EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kolmas jaosto)
12 päivänä maaliskuuta 2014 (*)
Henkilöstö – Palkkaus – Perhelisät – Huollettavana olevaa lasta koskeva lisä – Perusteettoman edun palautus – Tarkoitus johtaa hallintoa harhaan – Näyttö – Hallintoa vastaan ei voida vedota perusteettoman edun palautusta koskevan vaatimuksen esittämiselle asetettuun viiden vuoden määräaikaan – Lainvastaisuusväite – Oikeudenkäyntiä edeltävä menettely – Vastaavuutta koskeva sääntö – Lainvastaisuusväite, joka esitetään ensimmäistä kertaa kanteessa – Tutkittavaksi ottaminen
Asiassa F‑128/12,
jossa on kyse SEUT 270 artiklaan, jota sovelletaan Euratomin perustamissopimukseen sen 106 a artiklan nojalla, perustuvasta kanteesta,
CR, Euroopan parlamentin virkamies, kotipaikka M. (Ranska), edustajinaan asianajajat A. Salerno ja B. Cortese,
kantajana,
vastaan
Euroopan parlamentti, asiamiehinään V. Montebello-Demogeot ja E. Taneva,
vastaajana,
jota tukee
Euroopan unionin neuvosto, asiamiehinään M. Bauer ja A. Bisch,
väliintulijana,
VIRKAMIESTUOMIOISTUIN (kolmas jaosto),
toimien kokoonpanossa: presidentti S. Van Raepenbusch sekä tuomarit R. Barents ja K. Bradley (esittelevä tuomari),
kirjaaja: hallintovirkamies J. Tomac,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 12.12.2013 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
1 CR on nostanut 29.10.2012 virkamiestuomioistuimen kirjaamoon jätetyllä kannekirjelmällä käsiteltävänä olevan kanteen, jossa vaaditaan kumoamaan Euroopan parlamentin päätös periä viiden vuoden vanhentumisajan päättymisen jälkeen takaisin perusteettomasti suoritetut huollettavana olevaa lasta koskevat lisät.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
2 Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 67 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Perhelisiä ovat:
[– –]
b) huollettavana olevaa lasta koskeva lisä;
[– –]
2. Virkamiesten, jotka saavat tässä artiklassa tarkoitettuja perhelisiä, on ilmoitettava muualta saadut samanluontoiset lisät, jotka vähennetään [henkilöstösääntöjen] liitteessä VII olevan 1, 2 ja 3 artiklan mukaan maksetuista lisistä.
– –”
3 Henkilöstösääntöjen 85 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Kaikki aiheettomin perustein saadut määrät on maksettava takaisin, jos edunsaaja on ollut tietoinen väärästä perusteesta tai jos on ilmeistä, että hän ei olisi voinut olla tietämättä asiasta.
Takaisinperimispyyntö on tehtävä viiden vuoden määräajassa siitä päivästä, jolloin määrä on suoritettu. Jos nimittävä viranomainen pystyy osoittamaan, että asianomainen on tahallisesti johtanut hallintoa harhaan kyseisen määrän saadakseen, takaisinperimispyyntö on voimassa vielä kyseisen määräajan päättymisen jälkeenkin.”
Tosiseikat
4 Kantaja, joka on palkkaluokan AD 12 virkamies, aloitti parlamentin palveluksessa 1.7.1983, ja hän on työskennellyt siellä kyseisestä ajankohdasta lähtien erilaisissa hallinnollisissa tehtävissä. Erityisesti vuoden 2004 tammikuusta alkaen vuoden 2008 toukokuuhun saakka hän työskenteli oikeudellisessa yksikössä, jossa hän kuului 1.2.2005 ja 30.4.2008 välisenä aikana henkilöstösääntöjen mukaisten oikeuksien parissa työskentelevään yksikköön.
5 Kantajalle, joka on neljän lapsen isä, maksettiin vuoden 1991 lokakuusta alkaen henkilöstösääntöjen 67 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädettyä huollettavana olevaa lasta koskevaa lisää.
6 Parlamentin henkilöstön pääosaston henkilöstöhallinnon osaston henkilökohtaisten oikeuksien ja palkanlaskennan yksikön yksikönpäällikkö ilmoitti kantajalle 13.10.2011 päivätyllä ilmoituksella, että parlamentin käytettävissä olevien tietojen perusteella oli aihetta uskoa, että hänellä oli oikeus saada Ranskan viranomaisten maksamaa huollettavana olevaa lasta koskevaa lisää, ja pyysi häntä esittämään asuinpaikkansa Caisse d’allocations familialesin (perheavustuskassa, jäljempänä CAF) antaman todistuksen hänen tilanteestaan, toisin sanoen todistuksen joko maksun suorittamisesta tai maksun epäämisestä. Tämän jälkeen ilmoitettiin, että koska kyseistä todistusta ei ollut toimitettu ennen 31.10.2011, siihen saakka huollettavasta lapsesta maksettua lisää ensinnäkin alennettaisiin määrällä, joka kantajan oli mahdollista saada CAF:lta, ja toiseksi hallinto tarkastaisi yksityiskohtaisesti hänen henkilökansionsa sekä perisi tarvittaessa takaisin kaikki perusteettomasti maksetut määrät.
7 Saatuaan 13.10.2011 päivätyn ilmoituksen kantaja otti yhteyttä CAF:iin pyytääkseen parlamentin vaatimaa todistusta ja ilmoitti parlamentin hallinnolle uskovansa, ettei hän pystyisi saamaan sitä asetetussa määräajassa.
8 Henkilökohtaisten oikeuksien ja palkanlaskennan yksikön yksikönpäällikkö ilmoitti kantajalle 11.11.2011 päivätyllä kirjeellä, että koska tämä ei ollut toimittanut vaadittua todistusta asetetussa määräajassa, parlamentin maksamaa huollettavana olevaa lasta koskevaa lisää pienennettäisiin viran puolesta vuoden 2011 joulukuusta alkaen määrällä, joka vastasi summaa, joka oli mahdollista saada CAF:lta. Ilmoituksessa todettiin lisäksi, että tätä vähennystä sovellettaisiin taannehtivasti kantajan toisen lapsen syntymän ajankohdasta tammikuussa 1996 alkaen, minkä tapahtuman johdosta oli syntynyt oikeus CAF:n maksamaan avustukseen.
9 Henkilöstöhallinnon osaston johtaja (jäljempänä johtaja) ilmoitti kantajalle 9.12.2011 päivätyllä ilmoituksella, että hänen henkilökansionsa tarkastelun perusteella oli voitu todeta, että hän oli saanut CAF:n maksamia perheavustuksia ”vuoden 1999 syyskuusta lähtien [hänen] toisen lapsensa syntymän johdosta”. Johtajan mukaan kantaja oli ”tahallisesti johtanut hallintoa harhaan saadakseen perhelisät ilman, että niistä oli vähennetty muualta saadut samanluontoiset lisät”, koska hän ei ollut ilmoittanut hallinnolle saamiaan kansallisia avustuksia eikä ollut päivittänyt tietojaan kahden viimeksi kuluneen vuoden vuosittaisessa tietolomakkeessa. Näin ollen johtaja katsoi, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen edellytykset täyttyivät, ja ilmoitti kantajalle, että hän oli nimittävän viranomaisen ominaisuudessaan (jäljempänä nimittävä viranomainen) päättänyt periä takaisin perusteettomasti maksetut määrät paitsi viimeisten viiden vuoden ajalta vaan myös vuoden 1999 syyskuusta alkaen suorittamalla pidätyksiä hänen palkastaan vuoden 2012 tammikuusta vuoden 2014 tammikuuhun (jäljempänä riidanalainen päätös).
10 CAF vastasi kantajan tietojensaantipyyntöön 5.1.2012 päivätyllä kirjeellä ja toimitti kantajalle luettelon hänen 1.4.1998 ja 31.12.2011 välisenä aikana CAF:lta saamistaan etuuksista, joihin kuului ”perheavustukseksi” kutsuttu etuus, jota oli maksettu vuoden 1999 syyskuusta lähtien. Lisäksi CAF ilmoitti kantajalle, ettei ollut mahdollista laatia todistusta vuoden 1996 tammikuusta alkaen.
11 Kantaja teki 7.3.2012 riidanalaisesta päätöksestä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan mukaisen hallinnollisen valituksen ainoastaan siltä osin kuin siinä määrättiin perusteettomasti maksettujen määrien takaisinperinnästä viisi vuotta ylittävältä ajanjaksolta. Kantaja ei siis riitauttanut takaisinperintää viiden viimeisen vuoden aikana perusteettomasti maksettujen määrien osalta.
12 Parlamentin pääsihteeri hylkäsi nimittävän viranomaisen ominaisuudessa 2.7.2012 tekemällään päätöksellä valituksen ja ilmoitti kantajalle, että toimivaltainen yksikkö oli laskenut uudelleen takaisinperittävän määrän CAF:n 5.1.2012 päivätyssä kirjeessä toimittamien tietojen perusteella.
Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset
13 Euroopan unionin neuvosto pyysi virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 1.3.2013 saapuneella kirjelmällä saada osallistua oikeudenkäyntiin väliintulijana tukeakseen parlamentin vaatimuksia. Virkamiestuomioistuimen kolmannen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 8.5.2013 antamallaan määräyksellä tämän pyynnön sekä kantajan ja parlamentin vastaavasti esittämät kannekirjelmän ja vastineen liitteiden luottamuksellisuutta koskevat pyynnöt.
14 Kantaja vaatii, että virkamiestuomioistuin
– kumoaa riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä on päätetty henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen mukaisesti periä takaisin kaikki perusteettomasti suoritetut määrät vuoden 1999 syyskuusta lähtien eikä ainoastaan viiden viimeisen vuoden ajalta
– kumoaa valituksen hylkäämisestä 2.12.2012 tehdyn päätöksen tarpeellisin osin
– velvoittaa vastaajan korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut.
15 Parlamentti vaatii, että virkamiestuomioistuin
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
16 Neuvosto vaatii, että virkamiestuomioistuin
– toteaa henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toiseen virkkeeseen kohdistuvan lainvastaisuusväitteen perusteettomaksi
– hylkää kanteen perusteettomana.
Oikeudellinen arviointi
Vaatimukset, jotka koskevat hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen kumoamista
17 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun valituksen hylkäämisestä tehty päätös on vailla itsenäistä sisältöä, muodollisesti tällaiseen päätökseen kohdistuvien kumoamisvaatimusten vaikutuksena on, että tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetaan toimi, josta valitus on tehty (ks. vastaavasti asia 293/87, Vainker v. parlamentti, tuomio 17.1.1989, 8 kohta).
18 Käsiteltävässä asiassa asiakirjoista ilmenee, että kantajan valituksen hylkäämisestä 2.7.2012 tehdyllä päätöksellä pysytetään riidanalainen päätös ja täsmennetään sitä tukevat perusteet. Tällaisessa tilanteessa on kuitenkin tutkittava asianomaiselle vastaisen alkuperäisen päätöksen laillisuutta ottamalla huomioon valituksen hylkäämispäätökseen sisältyvät perustelut, koska näiden perustelujen oletetaan vastaavan kyseisen päätöksen perusteluja (asia F‑50/11, Buxton v. parlamentti, tuomio 18.4.2012, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen valituksen hylkäämispäätökseen kohdistuvilla kumoamisvaatimuksilla ei ole itsenäistä sisältöä ja niiden on tämän vuoksi katsottava muodollisesti kohdistuvan riidanalaiseen päätökseen, sellaisena kuin se on täsmennettynä valituksen hylkäämispäätöksellä (ks. vastaavasti asia T‑258/01, Eveillard v. komissio, tuomio 10.6.2004, 32 kohta).
Riidanalaisen päätöksen kumoamista koskevat vaatimukset
19 Kannekirjelmää on tulkittava siten, että siinä esitetään riidanalaisen päätöksen kumoamisvaatimusten tueksi pääasiallisesti kaksi kanneperustetta, joista ensimmäinen koskee henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen rikkomista ja toinen henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen lainvastaisuutta.
20 Virkamiestuomioistuin tarkastelee ensin henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisesta virkkeestä esitettyä lainvastaisuusväitettä, koska jos tämä lainvastaisuusväite on hyväksyttävä, ei ole tarpeen tarkastella.
Henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen lainvastaisuutta koskeva kanneperuste
21 Kantaja katsoo, että riidanalainen päätös on kumottava, koska se perustuu henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toiseen virkkeeseen, joka on kantajan mukaan lainvastainen. Kantajan mukaan tällä säännöksellä nimittäin loukataan oikeusvarmuuden periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta, koska siinä ei säädetä hallinnon vaatimuksiin sovellettavasta vanhentumisajasta silloin, kun virkamies on tahallisesti johtanut hallintoa harhaan.
– Lainvastaisuusväitteen tutkittavaksi ottaminen
22 Aluksi on todettava, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toista virkettä koskevaa lainvastaisuusväitettä ei ole esitetty millään tavalla oikeudenkäyntiä edeltävässä menettelyssä.
23 Vastaaja ja väliintulija eivät esittäneet kantajaa vastaan prosessinedellytyksen puuttumista koskevaa väitettä. Virkamiestuomioistuimen esittäessä niille suullisessa käsittelyssä kysymyksiä lainvastaisuusväitteen tutkittavaksi ottamisesta valituksen ja myöhemmän kannekirjelmän vastaavuutta koskevan säännön valossa, molemmat ilmoittivat päinvastoin kannattavansa erottelua lainvastaisuusväitteitä koskevan tilanteen, jonka osalta vastaavuutta koskevaa sääntöä ei tulisi soveltaa, ja muita kanneperusteita koskevan sen tilanteen välillä, jonka osalta vastaavuutta koskevaa sääntöä, sellaisena kuin Euroopan unionin yleinen tuomioistuin on muistuttanut siitä asiassa T‑476/11 P, komissio vastaan Moschonaki, 25.10.2013 antamassaan tuomiossa (70–80 ja 82 kohta), tulisi sovellettava, eivätkä ne niin muodoin vaatineet, että virkamiestuomioistuin jättää lainvastaisuusväitteen tutkimatta.
24 Valituksen ja kanteen vastaavuus, jota kanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää, on kuitenkin oikeusjärjestyksen perusteita koskeva kysymys, joka tuomioistuimen on tutkittava omasta aloitteestaan (asia F‑54/11, BG v. Euroopan oikeusasiamies, tuomio 17.7.2012, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; viimeksi mainitusta tuomiosta on valitettu Euroopan unionin yleiseen tuomioistuimeen asiassa T‑406/12 P).
25 Tältä osin on muistutettava, että henkilöstösääntöjen 91 artiklan 2 kohdassa säädetään, että kanne voidaan ottaa tutkittavaksi unionin tuomioistuimissa vain, jos nimittävälle viranomaiselle on ensin tehty hallinnollinen valitus.
26 Oikeuskäytännön mukaan henkilöstösääntöjen 91 artiklan 2 kohdasta seuraa sääntö, jonka mukaan tässä säännöksessä tarkoitetun valituksen ja sitä seuraavan kanteen on vastattava toisiaan. Tämä sääntö edellyttää tutkimatta jättämisen uhalla, että unionin tuomioistuimissa esitetty kanneperuste on esitetty jo oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn yhteydessä, jotta nimittävällä viranomaisella on ollut mahdollisuus saada tietoonsa, miltä osin asianomainen riidanalaista päätöstä arvostelee. Vastaavuuden sääntö on perusteltu oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn tavoitteen vuoksi, koska menettelyn tarkoituksena on mahdollistaa sovintoratkaisu virkamiesten ja hallinnon välillä ilmenevissä erimielisyyksissä (em. asia komissio v. Moschonaki, tuomion 71 ja 72 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
27 Lisäksi oikeuskäytännössä täsmennetään, että kanteen ja valituksen vastaavuuden säännön täytäntöönpanolla ja unionin tuomioistuinten siihen kohdistamalla valvonnalla on taattava, että samanaikaisesti noudatetaan yhtäältä oikeutta tehokkaaseen oikeussuojaan koskevaa periaatetta, joka on Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklassa ilmaistu unionin oikeuden yleinen periaate, jotta asianomaisella on mahdollisuus riitauttaa pätevästi hänelle vastainen nimittävän viranomaisen päätös, ja toisaalta oikeusvarmuuden periaatetta, jotta nimittävä viranomainen voi saada tietoonsa jo valitusvaiheessa, miltä osin asianomainen arvostelee riidanalaista päätöstä (em. asia komissio v. Moschonaki, tuomion 82 kohta).
28 Lopuksi oikeuskäytännössä on sovellettu vastaavuuden sääntöä kanteeseen, jossa on esitetty lainvastaisuusväite, ja todettu, että tällaisen väitteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää, että se on esitetty valituksessa (asia F‑136/06, Reali v. komissio, tuomio 11.12.2008, 44–51 kohta, joka on pysytetty Euroopan unionin yleisen tuomioistuimen asiassa T‑65/09 P, Reali v. komissio, 27.10.2010 antamalla tuomiolla, 46–49 kohta).
29 Virkamiestuomioistuin katsoo kuitenkin, että edellä mainitussa asiassa Reali vastaan komissio 27.10.2010 annetun tuomion jälkeen oikeuskäytännössä, joka koskee tehokkaan oikeussuojan periaatetta perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa (ks. esim. asia C‑199/11, Otis ym., tuomio 6.11.2012, 54–63 kohta ja asia C‑40/12 P, Gascogne Sack Deutschland (aikaisemmin Sachsa Verpackung) v. komissio, tuomio 26.11.2013, 75 ja 76 kohta ja asia T‑234/07, Koninklijke Grolsch v. komissio, tuomio 15.9.2011, 39 ja 40 kohta) on tapahtunut muutos, minkä vuoksi on perusteltua, että se tarkastelee uudelleen mahdollisuutta soveltaa vastaavuuden sääntöä silloin, kun lainvastaisuusväite on esitetty ensimmäistä kertaa kanteessa.
30 Erityisesti edellä mainitussa asiassa Koninklijke Grolsch vastaan komissio antamassaan tuomiossa Euroopan unionin yleinen tuomioistuin totesi, että missään unionin oikeuden määräyksessä tai säännöksessä ei aseteta väitetiedoksiannon adressaatille kilpailusääntöjen rikkomisen osalta velvollisuutta riitauttaa siinä esitetyt tosiseikat tai oikeudelliset seikat hallinnollisen menettelyn kuluessa sillä uhalla, ettei se voisi enää myöhemmin tehdä niin asian tuomioistuinkäsittelyssä, ja hylkäsi sen jälkeen Euroopan komission väitteen, jossa kyseenalaistettiin kanneperusteen tutkittavaksi ottaminen sen vuoksi, ettei sitä ollut esitetty selvästi ja täsmällisesti hallinnollisessa menettelyssä (37 ja 39 kohta). Euroopan unionin yleinen tuomioistuin nimittäin katsoi, että kuvatuissa olosuhteissa tällainen argumentti merkitsi sitä, että kantajan oikeutta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimissa ja erityisesti sen oikeutta oikeudenkäyntiin rajoitetaan. Kuten Euroopan unionin yleinen tuomioistuin muistutti, oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin ja puolueettomaan tuomioistuimeen kuitenkin taataan perusoikeuskirjan 47 artiklassa (40 kohta).
31 Vaikka onkin totta, että tämän tuomion 27 ja 28 kohdassa mainitut asiat koskevat muita aloja kuin henkilöstöasioita, edellä mainitussa asiassa Koninklijke Grolsch vastaan komissio on kyse siitä, onko oikeutta saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa koskevat rajoitukset, joista lainsäätäjä ei ole nimenomaisesti säätänyt, yhteensoveltuvia perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa. Kysymys on siis tilanteesta, jossa on yhtäläisyyksiä vastaavuuden säännön soveltamisen kanssa lainvastaisuusväitettä koskevassa tapauksessa; vaikka tämän säännön perusta on henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohta, kyseessä on oikeuskäytännössä vahvistettu sääntö.
32 Virkamiestuomioistuin katsoo kuitenkin, että vastaavasti oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn tavoitteeseen, lainvastaisuusväitteen luonteeseen ja tehokkaan oikeussuojan periaatteeseen liittyvät seikat ovat esteenä sille, että lainvastaisuusväite, joka esitetään ensimmäistä kertaa kanteessa, jätettäisiin tutkimatta pelkästään sen vuoksi, ettei sitä ole esitetty kyseistä kannetta edeltävässä valituksessa.
33 Mitä ensinnäkin tulee oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn tarkoitukseen, vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että kyseinen menettely on tarkoitukseton silloin, kun väitteet on kohdistettu päätökseen, jota nimittävä viranomainen ei voi muuttaa (asia 7/77, Ritter von Wüllerstorff und Urbair v. komissio, tuomio 16.3.1978, 7 kohta ja asia 144/82, Detti v. yhteisöjen tuomioistuin, tuomio 14.7.1983, 16 kohta ja asia T‑386/00, Gonçalves v. parlamentti, tuomio 23.1.2002, 34 kohta). Tämän vuoksi oikeuskäytännössä katsotaan, ettei ole tarpeen tehdä valitusta kilpailujen valintalautakuntien tekemistä päätöksistä (asia F‑66/11, Cristina v. komissio, tuomio 20.6.2012, 34 kohta) tai arviointikertomuksesta (yhdistetyt asiat 6/79 ja 97/79, Grassi v. neuvosto, tuomio 3.7.1980, 15 kohta).
34 Samalla tavoin velvollisuus esittää lainvastaisuusväite valituksessa tutkimatta jättämisen uhalla ei voi vastata oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn tarkoitusta, sellaisena kuin siitä on muistutettu tämän tuomion 24 kohdassa.
35 Kun nimittäin otetaan huomioon Euroopan unionin toimielinten säädöksiä koskeva laillisuusolettaman periaate, jonka mukaan Euroopan unionin säädökset ovat täysin tehokkaita niin kauan kuin toimivaltainen tuomioistuin ei ole todennut niitä lainvastaisiksi (asia 101/78, Granaria, tuomio 13.2.1979, 4 kohta; asia 63/87, komissio v. Kreikka, tuomio 7.6.1988, 10 kohta ja asia C‑475/01, komissio v. Kreikka, tuomio 5.10.2004, 18 kohta; asia T‑13/97, Losch v. yhteisöjen tuomioistuin, tuomio 30.9.1998, 99 kohta; asia T‑154/96, Chvatal ym. v. yhteisöjen tuomioistuin, tuomio 30.9.1998, 112 kohta; asia T‑120/99, Kik v. SMHV (Kik), tuomio 12.7.2001, 55 kohta ja asia T‑218/06, Neurim Pharmaceuticals (1991) v. SMHV – Eurim-Pharm Arzneimittel (Neurim PHARMACEUTICALS), tuomio 17.9.2008, 52 kohta), nimittävä viranomainen ei voi valita, että se jättää soveltamatta voimassa olevaa yleisesti sovellettavaa säädöstä, joka on sen käsityksen mukaan ylemmäntasoisen oikeussäännön vastainen, ainoastaan mahdollistaakseen riita-asian ratkaisemisen tuomioistuimen ulkopuolella (ks. vastaavasti asia F‑64/10, Mantzouratos v. parlamentti, tuomio 7.6.2011, 22 kohta).
36 Tällainen valinnan mahdollisuus on sitä suuremmalla syyllä suljettava pois silloin, kun kyseessä olevan nimittävän viranomaisen toimivalta on sidottu, kuten silloin, kun henkilöstösääntöjen 85 artiklan soveltamisedellytykset täyttyvät ja kun hallinto on velvollinen perimään takaisin jollekin sen työntekijälle perusteettomasti suoritetut määrät. Sidotun toimivallan käytön yhteydessä nimittävä viranomainen ei voi peruuttaa tai muuttaa toimihenkilön riitauttamaa päätöstä, vaikka se katsoisi perustelluksi lainvastaisuusväitteen, joka kohdistuu säännökseen, jonka nojalla riidanalainen päätös on tehty.
37 Lisäksi sillä, että lainvastaisuusväite esitetään ensimmäistä kertaa kanteessa, ei voi olla vaikutuksia oikeusvarmuuden periaatteeseen, koska vaikka nimittävä viranomainen olisi ollut tietoinen lainvastaisuusväitteestä jo valitusvaiheessa, se ei olisi voinut käyttää hyväkseen tätä seikkaa ratkaistakseen riidan toimihenkilönsä kanssa sovinnolla.
38 Toiseksi oikeuskäytännössä katsotaan lainvastaisuusväitteen luonteesta, että SEUT 277 artiklassa ilmaistaan yleinen periaate, jonka mukaan asianosaisella on saadakseen kumotuksi toimen, josta se voi nostaa kanteen, oikeus riitauttaa riidanalaisen toimen oikeusperustana olevan unionin toimielimen aiemman toimen pätevyys liitännäisesti, jollei asianosaisella ollut oikeutta nostaa suoraa kannetta tällaisesta toimesta, jonka seuraukset kohdistuvat täten asianosaiseen mutta jota tämä ei ole voinut vaatia kumottavaksi (asia 92/78, Simmenthal v. komissio, tuomio 6.3.1979, 39 kohta ja asia 262/80, Andersen ym. v. parlamentti, tuomio 19.1.1984, 6 kohta). SEUT 277 artiklan tarkoituksena on siten suojella oikeussubjektia sitä vastaan, että häneen sovellettaisiin lainvastaista lainsäädäntötoimea, mutta soveltamatta jättämistä koskevan tuomion vaikutukset koskevat ainoastaan riidan asianosaisia, eikä tällä tuomiolla kyseenalaisteta itse toimea, joka ei ole enää kannekelpoinen (asia T‑173/04, Carius v. komissio, tuomio 25.10.2006, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
39 Jos kuitenkin oletetaan, että velvollisuus esittää lainvastaisuusväite valituksessa tutkimatta jättämisen uhalla olisi oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn tarkoituksen mukainen, virkamiestuomioistuin katsoo, että lainvastaisuusväitteen luonteeseen kuuluu nimenomaan, että siinä sovitetaan yhteen laillisuusperiaate ja oikeusvarmuuden periaate.
40 Lopuksi SEUT 277 artiklan sanamuodosta seuraa, että asianosaisella on mahdollisuus asettaa kyseenalaiseksi soveltamisalaltaan yleinen säädös kanteen nostamisen määräajan päätyttyä ainoastaan unionin tuomioistuimissa käytävän oikeudenkäynnin yhteydessä. Tällainen väite ei siis voi tuottaa täysin vaikutuksiaan hallinnollisen valitusmenettelyn yhteydessä.
41 Kolmanneksi ja viimeiseksi virkamiestuomioistuin muistuttaa, että tehokkaan oikeussuojan periaate on unionin oikeuden yleinen periaate, joka ilmaistaan nykyään perusoikeuskirjan 47 artiklan toisessa kohdassa ja jonka mukaan ”jokaisella on oikeus – – oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, joka on – – laillisesti perustettu – – ”. Tämä kohta vastaa Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 6 artiklan 1 kappaletta (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) (asia C‑334/12 RX-II, uudelleentarkastelu Arango Jaramillo ym. v. EIP, tuomio 28.2.2013, 40 ja 42 kohta).
42 Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen tulkintaa koskevasta oikeuskäytännöstä, johon perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan mukaan on tukeuduttava, seuraa, että oikeus tuomioistuimeen ei ole ehdoton. Tämän oikeuden käyttämiseen liittyy rajoituksia muun muassa kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytysten osalta. Vaikka asianomaisten on varauduttava siihen, että näitä sääntöjä sovelletaan, niiden soveltamisen ei kuitenkaan pidä estää yksityisiä turvautumasta käytettävissä olevaan oikeussuojakeinoon (ks. vastaavasti asia Anastasakis v. Kreikka, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 6.12.2011, valitus nro 41959/08, 24 kohta, ei julkaistu kokoelmassa Recueil des arrêts et décisions; em. asia uudelleentarkastelu Arango Jaramillo ym. v. EIP, tuomion 43 kohta ja asia C‑73/10 P, Internationale Fruchtimport Gesellschaft Weichert v. komissio, määräys 16.11.2010, 53 kohta).
43 Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on täsmentänyt erityisesti, että oikeutta tuomioistuinkäsittelyyn koskevat rajoitukset, jotka liittyvät kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiin, eivät voi rajoittaa oikeussubjektille kuuluvaa oikeutta siinä määrin tai sellaisella tavalla, että kyseisen oikeuden perusolemus vaarantuu. Tällaiset rajoitukset ovat yhdenmukaisia Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen kanssa vain, jos niillä on legitiimi tavoite ja jos käytetyt keinot ovat kohtuullisesti suhteutetut tavoitteisiin nähden (ks. asia Liakopoulou v. Kreikka, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 24.5.2006, valitus nro 20627/04, 17 kohta, ei julkaistu kokoelmassa Recueil des arrêts et décisions; asia Kemp ym. v. Luxemburg, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 24.4.2008, valitus nro 17140/05, 47 kohta, ei julkaistu kokoelmassa Recueil des arrêts et décisions, ja asia Viard v. Ranska, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 9.1.2014, valitus nro 71658/10, 29 kohta). Oikeutta tuomioistuinkäsittelyyn nimittäin loukataan silloin, kun sitä koskevalla sääntelyllä ei enää palvella oikeusvarmuuden ja hyvän oikeudenhoidon päämääriä ja kun se muodostaa esteen sille, että oikeussubjekti saisi asiansa pääasian osalta toimivaltaisen tuomioistuimen ratkaistavaksi (ks. julkisasiamies Mengozzin kannanotto em. asiassa uudelleenkäsittely Arango Jaramillo ym. v. EIP, 58–60 kohta ja asia L’Erablière v. Belgia, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 24.2.2009, valitus nro 49230/07, 35 kohta, ei vielä julkaistu kokoelmassa Recueil des arrêts et décisions).
44 Siitä, että lainvastaisuusväite esitetään ensimmäistä kertaa kanteessa, seuraavalla tutkimatta jättämisellä kuitenkin rajoitetaan tehokasta oikeussuojaa koskevaa oikeutta, joka ei ole oikeassa suhteessa vastaavuuden säännön päämäärään, joka on mahdollistaa sovintoratkaisu asianomaisen virkamiehen ja hallinnon välisissä riidoissa (ks. vastaavasti em. asiassa Liakopoulou v. Kreikka annettu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio, 20 kohta).
45 Tältä osin virkamiestuomioistuin muistuttaa, että oikeuskäytännön mukaan normaalisti huolellisen virkamiehen oletetaan tuntevan henkilöstösäännöt (yhdistetyt asiat T‑34/96 ja T‑163/96, Connolly v. komissio, tuomio 19.5.1999, 168 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja erityisesti palkkaansa koskevat säännöt (ks. yhdistetyt asiat F‑72/12 ja F‑10/13, Roulet v. komissio, tuomio 21.11.2013, 48 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Sitä vastoin lainvastaisuusväite johtaa tuomioistuimen arvioimaan niiden sääntöjen laillisuutta, jotka virkamiesten oletetaan tuntevan, sellaisten yleisten periaatteiden tai ylemmäntasoisten oikeussääntöjen valossa, jotka voivat ylittää henkilöstösääntöjen rajat. Lainvastaisuusväitteen sekä sen päättelyn luonteen vuoksi, joka johtaa asianosaisen etsimään tällaista lainvastaisuutta ja vetoamaan siihen, valituksen tehnyttä virkamiestä tai toimihenkilöä, jolla ei välttämättä ole soveltuvaa oikeudellista asiantuntemusta, ei voida vaatia esittämään tällaista väitettä oikeudenkäyntiä edeltävässä vaiheessa sen uhalla, että hänen kanteensa jätettäisiin muussa tapauksessa tutkimatta. Tällainen tutkimatta jättäminen on siis asianomaisen työntekijän kannalta suhteeton ja epäoikeutettu seuraamus.
46 Kaiken edellä esitetyn perusteella on katsottava, että lainvastaisuusväite on otettava tutkittavaksi.
– Lainvastaisuusväitteen ensimmäinen osa, joka koskee oikeusvarmuuden periaatteen loukkaamista
47 Kantaja väittää pääasiallisesti, että nimittävä viranomainen voi viivyttää loputtomasti perusteettoman edun palauttamista koskevien toimivaltuuksiensa käyttöä, koska hallinnon toimenpiteisiin ryhtymiselle ei ole asetettu määräaikaa henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen yhteydessä. Tämän vuoksi kyseinen säännös on oikeusvarmuuden periaatteen vastainen ja sen soveltamisesta olisi luovuttava käsiteltävässä asiassa viiden vuoden vanhentumisajan hyväksi.
48 Virkamiestuomioistuin muistuttaa ensiksi, että vanhentumisella estetään, että ajan kuluessa vakiintuneet tilanteet voidaan loputtomasti asettaa kyseenalaisiksi, ja sillä pyritään tämän perusteella vahvistamaan oikeusvarmuutta, mutta sillä voidaan myös vakiinnuttaa tilanteita, jotka ainakin alun perin ovat olleet lainvastaisia. Se, missä määrin vanhentumiseen vedotaan, perustuu näin ollen oikeusvarmuuden vaatimusten ja laillisuutta koskevien vaatimusten sovitteluun niiden historiallisten ja yhteiskunnallisten seikkojen mukaan, jotka vallitsevat yhteiskunnassa tiettynä aikakautena. Vanhentumisajat ovat tästä syystä yksistään lainsäätäjän valittavissa. Unionin tuomioistuimet eivät näin ollen voi arvostella unionin lainsäätäjää sen valinnan vuoksi, jonka se tekee ottaessaan käyttöön vanhentumista koskevat säännöt ja vahvistaessaan vastaavat vanhentumisajat (yhdistetyt asiat T‑22/02 ja T‑23/02, Sumitomo Chemical ja Sumika Fine Chemicals v. komissio, tuomio 6.10.2005, 82 ja 83 kohta).
49 Sitä seikkaa, ettei hallintoa vastaan voida vedota viiden vuoden määräaikaan perusteettoman edun palautusta koskeviin toimenpiteisiin ryhtymisen osalta silloin, kun hallinto voi osoittaa, että asianomainen on johtanut sitä tahallisesti harhaan, ei siis voida sinällään pitää lainvastaisuutena oikeusvarmuuden periaatteen noudattamiseen nähden (ks. vastaavasti em. yhdistetyt asiat Sumitomo Chemical ja Sumika Fine Chemicals v. komissio, tuomion 83 kohta).
50 Lisäksi kantajan argumentti, jonka mukaan vanhentumisajan puuttuessa hallinto voisi loputtomiin viivyttää toimenpiteisiin ryhtymistä, on täysin vailla oikeudellista perustaa. Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä nimittäin seuraa, että vaikka unionin lainsäätäjä ei ole määrittänyt täsmällistä vanhentumisaikaa, oikeusvarmuuden perustavanlaatuisesta vaatimuksesta johtuu, ettei hallinto voi loputtomiin viivyttää toimivaltansa käyttöä (ks. valtiontukien palauttamisen osalta asia C‑408/04 P, komissio v. Salzgitter, tuomio 22.4.2008, 100 kohta). Tällaisessa tilanteessa asianomaisella hallinnolla on velvollisuus toimia kohtuullisessa ajassa saatuaan tietoonsa tosiseikat (ks. kotitalouslisän palauttamista koskevan vaatimuksen osalta asia T‑205/01, Ronsse v. komissio, tuomio 5.11.2002, 52 kohta; ks. myös kurinpitomenettelyn aloittamisen osalta asia T‑307/01, François v. komissio, tuomio 10.6.2004, 48 ja 49 kohta; asia F‑12/10, Kerstens v. komissio, tuomio 8.3.2012, 124 ja 125 kohta).
51 Tästä seuraa, että lainvastaisuusväitteen ensimmäinen osa on hylättävä perusteettomana ilman, että virkamiestuomioistuimen on tarpeen tutkia kysymystä siitä, onko hallinto käsiteltävässä asiassa toiminut kohtuullisessa ajassa, koska kantaja ei ole arvostellut hallintoa tässä suhteessa.
– Lainvastaisuusväitteen toinen osa, joka koskee suhteellisuusperiaatteen loukkaamista
52 Kantaja katsoo, että se, ettei henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisessa virkkeessä säädettyyn viiden vuoden vanhentumisaikaan voida vedota, mikä on ristiriidassa, suhteellisuusperiaatteen kanssa.
53 Erityisesti kantaja väittää, että kilpailuoikeutta koskevassa oikeuskäytännössä on hyväksytty vanhentumisajat, jotka ovat pituudeltaan kolmesta viiteen vuotta. Kantajan mukaan unionin tuomioistuin on sitä vastoin päättänyt, että suhteellisuusperiaate on esteenä 30 vuoden vanhentumisajan soveltamiselle riita-asiassa, joka koskee perusteettomasti saatujen vientitukien palauttamista unionin taloudellisten etujen suojaamisen yhteydessä.
54 Lisäksi kantaja korostaa, että Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta 25.6.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 (EYVL L 248, s. 1) 73 a artiklassa, joka on saatettu voimaan tämän asetuksen muuttamisesta 13.12.2006 annetulla neuvoston asetuksella (EY, Euratom) N:o 1995/2006 (EUVL L 390, s. 1), säädetään viiden vuoden vanhentumisajasta ”[unionin] saamis[ille] kolmansilta ja kolmansien saamisi[lle] [unionilta]”.
55 Käsiteltävässä asiassa perusteettoman edun palautus suoritetaan kuitenkin yli 12 vuoden ajalta, mikä on asettanut kantajan pitkäksi ajaksi oikeudellisesti epävarmaan tilanteeseen ja altistaa hänet sille uhalle, ettei hän pysty enää esittämään näyttöä toimintansa sääntöjenmukaisuudesta.
56 Virkamiestuomioistuin katsoo aluksi, että on syytä hylätä kantajan väite, jonka mukaan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti 30 vuoden vanhentumisaika olisi sellaisenaan ristiriidassa suhteellisuusperiaatteen kanssa ja että näin ollen vanhentumisajan puuttuminen kokonaan on automaattisesti lainvastaista.
57 Unionin tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa C‑201/10 ja C‑202/10, Ze Fu Fleischhandel ja Vion Trading, 5.5.2011 antama tuomio, johon kantaja vetoaa väitteensä tueksi, koski nimittäin Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamisesta 18.12.1995 annetun neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 2988/95 (EYVL L 312, s. 1) tulkintaa; asetuksessa käsitellään taloudellisten toimijoiden sääntöjenvastaisiin menettelyihin sovellettavia hallinnollisia tarkastuksia, toimenpiteitä ja seuraamuksia (asia T‑282/04, Italia v. komissio, tuomio 22.11.2006, 83 kohta) ja sillä ei näin ollen ole merkitystä unionin toimielinten ja niiden toimihenkilöiden välisten suhteiden kannalta.
58 Joka tapauksessa edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa Ze Fu Fleischhandel ja Vion Trading annettu tuomio ei ole omiaan tukemaan kantajan väitettä. Kyseisen tuomion 41 ja 43 kohdassa unionin tuomioistuin nimittäin katsoo, ”ettei ole suljettu pois, että siviilioikeudellisessa säännöksessä säädetty kolmenkymmenen vuoden vanhentumissääntö saattaa olla välttämätön ja kohtuullinen – – mainitulla säännöllä tavoitellun ja kansallisen lainsäätäjän määrittelemän päämäärän kannalta”, mutta että käsiteltävässä asiassa tämä määräaika ylitti sen, mikä oli välttämätöntä, ”kun – – otetaan huomioon unionin taloudellisten etujen suojaamisen tavoite, josta unionin lainsäätäjä on katsonut, että neljän tai jopa kolmen vuoden vanhentumisaika on jo sellaisenaan riittävä”.
59 Se, ettei hallintoa vastaan voida vedota viiden vuoden vanhentumisaikaan perusteettomasti suoritettujen määrien takaisinperinnän osalta, mistä on säädetty henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisessa virkkeessä, ei siis ole sellaisenaan ristiriidassa suhteellisuusperiaatteen kanssa. On kuitenkin tarpeen tutkia, onko lainsäätäjä käsiteltävässä asiassa loukannut suhteellisuusperiaatetta henkilöstösääntöjen 85 artiklalla tavoitellun päämäärän valossa.
60 Virkamiestuomioistuin muistuttaa heti alkuun, että suhteellisuusperiaatteen mukaan unionin säännöstön lainmukaisuuden edellytyksenä on, että säännöstössä käyttöön otetuilla keinoilla voidaan toteuttaa kyseisellä säännöstöllä lainmukaisesti tavoitellut tavoitteet ja että näillä keinoilla ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen näiden tavoitteiden saavuttamiseksi, ja silloin, kun on mahdollista valita usean tarkoituksenmukaisen toimenpiteen välillä, on valittava lähtökohtaisesti vähiten rajoittava (asia F‑36/10, Rapone v. komissio, tuomio 28.3.2012, 50 kohta).
61 Henkilöstösääntöjen 85 artiklalla tavoiteltu päämäärä on aivan ilmeisesti unionin taloudellisten etujen suojaaminen siinä erityisessä asiayhteydessä, joka koskee unionin toimielinten ja niiden toimihenkilöiden välisiä suhteita, toisin sanoen henkilöiden, joita sitoo näihin toimielimiin erityinen lojaalisuusvelvollisuus, josta säädetään henkilöstösääntöjen 11 artiklassa, jossa edellytetään erityisesti, että virkamies toimii ”ainoastaan unionin edun mukaisesti” ja hoitaa hänelle annetut tehtävät ”noudattaen lojaalisuusvelvollisuuttaan unionia kohtaan”.
62 On kuitenkin todettava, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisessa virkkeessä velvoitetaan hallinto perimään kokonaisuudessaan takaisin perusteettomasti suoritetut määrät siinä erityisessä tilanteessa, jossa se pystyy osoittamaan, että asianomainen toimihenkilö on tahallisesti johtanut sitä harhaan edellä mainitun erityisen lojaalisuusvelvollisuuden vastaisesti.
63 Tällaisessa yhteydessä virkamiestuomioistuin katsoo, ettei sillä, ettei viiden vuoden vanhentumisaikaa sovelleta, ylitetä sitä, mikä on tarpeen tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi.
64 Lisäksi se, ettei hallintoa vastaan voida vedota viiden vuoden vanhentumisaikaan perusteettoman edun palauttamista koskevan vaatimuksen esittämisen osalta henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisessa virkkeessä säädetyssä tilanteessa, soveltuu yhteen varainhoitoasetuksen 73 a artiklan kanssa, jossa vahvistetaan viiden vuoden vanhentumisaika ”sanotun kuitenkaan rajoittamatta asiaan sovellettavia erityissäännöksiä”. Henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toinen virke on näet nimenomaan ”erityissäännös”, joka koskee sitä erityistapausta, jossa toimihenkilö on johtanut tahallisesti hallintoaan harhaan.
65 Lainvastaisuusväitteen toinen osa ja näin ollen lainvastaisuusväite kokonaisuudessaan on hylättävä perusteettomana.
Henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen rikkomista koskeva kanneperuste
66 Kantaja huomauttaa, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen soveltaminen edellyttää, että hallinto näyttää toteen asianomaisen toimihenkilön tarkoituksen johtaa sitä harhaan, ja katsoo, että käsiteltävässä asiassa nimittävä viranomainen sovelsi kyseistä säännöstä ilman, että se esitti tällaista näyttöä. Riidanalainen päätös perustuu kantajan mukaan ”pelkkiin toteamuksiin”, jotka sen erittäin ”suppean tulkinnan” valossa, joka hänen mukaansa on tehtävä henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisesta virkkeestä, eivät riitä osoittamaan hänen halunneen johtaa hallintoa harhaan.
67 Virkamiestuomioistuin muistuttaa heti alkuun, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan mukaan perusteettomasti suoritetun määrän takaisinperimistä koskeva pyyntö on tehtävä viiden vuoden kuluessa siitä päivästä, jolloin summa maksettiin. Jos nimittävä viranomainen pystyy kuitenkin osoittamaan, että asianomainen on tahallisesti johtanut hallintoa harhaan kyseisen summan saadakseen, takaisinperimistä koskeva pyyntö on voimassa vielä kyseisen määräajan päättymisen jälkeen.
68 Henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen sanamuodosta seuraa näin ollen selvästi, että hallinnon tehtävänä on näyttää toteen, että asianomaisen toimihenkilön tarkoituksena oli johtaa sitä harhaan, mitä osapuolet eivät ole kyseenalaistaneet.
69 Käsiteltävässä asiassa kantaja vaatii, että riidanalainen päätös kumotaan ainoastaan siltä osin kuin se koskee perusteettoman edun palauttamista edellä mainittuja viittä vuotta edeltäneeltä ajanjaksolta. Ensiksi on siis todettava, ettei kantaja kiistä sitä, että hän oli joko tietoinen perhelisän maksamisen sääntöjenvastaisuudesta, tai tämä oli niin ilmeistä, että hän ei voinut olla tietämättä siitä.
70 Toiseksi on korostettava, että nimittävä viranomainen huomautti riidanalaisessa päätöksessä, että kantaja oli jättänyt ilmoittamatta hallinnolle CAF:n maksamat avustukset siitä huolimatta, että parlamentissa hoitamiensa eri tehtävien vuoksi hän oli erityisen suotuisassa asemassa tietääkseen, että hänen oli ilmoitettava avustuksista. Nimittävä viranomainen on myös maininnut, ettei kantaja ollut myöskään vastannut tietojensa päivittämistä vuosittaisessa tietolomakkeessa koskevaan pyyntöön vuosina 2009 ja 2010.
71 Kolmanneksi nimittävä viranomainen vetoaa valituksen hylkäämistä koskevassa päätöksessä siihen, että kantaja oli ”tehnyt useaan otteeseen vääriä ilmoituksia täyttäessään sekä vuosittaiset tietolomakkeet vuosilta 1996–2005 että lastensa syntyessä toimitetut tietolomakkeet – –” ja että vuosittaisten tietolomakkeiden osalta hän oli vuosien 1996 ja 1998 välisenä ajanjaksona edelleen ilmoittanut, etteivät hän eikä hänen puolisonsa olleet saaneet lapsistaan perheavustuksia ”yhteisöjen ulkopuolelta”. Samalla tavalla vuodesta 1999 vuoteen 2005 kestäneen ajanjakson osalta kantaja oli vahvistanut allekirjoituksellaan, ettei hän ollut saanut avustuksia muualta, sillä hän ei ollut merkinnyt rastia ruutuun, jossa kyseiset avustukset mainittiin. Sitä paitsi hän ei ollut vuosittaisissa tietolomakkeissa olevien ohjeiden vastaisesti koskaan liittänyt ilmoituksiinsa CAF:n todistuksia. Lisäksi nimittävä viranomainen vetoaa siihen, että ”toisen, kolmannen ja neljännen lapsensa syntyessä [kantaja] teki joka kerta vääriä ilmoituksia ilmoittaessaan tietolomakkeella, joka oli täytettävä huollettavana olevaa lasta koskevan lisän saamiseksi, ettei hän saa muualta tämänluontoista avustusta”. Lopuksi nimittävä viranomainen huomautti yhtäältä, että kantaja ei riitauttanut perusteettomasti suoritettujen määrien takaisinperimistä viideltä viimeiseltä vuodelta, ja toisaalta, että korkean virka-asemansa, lakimiehen koulutuksensa ja sen seikan vuoksi, että hän oli työskennellyt julkishallinnossa, kantajalla oli erittäin hyvät edellytykset olla tietoinen henkilöstösääntöjen 67 artiklan 2 kohdasta johtuvasta velvollisuudesta ilmoittaa avustukset, jotka ovat samanluontoisia kuin huollettavana olevaa lasta koskeva lisä.
72 On siis todettava, ettei nimittävä viranomainen ole perustanut riidanalaista päätöstä ”pelkkiin toteamuksiin”, kuten kantaja väittää, vaan siihen seikkaan, että viimeksi mainittu oli tehnyt hallinnolle vääriä ilmoituksia useaan otteeseen ja että nämä väärät ilmoitukset tulivat virkamieheltä, jonka virka-asema oli korkea ja jolla oli lakimiehen kokemusta julkishallinnon alalla ja joka ei kiistä, että hän oli joko tietoinen maksun sääntöjenvastaisuudesta tai että hänen olisi pitänyt olla siitä tietoinen.
73 Virkamiestuomioistuin katsoo kuitenkin, että edellä mainituilla seikoilla voidaan osoittaa oikeudellisesti riittävällä tavalla, että kantaja halusi johtaa hallintoa harhaan, ja että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisen kohdan toisen virkkeen soveltamiselle asetetut edellytykset siis täyttyvät.
74 Tähän päätelmään ei voi vaikuttaa kantajan väite, jonka mukaan hän oli toisen lapsensa syntymän jälkeen ottanut puhelimitse yhteyttä parlamentin hallintoon, joka oli ilmoittanut hänelle, ettei CAF:n maksamia avustuksia ollut tarpeen ilmoittaa. Nimittäin sen lisäksi, ettei kantaja ole esittänyt virkamiestuomioistuimelle yhtään seikkaa kyseisen väitteen näyttämiseksi toteen, hän ei myöskään tee siitä mitään päätelmää eikä käytä sitä perusteena.
75 Näin ollen käsiteltävä kanneperuste on hylättävä oikeudellisesti täysin perusteettomana.
76 Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että kanne on hylättävä perusteettomana.
Oikeudenkäyntikulut
77 Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut, sanotun kuitenkaan rajoittamatta kyseisen työjärjestyksen 2 osaston 8 luvun muiden määräysten soveltamista. Saman artiklan 2 kohdan mukaan kohtuuden niin vaatiessa virkamiestuomioistuin voi päättää, että asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut vain osittain tai että tätä ei lainkaan velvoiteta korvaamaan oikeudenkäyntikuluja.
78 Tässä tuomiossa esitetyillä perusteilla kantaja on hävinnyt asian. Lisäksi parlamentti on nimenomaisesti vaatinut, että kantaja velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Asian olosuhteissa ei ole perusteltua soveltaa työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohtaa, minkä vuoksi kantajan on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja hänet velvoitetaan korvaamaan parlamentin oikeudenkäyntikulut.
79 Työjärjestyksen 89 artiklan 4 kohdan mukaisesti väliintulijan on vastattava omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Näillä perusteilla
EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIN (kolmas jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Kanne hylätään.
2) CR vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja hänet velvoitetaan korvaamaan Euroopan parlamentin oikeudenkäyntikulut.
3) Väliintulijana oleva Euroopan unionin neuvosto vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Van Raepenbusch | Barents | Bradley |
Julistettiin Luxemburgissa 12 päivänä maaliskuuta 2014.
W. Hakenberg | | S. Van Raepenbusch |