Language of document : ECLI:EU:C:2015:325

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

MACIEJ SZPUNAR

20 päivänä toukokuuta 2015 (1)

Asia C‑240/14

Eleonore Prüller-Frey

vastaan

Norbert Brodnig ja

Axa Versicherung AG

(Ennakkoratkaisupyyntö – Landesgericht Korneuburg (Itävalta))

Lentoliikenteen harjoittajien korvausvastuu onnettomuustapauksissa – Eräiden kansainvälistä ilmakuljetusta koskevien sääntöjen yhtenäistämisestä tehty yleissopimus – Asetus (EY) N:o 2027/97 – Soveltamisala – Ultrakevyellä lentokoneella suoritettu lento, kun sen käyttäjällä ei ole lentoliikennelupaa – Lento, jolla on sama lähtö- ja määräpaikka ja jonka tarkoituksena on kiinteistön esitteleminen mahdolliselle ostajalle – Asetus (EY) N:o 864/2007 – 18 artikla – Suora kanne vastuussa olevan vakuutuksenantajaa vastaan





I       Johdanto

1.        Tämä Landesgericht Korneuburgin (Korneuburgin alueellinen tuomioistuin, Itävalta) ennakkoratkaisupyyntö koskee sen lain määräytymistä, jota sovelletaan Itävallassa asuvan yksityishenkilön esittämään vahingonkorvausvaatimukseen ilma-aluksen käyttäjää ja tämän vastuuvakuutuksen antajaa vastaan Espanjassa sattuneen lento-onnettomuuden vuoksi.

2.        Pyyntö on merkittävä kahdessa mielessä unionin oikeuden kehityksen näkökulmasta. Se tarjoaa yhtäältä unionin tuomioistuimelle mahdollisuuden tarkentaa eräiden kansainvälistä ilmakuljetusta koskevien sääntöjen yhtenäistämisestä tehdyn yleissopimuksen(2) ja asetuksen (EY) N:o 2027/97,(3) jolla tämä yleissopimus pannaan täytäntöön, soveltamisalojen rajausta. Toisaalta pyynnön ansiosta voidaan täsmentää asetuksen (EY) N:o 864/2007(4) 18 artiklan ulottuvuutta; artikla koskee suoraa kannetta vastuussa olevan vakuutuksenantajaa vastaan.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

      Montrealin yleissopimus

3.        Montrealin yleissopimuksen 1 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 ja 2 kappaleessa määrätään seuraavaa:

”1.      Tätä yleissopimusta sovelletaan kaikkiin kansainvälisiin henkilöiden, matkatavaran tai tavaran kuljetuksiin, jotka suoritetaan ilma-aluksella korvausta vastaan. Sitä sovelletaan myös ilmakuljetusyrityksen suorittamiin maksuttomiin lentokuljetuksiin.

2.      Tässä yleissopimuksessa kansainvälisellä kuljetuksella tarkoitetaan jokaista kuljetusta, jonka lähtö- ja määräpaikka sijaitsevat siitä riippumatta, tapahtuuko kuljetuksessa keskeytys tai ilma-aluksen vaihto, osapuolten välisen sopimuksen mukaisesti joko kahden sopimusvaltion alueella tai yhden sopimusvaltion alueella, jos on sovittu välilaskupaikasta toisen valtion alueella, vaikka tämä valtio ei olisi sopimusvaltio. Yhden sopimusvaltion alueella olevien kahden paikan välillä tapahtuva kuljetus, johon ei sisälly sovittua välilaskupaikkaa toisen valtion alueella, ei ole tässä yleissopimuksessa tarkoitettu kansainvälinen kuljetus.

– –”

4.        Montrealin yleissopimuksen 17 ja 21 artiklalla säännellään matkustajan kuolemasta tai loukkaantumisesta maksettavia korvauksia.

5.        Mainitun yleissopimuksen 29 artiklassa määrätään seuraavaa:

”Matkustajien, matkatavaran ja tavaran kuljetuksessa korvauskanne voidaan, riippumatta siitä, perustuuko se tähän yleissopimukseen, sopimukseen, sopimuksen ulkopuoliseen korvausvastuuseen tai muuhun perusteeseen, nostaa ainoastaan tässä yleissopimuksessa määrättyjen ehtojen ja korvausvastuun rajojen mukaisesti, tämän kuitenkaan vaikuttamatta siihen, kenellä on oikeus nostaa kanne ja mikä kunkin oikeuden sisältö on. Tällaisen kanteen perusteella ei voida tuomita rangaistusluonteisia, varoittavia tai muita aiheutuneen vahingon määrän ylittäviä korvauksia.”

6.        Saman yleissopimuksen 33 artiklassa määritetään ne tuomioistuimet, jotka ovat toimivaltaisia käsittelemään mainitun yleissopimuksen nojalla nostetut vahingonkorvauskanteet.

      Unionin säännöstö

7.        Asetuksen N:o 2027/97 1 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Tällä asetuksella pannaan täytäntöön Montrealin yleissopimukseen sisältyvät matkustajien ja heidän matkatavaroidensa ilmakuljetuksia koskevat määräykset ja vahvistetaan tiettyjä täydentäviä säännöksiä. Siinä myös laajennetaan näiden määräysten soveltamisala jäsenvaltion sisäisiin ilmakuljetuksiin.”

8.        Saman asetuksen 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”1.      Tässä asetuksessa tarkoitetaan:

– –

b)      ’yhteisön lentoliikenteen harjoittajalla’ lentoliikenteen harjoittajaa, jolla on asetuksen (ETY) N:o 2407/92[(5)] säännösten mukainen jäsenvaltion myöntämä voimassa oleva liikennelupa.”

9.        Saman asetuksen 3 artiklan 1 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Matkustajia ja heidän matkatavaroitaan koskevaan yhteisön lentoliikenteen harjoittajan korvausvastuuseen sovelletaan kaikkia tällaista korvausvastuuta koskevia Montrealin yleissopimuksen määräyksiä.”

10.      Lentoliikenteen harjoittajien lentotoimintaa Euroopan unionissa säännellään nykyisin asetuksella (EY) N:o 1008/2008.(6)

11.      Asetuksen N:o 1008/2008 2 artiklan 4–6 alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä asetuksessa tarkoitetaan

4)      ’lentoliikenteellä’ lentoa tai lentosarjaa, jolla kuljetetaan matkustajia, rahtia ja/tai postia korvausta tai vuokraa vastaan;

5)      ’lennolla’ lähtöä tietyltä lentoasemalta kohti tietyn määräpaikan lentoasemaa;

6)      ’paikallislennolla’ lentoa, johon ei kuulu eri lentoasemien tai muiden sallittujen laskupaikkojen välistä matkustajien, postin ja/tai rahdin kuljetusta.”

12.      Saman asetuksen 3 artiklan 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.      Yhteisöön sijoittautuneet yritykset eivät saa kuljettaa lentoteitse matkustajia, postia ja/tai rahtia korvausta ja/tai vuokraa vastaan, ellei niille ole myönnetty asianmukaista liikennelupaa.

– –

3.      Vaatimusta, jonka mukaan yrityksellä on oltava voimassa oleva liikennelupa, ei sovelleta seuraaviin lentoliikenteen luokkiin, sanotun kuitenkaan rajoittamatta mahdollisia muita asiaan sovellettavia yhteisön, kansallisen tai kansainvälisen oikeuden säännöksiä:

a)      moottorittomilla ilma-aluksilla ja/tai moottorilla varustetuilla ultrakevyillä ilma-aluksilla harjoitettava lentoliikenne ja

b)      paikallislennot.”

13.      Rooma II -asetuksen 4 artiklassa säädetään seuraavaa:

”1.      Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja siitä, missä maassa tai maissa tuon tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät.

2.      Jos vastuulliseksi väitetyllä henkilöllä ja vahingonkärsijällä on molemmilla asuinpaikkansa samassa maassa, kun vahinko aiheutuu, sovelletaan tämän maan lakia.

– –”

14.      Saman asetuksen 18 artiklassa säädetään seuraavaa:

”Vahingonkärsijä voi esittää vaatimuksensa suoraan korvausvastuussa olevan henkilön vakuutuksenantajaa vastaan, jos näin säädetään sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavassa laissa tai vakuutussopimukseen sovellettavassa laissa.”

III  Pääasia

15.      Pääasian kantaja Eleonore Prüller-Frey joutui 30.8.2010 onnettomuuteen Jerez de la Fronteran (Espanja) lähellä ollessaan lennolla gyrokopterilla, jota ohjasi koneen omistaja Felix Preiss. Lennon lähtö- ja määräpaikkana oli Medina Sidonian lentokenttä (Espanja) ja sen tavoitteena oli Preissille kuuluvan maa-alueen tarkkailu mahdollista kiinteistökauppaa silmällä pitäen.

16.      Kuten ennakkoratkaisupyyntöpäätöksestä ilmenee, kyseisen gyrokopterin kattanutta vastuuvakuutussopimusta ei ollut ottanut koneen omistaja Felix Preiss vaan Norbert Brodnig koneen haltijana saksalaisesta Axa Versicherung AG -vakuutusyhtiöstä. Vakuutussopimukseen sovelletaan Saksan oikeutta, ja siinä on sovittu tuomioistuimen toimivallasta saksalaisten tuomioistuinten hyväksi

17.      Ennakkoratkaisupyyntöpäätöksestä ilmenee lisäksi, ettei Norbert Brodnig ole yritys, jolla on lentoliikennelupa.

18.      Eleonore Prüller-Freyn vakinainen asuinpaikka on Itävallassa. Norbert Brodnig ilmoitti tosiseikkojen tapahtuma-aikaan asuinpaikat sekä Itävallassa että Espanjassa. Asiakirja-aineistosta kuitenkin ilmenee, että ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin on taipuvainen katsomaan Rooma II -asetuksen 4 artiklan 2 kohdan soveltamista silmällä pitäen, ettei pääasian asianosaisten vakinainen asuinpaikka ollut onnettomuushetkellä samassa maassa.

19.      Eleonor Prüller-Frey on vaatinut ennakkoratkaisupyynnön esittäneessä tuomioistuimessa korvausta onnettomuudesta aiheutuneesta vahingosta pääasian vastaajien yhteisvastuullisen korvausvastuun perusteella.

20.      Kuten asiakirja-aineistosta ilmenee, kantaja väittää pääasian kannekirjelmässä, että toimivaltaisia tuomioistuimia ovat asetuksen (EY) N:o 44/2001(7) nojalla Itävallan tuomioistuimet ja että asiassa sovelletaan Itävallan oikeutta Rooma II -asetuksen 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti. Hän väittää lisäksi, että hänellä on Itävallan oikeuden nojalla oikeus suoran kanteen nostamiseen vakuutuksenantajaa vastaan.

21.      Eleonore Prüller-Freyn mukaan Axa Versicherung AG voidaan haastaa toiseksi vastaajaksi Itävallan tuomioistuimeen joko Bryssel I ‑asetuksen 6 artiklan tai vahingonkärsijän suoraa kannetta vakuutuksenantajaa vastaan koskevan 11 artiklan nojalla.

22.      Pääasian vastaajat kiistävät sekä Itävallan tuomioistuimen toimivallan että Itävallan oikeuden sovellettavuuden ja väittävät, että asiassa on sovellettava Espanjan oikeutta ja ettei asiaa käsittelevä tuomioistuin ole toimivaltainen. Mahdollisuudesta nostaa suora kanne vakuutuksenantajaa vastaan pääasian vastaajat ovat todenneet, ettei vakuutussopimukseen sovellettava Saksan oikeus eikä sovellettava Espanjan oikeus mahdollista tällaista kannetta pääasian olosuhteissa.

23.      Ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen pyytämästä oikeudellisesta asiantuntijalausunnoista sitä vastoin ilmenee, että pääasian kantajalla on Espanjan oikeuden nojalla oikeus nostaa suora kanne vakuutuksenantajaa vastaan.

24.      Vaikka yksikään pääasian asianosaisista ei nähtävästi ole vedonnut Montrealin yleissopimukseen, ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin on kuitenkin epävarma tämän yleissopimuksen sovellettavuudesta. Se pohtiikin, mitä korvausvastuujärjestelmää pääasian tosiseikkoihin olisi sovellettava paitsi tilanteessa, jossa Montrealin sopimusta sovellettaisiin, myös päinvastaisessa tilanteessa.

IV     Ennakkoratkaisukysymykset ja asian käsittely unionin tuomioistuimessa

25.      Landesgericht Korneuburg päätti tässä tilanteessa lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Onko [asetuksen (EY) N:o 2027/97] 2 artiklan 1 kohdan a ja c alakohtaa, [asetuksen (EY) N:o 785/2004(8)] 3 artiklan c ja g alakohtaa sekä [Montrealin] yleissopimuksen 1 artiklan 1 kappaletta tulkittava siten, että sellaisen vahingonkärsijän,

–        joka oli ilma-aluksessa, jolla oli sama nousu- ja laskeutumispaikka erään jäsenvaltion alueella

–        jota lentäjä kuljetti vastikkeetta

–        lennolla, jonka tarkoituksena oli ilmasta käsin tarkastella kiinteistöä lentäjän kanssa suunnitellun kiinteistökauppahankkeen yhteydessä, ja

–        joka sai ruumiinvammoja koneen pudottua maahan,

vahingonkorvausvaatimusta on tutkittava yksinomaan [Montrealin] yleissopimuksen 17 artiklan nojalla, eikä kansallista oikeutta voida soveltaa?

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

2)      Onko [Montrealin] yleissopimuksen 33 artiklaa ja [asetuksen] N:o 44/2001 67 artiklaa tulkittava siten, että ensimmäisessä kysymyksessä mainitun vahingonkorvausvaatimuksen käsittely- ja ratkaisutoimivaltaa on tutkittava yksinomaan Montrealin yleissopimuksen 33 artiklan perusteella?

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi:

3)      Onko [Montrealin] yleissopimuksen 29 artiklaa ja [Rooma II ‑asetuksen] 18 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansallisille säännöksille, joissa säädetään ensimmäisessä kysymyksessä mainitun vahingonkärsijän suorasta kanteesta vahingon aiheuttajan vastuuvakuutuksenantajaa vastaan?

Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan kieltävästi:

4)      Onko [toisen direktiivin 88/357/ETY(9)] 7 artiklan 1 kohdan f alakohtaa sekä [Rooma II -asetuksen] 18 artiklaa tulkittava siten, että edellytyksiä, jotka koskevat ensimmäisessä kysymyksessä mainitun vahingonkärsijän suoraa kannetta vahingon aiheuttajan vastuuvakuutuksen osalta, on tarkasteltava kolmannen valtion oikeuden perusteella, kun

–        deliktin tekopaikan lain (lex loci delicti) nojalla sovellettavassa oikeusjärjestyksessä eli sen vakuutussopimuslaissa säädetään suorasta kanteesta

–        vakuutussopimuksen osapuolet tekevät lainvalinnan kolmannen valtion oikeusjärjestyksen hyväksi

–        sen mukaan on sovellettava sen valtion oikeutta, jossa vakuutuksenantajan kotipaikka sijaitsee, ja

–        myös kyseisen valtion oikeusjärjestyksessä säädetään suorasta kanteesta sen vakuutussopimuslaissa?”

26.      Ennakkoratkaisupyyntöpäätös, joka on päivätty 12.5.2014, saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 15.5.2014. Pääasian kantaja, Itävallan hallitus ja Euroopan komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia.

27.      Pääasian vastaajat sekä Ranskan hallitus, jotka eivät osallistuneet kirjalliseen menettelyyn, ovat pyytäneet perustellusti istunnon pitämistä. Pääasian asianosaiset ja muut asianosaiset osallistuivat 4.3.2015 pidettyyn istuntoon.

V       Asian arviointi

28.      Muistutan, että Montrealin yleissopimus on erottamaton osa unionin oikeusjärjestystä siten, että unionin tuomioistuimella on toimivalta antaa tulkintaa koskeva ennakkoratkaisu.(10)

29.      Lentokuljetuksen aikana sattuneisiin onnettomuuksiin liittyvien vahingonkorvauskanteiden osalta Montrealin yleissopimuksella säännellään yksinomaisesti toimivaltaisen tuomioistuimen määräytymisestä sekä tietyistä matkustajan kuolemasta tai loukkaantumisesta maksettaviin korvauksiin liittyvistä aineellisista näkökohdista. Jos sitä vastoin Montrealin yleissopimusta ei sovelleta, toimivaltainen tuomioistuin määräytyy Bryssel I -asetuksen mukaisesti, ja toimivaltainen tuomioistuin tutkii vahingonkorvausvaatimuksen lainvalintasäännöissä osoitetun kansallisen oikeuden sääntöjen perusteella.

30.      Montrealin yleissopimuksen soveltamista on siten tarkasteltava ennen ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen muita kysymyksiä.

      Montrealin yleissopimuksen sovellettavuus (ensimmäinen kysymys)

31.      Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin pyrkii saamaan ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään selvyyden lähinnä siihen, sovelletaanko Montrealin yleissopimusta pääasiassa, kun lennon lähtö- ja määräpaikkana oli sama erään jäsenvaltion alueella sijaitseva lentokenttä ja kun matkustajaa kuljetettiin ilmaiseksi tarkoituksena tarkastella ilmasta käsin ilma-aluksen omistajalle kuuluvaa maa-aluetta kiinteistökauppaa silmällä pitäen.

32.      Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin toteaa, että Montrealin yleissopimuksen sovellettavuus pääasian tosiseikkoihin johtuu sen käsityksen mukaan siitä, että asetuksen N:o 2027/97 soveltamisalaa on laajennettu jäsenvaltion sisäisiin lentoihin. Se panee myös merkille, että vaikka käsiteltävää vahingonkorvausvaatimusta ei ole esitetty sellaista lentoliikenteen harjoittajaa vastaan, jolla on liikennelupa, vaatimus koskee kuitenkin ilma-aluksen käyttöön liittyvää korvausvastuuta. Asetuksessa N:o 785/2004 edellytetään vastuuvakuutusta paitsi lentoliikenteen harjoittajilta myös ilma-alusten käyttäjiltä.

33.      Istunnossa puheenvuoron käyttäneet pääasian vastaajat väittivät, että Montrealin yleissopimusta sovelletaan, ja käyttivät perusteenaan siihen nähden analogista argumentaatiota, jonka ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin oli esittänyt.

34.      Pääasian kantaja, Itävallan ja Ranskan hallitukset sekä komissio ovat sitä mieltä, tosin hieman eri syistä, ettei Montrealin yleissopimusta sovelleta.

35.      Ranskan hallitus väittää, ettei lentoa, jolla on sama lähtö- ja määräpaikka, kuten pääasiassa kyseessä olevalla lennolla, voida pitää Montrealin yleissopimuksessa ja asetuksessa N:o 2027/97 tarkoitetun ”ilmakuljetuksen” yhteydessä suoritettuna lentona. Muut osapuolet puolestaan väittävät, ettei Montrealin yleissopimusta voida soveltaa, koska lennon suorittajana ei ole asetuksessa N:o 1008/2008 tarkoitettu ”lentoliikenteen harjoittaja”.

36.      Huomautan, että Montrealin yleissopimusta sovelletaan sen 1 artiklan 1 kappaleen mukaan ”kaikkiin kansainvälisiin(11) henkilöiden, matkatavaran tai tavaran kuljetuksiin, jotka suoritetaan ilma-aluksella”.

37.      Asetuksen N:o 2027/97, jolla pannaan täytäntöön Montrealin yleissopimus unionin oikeusjärjestyksessä, 1 ja 3 artiklalla laajennetaan asetuksen soveltamisalaa jäsenvaltion sisäisiin ilmakuljetuksiin.

38.      Asetuksen N:o 2027/97 3 artiklan 1 kohdassa säädetään tähän liittyen, että unionin lentoliikenteen harjoittajan korvausvastuuseen sovelletaan Montrealin yleissopimuksen määräyksiä tekemättä eroa kansainvälisten ja kansallisten lentojen välillä unionissa.

39.      Saman asetuksen 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa määritellään lisäksi ”[unionin] lentoliikenteen harjoittaja” henkilöksi, jolla on asetuksen N:o 1008/2008(12) säännösten mukainen jäsenvaltion myöntämä voimassa oleva liikennelupa.

40.      Tästä seuraa, että Montrealin yleissopimuksessa tarkoitettua korvausvastuujärjestelmää sovelletaan kansallisiin lentoihin unionissa, kun niiden suorittajina on lentoliikenteen harjoittaja, jolla on asetuksen N:o 1008/2008 mukainen voimassa oleva liikennelupa.

41.      Kuten näet asetuksen (EY) N:o 889/2002(13) johdanto-osan kahdeksannesta perustelukappaleesta ilmenee, Montrealin yleissopimuksen määräysten ulottamista kansallisiin lentoihin on perusteltu sillä, että sisäisten ilmailumarkkinoiden luominen poisti kansainvälisen ja kansallisen lentoliikenteen välisen erottelun unionissa ja oikeutti yhtenäisen korvausvastuujärjestelmän käyttöönoton.(14)

42.      Pääasiassa kuitenkin ilmenee ennakkoratkaisupyyntöpäätöksestä, ettei Norbert Brodnigillä ollut lentoliikennelupaa.

43.      Asetuksen N:o 2027/97 säännökset tai Montrealin yleissopimuksen määräykset eivät siten koske kyseessä olevaa lentoa, koska kyse on kansallisesta lennosta, jota ei ole suorittanut lentoliikenteen harjoittaja, jolla on liikennelupa. Tästä seuraa, että kyseessä olevaa vahingonkorvausvaatimusta on tutkittava yksistään lainvalintasäännöissä osoitetun sovellettavan kansallisen oikeuden perusteella.

44.      Huomautan vielä, että pääasian olosuhteista käy ilmi, ettei Norbert Brodnigilla ollut pakko olla lentoliikennelupaa.

45.      Asetuksen N:o 1008/2008 3 artiklan 1 kohdassa säädetään edellä mainittuun liittyen, että liikennepalveluja unionissa tarjoavilla yrityksillä on oltava liikennelupa. Jotkin liikennepalvelut on kuitenkin vapautettu tästä velvollisuudesta saman asetuksen 3 artiklan 3 kohdan a ja b alakohdan nojalla. Vapautus koskee erityisesti ”moottorittomilla ilma-aluksilla ja/tai moottorilla varustetuilla ultrakevyillä ilma-aluksilla harjoitettavaa lentoliikennettä” sekä ”paikallislentoja”.(15)

46.      Pääasiassa on kyse tällaisesta lennosta, koska se on paikallislento, jolla on sama lähtö- ja määräpaikka, ja kyseinen ilma-alus on ultrakevyt lentokone.

47.      Edellä esitetyn perusteella olen sitä mieltä, että asetuksen N:o 2027/97 1 artiklaa ja 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että Montrealin yleissopimuksen määräyksiä ei sovelleta kansalliseen lentoon, jota ei ole suorittanut lentoliikenteen harjoittaja, jolla on asetuksessa N:o 1008/2008 tarkoitettu liikennelupa.

      Montrealin yleissopimuksen ja Bryssel I -asetuksen välinen yhteys (toinen kysymys)

48.      Kun otetaan huomioon ensimmäistä kysymystä koskeva päätelmäni, ei ole tarpeen vastata toiseen ja kolmanteen ennakkoratkaisukysymykseen, jotka on esitetty yksinomaan siltä varalta, että Montrealin yleissopimusta olisi sovellettava.

49.      Tarkastelen niitä kuitenkin lyhyesti siltä varalta, että unionin tuomioistuin katsoo, että kyseistä yleissopimusta on sovellettava.

50.      Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin tiedustelee toisella ennakkoratkaisukysymyksellään Montrealin yleissopimuksen 33 artiklan määräysten ja Bryssel I -asetuksen 67 artiklan säännösten välistä yhteyttä.

51.      Muistutukseksi todettakoon, että mainitussa 67 artiklassa säädetään, ettei Bryssel I -asetus vaikuta sellaisten säännösten soveltamiseen, jotka sisältyvät unionin säädöksiin tai yhdenmukaistetun kansallisen oikeuden säädöksiin ja joiden perusteella tuomioistuimen toimivalta määräytyy erityisillä oikeudenaloilla. Tässä artiklassa todetaan siis nimenomaisesti, että on olemassa erityisiä sääntöjä suhteessa Bryssel I -asetuksen toimivaltasääntöihin.

52.      Huomautan lisäksi, että Bryssel I -asetuksen 67 artiklassa viitataan unionin oikeuden toimen sisältämään lex specialikseen. Näin ollen mainittuun 67 artiklaan ei liity ehtoja, toisin kuin saman asetuksen 71 artiklaan, joka koskee niihin yleissopimuksiin sisältyviä tuomioistuimen toimivaltaa koskevia sääntöjä, joiden sopimuspuolia jäsenvaltiot olivat jo tämän asetuksen voimaantuloajankohtana, ja joka mahdollistaa näiden sääntöjen soveltamisen, kunhan ne eivät vaaranna Bryssel I -asetuksen taustalla olevia periaatteita.(16)

53.      Tältä osin minusta näyttää olevan vaikeasti kiistettävissä, että Montrealin yleissopimuksen 33 artikla on unionin oikeuden toimen sisältämä lex specialis, joka sulkee pois Bryssel I -asetuksessa säädettyjen yleisten toimivaltasääntöjen soveltamisen. Poissulkeminen koskee Montrealin yleissopimuksen 33 artiklalla säänneltyjä tuomioistuimen toimivaltakysymyksiä.

54.      On kuitenkin vielä tutkittava, sovelletaanko 33 artiklaa jäsenvaltion sisäisiin lentoihin.

55.      Itävallan hallitus väittää tästä, että Montrealin yleissopimusta sovelletaan yksinomaan kansainväliseen lentoliikenteeseen ja ettei asetuksella N:o 2027/97 laajenneta yleissopimuksen 33 artiklan toimivaltasääntöjen soveltamisalaa vaan ainoastaan aineellisten määräysten soveltamisalaa.

56.      En ole vakuuttunut tästä kannasta.

57.      Asetuksen N:o 2027/97 3 artiklan 1 kohdan mukaan matkustajia ja heidän matkatavaroitaan koskevaan lentoliikenteen harjoittajan korvausvastuuseen sovelletaan ”kaikkia tällaista korvausvastuuta koskevia Montrealin yleissopimuksen määräyksiä”.

58.      Tämä viittaus tarkoittaa käsittääkseni kaikkia lentoliikenteen harjoittajien korvausvastuuta koskevia Montrealin yleissopimuksen III luvun määräyksiä, myös tämän sopimuksen 33 artiklaan sisältyviä toimivaltasääntöjä.

59.      Asetuksella N:o 2027/97 näet pyritään saattamaan lentoliikenteen harjoittajien korvausvastuu yhtenäisen järjestelmän piiriin sekä kansainvälisten että kansallisten kuljetusten osalta unionissa. Tämä tavoite puhuu mainitun asetuksen 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun viittauksen laajan tulkinnan puolesta.

60.      Toimivaltasäännöt ovat osa Montrealin yleissopimuksessa tarkoitettua kokonaisratkaisua, jolla pyritään poistamaan sovellettavaa lakia ja toimivaltaista tuomioistuinta koskevat ristiriidat sekä luomaan ennakoitavissa oleva korvausvastuujärjestelmä matkustajien turvaksi niin, että samalla parannetaan lentoliikenteen harjoittajien riskienhallintaa. Montrealin yleissopimuksen rakenteen näkökannalta nämä toimivaltasäännöt sisältyvät aineellisten sääntöjen ohella sen III lukuun, jossa käsitellään lentoliikenteen harjoittajien korvausvastuuta ja vahingonkorvauksen laajuutta.

61.      Toisaalta on niin, että kuten käsiteltävä asia osoittaa, sisämarkkinoiden taloudellisten suhteiden välinen kiinteä yhteys merkitsee, että vaikka riita-asia on syntynyt kansallisella lennolla tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, se voi helposti saada ylikansallisen ulottuvuuden. Tällä seikalla voidaan perustella yhtenäisten toimivaltasääntöjen soveltamista, kun on kyse kansallisiin ja kansainvälisiin lentoihin unionissa liittyvästä korvausvastuusta.

62.      Näin ollen olen sitä mieltä, että jos unionin tuomioistuin katsoo, että Montrealin yleissopimusta ja asetusta N:o 2027/97 sovelletaan käsiteltävässä asiassa, pääasian käsittelyyn toimivaltainen tuomioistuin on määriteltävä mainitun yleissopimuksen 33 artiklan nojalla.

      Montrealin yleissopimuksen ja Rooma II -asetuksen 18 artiklan välinen yhteys (kolmas kysymys)

63.      Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin pyrkii saamaan kolmannella ennakkoratkaisukysymyksellään selvyyden lähinnä siihen, onko Montrealin yleissopimuksen 29 artikla esteenä kansalliselle säännökselle, jossa säädetään vahingonkärsijän suorasta kanteesta lentoliikenteen harjoittajan vakuutuksenantajaa vastaan.

64.      Muistutan, että tämä kysymys on merkityksellinen ainoastaan, jos unionin tuomioistuin katsoo ajamani kannan vastaisesti, että Montrealin yleissopimusta sovelletaan pääasian kaltaisissa olosuhteissa.

65.      Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin lähtee olettamuksesta, että Montrealin yleissopimuksella säännellään tyhjentävästi lentoliikenteeseen liittyvistä vahingonkorvauskanteista, jolloin kansallisessa oikeudessa tarkoitettua suoraa kannetta ei voida nostaa.

66.      Muistutan, että Montrealin sopimuksen 29 artiklassa mainitaan siinä tarkoitettua korvausvastuujärjestelmää koskeva yksinoikeussääntö määräämällä, että yleissopimukseen perustuva vahingonkorvauskanne voidaan nostaa ainoastaan mainitussa yleissopimuksessa määrättyjen ehtojen ja korvausvastuun rajojen mukaisesti.

67.      Panen kuitenkin merkille, että Montrealin yleissopimuksella säännellään yksinomaan lentoliikenteen harjoittajien korvausvastuuta mutta ei vastuuvakuutuksen antajan velvollisuutta.

68.      Montrealin yleissopimus ei näin ollen vaikuta millään lailla kansallisen oikeuden säännöksiin, joilla vahingonkärsijälle annetaan oikeus nostaa suora kanne vastuussa olevan lentoliikenteen harjoittajan vakuutuksenantajaa vastaan.

69.      Montrealin yleissopimuksen 29 artiklaa sovelletaan lisäksi ”vaikuttamatta siihen, kenellä on oikeus nostaa kanne ja mikä kunkin oikeuden sisältö on”. Mainitussa 29 artiklassa esitetty yksinoikeussääntö ei siis missään tapauksessa vaikuta vahingonkärsijän oikeuteen nostaa kanne vakuutuksenantajaa vastaan.

70.      Näin ollen on niin, että kun lentoliikenteen harjoittajan korvausvastuuta säännellään Montrealin yleissopimuksen määräyksillä, vahingonkärsijällä on oikeus nostaa suora kanne liikenteenharjoittajan vakuutuksenantajaa vastaan, jos Rooma II -asetuksen 18 artiklassa tarkoitetun vaihtoehdon mukaan sovellettavassa laissa säädetään tällaisesta oikeudesta. Tästä oikeudesta voidaan säätää joko vakuutussopimukseen sovellettavassa laissa tai laissa, jota sovelletaan sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, kun Montrealin yleissopimusta ei sovelleta. Toisin sanoen Montrealin yleissopimus ei vaikuta Rooma II -asetuksen 18 artiklassa tarkoitettujen kahden vaihtoehdon sovellettavuuteen.

      Edellytykset, joiden täyttyessä vahingonkärsijä voi nostaa suoran kanteen vakuutuksenantajaa vastaan (neljäs kysymys)

71.      Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin tiedustelee neljännellä ennakkoratkaisukysymyksellään keskeisesti sitä, antaako Rooma II -asetuksen 18 artikla vahingonkärsijälle mahdollisuuden suoran kanteen nostamiseen vakuutuksenantajaa vastaan, jos tällaisesta kanteesta säädetään sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavassa laissa, mutta vakuutussopimuksen sopimuspuolet ovat valinneet sovellettavaksi jonkin muun lain.

72.      Ennakkoratkaisupyyntöpäätöksestä nimittäin ilmenee, että Landesgericht Korneuburg on taipuvainen katsomaan, että Rooma II -asetuksen 4 artiklan 1 kohdan nojalla Norbert Brodnigin korvausvastuuta säännellään lex loci damnilla, toisin sanoen tässä tapauksessa Espanjan oikeudella.(17) Ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen pyytämän oikeudellisen asiantuntijalausunnon mukaan Espanjan oikeudessa säädetään vahingonkärsijän mahdollisuudesta suoran kanteen nostamiseen vakuutuksenantajaa vastaan pääasian olosuhteissa.

73.      Ennakkoratkaisupyynnön esittänyt tuomioistuin huomauttaa kuitenkin, että vakuutussopimuksen sopimuspuolet ovat sopineet, että sopimukseen sovelletaan Saksan oikeutta. Se korostaa sen periaatteen merkitystä, jonka mukaan sovellettava laki on voitava valita vapaasti. Tämä on mahdollista vakuutussopimuksissa, jotka kattavat niin sanotut suurriskit, myös ilma-alusten käytöstä aiheutuvan vastuun.(18) Tämän tuomioistuimen mukaan vahingonkärsijän asema ei voi olla vakuutetun asemaa parempi. Jos vakuutussopimuksen sopimuspuolet ovat päättäneet soveltaa sopimukseen Saksan oikeutta, valinnasta olisi seurattava se, ettei vahingonkärsijällä ole oikeutta suoran kanteen nostamiseen vakuutuksenantajaa vastaan Espanjan oikeuden nojalla.

74.      Tämä päättely näyttää minusta lähtevän virheellisestä olettamasta.

75.      Rooma II -asetuksen 18 artikla ei ole sitä aineellista oikeutta koskeva lainvalintasääntö, jota sovelletaan määritettäessä vakuutuksenantajan tai vastuussa olevan tahon velvollisuutta. Kyseisellä artiklalla pyritään ainoastaan määrittämään, mitä lakia sovelletaan kysymykseen siitä, onko vahingonkärsijällä oikeus nostaa suora kanne vakuutuksenantajaa vastaan, eikä se koske vakuutuksenantajan tai vastuussa olevan tahon velvoitteiden laajuutta.

76.      Saman 18 artiklan nojalla oikeus suoraan kanteeseen on olemassa silloin, kun siitä säädetään joko sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavassa laissa tai vakuutussopimukseen sovellettavassa laissa.

77.      Vakuutuksenantajan velvollisuutta säännellään vakuutussopimukseen sovellettavalla lailla riippumatta itse oikeudesta suoran kanteen nostamiseen tai tällaiseen kanteeseen mahdollisesti liittyvistä menettelysäännöistä.(19) Tässä mielessä mainittu 18 artikla ei vaikuta vakuutussopimuksen sopimuspuolten lainvalintaan.

78.      Jo itse Rooma II -asetuksen 18 artiklan sanamuodosta toisaalta ilmenee, että kyse on vaihtoehtoisesta liittymäsäännöstä siinä mielessä, että riittää, kun yhdessä kyseessä olevista laeista säädetään suoran kanteen mahdollisuudesta.

79.      Tätä näkemystä sovelletaan riippumatta siitä, perustuuko vakuutussopimukseen sovellettava laki sopimuspuolten valintaan vai asetuksessa (EY) N:o 593/2008 säädettyjen lainvalintasääntöjen soveltamiseen.(20)

80.      Vahingonkärsijä voi näin ollen nostaa suoran kanteen vakuutuksenantajaa vastaan, kun tämä mahdollisuus johtuu sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavasta laista tai vakuutussopimukseen sovellettavasta laista, eikä merkitystä ole sillä, ovatko vakuutussopimuksen sopimuspuolet valinneet kyseisen lain vai määräytyykö se Rooma I -asetuksen lainvalintasääntöjen mukaisesti.

81.      Tätä tulkintaa tukee täysin Rooma II -asetuksen antamiseen johtaneen lainsäädäntöehdotuksen perusteluosa.(21) Tämän ehdotuksen mukaan kyseessä olevalla lainvalintasäännöllä osoitetaan, mitä lakia sovelletaan selvitettäessä, onko vahingonkärsijällä oikeus nostaa suora kanne vakuutuksenantajaa vastaan. Vakuutuksenantajan velvoitteiden laajuus kuuluu joka tapauksessa vakuutussopimukseen sovellettavan lain piiriin.

82.      Samoin edellä mainittua lainsäädäntöehdotusta edeltävistä valmistelutöistä eli Groupe européen de droit international privén (GEDIP)(22) laatimasta Rooma II -sopimusta koskevasta ehdotuksesta käy ilmi, että kyseessä olevassa säännössä – joka on otettu Rooma II ‑sopimusta koskevasta ehdotuksesta ilman olennaisia muutoksia – säädetään erityisestä liittymästä, kun on kyse vahingonkärsijän suorasta kanteesta vakuutuksenantajaa vastaan ja myös tämän oikeuden käyttöön vaikuttavista mahdollisista rajoituksista. Vakuutuksenantajan velvoitteiden laajuus sitä vastoin kuuluu vakuutussopimukseen sovellettavan lain piiriin. Mainituista huomautuksista käy sitä paitsi selvästi ilmi, että kyse on vaihtoehtoisesta säännöstä.

83.      Kun otetaan huomioon, että Rooma II -asetuksen 18 artiklassa esitetään vaihtoehtoinen sääntö, pääasian kantaja voi käsiteltävässä asiassa nostaa suoran kanteen vakuutuksenantajaa vastaa, jos tämä mahdollisuus johtuu sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavasta Espanjan oikeudesta, riippumatta siitä, mitä vakuutussopimukseen sovellettavassa Saksan oikeudessa säädetään.

84.      Tämä päättely ei ole ristiriidassa sopimuspuolten tahdonautonomian kanssa; sopimuspuolilla on mahdollisuus valita vapaasti sopimukseen sovellettava laki. Valinta ei saa rajoittaa kolmannen osapuolen eikä vahingonkärsijän oikeuksia.(23)

85.      Huomautan, että Rooma II -asetuksen 18 artiklaan sisältyy vahingonkärsijän intressien suojaamista koskeva säännös, jonka perusteella vahingonkärsijään sovelletaan edullisinta järjestelmää, kun on kyse oikeudesta suoran kanteen nostamiseen vakuutuksenantajaa vastaan.(24) Lainsäätäjä on lisäksi jo ottanut huomioon vakuutuksenantajan intressit rajaamalla suoran kanteen perustan kahteen lakiin, joiden soveltamista vakuutuksenantaja on voinut perustellusti odottaa, eli yhtäältä sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavaan lakiin ja toisaalta vakuutussopimukseen sovellettavaan lakiin.(25)

86.      Vakuutuksenottajan ja vakuutuksenantajan yksimielinen lainvalinta ei siten voi johtaa siihen, ettei vahingonkärsijä voi käyttää suoraa kanneoikeuttaan silloin, kun tämä oikeus johtuu sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavasta laista.

87.      Edellä esitetyn perusteella katson, että Rooma II -asetuksen 18 artiklaa on tulkittava siten, että vahingonkärsijän suora kanne vastuussa olevan tahon vakuutuksenantajaa vastaan on mahdollinen, kun siitä säädetään sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavassa laissa, riippumatta siitä, mitä sopimuspuolten valitsemassa vakuutussopimukseen sovellettavassa laissa säädetään.

VI     Ratkaisuehdotus

88.      Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Landesgericht Korneuburgin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)      Matkustajien ja heidän matkatavaroidensa ilmakuljetusta koskevasta lentoliikenteen harjoittajien korvausvastuusta 9.10.1997 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2027/97, sellaisena kuin se on muutettuna 13.5.2002 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 889/2002, 1 artiklaa ja 3 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että eräiden kansainvälistä ilmakuljetusta koskevien sääntöjen yhtenäistämisestä tehdyn yleissopimuksen, jonka Euroopan yhteisö allekirjoitti 9.12.1999 ja joka hyväksyttiin tämän puolesta neuvoston 5.4.2001 tekemällä päätöksellä 2001/539/EY, määräyksiä ei sovelleta kansalliseen lentoon, jota ei ole suorittanut lentoliikenteen harjoittaja, jolla on lentoliikenteen harjoittamisen yhteisistä säännöistä yhteisössä 24.9.2008 annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1008/2008 tarkoitettu liikennelupa.

2)      Sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista 11.7.2007 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 864/2007 (Rooma II) 18 artiklaa on tulkittava siten, että vahingonkärsijän suora kanne vastuussa olevan tahon vakuutuksenantajaa vastaan on mahdollinen, kun siitä säädetään sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavassa laissa, riippumatta siitä, mitä vakuutussopimukseen sovellettavassa sopimuspuolten valitsemassa laissa säädetään.


1 – Alkuperäinen kieli: ranska.


2 – Eräiden kansainvälistä ilmakuljetusta koskevien sääntöjen yhtenäistämisestä 28.5.1999 Montrealissa allekirjoitettu yleissopimus (jäljempänä Montrealin yleissopimus), jonka Euroopan yhteisö allekirjoitti 9.12.1999 ja joka hyväksyttiin tämän puolesta neuvoston 5.4.2001 tekemällä päätöksellä 2001/539/EY (EYVL L 194, s. 38). Montrealin yleissopimus tuli voimaan yhteisössä 28.6.2004.


3 – Matkustajien ja heidän matkatavaroidensa ilmakuljetusta koskevasta lentoliikenteen harjoittajien korvausvastuusta 9.10.1997 annettu neuvoston asetus (EYVL L 285, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna 13.5.2002 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 889/2002 (EYVL L 140, s. 2; jäljempänä asetus N:o 2027/97).


4 – Sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista 11.7.2007 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (Rooma II) (EYVL L 199, s. 40).


5 –      Yhteisön lentoliikenteen harjoittajien toimiluvista 23.7.1992 annettu neuvoston asetus (EYVL L 240, s. 1).


6 – Lentoliikenteen harjoittamisen yhteisistä säännöistä yhteisössä 24.9.2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL L 293, s. 3). Tällä asetuksella on kumottu asetus N:o 2407/92 1.11.2008 alkaen.


7 – Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annettu neuvoston asetus (EYVL 2001, L 12, s. 1; jäljempänä Bryssel I -asetus). Tämä asetus on korvattu 10.1.2015 alkaen tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 1215/2012 (EUVL L 351, s. 1), jota ei kuitenkaan sovelleta pääasiassa sen 66 artiklan siirtymäsäännösten nojalla.


8 –      Lentoliikenteen harjoittajia ja ilma-alusten käyttäjiä koskevista vakuutusvaatimuksista 21.4.2004 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EUVL L 138, s. 1).


9 –      Muuta ensivakuutusta kuin henkivakuutusta koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta, säännöksistä, joilla helpotetaan palvelujen tarjoamisen vapauden tehokasta käyttämistä, sekä direktiivin 73/239/ETY muuttamisesta 22.6.1988 annettu neuvoston toinen direktiivi (EYVL L 172, s. 1).


10 – Tuomio Wucher Helicopter ja Euro-Aviation Versicherung (C‑6/14, EU:C:2015:122, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


11 – Kursivointi tässä.


12 – Asetus N:o 2407/92 on korvattu tällä asetuksella 1.11.2008 alkaen.


13 – Asetuksen N:o 2027/97 muuttamisesta 13.5.2002 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EYVL L 140, s. 2). Asetusta muutettiin Montrealin yleissopimuksen tekemisen yhteydessä.


14 – Ks. asetuksen N:o 889/2002 antamiseen johtanut komission ehdotus (KOM(2000) 340, 7.6.2000, perustelujen 3 kohta) sekä asetuksen N:o 2027/97 antamiseen johtanut komission ehdotus (KOM(95) 724, 20.12.1995, s. 4). Asetuksessa N:o 2027/97 säädettiin jo ennen Montrealin yleissopimusta kansallista ja kansainvälistä lentoliikennettä yhteisössä koskevasta yhtenäisestä korvausvastuujärjestelmästä.


15 – Asetuksen N:o 1008/2008 2 artiklan 4 alakohdassa määritellään ”lentoliikenteeksi” ”lento tai lentosarja, jolla kuljetetaan matkustajia, rahtia ja/tai postia”. Tämän asetuksen 2 artiklan 5 ja 6 alakohdassa erotetaan lisäksi ”lento”, toisin sanoen lento, johon kuuluu lähtö tietyltä lentoasemalta kohti tietyn toisen määräpaikan lentoasemaa, ”paikallislennosta”, johon ei kuulu eri lentoasemien välistä matkustajien, postin ja/tai rahdin kuljetusta.


16 – Ks. tuomio TNT Express Nederland (C‑533/08, EU:C:2010:243, 49 kohta), tuomio Nipponkoa Insurance Co. (Europe) (C‑452/12, EU:C:2013:858, 36 kohta) ja tuomio Nickel & Goeldner Spedition (C‑157/13, EU:C:2014:2145, 38 kohta).


17 – Huomautan, että vaikka pääasian kantaja totesi istunnossa, ettei tässä vaiheessa voida sulkea pois sitä, että Itävallan oikeutta sovelletaan Rooma II -asetuksen 4 artiklan 2 kohdan nojalla, yksistään kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on kuitenkin lausua tästä kysymyksestä.


18 – Suurriskit ovat muun ensivakuutusliikkeen kuin henkivakuutusliikkeen aloittamista ja harjoittamista koskevien lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta 24.7.1973 annetun ensimmäisen neuvoston direktiivin 73/239/ETY (EYVL L 228, s. 3) 5 artiklan d alakohdassa tarkoitettuja riskejä, joihin kuuluvat ilma-alusten käytöstä aiheutuva vastuu; tämä riski kuuluu mainitun direktiivin liitteessä olevan A kohdan luokkaan 11 (ks. direktiivin 88/357 7 artiklan 1 kohdan f alakohta).


19 – Muilta osin huomautan, että oikeuskirjallisuudessa kiistellään siitä, koskeeko tämä lainvalintasääntö paitsi itse suoran kanteen nostamismahdollisuutta myös siihen mahdollisesti liittyviä menettelytapoja ja rajoituksia. Ks. Żarnowiec, Ł., ”Zobowiązania pozaumowne. Bezpośrednie powództwo przeciwko ubezpieczycielowi osoby odpowiedzialnej” teoksessa System prawa prywatnego, Tom 20B,Prawo prywatne międzynarodowe, Varsova, CH Beck, Instytut Nauk Prawnych PAN 2015, s. 872, Fras, M., Pacuła, K., ”Umowa ubezpieczenia obowiązkowego w prawie prywatnym międzynarodowym” teoksessa System prawny ubezpieczeń obowiązkowych. Przesłanki i kierunki reform, Toruń 2014, s. 177, ja Dickinson A., The Rome II Regulation: The Law Applicable to Non-contractual Obligations, Oxford, OUP 2008, s. 610.


20 – Sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 17.6.2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (Rooma I) (EUVL L 177, s. 6).


21 – Ks. asetusehdotuksen 14 artiklan osalta ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi sopimuksen ulkoisiin velvoitteisiin sovellettavasta laista (Rooma II) KOM(2003) 427 lopullinen, 22.7.2003, s.27.


22 – Ks. Rooma II -sopimusta koskevan ehdotuksen 6 artiklaa koskevat huomautukset, Fallon, M., ”Commentaire de la proposition pour une convention européenne sur la loi applicable aux obligations non contractuelles”, Kansainvälistä yksityisoikeutta tutkiva työryhmä (Groupe européen de droit international privé), Haagin kokous 26.–28.9.1997 ja Luxemburgin kokous 25.–27.9.1998, Revue belge de droit international, 1997/2, s. 696.


23 – Sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen sovellettavaa lakia koskevasta valinnanvapaudesta on todettava, että tästä perinteisestä näkemyksestä säädetään nimenomaisesti Rooma II -asetuksen 14 artiklan 2 kohdassa. Jos vakuutussopimukseen sovellettavassa laissa tai sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen tavanomaisesti sovellettavassa laissa ei sallita suoraa kannetta, vahingonkärsijä ei siis voi nostaa tällaista kannetta vakuutuksenantajaa vastaan siinäkään tapauksessa, että tämä sallitaan laissa, josta vahingonkärsijä ja vastuussa oleva tahon ovat keskenään sopineet.


24 – On syytä muistaa, että vakuutusalan riita-asioissa vahingonkärsijää, joka nostaa kanteen vastuussa olevan vakuutuksenantajaa vastaan, voidaan pitää heikompana sopimuspuolena. Ks. tuomio FBTO Schadeverzekeringen (C‑463/06, EU:C:2007:792, 28 kohta). Tämä seikka on taustana myös suoran korvauksenvaatimisoikeuden käyttöönotolle; sen mukaan vahingonkärsijä voi nostaa suoran kanteen vakuutuksenantajaa vastaan liikenneonnettomuuksia koskevissa asioissa (ks. moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevien jäsenvaltioiden lainsäädäntöjen lähentämisestä ja neuvoston direktiivien 73/239/ETY ja 88/357/ETY muuttamisesta 16.5.2000 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2000/26/EY (neljäs liikennevakuutusdirektiivi) (EYVL L 181, s. 65)) 3 artikla.


25 – Ks. asetusehdotus KOM(2003) 427 lopullinen, s. 27.