UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
10 päivänä maaliskuuta 2021 (*)
Henkilöstö – EIP:n henkilöstö – Palkkaus – Tutkittavaksi ottaminen – Sovittelumenettelyn aloittamista koskevan pyynnön esittämisen määräaika – Asianosaiselle vastainen toimi – Korvaus maantieteellisestä liikkuvuudesta – Siirto aluetoimistoon – Korvauksen epääminen ‐ Kumoamiskanne ja vahingonkorvauskanne
Asiassa T‑134/19,
AM, edustajinaan asianajajat L. Levi ja A. Champetier,
kantajana,
vastaan
Euroopan investointipankki (EIP), asiamiehinään G. Faedo ja M. Loizou, avustajanaan asianajaja A. Dal Ferro,
vastaajana,
jossa on kyse SEUT 270 artiklaan ja Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 50 a artiklaan perustuvasta vaatimuksesta yhtäältä kumota EIP:n 30.6. ja 11.12.2017 tekemät päätökset, joilla se epäsi kantajalta korvauksen maantieteellisestä liikkuvuudesta, sekä tarvittaessa kumota EIP:n pääjohtajan 20.11.2018 tekemä päätös kyseisten päätösten vahvistamisesta, ja toisaalta korvata kantajalle aineellinen vahinko ja henkinen kärsimys, joita hän väittää näistä päätöksistä itselleen aiheutuneen,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja H. Kanninen sekä tuomarit N. Półtorak ja M. Stancu (esittelevä tuomari),
kirjaaja: hallintovirkamies L. Ramette,
ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 14.10.2020 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
Asian tausta
1 Kantaja, AM, otettiin 1.6.2014 Euroopan investointipankin (EIP) palvelukseen Euroopan alueiden hankkeille annettava yhteinen apu (Jaspers) ‑ohjelman yhteydessä yhden vuoden määräaikaisella sopimuksella, jota sittemmin jatkettiin kahteen otteeseen, ensin 1.6.2015–31.5.2017 ja tämän jälkeen 1.6.2017–31.5.2020.
2 EIP:n kanssa tekemänsä ensimmäisen työsopimuksen alkamisesta lähtien ja 31.3.2017 saakka kantajan asemapaikaksi määrättiin EIP:n Wienin (Itävalta) aluetoimisto.
3 EIP vahvisti 23.3.2017 päivätyllä sähköpostiviestillä (jäljempänä 23.3.2017 tehty päätös) kantajan siirron Wienin aluetoimistosta Brysselin (Belgia) aluetoimistoon 1.4.2017 alkaen hänen voimassa olevan työsopimuksensa päättymiseen eli 31.5.2020 saakka.
4 Unionin yleiselle tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta ilmenee, että kyseisestä päätöksestä on olemassa kaksi versiota.
5 Ensimmäisessä versiossa, joka toimitettiin kantajalle 23.3.2017, mainitaan, että aluetoimistojen määräämisestä asemapaikoiksi säädetään EIP:n henkilöstöön sovellettavien hallinnollisten säännösten (jäljempänä hallinnolliset säännökset) liitteessä VII.
6 Saman päätöksen toisessa versiossa, jonka kantaja vastaanotti 24.3.2017 ja jonka hän allekirjoitti 28.3.2017, todetaan sitä vastoin, että asemapaikan määräämiseen sovelletaan kyseisten säännösten liitettä I.
7 EIP toimitti 5.7.2017 kantajalle uuden, 30.6.2017 päivätyn päätöksen (jäljempänä 30.6.2017 tehty päätös), joka sisälsi kantajan siirtoon Brysseliin sovellettavat sopimusehdot ja hallinnolliset ehdot, ja kehotti häntä antamaan hyväksyntänsä päätökselle. Kyseisessä päätöksessä täsmennettiin erityisesti, että kantajan siirto ei kuulunut hallinnollisten säännösten 1.4 artiklan eikä kyseisten säännösten liitteessä VII tarkoitettujen erityissääntöjen soveltamisalaan ja ettei hänellä näin ollen ollut oikeutta saada korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta. Kantaja ei koskaan hyväksynyt allekirjoituksellaan mainittua päätöstä.
8 Kantaja pyysi 5.10.2017 sovittelumenettelyn aloittamista riitauttaakseen sen, että häneltä evättiin mainittujen säännösten 1.4 artiklassa säädetty korvaus.
9 EIP yhtäältä toisti 11.12.2017 päivätyssä sähköpostiviestissä (jäljempänä 11.12.2017 tehty päätös) epäävänsä kantajalta mainitun korvauksen ja toisaalta kysyi tältä, halusiko tämä siitä huolimatta, ettei sovittelumenettely todennäköisesti johda tyydyttävään lopputulokseen, pitää voimassa kyseisen menettelyn aloittamista koskevan pyyntönsä.
10 Kantaja vahvisti kyseisen pyynnön 20.12.2017 päivätyllä sähköpostiviestillä, ja EIP hyväksyi pyynnön 8.1.2018 päivätyllä sähköpostiviestillä ja aloitti sovittelumenettelyn.
11 EIP:n sovittelulautakunta (jäljempänä sovittelulautakunta) totesi 12.6.2018 päivätyssä kertomuksessaan, että kantajan tilanne kuului hallinnollisten säännösten 1.4 artiklan ja liitteen VII soveltamisalaan ja että hänen olisi näin ollen pitänyt saada korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta 1.4.2017 alkaen.
12 Kantaja teki 6.11.2018 Euroopan oikeusasiamiehelle kantelun hallinnollisesta epäkohdasta sillä perusteella, ettei hän ollut vielä saanut EIP:n pääjohtajan päätöstä sovittelukomitean kertomuksen johdosta.
13 EIP:n pääjohtaja ilmoitti 20.11.2018 kantajalle päätöksestään jättää noudattamatta sovittelulautakunnan päätelmiä (jäljempänä 20.11.2018 tehty päätös) ja vahvisti siten sen, että EIP epäsi kantajalta korvauksen maantieteellisestä liikkuvuudesta.
Asian käsittelyn vaiheet ja asianosaisten vaatimukset
14 Kantaja nosti nyt käsiteltävän kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 28.2.2019 toimittamallaan kannekirjelmällä.
15 Kantaja pyysi 7.3.2019 päivätyllä erillisellä asiakirjalla unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 66 artiklan mukaisesti saada esiintyä asiassa nimettömänä, ja hänen pyyntönsä hyväksyttiin 17.4.2019.
16 EIP jätti vastinekirjelmänsä 17.5.2019.
17 Kantaja jätti vastauskirjelmänsä 10.7.2019.
18 Asian käsittelyn kirjallinen vaihe päätettiin vastaajan vastauskirjelmän toimittamisen jälkeen 22.8.2019.
19 Kantaja pyysi 12.9.2019 työjärjestyksen 106 artiklan nojalla istunnon pitämistä.
20 Unionin yleisen tuomioistuimen kokoonpanoa muutettiin 16.10.2019 tehdyllä päätöksellä, ja unionin yleisen tuomioistuimen presidentti siirsi asian työjärjestyksen 27 artiklan 3 kohdan nojalla uudelle esittelevälle tuomarille, joka sijoitettiin ensimmäiseen jaostoon.
21 Esittelevän tuomarin ehdotuksesta unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi kantajan pyynnön ja aloitti asian käsittelyn suullisen vaiheen.
22 Unionin yleinen tuomioistuin esitti 3.3.2020 työjärjestyksensä 89 artiklan 3 kohdan mukaisena prosessinjohtotoimena EIP:lle kirjallisia kysymyksiä, joihin tämä vastasi asetetussa määräajassa.
23 Covid-19-virukseen liittyvän terveyskriisin jatkumisen vuoksi unionin yleinen tuomioistuin tiedusteli 14.4.2020 asianosaisilta, halusivatko ne tästä kriisistä huolimatta esittää huomautuksia asianosaisten kuulemiseksi pidettävässä istunnossa. Kantaja vastasi 20.4.2020 pitävänsä voimassa pyyntönsä tulla kuulluksi. EIP vastasi 8.5.2020, ettei se halunnut tulla kuulluksi.
24 Kantaja vaatii olennaisin osin, että unionin yleinen tuomioistuin
– kumoaa 30.6. ja 11.12.2017 tehdyt päätökset (jäljempänä yhdessä riidanalaiset päätökset)
– tarvittaessa kumoaa 20.11.2018 tehdyn päätöksen, jolla nämä päätökset vahvistettiin
– velvoittaa EIP:n maksamaan korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta 1.4.2017 alkaen
– velvoittaa EIP:n maksamaan mainitulle korvaukselle viivästyskorkoa siten, että se on Euroopan keskuspankin korkokanta korotettuna kahdella prosenttiyksiköllä, 1.4.2017 alkaen siihen saakka, kunnes korvaus on maksettu kokonaisuudessaan
– velvoittaa EIP:n korvaamaan hänelle aiheutuneen henkisen kärsimyksen
– velvoittaa EIP:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
25 EIP vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Oikeudellinen arviointi
Kanteen kohde
26 Kantaja vaatii molempien riidanalaisten päätösten ja tarvittaessa 20.11.2018 tehdyn päätöksen kumoamista siltä osin kuin siinä hylätään sovittelulautakunnan päätelmät ja vahvistetaan molemmat riidanalaiset päätökset.
27 Kantaja väittää ensinnäkin, että 30.6.2017 ja 11.12.2017 tehdyt riidanalaiset päätökset ovat hänelle vastaisia siltä osin kuin niissä evätään häneltä korvaus maantieteellisestä liikkuvuudesta. Kantaja täsmentää, että 11.12.2017 tehdyssä päätöksessä toistetaan EIP:n 30.6.2017 tekemässä päätöksessä ilmaisema epääminen.
28 Vaikka tältä osin oletettaisiin, että 11.12.2017 tehdyllä päätöksellä pelkästään vahvistetaan 30.6.2017 tehty päätös, on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kantajalla, joka on nostanut kanteen säädetyssä määräajassa, on oikeus riitauttaa joko vahvistettu päätös, vahvistava päätös tai molemmat näistä päätöksistä (ks. vastaavasti tuomio 18.12.2007, Weißenfels v. parlamentti, C‑135/06 P, EU:C:2007:812, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
29 Toiseksi on muistettava 20.11.2018 tehdystä päätöksestä, että Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavia henkilöstösääntöjä ja EKP:n henkilöstösääntöjä koskevan vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kumoamisvaatimuksista, jotka kohdistuvat muodollisesti päätökseen, jolla hylätään oikeudenkäyntiä edeltävä vaatimus asianosaiselle vastaisen toimen riitauttamisesta, seuraa, että kyseinen toimi saatetaan unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, koska kyseisillä toimilla ei sellaisinaan ole itsenäistä sisältöä (ks. vastaavasti tuomio 26.3.2020, Teeäär v. EKP, T‑547/18, EU:T:2020:119, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 16.1.2018, SE v. neuvosto, T‑231/17, ei julkaistu, EU:T:2018:3, 21 kohta).
30 Unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että tätä oikeuskäytäntöä voidaan soveltaa analogisesti nyt käsiteltävään asiaan.
31 EIP:n ja sen toimihenkilöiden välisiin riitoihin liittyvästä oikeudenkäyntiä edeltävästä menettelystä on nimittäin katsottava, että EIP:n henkilöstösääntöjen, sellaisena kuin niitä sovelletaan kantajan kaltaisiin toimihenkilöihin, jotka ovat tulleet EIP:n palvelukseen 1.7.2013 jälkeen (jäljempänä II henkilöstösäännöt), 41 artiklassa säädetään, että sovittelumenettelyn aloittaminen ennen kyseiseen säännökseen perustuvan kanteen nostamista on pakollista (ks. vastaavasti tuomio 13.7.2018, SQ v. EIP, T‑377/17, EU:T:2018:478, 71 kohta).
32 Kyseisessä artiklassa säädetään seuraavaa:
”Henkilöstön jäsenen on nostettava hänelle vastaisesta [EIP:n] toimesta kanne kolmen kuukauden kuluessa.
Riita-asiat – – käsitellään pakollisella sovittelumenettelyllä ennen asian saattamista [EIP:n] sovittelulautakunnan käsiteltäväksi riippumatta siitä, onko Euroopan unionin tuomioistuimessa nostettu kannetta.
Sovittelupyyntö on esitettävä kolmen kuukauden kuluessa tosiseikkojen tapahtumispäivästä tai riitaan johtaneiden asiakirjojen tiedoksi antamisesta.”
33 Sovittelumenettelyn tavoitteena on siten mahdollistaa EIP:n ja sen toimihenkilöiden välisten erimielisyyksien sopiminen, ja EIP:n pääjohtajan päätös kyseisen menettelyn päättämisestä on vain edellytys sille, että asia voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Näin ollen on katsottava, samoin kuin edellä 29 kohdassa mainitussa Euroopan unionin virkamiehiin sovellettaviin henkilöstösääntöihin tai EKP:n henkilöstösääntöihin liittyviä riita-asioita koskevassa oikeuskäytännössä, että kumoamisvaatimukset, jotka kohdistuvat muodollisesti sovittelumenettelyn päättävään EIP:n pääjohtajan päätökseen, vaikuttavat näin ollen siten, että kyseisen menettelyn kohteena oleva asianosaiselle vastainen toimi saatetaan tuomioistuimen käsiteltäväksi, paitsi jos mainitun päätöksen ulottuvuus poikkeaa sovittelumenettelyn kohteena olevan toimen ulottuvuudesta. Silloin, kun kyseisessä päätöksessä tutkitaan uudelleen kantajan tilanne uusien oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella tai kun sillä muutetaan tai täydennetään alkuperäistä toimea, se on tuomioistuinvalvonnan piiriin kuuluva toimi, jonka tuomioistuin ottaa huomioon arvioidessaan riitautetun toimen laillisuutta tai jota se pitää asianomaiselle vastaisena toimena, joka on korvannut riitautetun toimen (ks. analogisesti tuomio 21.5.2014, Mocová v. komissio, T‑347/12 P, EU:T:2014:268, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
34 Koska 20.11.2018 tehdyn päätöksen kumoamisvaatimuksella ei käsiteltävässä asiassa ole itsenäistä sisältöä sen vuoksi, että mainitussa päätöksessä pelkästään hylätään sovittelulautakunnan 12.6.2018 päivätyn kertomuksen päätelmät lähinnä samoilla perusteilla kuin riidanalaisissa päätöksissä, tästä vaatimuksesta ei siis ole tarpeen lausua erikseen. Riidanalaisten päätösten laillisuutta tutkittaessa on kuitenkin otettava huomioon 20.11.2018 tehdyn päätöksen perustelut, koska näiden perustelujen oletetaan vastaavan riidanalaisten päätösten perusteluja (ks. analogisesti tuomio 26.3.2020, Teeäär v. EKP, T‑547/18, EU:T:2020:119, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 16.1.2018, SE v. neuvosto, T‑231/17, ei julkaistu, EU:T:2018:3, 22 kohta).
Kanteen tutkittavaksi ottaminen
35 Esittämättä muodollisesti työjärjestyksen 130 artiklan mukaista oikeudenkäyntiväitettä EIP väittää, että nyt käsiteltävä kanne on jätettävä tutkimatta sillä perusteella, että kantaja esitti sovittelumenettelyn aloittamista koskevan pyynnön II henkilöstösääntöjen 41 artiklan 3 kohdassa säädetyn kolmen kuukauden määräajan päättymisen jälkeen.
36 EIP väittää tältä osin ensisijaisesti, että päivä, josta lähtien maantieteellisestä liikkuvuudesta maksettavan korvauksen epäämisen riitauttamiselle asetettu määräaika alkoi kulua, oli 12.4.2017, jolloin kantaja sai ensimmäisen palkkalaskelmansa sen jälkeen, kun hänet oli siirretty Brysselin aluetoimistoon.
37 EIP:n mukaan kantaja on jo saanut palkkalaskelmasta tiedon kyseisen korvauksen epäämisestä, joten 30.6.2017 tehdyssä päätöksessä pelkästään vahvistetaan EIP:n hallinnollinen kanta hänen osaltaan, eikä päätös näin ollen ole hänelle vastainen toimi.
38 EIP katsoo toissijaisesti, että kantajan kannalta edullisimmassakin tapauksessa, jossa kyseisen päätöksen päivämäärä otettaisiin huomioon määräajan alkamisajankohtana, osoittautuisi, ettei kantaja kuitenkaan noudattanut II henkilöstösääntöjen 41 artiklan 3 kohdassa säädettyä kolmen kuukauden määräaikaa asian saattamiselle sovittelulautakunnan käsiteltäväksi.
39 Kantaja kiistää EIP:n oikeudenkäyntiväitteen perusteltavuuden.
40 Aluksi on muistutettava, että kuukausittaisen palkka- tai eläkelaskelman tiedoksi antamisen vaikutuksena on hallinnollista päätöstä koskevan valituksen tekemisen ja kanteen nostamisen määräaikojen alkaminen silloin, kun tämä päätös ja sen laajuus käyvät selvästi ilmi ensimmäisen kerran kyseisestä laskelmasta (ks. tuomio 12.2.2020, ZF v. komissio, T‑605/18, EU:T:2020:51, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
41 Tältä osin on huomautettava, että kyseistä oikeuskäytäntöä on sovellettu tilanteissa, joissa kanteen kohteena olevista palkkalaskelmista ilmeni sellaisen päätöksen, jolla on puhtaasti rahallinen kohde ja joka luonteensa vuoksi voi kuvastua tällaisista palkkalaskelmista, olemassaolo ja sisältö. On nimittäin niin, että palkkalaskelmia pidettiin asianosaiselle vastaisina toimina, kun ne kuvastivat päätöksiä, jotka koskivat muun muassa palkan maksamista virkamiehelle, palkanmaksun viivästymisestä maksettavaa korkoa, korjauskertoimen soveltamista virkamiehen palkkaan, matkakulujen korvaamista, ulkomaankorvausta, perhe-etuuksien määrää tai päivähoitomaksuja koskevan taulukon vahvistamista (ks. tuomio 9.1.2007, Van Neyghem v alueiden komitea, T‑288/04, EU:T:2007:1, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
42 Vaikka nyt käsiteltävässä asiassa on totta, että kantajan palkkalaskelma huhtikuulta 2017 ilmensi niitä rahallisia vaikutuksia, joita päätöksellä hänen siirtämisestään Brysselin aluetoimistoon oli, on kuitenkin niin, ettei kyseisessä päätöksessä eikä varsinkaan mainitussa palkkalaskelmassa vahvistettu selvästi EIP:n kantaa maantieteellistä liikkuvuutta koskevan korvauksen myöntämiseen.
43 Tältä osin on nimittäin ensinnäkin katsottava, että se, että asianomaisen henkilön palkkalaskelmassa ei ilmoiteta korvausta, ei välttämättä merkitse sitä, että hallinto epää häneltä oikeuden siihen (ks. vastaavasti tuomio 22.9.1988, Canters v. komissio, 159/86, EU:C:1988:432, 7 kohta). Toiseksi on todettava, että kuten edellä 5 ja 6 kohdassa muistutettiin, kantaja sai 23.3.2017 päivätystä päätöksestä kaksi erilaista versiota, joiden vertailusta ilmenee hänen siirtoonsa sovellettavia säännöksiä koskeva ristiriita, kuten hän perustellusti huomauttaa.
44 Koska 30.6.2017 tehty päätös on ensimmäinen, jossa selvästi todetaan, että EIP epää kantajalta korvauksen maantieteellisestä liikkuvuudesta, on siis katsottava, että kyseinen päätös on ensimmäinen kantajalle vastainen toimi, jonka vaikutuksesta valituksen tekemistä ja kanteen nostamista koskevat määräajat alkoivat kulua.
45 Viimeksi mainitun seikan osalta on täsmennettävä, että asianosaisella, joka vetoaa siihen, että kanne on nostettu liian myöhään sovellettavassa säännöstössä vahvistettuihin määräaikoihin nähden, on todistustaakka siitä päivästä, jona riidanalainen päätös annettiin tiedoksi, ja joka tapauksessa päivästä, jona se, jota asia koskee, sai siitä tiedon, jos kyse on yksilöön kohdistuvasta toimenpiteestä (ks. vastaavasti tuomio 29.11.2018, WL v. ERCEA, T‑493/17, ei julkaistu, EU:T:2018:852, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
46 Käsiteltävässä asiassa EIP, jolla on kyseinen todistustaakka, ei kuitenkaan kiistä kantajan väitettä eikä tämän esittämää näyttöä, jonka mukaan 30.6.2017 tehty päätös annettiin hänelle tiedoksi 5.7.2017 päivätyllä sähköpostiviestillä.
47 Tästä seuraa, että päivä, josta alkaen käsiteltävässä asiassa on laskettava sovittelupyynnön esittämisen määräaika, on 5.7.2017, jolloin 30.6.2017 tehty päätös annettiin tiedoksi kantajalle. Näin ollen kantaja noudatti II henkilöstösääntöjen 41 artiklan kolmannessa kohdassa säädettyä määräaikaa esittäessään sovittelumenettelyn aloittamista koskevan pyyntönsä 5.10.2017.
48 Edellä esitetystä seuraa, että EIP:n esittämä oikeudenkäyntiväite on hylättävä.
Kumoamisvaatimukset
49 Kantaja vetoaa kumoamisvaatimustensa tueksi neljään kanneperusteeseen, joista ensimmäinen koskee hallinnollisten säännösten 1.4 artiklan ja näiden samojen säännösten liitteessä VII olevan 11 artiklan rikkomista, toinen luottamuksensuojan, oikeudellisen ennustettavuuden ja huolenpitovelvollisuuden periaatteiden loukkaamista, kolmas syrjintäkiellon periaatteen loukkaamista, EIP:n henkilöstön toimintasääntöjen 1.3 artiklan sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 21 artiklan rikkomista ja neljäs hyvän hallinnon ja käsittelyaikojen kohtuullisuuden periaatteiden loukkaamista.
Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee hallinnollisten säännösten 1.4 artiklan ja näiden säännösten liitteessä VII olevan 11 artiklan rikkomista
50 Kantaja väittää ensinnäkin lähinnä, ettei häntä päätetty siirtää Brysselin aluetoimistoon pysyvästi, koska 23.3.2017 päivätyssä päätöksessä täsmennetään selvästi, että hänet määrättiin sinne väliaikaisesti.
51 Toiseksi kantaja kiistää EIP:n tulkinnan hallinnollisten säännösten 1.4 artiklasta sekä näiden säännösten liitteessä VII olevasta 11 artiklasta siltä osin kuin EIP asettaa maantieteellisestä liikkuvuudesta myönnettävän korvauksen edellytykseksi sen, että toimihenkilö palaa EIP:n toimipaikkaan Luxemburgiin (Luxemburg) aluetoimistossa työskentelyn jälkeen.
52 Kantaja täsmentää tältä osin, että mainittujen säännösten 1.4 artiklassa säädetään tämän korvauksen myöntämisen ainoiksi edellytyksiksi yhtäältä toimihenkilön siirtäminen toiseen asemapaikkaan Euroopan unionissa ja toisaalta vähintään 12 kuukauden työskentely edellisessä asemapaikassa. Hän voi siten saada mainitun korvauksen, koska yhtäältä hänet siirrettiin toiseen asemapaikkaan unionissa eli Brysselin aluetoimistoon ja toisaalta hän palveli edellisessä asemapaikassa vähintään kaksitoista kuukautta, koska hän oli työskennellyt Wienin aluetoimistossa kolmen vuoden ajan.
53 EIP kiistää nämä väitteet ja väittää lähinnä, että korvaus maantieteellisestä liikkuvuudesta myönnetään ainoastaan sellaisille työntekijöille, jotka määrätään aluetoimistoihin tietyksi täsmälliseksi ajaksi ja jotka työskenneltyään väliaikaisesti tällaisessa toimistossa palaavat EIP:n toimipaikkaan siinäkin tapauksessa, että EIP:n toimipaikalla tarkoitettaisiin Luxemburgin toimipaikan lisäksi kaikkia muita palvelukseenottopaikkoja tai aluetoimistoja. Se väittää erityisesti, että hallinnollisten säännösten liitteessä VII olevan 2 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että jos aluetoimistoon pysyvästi määrätty henkilö lopettaa työskentelyn EIP:n palveluksessa kyseisessä aluetoimistossa, hänellä ei ole oikeutta mainittuun korvaukseen.
54 Näin on EIP:n mukaan kantajan tapauksessa, koska hänet oli määrätty pysyvästi Brysselin aluetoimistoon hänen työsopimuksensa päättymiseen saakka, eikä hänen ollut tarkoitus palata EIP:n toimipaikkaan kyseisen komennuksen päätyttyä.
55 Nyt käsiteltävään kanneperusteeseen vastaamiseksi on lausuttava siitä, mitkä ovat edellytykset korvauksen myöntämiselle maantieteellisestä liikkuvuudesta silloin, kun henkilö siirretään EIP:n aluetoimistoon unionissa, ja erityisesti siitä, edellyttääkö kyseisen korvauksen myöntäminen EIP:n väitteen mukaisesti myös sitä, että henkilö, jota asia koskee, palaa EIP:n toimipaikkaan, kun hänen komennuksensa kyseisessä aluetoimistossa päättyy.
56 On heti aluksi todettava, että kun henkilö siirretään EIP:n aluetoimistoon unionissa, maantieteellistä liikkuvuutta koskevan korvauksen myöntämisedellytyksiä säännellään hallinnollisten säännösten 1.4 artiklassa.
57 Kyseisessä artiklassa säädetään seuraavaa:
”Toiseen asemapaikkaan Euroopan unionissa siirrettävälle henkilöstön jäsenelle myönnetään korvaus maantieteellisestä liikkuvuudesta. Komennuksen pituudeksi on määrätty yhdestä kolmeen vuotta, ja se voidaan uusia vuodeksi kerrallaan siten, että kokonaiskesto on enintään viisi vuotta.
Korvausta maksetaan tosiasiallisesta siirtopäivästä alkaen ja komennusjakson ajan. Oikeus korvaukseen, että työntekijä on [palvellut] edellisessä asemapaikassa vähintään 12 kuukautta.
Jos hänet siirretään Luxemburgiin, korvaus maksetaan enintään yhden vuoden ajalta.
– –
Jos henkilö määrätään Euroopan unionin ulkopuolella sijaitsevaan [EIP:n] toimistoon, korvaus maantieteellisestä liikkuvuudesta myönnetään [hallinnollisten säännösten] liitteessä VII vahvistetuin edellytyksin.”
58 Mainitun artiklan sanamuodon mukaisesta tulkinnasta ilmenee – kuten kantaja perustellusti toteaa – että korvauksen saamiselle maantieteellisestä liikkuvuudesta on asetettu kaksi kumulatiivista edellytystä, joiden on täytyttävä silloin, kun henkilö siirretään EIP:n aluetoimistoon unionissa, eli yhtäältä siirtäminen toiseen asemapaikkaan unionissa yhdestä viiteen vuodeksi ja toisaalta vähintään 12 kuukauden palvelus edellisessä asemapaikassa. Mainitun artiklan sanamuodosta seuraa siis, että jos nämä kaksi edellytystä täyttyvät, asianomaisella henkilöllä on oikeus kyseiseen korvaukseen koko sen ajan, jonka hän on komennuksella aluetoimistossa, johon hänet on siirretty.
59 Näin ollen on todettava heti aluksi, ettei kyseisessä artiklassa nimenomaisesti viitata työntekijän väliaikaista määräämistä unionissa sijaitsevaan aluetoimistoon koskevaan edellytykseen, johon EIP vetoaa ja jonka mukaan toimihenkilön on palattava EIP:n toimipaikkaan komennusjakson päätyttyä, jotta hän voisi saada kyseessä olevan korvauksen.
60 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös asiayhteys ja sillä lainsäädännöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös tai määräys on (ks. tuomio 24.4.2018, Caisse régionale de crédit agricole mutuel Alpes Provence ym. v. EKP, T‑133/16–T‑136/16, EU:T:2018:219, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
61 Asiayhteydestä on erityisesti todettava, että vaikka hallinnollisten säännösten 1.4 artiklassa säännellään maantieteellistä liikkuvuutta koskevan korvauksen myöntämisedellytyksiä, EIP:n aluetoimistoihin määrättyihin henkilöstön jäseniin sovellettavat erityissäännökset sisältyvät sitä vastoin kyseisten säännösten liitteeseen VII. Tältä osin on täsmennettävä, että vaikka mainitun 1.4 artiklan viimeisessä kohdassa viitataankin nimenomaisesti kyseiseen liitteeseen vain siltä osin kuin on kyse henkilöstön siirtämisestä unionin ulkopuolella sijaitsevaan aluetoimistoon, mainitun liitteen 1 artiklassa säädetään nimenomaisesti, että sitä sovelletaan myös EIP:n aluetoimistoon unionissa siirrettävään henkilöstöön, ja asianosaiset ovat sitä paitsi samaa mieltä tästä tulkinnasta. Mainittujen säännösten 1.4 artiklaa ja näin ollen kyseessä olevan korvauksen myöntämisedellytyksiä on siis tulkittava tässä asiayhteydessä, jos kyse on siirtämisestä unionissa sijaitsevaan EIP:n aluetoimistoon.
62 Erityisesti hallinnollisten säännösten liitteessä VII olevassa 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Komennuksen kesto”, säädetään seuraavaa:
”Komennuksen kesto aluetoimistossa on lähtökohtaisesti rajattu kolmeen vuoteen. [EIP] voi oman harkintansa mukaan ja yksikön edun vuoksi pidentää komennuksen kokonaiskestoa enintään kuuteen vuoteen.
Edellisessä kohdassa säädetyn komennuksen päätyttyä asianomaisen henkilöstön jäsenen on palattava [EIP:n] toimipaikkaan. Hän palaa samantasoiseen virkatehtävään (jos hänen työsopimukseensa sovelletaan I henkilöstösääntöjä) tai saman palkkaluokan tehtävään (jos hänen työsopimukseensa sovelletaan II henkilöstösääntöjä) kuin se, jota hän hoiti, kun komennus aluetoimistossa päättyi.”
63 Mainitun liitteen 11 artiklassa säädetään, että aluetoimistoon määrätyllä henkilöstön jäsenellä on oikeus saada hallinnollisten säännösten 1.4 artiklassa tarkoitettua korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta.
64 Hallinnollisten määräysten liitteessä VII olevista 2 ja 11 artiklasta yhdessä luettuina ilmenee siis, että komennus aluetoimistossa ei saa jatkua pidempään kuin sovellettavissa säännöissä on säädetty, ja tämän komennuksen aikana toimihenkilöllä, joka täyttää asian kannalta merkityksellisissä hallinnollisissa säännöksissä asetetut edellytykset, on oikeus saada korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta. On lisäksi säädetty, että kyseisen komennuksen päätyttyä asianomaisen toimihenkilön on palattava EIP:n toimipaikkaan.
65 Näin ollen on todettava, että hallinnollisten säännösten liitteessä VII olevassa 2 artiklassa säädetty EIP:n toimipaikkaan palaaminen ei ole edellytys korvauksen myöntämiselle maantieteellisestä liikkuvuudesta vaan ainoastaan johdonmukainen seuraus siitä, että väliaikainen komennus aluetoimistossa päättyy sellaisen toimihenkilön osalta, jonka työsopimus ei ole päättynyt ja jonka on palattava EIP:n toimipaikkaan kyseisen komennusjakson päätyttyä. Mainitussa artiklassa säädetään lisäksi takuusta, jonka mukaan asianomaiset toimihenkilöt palaavat kyseisen jakson päätyttyä samantasoiseen tai saman palkkaluokan tehtävään kuin se, jota he hoitivat, kun komennus tällaisessa aluetoimistossa päättyi.
66 On tosin todettava, että vaikka hallinnollisten säännösten liitettä VII voidaan sen 1 artiklassa esitetyn täsmennyksen mukaisesti soveltaa ”[EIP:n] henkilöstön jäseniin, joiden asemapaikaksi on määrätty unionissa tai sen ulkopuolella sijaitseva aluetoimisto”, kyseisen liitteen säännöksissä tai yleisesti missään muussakaan säännöksessä ei säännellä sellaisen kantajan kaltaisen toimihenkilön tapausta, jonka määräaikainen työsopimus päättyy sen jälkeen, kun hänen komennuksensa aluetoimistossa päättyy.
67 Vaikka tästä ei säädetäkään täsmällisesti, EIP:n väite, jonka mukaan tällaista siirtoa on tällaisissa olosuhteissa pidettävä pysyvänä siten, että hallinnollisten säännösten 1.4 artiklaa ei voida soveltaa, ei kuitenkaan voi menestyä.
68 On nimittäin todettava, että kyseinen väite perustuu virheelliseen olettamaan kantajan siirron pysyvyydestä.
69 Tältä osin on huomautettava, että siitä riippumatta, mikä versio kantajalle toimitettiin 23.3.2017 päivätystä päätöksestä, siitä ilmenee selvästi, että ensinnäkin kantajan siirto Brysselin aluetoimistoon oli voimassa hänen työsopimuksensa päättymiseen eli 31.5.2020 saakka, toiseksi kyseisen komennuksen ehtoja ja edellytyksiä on tarkistettava siinä tapauksessa, että kyseistä sopimusta jatketaan, ja kolmanneksi komennukset EIP:n aluetoimistoissa kestävät enintään kuusi vuotta, eikä niitä voida jatkaa voimassa olevan työsopimuksen päätyttyä.
70 Näin ollen on todettava, että kantajan komennuksen tosiasiallinen kesto Brysselin aluetoimistossa vastasi 23.3.2017 tehdyssä päätöksessä tarkoitetulla tavalla tarkkaa ajanjaksoa 1.4.2017–31.5.2020.
71 Näissä olosuhteissa on todettava, että sen lisäksi, että asian kannalta merkityksellisten hallinnollisten säännösten perusteella tehtävää siirtoa aluetoimistoon ei voida pitää luonteeltaan pysyvänä, koska se on alusta lähtien rajattu mainittujen säännösten mukaiseen enimmäiskestoon, on niin, että siinäkin tapauksessa, että EIP:n henkilöstön jäsen määrätään tällaiseen toimistoon ajanjaksoksi, joka päättyy samaan aikaan kuin hänen määräaikainen työsopimuksensa, kuten käsiteltävässä asiassa, tämä henkilöstön jäsen on oikeutettu kyseiseen korvaukseen, jos hän täyttää molemmat hallinnollisten säännösten 1.4 artiklassa tarkoitetut ja edellä 58 kohdassa mainitut kumulatiiviset edellytykset.
72 Edellä esitetystä seuraa, että EIP on rikkonut hallinnollisten säännösten 1.4 artiklaa evätessään kantajalta korvauksen maantieteellisestä liikkuvuudesta.
73 Ensimmäinen kanneperuste on siis hyväksyttävä.
74 Ilman, että on tarpeen lausua muista kantajan kumoamisvaatimusten tueksi esittämistä kanneperusteista, nämä vaatimukset on siis hyväksyttävä ja riidanalaiset päätökset on kumottava siltä osin kuin niissä evätään kantajalta oikeus saada korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta.
Vahingonkorvausvaatimukset
75 Kantaja vaatii lähinnä yhtäältä korvausta aineellisesta vahingosta, jonka väitetään aiheutuneen siitä, että hänelle ei maksettu korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta 1.4.2017 alkaen, ja toisaalta korvausta henkisestä kärsimyksestä, jonka väitetään aiheutuneen EIP:n passiivisuudesta sovittelumenettelyn päätökseen saattamisessa.
Vaatimus aineellisen vahingon korvaamisesta ja viivästyskorkojen maksamisesta
76 Kantaja vaatii ensimmäisellä vahingonkorvausvaatimuksellaan lähinnä 36 045,60 euron suuruista korvausta, joka vastaa maantieteellisestä liikkuvuudesta maksettavan korvauksen määrää 1.4.2017 alkaen nyt käsiteltävän kanteen nostamisajankohtaan asti. Tätä summaa on kantajan mukaan korotettava 1 567,20 eurolla kultakin lisäkuukaudelta.
77 Kantaja vaatii toisella vahingonkorvausvaatimuksellaan maksamaan edellä 76 kohdassa tarkoitetuista summista viivästyskorkoa siten, että se on EKP:n korkokanta korotettuna kahdella prosenttiyksiköllä.
78 Tältä osin on riittävää muistuttaa, että SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan toimielimen, elimen tai laitoksen, jonka säädös on julistettu mitättömäksi, on toteutettava tuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet. Kantaja pyrkii näillä vaatimuksillaan kuitenkin siihen, että EIP velvoitetaan maksamaan hänelle summa, jota hän vaatii sen päätöksen perusteella, joka EIP:n on tehtävä nyt käsiteltävän kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi.
79 Koska mainitut vaatimukset ovat näin ollen ennenaikaisia, niitä ei voida hyväksyä (ks. vastaavasti tuomio 25.6.2020, ZS v. EIP, T‑659/18, ei julkaistu, EU:T:2020:281, 90 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
Henkistä kärsimystä koskeva korvausvaatimus
80 Kolmannessa vahingonkorvausvaatimuksessaan kantaja väittää, että EIP:n pääjohtaja ei tehnyt päätöstään kohtuullisessa ajassa sovittelulautakunnan kertomuksen toimittamisen jälkeen, mikä on omiaan synnyttämään EIP:n vastuun.
81 Kantaja väittää tältä osin, että sen vaikean taloudellisen tilanteen lisäksi, jossa hän jo oli sen vuoksi, ettei saanut korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta, epävarmuus sen johdosta, ettei EIP:n pääjohtaja tehnyt päätöstä kyseisen kertomuksen perusteella, minkä vuoksi kantajan oli myös saatettava asian Euroopan oikeusasiamiehen käsiteltäväksi, aiheutti hänelle henkistä kärsimystä, jonka määräksi hän arvioi 2 000 euroa.
82 EIP kiistää nämä väitteet.
83 Tältä osin on aluksi muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan lainvastaisen toimen kumoaminen on sinällään asianmukainen ja periaatteessa riittävä korvaus henkisestä kärsimyksestä, joka tästä toimesta on voinut aiheutua. Näin ei kuitenkaan ole, jos kantaja osoittaa, että hänelle on aiheutunut henkistä kärsimystä, joka ei liity kumoamisen perusteena olevaan lainvastaisuuteen ja jota ei voitu täysimääräisesti korvata tällä kumoamisella (ks. tuomio 30.1.2020, BZ v. komissio, T‑336/19, ei julkaistu, EU:T:2020:210, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ks. myös vastaavasti tuomio 14.9.2017, Bodson ym. v. EIP, T‑504/16 ja T‑505/16, EU:T:2017:603, 77 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
84 Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että virkamiehen tai toimihenkilön esittämän vahingonkorvausvaatimuksen yhteydessä toimielimen vastuun syntymisen edellytyksenä on kolmen edellytyksen täyttyminen eli toimielinten moititun toiminnan lainvastaisuus, vahingon tosiasiallinen syntyminen sekä toimielimen toiminnan ja väitetyn vahingon välinen syy-yhteys. Vastuun syntymisen kolme edellytystä ovat kumulatiivisia, mikä tarkoittaa sitä, että jos jokin niistä ei täyty, toimielimen vastuu ei voi syntyä. Unionin tuomioistuimilla ei myöskään ole velvollisuutta tutkia näitä edellytyksiä määrätyssä järjestyksessä (ks. määräys 11.6.2020, Vanhoudt ym. v. EIP, T‑294/19, ei julkaistu, EU:T:2020:264, 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
85 Käsiteltävässä asiassa henkinen kärsimys, johon kantaja vetoaa, johtuu lähinnä epävarmuuden tunteesta, joka aiheutui siitä, että sovittelumenettelyn päättämistä koskevan EIP:n pääjohtajan päätöksen tekeminen viivästyi kohtuuttomasti.
86 Vaikka voidaan katsoa, ettei tällainen henkinen kärsimys liity riidanalaisten päätösten kumoamisen perusteena olevaan lainvastaisuuteen eli hallinnollisten säännösten 1.4 artiklan rikkomiseen, on kuitenkin todettava, ettei kannekirjelmään sisälly mitään näyttöä sen henkisen kärsimyksen laajuudesta, jota kantaja väittää itselleen aiheutuneen.
87 Näin ollen kolmas vahingonkorvausvaatimus on hylättävä.
88 Edellä esitetyn perusteella riidanalaiset päätökset on kumottava siltä osin kuin niissä kieltäydytään myöntämästä kantajalle korvausta maantieteellisestä liikkuvuudesta, ja kanne on hylättävä muilta osin.
Oikeudenkäyntikulut
89 Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska EIP on hävinnyt asian ja kantaja on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, EIP on velvoitettava korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut.
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Euroopan investointipankin (EIP) 30.6. ja 11.12.2017 tekemät päätökset kumotaan niiltä osin kuin niissä evätään AM:ltä korvaus maantieteellisestä liikkuvuudesta.
2) Kanne hylätään muilta osin.
3) EIP velvoitetaan vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan AM:n oikeudenkäyntikulut.
Julistettiin Luxemburgissa 10 päivänä maaliskuuta 2021.
Allekirjoitukset