JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
NILS WAHL
16 päivänä huhtikuuta 2013 (1)
Asia C‑64/12
Anton Schlecker, toimimellä ”Firma Anton Schlecker”,
vastaan
Melitta Josefa Boedeker
(Ennakkoratkaisupyyntö – Hoge Raad der Nederlanden (Alankomaat))
Sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehty Rooman yleissopimus – Työsopimus – Sovellettava laki osapuolten lainvalinnan puuttuessa – Valtion, jossa työtä tavallisesti tehdään, laki – Mahdollisuus olla soveltamatta tätä lakia, kun liittymä toiseen valtioon on läheisempi – Ulottuvuus
I Johdanto
1. Unionin tuomioistuimelta on pyydetty nyt käsiteltävässä asiassa tulkintaa Roomassa 19 päivänä kesäkuuta vuonna 1980 allekirjoittamista varten avatun, sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Rooman yleissopimus)(2) 6 artiklan 2 kohdasta, jossa määrätään työsopimukseen sovellettavan lain määräytymisestä tilanteessa, jossa osapuolet eivät ole tehneet lainvalintaa. Hoge Raad der Nederlandenin (Alankomaat) nyt käsiteltävässä asiassa esittämät ennakkoratkaisukysymykset liittyvät riita-asiaan, jossa on tehty työskentelypaikan yksipuolinen muutos ja jossa asianosaisina ovat Boedeker, joka on Saksan kansalainen ja asuu Saksassa ja joka harjoitti ammattitoimintaansa yhtäjaksoisesti ja yksinomaisesti Alankomaissa yli 11 vuoden ajan, ja hänen työnantajansa Firma Anton Schlecker ‑yritys (jäljempänä Schlecker), jonka kotipaikka on Saksassa.(3)
2. Unionin tuomioistuinta pyydetään erityisesti lausumaan kyseisen määräyksen loppuosasta, jonka mukaan on mahdollista jättää soveltamatta lakia, joka määräytyy nimenomaisesti kyseisen määräyksen a ja b alakohdassa todettujen liittymien perusteella, tilanteessa, jossa ”kaikista olosuhteista ilmene[e], että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon”, ja näin ollen täydentämään asiassa Koelzsch annetussa tuomiossa(4) ja asiassa Voogsgeerd annetussa tuomiossa(5) todettua oikeuskäytäntöä. Vaikka yhteisöjen tuomioistuin onkin jo lausunut asiassa ICF antamassaan tuomiossa(6) Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 5 kohdan toisessa virkkeessä määrätyn niin sanotun yleisen ”poikkeuslausekkeen” soveltamisedellytyksistä ja vaikka sillä on jo myös ollut mahdollisuus tehdä asiassa Koelzsch ja asiassa Voogsgeerd annetuissa tuomioissa huomattavia täsmennyksiä 6 artiklan 2 kohdan a ja b alakohdan liittymäperusteiden hierarkiasta, siltä tiedustellaan nyt ensimmäistä kertaa erityisesti työsopimuksia koskevan niin sanotun syrjäyttämislausekkeen (englanniksi escape clause)(7), joka sisältyy kyseisen määräyksen loppuosaan, ulottuvuudesta.
3. Kysymys on ehdottomasti merkityksellinen,(8) sillä se liittyy työntekijöiden kansainvälisen liikkuvuuden yhteydessä problematiikkaan, joka on noussut esille tietyissä työsuhteita koskevissa riita-asioissa. Kansallisten tuomioistuinten tässä yhteydessä omaksumien ratkaisujen kirjavuus osoittaa lisäksi, että kyse on arkaluonteisesta tulkintakysymyksestä. Nyt käsiteltävässä asiassa on tarpeellista soveltaa lähestymistapaa, jossa otetaan huomioon samanaikaisesti ratkaisujen ennustettavuutta ja oikeusvarmuutta koskevat vaatimukset, jotka olivat kyseisten sääntöjen antamisen taustalla,(9) mutta myös läheisyyttä ja työntekijän suojelua koskevat velvoitteet, joille on Rooman yleissopimuksen laatijoiden toiveiden mukaisesti(10) ja laajemmin unionin tuomioistuimen yleisemmin omaksumien linjausten mukaisesti(11) annettava tietty painoarvo.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
4. Rooman yleissopimuksen 3 artiklan otsikkona on ”Valinnanvapaus”, ja sen sanamuoto on seuraava:
”1. Sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, jonka osapuolet ovat valinneet (lakiviittaus). Lakiviittauksen on oltava nimenomainen, tai sen on käytävä riittävän selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista. Osapuolet voivat määrätä valitsemansa lain sovellettavaksi koko sopimukseen tai vain osaan siitä.
– –”
5. Lakiviittauksen puuttuessa Rooman yleissopimuksen 4 artiklassa määrätään kaikkiin sopimuksiin sovellettavasta yleisestä perusteesta sovellettavan lain määräämiseksi eli sen valtion lain soveltamisesta, johon sopimus läheisimmin liittyy, ja määräyksessä luetellaan tiettyjä erityiskriteerejä, joiden perusteella voidaan olettaa, mihin valtioon sopimuksella on tällainen liittymä. Kyseisen artiklan sanamuoto on seuraava:
”1. Jollei sopimukseen sovellettavaa lakia ole valittu 3 artiklan määräysten mukaisesti, sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy. – –
– –
5. Mitä 2 kohdassa määrätään, ei sovelleta, jos luonteenomaista suoritusta ei voida määritellä. Edellä 2, 3 ja 4 kohdassa määrätyillä oletuksilla ei ole merkitystä, jos kaikista olosuhteista ilmenee, että sopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon.”
6. Rooman yleissopimuksen 6 artiklassa määrätään erityisistä lainvalintasäännöistä, jotka liittyvät työsopimuksiin ja joilla poiketaan 3 ja 4 artiklaan sisältyvistä yleisistä säännöistä sekä jotka koskevat sovellettavan lain valinnan vapautta ja sovellettavan lain määräämisperusteita lakiviittauksen puuttuessa. Artiklan sanamuoto on seuraava:
”1. Sen estämättä, mitä 3 artiklassa määrätään, työsopimukseen otettu lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin tämän artiklan 2 kohdan nojalla.
2. Sen estämättä, mitä 4 artiklassa määrätään, ja sikäli kuin 3 artiklan mukaista lakiviittausta ei ole, työsopimuksiin sovelletaan:
a) sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi, vaikka hänet on väliaikaisesti lähetetty työhön toiseen valtioon, tai
b) sen toimipaikan sijaintivaltion lakia, joka on ottanut työntekijän työhön, jos hän ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa,
jollei kaikista olosuhteista ilmene, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia.”
III Tosiseikat ja pääasia
7. Schlecker on Saksan oikeuden mukaan perustettu yhtiö, jonka toimiala on terveys- ja kauneustuotteiden myynti. Sen kotipaikka on Saksassa, mutta sillä on lukuisia sivumyymälöitä useissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa.
8. Boedeker, joka on Saksan kansalainen ja asuu Saksassa, työskenteli Schleckerin palveluksessa ensimmäisen työsopimuksensa perusteella Saksassa 1.12.1979–1.1.1994.
9. Uuden, 30.11.1994 tehdyn sopimuksen perusteella Boedeker työskenteli Schleckerille 1.3.1995 alkaen vuoden 2006 kesään saakka jakelusta vastaavan henkilön tehtävissä (Geschäftsführerin/Vertrieb) vastaten koko Alankomaiden alueesta, ja hän työskenteli näiden tehtävien perusteella tosiasiallisesti Alankomaissa.
10. Schlecker ilmoitti 19.6.2006 päivätyllä kirjeellä Boedekerille, että hänen toimensa Alankomaiden alueesta vastaavana henkilönä lakkautettaisiin 30.6.2006 alkaen, ja pyysi häntä ottamaan vastaan samoilla sopimusehdoilla tarkastusyksikön päällikön tehtävät (Bereichsleiterin Revision) Dortmundissa Saksassa 1.7.2006 alkaen.
11. Vaikka Boedeker oli riitauttanut tämän yksipuolisen työskentelypaikan muutoksen (Änderungskündigung) 4.7.2006, hän ilmoittautui Dortmundin työpaikalla aloittaakseen alueellisen vastaavan tehtävät.
12. Hän ilmoitti 5.7.2006 keskeyttävänsä työnsä sairauden vuoksi.
13. Hän sai saksalaisesta sairaskassasta etuuksia 16.8.2006 lukien.
14. Tämän jälkeen asianosaisten välillä oli erilaisia oikeudenkäyntejä.
15. Eräässä niistä Kantonrechter te Tiel totesi antamalla ratkaisun pääasiassa, että Boedekerin vaatimusten mukaisesti hänen ja Schleckerin väliseen työsopimukseen sovelletaan Alankomaiden lainsäädäntöä, ja päätti kyseisen työsopimuksen 15.12.2007 lukien ja myönsi Boedekerille bruttomäärältään 557 651,52 euron suuruisen korvauksen.
16. Gerechtshof te Arnhem, johon Schlecker teki valituksen, pysytti 15.12.2009 antamallaan tuomiolla Kantonrechter te Tielin tuomion sopimukseen sovellettavan lain määräytymisen osalta. Se totesi muun muassa, että asianosaiset eivät olleet työsopimuksen tekemisen ajankohtana tietoisia – ainakaan riittävästi – työsopimuksen mahdollisesta rajatylittävästä näkökulmasta ja että tosiseikkoja ei voitu jälkikäteen tulkita siten, että ne viittaisivat Saksan lainsäädännön hiljaiseen valitsemiseen. Kyseinen tuomioistuin katsoi lisäksi, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan nojalla Schleckerin ja Boedekerin väliseen työsopimukseen oli lähtökohtaisesti sovellettava Alankomaiden lainsäädäntöä ja että Schleckerin esittämät eri seikat eivät viitanneet sellaisiin olosuhteisiin, joiden perusteella voitaisiin katsoa, että työsopimus liittyi läheisemmin Saksaan kuin Alankomaihin.
17. Hoge Raad der Nederlanden, jonka käsiteltävänä on kassaatiovalitus Gerechtshof te Arnhemin lopullisesta tuomiosta, on todennut työsopimukseen sovellettavasta laista, että sillä on epäilyksiä siitä, kuinka Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan loppuosaan sisältyvän sen lausekkeen ulottuvuutta on tulkittava, jossa sallitaan olla soveltamatta lakia, joka määräytyy kyseisen yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a ja b alakohdassa nimenomaisesti todettujen liittymäperusteiden perusteella, tilanteessa, jossa kaikista olosuhteista ilmenee, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon.
IV Ennakkoratkaisukysymykset ja menettely unionin tuomioistuimessa
18. Hoge Raad der Nederlanden on tässä tilanteessa päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että jos työntekijä työskentelee työsopimuksen perusteella paitsi tavallisesti myös pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti samassa maassa, kaikissa tapauksissa on sovellettava kyseisen maan lainsäädäntöä, vaikka kaikki muut olosuhteet viittaavat siihen, että työsopimus liittyy läheisesti toiseen maahan?
2) Edellyttääkö 1 kysymykseen annettava myöntävä vastaus sitä, että työsopimuksen tekemisajankohtana tai ainakin työn alkaessa työnantajan ja työntekijän tarkoituksena on ollut se, että työtä tehdään pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti samassa maassa, tai että työnantaja ja työntekijä ovat ainakin olleet tietoisia tästä?”
19. Pääasian vastapuoli, Alankomaiden kuningaskunta, Itävallan tasavalta sekä Euroopan komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia. Suullisen käsittelyn pitämiseksi ei ole esitetty yhtään vaatimusta.
V Oikeudellinen arviointi
20. Jotta voidaan vastata kansallisen tuomioistuimen esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin, jotka koskevat pääasiallisesti Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan toiseen alakohtaan sisältyvän poikkeuksen ulottuvuutta, on mielestäni tarpeellista tehdä joitakin täsmennyksiä siihen, mikä on mielestäni kyseisellä yleissopimuksella käyttöön otetun, työsopimuksiin sovellettavan lain määrittämiseen liittyvän mekanismin, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, rakenne.
A Rooman yleissopimuksessa määrätyn työsopimuksiin sovellettavan lain määräämistä koskevan mekanismin rakenne
21. Muistutan, että Rooman yleissopimuksen 3 artiklan mukaan määritettäessä sopimussuhteisiin sovellettavaa lakia osapuolten tahdon autonomian periaate on määräävä. Osapuolten valinnan puuttuessa kyseisen yleissopimuksen 4 artiklassa määrätään perusteeksi ja yleisperiaatteeksi(12) sovellettavaa lakia määritettäessä peruste, joka koskee sen maan lakia, ”johon sopimus läheisimmin liittyy”, ja tähän kriteeriin liitetään tiettyjä olettamia 2–4 kohdassa. Kyseisen 4 artiklan 5 kohdassa määrätään poikkeuslausekkeesta, jossa sallitaan näiden olettamien soveltamatta jättäminen. Nämä lainvalintasäännöt on ymmärrettävä abstrakteina ja neutraaleina siten, että niiden tarkoituksena ei ole suosia tiettyä sopimusosapuolta toisen kustannuksella. Kyseeseen tulevien lakien sisältöä ei näin ollen oteta huomioon sovellettavan lain määräytymisessä.
22. Rooman yleissopimuksessa määrätään kuitenkin samalla tavoin kuin kuluttajasopimuksiin sovellettavan lain määräytymisestä (5 artikla) sen 6 artiklassa työsopimuksia koskevista erityisistä lainvalintasäännöistä. Rooman yleissopimuksen laatijoiden tavoitteleman päämäärän mukaisesti(13) on siksi yleisesti katsottu, että toisin kuin kyseisen yleissopimuksen 3 ja 4 artiklassa määrätyt yleissäännöt asianomaiset lainvalintasäännöt eivät ole täysin neutraaleja, vaan ne on laadittu työntekijän suojelua koskevan ajatuksen pohjalta. Unionin tuomioistuin on näin ollen katsonut ottamalla tukea Brysselin yleissopimusta tulkittaessa määritetyistä periaatteista, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan tavoitteena on työntekijän riittävän suojelun varmistaminen.(14)
23. Tämä erityisyys ilmenee kyseisen yleissopimuksen 6 artiklassa kahdesta keskeisestä seikasta.
24. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa määrätään ensinnäkin huomattavasta rajoituksesta tahdon autonomian periaatteeseen. Kyseisessä määräyksessä määrätään, että poikkeuksena 3 artiklaan sopimusosapuolet eivät voi sopimuksellaan viedä työntekijältä niillä pakottavilla säännöksillä annettua suojaa, joista säädetään laissa, jota sovellettaisiin työsopimukseen lakiviittauksen puuttuessa. Jos tuomioistuimen käsiteltävänä on sopimus, jonka osalta osapuolet ovat määrittäneet valintansa sopimukseen sovellettavasta laista, tuomioistuimen on ensiksi määritettävä, mikä on laki, jota työsopimukseen sovellettaisiin kyseisen 6 artiklan 2 kohdassa määritettyjen kriteerien perusteella lakiviittauksen puuttuessa, ja tutkittava tämän jälkeen, sisältyykö tähän lakiin pakottavia säännöksiä työntekijän suojaksi, ja lopuksi sovellettava näistä niitä, jotka ovat edullisempia työntekijöille kuin valitun lain merkitykselliset säännökset, jolloin viimeksi mainittua lakia sovelletaan muilta osin.
25. Mielestäni tässä määräyksessä ilmaistaan erityisesti Rooman yleissopimuksen laatijoiden tavoite(15) suojella työntekijöitä, joiden on perinteisesti katsottu olevan sosiaalisesti ja taloudellisesti heikompi osapuoli. Kun otetaan huomioon työsuhteelle ominainen alisteisuussuhde, työntekijän näkökulmasta on olemassa riski, että työnantaja pakottaa soveltamaan sellaisen maan lakia, jolla ei ole objektiivista yhteyttä työntekijän ja työnantajan välisen sopimussuhteen todellisuuteen.
26. Kuten on voitu korostaa, työsopimuksien osalta määrätty liittymä on läheisyyteen perustuva liittymä, sillä Rooman yleissopimuksessa pyritään määrittämään valtio, johon työsopimus läheisimmin liittyy.(16) Tavoitteena ei ole suosia järjestelmällisesti työntekijää vaan pikemminkin suojella häntä saattamalla sovellettaviksi sen lain pakottavat säännökset, joka vastaa merkittävintä liittymää, eli sosiaalisen ympäristön, jossa työsuhde toteutuu, laki. (17)
27. Näin ollen tilanteessa, jossa osapuolet ovat tehneet valinnan työsopimukseen sovellettavasta laista, tuomioistuimen on varmistettava, että tällä lailla ei poisteta työntekijältä oikeussuojaa, joka varmistetaan sen lain pakottavissa säännöksissä, johon työsopimuksella on lähin yhteys, eli lain, joka voidaan katsoa olevan ”objektiivisesti sovellettavissa”.
28. Toiseksi Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa määritetään erityiset liittymäperusteet, jotka mahdollistavat sopimukseen sovellettavan lain määrittämisen tilanteessa, jossa osapuolet eivät ole tehneet lainvalintaa.
29. Nämä perusteet ovat joko sen valtion laki, ”jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi” (6 artiklan 2 kohdan a alakohta), tai tällaisen paikan puuttuessa ”sen toimipaikan sijaintivaltion laki, joka on ottanut työntekijän työhön” (6 artiklan 2 kohdan b alakohta), ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on täsmennetty, että ensimmäinen peruste on otettava huomioon ensisijaisesti.(18) Mainitussa 2 kohdassa määrätään lisäksi, ettei näitä kahta liittymäperustetta sovelleta, jos kaikista olosuhteista ilmenee, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia.(19)
30. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan sanamuodosta ilmenee näin ollen, että kansallisen tuomioistuimen, jonka määritettävänä on sopimukseen sovellettava laki, on sopimuspuolten lainvalinnan puuttuessa läheisyysperiaatteen mukaisesti määritettävä, mikä on se laki, joka liittyy objektiivisesti läheisimmin sopimukseen.
31. Tämän tehdäkseen tuomioistuimen on määritettävä paikkakunta, jolla sen mukaan on sopimussuhteen painopiste, soveltamalla 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa (paikkakunta, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee) ja b alakohdassa (paikkakunta, jossa työntekijä on otettu töihin) määritettyjä perusteita, mutta ei ainoastaan niitä, sillä kyseisen artiklan sanamuodosta ilmenee selvästi, että tuomioistuin voi jättää huomiotta kyseisissä määräyksissä määritetyt liittymät, jos kaikista olosuhteista ilmenee, että työsopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon.
32. Toisin kuin on todettu Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan yhteydessä, heikomman osapuolen suojelua koskeva periaate ei aseta tuomioistuimelle silloin, kun sovelletaan sovellettavan lain määräytymisperusteita, joista määrätään saman artiklan 2 kohdassa, velvollisuutta verrata jäsenvaltioiden kyseessä oleviin lakeihin sisältyvien pakollisten säännösten sisältöä ja soveltaa lakia, joka käsiteltävän asian erityisolosuhteiden perusteella näyttää suotuisimmalta. Favor laboratoris -periaatteen noudattaminen taataan soveltamalla sen lain pakottavia säännöksiä, joka liittyy läheisimmin työsopimukseen, eikä välttämättä sen lain säännöksiä, joka vaikuttaa suotuisimmalta työntekijälle.(20) Katson nimittäin, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan on vastattava samanaikaisesti kahteen tavoitteeseen, toisin sanottuna yhtäältä huoleen työntekijän riittävästä suojelusta, mikä läheisyysperiaatteen nojalla suosii sen valtion määrittämistä, johon työsopimus läheisimmin liittyy, ja toisaalta tavoitteeseen oikeusvarmuudesta, joka toteutuu määrittämällä perusteet, joiden perusteella voidaan määrittää sopimukseen sovellettava laki lainvalinnan puuttuessa.
33. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan molemmissa kohdissa tarkoitettujen tilanteiden havainnollistamiseksi viittaan esimerkkinä tilanteeseen, jossa Ruotsiin sijoittautuneen yhtiön ja Luxemburgissa asuvan henkilön välinen työsopimus on tehty Luxemburgissa ja täytetty siellä tavallisesti ja yhtäjaksoisesti.
34. Kuvitellaan aivan ensiksi, että osapuolet ovat Rooman yleissopimuksen 3 artiklaan perustuvien edellytysten mukaisesti valinneet nimenomaisesti ja riittävän selvästi Ruotsin lain soveltamisen työsopimukseen. Tästä lainvalinnasta huolimatta voidaan katsoa, että jos otetaan huomioon 2 kohdassa todetut kriteerit, objektiivisesti sovellettava laki on Luxemburgin oikeus. Jos syntyy riita esimerkiksi työntekijän irtisanomisesta, asiaa käsittelevän tuomioistuimen on näin ollen määritettävä vertailemalla riitaan suoraan liittyviä normeja, sisältyykö Luxemburgin oikeuteen työntekijää suojelevia pakottavia säännöksiä, jotka ovat edullisempia kuin Ruotsin oikeuteen sisältyvät säännökset, esimerkiksi säännöksiä, joissa säädetään irtisanomisajasta tai korvausten määräämisestä irtisanomistilanteessa. Jos tällaisia säännöksiä on, tuomioistuimen on pidättäydyttävä soveltamasta Ruotsin oikeuden merkityksellisiä säännöksiä Luxemburgin oikeuden hyväksi. Päinvastaisessa tilanteessa Ruotsin oikeutta on edelleen sovellettava, sillä työsopimuksen osapuolet voivat aina sopia, että työntekijään sovelletaan hänelle edullisempia oikeussäännöksiä.
35. Jos osapuolet eivät sen sijaan ole määrittäneet nimenomaisesti ja selvästi, että ne valitsevat tietyn lain soveltamisen, on sovellettava 6 artiklan 2 kohdassa määritettyjen perusteiden mukaisesti objektiivisesti määrittyvää lakia, toisin sanottuna Luxemburgin oikeutta, joka on joka tapauksessa sovellettavissa. Tässä tilanteessa työntekijä ei voi vedota ruotsalaisten säännösten, jotka olisivat hänelle mahdollisesti edullisempia, soveltamiseen.
36. Lopuksi haluaisin korostaa, että vaikka sopimukseen sovellettavan lain määräytymistä koskevissa säännöissä otetaan huomioon työsuhteen erityisyys, näiden sääntöjen ei mielestäni tule johtaa siihen, että työntekijään sovelletaan kaikissa tilanteissa ja riidan luonteesta riippumatta kansallista lakia, joka on kaikista kyseeseen tulevista jäsenvaltioiden laeista tapauksen erityisolosuhteissa edullisin. Toisin kuin voidaan ensi näkemältä päätellä edellä mainitussa asiassa Koelzsch ja edellä mainitussa asiassa Voogsgeerd annettujen tuomioiden(21) perustana olevien tosiseikkojen perusteella, unionin tuomioistuin on katsonut, että ”tämän valtion oikeudessa säädettyjen työntekoa koskevien suojelusääntöjen noudattaminen on mahdollisuuksien mukaan taattava” selvästi ilmaistun ”riittävän” suojelun takaamisen eikä välttämättä niinkään työntekijän optimaalisen tai ”häntä suosivan” suojelun näkökulmasta, ja unionin tuomioistuin on näin todetessaan saanut inspiraationsa toteamuksista, jotka se oli jo tehnyt tulkitessaan Brysselin yleissopimuksessa vahvistettuja sääntöjä tuomioistuimen toimivallasta.
37. Toisenlainen tulkinta loukkaisi mielestäni huomattavasti oikeusvarmuutta ja haittaisi niiden ratkaisujen ennustettavuutta, jotka tehdään työsopimukseen sovellettavan lain määrittämistä koskevan mekanismin perusteella, koska riidan luonteen ja sen ajankohdan, jolloin tuomioistuimen on annettava asiassa ratkaisu, perusteella laki, joka voidaan määritellä edullisemmaksi, ei välttämättä olisi sama. Tässä yhteydessä ei voida nimittäin unohtaa, että työsopimus voi sen tekemispaikan, sopimuksen tehneiden osapuolten kansallisuuden tai kotipaikan perusteella taikka työskentelypaikkojen monilukuisuuden perusteella mahdollisesti liittyä useisiin maihin.(22) Lisäksi tuomioistuimen velvoittaminen vertailemaan työntekijää suojelevia säännöksiä voi johtaa tehtävään, joka ei ole ainoastaan erityisen vaikeaa vaan myös hyvin sattumanvaraista. Kun otetaan huomioon Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan liityntäsääntöjen abstrakti luonne, on vaikeaa määrittää a priori, mikä on laki, joka lopulta näyttäytyy edullisempana.
38. Katson lisäksi, että vaikka Rooman yleissopimuksessa määritettyjen sääntöjen tarkoitus on ensisijaisesti välttää, että työntekijöiden haitaksi syntyy tilanteita, jotka muistuttavat ”law shopping” -ilmiötä, niiden ei myöskään tule johtaa työntekijän eduksi koituvaan rajoittamattomaan mahdollisuuteen valita aineelliset säännöt, jotka työntekijä katsoo sovellettaviksi, ja johtaa näin ollen huomattavaan epävarmuuteen sovellettavan lain määrittämisessä.
39. Tarkastelen ennakkoratkaisukysymyksiä ottamalla huomioon nämä toteamukset.
B Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys
40. Kansallinen tuomioistuin haluaa saada ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään selvennystä siihen, mikä merkitys on annettava Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa määritetylle liittymäperusteelle, kun otetaan huomioon tuomarille kyseisen määräyksen lopussa annettu mahdollisuus määrittää työsopimukseen sovellettavaksi laiksi sen maan laki, joka liittyy läheisimmin kyseiseen sopimukseen. Kansallinen tuomioistuin haluaa erityisesti tietää, mitkä ovat viimeksi mainitun määräyksen ulottuvuus ja sen soveltamisen kriteerit tilanteessa, jossa työntekijä työskentelee työsopimuksen perusteella tavallisesti, pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti yhdessä ja samassa maassa.
1. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan toiseen alakohtaan sisältyvän säännön ulottuvuus
41. Unionin tuomioistuimen on nyt käsiteltävässä asiassa otettava kantaa keskusteluun,(23) joka on jo vanha niin oikeustieteessä kuin tietyissä kansallisissa tuomioistuimissakin ja joka koskee Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa määritettyjen liittymäperusteiden nivoutumista yhteen kyseisen määräyksen loppuosassa toistetun syrjäyttämislausekkeen kanssa.
42. Kyse on käytännössä kahdesta vastakkaisesta käsityksestä. Ensimmäisen käsityksen mukaan näiden kahden määräyksen välillä on periaate-poikkeus-suhde, minkä perusteella sen tarkastelu, onko mahdollisesti olemassa läheisempi liittymä johonkin toiseen valtioon, voidaan tehdä vain poikkeuksellisessa tilanteessa, toisin sanottuna silloin, kun kaikkien olettamien perusteella määräytyy laki, joka on täysin soveltumaton sopimukseen. Toisen tulkinnan mukaan kyseisten määräysten välillä ei ole hierarkkista suhdetta ja tuomioistuimella on tietty harkintavalta sen määrittämiseksi, mikä laki liittyy läheisimmin kyseiseen sopimukseen.
43. Jotta voidaan ymmärtää hyvin keskustelun näkökulmat ja selventää tulkintaehdotustani, esitän konkreettisen esimerkin, joka muistuttaa nyt käsiteltävää asiaa. Viittaan sellaiseen tilanteeseen, jossa Ranskassa on tehty sopimus ranskalaisen yhtiön ja Ranskan kansalaisen välillä ja jossa olisi kaikkein todennäköisimpää, että kyseisen sopimuksen perusteella tehtäisiin työtä Ranskassa, mutta jossa sopimuksen perusteella tehdäänkin – lähettämällä henkilö hyvin pitkäaikaisesti (yli 10 vuoden ajan) Saudi-Arabiaan – pääasiallisesti ja jatkuvasti töitä kyseisessä maassa. Jos hyväksytään ajatus, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan loppuosaan sisältyvää poikkeuslauseketta voidaan soveltaa ainoastaan täysin toissijaisesti ja poikkeuksellisesti, toisin sanottuna silloin, kun liittymä työsopimuksen täyttämispaikkaan on täysin asiaankuulumaton – mistä ei selvästi ole kyse silloin, kun työtä tehdään pitkäjaksoisesti yhdessä ja samassa paikassa –, olisi epäilyksettä sovellettava saudiarabialaista lakia. Jos sen sijaan hyväksytään ajatus, että myös tilanteessa, jossa sopimuksen täyttämispaikka on erityisen helppo määritellä, tuomioistuimella on oikeus tutkia, liittyykö kyseinen sopimus mahdollisesti läheisemmin johonkin toiseen valtioon, vastaus on huomattavasti vähemmän itsestään selvä, sillä vaikka työtä tehtiin tavallisesti Saudi-Arabiassa, työsopimukseen liittyvät useat seikat viittaavat pikemminkin siihen, että sovellettavaksi laiksi on määritettävä Ranskan laki.
44. Olen seuraavista syistä sitä mieltä, että on sovellettava jälkimmäistä tulkintaa.
45. Ensiksikin se, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa määrättyä sääntöä, jonka mukaan osapuolten ilmaiseman lainvalinnan puuttuessa on sovellettava sopimuksen täyttämispaikan lakia, on edellä mainitussa asiassa Koelzsch ja edellä mainitussa asiassa Voogsgeerd annettujen tuomioiden oppien mukaisesti sovellettava laajasti, ei tarkoita samanaikaisesti sitä, että kyseisen 6 artiklan 2 kohdan loppuosaan sisältyvä turvalauseke on sovellettavissa vain poikkeuksellisesti taikka että tilanteessa, jossa työn tavallisesta suorituspaikasta ei ole mitään epäilyksiä, se ei olisi sovellettavissa ollenkaan.
46. Muistutan, että unionin tuomioistuin totesi edellä mainitussa asiassa Koelzsch antamassaan tuomiossa ainoastaan, että sikäli kuin Rooman yleissopimuksen 6 artiklan tavoitteena on varmistaa työntekijän riittävä suojelu, tämä määräys on ymmärrettävä siten, että sillä taataan työnantajan kotipaikan valtion lain sijasta pikemminkin sen valtion lain soveltaminen, jossa työntekijä harjoittaa ammattitoimintaansa.(24) Unionin tuomioistuin on päätellyt tällä perusteella, että kyseisen artiklan 2 kohdan a alakohdassa määrättyä perustetta, joka koskee valtiota, jossa työntekijä ”tavallisesti työskentelee”, on tulkittava laajasti, kun taas saman artiklan 2 kohdan b alakohdassa määrättyä perustetta, joka koskee sen toimipaikan sijaintipaikkakuntaa, ”joka on ottanut työntekijän työhön”, on sovellettava, jos asiaa käsittelevä tuomioistuin ei kykene selvittämään, missä valtiossa työtä tavallisesti tehdään.(25)
47. Mielestäni edellä mainitussa asiassa Voogsgeerd annetussa tuomiossa omaksuttiin samanlainen lähestymistapa, kun unionin tuomioistuin muistutti, että perustetta, joka koskee paikkaa, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee, on sovellettava ensisijaisesti.(26)
48. Korostan lisäksi, että asiat, joissa kyseiset tuomiot annettiin, koskivat nimenomaisesti tilanteita, joissa osapuolet olivat valinneet tietyn valtion lain (Luxemburgin lain) soveltamisen, mutta ilmeni, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan nojalla objektiivisesti sovellettavaan lakiin sisältyi sellaisia pakottavia sääntöjä, joilla suojeltiin työntekijöitä enemmän kuin alun perin valitun lain säännöksissä. Ensiksi mainitussa asiassa väitettiin, että henkilöstön edustuselimen, johon Koelzsch kuului, jäsenten erottamiseen sovellettavat saksalaiset säännökset antoivat työntekijöille enemmän suojaa. Toisessa asiassa Voogsgeerdin vahingonkorvausvaatimukseen hänen ja hänen entisen työnantajansa välisen merimiesten työsopimuksen väitetystä päättämisestä väärinkäyttönä pidettävällä tavalla sovellettiin Luxemburgin lain nojalla kolmen kuukauden määräaikaa, joka ei olisi ollut mahdollinen ja joka olisi ollut jopa lainvastainen Belgiassa sovellettavan lain nojalla.
49. Vaikka asioissa Koelzsch ja Voogsgeerd annetuissa tuomioissa vahvistetusta oikeuskäytännöstä seuraa selvästi, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa määriteltyä liittymäperustetta, toisin sanottuna liittymää työsopimuksen tavalliseen täyttämispaikkaan, on – jos vain mahdollista – suosittava suhteessa liittymäperusteeseen, josta on määrätty 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa ja joka on työhönottopaikkakunta,(27) tästä ei kuitenkaan seuraa sen sijaan, että kyseisen 6 artiklan 2 kohdan loppuosaan sisältyvän lausekkeen soveltaminen niin ikään marginalisoituu siten, että tuomioistuin voisi tukeutua siihen ainoastaan täysin poikkeuksellisissa tilanteissa.
50. Mielestäni unionin tuomioistuimen hyväksymä niiden perusteiden hierarkia, jotka on otettava huomioon sovellettavan lain määräämiseksi, koskee ainoastaan Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a ja b alakohdassa tarkoitettuja liittymäperusteita, toisin sanottuna sopimuksen täyttämispaikkaa ja paikkaa, jossa henkilö on otettu työhön, eikä tuomioistuimen mahdollisuutta soveltaa kyseisen 6 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan nojalla sen valtion lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy.
51. Vaikka tuomioistuimen on siis tietyn ennustettavuuden takaamiseksi määritettävä sopimukseen sovellettava laki viittaamalla Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan ensimmäiseen alakohtaan sisältyviin liittymäperusteisiin ja erityisesti kyseisen 2 kohdan a alakohdassa todettuun työn suorittamispaikkaa koskevaan liittymäperusteeseen, katson, että tuomioistuin voi kuitenkin aina saman kohdan toisen alakohdan selvän sanamuodon mukaisesti arvioida, että kyseistä lakia on jätettävä soveltamatta, jos on olemassa läheisempi liittymä toiseen valtioon. Viimeinen määräys on mielestäni ymmärrettävä avoimena lainvalintasääntönä, jolla voidaan syrjäyttää sekä työn tavallisen tekemispaikan laki että sen paikan laki, jossa henkilö on otettu työhön.(28) Haluaisin lisäksi korostaa, että unionin tuomioistuin on nimenomaisesti todennut edellä mainitussa asiassa Voogsgeerd antamansa tuomion 51 kohdassa, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi joka tapauksessa ottaa huomioon muita työsuhteeseen liittyviä seikkoja silloin, kun on selvää, että ne seikat, jotka koskevat kumpaakin mainitussa artiklassa määrättyä liittymäperustetta, eli joko paikkaa, jossa työtä tehdään, tai yrityksen sen toimipaikan sijaintipaikkakuntaa, joka on ottanut työntekijän työhön, johtavat siihen, että on katsottava sopimuksen liittyvän läheisemmin johonkin muuhun valtioon kuin niihin, joihin nämä perusteet viittaavat.
52. Toiseksi tämä tulkinta on yhdenmukainen sen ratkaisun kanssa, jonka yhteisöjen tuomioistuin omaksui edellä mainitussa asiassa ICF annetussa tuomiossa, joka koski kyllä Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 5 kohdassa tarkoitettua ulottuvuudeltaan yleistä poikkeuslauseketta – jonka sanamuoto on sama kuin nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan lausekkeen –; tämä ratkaisu on jäljempänä selittämieni syiden perusteella jossain määrin relevantti, vaikka on olemassa erityisiä säännöksiä työsopimuksiin sovellettavan lain määrittämiseksi.
53. Muistutan, että ennakkoratkaisukysymyksistä, jotka Hoge Raad der Nederlanden oli esittänyt kyseisessä asiassa, viides kysymys koski nimenomaisesti selvyyden saamista siihen, mikä merkitys Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 2–4 kohdassa määritellyille liittymäperusteille oli annettava, ja näin ollen sitä, onko mahdollista poiketa kyseisistä olettamista saman määräyksen 5 kohdan toisen virkkeen nojalla, ”jos kaikista olosuhteista ilmenee, että on olemassa painavampi liittymä johonkin toisen valtioon”.(29)
54. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuimen tiedusteli näin ollen, onko yleissopimuksen 4 artiklan 5 kohdan jälkimmäistä virkettä tulkittava siten, että 4 artiklan 2–4 kohdasta ilmeneviä olettamia on jätettävä soveltamatta vasta silloin, kun kaikista olosuhteista ilmenee, että näissä kohdissa määrätyillä perusteilla ei ole todellista arvoa liittymätekijöinä, vai voiko tuomioistuin jättää soveltamatta näitä olettamia myös silloin, kun näistä olosuhteista ilmenee, että on olemassa painavampi liittymä johonkin toiseen valtioon. Tässä yhteydessä avautui nyt käsiteltävän pääasian tavoin kaksi mahdollisuutta. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan, jolloin rajoitetaan Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 5 kohdan soveltaminen poikkeuksellisiin tilanteisiin, sallitaan poikkeaminen yleisistä olettamista ainoastaan silloin, kun niillä ei ole todellista arvoa liittymäperusteena kyseessä olevan sopimuksen yhteydessä. Toisen vaihtoehdon mukaan, jossa annetaan paljon enemmän joustavuutta tuomioistuimelle, sallitaan tälle poikkeaminen kaikista Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 2–4 kohdassa määrätyistä olettamista jo yksin sillä perusteella, että kyseinen sopimus liittyy läheisemmin toiseen valtioon.(30)
55. Tukeutumalla Giulianon ja Lagarden selvitykseen ja katsomalla, että oli auttamatta sovitettava yhteen yhtäältä sovellettavan lain ennustettavuutta ja siten oikeusvarmuutta sopimussuhteissa koskevat vaatimukset ja toisaalta tarve taata tietty joustavuus lain määrittämisessä, yhteisöjen tuomioistuin on asiaa tarkastellessaan tullut siihen lopputulokseen, että Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 5 kohtaa on tulkittava siten, että kun kaikista olosuhteista ilmenee selvästi, että sopimus liittyy läheisemmin toiseen valtioon kuin valtio, josta olisi kyse jonkin 2–4 kohdassa määrätyn perusteen mukaan, tuomioistuimen on jätettävä soveltamatta näitä perusteita ja sovellettava sen valtion lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy. Yhteisöjen tuomioistuimen mukaan tuomioistuimella pysyy tämä oikeus, vaikka tuomioistuimen velvollisuutena on aina määrittää sovellettava laki käyttäen perusteena Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 2–4 kohdassa mainittuja olettamia, joilla vastataan sovellettavan lain ennustettavuutta ja siten oikeusvarmuutta sopimussuhteissa koskevaan yleiseen vaatimukseen.(31)
56. Vaikka huoli työntekijöiden suojelusta johti siihen, että Rooman yleissopimuksen laatijat määräsivät työsopimuksiin sovellettavista lainvalintasäännöistä, jotka poikkeavat kyseisen yleissopimuksen 3 ja 4 artiklassa määrätyistä yleisistä säännöistä, tätä huolta eivät ilmennä, kuten olen edellä maininnut, niinkään 6 artiklan 2 kohdan suosivat liittymäperusteet kuin se, että sovelletaan lakia, joka liittyy läheisimmin työsopimukseen. Sen perusteella, mitä on todettu Rooman yleissopimuksen 4 artiklasta, 6 artiklassa määrätyt säännöt perustuvat siten myös läheisyysperiaatteelle.
2. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan säännön täytäntöönpano
57. Ensimmäinen kysymys liittyy edellytyksiin, joilla tuomioistuin voi poiketa työn tekemispaikkaa koskevan perusteen nojalla määritetystä laista. Tämä kysymys seuraa siitä, että yhteisöjen tuomioistuin on tosin omaksunut monivivahteisen lähestymistavan edellä mainitussa asiassa ICF annetussa tuomiossa mutta todennut, että kaikista olosuhteista on ilmettävä ”selvästi”, että sopimus liittyy läheisemmin toiseen valtioon kuin siihen, joka määrittyy Rooman yleissopimuksen 4 artiklan 2–4 kohdassa määritettyjen perusteiden perusteella.(32) Onko tätä edellytystä sovellettava, kun kyseessä on Rooman yleissopimuksen 6 artiklaan sisältyvä sääntö? En ole sitä mieltä seuraavista kahdesta syystä.
58. Katson ensiksikin, että vaikka nyt Rooma I -asetuksen 4 artiklan 3 kohdassa toistetun poikkeuslausekkeen sanamuodossa käytetään nimenomaisesti adverbia ”selvästi”,(33) näin ei ole säännöksessä, joka koskee nimenomaisesti työsopimuksia ja joka sisältyy kyseisen asetuksen 8 artiklan 4 kohtaan.(34) Tämä tahto rajoittaa turvautumista yleissopimuksen 4 artiklassa ilmaistuun yleiseen poikkeuslausekkeeseen on mielestäni vielä selvempää sillä perusteella, että kuten säädöksen valmistelutöistä ilmenee, sen poistamista suunniteltiin tietyssä vaiheessa.(35) Vaikka Rooma I -asetus ei ole ajallisesti sovellettavissa nyt käsiteltävässä asiassa, katson kuitenkin unionin tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa Koelzsch antaman tuomion mukaisesti,(36) että asetuksella vahvistetaan tulkintaa, joka on tehtävä Rooman yleissopimuksen perusteella.
59. Toiseksi edellytys, jonka mukaan läheisemmän liittymän olemassaolon on ”selvästi” ilmettävä olosuhteista, on selitettävissä sillä, että toisin kuin Rooman yleissopimuksen 6 artiklassa määritetyissä säännöissä, jotka perustuvat samanaikaisesti läheisyyden ja työntekijän suojelun ajatuksille, 4 artiklassa kyse on täysin neutraalista lainvalintasäännöstä, joka perustuu pääsääntöisesti ja ennen kaikkea toiseen näkökulmaan eli ennustettavuuden ja oikeusvarmuuden tavoitteeseen.(37)
60. Tästä seuraa mielestäni, että vaikka olisi selvää, että työsopimusta täytetään tavallisesti, pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti yhdessä ja samassa maassa, mikä viittaa pääsääntöisesti siihen, että on sovellettava kyseisen valtion lakia, yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan määräys ei menetä merkitystään. Kun sopimus on paikannettu kiistattomasti valtioon, joka ei ole työn tavallisen tekemispaikan valtio, on vielä mahdollista soveltaa tätä määräystä.
61. Tarkoitus ei tässä yhteydessä ole marginalisoida tärkeää liittymäperustetta, joka on yleensä(38) työn tavallinen tekemispaikka, vaan antaa kansalliselle tuomioistuimelle mahdollisuus poiketa mahdollisesti tästä perusteesta tilanteessa, jossa asian olosuhteissa ilmenee, että työsuhteen painopiste ei ole valtiossa, jossa työtä tehdään. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan toinen alakohta on ymmärrettävä turvamekanismina. Ei ole hämärrettävä kyseisessä artiklassa määrättyjä liittymäperusteita ja etenkään työntekopaikkaan perustuvaa vahvaa liittymää tekemällä samalla tyhjäksi lopulta omaksuttavien ratkaisujen ennustettavuus.
62. Mielestäni kansallinen tuomioistuin on lähtenyt siitä edellytyksestä, että jos ei oteta huomioon paikkaa, jossa Boedeker on tehnyt työtä yhtäjaksoisesti yli 11 vuoden ajan Schlecker-yhtiön kanssa tekemänsä työsopimuksen perusteella, kaikki muut olosuhteet puhuvat sen puolesta, että on olemassa läheisempi liittymä Saksaan. Kansallinen tuomioistuin korostaa erityisesti, että työnantaja on Saksan oikeuden mukaan perustettu oikeushenkilö, että Boedeker asui yhtiölle työskennellessään Saksassa, että työnantaja korvasi hänen kotipaikkansa ja työpaikan väliset matkakulut, että ennen euron käyttöönottoa palkka maksettiin Saksan markkoina, että eläkejärjestelmää, jonka piiriin hän kuului, hallinnoitiin saksalaisen elimen kautta, että sosiaaliturvamaksut maksettiin Saksassa ja että saksaksi laaditussa työsopimuksessa viitattiin Saksan oikeuden sitoviin säännöksiin.
63. Kuten ensimmäisen kysymyksen sanamuodosta selvästi ilmenee, kansallinen tuomioistuin ei ole halunnut saada selvennystä seikkoihin, jotka mahdollistaisivat tarvittaessa poikkeamisen Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdassa määrätystä olettamasta.
64. Olen lisäksi hyvin tietoinen siitä, että on ainoastaan kansallisen tuomioistuimen tehtävänä arvioida niiden seikkojen kokonaisuutta, jotka liittyvät työsopimukseen, ja sitä, mikä tai mitkä näistä seikoista ovat merkityksellisimpiä.
65. Jotta kansalliselle tuomioistuimelle annetaan hyödyllinen vastaus, on kuitenkin paikallaan antaa joitakin evästyksiä siitä, mitä seikkoja kansallinen tuomioistuin voi mahdollisesti ottaa huomioon määrittääkseen valtion, johon sopimus läheisimmin liittyy.
66. Tässä yhteydessä olen sitä mieltä, että tuomioistuin, jonka käsiteltävänä on konkreettinen asia, ei saisi automaattisesti päätellä, että sopimuksen täyttämisvaltion lakia, joka määräytyy Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan a alakohdan nojalla, on jätettävä soveltamatta jo yksin sillä perusteella, että tuomioistuimen tietoon saatettujen muiden merkityksellisten olosuhteiden määrä viittaa toiseen valtioon, vaan sen on otettava huomioon kunkin tällaisen olosuhteen painoarvo määritettäessä työsuhteen painopistettä.
67. Tuomioistuimen arvioitavaksi saatettujen objektiivisten seikkojen joukossa joillekin on nimittäin annettava vähemmän painoarvoa kuin toisille määritettäessä läheisintä liittymää.
68. Esitykseni ei ole tyhjentävä, mutta katson, että merkittäviä seikkoja liittymäperusteen kannalta ovat ensinnäkin valtio, johon työntekijä maksaa työtulojaan koskevat verot ja maksut, sekä valtio, jonka sosiaaliturvan ja erilaisten eläke-, sairausvakuutus- ja työkyvyttömyysjärjestelmien piiriin hän kuuluu. Kuten Alankomaiden hallitus on todennut, jos ei oteta huomioon tiettyihin työntekijäkategorioihin sovellettavia erityissääntöjä, sosiaaliturvajärjestelmään liittymisessä pätee lex loci laboris -sääntö(39) – ellei ole kyse erityisestä työntekijän lähettämistilanteesta –, mikä merkitsee sitä, että palkattuun työntekijään sovelletaan sen valtion sosiaaliturvajärjestelmää, jossa hän tavallisesti työskentelee. Poikkeamalla tästä säännöstä, mikä on sallittua merkityksellisen perusasetuksen nojalla,(40) kyseiset osapuolet ovat halunneet muuttaa työsuhteessa toisen valtion keskeiseen asemaan. Kuitenkin on niin, että jotta taataan osapuolen, jonka katsotaan olevan sosiaalisesti ja taloudellisesti heikompi, riittävä suojelu, on tutkittava, onko liittymä sosiaaliturvajärjestelmiin tehty osapuolten yhteisellä sopimuksella vai onko työntekijä pakotettu tähän.
69. Olen taipuvainen katsomaan, että on annettava tietty merkitys seikoille, jotka on otettu huomioon palkan ja työsuhteen ehtojen määrittämiseksi. Tarkemmin ottaen tuomioistuin voi tutkia, minkä sopimuksen tai kansallisen taulukon mukaan palkka sekä muut työsuhteen ehdot on määritetty. Tämä tutkimus voidaan mielestäni tehdä tukeutumalla seikkoihin, jotka ilmenevät työsopimuksesta ja siihen mahdollisesti liitetyistä asiakirjoista tai asiakirjoista, joihin työsopimuksessa nimenomaisesti viitataan.
70. Vähemmän tärkeitä seikkoja ovat sen sijaan se, että sopimusosapuolet ovat tehneet sopimuksen tietyssä valtiossa, että he ovat tietyn valtion kansalaisia tai että he ovat vielä valinneet asumisen tietyssä valtiossa. Vaikka kieli, jolla työsopimus on laadittu, tai se, että siinä viitataan tiettyyn valuuttaan, voivatkin olla merkityksellisiä seikkoja, niille ei tulisi antaa ratkaisevaa merkitystä.
71. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava siten, että Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan määräyksiä on tulkittava siten, että myös tilanteessa, jossa työntekijä työskentelee työsopimuksen perusteella paitsi tavallisesti myös pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti samassa valtiossa, kansallinen tuomioistuin voi soveltamalla kyseisen määräyksen toista alakohtaa jättää soveltamatta kyseisessä valtiossa sovellettavaa lakia, kun kaikista olosuhteista ilmenee, että kyseinen sopimus liittyy läheisemmin toiseen valtioon.
C Toinen ennakkoratkaisukysymys
72. Kansallinen tuomioistuin tiedustelee toisella ennakkoratkaisukysymyksellään, edellyttääkö ensimmäiseen kysymykseen annettava myöntävä vastaus sitä, että työsopimuksen tekemisajankohtana tai ainakin työn alkaessa työsopimusosapuolten tarkoituksena on ollut se, että työtä tehdään pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti samassa maassa, tai että työnantaja ja työntekijä ovat ainakin olleet tietoisia tästä.
73. Kun ensimmäiseen kysymykseen on vastattu kieltävästi, voidaan katsoa, että toiseen kysymykseen ei enää ole vastattava. On selvää, että toisella kysymyksellä halutaan selvittää, onko katsottava, että jotta Rooman yleissopimuksen 6 artiklan loppuosaan sisältyvää poikkeuslauseketta voidaan lähtökohtaisesti jättää soveltamatta nyt käsiteltävässä asiassa tilanteessa, jossa sopimuksen täyttämispaikasta ei ole mitään epäilystä, on tarpeellista, että pääasian osapuolet ovat olleet tietoisia todellisesta paikasta ja työsopimuksen pitkästä kestosta.
74. Siltä osin kuin tämä kysymys liittyy mahdollisesti ja yleisemmin siihen, onko tarpeellista ottaa huomioon työsopimukseen sovellettavaa lakia Rooman yleissopimuksen perusteella määritettäessä osapuolten aikomus tai tietoisuus työsopimuksen tekohetkellä tai ainakin työsopimuksen täyttämisen alkamishetkellä, sillä voi olla tiettyä merkitystä.
75. Haluaisin tässä yhteydessä mainita lyhyesti seuraavat seikat.
76. Mielestäni on melko selvää, että tämä osapuolten tietoisuus tai aikomus on vaikeaa ottaa huomioon, kun halutaan tietää, ovatko osapuolet tavalla tai toisella tehneet valinnan tietyn lain soveltamisesta. Rooman yleissopimuksen 3 artiklassa, johon viitataan nimenomaisesti kyseisen yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa, edellytetään seuraavaa: ”Lakiviittauksen on oltava nimenomainen tai sen on käytävä riittävän selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista.” Pelkkä osapuolten aikomus tai yhteinen tahto ei selvästikään täytä näitä vaatimuksia, ja sellaisen voidaan katsoa olevan enintään implisiittinen ilmaus valinnasta, mikä ei myöskään täytä merkityksellisten määräysten vaatimuksia.
77. Katson sen sijaan, että konkreettisilla seikoilla, jotka on tuotu osapuolten tietoisuuteen ja jotka koskevat sopimusvelvoitteiden täyttämispaikkaa, voi olla tiettyä merkitystä. Osapuolten aikomus tai tietoisuus sopimuksen tekohetkellä tai mahdollisesti sen täyttämisen alkamishetkellä voivat näin ollen silloin, kun ne perustuvat konkreettisiin ja objektiivisiin seikkoihin, muodostaa merkityksellisen viitteen sen valtion määrittämiseksi, johon työsopimus läheisimmin liittyy.
78. Tuomioistuin voi näin ollen tutkiessaan kaikkia olosuhteita, joiden perusteella se määrittää, mihin valtioon sopimus liittyy läheisimmin, ottaa huomioon sopimuksen täyttämiseen liittyviä sellaisia seikkoja, jotka oli tuotu tosiasiallisesti osapuolten tietoon.
79. Ehdotan näin ollen, että toiseen kysymykseen on vastattava siten, että sen valtion lain soveltamiseksi, jossa työtä tavallisesti tehdään, voidaan ottaa huomioon konkreettisia seikkoja, jotka osoittavat, että työsopimuksen tekemisajankohtana tai ainakin työn alkaessa työnantajan ja työntekijän tarkoituksena on ollut se, että työtä tehdään pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti samassa valtiossa, tai että työnantaja ja työntekijä ovat ainakin olleet tietoisia tästä.
VI Ratkaisuehdotus
80. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että Hoge Raad der Nederlandenin (Alankomaat) ennakkoratkaisukysymyksiin vastataan seuraavasti:
1) Roomassa 19 päivänä kesäkuuta vuonna 1980 allekirjoittamista varten avatun sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista tehdyn yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan määräyksiä on tulkittava siten, että myös tilanteessa, jossa työntekijä työskentelee työsopimuksen perusteella paitsi tavallisesti myös pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti samassa valtiossa, kansallinen tuomioistuin voi soveltamalla kyseisen määräyksen toista alakohtaa olla soveltamatta kyseisessä valtiossa sovellettavaa lakia, kun kaikista olosuhteista ilmenee, että kyseinen sopimus liittyy läheisemmin toiseen valtioon.
2) Sen valtion lain soveltamiseksi, jossa työtä tavallisesti tehdään, voidaan ottaa huomioon konkreettisia seikkoja, jotka osoittavat, että työsopimuksen tekemisajankohtana tai ainakin työn alkaessa työnantajan ja työntekijän tarkoituksena on ollut se, että työtä tehdään pitkäaikaisesti ja yhtäjaksoisesti samassa valtiossa, tai että työnantaja ja työntekijä ovat ainakin olleet tietoisia tästä.