Language of document : ECLI:EU:C:2020:739

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

MACIEJ SZPUNAR

17 päivänä syyskuuta 2020 (1)(i)

Asia C710/19

G. M. A.

vastaan

Belgian valtio

(Ennakkoratkaisupyyntö – Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin, Belgia))

Ennakkoratkaisupyyntö – Henkilöiden vapaa liikkuvuus – SEUT 45 artikla – Työnhakijat – Oikeus oleskella työn hakemista varten – Oleskelun kesto – Työnhakijalle annettava kohtuullinen määräaika, jotta hän voi saada tietoonsa hänelle mahdollisesti sopivat työpaikkatarjoukset ja ryhtyä tarvittaviin toimiin työllistyäkseen – Vastaanottavan jäsenvaltion velvollisuudet –Työnhakijan velvollisuus – Direktiivi 2004/38/EY – 14 artiklan 4 kohdan b alakohta – Oleskeluoikeuden säilyminen – Edellytykset – 15 ja 31 artikla – Menettelyä koskevat takeet – Kansallisen tuomioistuimen toimivalta sellaisesta päätöksestä, jolla evätään yli kolmen kuukauden oleskeluoikeus työtä hakevalta unionin kansalaiselta, nostetun kumoamiskanteen tutkimisen yhteydessä






I       Johdanto

1.        Työnhakijat käyttävät oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen sekä SEUT 45 että SEUT 21 artiklan perusteella:(2) Euroopan unionin kansalainen, joka hakee työtä, on SEUT 45 artiklassa tarkoitettu työntekijä. Työnhakijat ovat siis sisämarkkinoiden ja unionin kansalaisuuden kohtaamispisteessä.

2.        Tarkastelen tällaisessa yhteydessä käsiteltävää ennakkoratkaisupyyntöä, jonka Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin, Belgia) on esittänyt unionin tuomioistuimelle ja joka koskee SEUT 45 artiklan ja direktiivin 2004/38/EY,(3) erityisesti sen 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan sekä 15 ja 31 artiklan, tulkintaa.

3.        Käsiteltävä asia liittyy hakemukseen, jonka Kreikan kansalainen on tehnyt saadakseen oikeuden oleskella yli kolme kuukautta työnhakijana ja josta Belgian toimivaltainen viranomainen on tehnyt kielteisen päätöksen, johon on liitetty määräys poistua alueelta.

4.        Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävässä asiassa esittämät kysymykset koskevat pääasiallisesti yhtäältä työnhakijoiden oikeuksien ja velvollisuuksien laajuutta erityisesti todistustaakan osalta direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan yhteydessä ja toisaalta sitä, onko jäsenvaltioiden annettava näille henkilöille työn hakemista varten kohtuullinen määräaika, jonka on oltava vähintään kuusi kuukautta. Nämä kysymykset tarjoavat unionin tuomioistuimelle tilaisuuden täsmentää niiden menettelyä koskevien takeiden ulottuvuutta, joista direktiivissä 2004/38 säädetään karkottamispäätöksen kohteena oleville työnhakijoille.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Unionin oikeus

5.        Direktiivin 2004/38 6 artiklan, jonka otsikko on ”Oikeus oleskella enintään kolme kuukautta”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella enintään kolmen kuukauden ajan ilman muita edellytyksiä tai muodollisuuksia kuin se, että heillä on oltava voimassa oleva henkilökortti tai passi.”

6.        Kyseisen direktiivin 14 artiklan, jonka otsikko on ”Oleskeluoikeuden säilyminen”, 4 kohdan b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Poiketen siitä, mitä 1 ja 2 kohdassa säädetään, unionin kansalaista tai hänen perheenjäseniään koskevaa karkottamistoimenpidettä ei saa missään tapauksessa toteuttaa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta VI luvun säännösten soveltamista, jos:

– –

b)      unionin kansalainen on tullut vastaanottavan jäsenvaltion alueelle työnhakuun. Tässä tapauksessa unionin kansalaista tai hänen perheenjäsentään ei saa karkottaa niin kauan kuin unionin kansalainen voi esittää näyttöä siitä, että hän jatkaa työnhakua ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia löytää työtä.”

7.        Mainitun direktiivin 15 artiklan, jonka otsikko on ”Menettelyä koskevat takeet”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäljempänä 30 ja 31 artiklassa säädettyjä menettelyjä on soveltuvin osin sovellettava kaikkiin päätöksiin, joilla rajoitetaan unionin kansalaisen tai tämän perheenjäsenten vapaata liikkuvuutta muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen perustuvista syistä.”

8.        Saman direktiivin 31 artiklan, jonka otsikko on ”Menettelyä koskevat takeet”, 1 ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”1.      Henkilöllä, jonka osalta on tehty päätös yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä, on oltava vastaanottavassa jäsenvaltiossa mahdollisuus hakea siihen muutosta tuomioistuimessa tai soveltuvissa tapauksissa hallinnollisella muutoksenhakumenettelyllä.

– –

3.      Muutoksenhakumenettelyssä on voitava tarkastaa päätöksen laillisuus sekä suunnitellun toimenpiteen perusteena olevat tosiseikat ja olosuhteet. Menettelyssä on varmistettava, ettei päätös ole suhteeton erityisesti 28 artiklassa säädettyihin vaatimuksiin nähden.”

B       Belgian oikeus

9.        Ulkomaalaisten maahanpääsystä, oleskelusta, asettautumisesta ja maasta poistamisesta 15.12.1980 annetun lain(4) (loi sur l’accès au territoire, le séjour, l’établissement et l’éloignement des étrangers, jäljempänä 15.12.1980 annettu laki) 39/2 §:n 2 momentissa säädetään seuraavaa:

”Conseil [du contentieux des étrangers] [(ulkomaalaisasioita käsittelevä hallintotuomioistuin)] ratkaisee tuomioilla muut kanteet, joissa vaaditaan toimen kumoamista joko olennaisten menettelymääräysten tai sellaisten menettelymääräysten rikkomisen takia, joiden noudattamatta jättäminen aiheuttaa toimen pätemättömyyden, taikka päätöksen lainvastaisuuden tai harkintavallan väärinkäytön takia.”

10.      Kyseisen lain 40 §:n 4 momentin 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”§ 4.      Jokaisella unionin kansalaisella on oikeus oleskella Belgian kuningaskunnassa yli kolmen kuukauden ajan, jos hän täyttää 41 §:n 1 kohdassa säädetyn edellytyksen ja

1º      jos hän on työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja Belgian kuningaskunnassa tai hän on tullut Belgian kuningaskuntaan hakeakseen työtä, niin kauan kuin hän voi esittää näyttöä siitä, että hän jatkaa työnhakua ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä.”

11.      Ulkomaalaisten maahanpääsystä, oleskelusta, asettautumisesta ja maasta poistamisesta 8.10.1981 annetun kuninkaan päätöksen(5) (arrêté royal sur l’accès au territoire, le séjour, l’établissement et l’éloignement des étrangers) 50 §:n 1 momentissa ja 2 momentin 3 kohdan a ja b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”§ 1.      Unionin kansalaisen, joka aikoo oleskella Belgian kuningaskunnan alueella yli kolme kuukautta ja joka osoittaa, että hänellä on kansalaisuus [15.12.1980 annetun] lain 41 §:n 1 momentin mukaisesti, on haettava rekisteröintitodistusta asuinpaikkansa kunnallishallinnolta liitteessä 19 olevan mallin mukaisella asiakirjalla.

– –

”§ 2      Unionin kansalaisen on hakemuksen yhteydessä tai viimeistään kolmen kuukauden kuluessa hakemuksesta esitettävä tilanteen mukaan seuraavat asiakirjat:

– –

3º      työnhakija:

a)      ilmoittautuminen toimivaltaiseen työvoimatoimistoon tai jäljennös työhakemuskirjeistä; ja

b)      näyttö siitä, että hänellä on todellinen mahdollisuus työllistyä, kun otetaan huomioon asianomaisen henkilökohtainen tilanne, erityisesti hänen suorittamansa tutkinnot, mahdolliset ammatilliset koulutukset, jotka hän on suorittanut tai aikoo suorittaa, ja työttömyysjakson kesto.”

III  Pääasian tosiseikat, ennakkoratkaisukysymykset ja menettely unionin tuomioistuimessa

12.      Kreikan kansalainen G. M. A. haki 27.10.2015 rekisteröintitodistusta Belgiassa saadakseen oikeuden oleskella yli kolme kuukautta työnhakijana tässä jäsenvaltiossa.

13.      Office des étrangers (Belgian ulkomaalaisvirasto, jäljempänä virasto) hylkäsi hakemuksen 18.3.2016 tekemällään päätöksellä sillä perusteella, että G. M. A. ei täyttänyt edellytyksiä, jotka Belgian lainsäädännössä asetetaan yli kolmen kuukauden pituisen oleskeluoikeuden saamiselle (jäljempänä riidanalainen päätös). Viraston mukaan yhtäältä G. M. A:n toimittamat asiakirjat eivät antaneet aihetta olettaa, että tällä olisi ollut todellinen mahdollisuus työllistyä, ja toisaalta G. M. A. ei ollut vielä tehnyt palkkatyötä Belgiassa sen jälkeen, kun hän oli hakenut rekisteröintitodistusta. Näin ollen Belgian viranomaiset määräsivät G. M. A:n poistumaan Belgian alueelta 30 päivän kuluessa riidanalaisesta päätöksestä.

14.      Conseil du contentieux des étrangers (jäljempänä CCE), jolla on toimivalta tutkia ensimmäisenä oikeusasteena viraston päätösten laillisuus, hylkäsi G. M. A:n riidanalaisesta päätöksestä nostaman kanteen 28.6.2018 antamallaan tuomiolla.

15.      G. M. A. teki näin ollen kassaatiovalituksen ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen. Hän väittää ensinnäkin, että SEUT 45 artiklasta ja tuomiosta Antonissen(6) ilmenee ensinnäkin, että jäsenvaltioilla on velvollisuus antaa toisesta jäsenvaltiosta tuleville työnhakijoille ”kohtuullinen määräaika”, jotta he voivat saada vastaanottavassa jäsenvaltiossa tietoonsa heille mahdollisesti sopivat työpaikkatarjoukset ja ryhtyä tarvittaviin toimiin työllistyäkseen, toiseksi tämä määräaika ei voi olla missään tapauksessa alle kuusi kuukautta, ja kolmanneksi vastaanottavan jäsenvaltion on sallittava työnhakijan oleskelu alueellaan koko tämän ajanjakson ajan vaatimatta, että hän esittää näyttöä siitä, että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä. G. M. A:n mukaan myös direktiivin 2004/38 7 artiklan 3 kohdasta sekä 11 ja 16 artiklasta ilmenee yhdessä tarkasteltuina, että alle kuuden kuukauden määräaikaa ei voida pitää ”kohtuullisena”.

16.      Toiseksi G. M. A. on tuonut esiin, että hänet palkattiin harjoittelijaksi Euroopan parlamenttiin riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen, eli 6.4.2016. Tämä seikka osoitti G. M. A:n mukaan, että hänellä oli todellisia mahdollisuuksia työllistyä ja että hänelle olisi näin ollen voitu myöntää yli kolmen kuukauden oleskeluoikeus. Koska CCE ei ottanut huomioon hänen palkkaamistaan, se rikkoi näin ollen direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklaa sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 41 ja 47 artiklaa. Näistä säännöksistä ja määräyksistä nimittäin ilmenee hänen mukaansa, että tuomioistuinten, jotka ovat toimivaltaisia tutkimaan unionin kansalaisen oleskeluoikeutta koskevan hallintopäätöksen laillisuuden, on tutkittava tyhjentävästi kaikki asian kannalta merkitykselliset olosuhteet ja otettava huomioon kaikki tosiseikat, jotka on saatettu niiden tietoon, vaikka nämä seikat olisivat tapahtuneet kyseisen päätöksen tekemisen jälkeen.

17.      Edellä esitetyn perusteella G. M. A. väittää, että CCE:n olisi pitänyt jättää soveltamatta kansallisia menettelysääntöjä, joilla direktiivin 2004/38 15 ja 31 artikla oli pantu virheellisesti täytäntöön, eli 15.12.1980 annetun lain 39/2 §:n 2 momenttia, jonka perusteella CCE jätti ottamatta huomioon sen seikan, että G. M. A. oli palkattu harjoittelijaksi riidanalaisen päätöksen jälkeen.

18.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että pääasian ratkaisu riippuu tavasta, jolla unionin tuomioistuin tulkitsee pääasiassa kyseessä olevia unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä. Jos SEUT 45 artiklaa tai perusoikeuskirjan 41 ja 47 artiklaa sekä direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklaa olisi tulkittava G. M. A:n esittämällä tavalla, hänellä pitäisi olla yli kolmen kuukauden oleskeluoikeus.

19.      Conseil d’État (ylin hallintotuomioistuin, Belgia) on näissä olosuhteissa päättänyt 12.9.2019 tekemällään ja unionin tuomioistuimen kirjaamoon 25.9.2019 saapuneella päätöksellään lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Onko [SEUT] 45 artiklaa tulkittava ja sovellettava siten, että vastaanottavalla jäsenvaltiolla on velvollisuus ensinnäkin antaa työnhakijalle kohtuullinen määräaika, jotta hän voi saada tietoonsa hänelle mahdollisesti sopivat työpaikkatarjoukset ja ryhtyä tarvittaviin toimiin työllistyäkseen, toiseksi hyväksyä, että työnhakuaika ei voi missään tapauksessa olla alle kuusi kuukautta, ja kolmanneksi sallia työnhakijan oleskelu alueellaan koko tämän ajanjakson ajan vaatimatta häneltä näyttöä siitä, että hänellä on todellinen mahdollisuus työllistyä?

2)      Onko [direktiivin 2004/38] 15 ja 31 artiklaa ja [perusoikeuskirjan] 41 ja 47 artiklaa sekä unionin oikeuden ensisijaisuutta ja direktiivien tehokasta vaikutusta koskevia yleisiä periaatteita tulkittava siten, että vastaanottavan jäsenvaltion kansallisilla tuomioistuimilla on tutkiessaan kumoamiskanteen päätöksestä, jolla unionin kansalaiselta evätään oikeus oleskella yli kolme kuukautta, velvollisuus ottaa huomioon sellaisia uusia seikkoja, jotka ovat ilmenneet kansallisten viranomaisten tekemän päätöksen jälkeen, jos kyseiset seikat voivat muuttaa asianomaisen henkilön tilannetta niin, että hänen oleskeluoikeuksiaan vastaanottavassa jäsenvaltiossa ei saada enää rajoittaa?”

20.      Kirjallisia huomautuksia esittivät G. M. A, Belgian, Tanskan, Puolan ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset sekä Euroopan komissio. Unionin tuomioistuin päätti olla pitämättä istuntoa, koska se katsoi, että sillä oli riittävät tiedot asian ratkaisemiseen.

IV     Asian tarkastelu

A        Pääasian vireilläolon jatkuminen

21.      Muistutan, että unionin tuomioistuin on jo katsonut, että sekä SEUT 267 artiklan sanamuodon että rakenteen perusteella ennakkoratkaisumenettely edellyttää, että kansallisessa tuomioistuimessa on todella vireillä riita-asia, jossa tämän on annettava ratkaisu, jossa otetaan huomioon unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuasiassa antama tuomio. Näin ollen unionin tuomioistuin voi viran puolesta tarkistaa, onko pääasia yhä vireillä.(7)

22.      Pääasiassa on kyse siitä, että G. M. A:n 27.10.2015 tekemä rekisteröintitodistusta koskeva hakemus, jolla hän pyysi rekisteröitymistä työnhakijaksi Belgiassa ja joka koski yli kolmen kuukauden oleskeluoikeuden saamista kyseisessä jäsenvaltiossa, hylättiin, ja Conseil d’État’lle tehtiin valitus CCE:n 28.6.2019 antamasta tuomiosta, jolla tämä oli hylännyt asianomaisen riidanalaisesta päätöksestä nostaman kanteen.

23.      Ennakkoratkaisupyynnöstä ja komission huomautuksista ilmenee, että G. M. A. teki uuden hakemuksen 25.4.2016, minkä jälkeen Commune de Schaerbeek (Belgia) antoi hänelle rekisteröintitodistuksen 6.5.2017, ja että G. M. A:lla on 24.11.2016 lähtien ollut E-kortti, joka on voimassa 7.7.2021 asti.

24.      Komissio katsoo näin ollen, ettei toiseen ennakkoratkaisukysymykseen ole tarpeen vastata, koska G. M. A:n työnhakijaksi rekisteröimistä koskevalla hakemuksella ei ole enää kohdetta.

25.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo kuitenkin, että intressi kassaatiovalitukseen on yhä olemassa, kun otetaan huomioon pääasiallisesti mahdollisuus saada pysyvä oleskeluoikeus nopeammin siinä tapauksessa, että riidanalainen päätös kumotaan. Tällaisessa tilanteessa direktiivin 2004/38 16 artiklassa säädetty tällaisen oleskeluoikeuden saamiseksi edellytetty viiden vuoden yhtäjaksoinen oleskelujakso alkaisi nimittäin kulua siitä päivästä, jona rekisteröintitodistusta koskeva hakemus tehtiin Belgiassa, eli 27.10.2015.

26.      Katson näin ollen, että pääasia on yhä vireillä ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa ja että unionin tuomioistuimen vastaus toiseen esitettyyn ennakkoratkaisukysymykseen on yhä tarpeen kyseisen asian ratkaisemiseksi.

B       Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys

1.     Alustavat huomautukset ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen laajuudesta

27.      Palautan heti alkuun mieleen, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille luodussa yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. Unionin tuomioistuimen on tätä silmällä pitäen tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen.(8)

28.      Tältä osin ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys koskee tosin SEUT 45 artiklan tulkintaa. Jotta ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle annettaisiin hyödyllinen vastaus, ja kun otetaan huomioon ennakkoratkaisupyynnössä olevat seikat, tämä kysymys on kuitenkin ymmärrettävä siten, että kyseinen tuomioistuin tiedustelee sillä pääasiallisesti, onko SEUT 45 artiklaa ja direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaa tulkittava siten, että vastaanottavan jäsenvaltion on ensinnäkin annettava työnhakijalle kohtuullinen määräaika, jotta hän voi saada tietoonsa hänelle mahdollisesti sopivat työpaikkatarjoukset ja ryhtyä tarvittaviin toimiin työllistyäkseen, toiseksi hyväksyttävä, että työnhakuaika ei voi missään tapauksessa olla alle kuusi kuukautta, ja kolmanneksi sallia työnhakijan oleskelu alueellaan koko tämän ajanjakson ajan vaatimatta häneltä näyttöä siitä, että hänellä on todellinen mahdollisuus työllistyä.

29.      Vastaan tähän kysymykseen kaksivaiheisen tarkastelun avulla. Tarkastelen ensinnäkin jäsenvaltion kansalaisten vapaata liikkuvuutta koskevan oikeuden ulottuvuutta, kun he hakevat työtä toisessa jäsenvaltiossa, sellaisena kuin se ilmenee SEUT 45 artiklasta, jota unionin tuomioistuin on tulkinnut oikeuskäytännössään ja erityisesti tuomiossa Antonissen.(9) Toiseksi tarkastelen käsiteltävän asian olosuhteiden ja direktiivin 2004/38 kannalta työnhakijoille direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa annettujen oikeuksien laajuutta SEUT 21 ja SEUT 45 artiklan valossa tulkittuna.

2.     Lyhyt katsaus työnhakijoiden oleskeluoikeuteen liittyvään oikeuskäytäntöön: tuomio Antonissen

30.      Muistutan ensinnäkin, että SEUT 45 artiklassa määrätään, että työntekijöiden vapaa liikkuvuus unionissa turvataan, ja yleisen järjestyksen tai turvallisuuden taikka kansanterveyden vuoksi perustelluin rajoituksin se sisältää oikeuden hakea tosiasiallisesti tarjottua työtä ja liikkua tässä tarkoituksessa vapaasti jäsenvaltioiden alueella. Tästä artiklasta seuraa siis, että työtä hakevalla jäsenvaltion kansalaisella on oikeus liikkua vapaasti muiden jäsenvaltioiden alueella.

31.      Toiseksi, kun kyse on jäsenvaltion kansalaisten oikeudesta tulla toisen jäsenvaltion alueelle ja oleskella siellä SEUT 45 artiklassa mainituissa tarkoituksissa, erityisesti sitä varten, että hän voi hakea siellä työtä tai työskennellä työntekijänä tai itsenäisenä ammatinharjoittajana, on syytä kiinnittää huomiota useisiin tuomioihin, erityisesti tuomioon Royer,(10) tuomioon Antonissen(11) ja tuomioon komissio v. Belgia.(12)

32.      Tuomiossa Royer yhteisöjen tuomioistuin viittasi ensimmäistä kertaa työnhakijoiden oleskeluoikeuteen. Se totesi kyseisessä tuomiossa, että kyseinen oikeus on suoraan ETY:n perustamissopimuksen 48 artiklalla (josta on tullut SEUT 45 artikla) tai, kulloisenkin tapauksen mukaan, kyseisen artiklan täytäntöön panemiseksi annetuilla säännöksillä annettu.(13)

33.      Mainitun oikeuskäytännön mukaisesti tuomio Antonissen(14) on erityisen tärkeä, koska se koskee käsiteltävän asian tapaan kysymystä siitä, voidaanko jäsenvaltion lainsäädännössä rajoittaa ajallisesti muiden jäsenvaltioiden kansalaisten oikeutta oleskella työnhakua varten. Tämä tuomio seurasi englantilaisen tuomioistuimen esittämästä ennakkoratkaisupyynnöstä asiassa, jossa asianosaisina olivat Belgian kansalainen ja Yhdistyneen kuningaskunnan viranomaiset ja joka koski päätöstä, jolla viimeksi mainitut hylkäsivät karkotusmääräystä koskeneen valituksen.

34.      Yhteisöjen tuomioistuin muistutti aluksi, että ETY:n perustamissopimuksen 48 artiklan 1–3 kohdassa (joista on tullut SEUT 45 artiklan 1–3 kohta) määrätty työntekijöiden vapaa liikkuvuus kuuluu unionin perusperiaatteisiin, että niitä oikeussääntöjä, joilla tämä vapaus annetaan, on tulkittava laajasti ja että kyseisen artiklan suppea tulkitseminen vaarantaisi työtä etsivän jäsenvaltion kansalaisen todelliset mahdollisuudet löytää työtä muista jäsenvaltioista ja estäisi näin ollen määräyksen tehokkaan vaikutuksen toteutumisen.(15) Se täsmensi lisäksi, että ETY:n perustamissopimuksen 48 artiklan 3 kohdassa (josta on tullut SEUT 45 artiklan 3 kohta) mainitaan ainoastaan esimerkinomaisesti eräitä oikeuksia, joita jäsenvaltioiden kansalaisilla on työntekijöiden vapaan liikkuvuuden yhteydessä, ja että tämä vapaus edellyttää myös jäsenvaltioiden kansalaisten oikeutta liikkua vapaasti ja oleskella muiden jäsenvaltioiden alueella työn hakemista varten.(16)

35.      Tämän jälkeen yhteisöjen tuomioistuin tarkasteli, voidaanko toisesta jäsenvaltiosta työtä hakevan jäsenvaltion kansalaisen ETY:n perustamissopimuksen 48 artiklaan (josta on tullut SEUT 45 artikla) perustuvaa oleskeluoikeutta rajoittaa ajallisesti. Se katsoi tältä osin, että kyseisen artiklan tehokas vaikutus on turvattu, mikäli unionin lainsäädännössä, tai sen puuttuessa jäsenvaltion lainsäädännössä, annetaan asianomaisille kohtuullinen määräaika, jotta he voivat saada kyseisen jäsenvaltion alueella tietoonsa ammatillista pätevyyttään vastaavat työpaikkatarjoukset ja tarpeen vaatiessa ryhtyä työhön ottamiseksi tarvittaviin toimiin.(17)

36.      Oleskeluoikeuden keston osalta yhteisöjen tuomioistuin ei lopuksi pitänyt kolmen kuukauden määräaikaa tarkoituksenmukaisena.(18) Se lisäsi kuitenkin, että koska unionin oikeudessa ei ole oikeussääntöjä toisessa jäsenvaltiossa työtä hakevien jäsenvaltioiden kansalaisten oleskelun enimmäiskestosta, kuuden kuukauden määräaika ei lähtökohtaisesti ole riittämätön ja tällainen enimmäisaika ei vaaranna vapaan liikkuvuuden periaatteen tehokasta vaikutusta. Yhteisöjen tuomioistuin täsmensi kuitenkin, että jos kyseisen ajanjakson päätyttyä asianomainen pystyy osoittamaan, että hän edelleen hakee työtä ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia tulla palkatuksi, häntä ei kuitenkaan saa määrätä poistumaan vastaanottavan jäsenvaltion alueelta.(19)

37.      Tässä vaiheessa on minusta syytä muistuttaa lisäksi, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 45 artiklassa tarkoitetulla työntekijän käsitteellä on itsenäinen merkityksensä, eikä sitä pidä tulkita suppeasti.(20) Siltä osin kuin tällä käsitteellä määritellään yhden EUT‑sopimuksessa määrätyn perusvapauden soveltamisala, sitä on tulkittava laajasti.(21) Unionin tuomioistuimella on jo lisäksi ollut tilaisuus täsmentää, että ”työtä tosiasiassa hakevaa henkilöä” on pidettävä SEUT 45 artiklassa tarkoitettuna ”työntekijänä”.(22)

38.      Kolmanneksi ja viimeiseksi on todettava, että sen jälkeen, kun unionin kansalaisuus oli sisällytetty perussopimuksiin, yhteisöjen tuomioistuin vahvisti tuomiossa Antonissen(23) asetetut työnhakijoiden oleskeluoikeuden säilyttämisen edellytykset erityisesti tuomiossa komissio v. Belgia,(24) jossa se katsoi, että jäsenvaltio ei noudata EY 48 artiklan (josta on tullut SEUT 45 artikla) mukaisia velvoitteitaan, kun se velvoittaa alueellaan työtä hakevat muiden jäsenvaltioiden kansalaiset poistumaan automaattisesti maan alueelta kolmen kuukauden määräajan päätyttyä.

39.      Sen jälkeen, kun unionin kansalaisuus oli sisällytetty perussopimuksiin ja direktiivi 2004/38 annettu, tuomiossa Antonissen(25) asetetut työnhakijoiden oleskeluoikeuden säilymisen edellytykset, joista unionin tuomioistuinta pyydetään lausumaan nyt käsiteltävässä asiassa, kodifioitiin kyseisen direktiivin 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan.

40.      Tarkastelen seuraavaksi ensimmäistä ennakkoratkaisukysymystä näiden seikkojen valossa.

3.     Työnhakijoiden oikeuksien ja velvollisuuksien laajuus direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan yhteydessä SEUT 21 ja SEUT 45 artiklan valossa tulkittuna

41.      Tällä hetkellä SEUT 21 artiklassa määrätään, että jokaisella unionin kansalaisella on oikeus vapaasti liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella, jollei perussopimuksissa määrätyistä tai niiden soveltamisesta annetuissa säännöksissä säädetyistä rajoituksista ja ehdoista muuta johdu. Direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädetään työnhakijoista, että unionin kansalaista, joka on tullut vastaanottavan jäsenvaltion alueelle työnhakuun, ei saa karkottaa niin kauan kuin unionin kansalainen voi esittää näyttöä siitä, että hän jatkaa työnhakua ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia löytää työtä.

42.      Vaikka unionin lainsäätäjä on kyseisellä säännöksellä kodifioinut työnhakijoiden oleskeluoikeuden säilyttämisen edellytykset, jotka unionin tuomioistuin on vahvistanut, toistaen pääasiallisesti tuomion Antonissen(26) sanamuodon, kyseisessä säännöksessä ei kuitenkaan täsmennetä, onko vastaanottavan jäsenvaltion annettava hakijoille kohtuullinen määräaika, jotta he voivat saada tietoonsa heille mahdollisesti sopivat työpaikkatarjoukset ja ryhtyä tarvittaviin toimiin työllistyäkseen. Lisäksi on todettava, että direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa ei mainita lainkaan yhteisöjen tuomioistuimen kyseisessä tuomiossa ”kohtuullisena” pitämää kuuden kuukauden määräaikaa.

43.      Käsittelen seuraavaksi viimeksi mainittua seikkaa. Haluan jo nyt todeta, että yhdyn komission näkemykseen, jonka mukaan direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaa tulkittaessa on otettava huomioon se, että työnhakijoiden oleskeluoikeus taataan suoraan SEUT 45 artiklassa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä oikeuskäytännössään tulkinnut.

a)     Jäsenvaltioiden velvollisuus antaa kohtuullinen määräaika

44.      Totean heti aluksi, että kaikki asian osapuolet, jotka ovat esittäneet huomautuksia, ovat yhtä mieltä siitä, että vastaanottavan jäsenvaltion on annettava työnhakijoille kohtuullinen määräaika.

45.      Olen samaa mieltä. Kuten olen todennut, tuomiosta Antonissen(27) ja sitä seuranneesta oikeuskäytännöstä(28) ilmenee, että koska unionin lainsäädännössä ei säädetä nimenomaisesti työnhakijoiden oleskeluoikeuden rajoittamisesta, jäsenvaltioiden on SEUT 45 artiklan tehokkaan vaikutuksen turvaamiseksi annettava asianomaisille kohtuullinen määräaika, jotta he voivat saada kyseisen jäsenvaltion alueella tietoonsa ammatillista pätevyyttään vastaavat työpaikkatarjoukset ja tarpeen vaatiessa ryhtyä työhön ottamiseksi tarvittaviin toimiin.(29)

46.      Esiin nousee kuitenkin kysymys siitä, velvoitetaanko direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa, luettuna SEUT 45 artiklan valossa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut oikeuskäytännössään, jäsenvaltiot antamaan vähintään kuuden kuukauden määräajan unionin kansalaiselle, joka hakee työtä vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

b)     Jäsenvaltioiden velvollisuus antaa vähintään kuuden kuukauden määräaika ja työnhakijoiden todistustaakkaa koskeva velvollisuus tämän määräajan kuluessa ja sen päätyttyä

47.      Asianosaisten ja muiden osapuolten näkemykset eroavat toisistaan tuomion Antonissen(30) 21 kohdan ja siten SEUT 45 artiklan ja direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan tulkinnan osalta. G. M. A. ja komissio väittävät tältä osin kirjallisissa huomautuksissaan, että jäsenvaltioiden on annettava työnhakijoille vähintään kuuden kuukauden määräaika, jonka aikana hakijoilla ei ole velvollisuutta esittää näyttöä siitä, että heillä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä. Belgian, Tanskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan hallitukset katsovat sitä vastoin, että kyseisen tuomion 21 kohtaa ei voida tulkita siten, että siinä velvoitettaisiin jäsenvaltiot myöntämään työnhakijoille tällainen vähimmäisaika, ja että koko kyseisen ajan työnhakijan on esitettävä näyttöä siitä, että hänellä on todellinen mahdollisuus työllistyä.

48.      En yhdy täysin kumpaankaan näistä näkemyksistä tässä ratkaisuehdotuksessa esittämistäni syistä.

1)     Direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan asema direktiivin systematiikassa: työnhakijan oikeuteen oleskella yli kolme kuukautta ei sovelleta kyseisen direktiivin 7 artiklassa asetettuja edellytyksiä

49.      Haluaisin ensinnäkin muistuttaa, että direktiivin 2004/38 antaminen perustui muun muassa EY-sopimuksen 40 artiklaan (josta on tullut SEUT 46 artikla), joka koski työntekijöiden vapaan liikkuvuuden, sellaisena kuin se oli määritelty sen 39 artiklassa (josta on tullut SEUT 45 artikla), toteuttamiseksi tarpeellisia toimenpiteitä.

50.      Toiseksi korostan, että direktiivin 2004/38 tavoitteena on helpottaa sen unionin kansalaisille SEUT 21 artiklan 1 kohdassa suoraan myönnetyn henkilökohtaisen perusoikeuden, joka koskee liikkumista ja oleskelua, käyttämistä ja tehostaa kyseistä oikeutta.(31)

51.      Tämän tavoitteen osalta unionin lainsäätäjä on perustanut järjestelmän, joka kattaa erityyppisiä oikeuksia eri kansalaisryhmille. Käsiteltävässä asiassa on kyse yhtäältä direktiivin 2004/38 6 artiklassa säädetystä oikeudesta oleskella enintään kolme kuukautta, jolle ei ole asetettu muita edellytyksiä tai muodollisuuksia kuin se, että asianomaisella on oltava voimassa oleva henkilökortti tai passi,(32) ja toisaalta oikeudesta oleskella yli kolme kuukautta, jota sitä vastoin koskevat direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdassa asetetut edellytykset. Näin ollen on niin, että vaikka direktiivin 2004/38 6 artiklan mukaan kaikilla unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella enintään kolmen kuukauden ajan, kyseisen direktiivin 7 artiklassa säädetty oikeus oleskella yli kolme kuukautta(33) on vain tietyillä kansalaisryhmillä (työmarkkinoilla olevilla, työmarkkinoiden ulkopuolella olevilla, opiskelijoilla), jotka täyttävät tässä artiklassa luetellut edellytykset (he ovat työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia, heillä on riittävät varat ja kattava sairausvakuutusturva, he osallistuvat koulutukseen, ammattikoulutus mukaan lukien jne.).(34)

52.      Direktiivin 2004/38 14 artiklan, jonka otsikko on ”Oleskeluoikeuden säilyminen”, 4 kohdan b alakohdassa säädetään unionin kansalaisten ryhmästä,(35) jota ei ole lainkaan mainittu kyseisen direktiivin 7 artiklassa ja johon ei näin ollen sovelleta viimeksi mainitussa artiklassa asetettuja edellytyksiä, eli työnhakijoista, jotka hakevat ensimmäistä kertaa työtä vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdassa säädetään nimittäin 6 ja 7 artiklaa, joihin viitataan 14 artiklan 1 ja 2 kohdassa, koskevasta poikkeuksesta. Direktiivin 2004/38 järjestelmässä työnhakijoiden oleskeluoikeutta, joka perustuu suoraan SEUT 45 artiklaan, tarkastellaan ainoastaan kyseisen direktiivin 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa, jossa säädetään sellaisten unionin kansalaisten oleskeluoikeuden säilymisestä, jotka hakevat ensimmäistä työtä ja täyttävät kyseisessä säännöksessä asetetut edellytykset.

2)     Direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa asetetut edellytykset

53.      Direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa asetetuissa edellytyksissä toistetaan sanatarkasti ne oleskeluoikeuden edellytykset, jotka yhteisöjen tuomioistuin vahvisti tuomion Antonissen(36) 21 kohdassa, jossa se katsottuaan, että kuuden kuukauden määräaika ei lähtökohtaisesti ole riittämätön, jotta asianomaiset voivat saada vastaanottavassa jäsenvaltiossa tietoonsa ammatillista pätevyyttään vastaavat työpaikkatarjoukset ja tarpeen vaatiessa ryhtyä työhön ottamiseksi tarvittaviin toimiin, totesi, että ”jos kyseisen ajanjakson päätyttyä asianomainen pystyy osoittamaan, että hän edelleen hakee työtä ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia tulla palkatuksi, häntä ei kuitenkaan saa määrätä poistumaan vastaanottavan jäsenvaltion alueelta”.(37)

54.      Muistutan tässä yhteydessä yhteisöjen tuomioistuimen todenneen tuomiossa Antonissen, että työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevilla unionin oikeussäännöillä ei estetä sitä, että jäsenvaltion lainsäädännössä säädetään, että sen alueelle työtä hakemaan tullut toisen jäsenvaltion kansalainen voidaan määrätä, jollei muutoksenhausta muuta johdu, poistumaan tämän valtion alueelta, jollei hän ole löytänyt työtä kuuden kuukauden kuluessa, paitsi jos asianomainen pystyy osoittamaan, että hän edelleen hakee työtä ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia tulla palkatuksi.(38)

55.      Kun tarkastellaan yhteisöjen tuomioistuimen päättelyä kokonaisuudessaan, ilmaisuille ”jos kyseisen ajanjakson päätyttyä asianomainen pystyy osoittamaan” ja ”jollei hän ole löytänyt työtä kuuden kuukauden kuluessa, paitsi jos asianomainen pystyy osoittamaan” annettava merkitys vaikuttaa minusta ilmeiseltä. Kyseisestä tuomiosta(39) ilmenee nimittäin selvästi, että vaikka yhteisöjen tuomioistuin täsmensi lisäoleskeluoikeuden säilymisen edellytyksiä, jotka unionin lainsäätäjä on sittemmin kodifioinut direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaan, eli että asianomainen henkilö voi esittää näyttöä yhtäältä siitä, että hän jatkaa työnhakua, ja toisaalta siitä, että hänellä on todellisia mahdollisuuksia löytää työtä, ne koskevat vain tilannetta, jossa ”kohtuullisena” pidetty määräaika, eli kuuden kuukauden määräaika, on päättynyt.

56.      Ensimmäisen edellytyksen osalta korostan, että yhteisöjen tuomioistuin ja tämän jälkeen unionin lainsäätäjä ovat päättäneet käyttää ilmaisua ”jatkaa työnhakua”. Tämän verbin valinnasta ilmenee selvästi, että työnhakijan on esitettävä ensimmäisen kerran, eli ”kohtuullisena” pidetyn määräajan aikana, näyttö siitä, että hän hakee työtä tosiasiallisesti ja aktiivisesti, ja toisen kerran, eli tämän määräajan päätyttyä, siitä, että hän ”jatkaa” aktiivista työnhakuaan.

57.      Sitä vastoin toisen edellytyksen, joka koskee työnhakijan velvollisuutta esittää näyttö siitä, että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä, täyttämistä voidaan vaatia vasta ”kohtuullisena” pidetyn määräajan päätyttyä.

58.      Tämä tulkinta on paitsi looginen myös yhdenmukainen sen kanssa, että lainsäätäjä päätti vahvistaa työnhakijan asemaa direktiivin 2004/38 yhteydessä kodifioimalla kyseisen direktiivin 14 artiklan 4 kohdassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistetut oleskeluoikeuden säilymisen edellytykset, jotka koskevat ensimmäistä työtä vastaanottavassa jäsenvaltiossa hakevia unionin kansalaisia.

59.      Lisäksi on todettava toisesta edellytyksestä, että Belgian hallitus väittää kirjallisissa huomautuksissaan, että G. M. A:lla 15.12.1980 annetun lain 40 §:n 4 momentin nojalla oleva velvollisuus osoittaa, että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä, ilmenee tuomion Vatsouras ja Koupatantze(40) 38 kohdasta. Kyseisen hallituksen mukaan kyseisestä tuomiosta ilmenee nimittäin, että jäsenvaltion kansalaisten, jotka hakevat työtä toisessa jäsenvaltiossa, olisi osoitettava, että heillä on tosiasiallinen yhteys viimeksi mainitun jäsenvaltion työmarkkinoihin.

60.      En ole vakuuttunut tästä lähestymistavasta, joka mielestäni perustuu kyseisen tuomion virheelliseen tulkintaan.

61.      Tällainen työnhakijaan kohdistuva vaatimus osoittaa, että hänellä on tosiasiallinen yhteys vastaanottavan jäsenvaltion työmarkkinoihin, koskee vain tilannetta, jossa unionin kansalainen, joka hakee työtä, vaatii kyseiseltä jäsenvaltiolta etuutta, jonka tarkoituksena on helpottaa pääsyä työmarkkinoille, mistä ei ole lainkaan kyse G. M. A:n tapauksessa. Yhteisöjen tuomioistuin totesi, että on perusteltua, että jäsenvaltio myöntää tällaisen etuuden vasta sen jälkeen, kun työnhakijan ja kyseisen valtion työmarkkinoiden välillä on voitu osoittaa olevan tosiasiallinen yhteys.(41) Muistutan nimittäin, että tuomio Vatsouras ja Koupatantze(42) perustuu tuomioon Collins, jossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että jokaisen työtä hakevan henkilön, joka käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, on osoitettava ”yhteys” vastaanottavaan valtioon, jotta hän saisi työnhakijalle myönnettäviä korvauksia.(43)

3)     Direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan tarkoitus ja syntyhistoria

62.      Myös direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan tarkoitus ja syntyhistoria tukevat tämän ratkaisuehdotuksen 51–58 kohdassa esitettyä tulkintaa.

63.      Ensinnäkin on todettava direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan tarkoituksesta, että kyseisen direktiivin johdanto-osan yhdeksännessä perustelukappaleessa todetaan selvästi, että unionin kansalaisella olisi oltava oikeus oleskella vastaanottavassa jäsenvaltiossa enintään kolmen kuukauden ajan ilman, että hänelle asetetaan muita vaatimuksia, tai ilman, että häneltä edellytetään muita muodollisuuksia kuin se, että hänellä on voimassa oleva henkilötodistus tai passi, sanotun kuitenkaan rajoittamatta työnhakijoihin sovellettavaa suotuisampaa kohtelua sellaisena kuin se on tunnustettuna yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Tästä perustelukappaleesta ilmenee yhtäältä, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ja erityisesti tuomioon Antonissen(44) perustuva oikeuskäytäntö on edelleen pätevä tulkittaessa direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaa, ja toisaalta, ettei tässä säännöksessä asetettujen edellytysten, jotka koskevat työnhakijan oleskeluoikeuden säilymistä, noudattamista voida vaatia niiden kolmen kuukauden ajan, jolloin unionin kansalainen oleskelee laillisesti vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Direktiivin 2004/38 johdanto-osan 16 perustelukappaleessa puolestaan todetaan, että työnhakijoihin, siten kuin yhteisöjen tuomioistuin on nämä määritellyt, ei missään tapauksessa saisi kohdistaa karkottamistoimenpidettä, paitsi yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen liittyvistä syistä.

64.      Toiseksi direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan syntyhistoriasta on mielestäni tärkeää muistuttaa, että komission alkuperäisen ehdotuksen(45) 6 artiklassa ja parlamentin lainsäädäntöpäätöslauselman(46) 8 artiklassa säädettiin enintään kuuden kuukauden pituisesta oleskeluoikeudesta, jolle ei asetettu mitään ehtoja. Euroopan unionin neuvosto muutti kuitenkin kyseistä säännöstä, kuten sen yhteisen kannan(47) perusteluista ilmenee, vahvistaakseen direktiivin 2004/38 uuden 6 artiklan mukaisesti tämän ajanjakson pituudeksi kolme kuukautta ja korostaen samalla, että työnhakijoihin sovelletaan kuitenkin edullisempaa kohtelua yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti. Kuten olen todennut tämän ratkaisuehdotuksen 63 kohdassa, tämä muutos, joka tehtiin direktiiviä 2004/38 koskevan lainsäädäntömenettelyn aikana, vahvistaa unionin lainsäätäjän tahdon vahvistaa työnhakijoiden asemaa. Lisäksi tämän yhteisen kannan perusteluista ilmenee, että direktiivin 2004/38 14 artiklassa ”selvitetään olosuhteet, joiden vallitessa jäsenvaltio voi karkottaa unionin kansalaisia, jos he eivät enää täytä oleskeluoikeutta koskevia edellytyksiä”.(48)

65.      Sekä direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan tarkoituksesta että sen syntyhistoriasta ilmenee selvästi, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut, että työnhakijaan, joka hakee työtä ensimmäistä kertaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa, voidaan soveltaa suotuisampaa kohtelua, sellaisena kuin se on tunnustettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä.

66.      Tämän toteamuksen perusteella tarkastelen seuraavaa kysymystä: miten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tunnustettu ”suotuisampi kohtelu” on ymmärrettävä työn hakemiselle asetetun määräajan yhteydessä?

67.      Huomautan ensinnäkin, että unionin lainsäätäjän päätös viitata yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön ja erityisesti tuomioon Antonissen(49) osoittaa selvästi – kuten olen esittänyt tämän ratkaisuehdotuksen 63 kohdassa – sen tahdon tunnustaa tämän oikeuskäytännön merkitys direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan tulkinnalle ja näin ollen soveltaa työnhakijoihin suotuisampaa kohtelua. Tämän tultua selvennetyksi ei voida katsoa, että tällaisen viittauksen tehdessään lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut vahvistaa kuuden kuukauden määräaika. Minusta vaikuttaa siltä, että todetessaan kyseisessä tuomiossa, että tällainen määräaika ”ei lähtökohtaisesti ole riittämätön” ja ”ei vaaranna vapaan liikkuvuuden periaatteen tehokasta vaikutusta”, yhteisöjen tuomioistuin katsoi yksinkertaisesti, että kyseessä olleessa kansallisessa lainsäädännössä säädetty kuuden kuukauden määräaika oli kohtuullinen.

68.      Toiseksi muistutan, että direktiivin 2004/38 6 artiklassa säädetään kaikkien unionin kansalaisten oikeudesta oleskella enintään kolme kuukautta toisen jäsenvaltion alueella, eikä tälle oikeudelle ole asetettu mitään ehtoja.

69.      Kuitenkin silloin, kun unionin kansalainen, joka on lähtenyt kotijäsenvaltiostaan aikomuksenaan hakea työtä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, päättää rekisteröityä työnhakijaksi oleskelun ensimmäisten kolmen kuukauden aikana, hän kuuluu rekisteröintipäivästä lähtien direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan soveltamisalaan. Kun otetaan kuitenkin huomioon se, että unionin lainsäätäjän mukaan työnhakijoihin sovelletaan suotuisampaa kohtelua, kuten kyseisen direktiivin johdanto-osan yhdeksännestä perustelukappaleesta nimenomaisesti ilmenee, ei voida vaatia, että työnhakija esittäisi näyttöä siitä, että hän jatkaa työnhakua ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä sen kolmen kuukauden laillisen oleskelun aikana, johon jokaisella unionin kansalaisella on oikeus.(50) Sitä vastoin tämän laillisen oleskelun päättymisestä lähtien ajanjaksona, joka katsotaan ”kohtuulliseksi”, kansalliset viranomaiset voivat vaatia, että työnhakija esittää näyttöä siitä, että hän jatkaa työnhakua. Viranomaiset voivat vasta kohtuullisen määräajan päätyttyä vaatia, että asianomainen pystyy esittämään näyttöä siitä, että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä.

70.      Samalla tavoin sellainen jäsenvaltion kansalainen, joka on käyttänyt oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen unionin kansalaisena, jolla alun perin ei ollut aikomusta hakea työtä vastaanottavan jäsenvaltion alueella(51) ja joka päättää alkuperäisen kolmen kuukauden oleskelujakson päätyttyä rekisteröityä työnhakijaksi, kuuluu kyseisestä hetkestä lähtien direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan soveltamisalaan. Tällaisella kansalaisella on siis oltava kohtuullinen määräaika, jotta hän voi saada vastaanottavassa jäsenvaltiossa tietoonsa ammatillista pätevyyttään vastaavat työpaikkatarjoukset ja tarpeen vaatiessa ryhtyä tarvittaviin toimiin työllistyäkseen, ilman että hänen olisi pystyttävä esittämään näyttöä siitä, että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä.

71.      Näissä kahdessa tämän ratkaisuehdotuksen 69 ja 70 kohdassa esitetyssä esimerkkitapauksessa on kyse kansalaisista, jotka hakevat ensimmäistä kertaa työtä vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

72.      Jotta määräaika, joka työnhakijalla on sen alkuperäisen kolmen kuukauden jakson jälkeen, jonka hän oleskeli laillisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella, voitaisiin katsoa kohtuulliseksi, sen on lisäksi oltava riittävä, jotta sillä ei tehtäisi sisällöltään tyhjäksi SEUT 45 artiklassa tunnustettua oikeutta.(52) Niinpä kolmen kuukauden määräaika alkuperäisestä kolmen kuukauden laillisen oleskelun jaksosta lähtien ei minusta vaikuta kohtuuttomalta tai yhteisöjen tuomioistuimen käyttämän sanamuodon mukaan se ”ei lähtökohtaisesti ole riittämätön” eikä vaaranna SEUT 45 artiklan tehokasta vaikutusta.(53)

73.      Koska kohtuullinen määräaika, joka alkaa kulua kolmen kuukauden laillisen oleskelun jakson päätyttyä, mahdollistaa sen, että kyseiset kansalaiset saavat yksiselitteisesti tiedon oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, sillä voidaan lisäksi taata tietty oikeusvarmuuden ja avoimuuden taso direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädetyn ja suoraan SEUT 45 artiklassa taatun oleskeluoikeuden yhteydessä.

74.      Tämän tultua täsmennetyksi olisi mielestäni toivottavaa, että työnhakijoilla olisi kiinteä määräaika ensimmäisen työn hakemiseen vastaanottavassa jäsenvaltiossa, jolloin heillä ei olisi velvollisuutta pystyä esittämään näyttöä siitä, että heillä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä. Unionin tuomioistuin ei kuitenkaan voi korvata unionin lainsäätäjää, ja lainsäätäjän tehtävänä on tällaisen määräajan käyttöön ottaminen. Mielestäni kiinteän määräajan asettamisella voitaisiin taata oikeusvarmuuden ja avoimuuden korkeampi taso työnhakijoiden oleskeluoikeuden yhteydessä.

75.      Kolmanneksi ja viimeiseksi haluan vielä lisätä, että tietyt ennakkotarkastukset ovat tarpeen, jotta voidaan katsoa, että työnhakija jatkaa työnhakua ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaisesti. Kansallisen viranomaisen tai kansallisen tuomioistuimen on siis tarkistettava, hakeeko kyseinen kansalainen vakavasti ja tosiasiallisesti työtä. Kansallinen viranomainen tai kansallinen tuomioistuin voi tältä osin tarkistaa muun muassa, onko kyseinen kansalainen rekisteröitynyt työnhakijoista vastaavaan elimeen, lähettääkö hän säännöllisesti työhakemuksia (ansioluettelo ja työhakemuskirje) tai käykö hän työhaastatteluissa, jotka koskevat hänen ammattipätevyyttään vastaavia työpaikkatarjouksia.

76.      Lisäksi kansallisen viranomaisen tai kansallisen tuomioistuimen on näitä tarkistuksia suorittaessaan otettava huomioon kansallisten työmarkkinoiden todellisuus eli työnhaun keskimääräinen kesto asianomaisessa jäsenvaltiossa(54) alalla, joka vastaa asianomaisen henkilön ammattipätevyyttä. Sitä, että kyseinen henkilö on kieltäytynyt tarjouksista, jotka eivät vastaa hänen ammattipätevyyttään, ei voida ottaa huomioon sen toteamiseksi, ettei hän täytä direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan edellytyksiä.

77.      Kun lisäksi otetaan huomioon se, että työnhakijat hakevat ensimmäistä työtä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, sitä, etteivät he ole koskaan työskennelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa, ei voida mainittujen tarkastusten yhteydessä ottaa huomioon sen toteamiseksi, ettei heillä ole todellisia mahdollisuuksia työllistyä.

4.     Välipäätelmä

78.      Edellä esitetystä arvioinnista seuraa, että jäsenvaltioiden on annettava työtä hakeville unionin kansalaisille kohtuullinen määräaika, jonka kuluessa heidän on osoitettava, että he hakevat työtä. Vasta tämän määräajan päätyttyä kyseisten kansalaisten on direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaisesti esitettävä näyttö paitsi siitä, että he jatkavat työnhakua, myös siitä, että heillä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä. Tältä osin kolmen kuukauden määräaika siitä, kun alkuperäinen kolmen kuukauden laillisen oleskelun jakso vastaanottavan jäsenvaltion alueella päättyi, ei ole kohtuuton.

C       Toinen ennakkoratkaisukysymys

79.      Ennakkoratkaisupyynnöstä ja unionin tuomioistuimen käytettävissä olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että G. M. A. vetosi CCE:ssä nostamassaan kanteessa siihen, että hänet oli 6.4.2016 palkattu parlamenttiin harjoittelijaksi, osoittaakseen, että hänellä oli ollut todellisia mahdollisuuksia työllistyä ja että riidanalainen päätös oli kumottava.

80.      CCE ei kuitenkaan ottanut huomioon olosuhteiden muutosta, koska se totesi, että 15.12.1980 annetun lain 39/2 §:n 2 momentin mukaan se harjoittaa viraston päätösten laillisuusvalvontaa, eikä sillä ole toimivaltaa muuttaa niitä siten, että se voisi ottaa huomion G. M. A:n palkkaamisen parlamenttiin.

81.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii tässä yhteydessä lähinnä sitä, onko direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklaa sekä perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua tehokkaan oikeussuojan periaatetta tulkittava siten, että vastaanottavan jäsenvaltion tuomioistuinten on tutkiessaan sellaisen päätöksen laillisuuden, jolla evätään yli kolmen kuukauden pituinen oleskeluoikeus unionin kansalaiselta, joka hakee työtä, otettava huomioon kaikki olosuhteiden muutokset, jotka ovat tapahtuneet työnhakijan tilanteessa sen jälkeen, kun toimivaltaiset viranomaiset ovat tehneet päätöksen, jolla rajoitetaan hänen oleskeluoikeuttaan, ja jätettävä tarvittaessa soveltamatta kansallisia menettelysäännöksiä, jos tällaiset olosuhteiden muutokset osoittavat, että työnhakijalla oli kyseinen oleskeluoikeus.

82.      Belgian hallituksella ja G. M. A:lla on vastakkaiset näkemykset asiasta.

83.      Belgian hallitus väittää, että G. M. A:n tilanteen kaltaisessa tilanteessa direktiivin 2004/38 valmisteluasiakirjoista tai siitä, että kyseisen direktiivin säännösten on oltava perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaisia, ei ilmene, että kansallisilla tuomioistuimilla pitäisi olla oikeus muuttaa kansallisten viranomaisten päätöksiä, joilla rajoitetaan unionin kansalaisen liikkumisoikeutta.

84.      G. M. A. sitä vastoin väittää, että direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklaa on tulkittava perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaisesti. Näin ollen kansallisten tuomioistuinten, jotka valvovat henkilöiden vapaata liikkuvuutta koskevien unionin sääntöjen mukaisesti tehtyjen päätösten laillisuutta, olisi hänen mukaansa otettava huomioon näiden päätösten jälkeen ilmenneet tosiseikat, jos nämä seikat voivat osoittaa, että työnhakijalla on ollut todellisia mahdollisuuksia työllistyä. Tältä osin G. M. A. väittää, että tuomiota Orfanopoulos ja Oliveri(55) voidaan soveltaa käsiteltävässä asiassa.

85.      Ennen kuin arvioin direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklaan perustuvaa oikeussuojaa koskevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, tarkastelen lyhyesti kyseisissä artikloissa säädettyjä menettelyä koskevia takeita ja niiden soveltamista päätöksiin, joilla rajoitetaan työtä hakevien unionin kansalaisten vapaata liikkuvuutta.

1.     Direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklassa säädettyjen menettelyllisten takeiden soveltaminen työnhakijoihin

86.      Muistutan ensinnäkin, että direktiivin 2004/38 15 artiklan, jonka otsikko on ”Menettelyä koskevat takeet”, 1 kohdassa säädetään, että ”jäljempänä 30 ja 31 artiklassa säädettyjä menettelyjä on soveltuvin osin sovellettava kaikkiin päätöksiin, joilla rajoitetaan unionin kansalaisen tai tämän perheenjäsenten vapaata liikkuvuutta muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen perustuvista syistä”.(56) Tässä artiklassa säännellään sellaisten unionin kansalaisten, jotka ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina ”henkilöinä, joihin tätä direktiiviä sovelletaan”, karkottamisessa sovellettavia menettelyllisiä takeita.

87.      Käsiteltävässä asiassa on riidatonta, että G. M. A, joka on Kreikan kansalainen ja siis unionin kansalainen, käytti oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, kun hän siirtyi toiseen jäsenvaltioon kuin siihen, jonka kansalainen hän on, ja oleskeli siellä. Tästä seuraa, että G. M. A. on direktiivin 2004/38 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ”henkilö, johon tätä direktiiviä sovelletaan” ja että hänen tilanteensa kuuluu direktiivin 15 artiklan soveltamisalaan.

88.      Kuten olen lisäksi muistuttanut, direktiivin 2004/38 15 artikla kuuluu sen III lukuun, joka koskee muun muassa oikeutta oleskella enintään kolme kuukautta (6 artikla), oikeutta oleskella yli kolme kuukautta (7 artikla) sekä kyseisen direktiivin 6 ja 7 artiklassa säädetyn oleskeluoikeuden säilymistä sikäli kuin henkilöt, joilla nämä oikeudet ovat, täyttävät kyseisissä artikloissa säädetyt edellytykset (14 artikla). Kuten olen lisäksi todennut,(57) direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdassa säädetään 14 artiklan 1 ja 2 kohdassa mainittuja 6 ja 7 artiklaa koskevasta poikkeuksesta. Kyseisen direktiivin 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädetään tältä osin työtä hakevien unionin kansalaisten oleskeluoikeudesta(58) sekä edellytyksistä, jotka kyseisten kansalaisten on täytettävä, jotta tämä oikeus säilyisi.

89.      Näin ollen sekä direktiivin 2004/38 15 artiklan 1 kohdan sanamuodosta että sen asiayhteydestä sekä kyseisen direktiivin tarkoituksesta(59) ilmenee selvästi, että kyseistä säännöstä sovelletaan mainitun direktiivin 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan soveltamisalaan kuuluviin tilanteisiin. Direktiivin 2004/38 15 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluu siis yli kolmen kuukauden oleskeluoikeuden tunnustamista koskevasta hakemuksesta tehty kielteinen päätös, johon on liitetty määräys poistua vastaanottavan jäsenvaltion alueelta ja joka on – kuten pääasiassa – tehty syistä, joilla ei ole yhteyttä mihinkään yleiselle järjestykselle tai yleiselle turvallisuudelle taikka kansanterveydelle aiheutuvaan vaaraan.

90.      Tämän tultua täsmennetyksi nousee seuraavaksi esiin kysymys siitä, onko direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklaa, luettuina perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa, tulkittava siten, että kansallisten tuomioistuinten on otettava huomioon olosuhteiden muutokset, jotka ovat tapahtuneet niiden päätösten tekemisen jälkeen, joilla rajoitetaan vapaata liikkuvuutta ja oleskelua koskevia oikeuksia, ja jätettävä tarvittaessa soveltamatta kansallisia menettelysäännöksiä, jos nämä muutokset osoittavat, että työnhakijalla oli kyseinen oleskeluoikeus.

2.     Direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklaan perustuvaa oikeussuojaa koskeva merkityksellinen unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö

91.      Kuten edeltävistä kohdista ilmenee, siltä osin kuin direktiivin 2004/38 15 artiklan 1 kohtaa sovelletaan direktiivin 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitettuihin tilanteisiin, myös kyseisen direktiivin 30 ja 31 artiklassa säädettyjä menettelyllisiä takeita sovelletaan analogisesti unionin kansalaisiin, jotka hakevat työtä.(60) Näissä artikloissa säädetään tietyistä menettelyllisistä takeista, joita jäsenvaltioiden on kunnioitettava unionin kansalaisen oleskeluoikeuden mahdollisessa rajoittamisessa.

92.      Mielestäni on siis aloitettava näiden säännösten, sellaisina kuin niitä on tulkittu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä, tarkastelusta.

93.      Huomautan, että kuten kyseisestä oikeuskäytännöstä ilmenee, direktiivin 2004/38 31 artiklan 1 ja 3 kohtaa on tarkoitus soveltaa sen 15 artiklan yhteydessä.(61)

94.      Direktiivin 2004/38 31 artiklan 1 kohdassa puolestaan säädetään, että unionin kansalaisella, jonka oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen ja oleskeluun jäsenvaltioissa on rajoitettu yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä tehdyllä päätöksellä, on oltava vastaanottavassa jäsenvaltiossa mahdollisuus hakea siihen muutosta tuomioistuimessa tai soveltuvissa tapauksissa hallinnollisella muutoksenhakumenettelyllä.

95.      Muistutan tältä osin, että unionin tuomioistuin on todennut erityisesti direktiivin 2004/38 31 artiklan 1 kohdasta ja tämän säännöksen mukaisesti turvattavasta mahdollisuudesta muutoksenhakuun tuomioistuimessa, että koska tällainen muutoksenhaku on perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua unionin oikeuden soveltamista, näitä muutoksenhakuja koskevien menettelysääntöjen, joiden tarkoituksena on varmistaa direktiivillä 2004/38 annettujen oikeuksien suojaaminen, on oltava muun muassa perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistetusta tehokasta oikeussuojaa koskevasta oikeudesta johtuvien vaatimusten mukaisia.(62)

96.      Direktiivin 2004/38 31 artiklan 3 kohdassa puolestaan säädetään, että muutoksenhakumenettelyjen on paitsi mahdollistettava asianomaisen päätöksen laillisuuden sekä sen perusteena olevien tosiseikkojen ja olosuhteiden tarkastaminen myös varmistettava, ettei kyseinen päätös ole suhteeton.(63)

97.      Unionin tuomioistuin on tältä osin katsonut toimivaltaisilla kansallisilla viranomaisilla olevaan harkintavaltaan kohdistuvasta tuomioistuinvalvonnasta, että kansallisten tuomioistuimien on muun muassa tarkastettava, perustuuko riidanalainen päätös riittävän vankkaan tosiseikastoon. Tuomioistuimien on valvottava, että menettelyllisiä takeita on noudatettu, mikä on olennaisen tärkeää, koska sen avulla tuomioistuimet voivat selvittää, ovatko ne tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevat edellytykset, joista harkintavallan käyttäminen riippuu, täyttyneet.(64)

98.      Mitä tämä merkitsee käytännössä sen valvonnan kannalta, joka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on pääasian yhteydessä suoritettava? Kyseinen tuomioistuin näyttää katsovan, että sen pitäisi voida tutkia toimivaltaisten viranomaisten tekemän päätöksen jälkeen tapahtuneet olosuhteiden muutokset silloin, kun ne voivat muuttaa asianomaisen unionin kansalaisen tilannetta siten, ettei hänen oleskeluoikeuksiaan enää voida rajoittaa vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

99.      Tähän kysymykseen vastaamiseksi ja pääasian ratkaisemiseksi on mielestäni hyödyllistä tarkastella tuomiota Orfanopoulos ja Oliveri,(65) johon asianosaiset viittaavat.

3.     Tuomio Orfanopoulos ja Oliveri

100. Aloitan tarkasteluni toteamalla, että tuomiossa Orfanopoulos ja Oliveri(66) annettua ratkaisua voidaan mielestäni soveltaa mutatis mutandis G. M. A:n tilanteeseen pääasiassa.

101. Yhteisöjen tuomioistuin tulkitsi kyseisessä tuomiossa direktiiviä 2004/38 edeltäneen direktiivin 64/221/ETY(67) 3 artiklaa.(68) Muistutettuaan, että tuomioistuinvalvonnan, jota lähtökohtaisesti säännellään kansallisessa prosessioikeudessa menettelyllisen itsemääräämisoikeuden mukaisesti, on oltava tehokasta,(69) yhteisöjen tuomioistuin katsoi tuomion 82 kohdassa, että mainitun artiklan kanssa ristiriidassa on kansallinen käytäntö, jonka mukaan jäsenvaltion tuomioistuimen ei tutkiessaan toisen jäsenvaltion kansalaisen maastakarkotuspäätöksen lainmukaisuutta tarvitse ottaa huomioon toimivaltaisten viranomaisten tekemän viimeisimmän päätöksen jälkeen ilmenneitä tosiseikkoja, jotka voivat osoittaa, että karkotuspäätöksen kohteena olevan henkilön käyttäytymisen yleiselle järjestykselle aiheuttama vallitseva uhka on poistunut tai pienentynyt huomattavasti.(70)

102. Yhteisöjen tuomioistuin perusti tämän lähestymistavan toteamukseen, jonka mukaan direktiivin 64/221 3 artiklan sanamuoto tai yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö eivät tarjonneet mitään täsmällisempiä tietoja tämän uhan ”vallitsevuuden” tarkan ajankohdan päättelemiseksi.(71) Tältä osin vaikuttaa myös siltä, kuten edellisistä kohdista ilmenee, ettei direktiivin 2004/38 31 artiklan 1 ja 3 kohdasta eikä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä saada täsmällisiä ja kohdennettuja tietoja siitä, ottaako tuomioistuinvalvontaa harjoittava tuomioistuin huomioon olosuhteiden muutokset, jotka ovat tapahtuneet sen jälkeen, kun kansallinen viranomainen on tehnyt päätöksen, jolla rajoitetaan unionin kansalaisen oleskeluoikeutta. Olen kuitenkin yhtä mieltä komission unionin tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin antamassaan vastauksessa esittämästä huomautuksesta, jonka mukaan on niin, että vaikka tuomiossa Orfanopoulos ja Oliveri(72) esitettyä toteamusta ei ole nimenomaisesti toistettu direktiivin 2004/38 31 artiklan 3 kohdassa, ei ole epäilystäkään siitä, ettei sen tulkintaa voida jättää huomiotta.(73)

103. Tässä yhteydessä, ja kun otetaan huomioon se, että kyse on työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta ja unionin kansalaisuudesta, on mielestäni merkityksellistä tarkastella jälkimmäistä kysymystä pikemminkin tehokkuusperiaatteen kuin perusoikeuskirjan 47 artiklan kannalta.

104. Muistutan ensinnäkin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jokaisessa kansallisessa tuomioistuinvalvontamenettelyssä on oltava mahdollista, että tällaisesta päätöksestä nostettua kumoamiskannetta käsittelevä tuomioistuin voi päätöksen laillisuusvalvonnan yhteydessä tosiasiassa soveltaa asiassa merkityksellisiä unionin oikeuden periaatteita ja sääntöjä.(74)

105. Toiseksi tehokkuusperiaate edellyttää mielestäni, että kansallisilla tuomioistuimilla, jotka harjoittavat toimivaltaisten kansallisten viranomaisten harkintavallan tuomioistuinvalvontaa, on mahdollisuus ottaa huomioon olosuhteiden muutokset, jotka ovat tapahtuneet unionin kansalaisen tilannetta koskevan hallinnollisen päätöksen tekemisen jälkeen. Työtä hakevan unionin kansalaisen tilanne voi nimittäin luonnostaan muuttua tällaisen päätöksen tekemisen jälkeen. Näin ollen kaikki asianomaisen kansalaisen tilanteeseen liittyvät olosuhteiden muutokset, jotka ovat tapahtuneet sen jälkeen, kun toimivaltaiset viranomaiset ovat tehneet päätöksen, jolla rajoitetaan hänen oleskeluoikeuttaan, on otettava huomioon myös tuomioistuinvalvonnassa.(75)

106. Tuomioistuimen, joka suorittaa valvontaa, on voitava ottaa huomioon tällainen muutos, kun on kyse direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädettyjen edellytysten soveltamisesta. Muistutan tältä osin, että kyseisessä säännöksessä säädetään, että unionin kansalaista ei saa karkottaa niin kauan kuin hän täyttää seuraavat kaksi kumulatiivista edellytystä: hän voi esittää näyttöä siitä, että hän jatkaa työnhakua ja että hänellä on todellisia mahdollisuuksia löytää työtä.

107. Käsiteltävässä asiassa on selvää, että olosuhteiden muutos, joka tapahtui sen jälkeen, kun kansalliset viranomaiset olivat tehneet päätöksen G. M. A:n oleskeluoikeuden rajoittamisesta, eli se, että hänet palkattiin parlamenttiin riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen, liittyy läheisesti direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa mainittuihin soveltamisedellytyksiin.

108. Katson, että pääasiassa kyseessä olevan kaltainen kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan unionin kansalaisen tilanteen muuttumista ei voida ottaa huomioon, on tehokkuusperiaatteen vastainen, koska se estää kansallista tuomioistuinta varmistamasta direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan, tulkittuna SEUT 45 artiklan valossa, tehokkaan soveltamisen. Toisin sanoen, jos valvonta, jota toimivaltaisten tuomioistuinten on harjoitettava, ei voisi koskea kyseisen direktiivin 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa mainittuja edellytyksiä, tämän valvonnan tehokkuus vähenisi huomattavasti. Näin ollen tuomioistuinvalvontaa harjoittavan tuomioistuimen on varmistettava perussopimuksesta ja direktiivistä 2004/38 johtuvien oikeuksien tehokas suoja jättämällä soveltamatta kyseessä olevaa kansallista oikeussääntöä.

109. Koska ehdotuksestani ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on jätettävä soveltamatta kyseisiä kansallisia sääntöjä, mielestäni näiden sääntöjen yhteensopivuutta perusoikeuskirjan 47 artiklan kanssa ei ole tarpeen tutkia.

4.     Välipäätelmä

110. Edellä esitetyn perusteella katson, että kaikki olosuhteiden muutokset, jotka ovat tapahtuneet työtä hakevan unionin kansalaisen tilanteessa sen jälkeen, kun toimivaltaiset viranomaiset ovat tehneet päätöksen, jolla rajoitetaan hänen oleskeluoikeuttaan, on otettava huomioon tätä tilannetta koskevassa tuomioistuinvalvonnassa erityisesti silloin, kun nämä muutokset koskevat direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa säädettyjä työnhakijan oleskeluoikeuden säilymisen edellytyksiä. Näin ollen tuomioistuinvalvontaa harjoittavan tuomioistuimen on varmistettava perussopimuksesta ja direktiivistä 2004/38 johtuvien oikeuksien tehokas suoja jättämällä soveltamatta kyseessä olevaa kansallista oikeussääntöä.

V       Ratkaisuehdotus

111. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Conseil d’État’n esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

1)      SEUT 45 artiklaa ja Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY, sellaisena kuin se on muutettuna työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta unionin alueella 5.4.2011 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 492/2011, 14 artiklan 4 kohdan b alakohtaa on tulkittava siten, että vastaanottavan jäsenvaltion on yhtäältä annettava työnhakijalle alkuperäisen kolmen kuukauden laillisen oleskelun jakson päättymisestä lähtien kohtuullinen määräaika, jotta hän voi saada tietoonsa hänelle mahdollisesti sopivat työpaikkatarjoukset ja ryhtyä tarvittaviin toimiin työllistyäkseen, ja toisaalta sallittava työnhakijan oleskelu alueellaan koko tämän ajanjakson ajan vaatimatta häneltä näyttöä siitä, että hänellä on todellinen mahdollisuus työllistyä. Vasta tämän määräajan päätyttyä työnhakijan on direktiivin 2004/38 14 artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaisesti osoitettava paitsi se, että hän jatkaa työnhakua, myös se, että hänellä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä.

2)      Direktiivin 2004/38 15 ja 31 artiklaa sekä tehokkuusperiaatetta on tulkittava siten, että vastaanottavan jäsenvaltion tuomioistuinten on tutkiessaan sellaisen päätöksen laillisuuden, jolla evätään työtä hakevalta unionin kansalaiselta oikeus oleskella yli kolme kuukautta, otettava huomioon kaikki olosuhteiden muutokset, jotka ovat tapahtuneet työnhakijan tilanteessa sen jälkeen, kun toimivaltaiset viranomaiset ovat tehneet päätöksen, jolla rajoitetaan hänen oleskeluoikeuttaan, ja jätettävä tarvittaessa soveltamatta kansallisia menettelysäännöksiä, jos tällaiset muutokset osoittavat, että työnhakijalla oli kyseinen oleskeluoikeus.


1      Alkuperäinen kieli: ranska.


i Alaviitteisiin 2 ja 35 on tehty painoasuun liittyvä muutos sen ensimmäisen verkkoon laittamisen jälkeen.


2      Ks. Reynolds, S., ”(De)constructing the Road to Brexit: Paving the Way to Further Limitations on Free Movement and Equal Treatment”, D. Thym (toim.), Questioning EU Citizenship. Judges and the Limits of Free Movement and Solidarity in the EU, Hart Publishing, Lontoo, 2017, s. 57–87, erityisesti s. 73.


3      Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2004, L 158, s. 77) (jäljempänä direktiivi 2004/38).


4      Moniteur belge, 31.12.1980, s. 14584.


5      Moniteur belge, 27.10.1981, s. 13740.


6      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


7      Tuomio 13.9.2016, Rendón Marín (C‑165/14, EU:C:2016:675, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


8      Ks. viimeksi tuomio 14.5.2020, Országos Idegenrendészeti Főigazgatóság Dél-alföldi Regionális Igazgatóság (C‑924/19 PPU ja C‑925/19 PPU, EU:C:2020:367, 179 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


9      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


10      Tuomio 8.4.1976 (48/75, EU:C:1976:57).


11      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


12      Tuomio 20.2.1997 (C‑344/95, EU:C:1997:81).


13      Ks. tuomio 8.4.976, Royer (48/75, EU:C:1976:57, 31 kohta ja tuomiolauselma). Ks. myös tuomio 23.3.1982, Levin (53/81, EU:C:1982:105, 9 kohta), jossa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että ”oikeus pääsyyn jäsenvaltion alueelle ja siellä oleskeluun liittyy työntekijän tai työtä tekevän tai tällaiseen työhön aikovan henkilön asemaan”. Kursivointi tässä.


14      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


15      Tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 11 ja 12 kohta).


16      Ks. tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 13 kohta). Yhteisöjen tuomioistuin totesi lisäksi kyseisen tuomion 14 kohdassa seuraavaa: ”Tällainen perustamissopimuksen tulkinta on sitä paitsi [unionin] lainsäätäjän tulkinnan mukainen, kuten ilmenee vapaan liikkuvuuden periaatteen täytäntöön panemiseksi annetuista säännöksistä, erityisesti työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisöjen alueella 15 päivänä lokakuuta 1968 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68 (EYVL 1968, L 257, s. 2) 1–5 artiklasta, joissa oletetaan, että [unionin] kansalaisilla on oikeus liikkua hakeakseen työtä toisesta jäsenvaltiosta, ja näin ollen myös oikeus oleskella toisessa jäsenvaltiossa.” Kursivointi tässä.


17      Tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 16 kohta). Ks. myös tuomio 26.5.1993, Tsiotras (C‑171/91, EU:C:1993:215, 13 kohta).


18      Tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 20 kohta).


19      Tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 21 kohta). Ks. myös tuomio 26.5.1993, Tsiotras (C‑171/91, EU:C:1993:215, 13 kohta).


20      Ks. erityisesti tuomio 26.2.1992, Bernini (C‑3/90, EU:C:1992:89, 14 kohta); tuomio 8.6.1999, Meeusen (C‑337/97, EU:C:1999:284, 13 kohta); tuomio 7.9.2004, Trojani (C‑456/02, EU:C:2004:488, 15 kohta); tuomio 17.7.2008, Raccanelli (C‑94/07, EU:C:2008:425, 33 kohta); tuomio 4.6.2009, Vatsouras ja Koupatantze (C‑22/08 ja C‑23/08, EU:C:2009:344, 26 kohta); tuomio 21.2.2013, N. (C‑46/12, EU:C:2013:97, 39 kohta) ja tuomio 1.10.2015, O (C‑432/14, EU:C:2015:643, 22 kohta).


21      Ks. tältä osin tuomio 21.2.2013, N. (C‑46/12, EU:C:2013:97, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja tuomio 19.6.2014, Saint Prix (C‑507/12, EU:C:2014:2007, 33 kohta).


22      Tuomio 12.5.1998, Martínez Sala (C‑85/96, EU:C:1998:217, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Minun on muistutettava, että kyseisessä tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin vahvisti unionin kansalaisille laajemman oikeuden yhdenvertaiseen kohteluun kuin työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevissa määräyksissä ja säännöksissä edellytettiin. Ks. tältä osin ratkaisuehdotukseni yhdistetyissä asioissa Rendón Marin ja CS (C‑165/14 ja C‑304/14, EU:C:2016:75, 109 kohta).


23      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


24      Tuomio 20.2.1997 (C‑344/95, EU:C:1997:81, 12–19 kohta). Ks. työnhakijalle myönnettävien korvausten osalta tuomio 23.3.2004, Collins (C‑138/02, EU:C:2004:172, 37 kohta), jossa yhteisöjen tuomioistuin tulkitsi ensimmäistä kertaa perussopimuksen työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia määräyksiä unionin kansalaisuutta koskevien perussopimuksen määräysten valossa. Ks. Euroopan talousyhteisön ja Turkin välisen assosiaatiosopimuksen yhteydessä tuomio 23.1.1997, Tetik (C‑171/95, EU:C:1997:31, 32–34 kohta).


25      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


26      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


27      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


28      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 38 kohta.


29      Tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 13 ja 16 kohta). Ks. myös tuomio 26.5.1993, Tsiotras (C‑171/91, EU:C:1993:215, 13 kohta).


30      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


31      Ks. mm. tuomio 11.4.2019, Tarola (C‑483/17, EU:C:2019:309, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


32      Kyseisen direktiivin 14 artiklan 1 kohdan mukaan tämä oikeus säilyy sikäli kuin unionin kansalainen ja hänen perheenjäsenensä eivät muodosta kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.


33      Kyseisen direktiivin 14 artiklan 2 kohdan mukaan unionin kansalaisella ja hänen perheenjäsenillään on oikeus oleskella yli kolme kuukautta sikäli kuin he täyttävät muun muassa direktiivin 7 artiklassa säädetyt edellytykset, joilla pyritään estämään heidän muodostumisensa kohtuuttomaksi rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.


34      G. M. A:n huomautuksista ilmenee tältä osin, että 8.10.1981 annetun kuninkaan päätöksen 50 §:n 1 momentin, luettuna yhdessä 15.12.1980 annetun lain 42 §:n 4 momentin 2 alakohdan kanssa, mukaan jokaisen unionin kansalaisen, joka aikoo oleskella Belgiassa yli kolme kuukautta, on haettava asuinpaikkakuntansa kunnallishallinnolta rekisteröintitodistusta kolmen kuukauden kuluessa saapumisestaan, ja kyseisen kuninkaan päätöksen 50 §:n 2 momentin mukaan tämä velvollisuus on myös työnhakijoilla. Tässä yhteydessä on täsmennettävä, että komissio korostaa huomautuksissaan perustellusti, että direktiivin 2004/38 8 artiklassa, joka koskee ”unionin kansalaisiin sovellettavia hallinnollisia muodollisuuksia” silloin kun unionin kansalaiset haluavat oleskella jäsenvaltion alueella yli kolmen kuukauden ajan, säädetään jäsenvaltioiden mahdollisuudesta vaatia rekisteröitymistä asianomaiseen viranomaiseen ainoastaan kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuilta unionin kansalaisten ryhmiltä, kuten direktiivin 8 artiklan 3 kohdasta nimenomaisesti ilmenee. Näin ollen työnhakijoille ei voida asettaa tällaista rekisteröintivelvollisuutta, vaikka he hakisivat työtä yli kolmen kuukauden ajan. Tällainen velvollisuus olisi vastoin SEUT 45 artiklaa ja direktiivin 2004/38 8 artiklaa.


35      Myös oikeuskirjallisuudessa on korostettu tätä seikkaa. Ks. mm. Shuibhne, N. N. ja Shaw, J., ”General Report”, Neergaard, U., Jacqueson, C. ja Holst-Christensen, N., Union Citizenship: Development, Impact and Challenges, The XXVI FIDE Congress in Copenhagen, 2014, Congress Publications, Kööpenhamina, 2014, nide 2, s. 65–226, erityisesti s. 112: ”The position of jobseekers has long been – and continues to be – treated distinctively.”


36      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


37      Tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 21 kohta). Kursivointi tässä.


38      Tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 22 kohta ja tuomiolauselma).


39      Tuomio 26.2.1991, Antonissen (C‑292/89, EU:C:1991:80, 21 ja 22 kohta).


40      Tuomio 4.6.2009 (C‑22/08 ja C‑23/08, EU:C:2009:344, 21 ja 22 kohta).


41      Muistutan tältä osin, että sen jälkeen kun yhteisöjen tuomioistuin oli vahvistanut kyseisen tuomion 37 kohdassa, että kun ”otetaan huomioon unionin kansalaisuuden käyttöön ottaminen ja se, miten unionin kansalaisilla olevaa yhdenvertaista kohtelua koskevaa oikeutta on tulkittu, sellaista rahallista etuutta, jolla pyritään helpottamaan työhön pääsyä jäsenvaltion työmarkkinoilla, ei ole enää mahdollista jättää EY 39 artiklan 2 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle”, se totesi saman tuomion 38 kohdassa, että ”on – – perusteltua, että jäsenvaltio myöntää [rahallisen etuuden, jolla pyritään helpottamaan työhön pääsyä jäsenvaltion työmarkkinoilla] vasta sen jälkeen, kun työnhakijan ja kyseisen valtion työmarkkinoiden välillä on voitu osoittaa olevan tosiasiallinen yhteys”. Tuomio 4.6.2009, Vatsouras ja Koupatantze (C‑22/08 ja C‑23/08, EU:C:2009:344, 38 ja 39 kohta).


42      Tuomio 4.6.2009 (C‑22/08 ja C‑23/08, EU:C:2009:344).


43      Tuomio 23.3.2004, Collins (C‑138/02, EU:C:2004:172). Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen alaviite 24.


44      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


45      Ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, KOM(2001) 257 lopullinen (EYVL 2001, C 270 E , s. 154).


46      Euroopan parlamentin lainsäädäntöpäätöslauselma ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, KOM(2001) 257 – C5-0336/2001 –2001/0111(COD) (EUVL 2004, C 43 E, s. 48).


47      Neuvoston 5.12.2003 vahvistama yhteinen kanta (EY) N:o 6/2004 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/[38]/EY antamiseksi Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta (EUVL 2004, C 54 E, s. 124).


48      Kursivointi tässä.


49      Tuomio 26.2.1991 (C‑292/89, EU:C:1991:80).


50      Ks. tältä osin Shuibhne, N. N., ”In search of a status: where does the jobseeker fit in EU free movement law?”, Edward, D., Komninos, A., ja MacLennan, J., Ian S. Forrester – A Scot without Borders – Liber Amicorum, nide. 1, 2017, s. 139–152, erityisesti s. 148.


51      On huomattava, että jäsenvaltioiden kansalaisten syyt muuttaa toisiin jäsenvaltioihin voivat olla hyvin vaihtelevia.


52      Cieśliński, A. ja Szwarc, M., Prawo rynku wewnętrznego. System Prawa Unii Europejskiej, osa 7, Kornobis-Romanowska, D., ja C. H. Beck (toim.), Varsova, 2020, s. 310.


53      Komission 25.11.2013 antamasta tiedonannosta Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle ja alueiden komitealle ”EU:n kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä vapaa liikkuvuus: viisi merkityksellistä toimenpidettä” (COM(2013) 837 final s. 6) ilmenee, että ”työnhakijat voivat oleskella toisessa jäsenvaltiossa enintään kuusi kuukautta ilman ehtoja ja mahdollisesti pidempään, jos he voivat esittää näyttöä siitä, että heillä on todellisia mahdollisuuksia löytää työtä”. Ks. myös komission julkinen tietosivusto ”Sinun Eurooppasi”: (saatavilla osoitteessa https://europa.eu/youreurope/citizens/residence/residence-rights/jobseekers/index_fi.htm#just-moved) ”Jos et ole löytänyt työtä puolen vuoden kuluessa, viranomaiset arvioivat, voiko sinulla olla oikeus oleskella pidempään. Tätä varten he pyytävät sinua todistamaan, että haet töitä aktiivisesti [ja että] sinun on mahdollista työllistyä.”


54      G. M. A:n huomautuksista ilmenee, että keskimääräinen aika työpaikan löytämiseksi Belgiasta on seitsemän kuukautta.


55      Tuomio 29.4.2004 (C‑482/01 ja C‑493/01, EU:C:2004:262).


56      Kursivointi tässä.


57      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 52 kohta.


58      Tämä perustuu suoraan SEUT 45 artiklaan.


59      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 50 kohta.


60      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 86–89 kohta.


61      Tuomio 10.9.2019, Chenchooliah (C‑94/18, EU:C:2019:693, 82 kohta). Kyseisen tuomion 83 kohdasta ilmenee sitä vastoin, että näin ei ole direktiivin 2004/38 30 artiklan 2 kohdan, 31 artiklan 2 kohdan kolmannen luetelmakohdan ja 31 artiklan 4 kohdan osalta, joiden soveltaminen on rajattava tiukasti sellaisiin karkottamispäätöksiin, jotka on tehty yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä. Näitä säännöksiä ei siis sovelleta direktiivin 15 artiklassa tarkoitettuihin karkottamispäätöksiin. Ks. myös ratkaisuehdotukseni kyseisessä asiassa (C‑94/18, EU:C:2019:433).


62      Tuomio 10.9.2019, Chenchooliah (C‑94/18, EU:C:2019:693, 84 kohta). Ks. myös tuomio 12.7.2018, Banger (C‑89/17, EU:C:2018:570, 48 kohta) ja tuomio 4.6.2013, ZZ, (C‑300/11, EU:C:2013:363, 50 kohta).


63      Tuomio 10.9.2019, Chenchooliah (C‑94/18, EU:C:2019:693, 85 kohta). Ks. myös tuomio 12.7.2019, Banger (C‑89/17, EU:C:2018:570, 48 kohta) ja tuomio 17.11.2011, Gaydarov (C‑430/10, EU:C:2011:749, 41 kohta): ”Kyseisillä henkilöillä on oltava käytössään mainitun määräyksen perusteella päätöstä vastaan tehokas oikeussuojakeino, jonka avulla voidaan valvoa päätöksen lainmukaisuutta unionin oikeuteen nähden niin tosiseikkojen kuin oikeudellisten seikkojen osalta.”


64      Kursivointi tässä. Tuomio 12.7.2018, Banger (C‑89/17, EU:C:2018:570, 51 kohta).


65      Tuomio 29.4.2004 (C‑482/01 ja C‑493/01, EU:C:2004:262).


66      Tuomio 29.4.2004 (C‑482/01 ja C‑493/01, EU:C:2004:262).


67      Ulkomaalaisten liikkumista ja oleskelua koskevien, yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen sekä kansanterveyteen perustuvien erityistoimenpiteiden yhteensovittamisesta 25.2.1964 annettu neuvoston direktiivi (EYVL 56, 4.4.1964, s. 850).


68      Direktiivin 64/221 3 artiklassa säädettiin, että kyseessä olleiden toimenpiteiden oli perustuttava yksinomaan kyseisen yksilön omaan käyttäytymiseen ja että rikostuomiot eivät sellaisenaan saaneet olla perusteena tällaisille toimenpiteille.


69      Tuomio 29.4.2004, Orfanopoulos ja Oliveri (C‑482/01 ja C‑493/01, EU:C:2004:262, 80 kohta): ”Vaikka kunkin jäsenvaltion asiana on sisäisessä oikeusjärjestyksessään antaa menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan yhteisön oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, eivät ne kuitenkaan saa olla sellaisia, että yhteisön oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa.”


70      Tuomio 29.4.2004 (C‑482/01 ja C‑493/01, EU:C:2004:262). Tämä lähestymistapa on vahvistettu erityisesti ETY:n ja Turkin välisen assosiaatiosopimuksen tulkinnan yhteydessä 11.11.2004 annetussa tuomiossa Cetinkaya (C‑467/02, EU:C:2004:708, 45 ja 46 kohta). Kyseisestä tuomiosta ilmenevät päätelmät on kodifioitu useisiin direktiivin 2004/38 säännöksiin. Kyseisen direktiivin 27 artiklan 2 kohdassa edellytetään, että ”yleisen järjestyksen tai yleisen turvallisuuden vuoksi toteutettujen toimenpiteiden” on perustuttava erityisesti tällaisten toimenpiteiden kohteena olevan henkilön vallitseviin olosuhteisiin. Ks. myös direktiivin 2004/38 33 artiklan 2 kohta. Ks. tuomio 11.11.2004, Cetinkaya (C‑467/02, EU:C:2004:708, 46 kohta).


71      Tuomio 29.4.2004, Orfanopoulos ja Oliveri (C‑482/01 ja C‑493/01, EU:C:2004:262, 77 kohta).


72      Tuomio 29.4.2004 (C‑482/01 ja C‑493/01, EU:C:2004:262).


73      Ks. tältä osin tuomio 17.4.2018, B ja Vomero (C‑316/16 ja C‑424/16, EU:C:2018:256, 94 kohta).


74      Tuomio 6.10.2015, East Sussex County Council (C‑71/14, EU:C:2015:656, 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


75      Guild, E., Peers, S. ja Tomkin, J., The EU Citizenship Directive A Commentary, 2. painos, Oxford University Press, Oxford, 2019, s. 297: ”[Direktiivin 31 artiklan 3 kohdan] sanamuodosta ilmenee, että tuomioistuinvalvonta voi rajoittua niihin tosiseikkoihin ja olosuhteisiin, joihin ehdotettu päätös perustuu. Tuomioistuimen on kuitenkin käsiteltäväkseen saatetun asian tutkiessaan otettava huomioon kaikki olosuhteiden muutokset, jotka ovat tapahtuneet sen jälkeen, kun valtion viranomaiset ovat tehneet päätöksen. Koska kyse on puuttumisesta henkilöllä unionin oikeuden nojalla olevaan oikeuteen tulla maahan ja oleskella siellä, ratkaisevaa pitäisi olla tilanne istuntopäivänä.”