Language of document : ECLI:EU:C:2019:423

Väliaikainen versio

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

GERARD HOGAN

16 päivänä toukokuuta 2019 (1)

Asia C-484/18

Société de perception et de distribution des droits des artistes-interprètes de la musique et de la danse (Spedidam),

PG ja

GF

vastaan

Institut national de l’audiovisuel,

muut osapuolet:

Syndicat indépendant des artistes-interprètes (SIA-UNSA) ja

Syndicat français des artistes-interprètes (CGT)

(Ennakkoratkaisupyyntö – Cour de cassation (ylin yleinen tuomioistuin, Ranska))

Ennakkoratkaisupyyntö – Tekijänoikeus ja lähioikeudet – Direktiivi 2001/29/EY – 2 artiklan b alakohta ja 3 artiklan 2 kohta – Esittäjien yksinoikeudet – Kansallinen lainsäädäntö, jossa säädetään Institut national de l’audiovisuelia (INA) koskevasta erityisjärjestelmästä, jossa sillä on audiovisuaalisten arkistojen osalta hyödyntämisoikeus, josta ei säädetä direktiivin 2001/29 5 artiklan 2 ja 3 kohdassa – Audiovisuaalisia arkistoja koskevista hyödyntämisoikeuksista hyötyminen tarvitsematta osoittaa esittäjän antaneen siihen luvan – Esittäjän suostumusta koskeva oikeudellinen olettama






I       Johdanto

1.        Onko jäsenvaltion sallittua säätää tekijänoikeuslainsäädännössään olettamasta, jonka mukaan tietyn teoksen esittäjä olisi sallinut julkisen elimen, jolle on annettu tehtäväksi audiovisuaalisten tallenteiden säilyttäminen, julkaista ja tarvittaessa hyödyntää kyseistä teosta olettamaan perustuvan esittäjän oikeuksien siirtämisen avulla? Tämä on käsiteltävässä ennakkoratkaisupyynnössä esille tuleva pääasiallinen kysymys.

2.        Käsiteltävä Cour de cassationin (ylin yleinen tuomioistuin, Ranska) esittämä ennakkoratkaisupyyntö, joka saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 20.7.2018, koskee itsestään selvästi tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa 22.5.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/29/EY(2) 2 artiklan b alakohdan, 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan ja 5 artiklan tulkintaa.

3.        Ennakkoratkaisupyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat yhtäältä Société de perception et de distribution des droits des artistes-interprètes de la musique et de la danse (jäljempänä Spedidam) sekä PG ja GF, jotka ovat maailmankuulun jazzrumpalin, ZV:n, poikia ja oikeudenhaltijoita, ja toisaalta Institut national de l’audiovisuel (Ranskan kansallinen audiovisuaalinen instituutti, jäljempänä INA) ja joka koskee vahingonkorvausvaatimusta loukkauksesta, johon INA:n väitetään syyllistyneen PG:n ja GF:n oikeuksien osalta.

4.        ZV kuoli vuonna 1985. Vuonna 2009 hänen poikansa huomasivat, että INA oli sijoittanut verkkosivustolleen tiettyjä videotallenteita ja erillisen äänitallenteen heidän isänsä konserttiesityksistä vuosina 1959–1978. Löytönsä jälkeen he panivat vireille oikeudenkäynnin, jossa he vaativat tekijänoikeuden ja lähioikeuksien haltijoina vahingonkorvausta siitä, että INA on välittänyt nämä heidän edesmenneen isänsä esitykset yleisölle ilman lupaa. Asiassa on riidatonta, että BZ:n pojat eivät olleet koskaan antaneet INA:lle lupaa välittää heidän isänsä esityksiä yleisölle tällä tavalla. Kuten kohta nähdään, Ranskan lainsäädännössä säädetään lähioikeuksien siirtämisestä INA:n hyväksi. Tässä ennakkoratkaisupyynnössä esille tuleva olennainen kysymys on se, onko tämä Ranskan lainsäädäntö direktiivin 2001/29 vaatimusten mukainen.

5.        Ennen näiden oikeudellisten kysymysten tarkastelua on kuitenkin ensin tarpeen esittää asiaa koskevat oikeussäännöt.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Unionin oikeus

6.        Direktiivin 2001/29 johdanto-osan 15, 25, 26, 30 ja 32 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:

”(15)       Maailman henkisen omaisuuden järjestön (WIPO) piirissä joulukuussa 1996 järjestetty diplomaattikokous hyväksyi kaksi uutta sopimusta, WIPOn tekijänoikeussopimuksen ja WIPOn esitys- ja äänitesopimuksen, joista ensin mainittu koskee tekijöiden ja jälkimmäinen esittävien taiteilijoiden ja äänitetuottajien suojaa. Näillä sopimuksilla saatetaan tekijänoikeuden ja lähioikeuksien kansainvälistä suojaa merkittävästi ajan tasalle myös niin kutsutun digitaalisen asialistan osalta ja parannetaan keinoja torjua piratismia maailmanlaajuisesti. [Euroopan unioni] ja jäsenvaltioiden enemmistö ovat jo allekirjoittaneet nämä sopimukset ja ne ovat ryhtyneet toimenpiteisiin sopimusten ratifioimiseksi. Tämän direktiivin avulla edistetään myös eräiden uusien kansainvälisten velvoitteiden täytäntöönpanoa.

– –

(25)       Tekijänoikeuden suojaamien teosten ja lähioikeuksien suojaaman aineiston tilauksesta verkoissa tapahtuvan siirron suojan luonnetta ja tasoa koskeva oikeudellinen epävarmuus olisi poistettava säätämällä yhdenmukaisesta suojasta yhteisön tasolla. Olisi tuotava selvästi esille, että kaikilla tässä direktiivissä tunnustetuilla oikeudenhaltijoilla olisi oltava yksinoikeus saattaa vuorovaikutteisin tilauksesta tapahtuvin siirroin yleisön saataviin tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai mitä tahansa muuta suojattua aineistoa. Tällaiselle tilauksesta tapahtuvalle vuorovaikutteiselle siirrolle on ominaista, että yleisöön kuuluvat henkilöt voivat saada teoksen tai muun suojatun aineiston saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana.

(26)       Jotta lähetystoiminnan harjoittajat voisivat tilauspalveluissa saattaa saataviin radio- ja televisiotuotantoa, johon sisältyy kiinteänä osana musiikkia kaupallisista äänitteistä, kollektiivisten käyttölupien myöntämistä koskevia järjestelyjä on rohkaistava kyseisten oikeuksien hankkimisen helpottamiseksi.

– –

(30)       Tässä direktiivissä tarkoitetut oikeudet voidaan siirtää tai luovuttaa, tai niihin voidaan myöntää sopimukseen perustuvia käyttöoikeuksia asianomaisen tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevan kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

– –

(32)       Tässä direktiivissä annetaan tyhjentävä luettelo poikkeuksista ja rajoituksista kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen ja yleisölle välittämistä koskevaan oikeuteen. Eräät poikkeukset ja rajoitukset koskevat vain kappaleen valmistamista koskevaa oikeutta. Tässä luettelossa otetaan aiheellisella tavalla huomioon jäsenvaltioiden erilaiset oikeudelliset perinteet samalla kun pyritään varmistamaan sisämarkkinoiden asianmukainen toiminta. Jäsenvaltioiden olisi sovellettava näitä poikkeuksia ja rajoituksia yhdenmukaisella tavalla, ja tilannetta olisi arvioitava uudelleen tarkasteltaessa sitä tulevaa lainsäädäntöä, jolla tämä direktiivi pannaan täytäntöön.”

7.        Direktiivin 2001/29 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Kappaleen valmistamista koskeva oikeus”, säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että yksinoikeus sallia tai kieltää suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi, millä keinoilla ja missä muodossa tahansa kokonaan tai osittain tapahtuva kappaleen valmistaminen on:

a)       tekijöillä teostensa osalta;

b)       esittäjillä esitystensä tallenteiden osalta;

c)       äänitetuottajilla äänitteidensä osalta;

d)       elokuvien ensimmäisten tallenteiden tuottajilla elokuviensa alkuperäiskappaleiden ja niiden kopioiden osalta; ja

– –”

8.         Direktiivin 2001/29 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Oikeus välittää yleisölle teoksia ja oikeus saattaa muu aineisto yleisön saataviin”, säädetään seuraavaa:

”1.       Jäsenvaltioiden on säädettävä, että tekijöillä on yksinoikeus sallia tai kieltää teostensa langallinen tai langaton välittäminen yleisölle, mukaan lukien teosten saattaminen yleisön saataviin siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teokset saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana.

2.       Jäsenvaltioiden on säädettävä, että yksinoikeus sallia tai kieltää langallinen tai langaton yleisön saataviin saattaminen siten, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada suojattu aineisto saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana, on:

a)       esittäjillä esitystensä tallenteiden osalta;

b)       äänitetuottajilla äänitteidensä osalta;

c)       elokuvien ensimmäisten tallenteiden tuottajilla elokuviensa alkuperäiskappaleiden ja niiden kopioiden osalta; ja

– –”

9.        Kyseisen direktiivin 5 artiklan, jonka otsikko on ”Poikkeukset ja rajoitukset”, 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltiot voivat säätää poikkeuksista tai rajoituksista 2 artiklassa säädettyyn kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen seuraavissa tapauksissa:

– –

c) kun kyseessä on välitöntä tai välillistä taloudellista tai kaupallista etua tavoittelemattomien yleisölle avointen kirjastojen, oppilaitosten tai museoiden taikka välitöntä tai välillistä taloudellista tai kaupallista etua tavoittelemattomien arkistojen suorittama tarkoin määritelty kappaleen valmistaminen;

– –”

10.      Direktiivin 2001/29 10 artiklassa, jonka otsikko on ”Ajallinen soveltaminen”, säädetään seuraavaa:

”1.       Tämän direktiivin säännöksiä sovelletaan kaikkiin tässä direktiivissä tarkoitettuihin teoksiin ja muuhun aineistoon, jotka ovat 22 päivänä joulukuuta 2002 tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön suojaamia tai jotka täyttävät suojaan oikeuttavat perusteet tämän direktiivin tai 1 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen säännösten nojalla.

2.       Tämän direktiivin soveltaminen ei vaikuta ennen 22 päivänä joulukuuta 2002 toteutettuihin toimiin eikä ennen mainittua päivää hankittuihin oikeuksiin.”

B       Ranskan oikeus

11.      Immateriaalioikeuskoodeksin (code de la propriété intellectuelle) L. 212-3 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:

”Esittäjän esityksen tallentaminen, kappaleen valmistaminen esityksestä ja esityksen välittäminen yleisölle samoin kuin esityksen sisältämän äänen ja kuvan mikä tahansa erillinen käyttö silloin, kun esityksestä on tallennettu sekä ääntä että kuvaa, edellyttää esittäjän kirjallista lupaa.”

12.      Immateriaalioikeuskoodeksin L 212-4 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Esittäjän ja tuottajan audiovisuaalisen teoksen toteuttamisesta tekemän sopimuksen allekirjoittaminen muodostaa luvan tallentaa esittäjän esitys, valmistaa siitä kappaleita ja välittää se yleisölle.

Kyseisessä sopimuksessa määrätään erillisestä palkkiosta kullekin teoksen hyödyntämistavalle.”

13.      Viestinnän vapaudesta 30.9.1986 annetun lain nro 86-1067 (loi n° 86-1067 du 30 septembre 1986 relative à la liberté de communication; jäljempänä viestintävapautta koskeva laki) 49 §:ssä säädetään seuraavaa:

”[INA], joka on teollis- ja kaupallisluonteinen valtion laitos, vastaa kansallisen audiovisuaalisen perinnön säilyttämisestä ja vaalimisesta.

– –

II.      [INA] hyödyntää kansallisten yleisradioyhtiöiden audiovisuaalisten arkistojen otteita eritelmissä säädetyin edellytyksin. Tässä ominaisuudessaan se saa näiden otteiden hyödyntämisoikeudet yhden vuoden määräajan kuluttua niiden ensimmäisestä lähettämisestä lukien.

[INA] säilyy välineiden ja teknisen aineiston haltijana, ja sillä on kansallisten yleisradioyhtiöiden audiovisuaalisia arkistoja koskevat hyödyntämisoikeudet – – jotka siirrettiin sille ennen lain nro 2000-719 julkaisemista 1.8.2000 – –.

Käyttäessään tässä momentissa tarkoitettuja hyödyntämisoikeuksia [INA] ottaa asianmukaisesti huomioon tekijänoikeuden tai lähioikeuksien haltijoiden ja siirronsaajien moraaliset ja taloudelliset oikeudet. Poiketen siitä, mitä immateriaalioikeuskoodeksin L. 212-3 ja L. 212-4 §:ssä säädetään, tässä pykälässä mainituissa arkistoissa olevien esittäjien esitysten hyödyntämisen ehdoista ja palkkioista, joihin tämä hyödyntäminen oikeuttaa, määrätään kuitenkin esittäjien itsensä tai esittäjiä edustavien ammattijärjestöjen ja [INA:n] välisillä sopimuksilla. Näissä sopimuksissa on yksilöitävä erityisesti palkkioasteikko ja palkkioiden maksamistavat.

– –”

III  Pääasian tosiseikat

14.      INA on vuonna 1974 lailla perustettu kaupallinen valtion elin. Se vastaa kansallisen audiovisuaalisen perinnön säilyttämisestä ja vaalimisesta. Se säilyttää ”kansallisten yleisradioyhtiöiden” (kansallisten radio- ja televisioasemien) audiovisuaalisia arkistoja ja auttaa niiden hyödyntämisessä.

15.      Kuten olen jo edellä huomauttanut, PG ja GF ovat maailmankuulun jazzrumpalin, ZV:n, kaksi poikaa ja oikeudenhaltijaa. He väittävät, että INA piti ilman heidän lupaansa verkkosivustollaan tarjolla 26:ta videotallennetta ja yhtä äänitallennetta, joissa toistetaan heidän edesmenneen isänsä esityksiä. He nostivat INA:ta vastaan kanteen immateriaalioikeuskoodeksin L. 212-3 §:n perusteella, jonka mukaan esittäjän esityksen tallentaminen, kappaleen valmistaminen esityksestä ja esityksen välittäminen yleisölle edellyttävät esittäjän kirjallista lupaa.

16.      INA vetoaa vastineessaan siihen, että viestintävapautta koskevan lain 49 II §:ssä annetaan sille oikeus hyödyntää arkistoja sitä vastaan, että se maksaa esittäjille näitä edustavien ammattijärjestöjen kanssa tehdyissä kollektiivisissa sopimuksissa määritettyjä korvauksia. PG ja GF puolestaan väittävät muun muassa, että nämä säännökset, joissa poiketaan esittäjien suojasta, ovat ristiriidassa direktiivin 2001/29 säännösten kanssa.

17.      Tribunal de grande instance de Paris (Pariisin alioikeus, Ranska) määräsi 24.1.2013 antamallaan tuomiolla INA:n maksamaan PG:lle ja GF:lle 15 000 euroa korvauksena vahingosta, joka heille oli aiheutunut kyseessä olevasta esitysten luvattomasta hyödyntämisestä. Cour d’appel de Paris (Pariisin ylioikeus, Ranska) pysytti 11.6.2014 antamallaan tuomiolla ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion pääkohdat.

18.      Nämä kaksi tuomioistuinta etenkin katsoivat, että viestintävapautta koskevan lain 49 II §:n soveltaminen edellytti esittäjän etukäteen antamaa lupaa, kun taas INA ei ollut esittänyt näyttöä tällaisesta luvasta.

19.      Cour de cassation kuitenkin kumosi Cour d’appel de Paris’n tuomion 14.10.2015 antamallaan tuomiolla. Se katsoi, että Cour d’appel de Paris oli katsonut virheellisesti, että poikkeusjärjestelmän soveltaminen edellytti näyttöä siitä, että esittäjä oli antanut luvan esityksensä ensimmäiseen hyödyntämiseen, ja lisännyt näin lakiin edellytyksen, jota siihen ei sisältynyt. Tämän tuomion jälkeen Cour d’appel de Versailles (Versaillesin ylioikeus, Ranska) hylkäsi INA:n vaatimuksesta sitä vastaan esitetyt korvausvaatimukset.

20.      Käsitellessään oikeudenhaltijoiden viimeksi mainitusta tuomiosta tekemää valitusta Cour de cassation on epävarma Ranskan lainsäädännön yhteensopivuudesta unionin oikeuden kanssa ja direktiivin 2001/29 eri säännösten tulkinnasta.

21.      Cour de cassationin mukaan INA:han sovellettava erityisjärjestelmä ei kuulu minkään direktiivin 2001/29 5 artiklassa säädetyn, saman direktiivin 2 ja 3 artiklassa tarkoitettuja oikeuksia koskevan poikkeuksen ja rajoituksen piiriin. Cour de cassation myös katsoo, että unionin tuomioistuimen tuomiossa Soulier ja Doke(3) tekemää ratkaisua ei voida soveltaa käsiteltävässä asiassa. Kyseinen asia koski kappaleen valmistamista kirjoista, joiden painos oli loppunut. Vaikka onkin niin, että asiassa Soulier ja Doke kyseessä olleessa, kirjoja, joita ei ole enää saatavilla, koskevassa lainsäädännössä säädettiin poikkeuksesta tekijöille direktiivillä 2001/29 taattuun suojaan, INA:n hyväksi yleisen edun nimissä käyttöön otetulla järjestelmällä on tarkoitus sovittaa yhteen esittäjien oikeudet tuottajien oikeuksien kanssa samanarvoisina kyseisen direktiivin systematiikassa.

IV     Ennakkoratkaisupyyntö ja menettely unionin tuomioistuimessa

22.      Tässä tilanteessa Cour de cassation päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko [direktiivin 2001/29] 2 artiklan b alakohtaa, 3 artiklan 2 kohdan a alakohtaa ja 5 artiklaa tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sille, että [viestintävapautta koskevan lain], sellaisena kuin se on muutettuna 1.8.2006 annetun lain nro 2006-961 44 §:llä, 49 §:n II momentissa säädetyn kaltaisessa kansallisessa sääntelyssä säädetään [INA:ta], jolla on audiovisuaalisten arkistojen osalta kansallisten ohjelmayhtiöiden sisältöjen hyödyntämisoikeus, koskevasta poikkeussäännöstöstä, jonka mukaan esittäjien esitysten hyödyntämisen ehdoista ja niistä palkkioista, joihin tämä hyödyntäminen oikeuttaa, määrätään esittäjien itsensä tai esittäjiä edustavien työntekijäjärjestöjen ja [INA:n] välisillä sopimuksilla, joissa on erityisesti sovittava palkkioasteikosta ja palkkioiden maksamistavoista?”

23.      Kirjallisia huomautuksia esittivät Spedidam, INA, Ranskan hallitus ja Euroopan komissio. Ne esittivät myös suullisia lausumia 21.3.2019 pidetyssä istunnossa.

V       Asian tarkastelu

A       Alustava huomautus direktiivin 2001/29 ajallisesta soveltamisesta

24.      Ensinnäkin on syytä huomauttaa, että direktiivin 2001/29 10 artiklan 1 kohdassa säädetään, että direktiivin säännöksiä sovelletaan kaikkiin samassa direktiivissä tarkoitettuihin teoksiin ja muuhun aineistoon, jotka ovat 22.12.2002 tekijänoikeutta ja lähioikeuksia koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön suojaamia.

25.      Käsiteltävässä asiassa on riidatonta, että viimeinen kyseessä oleva tapaus todettiin 15.12.2009 ja että se liittyy esityksiin, jotka olivat jo kansallisen lainsäädännön suojaamia 22.12.2002. Tässä tilanteessa direktiiviä 2001/29 voidaan näin ollen soveltaa näihin toimiin,(4) eikä direktiivin soveltaminen vaikuta ennen 22.12.2002 toteutettuihin toimiin eikä ennen mainittua päivää hankittuihin oikeuksiin, kuten direktiivin 2001/29 10 artiklan 2 kohdassa täsmennetään.

B       INA:n asema ja toiminta

26.      Kuten edellä jo totesin, INA on vastannut ranskalaisten julkisten televisio- ja radioasemien lähetysten suojelemisesta, säilyttämisestä ja edistämisestä vuodesta 1949 lähtien. Sillä on siten tärkeä yleisen edun mukainen tehtävä, nimittäin suojella ja vaalia Ranskan audiovisuaalista perintöä.

27.      Tältä osin viestintävapautta koskevan lain 49 §:n mukaisesti INA:lla on oikeudet hyödyntää kansallisten yleisradioyhtiöiden audiovisuaalisten arkistojen otteita. Näitä oikeuksia käyttäessään se ottaa asianmukaisesti huomioon tekijänoikeuden tai lähioikeuksien haltijoiden ja siirronsaajien moraaliset ja taloudelliset oikeudet.

28.      INA ei alun perin pystynyt hyödyntämään joitain arkistoja, koska se havaitsi, että kyseessä olevien lähetysten tuotantoasiakirjoihin ei useinkaan sisältynyt kyseisten esittäjien kanssa tehtyjä työsopimuksia. Monissa tapauksissa lähetyksen siirtämiseen mahdollisesti annettu suostumus oli joko kadonnut, sitä ei voitu paikantaa helposti tai se ei ollut muutoin yksinkertaisesti saatavilla. Tällaisissa tapauksissa INA:n oli pakko hankkia kirjallinen lupa esittäjiltä tai heidän oikeuksiensa saajilta, joiden tunnistaminen ja löytäminen saattoi usein osoittautua vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.

29.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että jotta INA saattoi täyttää julkisen palvelun tehtävänsä, viestintävapautta koskevan lain 49 II §:ää muutettiin 1.8.2006 siten, että esittäjien arkistoitujen esitysten hyödyntämisen edellytykseksi asetettiin se, että INA on tehnyt sopimukset esittäjien tai esittäjiä edustavien järjestöjen kanssa.

C       INA:n hyväksi käyttöön otetun kaltaisen mekanismin pätevyys direktiivin 2001/29 valossa

1.     Direktiivin 2001/29 2 artiklan b alakohdan, 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan ja 5 artiklan sovellettavuus

30.      Käsiteltävässä asiassa on riidatonta, että toimet, joihin INA:n väitetään syyllistyneen, ovat direktiivin 2001/29 2 artiklan b alakohdassa ja 3 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettuja kappaleen valmistamista ja yleisön saataviin saattamista koskevia toimia siltä osin kuin se asetti kyseisen esittäjän esityksiä sisältäviä video- ja äänitallenteita saataviin verkkosivustollaan. Kuten unionin tuomioistuin on jo katsonut, ”suojatun aineiston saattamisella yleisön saataviin internetsivustolla ilman oikeudenhaltijoiden suostumusta loukataan tekijänoikeutta ja lähioikeuksia”, sellaisina kuin niitä suojataan direktiivissä 2001/29.(5)

31.      Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin myös huomauttaa, viestintävapautta koskevan lain 49 §:n II momentti ei kuulu niiden poikkeusten ja rajoitusten piiriin, joista jäsenvaltioilla on oikeus säätää direktiivin 2001/29 5 artiklan nojalla.(6) Tämän myöntävät kaikki kirjallisia huomautuksia esittäneet osapuolet.

2.     Direktiivin 2001/29 2 artiklan b alakohdan ja 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan tulkinta

32.      Direktiivin 2001/29 2 artiklan b alakohdassa ja 3 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetään, että jäsenvaltiot antavat esittäjille yksinoikeuden sallia tai kieltää suoraan tai välillisesti, millä keinolla ja missä muodossa tahansa tapahtuva kappaleen valmistaminen esitystensä tallenteiden osalta ja yksinoikeus sallia tai kieltää yleisön saataviin saattaminen esitystensä tallenteiden osalta.

33.      Tuomiossa Soulier ja Doke unionin tuomioistuin totesi, että tekijöille annettu vastaava suoja, joka koskee kappaleen valmistamista heidän teostensa osalta ja näiden teosten välittämistä yleisölle, on ymmärrettävä ”siten, ettei se koske ainoastaan direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdassa ja 3 artiklan 1 kohdassa taattujen oikeuksien nauttimista vaan se ulottuu myös mainittujen oikeuksien käyttämiseen”.(7) Unionin tuomioistuin lisäsi, että ”direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdalla ja 3 artiklan 1 kohdalla tekijöille taatut oikeudet ovat luonteeltaan ehkäiseviä siinä mielessä, että joka kerta, kun kolmas valmistaa teoksesta kappaleen tai välittää sen yleisölle, hänen on saatava siihen ensin teoksen tekijän suostumus”.(8) Unionin tuomioistuin kuitenkin katsoi – julkisasiamiehen esittämästä tulkinnasta poiketen(9) –, että ”direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdassa ja 3 artiklan 1 kohdassa [ei] täsmennetä sitä tapaa, jolla tekijän etukäteen antaman suostumuksen on ilmettävä, joten kyseisiä säännöksiä ei voida tulkita siten, että ne edellyttävät, että tällainen suostumus on välttämättä ilmaistava nimenomaisesti. On sitä vastoin katsottava, että mainituissa säännöksissä sallitaan myös suostumuksen ilmaiseminen implisiittisesti”(10) tiukasti määritellyin edellytyksin. Unionin tuomioistuin näet totesi, että kansallisen säännöstön oli sisällettävä menetelmä, jolla taataan esittäjien tosiasiallinen ja yksilöllinen tiedottaminen, ja että esittäjille annettujen kappaleen valmistamista ja yleisölle levittämistä koskevien oikeuksien nauttiminen ja käyttäminen eivät voi edellyttää minkään muodollisuuden noudattamista.(11)

34.      On selvää, että tämän direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdan ja 3 artiklan 1 kohdan tulkinnan olisi pädettävä ainakin analogisesti myös saman direktiivin 2 artiklan b alakohtaan ja 3 artiklan 2 kohdan a alakohtaan esittäjien osalta.

35.      Ensinnäkin näillä eri säännöksillä suojatut oikeudet on muotoiltu täysin samoin ja ehdottomin sanankääntein. Toiseksi, samalla tavalla kuin kirjallisten ja taiteellisten teosten suojaamisesta tehdyn Bernin yleissopimuksen(12) 5 artiklan 2 kappale – jonka mukaan kappaleen valmistamista ja yleisölle levittämistä koskevien oikeuksien nauttimisen ja käyttämisen ehdoksi ei saa asettaa mitään muodollisuuksia – tukee direktiivin 2001/29 2 artiklan a alakohdan ja 3 artiklan 1 kohdan tulkintaa, Genevessä 20.12.1996 tehdyn WIPOn esitys- ja äänitesopimuksen (jäljempänä WPPT) 20 artikla, johon sisältyy vastaava kielto, tukee direktiivin 2001/29 2 artiklan b alakohdan ja 3 artiklan 2 kohdan a alakohdan samanlaista tulkintaa.(13) Kolmanneksi tekijän oikeudet ja esittäjän oikeudet eivät ole hierarkkisessa suhteessa toisiinsa.(14)

36.      Samansuuntaisesti tämän direktiivin 2001/29 2 ja 3 artiklan tulkinnan kanssa on syytä huomauttaa, että tuomiossa Luksan unionin tuomioistuin myös katsoi, että ”unionin oikeutta on tulkittava siten, että siinä annetaan jäsenvaltioille mahdollisuus säätää olettamasta pääasiassa kyseessä olevien kaltaisten elokuvateoksen hyödyntämisoikeuksien (kappaleen valmistaminen, lähettäminen satelliitin kautta ja muu välittäminen yleisölle siten, että teos saatetaan yleisön saataville) luovuttamisesta elokuvateoksen tuottajalle sillä edellytyksellä, että tämä olettama ei ole kumoamaton, siten, että sillä suljettaisiin pois kyseisen teoksen pääohjaajan mahdollisuus sopia asiasta toisin”.(15) Tässä yhteydessä on myös tärkeää korostaa, kuten unionin tuomioistuin teki tuomiossa Soulier ja Doke, että ”olosuhteet, joissa implisiittinen suostumus voidaan hyväksyä, on määriteltävä tiukasti, jottei tekijän etukäteen antamaa suostumusta koskeva periaate jäisi itsessään vaikutuksettomaksi”.(16)

37.      Jos tuomiossa Luksan annettu vastaus koskee pelkästään elokuvateoksen tuottajaa, tämä johtuu ainoastaan kyseisen asian tosiseikoista. Lisäksi, jos on niin, että unionin tuomioistuin perusti kyseisessä tuomiossa esittämänsä päättelyn lähinnä vuokraus- ja lainausoikeuksista sekä tietyistä tekijänoikeuden lähioikeuksista henkisen omaisuuden alalla 12.12.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/115/EY 3 artiklan 4 ja 5 kohtaan, joissa säädettiin olettamasta, joka koskee vuokrausoikeuden luovuttamista elokuvan tuottajalle,(17) unionin tuomioistuimen tulkinta tästä tietyissä tilanteissa sovellettavasta luovutusolettamaa koskevasta periaatteesta on kuitenkin laajempi. Sitä on myös voitava soveltaa direktiivissä 2001/29 taattuihin oikeuksiin teoksen tyypistä riippumatta. Kuten unionin tuomioistuin tuomiossa Luksan huomautti, elokuvien tai multimediatuotteiden kaltaisten tuotteiden tuottamiseen vaadittavat investoinnit ovat nimittäin merkittäviä.(18) Tästä syystä, kuten unionin tuomioistuin yleisesti katsoi, ”direktiivin 2001/29 vuonna 2001 antaessaan – – unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ole ollut luopua luovutusolettaman kaltaisen käsitteen soveltamisesta kyseisessä direktiivissä säänneltyjen hyödyntämisoikeuksien yhteydessä”.(19)

38.      Edellä esitettyjen näkökohtien perusteella katson näin ollen, että suostumusmekanismia koskevaa olettamaa on lähtökohtaisesti voitava soveltaa myös audiovisuaalisen teoksen hyödyntämisoikeuksiin, kuten kappaleen valmistamista koskeviin oikeuksiin ja mihin tahansa muuhun oikeuteen välittää teos yleisölle tämän saataviin asettamista koskevin keinoin, sellaisina kuin niistä säädetään direktiivissä 2001/29.(20)

39.      Tämä pätee etenkin (verrattain) vanhaan audiovisuaaliseen aineistoon – kuten käsiteltävässä asiassa –, jonka osalta voi nyt olla vaikea tunnistaa asian kannalta merkityksellisiä asiakirjoja (olettaen, että sellaisia oli alun alkaenkaan olemassa), joissa esittäjä antaa suostumuksensa siihen, että toinen osapuoli hyödyntää kyseistä teosta. Merkityksellistä on myös se, että – aivan kuten asiassa Soulier ja Doke – kyseessä olevalla lainsäädännöllä pyritään tavoitteeseen, joka vastaa tietynlaista olettamaan perustuvaa tekijänoikeuden lisensointia ”kuluttajien ja koko yhteiskunnan kulttuuriin liittyvien etujen mukaisesti”.(21)

40.      Samanaikaisesti unionin tuomioistuimen on myös oltava neuvokas sen varmistamiseksi, ettei tällainen lainsäädäntöön sisältyvä olettama ole niin laaja, että se heikentää tehokkaasti oikeudenhaltijoilla olevan oikeuden yksinomaista luonnetta.

41.      Vaikka tuomiossa Luksan esitettyä olettaman käsitettä voidaan lähtökohtaisesti soveltaa myös käsiteltävässä asiassa, näiden kahden asian välillä on myös merkittäviä eroja. Yksi tärkeä asiaan Luksan liittyvä piirre on se, että siinä antamassaan tuomiossa unionin tuomioistuin totesi, että jäsenvaltioilla oli mahdollisuus antaa kansallista lainsäädäntöä, jossa säädetään olettamasta elokuvan vuokrausoikeuksien luovutuksesta elokuvan ohjaajalta tuottajalle, koska näin saavutettaisiin yksi direktiivin 2006/115 johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa mainituista tavoitteista eli se, että ”tuottaja voi saada takaisin sijoitukset, jotka se on tehnyt elokuvateoksen toteuttamista varten”.(22)

42.      Nämä perustelut eivät päde käsiteltävään asiaan, koska ZV:n ja INA:n välillä ei ollut aiempaa kaupallista suhdetta eikä etenkään voida katsoa, että INA kolmantena osapuolena olisi rahoittanut kyseisten esitysten tallentamisen. Lainsäädäntöön sisältyvän olettaman perustana käsiteltävässä asiassa on siten yksinkertaisesti yleisen edun käsite, nimittäin se, että olisi suotavaa, että televisio-ohjelmaperintöä voitaisiin joka tapauksessa hyödyntää tilanteissa, joissa esittäjien (tai heidän perillistensä) tosiasiallisen suostumuksen saaminen saattaisi muutoin osoittautua kohtuuttoman vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.

43.      Millä tahansa tämänkaltaisella tekijänoikeuslainsäädännöllä, joka pohjautuu olettamaan perustuvaa suostumusta koskevaan periaatteeseen, ei saa heikentää esittäjän yksinoikeutta, paitsi siltä osin kuin se on tarpeen lainsäädännön tavoitteen saavuttamiseksi. Ainoastaan tällaisissa tilanteissa voitaisiin sanoa, että kansallisessa lainsäädännössä noudatetaan suhteellisuusperiaatetta immateriaalioikeuksien suojan osalta.(23)

44.      Tältä osin on kuitenkin syytä huomauttaa, että viestintävapautta koskevan lain 49 §:ssä ilmeisestikin säädetään esittäjän oikeuksien siirtämisestä INA:lle implisiittisen suostumuksen perusteella ja siitä seuraa tällainen oikeuksien siirtyminen. Katson, että edellä jo esitetyistä syistä tämä merkitsisi käsiteltävän asian olosuhteissa suhteetonta puuttumista esittäjän oikeuksien yksinomaisuuteen. Unionin tuomioistuimen tuomiossa Soulier ja Doke(24) esittämästä päättelystä ilmenee nähdäkseni ainakin epäsuorasti, että tämänkaltaisten siirtojen on toimittava oikeasuhteisesti ja että niillä ei voida heikentää tämän oikeuden yksinomaisuutta, paitsi siltä osin se on selvästi tarpeen tämän tarkoituksen saavuttamiseksi.

45.      Juuri tämä on nähdäkseni ongelmana pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevassa kansallisessa lainsäädännössä, koska jos siinä olisi yksinkertaisesti otettu käyttöön eräänlainen implisiittinen tekijänoikeuden lisensointijärjestelmä INA:n hyväksi, tällainen järjestelmä vastaisi direktiivin 2001/29 vaatimuksia. Nykyisessä lainsäädännössä mennään paljon tätä pitemmälle, koska siinä ei säädetä implisiittisestä lisenssistä INA:n hyväksi vaan implisiittisestä suostumuksesta näiden esittäjien oikeuksien siirtämiseen. Näin ollen se suhteeton tapa, jolla kansallinen lainsäädäntö toimii, tekee siitä unionin oikeuden vaatimusten vastaisen.

VI     Ratkaisuehdotus

46.      Ehdotan näin ollen, että unionin tuomioistuin vastaa Cour de cassationin ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Tekijänoikeuden ja lähioikeuksien tiettyjen piirteiden yhdenmukaistamisesta tietoyhteiskunnassa 22.5.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/29/EY 2 artiklan b alakohtaa, 3 artiklan 2 kohdan a alakohtaa ja 5 artiklaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä 30.9.1986 annetun viestintävapautta koskevan lain (loi n° 86-1067 du 30 septembre 1986 relative à la liberté de communication), sellaisena kuin se on muutettuna 1.8.2006 annetun lain nro 2006-961 44 §:llä, 44 §:n II momentin kaltaiselle kansalliselle säännökselle siltä osin kuin siinä säädetään esittäjien oikeuksien siirtymisestä Institut national de l’audiovisuelille (Ranskan kansallinen audiovisuaalinen instituutti).


1      Alkuperäinen kieli: englanti.


2      EYVL 2001, L 167, s. 10.


3      Tuomio 16.11.2016 (C-301/15, EU:C:2016:878).


4      Ks. vastaavasti julkisasiamies Szpunarin ratkaisuehdotus Pelham ym. (C-476/17, EU:C:2018:1002, 21–24 kohta).


5      Tuomio 27.3.2014, UPC Telekabel Wien (C-314/12, EU:C:2014:192, 25 kohta).


6      Muistutettakoon, että direktiivin 2001/29 johdanto-osan 32 perustelukappaleesta ilmenee, että tämä luettelo poikkeuksista ja rajoituksista kappaleen valmistamista koskevaan oikeuteen ja yleisölle välittämistä koskevaan oikeuteen on tyhjentävä. Unionin tuomioistuin vahvistaa tämän säännöksen tyhjentävyyden (ks. vastaavasti tuomio 16.11.2016, Soulier ja Doke, C-301/15, EU:C:2016:878, 26 kohta ja tuomio 7.8.2018, Renckhoff, C-161/17, EU:C:2018:634, 16 kohta).


7      Tuomio 16.11.2016, Soulier ja Doke (C-301/15, EU:C:2016:878, 31 kohta).


8      Tuomio 16.11.2016, Soulier ja Doke (C-301/15, EU:C:2016:878, 33 kohta).


9      Ks. julkisasiamies Watheletin ratkaisuehdotus Soulier ja Doke (C-301/15, EU:C:2016:536, 38 ja 39 kohta).


10      Tuomio 16.11.2016, Soulier ja Doke (C-301/15, EU:C:2016:878, 35 kohta).


11      Ks. vastaavasti tuomio 16.11.2016, Soulier ja Doke (C-301/15, EU:C:2016:878, 43 ja 50 kohta).


12      Pariisin sopimuskirja 24.7.1971, sellaisena kuin se on muutettuna 28.9.1979 (jäljempänä Bernin yleissopimus).


13      WPPT hyväksyttiin Euroopan yhteisön puolesta 16.3.2000 tehdyllä neuvoston päätöksellä 2000/278/EY (EYVL 2000, L 89, s. 6). WPPT:n 20 artiklan mukaan ”tämän sopimuksen mukaisten oikeuksien nauttimisen ja käyttämisen ehdoksi ei saa asettaa mitään muodollisuuksia”. On turha muistuttaa, että ”on kiistatonta, että – kuten direktiivin 2001/29 johdanto-osan 15 perustelukappaleesta ilmenee – yhtenä tämän direktiivin tavoitteena on panna täytäntöön [unionin] velvoitteita, jotka unionilla on – – [WPPT:n] – – perusteella. [Kyseistä direktiiviä] – – on näin ollen tulkittava niin pitkälti kuin mahdollista [tämän sopimuksen] valossa” (tuomio 15.3.2012, SCF, C-135/10, EU:C:2012:140, 52 kohta). Samankaltainen määräys (17 artikla) sisältyy audiovisuaalisia esityksiä koskevaan Pekingin sopimukseen, jonka Maailman henkisen omaisuuden järjestö (WIPO) hyväksyi Pekingissä 24.6.2012. Euroopan unioni on allekirjoittanut kyseisen sopimuksen, mutta se ei ole tullut vielä voimaan.


14      Poikkeuksena moraaliset oikeudet. Ks. vastaavasti de Visscher, F. ja Michaud, B., Précis du droit d’auteur et des droits voisins, Bruxelles, Bruylant, 2000, nro 304.


15      Tuomio 9.2.2012 (C-277/10, EU:C:2012:65, 87 kohta). Kursivointi tässä.


16      Tuomio 16.11.2016 (C-301/15, EU:C:2016:878, 37 kohta).


17      EUVL 2006, L 376, s. 28.


18      Ks. vastaavasti tuomio 9.2.2012, Luksan (C-277/10, EU:C:2012:65, 83 kohta).


19      Tuomio 9.2.2012, Luksan (C-277/10, EU:C:2012:65, 85 kohta).


20      Ks. vastaavasti tuomio 9.2.2012, Luksan (C-277/10, EU:C:2012:65, 86 kohta), jossa unionin tuomioistuin katsoi, että ”luovutusolettamaa, sellaisena kuin siitä on alun perin säädetty vuokraus- ja lainausoikeuksien osalta direktiivin 92/100 2 artiklan 5 ja 6 kohdassa ja sellaisena kuin se on pääosin toistettu direktiivin 2006/115 3 artiklan 4 ja 5 kohdassa, on voitava soveltaa myös pääasiassa kyseessä olevien kaltaisiin elokuvateoksen hyödyntämisoikeuksiin (kappaleen valmistaminen, lähettäminen satelliitin kautta ja muu välittäminen yleisölle siten, että teos saatetaan yleisön saataville)”.


21      Tuomio 16.11.2016 (C-301/15, EU:C:2016:878, 45 kohta).


22      Tuomio 9.2.2012 (C-277/10, EU:C:2012:65, 79 kohta).


23      Ks. Euroopan unionin perusoikeuskirjan 17 artikla ja 52 artiklan 1 kohta.


24      Tuomio 16.11.2016 (C-301/15, EU:C:2016:878).