Language of document : ECLI:EU:F:2013:64

EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (toinen jaosto)

16 päivänä toukokuuta 2013

Asia F‑104/10

Mario Alberto de Pretis Cagnodo

Serena Trampuz de Pretis Cagnodo

vastaan

Euroopan komissio

Henkilöstö – Sosiaaliturva – Vakava sairaus – Vakavan sairauden käsite – Sairaalahoito – Maksusitoumus – Maksutoimiston suoraan suorittama maksu – Yleisissä täytäntöönpanosäännöksissä ei vahvisteta majoituskustannusten enimmäismääriä – Velvollisuus ilmoittaa vakuutetulle ennalta kohtuuttomasta laskutuksesta 

Aihe:      SEUT 270 artiklaan, jota sovelletaan Euratomin perustamissopimukseen sen 106 a artiklan nojalla, perustuva kanne, jossa Mario Alberto de Pretis Cagnodo ja hänen puolisonsa Serena Trampuz de Pretis Cagnodo vaativat virkamiestuomioistuinta kumoamaan 1.10.2009 päivätystä maksutositteesta nro 10 ilmenevät yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän Ispran (Italia) maksutoimiston (jäljempänä maksutoimisto) päätökset, joissa kieltäydytään korvaamasta 100:aa prosenttia Serena Trampuz de Pretis Cagnodon sairaalahoidosta aiheutuneista kuluista ajalta 13.2.2009–25.3.2009 ja jätetään Mario Alberto de Pretis Cagnodon vastattavaksi 28 800 euroa sairaalahoidon aikaisista majoituskuluista, joita on pidetty kohtuuttomina.

Ratkaisu:      Maksutositteesta nro 10, joka on päivätty 1.10.2009, ilmenevä Ispran (Italia) maksutoimiston päätös, jossa jätettiin Mario Alberto de Pretis Cagnadon vastattavaksi 28 800 euroa kohtuuttomina pidetyistä Serena Trampuz de Pretis Cagnadon majoituskuluista, kumotaan.       Kanne hylätään muilta osin. Euroopan komissio vastaa kaikista omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan kaikki Mario Alberto de Pretis Cagnodon ja Serena Trampuz de Pretis Cagnodon oikeudenkäyntikulut.

Tiivistelmä

1.      Henkilöstökanne – Asiavaltuus – Henkilöstösäännöissä tarkoitetut henkilöt – Käsite – Entisen virkamiehen puoliso kuuluu käsitteeseen

(Henkilöstösääntöjen 72 artiklan 1 kohdan ensimmäinen alakohta ja 90 artikla)

2.      Oikeudenkäyntimenettely – Kannekirjelmä – Muotovaatimukset – Selvästi ja täsmällisesti esitetyt perusteet – Joustava tulkinta

(Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 19 artiklan neljäs kohta ja liitteessä I olevan 7 artiklan 1 kohta; virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 35 artiklan 1 kohdan e alakohta)

3.      Virkamiehet – Sosiaaliturva – Sairausvakuutus – Sairaudet, jotka on tunnustettu ”yhtä vakaviksi” kuin henkilöstösääntöjen 72 artiklassa nimenomaisesti mainitut sairaudet – Komission vahvistamat kriteerit – Kumulatiivisuus

(Henkilöstösääntöjen 72 artikla)

4.      Virkamiehet – Sosiaaliturva – Sairausvakuutus – Vakava sairaus – Tunnustamisesta kieltäytyminen – Tuomioistuinvalvonta – Raja – Sääntöjenmukaisesti esitettyjen lääketieteellisten arviointien kyseenalaistaminen

(Henkilöstösääntöjen 72 artiklan 1 kohta, 73 ja 78 artikla)

5.      Virkamiehet – Sosiaaliturva – Sairausvakuutus – Sairauskulut – Korvaaminen – Maksusitoumus sairaalahoitoa varten – Velvollisuutta liittää maksusitoumuspyyntöön kustannusarvio ei ole

(Sairausvakuutussäännöstön 52 artikla)

6.      Virkamiehet – Sosiaaliturva – Sairausvakuutus – Sairauskulut – Korvaaminen – Toimielinten velvollisuudet – Hyvän hallinnon periaatteen ja huolenpitovelvollisuuden noudattaminen kohtuuttoman laskutuksen tapauksessa – Ulottuvuus

(Henkilöstösääntöjen 72 artikla; sairausvakuutussäännöstön 43 ja 52 artikla; neuvoston asetuksen N:o 1605/2002 27 artikla)

1.      Toimielin ei voi väittää pätevästi, ettei entisen virkamiehen puolisolla ole yksin – asiasta perillä olevana – oikeussuojan tarvetta päätöstä, jolla kieltäydytään korvaamasta hänen sairaalahoidostaan aiheutuneita kuluja, koskevien huomautusten esittämisen osalta tai jopa tätä päätöstä koskevan valituksen osalta. Henkilöstösääntöjen 72 artiklan 1 kohdan ensimmäisestä alakohdasta käy ilmi, että entisen virkamiehen puolison sairauskulut korvataan. Tästä seuraa, että kyseinen puoliso on henkilöstösääntöjen 90 artiklan mukainen henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö ja voi esittää nimittävälle viranomaiselle joko vaatimuksen häntä koskevan päätöksen tekemisestä tai valituksen häntä koskevasta toimenpiteestä.

(ks. 51 ja 56 kohta)

2.      Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 35 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaan kanteessa on mainittava oikeudenkäynnin kohde ja kanteen oikeudelliset perusteet sekä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevat perustelut. Nämä seikat on esitettävä riittävän selvästi ja täsmällisesti, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja jotta virkamiestuomioistuin voi ratkaista kanteen tarvittaessa ilman muiden tietojen tukea.

Koska kannekirjelmän malli, joka on Euroopan unionin tuomioistuimen Curia-internetsivujen virkamiestuomioistuimelle varatussa osassa otsikon ”hyödyllisiä tietoja” alla, ei ole asianosaisille pakollinen, virkamiestuomioistuimen on kyseisen 35 artiklan 1 kohdan e alakohdassa asetettujen edellytysten täyttymistä tutkiessaan tulkittava – kunhan kanteen oikeudelliset perusteet sekä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevat perustelut ovat tunnistettavissa – tätä määräystä riittävän joustavasti, jotta se noudattaisi Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 19 artiklan neljännessä kohdassa, jota saman perussäännön liitteessä I olevan 7 artiklan 1 kohdan nojalla sovelletaan asian käsittelyyn virkamiestuomioistuimessa, asianosaisille annettua oikeutta valita vapaasti asianajajansa siitä riippumatta, missä valtiossa asianajajalla on oikeus harjoittaa ammattiaan.

(ks. 57 ja 59 kohta)

Viittaukset:

Virkamiestuomioistuin: asia F‑89/09, Gagalis v. neuvosto, 1.12.2010, 36 ja 37 kohta

3.      Komission antamien sairauskulujen korvaamista koskevien yleisten täytäntöönpanosäännösten III osaston 5 luvun 1 kohdassa mainitut vakavan sairauden tunnustamista koskevat kriteerit, jotka ovat odotettavissa olevan eliniän lyhentyminen, kroonisuus, raskaiden diagnostisten ja/tai terapeuttisten toimenpiteiden tarve ja vakavan vamman olemassaolo tai uhka, ovat kumulatiivisia. Näin ollen yhden kriteerin täyttymättä jäämisen vuoksi on perusteltua tehdä päätös, jossa kieltäydytään tunnustamasta vakavaa sairautta.

Nämä kriteerit eivät ole ilmeisen soveltumattomia tavoitellun päämäärän saavuttamiseen tai virheellisiä tavoitellun päämäärän kannalta, kun päämäärä on sellaisten sairauksien tunnistaminen, jotka ovat ”yhtä vakavia” kuin henkilöstösääntöjen 72 artiklassa nimenomaisesti mainitut sairaudet. Henkilöstösääntöjen 72 artiklassa nimenomaisesti mainituilla neljällä sairaudella voi nimittäin joissakin tapauksissa olla erityisen vakavia fyysisiä tai psyykkisiä seurauksia, ja ne ovat pitkäaikaisia tai kroonisia sairauksia, jotka edellyttävät raskaita hoitotoimenpiteitä, joiden vuoksi on tarpeellista, että niitä edeltävä diagnoosi on varma, mikä taas edellyttää erityisiä tutkimuksia tai kokeita. Asianomainen henkilö voi myös olla vaarassa vammautua vaikeasti näiden sairauksien takia. Henkilöstösääntöjen 72 artiklan 1 kohdan sanamuodosta itsestään ilmenee lisäksi, että vaikka tapauksessa olisi kysymys jostakin niistä neljästä sairaudesta, jotka mainitaan tässä artiklassa nimenomaisesti, vakaviksi sairauksiksi voidaan luokitella vain erityisen vakavat tapaukset, millä voidaan siten mahdollistaa, että asianomainen pääsee edullisemman järjestelmän piiriin, jota sovelletaan, kun tällainen sairaus on tunnustettu.

(ks. 75–78 kohta)

Viittaukset:

Virkamiestuomioistuin: asia F‑23/10, Allen v. komissio, 28.9.2011, 49–51 kohta

4.      Kun kyse on entisen virkamiehen puolison sairauden vakavuuden tunnustamisesta kieltäytymisestä tehty päätös, virkamiestuomioistuimen on tutkittava, onko nimittävä viranomainen arvioinut tosiseikkoja asianmukaisesti ja soveltanut asiaa koskevia säännöksiä oikein. Virkamiestuomioistuimen on lääketieteen alaa koskevaa rajoitettua tuomioistuinvalvontaa harjoittaessaan siis tutkittava, ettei nimittävä viranomainen siinä yhteydessä, kun se kieltäytyi pitämästä asianomaisen sairaalahoitoa edellyttänyttä sairautta vakavana, tehnyt ilmeistä virhettä päätellessään tietoonsa saatetuista lääketieteellisistä toteamuksista, joihin virkamiestuomioistuin ei voi ottaa kantaa, jollei hallinto ole ottanut niiden sisältöä huomioon vääristyneellä tavalla, etteivät nämä kriteerit olleet täyttyneet kumulatiivisesti.

Verrattuna varsinaisiin lääketieteellisiin arviointeihin, jollaisia esittävät lääketieteellinen lautakunta tai jopa työkyvyttömyyslautakunta, joiden toimintaa ohjaavissa säännöissä taataan osapuolten tasavertaisuus ja objektiivisuus, toimielinten palveluksessa olevien asiantuntijalääkäreiden yksipuolisesti antamissa lausunnoissa ei ole samantasoista taetta osapuolten tasavertaisuudesta.

Tästä seuraa, että kun virkamiestuomioistuin lausuu päätöksestä, jossa on kieltäydytty tunnustamasta vakavaa sairautta, sen harjoittaman valvonnan on oltava perusteellisempaa kuin valvonnan, jota se kohdistaa päätöksiin, jotka on tehty henkilöstösääntöjen 73 tai 78 artiklan perusteella lääketieteellisen lautakunnan tai työkyvyttömyyslautakunnan osallistuttua asian käsittelyyn. On kuitenkin selvää, ettei tuomioistuimella ole tarvittavaa lääketieteellistä pätevyyttä, jotta se voisi todeta lääketieteellisen arvioinnin päteväksi tai pätemättömäksi tai jopa valita useiden ristiriitaisten lääketieteellisten arviointien välillä.

Vaikka tuomioistuimen harjoittama valvonta ei kata varsinaisia lääketieteellisiä arviointeja, kuten sairauden vakavuutta koskevia arviointeja, tuomioistuimen kuitenkin on – kun kantaja on riitauttanut hallinnon hänen tilanteestaan tekemän arvioinnin ja arvostelee arvioinnin perustana olevaa lääkärinlausuntoa – varmistuttava siitä, että asiantuntijalääkäri on tutkinut hänen käsiteltäväkseen saatetun tilanteen oikein ja yksityiskohtaisesti. Tässä yhteydessä on täsmennettävä, että on hallinnon tehtävänä näyttää toteen, että tällainen arviointi on tehty.

(ks. 79–81, 84, 85 ja 87 kohta)

Viittaukset:

Yhteisöjen tuomioistuin: asia 2/87, Biedermann v. tilintarkastustuomioistuin, 19.1.1988, 8 kohta

Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: yhdistetyt asiat T‑33/89 ja T‑74/89, Blackman v. parlamentti, 16.3.1993, 44 kohta; asia T‑199/01, G v. komissio, 7.11.2002, 59 kohta ja asia T‑191/01, Hecq v. komissio, 12.5.2004, 63 kohta

Virkamiestuomioistuin: asia F‑10/07, Botos v. komissio, 18.9.2007, 41 kohta ja em. asia Allen v. komissio, 68–71 ja 76 kohta

5.      Kun asianomainen pyytää maksusitoumusta sairaalahoitoa varten virkamiehiin sovellettavan yhteisen sairausvakuutussäännöstön 52 artiklan mukaisesti komission antamien yleisten täytäntöönpanosäännösten nojalla, asianomaista ei voida arvostella siitä, että hän ei ole toimittanut hänelle aiheutuvista majoituskuluista mitään asiakirjaa, jolla olisi todistusarvoa. Vaikka on toivottavaa, että vakuutetuilla olisi tällainen asiakirja, sen enempää yhteisessä säännöstössä kuin yleisissä täytäntöönpanosäännöksissä ei ole säännöstä, jossa heidät velvoitettaisiin hankkimaan asianmukainen kustannusarvio ja toimittamaan se maksutoimistolle maksusitoumuspyynnön kanssa.

(ks. 108 kohta)

6.      Komission ja laajemmin yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän maksutoimistojen, joiden perustaminen kuuluu komission hallinnointitehtäviin ja joita keskustoimisto valvoo moitteettoman varainhoidon periaatteiden noudattamisen osalta, on hyvän hallinnon periaatteen nojalla siis valvottava tarkasti, etteivät ne käytä yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän varoja sellaisten sairaalahoitolaskujen maksamiseen, joiden määrät ovat ensi arviolta suhteettomia verrattuna samanlaisten palvelujen keskimääräiseen kustannustasoon kulujen alkuperämaassa. Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta annetun asetuksen N:o 1605/2002 27 artiklassa, jota virkamiehiin sovellettavan yhteisen sairausvakuutussäännöstön 43 artiklan nojalla sovelletaan analogisesti yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän hallinnointiin, säädetään, että komission on huolehdittava siitä, että tulot ja menot toteutetaan moitteettoman varainhoidon periaatetta noudattaen taloudellisuuden, tehokkuuden ja vaikuttavuuden periaatteiden mukaisesti.

Siltä osin kuin on kysymys sairaalakulujen vastattavaksi ottamisesta, komissiota sitoo toisaalta velvollisuus pitää huolta unionin toimielinten työntekijöistä, jotka ovat yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän edunsaajia. Tämä huolenpitovelvollisuus velvoittaa komissiota ja laajemmin yhteisen sairausvakuutusjärjestelmän maksutoimistoja siten, että kun ne vastaanottavat hyvin suuren laskun, jossa lääketieteelliset suoritteet on lueteltu ja kuvailtu mutta majoituksesta on laskutettu yksinkertaisesti tietty summa päivältä täsmentämättä millään tavalla huonetyyppiä tai lisäpalveluja, joiden vuoksi näin suuri summa voisi olla perusteltu, ne eivät saa maksaa laskua välittömästi, vaikka maksusitoumus olisi annettu, vaan niiden on pyydettävä laskun laatineelta sairaalalta kirjallisia tietoja ja ilmoitettava asiasta myös vakuutetulle, jonka maksettavaksi maksutoimisto lopulta useimmissa tapauksissa osoittaa ainakin jonkin prosenttiosuuden laskutetuista sairaalahoitokuluista ja mahdollisesti kohtuuttomina pidetyt kulut kokonaisuudessaan.

(ks. 111–114 kohta)