden suurin sallittu massa on yli 2,8 mutta enintään 3,5 tonnia ja jotka eivät tästä syystä kuulu asetuksen N:o 561/2006, sellaisena kuin se on asetuksella N:o 165/2014 muutettuna, soveltamisalaan – yksinomaan unionin oikeuden perusteella, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, silloin kun mainittuja asetuksen säännöksiä voidaan soveltaa tällaisiin ajoneuvoihin kansallisen oikeuden nojalla suoraan ja ehdottomasti.
2) Asetuksen N:o 561/2006, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella N:o 165/2014, 13 artiklan 1 kohdan d alakohtaa on tulkittava siten, että siinä säädetty poikkeus koskee vain sellaisia ajoneuvoja tai ajoneuvoyhdistelmiä, joita käytetään tietyn kuljetuksen ajan yksinomaan lähetysten toimittamiseen postin yleispalvelussa.
3) Yhteisön postipalvelujen sisämarkkinoiden kehittämistä ja palvelun laadun parantamista koskevista yhteisistä säännöistä 15.12.1997 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 97/67/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 20.2.2008 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2008/6/EY, 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että lisäpalvelujen – kuten lähetyksen nouto tietyllä vahvistetulla aikavälillä tai ilman tätä, iän visuaalinen tarkistaminen, postiennakko, vastaanottaja maksaa ‑palvelu 31,5 kilogrammaan asti, edelleenlähetyspalvelu, ennakko-ohjeet, jos vastaanottajaa ei tavoiteta, sekä toivotun viikonpäivän ja kellonajan vahvistaminen – tarjoaminen lähetyksen yhteydessä muodostuu esteeksi sille, että tämä katsottaisiin kyseisen direktiivin säännöksen nojalla yleispalvelussa suoritetuksi lähetykseksi ja näin asetuksen N:o 561/2006, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella N:o 165/2014, 13 artiklan 1 kohdan d alakohdassa säädetyn poikkeuksen soveltamisen kannalta lähetykseksi, joka on toimitettu yleispalvelussa.
Allekirjoitukset