Ennakkoratkaisupyyntö, jonka Sofiyski rayonen sad (Bulgaria) on esittänyt 29.5.2023 – ”APS beta Bulgaria” EOOD ja ”Agentsia za kontrol na prosrocheni zadalzhenia” AD
(Asia C-337/23, APS beta Bulgaria ja Agentsia za kontrol na prosrocheni zadalzhenia)
Oikeudenkäyntikieli: bulgaria
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin
Sofiyski rayonen sad
Pääasian asianosaiset
Hakijat maksamismääräysmenettelyssä: ”APS beta Bulgaria” EOOD ja ”Agentsia za kontrol na prosrocheni zadalzhenia” AD
Ennakkoratkaisukysymykset
Onko kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY1 (jäljempänä direktiivi 93/13/ETY) 4 artiklan 2 kohtaa ja 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että jos luottosopimuksessa määrätään kuluttajan velvollisuudesta tehdä takaussopimus velkojan määrittämän takaajan kanssa, takaussopimuksen sisältö ei ole tämän kolmannen osapuolen kanssa tehdyn sopimuksen ”pääkohde” vaan osa luottosopimuksen sisältöä? Onko siinä yhteydessä merkitystä sillä, ovatko velkoja ja takaaja toisiinsa sidoksissa olevia henkilöitä?
Onko direktiivin 93/13/ETY liitteessä olevan 1 kohdan i alakohtaa tulkittava siten, että jos kuluttaja on jo tehdyn luottosopimuksen yhteydessä sitoutunut asettamaan takauksen – jolloin yksi mahdollisuuksista on toimeksiannon antaminen jollekin velkojan nimeämälle henkilölle – on katsottava, että myöhemmin luottosopimuksen tekemispäivänä tehtyyn takaussopimukseen perustuvan kuluttajan velvoitteen sisältö ei ole selvä, koska kuluttajalla ei ollut mahdollisuutta itse valita tai ehdottaa velkojan tulevaksi takaajaksi nimeämää henkilöä?
Jos edelliseen kysymykseen vastataan, että takaussopimuksen kohde on selvä: onko direktiivin 93/13/ETY liitteessä olevaa 1 kohdan i, j ja m alakohtaa tulkittava siten, että jos kuluttaja on jo tehdyn luottosopimuksen yhteydessä sitoutunut asettamaan takauksen – jolloin yksi mahdollisuuksissa on toimeksiannon antaminen jollekin velkojan nimeämälle henkilölle – kuluttajan luottosopimukseen perustuvan velvoitteen sisältöä ei voida pitää selvänä ja tämä voi johtaa luottosopimuksen tai sen yksittäisen ehdon pätemättömyyteen?
Onko direktiivin 93/13/ETY 4 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä sopimattomista kaupallista menettelyistä annetun direktiivin 2005/29/EY1 8 artiklan kanssa, tulkittava siten, että jos henkilö, joka myöntää luoton, edellyttää, että kuluttaja tekee luotonantajan nimeämän henkilön kanssa sopimuksen, jolla taataan tämän saatava kuluttajalta, kyseessä on aina kuluttajan heikomman aseman hyväksikäyttö ja siten aggressiivinen kaupallinen menettely?
Mikäli neljänteen kysymykseen vastataan kieltävästi: Onko direktiivin 93/13/ETY 4 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklaa, luettuina yhdessä sopimattomista kaupallisista menettelyistä annetun direktiivin 2005/29/EY 8 artiklan kanssa, tulkittava siten, että maksamismääräysmenettelyn kaltaisessa yksipuolisessa menettelyssä, jossa kuluttaja ei ole osapuolena, tuomioistuin voi perustella epävarmuutta siitä, onko sopimusehto kohtuuton, jo pelkästään sillä, että se epäilee, että kuluttaja on hyväksynyt ehdon sopimattoman kaupallisen menettelyn perusteella, vai onko viimeksi mainittu todettava varmuudella?
Onko kulutusluottosopimuksista annetun direktiivin 2008/48/EY1 (jäljempänä direktiivi 2008/48/EY) 15 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että tätä säännöstä on sovellettava tapauksissa, joissa luottosopimukseen liittyy liitännäinen suoritus eli se, että kolmas osapuoli antaa takauksen vastiketta vastaan, ja kuluttajalle tarjoutuu mahdollisuus vedota oikeuksiinsa paitsi sillä perusteella, että takaaja on menetellyt velvoitteidensa vastaisesti kuten suorittanut maksun lakisääteisen määräajan päätyttyä, myös esittämällä prosessuaalisia väitteitä, jotka sulkevat pois velvoitteen takaajaan nähden?
Sallitaanko direktiivin 2008/48/EY 15 artiklan 2 kohdassa, luettuna yhdessä tehokkuusperiaatteen kanssa, tai – jos oletetaan, että luottosopimus ja takaussopimus ovat toisiinsa sidoksissa olevia liiketoimia – direktiivin 93/13/ETY 5 ja 7 artiklassa, luettuina yhdessä tämän direktiivin liitteessä olevan 1 kohdan b ja c alakohdan kanssa, kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan kulutusluottosopimukseen liittyvän sopimuksen takaaja, joka on saanut kuluttajalta vastikkeen luottosopimuksen takaamisesta ja maksanut päävelkojalle sopimusehdon perusteella, vaikka velvoitteista ja sopimuksista annetun lain (Zakon za zadalzheniata i dogovorite) 147 §:n mukainen määräaika on päättynyt – mikä on oikeuskäytännön mukaan saanut takauksen lakkaamaan kokonaan – voi tästä huolimatta vedota siihen, että se on saanut sijaantulijana alkuperäisen velkojan oikeudet, vedota lain soveltamista koskevan oikeuskäytännön ristiriitaisuuteen ja vaatia maksua päävelalliselta?
Onko direktiivin 2008/48/EY 3 artiklan g alakohtaa, luettuna yhdessä direktiivin 93/13/ETY 5 artiklan kanssa, tulkittava siten, että jos luottosopimuksessa on vahvistettu velvollisuus tehdä siihen liittyvä takaussopimus, joka johtaa luottositoumuksen kokonaissumman nousuun, onko luoton todellista vuosikorkoa laskettaessa otettava huomioon myös takauksesta suoritettavasta vastikkeesta aiheutuva erien korotus? Onko siinä yhteydessä merkitystä sillä, kuka on valinnut takaajan ja onko tämä päävelkojaan sidoksissa oleva henkilö?
Onko direktiivin 2008/48/EY 10 artiklan 2 kohdan g alakohtaa tulkittava siten, että todellisen vuosikoron ilmoittamista virheellisesti elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan luotonottajana tekemässä luottosopimuksessa on pidettävä laiminlyöntinä ilmoittaa todellinen vuosikorko luottosopimuksessa ja kansallisen tuomioistuimen on sovellettava kansallisessa lainsäädännössä säädettyjä oikeudellisia seurauksia, jotka koskevat kulutusluottosopimuksen todellisen vuosikoron ilmoittamisen laiminlyöntiä? Onko katsottava, että nämä seuraukset sitovat suhteessa kuluttajaan pakottavasti myös takaajaa, joka on suorittanut maksun.
Onko direktiivin 2008/48/EY 23 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että kansallisessa lainsäädännössä säädettyä seuraamusta, joka sisältää kulutusluottosopimuksen pätemättömyyden ja jonka mukaan ainoastaan lainaksi annetun pääoman määrä on maksettava takaisin, on pidettävä oikeasuhteisena, jos todellista vuosikorkoa ei ole ilmoitettu täsmällisesti kulutusluottosopimuksessa, koska siitä eivät ilmene velkojan valitsemasta kaupallisesta takaajasta aiheutuvat kustannukset (vaikka todellisen vuosikoron määrä mainitaan luottosopimuksen tekstissä)?
Onko vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta direktiivin 2009/138/EY1 (Solvenssi II) (jäljempänä direktiivi 2009/138/EY) 2 artiklan 2 kohtaa, luettuna yhdessä tämän direktiivin liitteessä 1 olevan A osan 14 kohdan kanssa, tulkittava siten, että ammattimainen vastikkeellisen takaustoiminnan harjoittaminen, jonka yhteydessä takauksen antava yhteisö maksaa kaikissa laiminlyöntitapauksissa luoton kokonaismäärän, jonka kuluttaja on ottanut päävelallisena, ja kuluttaja maksaa vastikkeen laiminlyönnistä riippumatta jokaisen luottoerän yhteydessä, on kyseisessä direktiivissä tarkoitettua ”vakuutustoimintaa”?
Jos kysymykseen 11 vastataan myöntävästi: onko direktiivin 2009/138/EY 14 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että henkilöä, joka harjoittaa kysymyksessä 11 tarkoitettua toimintaa, koskee velvollisuus hankkia sellaisten kansallisten sääntelyviranomaisten antama hyväksyminen, jotka ovat toimivaltaisia antamaan toimilupia vakuutusyrityksille?
____________
1 EYVL 1993, L 95, s. 29.
1 Sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla ja neuvoston direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 97/7/EY, 98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 muuttamisesta 11.5.2005 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2005/29/EY (EUVL 2005, L 149, s. 22).
1 Kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/48/EY (EUVL 2008, L 133, s. 66)
1 Vakuutus- ja jälleenvakuutustoiminnan aloittamisesta ja harjoittamisesta 25.11.2009 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/138/EY (Solvenssi II) (EUVL 2009, L 335, s. 1)