JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
HENRIK SAUGMANDSGAARD ØE
7 päivänä huhtikuuta 2016 (1)
Asia C‑149/15
Sabrina Wathelet
vastaan
Garage Bietheres & Fils SPRL
(Ennakkoratkaisupyyntö – Cour d’appel de Liège (Liègen muutoksenhakutuomioistuin, Belgia))
Ennakkoratkaisupyyntö – Kuluttajansuoja – Direktiivi 1999/44/EY – Kulutustavaroiden kauppa ja niihin liittyvät takuut – 1 artiklan 2 kohdan c alakohta – Myyjän käsite – Elinkeinonharjoittajan vastuu hänen toimiessaan sellaisen myyjän välittäjänä, joka ei ole elinkeinonharjoittaja
I Johdanto
1. Ei ole epäilystäkään siitä, että kuluttaja, joka ostaa kulutustavaran toiselta yksityishenkilöltä, ei saa suojaa kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista 25.5.1999 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY(2) perusteella. Päteekö tämä kuitenkaan silloin, jos elinkeinonharjoittaja, joka toimii yksityishenkilön nimissä ja lukuun, osallistuu kaupantekoon siten, että hän esittäytyy kuluttajalle myyjänä? Nyt käsiteltävä asia koskee tätä kysymystä.
2. Cour d’appel de Liègen (Liègen muutoksenhakutuomioistuin) esittämä ennakkoratkaisupyyntö liittyy käytetyn auton kauppaa koskevaan kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan väliseen riitaan. Pääasiallinen kysymys koskee sitä, onko elinkeinonharjoittaja, joka on toiminut vain välittäjänä sellaisen autonomistajan puolesta, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, vastuussa kuluttajalle auton virheistä.
3. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin tiedustelee tässä yhteydessä unionin tuomioistuimelta lähinnä sitä, kattaako direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettu myyjän käsite pääasian oikeudenkäynnissä vastaajana olevan kaltaisen elinkeinonharjoittajan, joka osallistuu kauppaan välittäjänä yksityishenkilön puolesta, vaikka säännöksessä ei viitata tällaiseen tapaukseen.
4. Unionin tuomioistuimen on näin ollen selvennettävä nyt käsiteltävässä asiassa direktiivissä 1999/44 tarkoitetun myyjän käsitteen ulottuvuutta ja samalla tämän direktiivin soveltamisalaa.
5. Esitän seuraavassa ensinnäkin yleisiä näkemyksiä, jotka liittyvät välittäjän käsitteeseen ja direktiiviin 1999/44 sisältyvän myyjän käsitteen tulkinnan yksityiskohtiin. Tämän jälkeen tutkin direktiivissä tarkoitetun myyjän käsitteen soveltamisalaa sekä tämän direktiivin 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan sanamuodon että tämän säännöksen tarkoituksen perusteella ennakkoratkaisukysymykseen vastaamiseksi. Lopuksi käsittelen kansallisen tuomioistuimen suorittamaa arviointia sekä välittäjän palkkiota koskevia kysymyksiä.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Direktiivi 1999/44
6. Direktiivin 1999/44 johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa viitataan EY:n perustamissopimuksen 153 artiklaan (josta on tullut SEUT 169 artikla), jossa määrätään muun muassa seuraavaa:
”Kuluttajien etujen suojaamiseksi ja kuluttajansuojan korkean tason varmistamiseksi [unioni] myötävaikuttaa kuluttajien – – taloudellisten etujen suojaamiseen sekä edistää kuluttajien oikeutta tiedonsaantiin – – etujensa valvomiseksi”.(3)
7. Direktiivin 1999/44 johdanto-osan viidennessä ja kuudennessa perustelukappaleessa täsmennetään seuraavaa:
”(5) kuluttajien oikeudet turvaavan yhteisen vähimmäissäännöstön vahvistaminen, joka on voimassa yhteisön alueella tavaran ostopaikasta riippumatta, lisää kuluttajien luottamusta ja heidän mahdollisuuksiaan hyötyä sisämarkkinoiden eduista parhaalla mahdollisella tavalla,
(6) kuluttajien suurimmat vaikeudet ja myyjien kanssa syntyvien ristiriitojen pääasialliset aiheet koskevat sitä, ettei tavara ole sopimuksen mukainen; tämän vuoksi olisi lähennettävä kulutustavaran kauppaa koskevia kansallisia lakeja näiltä osin puuttumatta kuitenkaan niihin kansallisen lain säännöksiin ja periaatteisiin, jotka koskevat sopimusperusteista ja sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta”.
8. Tämän direktiivin johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan myyjän vastuusta seuraavaa:
”(9) myyjän olisi oltava suoraan vastuussa kuluttajalle tavaran sopimuksenmukaisuudesta; tämä on jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä vallitseva perinteinen ratkaisu; myyjän olisi kuitenkin voitava vaatia oikaisua kansallisen lainsäädännön mukaisesti valmistajalta, saman sopimusketjun aiemmalta tavaran myyjältä tai muulta välittäjältä, paitsi jos hän on sopinut luopuvansa tästä oikeudestaan; tämä direktiivi ei vaikuta myyjän, valmistajan, aikaisemman myyjän tai jonkin muun välittäjän välisen sopimusvapauden periaatteeseen; siitä, keneltä ja kuinka myyjä voi vaatia korvausta, on säädettävä kansallisessa lainsäädännössä.”
9. Kyseisen direktiivin 1 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivin tavoitteena on
”kuluttajien yhdenmukaisen vähimmäissuojan takaamiseksi sisämarkkinoilla lähentää jäsenvaltioiden lakeja, asetuksia ja hallinnollisia määräyksiä, jotka koskevat kulutustavaroiden kauppaa ja takuita koskevia tiettyjä seikkoja”.
10. Direktiivillä 1999/44 asetetaan tätä varten myyjille tiettyjä velvollisuuksia kuluttajiin nähden, muun muassa 2 artiklan 1 kohdassa velvollisuus luovuttaa tavara kuluttajalle kauppasopimuksen mukaisena ja 3 artiklan 1 kohdan nojalla vastuu kuluttajalle virheestä, joka on olemassa tavaran luovutushetkellä.
11. Direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa määritellään myyjän käsitteellä tarkoitettavan direktiiviä sovellettaessa seuraavaa:
”’myyjällä’ [tarkoitetaan] luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka sopimuksen nojalla myy elinkeinotoimintaansa harjoittaessaan kulutustavaroita”.
12. Direktiivin 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Takautumisoikeus”, säädetään seuraavaa:
”Jos tavaran lopullinen myyjä on vastuussa kuluttajalle virheestä, joka johtuu tavaran valmistajan, saman sopimusketjun aikaisemman myyjän tai jonkin muun välittäjän toiminnasta tai laiminlyönnistä, tavaran lopullisella myyjällä on oikeus vaatia oikaisua vastuussa olevalta sopimusketjun osapuolelta. Kansallisessa lainsäädännössä säädetään, keneltä vastuussa olevalta henkilöltä tai olevilta henkilöiltä lopullinen myyjä voi vaatia oikaisua, sekä oikaisuun tarvittavista toimista ja siihen liittyvistä ehdoista.”
13. Direktiivissä 1999/44 säädetään sen 1 artiklan 1 kohdan mukaan vain kuluttajansuojaa koskevien kansallisten sääntöjen vähimmäistason yhdenmukaistamisesta.(4) Tästä täsmennetään 8 artiklan, jonka otsikkona on ”Kansallinen lainsäädäntö ja vähimmäissuoja”, 1 kohdassa seuraavaa:
”Tähän direktiiviin perustuvien oikeuksien käyttäminen ei rajoita muita oikeuksia, joihin kuluttaja voi vedota sopimukseen perustuvaa tai sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevien kansallisten säännösten perusteella.”
B Belgian oikeus
14. Direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa määritelty myyjän käsite on otettu sanatarkasti Belgian oikeuteen Belgian siviililain (code civil) 1649 bis §:n 2 momentin 2 kohdalla.
III Tosiseikat ja pääasian kohteena oleva riita
15. Sabrina Wathelet osti 24.4.2012 käytetyn auton autoliikkeestä eli Garage Bietheres & Fils SPRL ‑nimiseltä rajavastuuyhtiöltä (jäljempänä Bietheres) 4 000 euron hintaan.
16. Wathelet suoritti 4 000 euron kauppasumman Bietheresille. Hän ei kuitenkaan saanut maksusta tositetta eikä kauppalaskua.
17. Bietheres toimitti auton katsastukseen omalla kustannuksellaan ja teki rekisteröintihakemuksen toimivaltaiselle Belgian viranomaiselle. Rekisteröintikustannuksista vastasi Wathelet.
18. Auto rikkoutui muutamia kuukausia myöhemmin eli heinäkuussa 2012. Se toimitettiin Bietheresin korjaamolle korjattavaksi. Korjaamolla todettiin moottoririkko.
19. Wathelet kehotti 13.11.2012 päivätyllä Bietheresille osoittamallaan kirjeellä tätä palauttamaan auton hänelle ja vaati samalla muun muassa kauppalaskua.
20. Wathelet saapui 17.11.2012 Bietheresin korjaamolle noutamaan autoaan. Autoa ei kuitenkaan luovutettu hänelle, sillä hän kieltäytyi allekirjoittamasta 17.11.2012 päivättyä 2 000 euron korjauslaskua. Wathelet’n mukaan hänelle ilmoitettiin siinä yhteydessä, että Bietheres ei ollut auton myyjä, vaan se oli tosiasiallisesti toiminut vain välittäjänä yksityishenkilön puolesta.(5)
21. Bietheres ilmoitti 17.11.2012 päivätyllä Wathelet’lle osoitetulla kirjeellä, että Wathelet’n ostama auto oli otettu myyntitilille ja että hänelle oli heti aluksi ilmoitettu, että auto ei kuulunut Bietheresille vaan eräälle yksityishenkilölle. Bietheresin mukaan moottoririkko on tavanomainen riski yksityishenkilöiden välisessä käytetyn auton kaupassa. Näin ollen Bietheres kieltäytyi edelleen palauttamasta autoa Wathelet’lle ennen kuin hän olisi maksanut 2 000 euron korjauslaskun kokonaisuudessaan. Bietheres liitti kirjeeseen 4 000 euron summasta tositteen, johon oli täydennetty käsin omistajan, joka ei ollut elinkeinonharjoittaja, ja ostajan eli Wathelet’n etu- ja sukunimet. Tämän asiakirjan on allekirjoittanut vain omistaja, joka ei ollut elinkeinonharjoittaja.
22. Bietheres haastoi 13.12.2012 Wathelet’n tribunal de première instance de Verviersiin (Verviersin ensimmäisen asteen tuomioistuin) ja vaati muun muassa 17.11.2012 päivätyn 2 000 euron suuruisen korjauslaskun maksamista korkoineen. Bietheres väitti, että Wathelet’n ostama auto kuului sen asiakkaalle ja että kauppa oli yksityishenkilöiden välinen kauppa.
23. Wathelet kiisti Bietheresin vaatimuksen ja nosti vastakanteen, jossa hän vaati Belgian siviililain perusteella kaupan purkamista ja 4 000 euron kauppasumman palauttamista korkoineen. Wathelet vaati lisäksi 2 147,46 euron suuruista vahingonkorvausta. Hän väitti, että autokauppa oli tehty hänen ja Bietheresin välillä ja että hän ei ollut voinut tietää, että Bietheres ei ollut myyjä.
24. Ensimmäisessä oikeusasteessa todettiin Bietheresin vaatimus osittain perustelluksi ja velvoitettiin Wathelet maksamaan hänelle 2 000 euroa korkoineen. Tämä tuomioistuin katsoi lisäksi Wathelet’n vastakanteen olevan perusteeton.
25. Wathelet valitti ennakkoratkaisua pyytävään tuomioistuimeen eli cour d’appel de Liègeen (Liègen muutoksenhakutuomioistuin), pysytti ensimmäisessä oikeusasteessa esittämänsä vaatimukset ja vaati toissijaisesti auton välitöntä palauttamista.
26. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin katsoo, että asiassa on painavia, täsmällisiä ja yhtäpitäviä viitteitä siitä, että Wathelet’lle ei ollut ilmoitettu kauppasopimusta tehtäessä siitä, että kyse oli yksityishenkilöiden välisestä kaupasta. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pitää tältä osin toteen näytettynä, että Wathelet ei tavannut missään vaiheessa auton omistajaa ja että autokauppa toimi kaupassa välittäjänä saamatta siitä omistajalta palkkiota.
IV Ennakkoratkaisukysymys ja asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa
27. Kansallinen tuomioistuin päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko kuluttajansuojasta kulutustavaroiden kaupassa [1.9.1994 annetulla] lailla, jolla [kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista annettu direktiivi 1999/44] on saatettu osaksi Belgian oikeutta, Belgian siviililakiin lisätyssä 1649 bis §:ssä tarkoitettua kulutustavaroiden myyjän käsitettä tulkittava siten, että sillä tarkoitetaan sekä elinkeinonharjoittajaa, joka myyjänä luovuttaa kulutustavaran omistusoikeuden kuluttajalle, että elinkeinonharjoittajaa, joka osallistuu kaupantekoon välittäjänä sellaisen myyjän puolesta, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, siitä riippumatta, saako se palkkion osallistumisestaan kaupantekoon tai onko se ilmoittanut ostajaehdokkaalle siitä, että tavaran myyjä on yksityishenkilö?”
28. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Belgian, Saksan ja Itävallan hallitukset sekä Euroopan komissio. Suullista käsittelyä ei pidetty.
V Tapauksen oikeudellinen tarkastelu
A Alustavia huomautuksia
1. Välittäjän käsite
29. Mielestäni on hyödyllistä esittää johdannoksi muutamia huomautuksia välittäjän käsitteestä, joka kattaa laajasti erilaisia tilanteita, joiden oikeusvaikutukset saattavat olla erilaisia ja joissa saattaa olla kansallisia vaihteluja,(6) koska kansallista sopimusoikeutta on yhdenmukaistettu vain hyvin vähän unionin tasolla.(7)
30. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin ei ole täsmentänyt, missä merkityksessä se käyttää välittäjän käsitettä ennakkoratkaisupyynnössä.
31. Direktiiviin 1999/44 ei puolestaan sisälly sen johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa ja 4 artiklassa mainitun välittäjän käsitteen määritelmää, eikä direktiivin säännöksissä tai direktiivin esitöissä mainita, missä merkityksessä tätä käsitettä käytetään tässä direktiivissä. Unionin tuomioistuimellakaan ei ole ollut tilaisuutta tarkastella tätä kysymystä eikä yleisemmin välittäjän asemaa ja vastuita kuluttajansuojan alalla.
32. Välittäjän käsite sisältyy kuitenkin muihin kuluttajansuojadirektiiveihin. Moniin niistä sisältyy käsitteestä nimenomainen määritelmä, jolla tarkoitetaan ketä tahansa, joka toimii toisen henkilön nimissä tai lukuun.(8) Tämä määritelmä kattaa sekä elinkeinonharjoittajan, joka toimii omissa nimissään ja jonka yleisesti katsotaan olevan sidotun sopimuksella kansallisen sopimusoikeuden nojalla,(9) että elinkeinonharjoittajan, joka toimii jonkin toisen henkilön nimissä ja jonka ei yleensä katsota olevan sopimuspuolena.(10)
33. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että kyseisen auton omistaja on todennut, että kyseinen auto kuului hänelle ja että kyseessä oli ”yksityishenkilöiden välinen kauppa, jossa autokauppa toimi vain välittäjänä”. Lisäksi ennakkoratkaisupyynnössä todetaan, että kauppahinta luovutettiin auton omistajalle.(11)
34. Tästä voitaneen päätellä, että nyt käsiteltävässä asiassa välittäjänä oleva Bietheres osallistui kauppaan auton omistajan nimissä ja lukuun.
35. Näin ollen nojaudun jäljempänä välittäjän käsitteen määritelmään, joka kattaa elinkeinonharjoittajan, joka osallistuu kulutustavaraa koskevaan kaupantekoon kuluttajan kanssa myytävän tavaran sellaisen omistajan nimissä ja lukuun, joka ei ole elinkeinonharjoittaja.(12)
36. Koska päinvastaisia tietoja ei ole esitetty, oletan lisäksi, että auton omistaja on valtuuttanut Bietheresin myymään sen. Tarkastelu koskee siis vain tilannetta, jossa välittäjä toimii valtuutuksen perusteella.
2. Ennakkoratkaisukysymyksen kohde
37. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin tiedustelee unionin tuomioistuimelta Belgian siviililain 1649 bis §:ssä, joka lisättiin tähän lakiin 1.9.1994 annetulla lailla direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan panemiseksi täytäntöön Belgian oikeudessa, tarkoitetun myyjän käsitteen tulkintaa.
38. On aluksi korostettava, että kun asia on saatettu unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi SEUT 267 artiklan nojalla, se on toimivaltainen antamaan ratkaisun perussopimusten tulkinnasta ja unionin toimielinten antamien toimien pätevyydestä ja tulkinnasta. Unionin tuomioistuimen toimivalta rajoittuu vain unionin oikeuden säännösten ja määräysten tutkimiseen. Kansallisen tuomioistuimen asiana on arvioida kansallisten säännösten ulottuvuutta ja tapaa, jolla niitä on sovellettava.(13)
39. Näin ollen on katsottava, että ennakkoratkaisukysymyksellä pyritään selvittämään, onko direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettua myyjän käsitettä tulkittava siten, että se käsittää elinkeinonharjoittajan, joka toimii yksityishenkilön nimissä ja lukuun, riippumatta siitä, saako se palkkion osallistumisestaan kaupantekoon ja onko se ilmoittanut kuluttajalle siitä, että myyjä oli yksityishenkilö.
3. Tulkintaa koskevat yksityiskohtaiset säännöt
40. Ennen kuin käsittelen direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitetun myyjän käsitteen tulkintaa, esitän muutamia yleisiä näkemyksiä, jotka mielestäni valaisevat asiaa.
41. Ensinnäkin unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sekä unionin oikeuden yhtenäinen soveltaminen että yhdenvertaisuusperiaate edellyttävät, että unionin oikeuden sellaisen säännöksen sanamuotoa, joka ei sisällä nimenomaista viittausta jäsenvaltioiden oikeuteen sisältönsä ja ulottuvuutensa määrittämiseksi, on tavallisesti tulkittava koko unionissa itsenäisesti ja yhtenäisesti ja että tässä tulkinnassa on otettava huomioon säännöksen asiayhteys ja kyseisellä lainsäädännöllä tavoiteltu päämäärä.(14)
42. Koska direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettu myyjän määritelmä ei sisällä viittausta kansalliseen lainsäädäntöön, on siis katsottava, että se on unionin oikeuden itsenäinen käsite, jonka sisältö perustuu vain unionin oikeuden lähteisiin.
43. Vaikka toiseksi myyjän käsite sisältyy muihin unionin oikeuden toimiin,(15) direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa käyttöön otettu erityinen määritelmä on vain tässä direktiivissä. Kyseessä on siten ainutlaatuinen käsite, jota on tulkittava tämän direktiivin tavoitteiden valossa sekä ottamalla huomioon, että myyjällä on erityinen tehtävä kyseisen direktiivin yhteydessä.(16)
44. Kolmanneksi direktiivissä 1999/44 tarkoitetun myyjän käsitteen on välttämättä oltava objektiivinen, eli sen on perustuttava tiettyihin varmistettavissa oleviin seikkoihin, jotka johdetaan direktiivin 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan sanamuodosta (”sopimus”, ”kulutustavaran” kauppa, ”elinkeinotoiminta”).
45. Tämä käsite on myös toiminnallinen ja suhteeseen perustuva, koska se perustuu henkilön tehtävään erityisessä taloudellisessa liiketoimessa.(17) Myyjä siis ”myy” kulutustavaran kuluttajalle kauppasopimuksen perusteella. Näin ollen niiden henkilöiden määrittäminen, jotka kuuluvat direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan soveltamisalaan, ei ole staattista, vaan se riippuu heidän asemastaan tietyssä sopimussuhteessa. Myyjän tehtävää on ensisijaisesti tulkittava tällä direktiivillä suojattavan kuluttajan näkökulmasta.
B Direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan tulkinta
1. Direktiivin 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan sanamuodon mukainen tulkinta
46. Direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan sanamuodon mukaan myyjän käsitteellä tarkoitetaan
”luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka sopimuksen nojalla myy elinkeinotoimintaansa harjoittaessaan kulutustavaroita”.
47. Direktiivissä 1999/44 tarkoitetussa myyjän käsitteen määritelmässä ei siis viitata välittäjän käsitteeseen, eikä laajemmin tarkasteltuna direktiivissä käsitellä nimenomaisesti välittäjän vastuuta kuluttajalle.(18) Ei vaikuta myöskään siltä, että välittäjän vastuuta koskevaa kysymystä olisi käsitelty lainsäädäntömenettelyssä, joka edelsi tätä direktiiviä,(19) jonka keskeisenä teemana on myyjän ja kuluttajan välinen suhde, koska kuluttajat ovat direktiivin pääasiallisia oikeussubjekteja.
48. Se, että direktiivissä 1999/44 ei mainita välittäjän vastuuta kuluttajalle, on sitäkin merkittävämpää, kun unionin lainsäätäjä on päättänyt sisällyttää välittäjän toimijoihin, jotka ovat vastuussa kuluttajalle, useissa muissa kuluttajansuojaa koskevissa direktiiveissä.(20)
49. Lisäksi välittäjän käsite mainitaan direktiivissä 1999/44 vain siinä yhteydessä, kun kyse on hänen vastuustaan lopulliselle myyjälle. Direktiivin 4 artiklassa näet säädetään, että jos tavaran lopullinen myyjä on vastuussa kuluttajalle virheestä, joka johtuu tavaran valmistajan, saman sopimusketjun aikaisemman myyjän tai ”jonkin muun välittäjän” toiminnasta tai laiminlyönnistä, tavaran lopullisella myyjällä on oikeus vaatia oikaisua vastuussa olevalta sopimusketjun osapuolelta. Tämän artiklan toisessa osassa täsmennetään tältä osin, että kansallisessa lainsäädännössä säädetään, keneltä vastuussa olevalta henkilöltä tai olevilta henkilöiltä lopullinen myyjä voi vaatia oikaisua, sekä oikaisuun tarvittavista toimista ja siihen liittyvistä ehdoista.(21)
50. Edellä esitetyn perusteella pidän Belgian, Saksan ja Itävallan hallitusten sekä komission tavoin selvänä, että myyjän käsite, jota tarkoitetaan direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa, ei kata elinkeinonharjoittajaa, joka toimii yksityishenkilön nimissä ja lukuun ja joka osallistuu selvästi tällä perusteella kuluttajakaupan tekoon. Näin ollen tällainen elinkeinonharjoittaja ei ”myy” kulutustavaroita ”sopimuksen nojalla” vaan on vain välittäjänä yksityishenkilöiden välisessä kaupassa, johon tätä direktiiviä ei sovelleta.
51. Tämä toteamus ei mielestäni sellaisenaan poissulje sitä, että elinkeinonharjoittajaa, joka toimii yksityishenkilön nimissä ja lukuun, voitaisiin tapauksen mukaan pitää direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettuna myyjänä, jos hän antaa esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että hän toimii myyjänä. Tässä esimerkkitapauksessa elinkeinonharjoittaja vaikuttaa kuluttajan kannalta ”myyvän” kulutustavaroita ”sopimuksen nojalla” ”elinkeinotoimintaansa harjoittaessaan”. Kun mennään pidemmälle, tämä tilanne näyttää olevan verrattavissa tilanteeseen, jossa välittäjä toimii omissa nimissään.(22). Viimeksi mainittua sitoo yleensä sopimus,(23) ja häntä on näin ollen pidettävä direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettuna myyjänä.
52. Direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohtaan sisältyvän myyjän käsitteen verrattain laaja määritelmä puoltaa sitä, että sen soveltamisalaan sisältyy elinkeinonharjoittaja, joka antaa esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että hän toimii myyjänä.
53. On pohdittava, onko direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan täsmällinen sanamuoto esteenä tällaiselle tulkinnalle.
54. Pääasian kohteena olevassa riidassa sanamuodon ydin on mielestäni ilmaisuissa ”sopimuksen nojalla” ja ”myy – – kulutustavaroita”, koska ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin pitää toteen näytettynä, että Bietheres myy kulutustavaroita elinkeinotoimintaansa harjoittaessaan.(24)
a) Ilmaisu ”sopimuksen nojalla”
55. Direktiivin 1999/44 sanamuoto sen enempää kuin sen esityötkään(25) eivät selvennä ilmaisun ”sopimuksen nojalla” täsmällistä ulottuvuutta. Kyseisen ilmaisun merkitys on näin ollen täsmennettävä sen merkityksen mukaan, joka sillä on yleiskielessä, ottamalla samalla huomioon se asiayhteys, jossa sitä käytetään, ja sen lainsäädännön tavoitteet, johon se kuuluu.(26)
56. Yhdyn komission näkemykseen, jonka mukaan ilmaisu ”sopimuksen nojalla” edellyttää kirjallisen tai suullisen sopimuksen olemassaoloa.
57. Komissio korostaa tämän ilmaisun osalta, että on kansallisen tuomioistuimen tehtävänä määrittää, onko kauppasopimus ollut olemassa ja, mikäli tarpeen, keiden sopimuspuolten kesken se on tehty, ja erityisesti, onko se tehty kuluttajan ja direktiivissä 1999/44 tarkoitetun myyjän välillä.
58. Belgian, Saksan ja Itävallan hallitukset esittävät, että vain henkilö, joka on sopimuspuolena myyjän ominaisuudessa, on suoraan vastuussa kuluttajalle kauppasopimuksen perusteella. Siten ainoa kysymys, joka tulee esiin direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitetun myyjän käsitteen osalta, on se, kuka on kuluttajan sopimuskumppani.(27)
59. En yhdy täysin tähän näkemykseen, jonka mukaan myyjän käsite liittyisi sopimuspuolten määrittämiseen.
60. Direktiivissä 1999/44 määritelty myyjä on kyllä useimmissa tapauksissa henkilö, joka sitoutuu sopimuksessa toimittamaan myydyn tavaran. Direktiiviä 1999/44 sovellettaessa on kuitenkin mielestäni erotettava toisistaan yhtäältä sopimuspuolten määrittäminen ja toisaalta direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitetun myyjän määrittäminen.
61. Tässä yhteydessä on muistutettava siitä, että tällä direktiivillä on suoritettu vähimmäistason yhdenmukaistaminen. Sopimuspuolet määritetään jäsenvaltioiden yleisillä kauppasopimuksiin sovellettavilla säännöillä, joita ei ole yhdenmukaistettu kyseisellä direktiivillä.(28)
62. Tästä seuraa mielestäni, että sopimuspuolten määrittäminen kansallisen lainsäädännön nojalla ei voi olla ratkaisevaa direktiivin 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa edellytetyn arvioinnin kannalta. Siten myyjän käsite, joka on unionin oikeuden itsenäinen käsite, saa sisältönsä yksinomaan unionin oikeuslähteistä. Tätä päätelmää vahvistaa direktiivin tavoite vahvistaa yhtenäinen kuluttajien vähimmäissuoja unionissa tavaran ostopaikasta riippumatta.(29)
63. Näin ollen ilmaisu ”sopimuksen nojalla” ei sellaisenaan edellytä sopimuksen olemassaoloa eikä ole näin ollen esteenä ehdotettavalle tulkinnalle, jonka mukaan yksityishenkilön nimissä ja lukuun toimivaa elinkeinonharjoittajaa on pidettävä direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettuna myyjänä, jos hän antaa esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että hän toimii myyjänä.
b) Ilmaisu ”myy – – kulutustavaroita”
64. Puhekielen tavanomaisessa merkityksessä käsite ”myydä” tarkoittaa sitä, että henkilö, myyjä, luovuttaa tavaran toiselle henkilölle, ostajalle, tavaran hinnan mukaisen rahasumman suorittamista vastaan.
65. Kuten Belgian hallitus korostaa, direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa ei säädetä siitä, että myyjän pitäisi olla myytävän tavaran omistaja.(30)
66. Koska direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan sanamuodossa tai direktiivin esitöissä ei mainita mitään tämänsuuntaista, säännöksen suppea tulkinta, jonka mukaan myyjällä tarkoitettaisiin vain myytävän tavaran omistajaa, vaikuttaa epäjohdonmukaiselta siitä syystä, että välittäjää, joka toimii omissa nimissään, sitoo yleensä sopimus,(31) vaikka hän ei olisi myytävän tavaran omistaja.
67. Muistutettakoon myös, että direktiivi kattaa vain hyvin suppean osan kauppasopimuksiin sovellettavista jäsenvaltion yleisistä säännöistä ja että se ei vaikuta omistusoikeutta koskeviin kansallisiin säännöksiin.
68. Lisäksi direktiivi 1999/44 koskee lähinnä kulutustavaroiden takuita ja vastuuta virheistä. Tässä yhteydessä tämän direktiivin antaman suojan kohteena olevan kuluttajan kannalta vaikuttaa merkityksettömältä, ovatko tavaran omistaja ja myyjä välttämättä sama henkilö.
69. Jotta kyseinen toimija olisi direktiivissä 1999/44 tarkoitettu myyjä, hänen ei toisin sanoen tarvitse välttämättä olla tavaran omistaja.(32) Ei siis ole mitään syytä rajoittaa myyjän käsitteen soveltamisalaa siten, että se koskisi vain myytävän tavaran omistajaa.
2. Direktiivin 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan teleologinen tulkinta
70. Direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan teleologinen tulkinta vahvistaa tämän säännöksen sanamuodon mukaista tulkintaa, jonka mukaan elinkeinonharjoittajaa, joka toimii yksityishenkilön nimissä ja lukuun, voidaan pitää kyseisessä säännöksessä tarkoitettuna myyjänä, jos hän antaa esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että hän toimii myyjänä.
71. Direktiivin 1999/44 yhteydessä myyjän ensisijaisena tehtävänä on toimittaa kuluttajalle kauppasopimuksen mukainen tavara ja korjata tai vaihtaa se, jos siinä on virhe.(33) Tässä tarkoituksessa 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettu myyjän käsite rajaa niiden henkilöiden piiriä, joilta kuluttaja voi vaatia oikaisua, mikäli tavara ei ole sopimuksen mukainen.
72. Näin ollen on selvästi välttämätöntä, että kuluttaja tietää myyjän henkilöllisyyden, mikäli tavarassa on virhe. Tieto myyjän henkilöllisyydestä saattaa lisäksi olla ratkaisevan tärkeää kuluttajalle, jonka on valittava usean myyjän välillä, koska kuluttaja arvioi tuolloin myyjän asiantuntemusta, ammattimaisuutta ja maksukykyä sekä tämän kykyä täyttää velvoitteensa, mikäli tavarassa on virhe.
73. Mikäli elinkeinonharjoittaja osallistuu kaupantekoon välittäjänä yksityishenkilön puolesta, kuten tässä tapauksessa, se, että kuluttaja ei tiedä myyjän henkilöllisyyttä, on vieläkin haitallisempaa, koska kuluttaja ei tiedä oikeudellista tilannettaan eikä käytettävissään olevia oikeussuojakeinoja. Jos siis myyjä osoittautuu yksityishenkilöksi, direktiivin 1999/44 7 artiklan 1 kohdassa vahvistettua kuluttajien oikeuksien pakottavuutta ei sovelleta, eikä kuluttaja saa kyseisen direktiivin suojaa. Näin ollen myyjä, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, saattaisi muun muassa vapautua kokonaan vastuusta, joka koskee myydyn tavaran salaisia virheitä. Tällä esimerkillä on erityinen merkitys, kun kyseessä on käytetyn auton kauppa.
74. Tästä seuraa, että tehokas kuluttajansuoja edellyttää sitä, että kuluttaja tietää myyjän olevan yksityishenkilö. Kuten Belgian hallitus esittää, tämä tieto on verrattavissa ”olennaisiin tietoihin, joita keskivertokuluttaja tarvitsee asiayhteyden mukaan perustellun kaupallisen ratkaisun tekemiseen”, eli tietoihin, jotka myyjän on annettava kuluttajalle direktiivin 2005/29/EY(34) 7 artiklan 1 kohdan nojalla.
75. Näin ollen direktiivin 1999/44 tehokas vaikutus edellyttää mielestäni sitä, että noudatetaan ehdotettua tulkintaa ja sisällytetään sen 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan soveltamisalaan elinkeinonharjoittaja, joka toimii yksityishenkilön nimissä ja lukuun, jos hän antaa esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että hän toimii myyjänä. Tässä esimerkkitapauksessa välittäjä on mielestäni tehnyt ”peruuttamattoman valinnan” eikä voi, mikäli tavarassa on virhe, välttää vastuutaan ohjaamalla kuluttaja sellaisen yksityishenkilön luo, joka saattaisi olla mahdotonta löytää tai jopa maksukyvytön.(35)
76. Ehdotettu tulkinta vaikuttaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaiselta, sillä sen mukaan unionin direktiiveillä toteutettu suojajärjestelmä perustuu ajatukseen siitä, että kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta.(36)
77. Jos kuluttajalle ei ole ilmoitettu siitä, että myyjä on yksityishenkilö, kuluttajan ja välittäjän tietojen välillä vallitsee suuri tietojen epäsymmetrisyys.(37) Tämä epäsymmetrisyys voidaan korjata vain välittäjän aloitteesta, ja hänen on lisäksi yleensä helppo korjata tilanne.(38) Lisäksi tietojen epäsymmetrisyyden aiheuttaa yleensä välittäjä tai hän ainakin pitää sitä yllä. Tämä tukee näkemystä, jonka mukaan direktiiviin 1999/44 perustuva myyjän vastuu on voitava asettaa välittäjälle, joka antaa esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että hän toimii myyjänä.
78. Päinvastaisella tulkinnalla, jossa jätettäisiin joka tapauksessa elinkeinonharjoittaja, joka toimii välittäjänä, direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan soveltamisalan ulkopuolelle, loukattaisiin SEUT 169 artiklassa (aiempi EY 153 artikla) vahvistettua kuluttajansuojaa koskevan unionin lainsäädännön yleistä tavoitetta taata kuluttajansuojan korkea taso ja siten kuluttajien luottamus, joka on olennaisen tärkeä sisämarkkinoille.
C Kansalliselle tuomioistuimelle kuuluva arviointi
79. On kansallisen tuomioistuimen tehtävänä selvittää kaikkien tapaukseen liittyvien olosuhteiden ja kaikkien todisteiden perusteella,(39) voidaanko elinkeinonharjoittajaa pitää direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitettuna myyjänä eli onko hän antanut esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että hän toimii kyseisen tavaran myyjänä.
80. On kuitenkin mielestäni asianmukaista esittää muutamia yleisiä näkemyksiä kansalliselle tuomioistuimelle kuuluvasta arvioinnista.
81. Ensinnäkin on muistutettava lähtökohdasta, jonka mukaan direktiivi 1999/44 ei käsitä välittäjän vastuuta kuluttajalle.(40) Tästä seuraa mielestäni, että sen, että välittäjälle asetetaan myyjän vastuu tämän direktiivin nojalla, on jäätävä poikkeukseksi.
82. Näin ollen välittäjää, joka ainoastaan saattaa kuluttajan ja omistajan, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, yhteen, ei pitäisi missään tapauksessa pitää kyseisessä direktiivissä tarkoitettuna myyjänä. Jotta tällainen vastuu asetettaisiin välittäjälle, edellytettäisiin ainakin, että tämä on osallistunut aktiivisesti kaupantekoon.
83. Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin voi ottaa huomioon kaikki seikat, jotka liittyvät elinkeinonharjoittajan rooliin kyseisessä kaupanteossa, ja ennen kaikkea sen, onko tavara ollut esillä elinkeinonharjoittajan tiloissa.
84. Yleensä tällainen havainto antaa mielestäni syyn olettaa vahvasti, että kuluttaja on saanut sellaisen vaikutelman, että elinkeinonharjoittaja toimi myyjänä. Tällaisessa tilanteessa on mielestäni elinkeinonharjoittajan tehtävänä, jos hän haluaa vapautua direktiivin 1999/44 mukaisesta vastuusta, osoittaa, että kuluttaja tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää kauppasopimusta tehdessään, että myyjä oli yksityishenkilö. Korostettakoon, että yleensä elinkeinonharjoittajalle olisi helppoa osoittaa, että kuluttaja tiesi sen myyjän henkilöllisyyden, joka ei ollut elinkeinonharjoittaja. Riittää, että hän osoittaa ilmoittaneensa asiasta kuluttajalle, minkä välittäjä kiistatta kykenee parhaiten osoittamaan.
85. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin voi lisäksi ottaa huomioon seuraavat seikat ratkaistessaan, onko elinkeinonharjoittaja antanut esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että hän toimii myyjänä:
– konkreettiset toimet, joihin elinkeinonharjoittaja on ryhtynyt kaupanteon yhteydessä
– kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisen kirjeenvaihdon ja vuorovaikutuksen laajuus
– sen, että kuluttaja on suorittanut tavarasta maksun elinkeinonharjoittajalle, ja
– kulut, joita elinkeinonharjoittajalle on aiheutunut kaupanteon yhteydessä, mikäli kuluttaja on tiennyt niistä.
86. Ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin voi myös selvittää, myykö elinkeinonharjoittaja yleensä juuri sellaisia kulutustavaroita, jotka ovat olleet riidanalaisen kaupan kohteena, ja ottaa tämän seikan huomioon.
87. Toiseksi on mielestäni selvää, että kuluttajansuojan tehokkuusperiaatteen noudattaminen ei voi mennä niin pitkälle, että sillä täysin kompensoitaisiin asianomaisen kuluttajan täydellinen passiivisuus.(41) Välittäjää ei siis pitäisi pitää direktiivissä 1999/44 tarkoitettuna myyjänä, jos kansallinen tuomioistuin arvioi, että keskivertokuluttaja eli tavanomaisen valistunut sekä kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen kuluttaja(42) ei olisi voinut perustellusti olla tietämättä kauppasopimusta tehdessään siitä, että elinkeinonharjoittaja toimi vain välittäjänä yksityishenkilön puolesta.(43) Tässä yhteydessä kirjallinen kauppasopimus, jossa on mainittu myyjän, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, nimi, olisi hyvin vahva viite siitä, että kuluttaja tiesi tämän seikan, kunhan tämä asiakirja on annettu kuluttajalle ennen kauppasopimuksen tekemistä.
D Välittäjälle suoritettava palkkio
88. Kysymys välittäjälle hänen osallistumisestaan kaupantekoon annettavasta palkkiosta liittyy omistajan, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, ja välittäjän väliseen sopimussuhteeseen, joka jää yleensä direktiivin 1999/44 soveltamisalan ulkopuolelle, paitsi siltä osin kuin kyseessä on lopullisen myyjän oikeus vaatia sen 4 artiklan nojalla välittäjältä oikaisua siinä tapauksessa, että virhe johtuu viimeksi mainitun toiminnasta tai laiminlyönnistä.(44)
89. Sillä, saako välittäjä palkkion osallistumisestaan kaupantekoon, ei ole mielestäni merkitystä kuluttajan kannalta. Yleensä kuluttaja ei edes tiedä sitä, saako välittäjä palkkion.
90. Katson siis komission ja Itävallan hallituksen tavoin, että sillä, saako välittäjä palkkion osallistumisestaan kaupantekoon, ei ole merkitystä arvioitaessa 1 artiklan 2 kohdan c alakohdan perusteella, onko elinkeinonharjoittajaa pidettävä direktiivissä tarkoitettuna myyjänä.(45)
91. Ensi arviolta saattaa vaikuttaa kohtuuttomalta, että välittäjälle asetettaisiin direktiivistä 1999/44 johtuvia myyjän velvoitteita, vaikka hän ei ole saanut mitään palkkiota tai enintään hyvin vähäisen palkkion.
92. On kuitenkin muistettava, että lopullinen taloudellinen rasite ei välttämättä koidu välittäjälle. Mikäli myydyssä tavarassa on virhe ja kulut tästä koituvat välittäjälle, koska hän on direktiivissä 1999/44 tarkoitettu myyjä, välittäjä voisi päinvastoin vaatia direktiivin 1999/44 4 artiklan nojalla ja sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä säädetyin edellytyksin oikaisua vastuussa olevalta henkilöltä tai vastuussa olevilta henkilöiltä eli yleensä omistajalta, joka ei ole elinkeinonharjoittaja.
93. Tulkinta, jota ehdotan direktiivin 1999/44 1 artiklan 2 kohdan c alakohdalle, merkitsee tosiasiallisesti vain sitä, että välittäjä kantaa riskin omistajan, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, maksukyvyttömyydestä, mikä on kuitenkin kuluttajan kannalta perustavanlaatuisen tärkeä seikka. Tämä ratkaisu ei ole mielestäni missään tapauksessa kohtuuton, koska välittäjä voi helposti poistaa tämän riskin ilmoittamalla kuluttajalle sellaisen myyjän henkilöllisyyden, joka ei ole elinkeinonharjoittaja, tai lisäämällä osallistumisesta kaupantekoon vahvistettuun palkkioon riskilisän.
VI Ratkaisuehdotus
94. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa cour d’appel de Liègen (Liègen muutoksenhakutuomioistuin) esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:
Kulutustavaroiden kauppaa ja niihin liittyviä takuita koskevista tietyistä seikoista 25.5.1999 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 1999/44/EY 1 artiklan 2 kohdan c alakohtaa on tulkittava siten, että sen soveltamisalaan kuuluu elinkeinonharjoittaja, joka toimii omissa nimissään ja yksityishenkilön lukuun, riippumatta siitä, saako se palkkion osallistumisestaan kaupantekoon, jos välittäjä antaa esittäytyessään kuluttajalle sellaisen vaikutelman, että se toimii myyjänä.