JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
ANTHONY MICHAEL COLLINS
13 päivänä lokakuuta 2022 (1)
Asia C‑435/22 PPU
Generalstaatsanwaltschaft München
vastaan
HF
(Ennakkoratkaisupyyntö – Oberlandesgericht München (osavaltion ylioikeus, München, Saksa))
Ennakkoratkaisupyyntö – Kiireellinen ennakkoratkaisumenettely – Oikeudellinen yhteistyö rikosoikeuden alalla – Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehty yleissopimus – 54 artikla – Euroopan unionin perusoikeuskirja – 50 artikla – Ne bis in idem ‑periaate – Henkilöiden vapaa liikkuvuus – Unionin kansalaisuus – Kolmannen maan kansalaisen luovuttaminen jäsenvaltion toimesta Yhdysvaltoihin kahdenvälisen luovutussopimuksen nojalla – Kolmannen maan kansalainen, joka on jo tuomittu lainvoimaisesti samoista teoista toisessa jäsenvaltiossa ja joka on jo suorittanut koko rangaistuksen kyseisessä jäsenvaltiossa – Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Euroopan unionin ja Amerikan yhdysvaltojen välillä tehty sopimus – SEUT 351 artikla
I Johdanto
1. Oberlandesgericht Münchenin (osavaltion ylioikeus, München, Saksa) esittämä ennakkoratkaisupyyntö liittyy Amerikan yhdysvaltojen Saksan liittotasavallalle esittämään pyyntöön luovuttaa kolmannen maan kansalainen, jotta häntä vastaan voitaisiin aloittaa rikosoikeudellinen menettely teoista, joista hänet on jo tuomittu toisessa jäsenvaltiossa lainvoimaisesti rangaistukseen, jonka hän on suorittanut kokonaisuudessaan.
2. Voidaanko tarkastusten asteittaisesta lakkauttamisesta yhteisillä rajoilla 14.6.1985 Benelux-talousliiton valtioiden, Saksan liittotasavallan ja Ranskan tasavallan hallitusten välillä tehdyn Schengenin sopimuksen soveltamisesta 19.6.1990 Schengenissä (Luxemburg) tehdyn yleissopimuksen, joka tuli voimaan 26.3.1995, sellaisena kuin se on muutettuna 26.6.2013 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 610/2013 (EUVL 2013, L 182, s. 1) (jäljempänä Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehty yleissopimus),(2) 54 artiklassa vahvistettua ne bis in idem ‑periaatetta, luettuna yhdessä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 50 artiklan kanssa, soveltaa tällaiseen tilanteeseen, kun otetaan huomioon, että asianomaisella henkilöllä ei ole unionin kansalaisuutta? Voiko luovutuspyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion ja kyseisen kolmannen maan välillä tehty kahdenvälinen luovutussopimus muodostua esteeksi sille, että ne bis in idem ‑periaatteeseen vedotaan perusteena kyseisen henkilön luovuttamisesta kieltäytymiselle? Mikä merkitys SEUT 351 artiklalla voi olla tällaisessa tapauksessa? Nämä ovat keskeisimmät kysymykset käsiteltävässä asiassa.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Unionin oikeus
1. Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehty yleissopimus
3. Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen II osaston 4 luvussa, jonka otsikko on ”Ulkomaalaisten liikkumista koskevat edellytykset”, olevan 20 artiklan 1 kappaleessa määrätään seuraavaa:
”Ulkomaalainen, jolta ei vaadita viisumia, voi liikkua vapaasti sopimuspuolten alueella korkeintaan 90 päivää minkä tahansa 180 päivän jakson aikana, mikäli hän täyttää 5 artiklan 1 kappaleen a, c, d ja e kohdassa tarkoitetut maahantuloedellytykset.”(3)
4. Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen III osaston 3 luvussa, jonka otsikko on ”Ne bis in idem ‑periaatteen soveltamisesta”, olevassa 54 artiklassa määrätään seuraavaa:
”Henkilöä, jota koskevassa asiassa sopimuspuoli on antanut lainvoimaisen tuomion, ei voida syyttää samasta teosta toisen sopimuspuolen toimesta edellyttäen, että tämä henkilö on tuomion saatuaan suorittanut rangaistuksensa tai parhaillaan suorittaa sitä taikka että sitä ei voida tuomion antaneen sopimuspuolen lain mukaan enää suorittaa.”
2. Pöytäkirja Schengenin säännöstön sisällyttämisestä osaksi unionin oikeutta
5. Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehty yleissopimus on sisällytetty unionin oikeuteen Schengenin säännöstön sisällyttämisestä osaksi Euroopan unionia tehdyllä pöytäkirjalla, joka on liitetty Euroopan unionista tehtyyn sopimukseen ja Euroopan yhteisön perustamissopimukseen Amsterdamin sopimuksella,(4) osana ”Schengenin säännöstöä”, sellaisena kuin se määritellään kyseisen pöytäkirjan liitteessä.
6. Euroopan yhteisön perustamissopimuksen ja Euroopan unionista tehdyn sopimuksen asiaa koskevien määräysten mukaisen oikeusperustan vahvistamisesta kullekin Schengenin säännöstöön kuuluvalle määräykselle ja päätökselle 20.5.1999 tehdyn neuvoston päätöksen 1999/436/EY(5) 2 artiklasta ja sen liitteestä A ilmenee, että neuvosto on nimennyt EU 34 ja EU 31 artiklan(6) Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54–58 artiklan oikeusperustaksi.
Euroopan unionin ja Amerikan yhdysvaltojen välinen luovutussopimus
7. Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Euroopan unionin ja Amerikan yhdysvaltojen välillä 25.6.2003 tehdyn sopimuksen(7) (jäljempänä EU:n ja Yhdysvaltojen välinen luovutussopimus) 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Tavoite ja tarkoitus”, määrätään seuraavaa:
”Sopimuspuolet kehittävät tämän sopimuksen määräysten mukaisesti yhteistyötään jäsenvaltioiden ja Amerikan yhdysvaltojen välillä sovellettavien, rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista sääntelevien suhteidensa puitteissa.”
8. Sopimuksen 17 artiklassa, jonka otsikko on ”Poikkeamattomuus”, määrätään seuraavaa:
”1. Tämä sopimus ei estä pyynnön vastaanottanutta valtiota käyttämästä pyynnön epäämisen perusteena asiaa, joka ei kuulu tämän sopimuksen piiriin, mutta josta säädetään jonkin jäsenvaltion ja Amerikan yhdysvaltojen välisessä voimassa olevassa kahdenvälisessä rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevassa sopimuksessa.
2. Jos pyynnön vastaanottaneen valtion perustuslain periaatteet tai valtiota sitovat lopulliset oikeudelliset päätökset estävät sitä täyttämästä sen luovuttamisvelvoitetta ja jos tässä sopimuksessa tai sovellettavassa kahdenvälisessä sopimuksessa ei ole asian ratkaisua koskevia määräyksiä, pyynnön vastaanottanut ja pyynnön esittänyt valtio kuulevat toisiaan.”
3. Schengenin rajasäännöstö
9. Henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta unionin säännöstöstä (Schengenin rajasäännöstö) 9.3.2016 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2016/399,(8) sellaisena kuin se on muutettuna Euroopan matkustustieto- ja ‑lupajärjestelmän (ETIAS) perustamisesta ja asetusten (EU) N:o 1077/2011, (EU) N:o 515/2014, (EU) 2016/399, (EU) 2016/1624 ja (EU) 2017/2226 muuttamisesta 12.9.2018 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2018/1240,(9) (jäljempänä Schengenin rajasäännöstö) 6 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Kolmannen maan kansalaisen maahantuloedellytykset jäsenvaltioiden alueella oleskeluun, jonka on tarkoitus kestää enintään 90 päivää minkä hyvänsä 180 päivän jakson aikana, jolloin on otettava huomioon kutakin oleskelupäivää edeltävä 180 päivän jakso, ovat seuraavat:
a) hänellä on hallussaan voimassa oleva matkustusasiakirja, joka antaa haltijalleen oikeuden rajanylitykseen ja täyttää seuraavat vaatimukset:
i) sen on oltava voimassa vähintään kolme kuukautta suunnitellun jäsenvaltioiden alueelta poistumisen jälkeen. Perustellussa hätätapauksessa tästä vaatimuksesta voidaan poiketa;
ii) sen on oltava myönnetty viimeisten kymmenen vuoden aikana;
b) hänellä on voimassa oleva viisumi, jos se vaaditaan [luettelon vahvistamisesta kolmansista maista, joiden kansalaisilla on oltava viisumi ulkorajoja ylittäessään, ja niistä kolmansista maista, joiden kansalaisia tämä vaatimus ei koske, 14.11.2018 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2018/1806](10) nojalla, tai voimassa oleva matkustuslupa, jos se vaaditaan [saman asetuksen] nojalla, paitsi jos hänellä on voimassa oleva oleskelulupa tai pitkäaikaiseen oleskeluun tarkoitettu viisumi;
c) hän näyttää toteen suunnitellun oleskelun tarkoituksen ja edellytykset ja hänellä on toimeentuloon tarvittavat varat ottaen huomioon sekä suunnitellun oleskelun kesto että lähtömaahan paluu tai kauttakulkumatka sellaiseen kolmanteen maahan, jonne hänen pääsynsä on varma, tai hän kykenee hankkimaan laillisesti tällaiset varat;
d) häntä ei ole määrätty maahantulokieltoon Schengenin tietojärjestelmässä (SIS);
e) hänen ei katsota voivan vaarantaa minkään jäsenvaltion yleistä järjestystä, sisäistä turvallisuutta, kansanterveyttä eikä kansainvälisiä suhteita eikä häntä etenkään ole jäsenvaltioiden kansallisissa tietokannoissa samoin perustein määrätty maahantulokieltoon;
f) hän antaa – – biometriset tiedot.”
10. Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 20 artiklan 1 kappaleen on katsottava viittaavan Schengenin rajasäännöstön 6 artiklan 1 kohtaan. Viimeksi mainitulla säännöksellä nimittäin korvattiin henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta yhteisön säännöstöstä (Schengenin rajasäännöstö) 15.3.2006 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 562/2006(11) 5 artiklan 1 kohta, jolla puolestaan korvattiin Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappale.
4. Asetus 2018/1806
11. Asetuksen 2018/1806 3 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Tämän asetuksen liitteessä I lueteltujen kolmansien maiden kansalaisilla on oltava viisumi ylittäessään jäsenvaltioiden ulkorajat.”
12. Saman asetuksen 4 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Liitteessä II lueteltujen kolmansien maiden kansalaiset vapautetaan 3 artiklan 1 kohdassa säädetystä vaatimuksesta, kun kyse on kokonaiskestoltaan enintään 90 päivän oleskelusta minkä tahansa 180 päivän jakson aikana.”
13. Serbia kuuluu kyseisessä liitteessä II lueteltuihin kolmansiin maihin.
B Saksan liittotasavallan ja Amerikan yhdysvaltojen välillä tehty rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva sopimus
14. Saksan liittotasavallan ja Amerikan yhdysvaltojen välillä 20.6.1978 rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta tehdyn sopimuksen (Auslieferungsvertrag zwischen der Bundesrepublik Deutschland und den Vereinigten Staaten von Amerika)(12) (jäljempänä Saksan ja Yhdysvaltojen välinen luovutussopimus) 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Luovuttamisvelvoite”, määrätään seuraavaa:
”(1) Sopimuspuolet sitoutuvat luovuttamaan vastavuoroisesti toisilleen tämän sopimuksen määräysten mukaisesti toisen sopimuspuolen alueella olevat henkilöt, joihin kohdistuu rikosoikeudellinen menettely pyynnön esittäneen valtion alueella tehdystä rikoksesta tai joiden rangaistus tai turvaamistoimenpide on pantava täytäntöön.
(2) Jos rikos on tehty pyynnön esittäneen valtion alueen ulkopuolella, pyynnön vastaanottanut valtio sallii luovuttamisen tämän sopimuksen mukaisesti, jos
a. samankaltaisissa olosuhteissa tehdystä vastaavasta rikoksesta voitaisiin rangaista sen lain mukaan tai
b. henkilö, jonka luovuttamista pyydetään, on pyynnön esittäneen valtion kansalainen.”
15. Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Rikokset, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa”, sellaisena kuin se on muutettuna Saksan liittotasavallan ja Amerikan yhdysvaltojen välillä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta tehdyn sopimuksen 21.10.1986 tehdyllä lisäsopimuksella (Zusatzvertrag zum Auslieferungsvertrag zwischen der Bundesrepublik Deutschland und den Vereinigten Staaten von Amerika)(13) (jäljempänä ensimmäinen lisäsopimus), määrätään seuraavaa:
”(1) Tämän sopimuksen nojalla rikoksentekijä voidaan luovuttaa rikoksista, jotka ovat kummankin sopimuspuolen lain mukaan rangaistavia. Sen määrittämiseksi, onko kyseessä rikos, jonka johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa, ei ole merkitystä sillä, luokitellaanko rikos sopimuspuolten lainsäädännössä samaan rikosryhmään, sisältyykö niihin sama rikoksen käsite tai perustuuko kaksoisrangaistavuus liittovaltion, valtion vai osavaltion lainsäädäntöön. – –
(2) Luovuttaminen on sallittava rikoksesta, jonka johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa,
a. rikosoikeudellista menettelyä varten, jos rikoksesta voidaan kummankin sopimuspuolen lainsäädännön mukaan määrätä vapausrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään yksi vuosi – –
– –”
16. Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen 8 artiklassa, jonka otsikko on ”Ne bis in idem”, määrätään seuraavaa:
”Luovuttamiseen ei suostuta, jos pyynnön vastaanottaneen valtion toimivaltaiset viranomaiset ovat jo vapauttaneet tai tuominneet vastaajan lainvoimaisesti rikoksesta, jonka vuoksi luovuttamista pyydetään.”
17. Kyseisen sopimuksen 34 artiklan, jonka otsikko on ”Ratifiointi; voimaantulo; irtisanominen”, 4 kappaleessa määrätään seuraavaa:
”Tämä sopimus pysyy voimassa, kunnes on kulunut vuosi siitä päivästä, jona sopimuspuoli on ilmoittanut toiselle sopimuspuolelle kirjallisesti irtisanomisestaan.”
18. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Saksan ja Yhdysvaltojen välinen luovutussopimus muutettiin EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen mukaiseksi Saksan liittotasavallan ja Amerikan yhdysvaltojen välillä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta tehdyn sopimuksen 18.4.2006 tehdyllä toisella lisäsopimuksella (Zweiter Zusatzvertrag zum Auslieferungsvertrag zwischen der Bundesrepublik Deutschland und den Vereinigten Staaten von Amerika)(14) (jäljempänä toinen lisäsopimus).
III Pääasian tosiseikat ja ennakkoratkaisukysymys
19. Serbian kansalainen HF otettiin tutkintavankeuteen 20.1.2022 Münchenissä Saksassa kansainvälisen rikospoliisijärjestön (Interpol) Amerikan yhdysvaltojen viranomaisten pyynnöstä julkaiseman punaisen ilmoituksen perusteella. Kyseiset viranomaiset vaativat, että HF luovutettaisiin rikosoikeudellista menettelyä varten hänen syyskuun 2008 ja joulukuun 2013 välisenä ajanjaksona tekemiensä rikosten perusteella. Punainen ilmoitus annettiin Yhdysvaltojen liittovaltion (District of Columbia) piirituomioistuimen 4.12.2018 antaman pidätysmääräyksen, joka koski syytteitä ”hankkeesta rikollisin vaikuttimin toimiviin korruptoituneisiin järjestöihin osallistumiseksi ja hankkeesta pankkipetoksen ja viestiyhteyksien avulla tehtävän petoksen toteuttamiseksi” (Title 18, U. S. Code, Section 1962 (d) ja Title 18, U. S. Code, Section 1349), perusteella.(15) HF on parhaillaan säilöönotettuna luovuttamista varten Saksassa.
20. Amerikan yhdysvaltojen viranomaiset pyysivät 25.1.2022 päivätyllä kirjeellä Saksan viranomaisia ottamaan HF:n väliaikaisesti kiinni ja toimittivat heille 4.12.2008 päivätyn pidätysmääräyksen ja samana päivänä Court of Appeals for the District of Columbia Circuitin (Yhdysvaltojen liittovaltion Columbian piirin toisen asteen tuomioistuin) grand jury ‑menettelyssä nostetun syytteen. Yhdysvaltojen viranomaiset toimittivat 17.3.2022 päivätyllä kirjeellä Saksan viranomaisille luovutuspyyntöön liittyvät asiakirjat.
21. Kiinniotettaessa HF ilmoitti asuvansa Sloveniassa ja esitti Serbian passin, joka oli myönnetty 11.7.2016 ja joka on voimassa 11.7.2026 asti, Slovenian 3.11.2017 myöntämän oleskeluluvan, jonka voimassaolo päättyi 3.11.2019, sekä Kosovon myöntämän henkilökortin. Ennakkoratkaisupyynnön mukaan Slovenian viranomaiset hylkäsivät vuonna 2020 HF:n hakemuksen oleskeluluvan jatkamisesta.
22. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ja Generalstaatsanwaltschaft Münchenin (syyttäjäviranomainen, München, Saksa) pyynnöstä Slovenian viranomaiset toimittivat seuraavat tiedot:
– HF tuomittiin Okrožno sodišče v Mariborun (Mariborin alueellinen tuomioistuin, Slovenia) 6.7.2012 antamalla tuomiolla, joka sai lainvoiman 19.10.2012, Slovenian rikoslain (Kazenski zakonik) 221 §:n IV momentin, luettuna yhdessä II momentin kanssa, mukaisesta rikoksesta ”tietojärjestelmähyökkäys”, joka tehtiin joulukuun 2009 ja kesäkuun 2010 välisenä ajanjaksona, yhden vuoden ja kolmen kuukauden vapausrangaistukseen, joka muunnettiin 480 tunniksi yhdyskuntapalvelua;
– HF suoritti yhdyskuntapalvelun kokonaisuudessaan 25.6.2015 mennessä;
– Okrožno sodišče v Koprun (Koperin alueellinen tuomioistuin, Slovenia) hylkäsi 23.9.2020 antamallaan päätöksellä Amerikan yhdysvaltojen viranomaisten tekemän pyynnön luovuttaa HF rikosoikeudellista menettelyä varten Yhdysvaltoihin, koska luovutuspyynnössä esitetyistä teoista oli heinäkuuta 2010 edeltävältä osin langetettu jo lainvoimainen tuomio Okrožno sodišče v Mariborussa;
– muiden luovutuspyynnössä esitettyjen, kesäkuun 2010 jälkeisten tekojen osalta rikosepäilyä ei ole;
– kyseinen 23.9.2020 annettu päätös vahvistettiin Višje sodišče v Koprun (Koperin ylioikeus, Slovenia) 8.10.2020 tekemällä päätöksellä, ja se on lainvoimainen.
23. Ennakkoratkaisupyynnön mukaan Slovenian viranomaisille osoitettu luovutuspyyntö ja nyt käsiteltävänä oleva luovutuspyyntö koskevat samoja rikoksia. Lisäksi teot, joista Okrožno sodišče v Mariboru antoi tuomion, ovat samat kuin viimeksi mainitun luovutuspyynnön perustana olevat teot, siltä osin kuin siinä kuvataan ennen heinäkuuta 2010 tehtyjä rikoksia.
24. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin epäilee, onko sallittua luovuttaa HF Yhdysvaltoihin teoista, joista häntä syytetään heinäkuuta 2010 edeltävän ajanjakson osalta 4.12.2018 annetussa pidätysmääräyksessä ja nostetussa syytteessä.
25. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo tältä osin, että unionin tuomioistuimen 12.5.2021 antamassa tuomiossa Saksan liittotasavalta (Interpolin punainen ilmoitus)(16) esitetyt periaatteet eivät riitä sen käsiteltävänä olevan asian ratkaisemiseen, kun otetaan huomioon sen ja kyseiseen tuomioon johtaneen asian väliset erot. Se toteaa ensinnäkin, että käsiteltävässä asiassa asianomainen henkilö ei ole unionin kansalainen, toiseksi, että kyseessä on virallinen luovutuspyyntö eikä Interpolin julkaiseman punaisen ilmoituksen perusteella tehty väliaikainen kiinniotto, ja kolmanneksi, että jos Saksan liittotasavallan olisi kieltäydyttävä HF:n luovuttamisesta, jotta se noudattaisi unionin oikeuden mukaista ne bis in idem ‑periaatetta, se rikkoisi Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen mukaista luovuttamisvelvoitetta. Viimeksi mainitusta se toteaa, että käsiteltävässä asiassa Amerikan yhdysvaltojen viranomaiset olivat toimittaneet asiakirjat, jotka mainitun sopimuksen 14 artiklan mukaan on liitettävä luovutuspyyntöön, että toiminta, josta HF:ää syytettiin, oli rangaistavaa sekä Yhdysvaltojen että Saksan lainsäädännön mukaan(17) ja että kyseisistä rikoksista voitiin Yhdysvaltojen oikeuden mukaan tuomita enintään 20 tai 30 vuoden vapausrangaistukseen ja Saksan oikeuden mukaan enintään 2–10 vuoden vapausrangaistukseen.(18)
26. Tässä tilanteessa HF:n luovuttamisen sallittavuudelle ei ole siis mitään estettä kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa 23.12.1982 annetun lain(19) (Gesetz über die internationale Rechtshilfe in Strafsachen, jäljempänä IRG) 2 §:n ja sitä seuraavien pykälien sekä Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen 4 artiklan ja sitä seuraavien artiklojen mukaan.
27. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo erityisesti kyseisen sopimuksen 8 artiklassa vahvistetun ne bis in idem ‑periaatteen osalta, että se, että HF on jo tuomittu lainvoimaisesti Okrožno sodišče v Mariborun 6.7.2012 antamalla tuomiolla ennen heinäkuuta 2010 tehdyistä rangaistavista teoista, jotka ovat nyt tarkasteltavan luovutuspyynnön kohteena, ja että kyseisen tuomioistuimen hänelle määräämä rangaistus on jo suoritettu kokonaisuudessaan, eivät ole esteenä hänen luovuttamiselleen Yhdysvaltoihin. Ensinnäkin artiklan sanamuodosta käy ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan selvästi ilmi, että siinä viitataan ainoastaan tilanteeseen, jossa pyynnön vastaanottaneen valtion, tässä tapauksessa Saksan liittotasavallan, toimivaltaiset viranomaiset ovat jo lainvoimaisesti tuominneet vastaajan. Sitä ei voida tulkita siten, että se kattaisi myös muissa jäsenvaltioissa annetut tuomiot. Toiseksi Saksan liittotasavalta ja Amerikan yhdysvallat ovat ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan sopineet Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen neuvottelujen yhteydessä, että kolmansissa valtioissa annetut ratkaisut eivät ole este luovuttamiselle. Lisäksi toisessa lisäsopimuksessa, jolla Saksan ja Yhdysvaltojen välinen luovutussopimus muutettiin EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen mukaiseksi, ei ole erityisiä määräyksiä kaksoisrangaistavuuden kiellon ulottamisesta koskemaan kaikkia jäsenvaltioita eikä Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen 8 artiklan muuttamisesta. Bundesverfassungsgerichtin (liittovaltion perustuslakituomioistuin, Saksa) oikeuskäytännön mukaan kansainvälisessä tapaoikeudessa ei ole vielä sellaista periaatetta, jonka perusteella tätä kieltoa sovellettaisiin myös kolmansissa valtioissa annettuihin tuomioihin.
28. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii kuitenkin, edellytetäänkö perusoikeuskirjan 50 artiklassa, luettuna yhdessä Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan kanssa, että Saksan liittotasavalta kieltäytyy luovuttamasta HF:ää Yhdysvaltoihin niiden rikosten osalta, joista Okrožno sodišče v Mariboru on jo antanut häntä koskevan tuomion, ts. kyseessä olevassa luovutuspyynnössä mainittujen, heinäkuuta 2010 edeltäneiden tekojen osalta.
29. Tältä osin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo ensinnäkin, että edellytykset, jotka perustuvat näihin kahteen artiklaan, täyttyvät tässä tapauksessa. Ensinnäkin jäsenvaltion tuomioistuin eli Okrožno sodišče v Mariboru oli tuominnut HF:n lainvoimaisella tuomiolla, ja hänelle määrätty rangaistus oli pantu kokonaisuudessaan täytäntöön. Toiseksi nämä määräykset eivät ole ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan sidoksissa unionin kansalaisen tai jäsenvaltion kansalaisen asemaan. Kolmanneksi tuomion Interpolin punainen ilmoitus 94 ja 95 kohdasta ilmenee, että henkilön, jota koskee Interpolin kolmannen valtion pyynnöstä julkaisema punainen ilmoitus, väliaikainen kiinniotto jonkin sopimusvaltion(20) toimesta kuuluu Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa tarkoitetun ”syyttämisen” käsitteen alaan. Näin ollen myös luovuttamisen sallittavuutta koskevaa päätöstä, joka johtaa asianomaisen henkilön luovuttamiseen kolmanteen valtioon rikosoikeudellista menettelyä varten, on pidettävä ”syyttämisenä”. Neljänneksi päätös unionin jäsenvaltiossa kiinniotetun kolmannen maan kansalaisen Yhdysvaltoihin luovuttamisen sallittavuudesta on perusoikeuskirjan 51 artiklassa tarkoitettua unionin oikeuden soveltamista, koska se koskee joka tapauksessa EU:n ja Yhdysvaltojen välistä luovutussopimusta. Tämän vuoksi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan kyseistä sopimusta sovellettaessa on otettava huomioon perusoikeuskirjassa taatut perusoikeudet. Lisäksi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan HF:llä oli kiinnioton hetkellä oikeus vapaaseen liikkuvuuteen Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 20 artiklan 1 kappaleen mukaan, luettuna yhdessä Schengenin rajasäännöstön 6 artiklan 1 kohdan b alakohdan ja asetuksen (EU) 2018/1806 4 artiklan 1 kohdan kanssa, ja hänet oli Serbian kansalaisena vapautettu viisumivelvollisuudesta. Myös tästä syystä mainitut perusoikeudet on otettava huomioon.
30. Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii kuitenkin, voiko perusoikeuskirjan 50 artikla, luettuna yhdessä Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan kanssa, johtaa siihen, ettei kolmannen maan kansalaista voida luovuttaa Yhdysvaltoihin, joka ei ole Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen sopimusvaltio eikä unionin jäsenvaltio. Tältä osin se väittää, että perustellakseen tuomiota Interpolin punainen ilmoitus ja sen ulottuvuutta unionin tuomioistuin viittasi kyseisen tuomion antamiseen johtaneessa asiassa punaisen ilmoituksen kohteena olleen henkilön, joka on Saksan kansalainen, SEUT 21 artiklassa tarkoitettuun oikeuteen vapaaseen liikkuvuuteen. Serbian kansalaisena HF:llä ei ole SEUT 21 artiklan 1 kohdan mukaista oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen. Toisaalta hänellä on oikeus Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 20 artiklan mukaiseen vapaaseen liikkuvuuteen, koska hänet on vapautettu viisumivelvollisuudesta. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lisää, että unionin tuomioistuin on korostanut tuomion Interpolin punainen ilmoitus 98 kohdassa, että ennakkoratkaisupyynnössä tarkoitettu tilanne liittyi henkilön, jota koski Interpolin kolmannen valtion pyynnöstä julkaisema punainen ilmoitus, väliaikaiseen kiinniottoon eikä tämän henkilön luovuttamiseen kyseiseen valtioon. Unionin tuomioistuin ei näin ollen ole vielä ratkaissut käsiteltävässä asiassa kyseessä olevaa tilannetta, joka koskee nimenomaan luovutuspyyntöä.
31. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen näkemyksen mukaan ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava siten, että Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artikla, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 50 artiklan kanssa, ei ole nyt tarkasteltavassa tapauksessa esteenä HF:n luovuttamiselle Yhdysvaltoihin, koska on noudatettava kansainväliseen oikeuteen perustuvaa Saksan liittotasavallan velvoitetta luovuttaa kyseinen henkilö.
32. Tässä yhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin yhtyy oikeuskirjallisuudessa esitettyyn näkemykseen, jonka mukaan SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa on sovellettava sopimuksiin, jotka jäsenvaltio on tosin tehnyt 1.1.1958 jälkeen mutta jotka koskevat alaa, jonka osalta unioni on tullut toimivaltaiseksi vasta myöhemmin ”sen toimivallan laajenemisen kautta[, jota] jäsenvaltio ei ole objektiivisesti tarkasteltuna voinut ennakoida -- -- sopimusta tehtäessä”. Julkisasiamies Kokott vaikuttaa tukevan samaa näkemystä ratkaisuehdotuksessaan Commune de Mesquer.(21) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tältä osin, että Schengenin sopimus ja Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehty yleissopimus tehtiin sen jälkeen, kun Saksan ja Yhdysvaltojen välinen luovutussopimus oli tullut voimaan 30.7.1980, ja että Schengenin sopimus sisällytettiin unionin oikeusjärjestykseen vasta vuoden 1997 Amsterdamin sopimuksella. Saksan liittotasavalta ei siten voinut vuosina 1978 ja 1980 ennakoida, että euroopanlaajuisesti sovellettavaa ne bis in idem ‑periaatetta tai poliisiyhteistyötä ja rikosasioissa tehtävää oikeudellista yhteistyötä koskevat kysymykset siirtyisivät unionin toimivallan alaan.
33. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että ensimmäisessä ja toisessa lisäsopimuksessa tehdyt muutokset eivät muuta mitenkään tilannetta. Ensimmäinen lisäsopimus ei kyseisen tuomioistuimen mukaan merkitse Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen perusteellista uudelleenneuvottelua, ja se tuli voimaan jo 11.3.1993. Toisella lisäsopimuksella Saksan liittotasavalta ainoastaan pani täytäntöön EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen, eikä siinä määrätty erikseen ”euroopanlaajuisesti” sovellettavasta ne bis in idem ‑periaatteesta.
34. Lopuksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että koska EU:n ja Yhdysvaltojen välisessä luovutussopimuksessa ei määrätä perusoikeuskirjan 50 artiklaa, luettuna yhdessä Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan kanssa, vastaavasta euroopanlaajuisesta ne bis in idem ‑periaatteen noudattamisesta, tästä voidaan käänteisesti päätellä, että on edelleen noudatettava kahdenvälistä luovutussopimusta, jossa määrätään ainoastaan kansallisen ne bis in idem ‑periaatteen noudattamisesta.
35. Tässä tilanteessa Oberlandesgericht München päätti 21.6.2022 tekemällään päätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 1.7.2022, lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko [Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen] 54 artiklaa, luettuna yhdessä [perusoikeuskirjan] 50 artiklan kanssa, tulkittava siten, että nämä määräykset ovat esteenä kyseisen yleissopimuksen sopimusvaltion ja unionin jäsenvaltion viranomaisten tekemälle sellaisen kolmannen maan kansalaisen, joka ei ole SEUT 20 artiklassa tarkoitettu unionin kansalainen, rikoksen johdosta tapahtuvalle luovuttamiselle kolmanteen maahan, jos asianomainen henkilö on jo tuomittu lainvoimaisesti toisessa unionin jäsenvaltiossa samoista teoista, joita luovutuspyyntö koskee, ja kyseinen tuomio on pantu täytäntöön ja jos päätös kieltäytyä kyseisen henkilön luovuttamisesta kolmanteen maahan olisi mahdollinen ainoastaan hyväksymällä se, että näin rikotaan kyseisen kolmannen maan kanssa tehtyä rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa kahdenvälistä sopimusta?”
IV Asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa
36. Koska HF on ollut säilöön otettuna 20.1.2022 alkaen ja ennakkoratkaisupyynnössä esitetään kysymyksiä, jotka kuuluvat SEUT:n kolmannen osan V osaston alaan, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on pyytänyt samalla välipäätöksellä unionin tuomioistuinta myös soveltamaan työjärjestyksensä 107 artiklassa säädettyä kiireellistä ennakkoratkaisumenettelyä.(22)
37. Unionin tuomioistuin päätti 15.7.2022 antamallaan päätöksellä hyväksyä tämän pyynnön.
38. Generalstaatsanwaltschaft München, HF, Saksan hallitus ja Euroopan komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia, joissa ne vastasivat muun muassa unionin tuomioistuimen niille esittämiin kirjallisesti vastattaviin kysymyksiin. Samat osapuolet esittivät myös suullisia huomautuksia ja vastasivat unionin tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin 13.9.2022 pidetyssä istunnossa.
V Asian tarkastelu
A Alustavat huomautukset
39. Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artikla, joka koskee ne bis in idem ‑periaatetta, on esteenä sille, että sopimusvaltio syyttää henkilöä samoista teoista, joiden osalta toinen sopimuspuoli on jo antanut hänen asiassaan lainvoimaisen tuomion, mikäli henkilö on tuomion saatuaan suorittanut rangaistuksensa tai parhaillaan suorittaa sitä tai mikäli sitä ei tuomion antaneen sopimuspuolen lain mukaan voida enää suorittaa.
40. Perusoikeusoikeuskirjan 50 artiklassa vahvistetaan, että kyseinen periaate on perusoikeus, määräämällä, että ”ketään ei saa panna syytteeseen tai rangaista rikoksesta, josta hänet on jo unionissa lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi lain mukaisesti”.
41. Kuten lisäksi näistä kahdesta artiklasta ilmenee, ne bis in idem ‑periaate perustuu sekä jäsenvaltioiden että sopimusvaltioiden yhteiseen valtiosääntöperinteeseen. Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklaa on siis tulkittava perusoikeuskirjan 50 artiklan, jonka keskeisen sisällön kunnioittaminen sillä taataan, valossa.(23)
42. Oikeuskäytännön mukaan läheisesti res judicata ‑periaatteeseen liittyvänä periaatteena ne bis in idem ‑periaatteen tarkoituksena on varmistaa oikeusvarmuus ja oikeudenmukaisuus, ja sillä varmistetaan, että kun kyseistä henkilöä on syytetty ja mahdollisesti rangaistu, hänellä on varmuus siitä, ettei häntä vastaan tulla käymään uudelleen menettelyä samasta rikkomisesta.(24)
43. Vastatakseni ennakkoratkaisukysymykseen tarkastelen ensinnäkin sitä, voidaanko unionin tuomioistuimen Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomiossa esittämiä periaatteita, jotka koskevat Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan tulkintaa, soveltaa pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen tilanteeseen, ja toiseksi sitä, että mikäli näin on, rikkoisiko Saksan liittotasavalta Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen, luettuna EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen kanssa, mukaisia velvoitteitaan, jos se kieltäytyisi luovuttamasta HF:ää Yhdysvaltoihin ne bis in idem ‑periaatteen perusteella, ja lopuksi jatkona viimeksi mainitulle kohdalle, onko SEUT 351 artiklalla merkitystä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämälle tulkinnalle.
B Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomiossa esitettyjen periaatteiden sovellettavuudesta tässä tapauksessa
44. Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomiossa unionin tuomioistuin katsoi, että Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklaa ja SEUT 21 artiklan 1 kohtaa, luettuina perusoikeuskirjan 50 artiklan valossa, on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä sille, että sopimusvaltion viranomaiset tai jäsenvaltion viranomaiset ottavat väliaikaisesti kiinni henkilön, jota koskee Interpolin kolmannen valtion pyynnöstä julkaisema punainen ilmoitus, jollei sopimusvaltiossa tai jäsenvaltiossa annetussa lainvoimaisessa tuomioistuinratkaisussa ole todettu, että sopimusvaltio tai jäsenvaltio on jo antanut tämän henkilön asiassa lainvoimaisen tuomion samojen tekojen osalta kuin ne, jotka ovat tämän punaisen ilmoituksen perustana.
45. Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toteamuksista ilmenee, että Okrožno sodišče v Mariboru, eli sopimusvaltion tuomioistuin, on 6.7.2012 antamallaan tuomiolla antanut lainvoimaisen tuomion HF:n ennen heinäkuuta 2010 tekemistä rangaistavista teoista ja kyseinen henkilö on suorittanut kokonaisuudessaan hänelle määrätyn rangaistuksen. Kyseisistä toteamuksista ilmenee myös, että nämä teot(25) ovat samat kuin ne teot, joita Amerikan yhdysvaltojen HF:stä tekemä luovutuspyyntö koskee, siltä osin kuin siinä kuvataan ennen heinäkuuta 2010 tehtyjä rikoksia. Ennakkoratkaisupyynnön mukaan Amerikan yhdysvaltojen viranomaisten luovutuspyyntö koskee laajemmin rikoksia, jotka HF teki syyskuun 2008 ja joulukuun 2013 välisenä aikana. Ennakkoratkaisupyyntö koskee kuitenkin vain niitä tekoja, jotka liittyvät ennen heinäkuuta 2010 tehtyihin rikoksiin. Tässä ratkaisuehdotuksessa ja annettavassa tuomiossa on rajoituttava ennakkoratkaisukysymyksessä esitettyyn olettamukseen, jonka mukaan kyseessä olevat teot - ja näin ollen rikokset - ovat samat. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, ei unionin tuomioistuimen, tehtävänä on määrittää, ovatko teot, joista Slovenian tuomioistuimet ovat antaneet lainvoimaisen tuomion, samat kuin luovutuspyynnössä mainitut teot.
46. Jotta Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklaa voitaisiin soveltaa käsiteltävässä asiassa, edellytetään lisäksi, että toinen sopimusvaltio, tässä tapauksessa Saksan liittotasavalta, on aloittanut HF:ää vastaan uuden rikosoikeudellisen menettelyn samoista teoista. Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomiossa unionin tuomioistuin katsoi, että henkilön, jota koskee Interpolin kolmannen valtion pyynnöstä kyseisen valtion tätä henkilöä vastaan aloittaman rikosoikeudellisen menettelyn yhteydessä julkaisema punainen ilmoitus, väliaikainen kiinniotto jonkin sopimusvaltion toimesta on tämän sopimusvaltion toimi, joka on siten osa rikosoikeudellista menettelyä, joka ulottuu sopimusvaltioiden alueelle. (26) Mielestäni kyseinen ratkaisu on täysin sovellettavissa pääasiassa, vaikka, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa, se koskee päätöstä virallisesta luovutuspyynnöstä. Kuten komissio kirjallisissa huomautuksissaan perustellusti toteaa, jos tällainen väliaikainen kiinniotto, jonka tarkoituksena on nimenomaan valmistella luovuttamista, kuuluu jo Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa tarkoitetun ”syyttämisen” käsitteen alaan, sitä suuremmalla syyllä saman on koskettava luovutuspyyntöä koskevaa päätöstä. Myös ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on samaa mieltä.
47. Näin ollen tässä tapauksessa on kyse tilanteesta, jossa henkilöä, joka on tuomittu sopimusvaltiossa lainvoimaisesti tietyistä teoista, syytetään uudelleen samoista teoista toisessa sopimusvaltiossa.
48. Toinen ero, jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomion antamiseen johtaneen asian ja pääasiassa kyseessä olevan asian välillä, liittyy siihen seikkaan, että ensimmäisessä asiassa asianomainen oli unionin kansalainen, jolla oli SEUT 21 artiklan 1 kohdassa taattu oikeus vapaaseen liikkuvuuteen, ja toisessa puolestaan hän on kolmannen maan kansalainen.
49. Tältä osin on ensinnäkin huomattava, että Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan sanamuoto viittaa jokaiseen ”henkilöön”, jota koskevassa asiassa sopimuspuoli on antanut lainvoimaisen tuomion, ilman, että se rajoittuisi jäsenvaltion tai sopimusvaltion kansalaisiin. Myöskään perusoikeuskirjan 50 artiklassa, jossa käytetään määrittelemätöntä pronominia ”ketään”, ei vahvisteta minkäänlaista yhteyttä unionin kansalaisuuteen. Jälkimmäinen artikla ei myöskään sisälly V osastoon, jonka otsikko on "kansalaisten oikeudet", vaan VI osastoon, jonka otsikko on ”lainkäyttö”.
50. Toiseksi on totta, että Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomiossa unionin tuomioistuimen tulkinta Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan tavoitteista perustui henkilöiden, erityisesti unionin kansalaisten, vapaan liikkuvuuden periaatteeseen. Kyseisen tuomion 79 kohdassa unionin tuomioistuin toteaa, että oikeuskäytännöstä käy ilmi, että tässä artiklassa määrätyn ne bis in idem ‑periaatteen tarkoituksena on estää vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueella se, että henkilöä, jota koskevassa asiassa on annettu lainvoimainen tuomio, voitaisiin syyttää samoista teoista useiden sopimusvaltioiden alueella, koska hän käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen. Sen mukaan kyseistä artiklaa on tältä osin tulkittava SEU 3 artiklan 2 kohdan valossa.(27) Unionin tuomioistuin täsmentää, että tästä oikeuskäytännöstä seuraa erityisesti, että henkilön, jonka asiassa on jo annettu lainvoimainen tuomio, on voitava liikkua vapaasti joutumatta pelkäämään toisessa sopimusvaltiossa uusia rikossyytteitä samasta teosta. On myös totta, että samassa tuomiossa unionin tuomioistuimen perusteluissa viitataan useasti SEUT 21 artiklan 1 kohtaan(28) käsiteltävänä olevien kysymysten osalta.(29)
51. Näistä havainnoista ei kuitenkaan mielestäni voida päätellä, että Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan ulottuvuus rajoittuisi unionin kansalaisiin, jotka käyttävät oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, kuten Generalstaatsanwaltschaft München ja Saksan hallitus väittävät.
52. Mielestäni nämä eri viittaukset SEUT 21 artiklan 1 kohtaan selittyvät jo suurelta osin sillä asiayhteydellä, johon Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomioon johtanut asia liittyy. Asianomainen henkilö oli itse asiassa Saksan kansalainen, joka halusi, että kyseinen saksalainen ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin määräisi Saksan liittotasavallan ryhtyvän kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin häntä koskevan punaisen ilmoituksen peruuttamiseksi, sillä hänen pääasiallinen huolenaiheensa oli se, että ilmoituksen olemassaolo esti häntä matkustamasta muuhun jäsenvaltioon tai sopimusvaltioon kuin Saksan liittotasavaltaan ilman, että hän olisi vaarassa joutua kiinniotetuksi. Näin ollen unionin tuomioistuimelle esitetyistä ennakkoratkaisukysymyksistä kaksi koski nimenomaisesti SEUT 21 artiklan 1 kohtaa.
53. Unionin tuomioistuimen lausuma, johon viitataan tämän ratkaisuehdotuksen 50 kohdassa ja jonka Saksan hallitus on toistanut ja jonka mukaan Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklaa on tulkittava SEU 3 artiklan 2 kohdan, joka sisältää viittauksen unionin kansalaisen käsitteeseen, valossa, ei ole mielestäni ratkaiseva. Niinpä unionin tuomioistuin teki asiassa Spasic(30) tällaisen tulkinnan, vaikka asianomainen henkilö oli Serbian kansalainen. Vastaavasti aikaisemmassa oikeuskäytännössä Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklaa on tulkittu jo SEU 3 artiklan 2 kohtaa edeltäneen määräyksen eli EU 2 artiklan ensimmäisen kohdan neljännen luetelmakohdan valossa,(31) vaikka mainitussa määräyksessä(32) ei viitattu kyseiseen käsitteeseen.
54. Olen näin ollen sitä mieltä, että Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa vahvistetulla ne bis in idem ‑periaatteella suojataan kaikkia henkilöitä, joilla on oikeus vapaaseen liikkuvuuteen Schengen-alueella, riippumatta siitä, onko heillä unionin kansalaisen asema.
55. Tältä osin on muistutettava, että kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ja komissio oikein toteavat, myös kolmansien maiden kansalaisilla on tietyin edellytyksin oikeus liikkua vapaasti Schengen-alueella ainakin tietyn ajanjakson ajan, erityisesti jos heillä on voimassa oleva oleskelulupa tai heiltä ei vaadita viisumia. Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa näin ollen, että HF:llä oli kiinnioton hetkellä oikeus liikkua vapaasti Schengen-alueella Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 20 artiklan 1 kappaleen nojalla, koska hänet oli Serbian kansalaisena vapautettu viisumivelvollisuudesta. Näiden kansalaisten tilanne on Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen asiayhteydessä joissakin tapauksissa rinnastettavissa unionin kansalaisten tilanteeseen, mikä voi olla, kuten myös komissio huomauttaa, yksi syy siihen, että tämän yleissopimuksen osapuolet eivät ole rajoittaneet ne bis in idem ‑periaatteen soveltamista viimeksi mainittuun henkilöryhmään.
56. Kuten Generalstaatsanwaltschaft München ja Saksan hallitus toteavat, kolmannen maan kansalaisille näin myönnetty vapaa liikkuvuus ja unionin kansalaisten vapaa liikkuvuus eivät tosin vastaa toisiaan. Oikeudenmukaisuus ja kansalaisrauha(33) edellyttävät kuitenkin, että samoin kuin unionin kansalaisten tapauksessa kyseiset kansalaiset, joita koskevassa asiassa on annettu lainvoimainen ratkaisu sopimusvaltiossa, voivat käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen Schengen-alueella joutumatta pelkäämään toisessa sopimusvaltiossa uusia rikossyytteitä samasta teosta.
57. Kolmanneksi yhdyn komission näkemykseen, jonka mukaan Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa vahvistetun ne bis in idem ‑periaatteen ainoana tavoitteena ei ole taata henkilöiden vapaa liikkuvuus, vaikka ei voidakaan kiistää, että se on keskeisessä osassa merkityksellistä oikeuskäytäntöä.(34) Sen tavoitteena on itse asiassa myös taata vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueella oikeusvarmuus noudattamalla lainvoimaisiksi tulleita julkisten elinten ratkaisuja jäsenvaltioiden rikoslainsäädäntöjen yhdenmukaistamisen tai lähentämisen puuttuessa.(35) Se, että ne bis in idem ‑periaate, jonka ulottuvuus rajoittui alun perin jokaisen valtion alueelle erikseen tarkasteltuna, sai Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan myötä ”rajat ylittävän” soveltamisalan, ilmentää vapauden, turvallisuuden ja oikeuden aluetta, joka perustuu vastavuoroiseen luottamukseen ja rikosoikeudellisten ratkaisujen vastavuoroiseen tunnustamiseen. Unionin tuomioistuin korosti näin ollen Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomiossa, kuten useissa sitä edeltäneissä tuomioissa, että kyseinen artikla edellyttää välttämättä sitä, että sopimusvaltioiden välillä vallitsee vastavuoroinen luottamus toistensa rikosoikeudelliseen järjestelmään ja että kukin sopimusvaltio hyväksyy muiden sopimusvaltioiden voimassa olevien rikosoikeuden sääntöjen soveltamisen, vaikka niiden kansallista oikeutta soveltamalla päädyttäisiinkin toisenlaiseen tulokseen.(36) Kuten komissio perustellusti huomauttaa, jos vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueella olisi mahdollista aloittaa useita rikosoikeudellisia menettelyitä samoista teoista samaa henkilöä vastaan, se olisi tällaisen alueen tavoitteen vastaista ja rikkoisi vastavuoroisen luottamuksen ja rikosoikeudellisten ratkaisujen vastavuoroisen tunnustamisen periaatteita vastaan.
58. Edellä esitetyt seikat vaikuttavat lisäksi saavan tukea Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomion 89 kohdasta, jossa unionin tuomioistuin katsoi, että siitä lähtien, kun on vahvistettu, että ne bis in idem ‑periaatetta sovelletaan Interpolin julkaiseman punaisen ilmoituksen kohteena olevaan henkilöön, ”sekä – – Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklassa edellytetty jäsenvaltioiden välinen vastavuoroinen luottamus että SEUT 21 artiklan 1 kohdassa taattu oikeus vapaaseen liikkuvuuteen, luettuina yhdessä perusoikeuskirjan 50 artiklan valossa, ovat esteenä sille, että [sopimusvaltion tai jäsenvaltion, johon kyseinen henkilö siirtyy] viranomaiset ottavat mainitun henkilön väliaikaisesti kiinni tai mahdollisesti pitävät hänet säilössä”.(37) Näin katsoessaan unionin tuomioistuin ei asettanut Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklan soveltamista alisteiseksi SEUT 21 artiklan 1 kohdan soveltamiselle eikä tulkinnut ensiksi mainittua määräystä jälkimmäisen valossa.
59. Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen perusteella katson, että unionin tuomioistuimen Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomiossa vahvistamia Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklaa koskevia periaatteita voidaan soveltaa käsiteltävän asian kaltaisessa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa. Koska Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehty yleissopimus on kiinteä osa unionin oikeutta,(38) on lisäksi katsottava, että tällaisessa tilanteessa jäsenvaltion viranomaiset soveltavat unionin oikeutta perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, ja niiden on näin ollen kunnioitettava perusoikeuskirjassa taattuja perusoikeuksia, kuten 50 artiklassa taattua perusoikeutta, jonka mukaan samasta rikoksesta ei saa tuomita tai rangaista rikosoikeudellisesti kahta kertaa.(39) Näin ollen katson, että Saksan liittotasavallan päätös luovuttaa HF Yhdysvaltoihin rikosoikeudellisen menettelyn aloittamiseksi siellä samoista teoista, joista hänet on jo lainvoimaisesti tuomittu Sloveniassa rangaistukseen, jonka hän on suorittanut kokonaisuudessaan, rikkoisi Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen 54 artiklaa, luettuna yhdessä perusoikeuskirjan 50 artiklan kanssa.
60. Näitä johtopäätöksiä ei mielestäni voida kyseenalaistaa Generalstaatsanwaltschaft Münchenin väitteellä, jonka mukaan ne bis in idem ‑periaatteen ulottaminen kolmansiin valtioihin luovuttamiseen yhdistettynä siihen, että se kytketään muussa valtiossa kuin pyynnön vastaanottaneessa valtiossa annettuihin tuomioihin, aiheuttaa riskin siitä, että rikoksentekijät väärinkäyttävät tätä periaatetta välttääkseen rikosoikeudellisen menettelyn. Tämä vaikeasti ymmärrettävä väite perustuu todellakin puhtaisiin olettamiin.(40) Lisäksi väitetty riski voisi joka tapauksessa syntyä myös tilanteissa, joissa on mukana vain sopimusvaltioita tai unionin kansalaisia. Lopuksi ennakkoratkaisupyynnössä ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi siihen, että HF tässä tapauksessa väärinkäyttäisi ne bis in idem ‑periaatetta.
C Saksan ja Yhdysvaltojen välisestä luovutussopimuksesta ja EU:n ja Yhdysvaltojen välisestä luovutussopimuksesta
61. Edellä esitetyn perusteella on tutkittava, rikkoisiko Saksan liittotasavalta, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin väittää, Saksan ja Yhdysvaltojen väliseen luovutussopimukseen perustuvia velvoitteitaan, luettuna tarvittaessa yhdessä EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen kanssa, jos se kieltäytyisi luovuttamasta HF:ää Yhdysvaltoihin ne bis in idem ‑periaatteen perusteella, ja jos näin on, voisiko tämä olla esteenä tällaiselle kieltäytymiselle.
62. Ennakkoratkaisupyynnössä esitettyjen, tämän ratkaisuehdotuksen 25-27 kohdassa toistettujen toteamusten perusteella vaikuttaa siltä, että kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, Saksan viranomaisten on käsiteltävässä asiassa lähtökohtaisesti luovutettava HF Yhdysvaltoihin Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen 1 artiklan perusteella, koska kaikki kyseisessä sopimuksessa säädetyt edellytykset vaikuttavat täyttyvän. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo erityisesti kyseisen sopimuksen 8 artiklassa, jonka otsikko on ”Ne bis in idem”, määrätyn kieltäytymisperusteen osalta, että sitä ei voida soveltaa käsiteltävässä asiassa, koska aikaisempi lainvoimainen ratkaisu on peräisin Slovenian viranomaisilta eikä pyynnön vastaanottaneen valtion eli Saksan liittotasavallan viranomaisilta.
63. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa EU:n ja Yhdysvaltojen väliseen luovutussopimukseen ja toteaa, ettei siinä määrätä euroopanlaajuisesti sovellettavasta ne bis in idem ‑periaatteesta, ja päättelee siitä käänteisesti, että Saksan ja Yhdysvaltojen välisestä luovutussopimuksesta seuraavaa luovuttamisvelvoitetta on noudatettava.
64. Katson tältä osin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ja komission tavoin, että EU:n ja Yhdysvaltojen välistä luovutussopimusta, jonka tavoite on sen 1 artiklan mukaan kehittää yhteistyötä unionin ja Amerikan yhdysvaltojen välillä sovellettavien, rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista sääntelevien jäsenvaltioiden ja kyseisen kolmannen maan suhteiden puitteissa, sovelletaan käsiteltävän asian kaltaiseen tilanteeseen.(41) Kuten komissio perustellusti täsmentää, kyseinen sopimus ”tarjoaa yhteisen kehikon, joka täydentää ja korvaa jäsenvaltioiden ja [Amerikan] Yhdysvaltojen välisiä kahdenvälisiä luovutussopimuksia ja jota näin ollen sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin sopimuspuolten luovutussuhteisiin”. Mistään kyseisen sopimuksen määräyksestä ei voida päätellä, että jäsenvaltioiden tekemillä kahdenvälisillä luovutussopimuksilla olisi siihen nähden etusija. EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen mahdollinen alisteisuus kyseisiin sopimuksiin nähden ei voi johtua etenkään sen 3 artiklasta, jonka mukaan joitakin sopimuksen määräyksiä sovelletaan vain, jos mainituissa sopimuksissa ei ole vastaavia määräyksiä, eikä 17 artiklan 1 kappaleesta, jonka mukaan sopimus ei estä pyynnön vastaanottanutta valtiota vetoamasta pyynnön epäämisen perusteeseen, joka ei kuulu tämän sopimuksen piiriin mutta josta määrätään jonkin jäsenvaltion ja Amerikan yhdysvaltojen välisessä kahdenvälisessä luovutussopimuksessa. Sitä vastoin EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen muut määräykset, kuten sen 18 artikla, josta ilmenee, että sen voimaantulon jälkeen jäsenvaltion ja Yhdysvaltojen välillä voidaan tehdä ainoastaan kyseisen sopimuksen kanssa yhteensopivia kahdenvälisiä sopimuksia, vahvistavat, että sitä sovelletaan yleisesti.
65. Kuten unionin tuomioistuin toteaa Interpolin punainen ilmoitus ‑tuomion 97 kohdassa, EU:n ja Yhdysvaltojen välisessä luovutussopimuksessa ei tosin määrätä nimenomaisesti, että ne bis in idem ‑periaatteen sovellettavuus antaisi jäsenvaltioiden viranomaisille mahdollisuuden kieltäytyä Amerikan yhdysvaltojen pyytämästä luovuttamisesta. Jos tarkastelua laajennetaan, huomataan, että lukuun ottamatta kuolemanrangaistusta koskevaa 13 artiklaa sopimuksessa ei määrätä varsinaisista luovuttamista koskevan pyynnön epäämisen perusteista.(42) Kuten julkisasiamies Bobek korostaa asiassa Interpolin punainen ilmoitus antamassaan ratkaisuehdotuksessa,(43) koska asiasta ei ole unionin sääntelyä, se kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan ja jäsenvaltiot voivat tässä yhteydessä tehdä kahdenvälisiä sopimuksia kolmansien valtioiden kanssa. Jäsenvaltioiden on kuitenkin tätä toimivaltaa käyttäessään noudatettava unionin oikeutta ja erityisesti perusoikeuskirjassa taattuja perusoikeuksia, kuten sen 50 artiklassa vahvistettua ne bis in idem ‑periaatetta, eivätkä ne näin ollen voi tehdä sitoumuksia, jotka ovat yhteensopimattomia unionin oikeudesta johtuvien velvoitteiden kanssa.
66. Katson näin ollen, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen väite, joka perustuu EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen a contrario ‑tulkintaan, ei voi menestyä, ja jollei SEUT 351 artiklan määräyksistä, joita käsitellään jäljempänä, muuta johdu, on pääteltävä, että Saksan liittotasavalta ei voi suostua HF:ää koskevaan luovutuspyyntöön vedoten Saksan ja Yhdysvaltojen välisestä luovutussopimuksesta johtuviin velvoitteisiinsa.
67. Tästä huolimatta juuri EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen perusteella voitaisiin katsoa komission tavoin, että kieltäytyminen HF:n luovuttamisesta Yhdysvaltoihin ei välttämättä rikkoisi Saksan ja Yhdysvaltojen välistä luovutussopimusta. Kyseisen sopimuksen 17 artiklan 2 kappaleesta ilmenee itse asiassa, että pyynnön vastaanottaneen valtion perustuslain periaatteet tai valtiota sitovat lopulliset tuomioistuinratkaisut voivat estää ”sitä täyttämästä sen luovuttamisvelvoitetta”; jos ”tässä sopimuksessa tai sovellettavassa kahdenvälisessä sopimuksessa ei ole asian ratkaisua koskevia määräyksiä, pyynnön vastaanottanut ja pyynnön esittänyt valtio kuulevat toisiaan”. Vaikka on totta, että tässä määräyksessä määrätään tässä tapauksessa ainoana oikeudellisena seurauksena asianomaisten valtioiden välisestä kuulemisvelvoitteesta, se kuitenkin osoittaa EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen sopimuspuolten tahdon tunnustaa, että jotkut olosuhteet, joista ei nimenomaisesti määrätä sovellettavassa kahdenvälisessä sopimuksessa, voivat olla esteenä luovuttamiselle.(44)
68. Sen lisäksi, että Okrožno sodišče v Mariborun 6.7.2012 antamaa tuomiota voidaan pitää Saksan liittotasavaltaa sitovana lopullisena tuomioistuinratkaisuna, minusta vaikuttaa siltä, että unionin oikeuden ensisijaisuus ja perusoikeuksien suojelu voidaan lukea jäsenvaltion perustuslaillisiin periaatteisiin. Mielestäni tämänkaltaisessa tilanteessa pyynnön vastaanottaneen jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten on siis ennen kaikkea järjestettävä kuuleminen Amerikan yhdysvaltojen toimivaltaisten viranomaisten kanssa. Vaikka yhdyn komission arvioon siitä, ettei kuuleminen voi johtaa siihen, että jäsenvaltio jättää noudattamatta unionin oikeudesta seuraavaa ”estettä”, en kuitenkaan menisi niin pitkälle, että katsoisin komission tavoin, ettei Saksan ja Yhdysvaltojen välinen luovutussopimus, luettuna yhdessä EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen kanssa, ole viime sijassa unionin oikeuden vastainen. Jos tällainen kuuleminen ei johda siihen, että Amerikan yhdysvaltojen toimivaltaiset viranomaiset peruuttavat luovutuspyynnön tai tarvittaessa rajoittavat sitä, pyynnön vastaanottaneella jäsenvaltiolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin asettaa unionin oikeus etusijalle kahdenvälisestä luovutussopimuksesta johtuviin velvoitteisiin nähden.
D SEUT 351 artiklan sovellettavuus
69. On vielä määritettävä, voisiko Saksan liittotasavalta vedota SEUT 351 artiklan ensimmäiseen kohtaan täyttääkseen Saksan ja Yhdysvaltojen välisestä luovutussopimuksesta johtuvan velvoitteensa luovuttaa HF Yhdysvaltoihin, vaikka tämä velvoite on unionin oikeuden vastainen.(45)
70. SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään, että perussopimusten määräykset eivät vaikuta sellaisiin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, jotka johtuvat yhden tai useamman jäsenvaltion yhden tai useamman kolmannen maan kanssa ennen 1.1.1958 tai, kun on kyse jäseneksi liittyneestä valtiosta, ennen liittymispäivää tekemästä sopimuksesta.(46)
71. Saksan ja Yhdysvaltojen välinen luovutussopimus allekirjoitettiin 20.6.1978 ja se tuli voimaan 30.6.1980 eli 1.1.1958 jälkeen aikana, jolloin Saksan liittotasavalta oli jo silloisen Euroopan talousyhteisön jäsen. Näin ollen, jos SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa tulkitaan tiukasti, on pääteltävä, että kyseistä määräystä ei sovelleta tässä tapauksessa.
72. Olen kuitenkin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, Generalstaatsanwaltschaft Münchenin, Saksan hallituksen ja komission tavoin sitä mieltä, että SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa on tulkittava laajasti siten, että se kattaa analogisesti sopimukset, jotka jäsenvaltio on tehnyt 1.1.1958 tai liittymispäivän jälkeen mutta ennen kuin unionilla on ollut toimivalta sopimusten kattamalla alalla.
73. Käsiteltävässä asiassa unioni tuli toimivaltaiseksi poliisiyhteistyön ja rikosasioissa tehtävän oikeudellisen yhteistyön alalla vasta ensin Maastrichtin sopimuksen tultua voimaan 1.11.1993 ja tämän jälkeen Amsterdamin sopimuksen tultua voimaan 1.5.1999, ja kyse on Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen voimaantulon jälkeisistä ajankohdista. Sama koskee Schengenin sopimusta ja Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehtyä yleissopimusta, jotka allekirjoitettiin 14.6.1985 ja 19.6.1990 ja jotka sisällytettiin unionin oikeuteen vasta Amsterdamin sopimuksella.
74. Näin ollen minusta vaikuttaa siltä, että Saksan liittotasavallan voidaan katsoa olleen SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitettua vastaavassa tilanteessa, kun se teki luovutussopimuksen Amerikan yhdysvaltojen kanssa.
75. Merkitseekö tämä sitä, että käsiteltävässä asiassa olisi suostuttava pyyntöön luovuttaa HF Amerikan yhdysvaltoihin? Mielestäni ei.
76. Yhteisöjen tuomioistuin on jo katsonut tuomiossa Kadi ja Al Barakaat International Foundation v. neuvosto ja komissio, että EY 307 artiklassa, joka edelsi SEUT 351 artiklaa, ei nimittäin voida missään tapauksessa sallia, että asetettaisiin kyseenalaisiksi periaatteita, jotka kuuluvat unionin oikeusjärjestyksen perusteisiin, kuten perusoikeuksien suojaamisen periaate.(47) Toisin kuin komissio väittää kirjallisissa huomautuksissaan, yhteisöjen tuomioistuimen kyseisessä tuomiossa näin esittämät periaatteet ovat täysin siirrettävissä käsiteltävään asiaan, koska ei ole syytä tehdä perusoikeuksien sisällä erottelua enemmän ja vähemmän perustavamman laatuisiin oikeuksiin.(48) Tästä seuraa mielestäni, että Saksan liittotasavalta ei voi oikeuttaa perusoikeuskirjan 50 artiklassa vahvistetun ne bis in idem ‑periaatteen loukkausta, jonka HF:n luovuttaminen Yhdysvaltoihin aiheuttaisi, velvoitteella noudattaa Saksan ja Yhdysvaltojen välistä luovutussopimusta.
77. Lisäksi SEUT 351 artiklan toisessa alakohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot käyttämään ”kaikkia aiheellisia keinoja” asianomaisten sopimusten ja perustamissopimuksen välisten mahdollisten ristiriitojen poistamiseksi. Nämä keinot voivat edellyttää, että jäsenvaltioiden tuomioistuimet tarkastavat, voidaanko tällaiselta ristiriidalta välttyä tulkitsemalla sopimusta mahdollisimman pitkälti unionin oikeuden mukaisesti samalla kansainvälistä oikeutta noudattaen.(49) Jos sopimusta ei voi tulkita unionin oikeuden mukaisesti, jäsenvaltiot voivat käsiteltävän kaltaisessa tapauksessa aloittaa kuulemismenettelyn, kuten EU:n ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen 17 artiklan 2 kappaleessa määrätään, ja jos ne kohtaavat vaikeuksia, jotka tekevät sopimuksen muuttamisesta mahdotonta, niillä voi olla velvollisuus sen irtisanomiseen.(50) Viimeisen kohdan osalta on huomattava, että Saksan ja Yhdysvaltojen välisen luovutussopimuksen 34 artiklan 4 kappaleessa on lauseke, jossa määrätään nimenomaisesti kummankin sopimuspuolen mahdollisuudesta irtisanoa sopimus.
VI Ratkaisuehdotus
78. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Oberlandesgericht Münchenin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:
Tarkastusten asteittaisesta lakkauttamisesta yhteisillä rajoilla 14.6.1985 Benelux-talousliiton valtioiden, Saksan liittotasavallan ja Ranskan tasavallan hallitusten välillä tehdyn Schengenin sopimuksen soveltamisesta 19.6.1990 Schengenissä tehdyn yleissopimuksen, joka tuli voimaan 26.3.1995, sellaisena kuin se on muutettuna 26.6.2013 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 610/2013, 54 artiklaa, luettuna yhdessä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan kanssa,
on tulkittava siten, että
nämä määräykset ovat esteenä sille, että Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaiset luovuttavat henkilön, riippumatta siitä, onko hän SEUT 20 artiklassa tarkoitettu unionin kansalainen, kolmanteen valtioon, jos kyseinen henkilö on jo tuomittu lainvoimaisesti toisessa jäsenvaltiossa samoista teoista kuin ne, joita kyseisen kolmannen valtion esittämä luovutuspyyntö koskee, ja tuomio on pantu täytäntöön, ja näin on, vaikka päätös kieltäytyä luovuttamisesta olisi mahdollinen ainoastaan hyväksymällä se, että näin rikotaan kyseisen kolmannen maan kanssa tehtyä rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa kahdenvälistä sopimusta.