Väliaikainen versio
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
MACIEJ SZPUNAR
27 päivänä kesäkuuta 2024(1)
Asia C‑236/23
Mutuelle assurance des travailleurs mutualistes (Matmut)
vastaan
TN,
Société MAAF assurances,
Fonds de garantie des assurances obligatoires de dommages (FGAO) ja
PQ
(Ennakkoratkaisupyyntö – Cour de cassation (Ranska))
Ennakkoratkaisupyyntö – Direktiivi 2009/103/EY – Liikennevakuutus – Pakollisen vakuutuksen kolmansille antaman suojan laajuus – Kansallinen säännöstö, jonka mukaan liikennevakuutussopimuksen mitättömyyteen voidaan vedota vahingon kärsinyttä matkustajaa vastaan sillä perusteella, että tämä on sopimuksen tekohetkellä tahallisesti antanut vääriä tietoja
I Johdanto
1. Nyt käsiteltävässä asiassa esitetty ennakkoratkaisupyyntö liittyy tuomioon Fidelidade-Companhia de Seguros(2), jossa unionin tuomioistuin selitti, että moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta koskevat direktiivit ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka seurauksena vahingon kärsineitä kolmansia vastaan voitaisiin vedota liikennevakuutussopimuksen mitättömyyteen, joka johtuu vakuutuksenottajan aluksi antamista kyseessä olevan ajoneuvon omistajaa ja tavanomaista kuljettajaa koskevista vääristä tiedoista.
2. Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii selvittämään, onko samaa tulkintaa sovellettava tilanteessa, jossa vahingon kärsinyt matkustaja, jota vastaan vakuutussopimuksen mitättömyyteen vedotaan, on vakuutuksenottajana antanut aluksi tällaisia vääriä tietoja. Jos tähän vastataan myöntävästi, herää myös kysymys siitä, voiko vakuutuksenantaja siitä huolimatta, että sopimuksen mitättömyyteen ei voida vedota vahingon kärsinyttä kolmatta vastaan, nostaa tätä vastaan kanteen, jossa vaaditaan vakuutussopimuksen perusteella maksettujen määrien palauttamista.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Unionin oikeus
3. Direktiivin 2009/103/EY(3) 1 artiklan 2 kohdan mukaan ”vahingon kärsineellä” tarkoitetaan ”henkilöä, jolla on oikeus saada korvausta ajoneuvojen aiheuttamista vahingoista tai vammoista”.
4. Kyseisen direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa:
” Jäsenvaltioiden on toteutettava, jollei 5 artiklasta muuta johdu, tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että sellaisten ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, joilla on pysyvä kotipaikka sen alueella.
Vakuutetun vastuun laajuus sekä vakuutusturvan ehdot määräytyvät ensimmäisessä kohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden mukaisesti.
– –
Ensimmäisessä kohdassa tarkoitetun liikennevakuutuksen on aina katettava sekä omaisuusvahingot että henkilövahingot.”
5. Mainitun direktiivin 12 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
” Edellä 3 artiklassa tarkoitetusta vakuutuksesta on korvattava ajoneuvon käytöstä kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet henkilövahingot, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 13 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan soveltamista. ”
6. Kyseisen direktiivin 13 artiklassa säädetään seuraavaa:
” 1. Jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki asianmukaiset toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 3 artiklaa sovellettaessa mitään lakisääteistä määräystä tai 3 artiklan mukaisesti tehdyn vakuutuskirjan sisältämää sopimuslauseketta ei sovelleta liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineiden kolmansien osapuolten korvausvaatimuksiin, jos vakuutuskirjan mukaan korvaus evätään tapauksissa, joissa ajoneuvoja käyttävät tai kuljettavat:
a) henkilöt, joilla ei ole nimenomaista tai muutoin annettua lupaa siihen;
b) henkilöt, joilla ei ole kyseisen ajoneuvon kuljettamiseen oikeuttavaa ajokorttia;
c) henkilöt, jotka ovat rikkoneet kyseisen ajoneuvon kuntoa ja turvallisuutta koskevia lakisääteisiä teknisiä vaatimuksia.
Ensimmäisen alakohdan a alakohdassa tarkoitettua määräystä tai lauseketta voidaan kuitenkin soveltaa sellaisten henkilöiden vahingoksi, jotka ovat vapaaehtoisesti menneet vahingon tai vamman aiheuttaneeseen ajoneuvoon, jos vakuutuksenantaja voi osoittaa heidän tienneen ajoneuvon olleen varastettu.
Jäsenvaltiot saavat olla soveltamatta niiden alueella tapahtuviin vahinkoihin ensimmäisen alakohdan säännöstä, jos vahingon kärsinyt voi saada korvausta vahingostaan sosiaaliturvalaitokselta.
2. Varastettujen tai väkivaltaa käyttäen haltuun otettujen ajoneuvojen kohdalla jäsenvaltiot saavat säätää, että 10 artiklan 1 kohdassa säädetty elin maksaa korvausta vakuutuksenantajan sijasta tämän artiklan 1 kohdassa säädetyissä olosuhteissa. Jos ajoneuvon pysyvä kotipaikka on toisessa jäsenvaltiossa, elin ei saa esittää korvausvaatimuksia millekään kyseisen jäsenvaltion elimelle.
Jäsenvaltiot, jotka varastettujen tai väkivaltaa käyttäen haltuun otettujen ajoneuvojen osalta säätävät, että 10 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun elimen on maksettava korvausta, saavat vahvistaa vahingon kärsineelle omaisuusvahingosta enintään 250 euron suuruisen omavastuun.
3. Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että mitään lakisääteistä määräystä tai vakuutuskirjan sisältämää sopimuslauseketta, jolla evätään korvaus matkustajalta sillä perusteella, että hän tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, että ajoneuvon kuljettaja oli liikennevahingon aiheutuessa alkoholin tai muun huumaavan aineen vaikutuksen alaisena, ei sovelleta tällaisen matkustajan korvausvaatimuksiin.”
B Ranskan oikeus
7. Vakuutuskoodeksin L. 113-8 §:n mukaan vakuutussopimus on mitätön, jos vakuutettu on tahallisesti salannut tietoja tai antanut vääriä tietoja, kun tällainen salailu tai väärän tiedon antaminen muuttaa riskin kohdetta tai heikentää vakuutuksenantajan näkemystä siitä, vaikka riskillä, josta hän ei ole ilmoittanut tai josta hän on antanut vääriä tietoja, ei ole ollut vaikutusta vakuutustapahtumaan.
III Pääasian taustalla olevat tosiseikat, ennakkoratkaisukysymys ja asian käsittelyt vaiheet unionin tuomioistuimessa
8. PQ teki 5.10.2012 Mutuelle assurance des travailleurs mutualistes ‑yhtiön (Matmut) kanssa liikennevakuutussopimuksen. Sopimusta tehtäessä PQ ilmoitti olevansa vakuutetun ajoneuvon ainoa kuljettaja.
9. Kyseinen ajoneuvo, jota kuljetti päihtynyt TN, joutui 28.9.2013 liikenneonnettomuuteen toisen, Mutuelle d’assurance des artisans de Francen (MAAF) vakuuttaman ajoneuvon kanssa. Ensimmäisessä ajoneuvossa matkustajana ollut PQ loukkaantui kyseisessä onnettomuudessa.
10. TN:ää vastaan nostettiin syyte tribunal correctionnelissa (rikosasioiden tuomioistuin, Ranska), ja hänen todettiin syyllistyneen muun muassa moottoriajoneuvon päihtyneenä kuljettamisesta aiheutuneeseen yli kolmen kuukauden työkyvyttömyyden PQ:lle aiheuttaneeseen vammantuottamukseen.
11. PQ esitti siviilioikeudellisia vahingonkorvausvaatimuksia. Matmut esitti rikosoikeudenkäynnissä näiden vaatimusten osalta väitteen sopimuksen mitättömyydestä, joka johtui siitä, että PQ oli antanut väärän tiedon tavanomaisen kuljettajan henkilöllisyydestä. Matmut vaati vastuusta vapauttamista ja sitä, että PQ:n korvaus maksettaisiin Fonds de garantie des assurances obligatoires de dommages ‑rahastosta (FGAO), jonka tehtävänä on muun muassa maksaa korvauksia sellaisen liikenneonnettomuuden uhreille, jonka aiheuttajaa ei ole vakuutettu.
12. Rikostuomioistuin julisti 17.12.2018 antamallaan tuomiolla sopimuksen mitättömäksi vakuutetun tahallisen väärien tietojen antamisen vuoksi. Tuomioistuin katsoi, että Matmut ‑yhtiö ei ollut vastuussa, velvoitti TN:n korvaamaan vahingon kärsineille aiheutuneet vahingot ja totesi, että tuomioon voitiin vedota FGAO:ta vastaan(4).
13. TN, FGAO ja MAAF valittivat tästä tuomiosta cour d’appeliin (ylioikeus, Ranska), joka pysytti tuomion siltä osin kuin siinä oli todettu PQ:n ja Matmutin välinen vakuutussopimus mitättömäksi.
14. Kyseinen tuomioistuin totesi, että PQ:n tehdessä vakuutussopimuksen TN oli ajoneuvon omistaja ja sen tavanomainen kuljettaja. Se katsoi, että PQ oli näin ollen antanut tahallisesti väärän tiedon tavanomaisen kuljettajan henkilöllisyydestä, mikä oli selvästi muuttanut vakuutuksenantajan näkemystä riskistä, kun otetaan huomioon, että TN oli aiemmin tuomittu alkoholin vaikutuksen alaisena ajamisesta.
15. Toisin kuin tribunal correctionnel, cour d’appel katsoi kuitenkin, että Matmutin vastuu saattoi syntyä, ja vapautti näin ollen FGAO:n vastuusta. Kyseisen tuomioistuimen mukaan unionin oikeuden ensisijaisuudesta kansalliseen oikeuteen nähden seuraa, että vakuutuskoodeksin L. 113-8 §:ssä säädettyyn vakuutetun tahallisen väärien tietojen antamisen aiheuttamaan sopimuksen mitättömyyteen ei voida vedota vahingon kärsineitä tai heidän edunsaajiaan vastaan. Se, että vahingon kärsinyt oli onnettomuuden aiheuttaneen ajoneuvon matkustaja tai tämän ajoneuvon vakuutuksenottaja tai omistaja, ei riitä perusteeksi sille, että häneltä voidaan evätä vahingon kärsineen kolmannen henkilön asema.
16. Matmut valitti Cour de cassationin (ylin tuomioistuin, Ranska) rikosasioiden jaostoon cour d’appelin tuomiosta sillä perusteella, että viimeksi mainittu oli vakuutuskoodeksin L. 113–8 ja R. 211–13 §:n(5) vastaisesti virheellisesti todennut, ettei vakuutussopimuksen mitättömyyteen voitu vedota PQ:ta vastaan.
17. Rikosasioiden jaosto katsoi, että tämän valituksen tutkiminen edellytti vakuutusoikeuteen erikoistuneen jaoston lausuntoa, ja tiedusteli siltä, voidaanko tahallisen väärien tietojen antamisen aiheuttamaan sopimuksen mitättömyyteen vedota sellaista vahingon kärsinyttä vastaan, joka on sekä onnettomuuden aiheuttaneen ajoneuvon matkustaja että vakuutuksenottaja.
18. Tätä kysymystä käsittelevä Cour de cassationin toinen siviiliasioiden jaosto eli ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää yksityiskohtaisesti Ranskan lain asemaa siltä osin kuin kyse on siitä, voidaanko vakuutussopimuksen mitättömyyteen vedota vahinkoa kärsineitä vastaan sellaisen onnettomuuden yhteydessä, jonka osalta vakuutuksenantaja voi joutua vastuuseen. Cour de cassationin oikeuskäytännöstä ilmenee siten, että vakuutuksenottajan vilpilliselle mielelle, josta seuraa vakuutussopimuksen mitättömyys, on ominaista aikomus johtaa vakuutuksenantajaa harhaan. Tällaisen väärien tietojen ilmoittamisen vaikutuksella vahinkoon ei ole merkitystä. Lisäksi mitättömyys vaikuttaa takautuvasti vakuutussopimukseen siten, että sopimusta ei katsota koskaan olleen olemassa.
19. Cour de cassation katsoi pääsääntöisesti, että vakuutetun väärien tietojen antamisesta seuraavaan sopimuksen mitättömyyteen voitiin vedota vahingon kärsinyttä vastaan, koska vakuutusturvan evännyt vakuutuksenantaja oli asianmukaisesti haastanut FGAO:n.
20. Kyseinen tuomioistuin on 29.8.2019 antamastaan tuomiosta(6) lähtien katsonut, että vakuutuskoodeksin säännöksissä säädettyyn vakuutussopimuksen mitättömyyteen ei voida vedota liikenneonnettomuuden uhreja tai heidän oikeudenomistajiaan vastaan ja että FGAO:ta ei voida vaatia maksamaan korvausta vahingonkärsijöille tällaisessa tapauksessa. Tämä oikeuskäytännön muutos on seurausta näiden säännösten tulkinnasta vakuutuksia koskevien direktiivien valossa.
21. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lisää, että Ranskan lainsäätäjä on tämän jälkeen lisännyt vakuutuskoodeksiin L. 211–7-1 §:n saattaakseen sen unionin oikeuden mukaiseksi. Kyseinen tuomioistuin selittää, että tämän säännöksen nojalla vakuutussopimuksen mitättömyyteen ei voida vedota liikenneonnettomuuden uhreja tai heidän oikeudenomistajiaan vastaan ja että vakuutuksenantajan, joka takaa osallisena olleesta ajoneuvosta johtuvan vahingonkorvausvastuun, on korvattava vahinko. Mainitussa säännöksessä täsmennetään, että vakuutuksenantajalla on sijaantulo-oikeus korvauksen saajan oikeuksiin onnettomuuden aiheuttajaa vastaan maksamiensa summien määrään asti.
22. Vaikuttaa siltä, että samaa säännöstä, joka on nyt voimassa, ei voida ajallisesti soveltaa pääasian tosiseikkoihin eli vuonna 2012 tehtyyn vakuutussopimukseen ja vuonna 2013 tapahtuneeseen onnettomuuteen.
23. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa kuitenkin, että 29.8.2019 annettuun tuomioon ja vakuutuskoodeksin L. 211–7-1 §:n voimaantuloon perustuvan oikeuskäytäntönsä kehityksen jälkeen Cour de cassation ei ole koskaan lausunut siitä, voidaanko vakuutussopimuksen mitättömyyteen vedota ajoneuvon matkustajana olevaa vahingon kärsinyttä vastaan, kun kyseinen henkilö on myös vakuutuksenottaja, joka on syyllistynyt tahalliseen väärien tietojen antamiseen, joka on johtanut kyseisen sopimuksen mitättömyyteen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, ettei mikään unionin tuomioistuimen tuomioista koske pääasiassa kyseessä olevan kaltaista tilannetta.
24. Cour de cassation on tässä tilanteessa päättänyt 30.3.2023 tekemällään ja unionin tuomioistuimeen 7.4.2023 saapuneella ratkaisullaan lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
” Onko [direktiivin 2009/103] 3 ja 13 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä sen toteamiselle, että liikennevakuutussopimuksen mitättömyyteen voidaan vedota vahingon kärsinyttä matkustajaa vastaan, kun tämä on myös vakuutuksenottaja, joka on sopimuksen tekohetkellä tahallisesti antanut vääriä tietoja, ja tämä on johtanut sopimuksen mitättömyyteen?
25. Kirjallisia huomautuksia unionin tuomioistuimelle ovat esittäneet Matmut, TN, MAAF, FGAO, PQ ja Ranskan hallitus sekä komissio. Unionin tuomioistuin on päättänyt olla pitämättä istuntoa asianosaisten kuulemiseksi käsiteltävässä asiassa.
IV Asian tarkastelu
A Ennakkoratkaisukysymyksen ulottuvuus ja uudelleenmuotoilu
26. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ainoalla ennakkoratkaisukysymyksellään, onko unionin oikeus esteenä sille, että vakuutussopimuksen mitättömyyteen voidaan vedota vahingon kärsinyttä matkustajaa vastaan, kun hän on myös vakuutuksenottaja, jonka antamat väärät tiedot ovat johtaneet tähän mitättömyyteen.
27. Nyt käsiteltävästä ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee kuitenkin, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii myös, voisiko vakuutuksenantaja tilanteessa, jossa todetaan, että vakuutussopimuksen mitättömyyteen ei voida vedota vahingon kärsinyttä vakuutuksenottajaa vastaan, nostaa tätä vastaan kanteen, joka perustuisi tahalliseen tekoon sopimuksen tekohetkellä, saadakseen takaisin vakuutuksenottajalle sopimuksen perusteella maksetut määrät.
28. Huomautan, että ennakkoratkaisupyynnössä ei täsmennetä, onko Matmut nostanut tällaisen kanteen pääasian menettelyn yhteydessä, eikä myöskään, onko sen nostaminen mahdollista pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa menettelyssä.
29. Tästä on todettava, että olettamana on ensinnäkin, että unionin oikeuteen liittyvillä kysymyksillä on merkitystä asian ratkaisun kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin(7).
30. Toiseksi vakiintuneen oikeuskäytännön(8) mukaan kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille SEUT 267 artiklalla luodussa yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. Unionin tuomioistuimen on tämän vuoksi tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen. Se, että kansallinen tuomioistuin on muodollisesti esittänyt ennakkoratkaisukysymyksen viittaamalla tiettyihin unionin oikeuden määräyksiin tai säännöksiin, ei estä unionin tuomioistuinta esittämästä kansalliselle tuomioistuimelle kaikkia unionin oikeuden tulkintaan liittyviä seikkoja, jotka saattavat olla hyödyllisiä kansallisen tuomioistuimen arvioidessa käsiteltävänään olevaa asiaa, riippumatta siitä, onko kansallinen tuomioistuin kysymyksiä esittäessään viitannut niihin. Unionin tuomioistuimen on poimittava kaikista kansallisen tuomioistuimen esittämistä seikoista ja erityisesti ennakkoratkaisupyynnön perusteluista ne unionin oikeutta koskevat seikat, joita on syytä tulkita, kun otetaan huomioon riidan kohde.
31. Näin ollen unionin tuomioistuin voi ennakkoratkaisutehtäväänsä täyttäessään joutua muotoilemaan uudelleen ennakkoratkaisukysymykset, joilla tämän ratkaisuehdotuksen 29 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti suoritetun uudelleenmuotoilunkin jälkeen oletetaan edelleen olevan merkitystä asian ratkaisun kannalta(9).
32. Nyt käsiteltävässä asiassa on niin, että vaikka ennakkoratkaisupyynnössä ei ole tietoja vakuutuksenantajan mahdollisuudesta nostaa kanne vakuutuksenottajana olevaa vahingonkärsijää vastaan, ei ole ilmeistä, että tällaisen kanteen nostamisen unionin oikeuden mukaisuutta koskevalla problematiikalla ei olisi yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai että se koskisi hypoteettista ongelmaa. Vaikka nimittäin pääasian oikeudenkäynti koskee onnettomuuden aiheuttajan rikosoikeudellista vastuuta, kyseisessä oikeudenkäynnissä käsitellään kuitenkin siviilioikeudellisia vahingonkorvausvaatimuksia. Kuten asianosaisten kirjalliset huomautukset, joiden yhteydessä tästä ongelmanasettelusta keskustellaan laajasti, osoittavat, nyt käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö sisältää kaikki seikat, jotka ovat tarpeen, jotta tällaisen kanteen yhteensopivuutta koskevaan kysymykseen voidaan antaa hyödyllinen vastaus.
33. Näin ollen ehdotan, että unionin tuomioistuin muotoilee ennakkoratkaisukysymyksen uudelleen siten, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii sillä selvittämään ensinnäkin, onko direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan silloin, kun vahinkoa kärsinyt matkustaja on myös vakuutuksenottaja, häntä vastaan voidaan vedota liikennevakuutussopimuksen mitättömyyteen sillä perusteella, että tämä vakuutuksenottaja on antanut tahallisesti vääriä tietoja kyseisen ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan osalta.
34. Uudelleenmuotoilua koskevan ehdotukseni mukaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee, mikäli tähän kysymykseen vastataan myöntävästi, toiseksi, onko näitä säännöksiä tulkittava siten, että ne ovat esteenä myös kansalliselle säännöstölle, jossa sallitaan vakuutuksenantajan nostaa kanne vahinkoa kärsinyttä matkustajaa vastaan silloin, kun tämä on myös vakuutuksenottaja, ja kanne perustuu hänen kyseisen ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan osalta tahallisesti antamiinsa vääriin tietoihin, saadakseen takaisin kaikki vahinkoa kärsineelle matkustajalle kyseisen sopimuksen nojalla maksetut määrät.
B Mahdollisuus vedota vakuutussopimuksen mitättömyyteeen
35. Vakuutussopimuksen voimassaolon lailliset edellytykset eivät kuulu unionin sääntelyn vaan jäsenvaltioiden sääntelyn piiriin(10). Viimeksi mainittujen tehtävänä on kuitenkin varmistaa, että pakollinen liikennevakuutus mahdollistaa kaikille ajoneuvon aiheuttaman liikennevahingon vahingonkärsijöinä oleville matkustajille korvauksen saamisen heidän kärsimistään vahingoista. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että jäsenvaltioiden on käyttäessään tätä toimivaltaansa noudatettava unionin oikeutta ja että kansalliset vahingonkorvausoikeuden säännökset, jotka sääntelevät ajoneuvon käyttämisestä aiheutuvien vahinkojen korvaamista, eivät voi poistaa direktiivin 2009/13 tehokasta vaikutusta(11).
36. Ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäiseen osaan vastaamiseksi on siten ensinnäkin määritettävä, kuuluuko vahingonkärsijä, joka on myös vakuutuksenottaja ja vakuutussopimuksen tekohetkellä annettujen väärien tietojen antaja, niihin henkilöihin, joita direktiivillä 2009/103 pyritään suojaamaan. On nimittäin niin, että vain siinä tapauksessa, että vakuutussopimuksen mitättömyyteen voidaan vedota vahingonkärsijänä olevaa matkustajaa vastaan, tämä voisi viedä häneltä oikeuden korvaukseen ja näin ollen vaarantaa kyseisen direktiivin tehokkaan vaikutuksen. Tutkin siis tämän jälkeen tarvittaessa, onko niin, että jos tähän mitättömyyteen voidaan vedota asianomaista henkilöä vastaan, mainittua direktiiviä rikotaan ja sen tehokas vaikutus vaarantuu.
1. Vahinkoa kärsineiden kolmansien suojelu
a) Vahinkoa kärsineiden suojelua koskeva yleissääntö
37. Direktiivillä 2009/103 pyritään takaamaan moottoriajoneuvojen aiheuttamista liikennevahingoista vahinkoa kärsineille yhtäläinen kohtelu riippumatta siitä, missä unionin alueella onnettomuus on tapahtunut, ja varmistamaan näin vahinkoa kärsineiden suojelu(12). Tämän direktiivin säännökset ovat nimittäin seuraus pakollista vakuutusta koskevan unionin säännöstön kehityksestä; sillä on johdonmukaisesti pyritty ajoneuvojen aiheuttamien onnettomuuksien uhrien suojaamiseen ja jatkuvasti vahvistettu tätä tavoitetta (13).
38. Tästä on todettava, että direktiivillä 2009/103 on sen johdanto-osan ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenevällä tavalla kodifioitu moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa vakuutusta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamista koskevat jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annetut direktiivit muuttamatta niiden sisältöä. Näihin aikaisempiin direktiiveihin liittyvää oikeuskäytäntöä voidaan siis soveltaa direktiivin 2009/103 vastaavien säännösten tulkintaan(14).
39. Vahingonkärsijöiden ”yhtäläistä” suojaa unionissa koskevan tavoitteen saavuttamiseksi direktiivissä 2009/103 vahvistetaan yleinen sääntö, jonka mukaan vahingon kärsineillä on oikeus saada korvausta vakuutuksenantajalta, sekä poikkeukset tästä säännöstä. Tästä näkökulmasta nämä poikkeukset ovat luonteeltaan tyhjentäviä, ja niitä on tulkittava suppeasti(15).
40. Tältä osin direktiivin 2009/103 1 artiklan 2 alakohdasta ja 3 artiklan ensimmäisestä kohdasta yhdessä luettuina seuraa, että kyseisen direktiivin nojalla taattavan suojan on ulotuttava kaikkiin henkilöihin, joilla on kansallisen vahingonkorvausoikeuden perusteella oikeus korvaukseen moottoriajoneuvojen aiheuttamista vahingoista(16).
41. Konkreettisemmin direktiivin 2009/103 3 artiklassa asetetaan jäsenvaltioille velvollisuus varmistaa, että sellaisten ajoneuvojen, joilla on pysyvä kotipaikka jäsenvaltion alueella, käyttöön liittyvän vastuun varalta on otettu liikennevakuutus, ja tarkennetaan erityisesti vahinkotyypit ja vahinkoa kärsineet kolmannet, jotka vakuutuksen on katettava. Vahinkoa kärsineiden kolmansien oikeuksista on todettava, että kyseisen direktiivin 3 artiklan ensimmäinen kohta on esteenä sille, että liikennevakuutusyhtiö voisi vedota oikeussääntöihin tai sopimuslausekkeisiin evätäkseen korvauksen vakuutetun ajoneuvon aiheuttaman onnettomuuden kolmansilta vahinkoa kärsineiltä. Mainitun direktiivin 13 artiklan 1 kohdassa ainoastaan muistutetaan tästä velvollisuudesta tiettyjen kyseisessä säännöksessä mainittujen erityistapausten osalta(17).
42. Näiden huomautusten valossa on ratkaistava, kuuluuko vahinkoa kärsinyt matkustaja, joka on myös vakuutuksenottaja ja väärien tietojen antaja, nyt käsiteltävässä asiassa vahinkoa kärsineiden kolmansien, joita direktiivillä 2009/103 pyritään suojaamaan, piiriin.
b) Matkustaja vahinkoa kärsineenä henkilönä
43. Ajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettava pakollinen vakuutus, josta säädetään direktiivissä 2009/103, kattaa muun muassa ajoneuvon käytöstä kaikille matkustajille paitsi kuljettajalle aiheutuneet henkilövahingot, kuten kyseisen direktiivin 12 artiklan 1 kohdassa edellytetään.
44. Unionin tuomioistuin on jo selventänyt, että aiempien direktiivien säännösten, jotka vastaavat direktiivin 2009/103 säännöksiä, tavoitteena on taata, että jollei näissä direktiiveissä säädetyistä poikkeuksista muuta johdu, pakollinen liikennevakuutus mahdollistaa kaikille ajoneuvon aiheuttaman liikennevahingon vahingonkärsijöinä oleville matkustajille korvauksen saamisen heidän kärsimistään vahingoista(18).
45. On totta, että direktiivin 2009/103 13 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetään poikkeuksesta, joka voi vaikuttaa muiden matkustajien kuin kuljettajan tilanteeseen. Kyseisen säännöksen nojalla jäsenvaltio voi nimittäin päättää, että poissulkemislausekkeeseen (lakisääteiseen määräykseen tai sopimuslausekkeeseen) voidaan vedota sellaisia henkilöitä vastaan, jotka ovat vapaaehtoisesti nousseet ajoneuvoon, jos vakuutuksenantaja voi osoittaa näiden tienneen ajoneuvon olevan varastettu. On kuitenkin selvää, että käsiteltävässä asiassa näin ei ollut.
46. Direktiivillä 2009/103 säännellystä pakollisesta vakuutuksesta on siten todettava, että se, että vahingon kärsinyt oli hänelle vahingon aiheuttaneen ajoneuvon matkustaja, ei voi viedä tältä henkilöltä oikeutta saada korvausta liikenneonnettomuuden aiheuttamista vahingoista.
c) Vakuutuksenottaja vahinkoa kärsineenä henkilönä
47. Käsiteltävässä asiassa yksi vakuutussopimuksen osapuolista eli vakuutuksenottaja vetoaa vahingonkärsijän asemaan saadakseen korvauksen vakuutusyhtiöltä.
48. Kuten olen huomauttanut(19), unionin oikeuteen perustuvan suojan saajien määrittämiseksi sekä direktiivissä 2009/103 että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä käytetään tässä yhteydessä käsitettä ”vahinkoa kärsineet kolmannet osapuolet”. Tämän käsitteen käyttäminen voi antaa aiheen ajatella, että kyseisellä direktiivillä tarjottua suojaa sovelletaan ainoastaan henkilöihin (”kolmannet”), jotka eivät ole sopimussuhteessa vakuutuksenantajaan, jonka vastuu voi syntyä.
49. On kuitenkin todettava, että ensinnäkin vahinkoa kärsineiden kolmansien osapuolten käsite esiintyy vain direktiivin 2009/103 13 artiklassa. Tässä säännöksessä, jonka otsikko on ”Poikkeuslausekkeet”, velvoitetaan jäsenvaltiot toteuttamaan kaikki tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että tämän direktiivin ”3 artiklaa sovellettaessa” mitään lakisääteistä määräystä tai sopimuslauseketta, jossa suljetaan vakuutuksen ulkopuolelle ajoneuvojen käyttö tai ajaminen tietyissä erityisissä tässä ensimmäisessä säännöksessä yksilöidyissä tilanteissa, ei sovelleta liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineiden kolmansien osapuolten korvausvaatimuksiin.
50. Direktiivin 2009/103 johdanto-osan 15 perustelukappaleessa selvennetään kyseisen direktiivin 13 artiklan tavoitetta ja todetaan, että on vahingon kärsineiden etujen mukaista, että joidenkin poikkeuslausekkeiden vaikutukset rajoitetaan vakuutuksenantajan ja vahingosta korvausvastuussa olevan henkilön väliseen suhteeseen. Kyseisen perustelukappaleen mukaan mainitun direktiivin 13 artiklan nojalla ja direktiivissä säädettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta tällaiset poissulkemislausekkeet (lakisääteiset määräykset ja sopimuslausekkeet) ovat näin ollen vailla merkitystä siltä osin kuin kyse on vakuutuksenantajan ja vahingosta kärsineen henkilön, joka ei ole onnettomuuden aiheuttaja, välisestä suhteesta. Mainitun perustelukappaleen mukaan kyseisessä säännöksessä oleva viittaus vahinkoa kärsineisiin kolmansiin osapuoliin on näin ollen ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan liikenneonnettomuuden muita vahingonkärsijöitä kuin onnettomuuden aiheuttajaa. Näin ollen ja yleisemmin kyseisessä säännöksessä tarkoitettu vahinkoa kärsineiden kolmansien osapuolten käsite voi kattaa myös henkilöt, jotka ovat sopimussuhteessa vakuutuksenantajaan.
51. Toiseksi tällainen direktiivin 2009/103 tulkinta vastaa julkisasiamies Mengozzin tulkintaa, jonka hän esitti ratkaisuehdotuksessaan Churchill Insurance Company ja Evans ja jonka mukaan onnettomuuksissa ”kolmansina osapuolina” on pidettävä kaikkia henkilöitä paitsi onnettomuuden aiheuttanutta kuljettajaa(20).
52. Kolmanneksi unionin tuomioistuin on jo täsmentänyt, että sen perusteella, että liikenneonnettomuudessa vahingon kärsinyt on vakuutuksenottaja, tätä henkilöä ei voida sulkea direktiiviä 2009/103 edeltäneiden direktiivien, jotka vastaavat kyseisen direktiivin 12 artiklan 3 kohtaa ja 13 artiklan 1 kohtaa, säännöksissä tarkoitetun vahingonkärsijän käsitteen ulkopuolelle(21).
53. Näin ollen myöskään sen perusteella, että vahingon kärsinyt matkustaja on vakuutuksenottaja, häntä ei voida sulkea direktiivillä 2009/103 liikenneonnettomuuksista vahinkoa kärsineille annettavan suojan ulkopuolelle.
d) Väärien tietojen antaja vahingon kärsineenä
54. Käsiteltävän asian erityispiirteenä on se, että asianomainen henkilö ei ole ainoastaan matkustaja, joka on liikenneonnettomuuden uhri ja joka on sopimussuhteessa vakuutuksenantajaan, jonka vastuusta on kysymys, vaan hän on myös antanut tahallisesti väärät tiedot, mikä on johtanut vakuutussopimuksen mitättömyyteen.
55. Kuten olen huomauttanut(22), direktiiviin 2009/103 sisältyy poikkeus, jonka mukaan vahingonkärsijöille voidaan jättää maksamatta korvaus, kun otetaan huomioon henkilöiden itse luomansa tilanne, jossa he ovat vapaaehtoisesti nousseet vahingon aiheuttaneeseen ajoneuvoon, kun vakuutusyhtiö voi osoittaa heidän tienneen ajoneuvon olleen varastettu. Kyseisessä direktiivissä ei sitä vastoin säädetä tällaisesta poikkeuksesta silloin, kun vakuutussopimus on tehty vakuutuksenottajan antamien väärien tietojen perusteella.
56. Näin ollen, kuten unionin tuomioistuin on katsonut(23), se seikka, että vakuutusyhtiö on tehnyt kyseisen sopimuksen vakuutuksenottajan antamien puutteellisten tai virheellisten tietojen perusteella, ei oikeuta vakuutusyhtiötä vetoamaan sopimuksen mitättömyyttä koskeviin säännöksiin vahingon kärsinyttä kolmatta vastaan vapautuakseen velvollisuudestaan korvata tälle vakuutetun ajoneuvon aiheuttamasta onnettomuudesta johtuvat vahingot. Toisin sanoen direktiivin 2009/103 näkökulmasta se, että vahingonkärsijänä oleva matkustaja on vakuutuksenottaja, joka on antanut vääriä tietoja vakuutussopimusta tehtäessä, ei muuta mitenkään hänen asemaansa kyseisessä direktiivissä tarkoitettuna vahinkoa kärsineenä kolmantena osapuolena eikä tämän aseman omaaville henkilöille myönnettyä suojaa.
57. Seuraavaksi on tutkittava, kyseenalaistetaanko tämä päätelmä petoksen ja väärinkäytön kieltoa koskevalla argumentilla. Matmut nimittäin väittää kirjallisissa huomautuksissaan, että tämän periaatteen näkökulmasta ei voida hyväksyä sitä, että väärien tietojen antaja voisi vedota vakuutukseen ja siten hyötyä petoksestaan.
e) Petoksen ja väärinkäytön kiellon periaate
1) Kysymyksenasettelu
58. Direktiivissä 2009/103 ei säännellä kysymystä siitä, onko vakuutuksenottaja käyttänyt väärin kyseisellä direktiivillä hänelle myönnettyjä oikeuksia. Unionin oikeudessa on kuitenkin yleinen periaate, jonka mukaan unionin oikeuden säännösten soveltamisen ei voida katsoa kattavan väärinkäytöksiä tai petoksia. Lisäksi vaikuttaa siltä, että unionin tuomioistuin on äskettäin antamassaan määräyksessä Liberty Seguros tarkastellut tämän periaatteen soveltamista vakuutussopimuksen mitättömyyteen vetoamisen yhteydessä.
59. Unionin tuomioistuimen kyseisessä määräyksessä tarkastelema ennakkoratkaisukysymys perustui vakuutuksenantajan kanteeseen, jossa vaadittiin toteamaan vakuutussopimus mitättömäksi sillä perusteella, että vakuutuksenottaja oli antanut vääriä tietoja kyseisellä ajoneuvolla harjoitetusta toiminnasta. Asiaa käsittelevän tuomioistuimen oli ratkaistava, voitiinko tähän mitättömyyteen vedota liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineitä kolmansia vastaan.
60. Unionin tuomioistuin vastasi kieltävästi ja totesi muun muassa, ettei voida katsoa, että tilanteessa, jossa vakuutuksenottaja on salannut todellisen toiminnan, jota se aikoi harjoittaa kyseisellä ajoneuvolla, ja jossa matkustajat eivät voineet olla tietämättä vakuutuksenottajan tarjoaman palvelun lainvastaisuudesta, unionin oikeuteen vedotaan kansallisen oikeuden kiertämiseksi sellaisen edun saamiseksi, joka on ristiriidassa unionin oikeuden tarkoituksen ja päämäärien kanssa(24).
61. Tässä kohdassa unionin tuomioistuin näytti haluavan todeta, että kyseessä oleva tilanne ei vastannut kahta tärkeintä asiayhteyttä, joissa väärinkäytön käsitettä voidaan tarkastella eli sitä, että unionin oikeuteen vedotaan kansallisen lainsäädännön kiertämiseksi ja sitä, että unionin oikeuden säännöksiin nojaudutaan väärinkäyttötarkoituksessa etujen saamiseksi sellaisella tavalla, joka on ristiriidassa kyseisten oikeussääntöjen tarkoituksen ja päämäärien kanssa(25)
62. Jos tulkintani kyseisestä kohdasta on oikea, kun otetaan huomioon sen asiayhteys, tilanne, jota unionin tuomioistuin on tarkastellut, vastaa toista yhteyttä eli tilannetta, jossa liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineet henkilöt, jotka pyrkivät vetoamaan asemaansa vahinkoa kärsineinä kolmansina osapuolina ja pyrkivät siihen, etteivät he menetä oikeuttaan korvaukseen vakuutuksenottajan antamien väärien tietojen perusteella, joiden johdosta vakuutussopimus on mitätön, ovat vedonneet unionin oikeuteen.
63. Jos nyt käsiteltävässä asiassa sitä vastoin seurataan Matmutin päättelyä, vakuutuksenottaja pyrkii vetoamaan asemaansa vahinkoa kärsineenä kolmantena saman tavoitteen saavuttamiseksi. Tällaisessa tilanteessa unionin oikeuteen ja tarkemmin sanottuna direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklaan tukeuduttaisiin sellaisen kansallisen säännöksen soveltamisen kiertämiseksi, joka koskee vakuutussopimuksen mitättömyyttä, johon muuten voitaisiin vedota väärien tietojen antajaa vastaan.
64. Näissä olosuhteissa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on tarkastaa kansallisten todistelua koskevien sääntöjen mukaisesti, täyttyvätkö jatkuvan tai toistuvan väärinkäytöksen tai petoksen tunnusmerkit pääasiassa, kuitenkaan rajoittamatta unionin oikeuden tehokkuutta(26). Unionin tuomioistuin voi ennakkoratkaisupyyntöä ratkaistessaan tapauksen mukaan esittää täsmennyksiä ohjatakseen kansallista tuomioistuinta tämän käsiteltävänä olevan konkreettisen asian arvioinnissa(27). Esitän siis näin ollen joitakin huomioita petoksen ja väärinkäytön kiellon periaatteen täytäntöönpanosta tilanteessa, jossa unionin tuomioistuin päättäisi antaa ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle tällaisia tietoja.
2) Petoksen ja väärinkäytön kieltoa koskevan periaatteen täytäntöönpanoa koskevat huomiot
65. Väärinkäytösluonteisen menettelytavan toteamisen edellytyksenä on sekä objektiivisen että subjektiivisen osatekijän olemassaolo.
66. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön(28) mukaan sen toteaminen, että kysymyksessä on väärinkäyttö, edellyttää yhtäältä joukkoa objektiivisesti arvioitavia seikkoja, joiden vuoksi säännöstön tavoitetta ei saavuteta riippumatta siitä, että unionin säännöstön edellytyksiä on muodollisesti noudatettu, ja toisaalta subjektiivista tekijää eli tahtoa saada unionin säännöstöstä johtuva etuus luomalla keinotekoisesti sen saamiseksi vaadittavat edellytykset.
67. Koska käsiteltävässä asiassa vaikuttaa ensi näkemältä siltä, että unionin lainsäädännöllä tavoiteltu päämäärä saavutetaan, mielestäni on tarkoituksenmukaista aloittaa arviointi subjektiivisesta eikä objektiivisesta osatekijästä sen määrittämiseksi, mikä oli asianomaisen henkilön tarkoitus, ja sen selvittämiseksi, merkitseekö tämä aikomus väärinkäyttöä ja voiko tavoiteltu päämäärä mahdollisesti vaarantaa unionin oikeuden tavoitteen(29).
68. Direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklan tavoitteena on nimittäin varmistaa, että jollei kyseisessä direktiivissä säädetyistä poikkeuksista muuta johdu, liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineellä on oikeus saada korvausta, ja että kansallisia säännöksiä ja sopimusehtoja, jotka voivat rajoittaa tätä oikeutta, ei sovelleta.
69. On kiistatonta, että PQ loukkaantui pääasiassa kyseessä olevan onnettomuuden yhteydessä ja että sovellettavan lain mukaan hänellä on oikeus saada korvausta aiheutuneista vahingoista. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että kyseinen onnettomuus olisi sattunut keinotekoisesti luoduissa olosuhteissa tai että – kun otetaan huomioon, että kuljettaja on suljettu pois vakuutuksen piiriin kuuluvista henkilöistä(30) – ajoneuvon kuljettamisen sijasta PQ olisi istunut matkustajan paikalle voidakseen saada vakuutuksenantajalta korvauksen vahingon sattuessa.
70. On myös huomattava, että Matmut ei väitä, että TN kuljetti kyseistä ajoneuvoa onnettomuuden tapahtuessa, vaan että häntä ei ollut yksilöity kyseisen ajoneuvon tavanomaiseksi kuljettajaksi vakuutussopimuksen tekohetkellä. Tältä osin on todettava, että jos PQ oli ajoneuvon tavanomainen kuljettaja ja TN ajoi ajoneuvoa satunnaisesti, kysymys vakuutussopimuksen mitättömyydestä ei tulisi esiin. Direktiivi 2009/103 on nimittäin esteenä sille, että suljetaan pois vakuutuksenantajan velvollisuus maksaa liikenneonnettomuuden, jossa osallisena on vakuutettu ajoneuvo, uhrille korvausta, kun onnettomuuden aiheuttanut henkilö ei ole vakuutussopimuksessa tarkoitettu henkilö(31).
71. Matmutin väite koskee siis sitä, että PQ on antanut vääriä tietoja vakuutussopimusta tehdessään eikä pyri sivuuttamaan kansallista säännöstä, jonka mukaan kyseinen vakuutussopimus on mitätön tämän väärien tietojen antamisen vuoksi, kaikkien vahingonkärsijöiden eduksi vaan omaksi edukseen.
72. Tältä osin on huomautettava, että unionin tuomioistuin käyttää erilaisia sanamuotoja kuvatessaan väärinkäytön tai petollisen menettelyn subjektiivista osatekijää.
73. Unionin tuomioistuin nimittäin toteaa joissakin tuomioissaan, että subjektiivinen tekijä muodostuu tahdosta saada unionin säännöstöstä johtuva etuus luomalla keinotekoisesti sen saamiseksi vaadittavat edellytykset(32), kun taas toisissa tuomioissa se korostaa, että tämä seikka on olemassa vain, jos kyseisten menettelytapojen keskeinen päämäärä rajoittuu tällaisen etuuden saamiseen(33).
74. Joka tapauksessa on todettava, että siltä osin kuin on kyse kansallisen oikeuden kiertämisestä johdetun oikeuden avulla, tällaisten käytäntöjen kiellolla ei ole merkitystä, kun kyseessä olevilla toimilla on todennäköisesti jokin muu peruste kuin pelkkä perusteettoman edun saaminen(34).
75. Näin ollen on tutkittava, rajoittuiko PQ:n kyseessä olevan toiminnan keskeinen päämäärä muutoin sovellettavien kansallisten säännösten kiertämiseen. Tältä osin sen tarkistaminen, onko kyseessä väärinkäyttö, edellyttää, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ottaa huomioon kaikki käsiteltävän asian tosiseikat ja olosuhteet, mukaan lukien sitä toimea edeltävät ja sen jälkeiset tosiseikat ja olosuhteet, jonka väitetään olevan väärinkäyttöä(35).
76. Ennakkoratkaisupyynnöstä esittämäni käsityksen mukaan PQ on antanut vääriä tietoja täyttääkseen velvollisuuden vakuuttaa kyseinen ajoneuvo ja saadakseen vakuutusmaksun, joka on edullisempi kuin se vakuutusmaksu, joka olisi pitänyt maksaa, jos vakuutuksenantaja olisi tiennyt kyseisen ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan henkilöllisyyden. Ennakkoratkaisupyynnöstä näyttää nimittäin ilmenevän, että näiden väärien tietojen antamisen syynä oli TN:n merkitsemättä jättäminen kyseisen ajoneuvon tavanomaiseksi kuljettajaksi, kun otetaan huomioon se, että hänet oli aiemmin tuomittu alkoholin vaikutuksen alaisena ajamisesta. Tämä seikka on selvästi muuttanut vakuutuksenantajan käsitystä riskistä.
77. Ellei selvityksistä, jotka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tehtävä, muuta johdu, ei näin ollen voida katsoa, että PQ olisi antanut vääriä tietoja keskeisenä tarkoituksenaan vedota itse direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklaan ja kiertää vakuutussopimusten mitättömyyden lakisääteisiä edellytyksiä koskevaa kansallista säännöstä. Edellä esitetyn perusteella on todettava, että kun otetaan huomioon kyseisen direktiivin säännökset, PQ:ta on pidettävä vahinkoa kärsineenä kolmantena.
78. Näiden tarkastusten osalta on lisättävä, että henkilöllä, jonka väitetään syyllistyneen vilpilliseen menettelyyn tai väärinkäyttöön, on kuitenkin oltava mahdollisuus torjua seikat, joihin tämä väite perustuu, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takaamista koskevien vaatimusten mukaisesti (36).
79. Perusteellisuuden nimissä voitaisiin kysyä, olisiko vakuutuskoodeksin L. 113–8 §:ää pidettävä kansallisena säännöksenä, jolla Ranskan lainsäätäjä pyrkii korjaamaan vakuutuksenottajien vilpillistä menettelyä ja väärinkäytöksiä. Tällaista kansallista säännöstä voidaan kuitenkin soveltaa vain tilanteessa, jossa asianomaisen menettelyä pidetään joka tapauksessa petoksen ja väärinkäytön kieltoa koskevan unionin oikeuden yleisen periaatteen nojalla petoksena tai väärinkäyttönä(37). Tällaisen kansallisen säännöksen täytäntöönpanolla ei nimittäin saa vaarantaa direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklan täyttä vaikutusta ja yhtenäistä soveltamista(38). Sillä ei siis voida muuttaa näiden säännösten ulottuvuutta(39), mistä olisi kyse, jos vakuutuksenottajaa ja väärien tietojen antajaa ei voitaisi pitää mainituissa säännöksissä tarkoitettuina vahinkoa kärsineinä kolmansina osapuolina.
80. Näin ollen on vielä ratkaistava, onko direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklan tehokas vaikutus esteenä sille, että vakuutussopimuksen mitättömyyteen vedotaan sellaista vahinkoa kärsinyttä kolmatta vastaan, joka on vakuutuksenottaja ja väärien tietojen antaja vakuutussopimusta tehtäessä.
2. Direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklan tehokas vaikutus
a) Sopimuksen mitättömyyteen vetoaminen vahinkoa kärsinyttä kolmatta vastaan
81. Nyt käsiteltävässä asiassa nousee esiin kysymys siitä, voiko se, että vakuutusyhtiö epää oikeuden korvaukseen, seurata siitä, että vakuutuksenottajaa vastaan voidaan vedota vakuutussopimuksen mitättömyyteen, joka johtuu tämän vakuutuksenottajan antamista vääristä tiedoista.
82. Kuten olen todennut(40), direktiivillä 2009/103 ei pyritä yhdenmukaistamaan vakuutussopimusten pätevyyden oikeudellisia edellytyksiä. Vaikka jäsenvaltiot voivat vapaasti määrittää nämä edellytykset, niiden on käytettävä toimivaltaansa unionin oikeutta noudattaen, eivätkä kansalliset säännökset, jotka sääntelevät ajoneuvojen käyttämisestä aiheutuvien vahinkojen korvaamista, voi poistaa direktiivin tehokasta vaikutusta.
83. Näin ollen on niin, että vaikka direktiivi 2009/103 ei ole esteenä kansalliselle säännökselle, jonka mukaan vakuutussopimus on mitätön silloin, kun se on tehty vakuutuksenottajan antamien väärien tietojen perusteella, kyseisessä direktiivissä rajataan mitättömyyden vaikutukset siltä osin kuin se voi vaarantaa tämän unionin oikeuden toimen tehokkaan vaikutuksen.
84. Tältä osin se, että vakuutussopimuksen mitättömyyteen voitaisiin vedota vahinkoa kärsinyttä sellaista matkustajaa vastaan, joka on vakuutuksenottaja, johtaisi siihen, ettei kyseinen henkilö saisi korvausta, ja vaarantaisi näin ollen direktiivin 2009/103 tehokkaan vaikutuksen. Tätä tulkintaa ei voida kyseenalaistaa sillä, että FGAO voi maksaa kyseiselle henkilölle korvauksen.
b) Vahinkoa kärsineille maksettavasta korvauksesta vastaavan elimen korvaus
85. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma siitä, voiko se, että FGAO:n on maksettava korvausta vahinkoa kärsineelle siinä tapauksessa, että sopimuksen mitättömyyteen voitaisiin vedota vahinkoa kärsinyttä vastaan, vaikuttaa omaksuttavaan tulkintaan.
86. Tältä osin direktiivin 2009/103 10 artiklassa säädetään, että jokaisella jäsenvaltiolla on velvollisuus ”perust[aa] tai valtuut[taa] elin suorittamaan korvausta ainakin vakuuttamisvelvollisuuden vastuurajoihin saakka omaisuusvahingoista tai henkilövahingoista, jotka on aiheuttanut tuntematon ajoneuvo tai ajoneuvo, jonka osalta ei ole täytetty 3 artiklassa tarkoitettua vakuuttamisvelvollisuutta”.
87. Kuten unionin tuomioistuin on kuitenkin täsmentänyt(41), toteamuksella, jonka mukaan kansallinen säännös voi johtaa siihen, että vahinkoa kärsineille kolmansille ei makseta korvausta, ja näin ollen vaarantaa direktiivin 2009/103 tehokkaan vaikutuksen, ei kuitenkaan saateta kyseenalaiseksi sitä mahdollisuutta, että kyseisen direktiivin 10 artiklan noudattamiseksi perustettu elin maksaa vahinkoa kärsineelle korvauksen.
88. Tällaisen elimen suorittamasta korvauksesta on nimittäin säädetty viimeisenä keinona ainoastaan siltä varalta, että vahingot on aiheuttanut ajoneuvo, jonka osalta vakuuttamisvelvollisuutta ei ole täytetty. Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettava vakuutus on pakollinen, ja jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että jollei direktiivissä 2009/103 säädetyistä poikkeuksista muuta johdu, sellaisen ajoneuvon omistaja tai haltija, jolla on pysyvä kotipaikka jäsenvaltion alueella, tekee vakuutusyhtiön kanssa sopimuksen. Jäsenvaltion ei pitäisi laiminlyödä tätä valvontavelvollisuutta liikenneonnettomuuksien uhrien vahingoksi, ja jos näin on, jäsenvaltion perustaman tai valtuuttaman elimen on korvattava vahingon kärsineille aiheutuneet vahingot. Hyväksytyn elimen toimintaan ei sitä vastoin voida vedota vakuutuksenantajan vapauttamiseksi vastuustaan silloin, kun velvollisuus tehdä vakuutussopimus on täytetty.
3. Ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäistä osaa koskeva päätelmä
89. Edellä esittämäni tarkastelun perusteella katson ensinnäkin, että se, että vahinkoa kärsinyt matkustaja on vakuutuksenottaja, joka on antanut vääriä tietoja tavanomaisen kuljettajan henkilöllisyydestä vakuutussopimusta tehtäessä, ei muuta mitenkään hänen asemaansa direktiivissä 2009/103 tarkoitettuna vahinkoa kärsineenä kolmantena osapuolena (42). Lisäksi nyt käsiteltävän asian olosuhteissa ei voida katsoa, että petoksen ja väärinkäytön kieltoa koskevan periaatteen soveltaminen mahdollistaisi tämän suojan epäämisen häneltä(43). Lopuksi on todettava, että kyseinen direktiivi menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, jos vakuutuksenantaja epäisi kyseiseltä henkilöltä oikeuden saada korvausta sillä perusteella, että väärien tietojen antamiseen perustuvaan vakuutussopimuksen mitättömyyteen voidaan vedota(44).
90. Ennakkoratkaisukysymyksen ensimmäiseen osaan on näin ollen vastattava, että direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan liikennevakuutussopimuksen mitättömyyteen voidaan vedota vahingon kärsinyttä matkustajaa vastaan, kun tämä on myös vakuutuksenottaja, joka on sopimuksen tekohetkellä tahallisesti antanut vääriä tietoja kyseessä olevan ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan osalta, ja tämä on johtanut sopimuksen mitättömyyteen.
C Oikeus nostaa takautumiskanne
91. Huomautettakoon, että ennakkoratkaisukysymyksen toinen osa koskee sitä, onko direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä myös kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan vakuutuksenantaja voi nostaa kanteen vahingon kärsinyttä matkustajaa vastaan silloin, kun tämä on myös vakuutuksenottaja, ja kanne perustuu tämän henkilön kyseessä olevan ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan osalta tahallisesti antamiin vääriin tietoihin, saadakseen takaisin kaikki vahinkoa kärsineelle matkustajalle kyseisen sopimuksen nojalla maksetut määrät.
92. Vastatakseni ennakkoratkaisukysymyksen toiseen osaan tutkin aluksi, säännelläänkö edellytyksiä, jotka koskevat vakuutuksenottajan vastuuta aluksi annetuista vääristä tiedoista, unionin oikeudessa. Jos näin ei ole, tarkastelen seuraavaksi sitä, estääkö tämä oikeus kuitenkin vakuutuksenottajan vastuun syntymisen vakuutuksenantajan takautumiskanteen kautta.
1. Vakuutuksenottajan vastuun edellytykset
93. Vaikka unionin tuomioistuimella ei ole vielä ollut tilaisuutta lausua siitä, onko vakuutuksenantajan oikeus nostaa takautumiskanne vahinkoa kärsinyttä matkustajaa vastaan unionin oikeuden mukainen, kun vahinkoa kärsinyt on myös vakuutuksenottaja ja vakuutussopimuksen tekohetkellä annettujen väärien tietojen antaja, oikeuskäytännöstä voidaan tältä osin tehdä hyödyllisiä johtopäätöksiä (45).
94. Tuomiossa Churchill Insurance Company Limited et Evans (46)oli kyse takautumiskanteesta vahingon kärsinyttä vastaan.
95. Kyseinen tuomio koski kansallisen oikeuden säännöstä, jonka mukaan vakuutuksenantajalla oli mahdollisuus periä takaisin vakuutuksenottajalta määrä, joka oli maksettu vakuutussopimuksesta johtuvan vakuutuksenantajan vastuun perusteella. Kyseisen tuomion tarkastelu osoittaa, että mainittua säännöstä voidaan tulkita kahdella eri tavalla ja että asianosaiset olivat vaihtaneet niistä näkemyksiä.
96. Ensimmäisen tulkinnan mukaan kyseessä olevassa kansallisessa säännöksessä säädettiin takautumiskanteesta vakuutettua vastaan tämän korvauksen perimiseksi silloin, kun vakuutettu oli aiheuttanut tai sallinut sen, että onnettomuuden aiheuttanut kuljettaja käyttää ajoneuvoa(47). Toisen tulkinnan mukaan tällä säännöksellä suljettiin automaattisesti vakuutusturvan ulkopuolelle liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsinyt matkustaja, joka oli antanut vakuuttamattoman kuljettajan ajaa(48). Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on omaksunut tämän jälkimmäisen tulkinnan, ja se heijastuu näin ollen unionin tuomioistuimen tuomiossa.
97. Vielä tärkeämpää on, että kyseisen tuomion tulkitseminen voi viitata siihen, että säännös, jolla automaattisesti evätään vakuutetulle mahdollisesti kuuluva korvaus (toinen tulkinta), kuuluu direktiivin 2009/103 soveltamisalaan, kun taas säännös, jossa annetaan vakuutuksenantajalle oikeus vedota sopimuskumppaninsa vahingonkorvausvastuuseen takautumiskanteella (ensimmäinen tulkinta), ei kuulu kyseisen direktiivin soveltamisalaan.
98. Todettuaan, että huomioon oli otettava ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tulkinta kansallisesta oikeudesta eli toinen tulkinta, unionin tuomioistuin katsoi, että ennakkoratkaisukysymykset kysymykset ”eivät [koskeneet] vahingonkorvausvastuusäännöksen yhteensopivuutta unionin oikeuden kanssa vaan [liittyivät] säännöksen, jolla ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tulkinnan mukaan rajoitetaan korvausvastuun alaa epäämällä automaattisesti vakuutetulle mahdollisesti suoritettava vakuutuskorvaus, yhteensopivuuteen unionin oikeuden kanssa”(49). Unionin tuomioistuin katsoi näin ollen, että esitetyt kysymykset kuuluivat tätä aihealuetta koskevan unionin säännöstön soveltamisalaan.
99. Tätä tuomion Churchill Insurance Company Limited ja Evans(50) tulkintaa tukee määräys BUL INS(51), jossa unionin tuomioistuin totesi, että direktiivin 2009/103 13 artikla koskee mahdollisia rajoituksia vastuuvakuutusturvaan onnettomuuden uhriksi joutuneen kolmannen osapuolen osalta eikä takautumiskanteita, jotka vakuutuksenantaja nostaa sen jälkeen, kun vahingon kärsineelle on myönnetty korvaus.
100. Näin ollen vakuutuksenottajan vastuun syntymisen edellytyksiä vakuutuksenantajan vahingon johdosta maksamien summien osalta ei säännellä unionin oikeudessa. On vielä ratkaistava, voivatko ennakkoratkaisukysymyksen toisessa osassa tarkoitetut kyseisen vastuun syntymisen edellytykset kuitenkin heikentää direktiivin 2009/103 tehokasta vaikutusta.
2. Direktiivin 2009/103 tehokas vaikutus ja takautumiskanne
101. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, voiko vakuutuksenantaja nostaa takautumiskanteen vakuutuksenottajaa vastaan saadakseen takaisin kaikki vakuutuksenottajalle vakuutussopimuksen mukaisesti maksetut määrät.
102. Vaikka vakuutuksenottajan vastuun syntymisen edellytykset kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan, niiden on käytettävä toimivaltaansa tällä alalla unionin oikeutta noudattaen vaarantamatta unionin oikeuden tehokasta vaikutusta.
103. Tältä osin unionin tuomioistuin erottaa direktiivin 2009/103 tehokasta vaikutusta koskevassa oikeuskäytännössään toisistaan yhtäältä vakuutussäännökset, joilla rajoitetaan vakuutuksenantajan vahingonkorvausvastuuta kolmannen vahingonkärsijän ja vakuutuksenantajan välisessä suhteessa, ja toisaalta kansallisen vahingonkorvausjärjestelmän säännökset, joissa määritellään vakuutetun vastuu tällaista vahinkoa kärsinyttä kolmatta kohtaan(52). Lähtökohtaisesti juuri nämä ensiksi mainitut säännökset ovat omiaan heikentämään kyseisen direktiivin tehokasta vaikutusta(53). Vakuutuksenantajan vastuu on nimittäin pääsääntöisesti johdettu vakuutetulle kuuluvasta vahingonkorvausvastuusta, eikä kyseisellä direktiivillä pyritä yhdenmukaistamaan tätä vahingonkorvausvastuuta koskevia jäsenvaltioiden järjestelmiä.
104. Lisäksi saman oikeuskäytännön mukaan on niin, että moottoriajoneuvon käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaa pakollista vakuutusta koskevien unionin oikeussääntöjen tehokkaan vaikutuksen takaaminen edellyttää, että näitä säännöksiä on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansallisille säännöstöille, jotka rajoittavat niiden tehokasta vaikutusta, sillä epäämällä suoraan vahinkoa kärsineeltä oikeuden saada korvaus moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta pakollisesta vakuutuksesta tai rajoittamalla suhteettomasti tätä oikeutta niillä vaarannetaan liikenneonnettomuuksista vahinkoa kärsineiden suojelutavoitteen, johon unionin lainsäätäjä on jatkuvasti pyrkinyt ja jota se on jatkuvasti vahvistanut, toteutuminen(54).
105. Tämän oikeuskäytännön valossa on todettava, että kansallinen säännöstö, jonka mukaan vakuutuksenantaja voi nostaa kanteen vahingonkärsijänä olevaa matkustajaa vastaan silloin, kun tämä on myös vakuutuksenottaja ja vakuutussopimuksen tekohetkellä annettujen väärien tietojen antaja, saadakseen palautetuksi kaikki kyseiselle vahingonkärsijälle vakuutussopimuksen mukaisesti maksetut määrät, saattaa vaarantaa kyseisen henkilön oikeuden saada korvausta pakollisesta liikennevakuutuksesta ja näin ollen vaarantaa direktiivin 2009/103 tehokkaan vaikutuksen.
106. Tällainen kansallinen säännöstö vaikuttaa nimittäin vahinkoa kärsineen kolmannen ja vakuutuksenantajan väliseen suhteeseen ilman, että sillä olisi vaikutusta liikenneonnettomuudesta välittömästi vastuussa olevan vakuutetun vahingonkorvausvastuuseen. Se, että kyseisellä kansallisella säännöstöllä pyritään rankaisemaan siitä, että vakuutuksenottaja antaa vakuutussopimuksen tekemisen yhteydessä vääriä tietoja, ei kyseenalaista tätä toteamusta. Se, että vahinkoa kärsinyt matkustaja on vakuutuksenottaja, joka on antanut vääriä tietoja tavanomaisen kuljettajan henkilöllisyydestä vakuutussopimusta tehtäessä, ei nimittäin muuta mitenkään hänen asemaansa direktiivissä 2009/103 tarkoitettuna vahinkoa kärsineenä kolmantena osapuolena (55).
107. On toki niin, että unionin tuomioistuin on katsonut tuomiossa Ruiz Bernáldez(56), että ”pakollista vakuutusta koskevassa sopimuksessa voidaan – – määrätä, että tällaisissa tilanteissa vakuutuksenantajalla on regressioikeus vakuutettua vastaan”. Kyseistä tuomiota ei kuitenkaan voida ymmärtää siten, ettei unionin oikeus ole esteenä sille, että vakuutuksenantaja voi nostaa takautumiskanteen sellaista henkilöä vastaan, jonka kanssa se on tehnyt vakuutussopimuksen, jos tämä on myös direktiivissä 2009/103 tarkoitettu vahinkoa kärsinyt kolmas.
108. Kuten Ranskan hallitus nimittäin korostaa, tuomiossa Ruiz Bernáldez(57) vakuutettu oli ajoneuvon kuljettaja ja vahingon aiheuttaja, joten kysymys vahingonkärsijän vahingonkorvausoikeuden loukkaamisen vaarasta tämän kanteen johdosta ei tullut esiin. Lisäksi unionin tuomioistuimen toteamukset koskivat erityisesti vakuutussopimuksen ehtoa, jonka nojalla vakuutuksenantaja saattoi nostaa takautumiskanteen vakuutettua vastaan niiden summien takaisin perimiseksi, jotka oli maksettu päihtyneen kuljettajan aiheuttamassa liikenneonnettomuudessa vahinkoa kärsineelle(58). Sitä vastoin mikään kyseisessä tuomiossa ei viittaa siihen, että tällainen takautumiskanne voitaisiin nostaa ilman unionin oikeuden rajoituksia vakuutuksenantajan korvauksen saanutta henkilöä vastaan. Unionin tuomioistuin on päinvastoin todennut, että ”pakollista vakuutusta koskevassa sopimuksessa ei voida määrätä, että tietyissä tapauksissa ja erityisesti ajoneuvon kuljettajan oltua päihtynyt vakuutuksenantajan ei tarvitse korvata vakuutetulla ajoneuvolla kolmansille aiheutettuja henkilö- ja omaisuusvahinkoja”(59).
109. Vielä tärkeämpää on, että ennakkoratkaisukysymyksen toisessa osassa tarkoitetun kaltaisessa takautumiskanteessa jätetään huomiotta tarve varmistaa sellaisen toimenpiteen oikeasuhteisuus, jolla vahingonkärsijältä evätään oikeus saada korvausta vakuutuksenantajalta.
110. Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, sopimuksen mitättömyys johtuu vääristä tiedoista, joilla on muutettu vakuutuksenantajan käsitystä riskistä ja näin ollen vakuutuskustannuksia ilman, että sillä olisi ollut mitään vaikutusta vahinkoon ja vahingon laajuuteen. Jos on nostettu kanne kaikkien niiden määrien palauttamiseksi, jotka asianomaiselle henkilölle on maksettu liikenneonnettomuudessa aiheutuneen vahingon korvaamiseksi seuraamuksena vakuutuksenottajan asianomaisen ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan henkilöllisyyden osalta antamista vääristä tiedoista, mainittu kanne johtaa käytännössä siihen, että kyseinen henkilö menettää lopullisesti ja suhteettomasti direktiivin 2009/103 nojalla tällaisten onnettomuuksien uhreille myönnetyn suojan.
111. Näissä olosuhteissa ennakkoratkaisukysymyksen toiseen osaan on vastattava, että direktiivin 2009/103 3 ja 13 artiklaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä myös kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan vakuutuksenantaja voi nostaa kanteen vahingon kärsinyttä matkustajaa vastaan silloin, kun tämä on myös vakuutuksenottaja, ja kanne perustuu tämän henkilön kyseessä olevan ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan osalta tahallisesti antamiin vääriin tietoihin, saadakseen takaisin kaikki vahinkoa kärsineelle matkustajalle kyseisen sopimuksen nojalla maksetut määrät.
V Ratkaisuehdotus
112. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Cour de cassationin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:
Moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta vakuutuksesta ja vakuuttamisvelvollisuuden voimaansaattamisesta 16.9.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2009/103/EY 3 ja 13 artiklaa
on tulkittava siten, että
– ne ovat esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan liikennevakuutussopimuksen mitättömyyteen voidaan vedota vahingon kärsinyttä matkustajaa vastaan, kun tämä on myös vakuutuksenottaja, joka on sopimuksen tekohetkellä tahallisesti antanut vääriä tietoja kyseessä olevan ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan osalta, ja tämä on johtanut sopimuksen mitättömyyteen;
– ne ovat esteenä myös kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan vakuutuksenantaja voi nostaa kanteen vahingon kärsinyttä matkustajaa vastaan silloin, kun tämä on myös vakuutuksenottaja, ja kanne perustuu tämän henkilön kyseessä olevan ajoneuvon tavanomaisen kuljettajan osalta tahallisesti antamiin vääriin tietoihin, saadakseen takaisin kaikki vahinkoa kärsineelle matkustajalle kyseisen sopimuksen nojalla maksetut määrät.