Language of document : ECLI:EU:C:2024:81

Väliaikainen versio

UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (yhdeksäs jaosto)

25 päivänä tammikuuta 2024(*)

Ennakkoratkaisupyyntö – Kuluttajansuoja – Direktiivi 93/13/ETY – Kuluttajasopimusten kohtuuttomat ehdot – Kiinnelainasopimuksen vahvistamisesta aiheutuvat kustannukset – Kohtuuttomaksi todetun ehdon nojalla maksettujen määrien palauttaminen – Palautusvaatimuksen vanhentumisajan alkamisajankohta

Yhdistetyissä asioissa C‑810/21–C‑813/21,

joissa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvista ennakkoratkaisupyynnöistä, jotka Audiencia Provincial de Barcelona (Barcelonan maakunnallinen ylioikeus, Espanja) on esittänyt 9.12.2021 tekemillään päätöksillä, jotka ovat saapuneet unionin tuomioistuimeen 20.12.2021, saadakseen ennakkoratkaisun asioissa

Caixabank SA, aiemmin Bankia SA

vastaan

WE ja

XA (C‑810/21)

ja

Banco Bilbao Vizcaya Argentaria, SA

vastaan

TB ja

UK(C‑811/21)

ja

Banco Santander SA

vastaan

OG (C‑812/21),

ja

OK ja

PI

vastaan

Banco Sabadell SA (C‑813/21),

UNIONIN TUOMIOISTUIN (yhdeksäs jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja O. Spineanu-Matei sekä tuomarit S. Rodin (esittelevä tuomari) ja L.S. Rossi,

julkisasiamies: A. M. Collins,

kirjaaja: A. Calot Escobar,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,

ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet

–        Caixabank SA, edustajanaan J. Gutiérrez de Cabiedes Hidalgo de Caviedes, abogado,

–        WE, XA, TB, UK, OG, OK ja PI, edustajinaan J. Fraile Mena, procurador, ja F. García Domínguez, abogado,

–        Banco Bilbao Vizcaya Argentaria, SA, edustajinaan J. M. Rodríguez Cárcamo ja A. M. Rodríguez Conde, abogados,

–        Banco Santander, SA, edustajinaan M. García-Villarrubia Bernabé ja C. Vendrell Cervantes, abogados,

–        Banco Sabadell SA, edustajinaan G. Serrano Fenollosa ja R. Vallina Hoset, abogados,

–        Espanjan hallitus, asiamiehinään A. Ballesteros Panizo ja A. Pérez-Zurita Gutiérrez,

–        Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan G. Rocchitta, avvocato dello Stato,

–        Euroopan komissio, asiamiehinään J. Baquero Cruz ja N. Ruiz García,

päätettyään julkisasiamiestä kuultuaan ratkaista asian ilman ratkaisuehdotusta,

on antanut seuraavan

tuomion

1        Ennakkoratkaisupyynnöt koskevat kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (EYVL 1993, L 95, s. 29) 6 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan tulkintaa.

2        Nämä pyynnöt on esitetty asioissa, joissa asianosaisina ovat asiassa C‑810/21 yhtäältä Caixabank SA, aiemmin Bankia SA, ja toisaalta WE ja XA, asiassa C‑811/21 yhtäältä Banco Bilbao Vizcaya Argentaria SA ja toisaalta TB ja UK, asiassa C‑812/21 yhtäältä Banco Santander SA ja toisaalta OG ja asiassa C‑813/21 yhtäältä OK ja PI sekä toisaalta Banco Sabadell SA ja jotka koskevat näiden osapuolten välisiin kiinnelainasopimuksiin sisältyvän kohtuuttoman ehdon pätemättömäksi toteamisen seurauksia.

 Asiaa koskevat oikeussäännöt

 Unionin oikeus

3        Direktiivin 93/13 2 artiklan b alakohdassa säädetään seuraavaa:

”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:

– –

b) ”kuluttajalla” jokaista luonnollista henkilöä, joka tämän direktiivin kattamia sopimuksia tehdessään ei harjoita ammatti- tai liiketoimintaa;”

4        Tämän direktiivin 6 artiklan 1 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisen lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja.”

5        Mainitun direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jäsenvaltioiden on kuluttajien ja kilpailevien elinkeinonharjoittajien edun vuoksi varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.”

 Espanjan oikeus

 Katalonian siviililaki

6        Katalonian siviilikoodeksista 30.12.2002 annetun lain 29/2002 (Ley 29/2002, primera Ley del Código Civil de Cataluña; BOE nro 32, 6.2.2003; jäljempänä Katalonian siviililaki) 121–20 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Kaikki vaatimukset vanhentuvat kymmenessä vuodessa, jollei oikeus ole ennen tämän määräajan päättymistä siirtynyt hallinnan nojalla toiselle tai jollei tässä laissa tai erityislaeissa toisin säädetä.”

7        Tämän lain 121-23 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun vaatimus on syntynyt ja erääntynyt ja kun vaatimuksen esittänyt henkilö on saanut tai hänen voidaan kohtuudella olettaa saaneen tiedon vaatimuksensa perusteena olevista syistä ja henkilöstä, jolle se voidaan esittää.”

8        Mainitun lain 121-11 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Vanhentumisajan katkaisee

a)      Kanteen nostaminen tuomioistuimessa, vaikka se hylättäisiin menettelyvirheen vuoksi.

b)      Saatavaa koskevan välimiesmenettelyn aloittaminen.

c)      Saatavaa koskeva tuomioistuimen ulkopuolella esitetty vaatimus.

d)      Se, että henkilö, jota vastaan saatavaan voidaan vedota vanhentumisajan kuluessa, tunnustaa oikeuden tai luopuu vanhentumiseen vetoamista koskevasta oikeudesta.”

Siviililaki

9        Siviililain (Código Civil) 1303 §:ssä säädetään seuraavaa:

”Jos sopimusvelvoite todetaan pätemättömäksi, sopimuspuolten on palautettava toisilleen sopimuksen kohde tuottoineen ja hinta korkoineen, ellei seuraavissa pykälissä säädetystä muuta johdu.”

 Pääasiat ja ennakkoratkaisukysymykset

 Asia C810/21

10      WE ja XA tekivät 4.2.2004 kiinnelainasopimuksen (jäljempänä asiassa C‑810/21 tehty lainasopimus) Bankian kanssa; tämä sulautui Caixabankiin vuonna 2021.

11      WE ja XA maksoivat 4.5.2004 tästä sopimuksesta johtuviin kuluihin liittyvän viimeisen laskun, joka koski notaari-, rekisteröinti- ja hallinnointikuluja.

12      WE ja XA nostivat 16.1.2018 kanteen asiassa C‑810/21 tehdyn lainasopimuksen sellaisen ehdon toteamiseksi pätemättömäksi, jonka mukaan lainanottajan oli maksettava kaikki kyseisen sopimuksen tekemisestä aiheutuvat kulut.

13      Bankia kiisti kanteen ja väitti, että palautusvaatimus oli vanhentunut, koska Katalonian siviililain 121-20 §:ssä säädetty kymmenen vuoden vanhentumisaika oli päättynyt.

14      Juzgado de Primera Instancia no 50 de Barcelona (Barcelonan alioikeus nro 50) hylkäsi 23.9.2020 antamallaan ratkaisulla Bankian esittämän vanhentumista koskevan väitteen ja velvoitti pankin maksamaan 468,48 euron suuruisen summan, joka oli suoritettu asiassa C‑810/21 tehdyn lainasopimuksen notaari-, rekisteröinti- ja hallinnointikuluina. Banco Santander valitti tästä ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen eli Audiencia Provincial de Barcelonaan (Barcelonan maakunnallinen ylioikeus, Espanja).

 Asia C811/21

15      TB ja UK tekivät 20.1.2004 kiinnelainasopimuksen (jäljempänä asiassa C‑811/21 tehty lainasopimus) Banco Bilbao Vizcaya Argentarian kanssa.

16      TB ja UK maksoivat 15.3.2004 tästä sopimuksesta johtuviin kuluihin liittyvän viimeisen laskun, joka koski notaari-, rekisteröinti- ja hallinnointikuluja.

17      TB ja UK nostivat 16.1.2018 kanteen asiassa C‑811/21 tehdyn lainasopimuksen sellaisen ehdon toteamiseksi pätemättömäksi, jonka mukaan lainanottajan oli maksettava kaikki kyseisen sopimuksen tekemisestä aiheutuvat kulut.

18      Banco Bilbao Vizcaya Argentaria kiisti kanteen ja väitti, että palautusvaatimus oli vanhentunut, koska Katalonian siviililain 121-20 §:ssä säädetty kymmenen vuoden vanhentumisaika oli päättynyt.

19      Juzgado de Primera Instancia no 50 Barcelona hylkäsi 25.9.2020 antamallaan ratkaisulla Banco Bilbao Vizcaya Argentarian esittämän vanhentumista koskevan väitteen ja velvoitti pankin maksamaan 499,61 euron suuruisen summan, joka oli suoritettu asiassa C‑811/21 tehdyn lainasopimuksen notaari-, rekisteröinti- ja hallinnointikuluina. Banco Bilbao Vizcaya Argentaria valitti tästä ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen eli Audiencia Provincial de Barcelonaan.

 Asia C812/21

20      OG teki 17.12.2004 kiinnelainasopimuksen (jäljempänä asiassa C‑812/21 tehty lainasopimus) Banco Santanderin kanssa.

21      OG maksoi 18.3.2005 tästä sopimuksesta johtuviin kuluihin liittyvän viimeisen laskun, joka koski notaari-, rekisteröinti- ja hallinnointikuluja.

22      OG nosti 12.9.2017 kanteen asiassa C‑812/21 tehdyn lainasopimuksen sellaisen ehdon toteamiseksi pätemättömäksi, jonka mukaan lainanottajan oli maksettava kaikki kyseisen sopimuksen tekemisestä aiheutuvat kulut.

23      Banco Santander kiisti kanteen ja väitti, että palautusvaatimus oli vanhentunut, koska Katalonian siviililain 121-20 §:ssä säädetty kymmenen vuoden vanhentumisaika oli päättynyt.

24      Juzgado de Primera Instancia no 50 de Barcelona hylkäsi 25.9.2020 antamallaan ratkaisulla Banco Santanderin esittämän vanhentumista koskevan väitteen ja velvoitti tämän pankin maksamaan 589,60 euron suuruisen summan, joka oli suoritettu asiassa C‑812/21 tehdyn lainasopimuksen notaari-, rekisteröinti- ja hallinnointikuluina. Banco Santander valitti tästä ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen eli Audiencia Provincial de Barcelonaan.

 Asia C813/21

25      OK ja PI tekivät 14.7.2006 kiinnelainasopimuksen (jäljempänä asiassa C‑813/21 tehty lainasopimus) Banco Sabadellin kanssa.

26      OK ja PI maksoivat 4.10.2006 tästä sopimuksesta johtuviin kuluihin liittyvän viimeisen laskun, joka koski notaari-, rekisteröinti- ja hallinnointikuluja.

27      Esitettyään 15.11.2017 Banco Sabadellille tuomioistuinten ulkopuolisessa menettelyssä vaatimuksen, johon kyseinen pankki ei suostunut, OK ja PI nostivat 15.12.2017 kanteen asiassa C‑813/21 tehdyn lainasopimuksen sellaisen ehdon toteamiseksi pätemättömäksi, jonka mukaan lainanottajan oli maksettava kaikki kyseisen sopimuksen tekemisestä aiheutuvat kulut.

28      Banco Sabadell kiisti kanteen ja väitti, että palautusvaatimus oli vanhentunut, koska Katalonian siviililain 121-20 §:ssä säädetty kymmenen vuoden vanhentumisaika oli päättynyt.

29      Juzgado de Primera Instancia n° 50 de Barcelona hyväksyi 11.1.2021 antamallaan ratkaisulla Banco Sabadellin esittämän vanhentumista koskevan väitteen. OK ja PI valittivat tästä ratkaisusta ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen eli Audiencia Provincial de Barcelonaan.

30      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa yhdistetyissä asioissa C‑810/21–C‑813/21 unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jonka mukaan palauttamiskanteen nostamiseen voidaan soveltaa vanhentumisaikaa, kunhan vanhentumisajan alkamisajankohta ja kesto eivät tee tällaisen palauttamisen vaatimista koskevan kuluttajan oikeuden käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi.

31      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että sen selvittämiseksi, onko vanhentumisaika tehokkuusperiaatteen mukainen, on otettava huomioon kaksi seikkaa eli yhtäältä vanhentumisajan kesto ja toisaalta vanhentumisajan alkamisajankohta.

32      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tältä osin, että Katalonian itsehallintoalueella on oma lainsäädäntö, joka poikkeaa tietyiltä osin Espanjan lainsäädännöstä, ja että Katalonian siviililaissa vahvistetaan kymmenen vuoden vanhentumisaika, joka on kaksi kertaa pidempi kuin Espanjan siviililaissa velvoiteoikeudellisten kanteiden osalta säädetty vanhentumisaika.

33      Se katsoo tältä osin, että pääasioissa kyseessä olevalla kymmenen vuoden vanhentumisajalla ei loukata tehokkuusperiaatetta, koska tämä määräaika on riittävä, jotta kuluttaja voi valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa tehokkaasti. Kyseinen tuomioistuin on kuitenkin epävarma kansallisen oikeuden oikeasta tulkinnasta määritettäessä mainitun vanhentumisajan alkamisajankohtaa; määräajan on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan mahdollistettava se, että kuluttaja voi saada tiedon siitä, että kyseessä on kohtuuton sopimusehto ja nostaa kanteen kyseisen ehdon toteamiseksi pätemättömäksi.

34      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että toisin kuin sopimusehdot, joita unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus tutkia sen käsiteltäväksi saatettujen asioiden yhteydessä, pääasioissa kyseessä olevien ehtojen kaltainen ehto, jonka mukaan lainanottaja vastaa kaikista kiinnelainasopimuksen tekemisestä aiheutuvista kuluista, menettää vaikutuksensa, kun kuluttaja maksaa viimeisen näitä kuluja koskevan laskun. Kyseinen tuomioistuin katsoo, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jonka mukaan kolmen vuoden määräaika perusteettoman edun ajankohdasta laskettuna on omiaan tekemään direktiivissä 93/13 annettujen oikeuksien käyttämisen suhteettoman vaikeaksi, ei voida soveltaa nyt käsiteltävässä asiassa. Se katsoo tältä osin, että tämä oikeuskäytäntö perustuu siihen, että vanhentumisaika voi alkaa kulua jo ennen kuin kaikki maksut on suoritettu.

35      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii lisäksi sitä, onko sen, että kuluttaja on tietoinen sopimusehdon kohtuuttomuudesta, koskettava ainoastaan tämän kohtuuttomuuden perustana olevia tosiseikkoja vai onko sen katettava myös näiden tosiseikkojen oikeudellinen arviointi. Kyseinen tuomioistuin katsoo, että jos tämän tietoisuuden on koskettava ainoastaan näitä tosiseikkoja, viimeisen laskun maksamispäivä voisi olla ajankohta, josta vanhentumisaika alkaa kulua, kun otetaan huomioon, että pääasioissa kyseessä olevan ehdon vaikutukset ovat lakanneet mainitun maksun myötä.

36      Vaikka tehokkuusperiaatteen noudattaminen edellyttää, että kuluttajalla on mahdollisuus arvioida oikeudellisesti mainittuja tosiseikkoja, tätä varten on kuitenkin vielä määritettävä tiedot, jotka on asetettava keskivertokuluttajan saataville. Tältä osin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää Tribunal Supremon (ylin tuomioistuin, Espanja) oikeuskäytäntöä ja pohtii, voiko vakiintunut kansallinen oikeuskäytäntö mahdollistaa sen, että espanjalainen kuluttaja on oikeudelliselta kannalta katsottuna täysin tietoinen sopimusehdon kohtuuttomuudesta.

37      Lopuksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, onko tieto sopimusehdon kohtuuttomuudesta saatava ennen kuin vanhentumisaika alkaa kulua kansallisten sääntöjen mukaisesti vai ennen kuin se päättyy. Kyseinen tuomioistuin täsmentää tältä osin yhtäältä, että Espanjan siviililaissa säädetystä viiden vuoden vanhentumisajasta poiketen vanhentumisaikaa pidennetään kymmeneen vuoteen Katalonian siviililain alueellisella soveltamisalalla, ja toisaalta, että kanteen nostamista suositaan kansallisessa oikeusjärjestyksessä, koska pelkkä tuomioistuimen ulkopuolinen vaatimus on peruste vanhentumisajan katkeamiselle ja vanhentumisaika alkaa kulua uudelleen.

38      Tässä tilanteessa Audiencia Provincial de Barcelona on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      a)      Kun kyse on sopimusehdon, jolla lainansaaja velvoitetaan vastaamaan sopimuksen tekemisestä aiheutuvista kuluista, pätemättömyyden toteamisesta aiheutuviin palauttamista koskeviin vaikutuksiin vetoamisesta, voidaanko direktiivin 93/2013 6 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan mukaisena pitää sitä, että tätä varten asetetaan kymmenen vuoden vanhentumisaika, joka alkaa kulua siitä, kun kuluttaja on maksanut viimeisen laskun ja kun ehdon vaikutukset ovat sen seurauksena lakanneet, jolloin kuluttaja on tietoinen ehdon kohtuuttomuuden perusteena olevista tosiseikoista, vai onko kuluttajalla niiden lisäksi oltava tieto tosiseikkojen oikeudellisesta arvioinnista?

b)      Jos kuluttajalla on oltava tieto tosiseikkojen oikeudellisesta arvioinnista, onko vanhentumisajan alkamisen edellytykseksi asetettava se, että ehdon pätemättömyydellä on oikeuskäytännössä vahvistettu peruste, vai voiko kansallinen tuomioistuin ottaa huomioon myös muita seikkoja?

2)      Kun palauttamista koskevalle vaatimukselle asetettu vanhentumisaika on pitkä eli kymmenen vuotta, milloin kuluttajan on voitava saada tieto ehdon kohtuuttomuudesta ja kuluttajalle direktiivissä [93/13] annetuista oikeuksista: ennen vanhentumisajan alkamista vai ennen sen päättymistä?”

 Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu

39      Aluksi on huomautettava, että ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessä on kaksi osaa ja että tämän kysymyksen toiseen osaan on vastattava ainoastaan siinä tapauksessa, että tämän kysymyksen ensimmäiseen osaan vastataan kieltävästi.

40      Lisäksi toinen ennakkoratkaisukysymys on tutkittava yhdessä mainitun ensimmäisen kysymyksen ensimmäisen osan kanssa.

 Ensimmäisen kysymyksen ensimmäinen osa ja toinen kysymys

41      Ensimmäisen kysymyksen ensimmäisellä osalla ja toisella kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, onko direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa, luettuina tehokkuusperiaatteen valossa, tulkittava siten, että ne ovat esteenä oikeuskäytännössä omaksutulle kansallisen oikeuden tulkinnalle, jonka mukaan sen jälkeen, kun kohtuuton sopimusehto, jonka mukaan kuluttajan on maksettava kiinnelainasopimuksen tekemisestä aiheutuvat kulut, on todettu pätemättömäksi, tällaisten kulujen palauttamista koskevaan vaatimukseen sovelletaan kymmenen vuoden vanhentumisaikaa, joka alkaa kulua siitä hetkestä, jona kyseisen ehdon vaikutukset päättyvät mainittujen kulujen viimeisen maksun suorittamiseen, ilman että tältä osin on merkitystä sillä, että kyseinen kuluttaja on tietoinen kyseisen ehdon kohtuuttomuuden muodostavien seikkojen oikeudellisesta arvioinnista, ja jos näin on, onko näitä säännöksiä tulkittava siten, että tämä tietoisuus on saatava ennen kuin vanhentumisaika alkaa kulua vai ennen kuin vanhentumisaika päättyy.

42      On huomautettava, että silloin, kun unioni ei ole antanut asiaa koskevia sääntöjä, kunkin jäsenvaltion asiana on menettelyllisen autonomian periaatteen nojalla antaa sisäisessä oikeusjärjestyksessään menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, sillä edellytyksellä kuitenkin, että kyseiset säännöt eivät ole epäedullisempia kuin säännöt, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluvia tilanteita (vastaavuusperiaate), eivätkä ne ole sellaisia, että unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate) (tuomio 22.4.2021, Profi Credit Slovakia, C‑485/19, EU:C:2021:313, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43      Siltä osin kuin kyse on vanhentumisajasta, joka koskee vaatimusta, jonka kuluttaja on esittänyt perusteettomasti maksettujen määrien palauttamiseksi direktiivissä 93/13 tarkoitetun sopimusehdon kohtuuttomuuden perusteella, on muistutettava, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että tämän direktiivin 6 artiklan 1 kohta ja 7 artiklan 1 kohta eivät ole esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään, että kanne, jossa vaaditaan elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliseen sopimukseen sisältyvän kohtuuttoman ehdon toteamista pätemättömäksi, ei vanhene, mutta jossa asetetaan vanhentumisaika kanteelle, jolla vedotaan niihin tällaisen toteamuksen vaikutuksiin, jotka koskevat maksettujen määrien palauttamista, kunhan vastaavuusperiaatetta ja tehokkuusperiaatetta noudatetaan (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

44      Näin vanhentumisaikaan vetoaminen kuluttajien direktiiviin 93/13 perustuvien oikeuksiensa nojalla esittämiä palautusvaatimuksia vastaan ei sinänsä ole tehokkuusperiaatteen vastaista, kunhan sen soveltaminen ei tee kyseisellä direktiivillä annettujen oikeuksien käyttämisestä käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

45      Erityisesti tehokkuusperiaatteesta on todettava, että kaikkia sellaisia tapauksia, joissa on kyse siitä, tekeekö kansallinen menettelysääntö unionin oikeuden soveltamisen mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, on tarkasteltava siten, että huomioon otetaan tämän säännön merkitys koko menettelyn, sen kulun sekä sen erityispiirteiden kannalta eri kansallisissa elimissä. Huomioon on tällöin tarvittaessa otettava kansallisen tuomioistuinjärjestelmän perustana olevat periaatteet, joita ovat muun muassa puolustautumisoikeuksien suojaaminen, oikeusvarmuuden periaate sekä menettelyn moitteeton kulku (tuomio 8.9.2022, D.B.P. ym. (Ulkomaan valuuttaan sidottu kiinnelaina), C‑80/21–C‑82/21, EU:C:2022:646, 87 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46      Unionin tuomioistuin on täsmentänyt pääasioissa kyseessä olevan vanhentumisajan ominaispiirteiden arvioinnista, että tässä arvioinnissa on tutkittava tällaisen vanhentumisajan kestoa ja sen soveltamista koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä, mukaan lukien säännöt vanhentumisajan kulumisen käynnistymisestä (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47      Jotta vanhentumisaikaa voitaisiin pitää tehokkuusperiaatteen mukaisena, sen on oltava käytännössä riittävä, jotta kuluttaja ehtii tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa vedotakseen hänellä direktiivin 93/13 nojalla oleviin oikeuksiin eli esimerkiksi vaatia kohtuuttomaan sopimusehtoon perustuvien määrien palauttamista (ks. vastaavasti tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

48      Vanhentumisajan alkamisesta on todettava, että vanhentumisaika voi olla tehokkuusperiaatteen mukainen vain, jos kuluttajalla on ollut mahdollisuus saada tieto oikeuksistaan ennen kuin tämä määräaika alkaa kulua tai päättyy (tuomio 10.6.2021, BNP Paribas Personal Finance, C‑776/19–C‑782/19, EU:C:2021:470, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

49      Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimelle toimitetusta asiakirja-aineistosta ilmenee, että oikeuskäytännössä omaksuttu tulkinta pääasioissa sovellettavista kansallisista menettelysäännöistä – riippumatta siitä, että niissä säädetään, että kymmenen vuoden vanhentumisaika, jota sovelletaan kuluttajan kanteeseen kiinnelainasopimuksiin liittyvien maksettujen perusteettomien kulujen palauttamiseksi, ei voi alkaa kulua ennen kuin kuluttaja on saanut tiedon sen sopimusehdon kohtuuttomuuden muodostavista tosiseikoista, jonka täyttämiseksi nämä maksut on suoritettu – ei edellytä, että kuluttajan on oltava tietoinen paitsi tällaisista tosiseikoista myös niiden oikeudellisesta arvioinnista, mikä merkitsee sitä, että kuluttaja on tietoinen myös oikeuksista, joita hänellä on direktiivin 93/13 nojalla.

50      Jotta vanhentumisajan soveltamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt olisivat tehokkuusperiaatteen mukaisia, ei kuitenkaan riitä, että niiden mukaan kuluttajan on oltava tietoinen sopimusehdon kohtuuttomuuden muodostavista seikoista, ottamatta huomioon yhtäältä sitä, onko hän tietoinen hänelle direktiiviin 93/13 perustuvista oikeuksista, ja toisaalta sitä, ehtiikö hän tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa vedotakseen näihin oikeuksiin.

51      Tästä seuraa, että pääasioissa kyseessä olevan kiinnelainakulujen palauttamista koskevan kanteen nostamisen vanhentumisajan kaltainen vanhentumisaika ei ole tehokkuusperiaatteen mukainen siltä osin kuin sen soveltamista koskevissa yksityiskohtaisissa säännöissä ei oteta huomioon näitä kahta viimeksi mainittua seikkaa.

52      Siitä, onko kuluttajan pitänyt tietää sopimusehdon kohtuuttomuudesta ja oikeuksista, jotka hänellä on direktiivin 93/13 perusteella, ennen kuin palauttamiskanteen vanhentumisaika alkaa kulua vai ennen kuin se on päättynyt, on todettava, että tämän tuomion 48 kohdassa mainittu edellytys, jonka mukaan vanhentumisaika voi olla tehokkuusperiaatteen mukainen vain, jos kuluttajalla on ollut mahdollisuus saada nämä oikeudet tietoonsa ennen kuin tämä määräaika alkaa kulua tai ennen kuin se on päättynyt, on johdettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä sen tutkimiseksi tapauskohtaisesti, onko erityinen vanhentumisaika, jota koskevat asianomaisessa kansallisessa oikeudessa säädetyt soveltamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt, tehokkuusperiaatteen mukainen.

53      Kuten tämän tuomion 45–47 kohdasta nimittäin ilmenee, silloin, kun unionin tuomioistuin tulkitsee unionin oikeutta antaakseen ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle hyödyllisiä ohjeita, joiden perusteella tämä voi arvioida kansallisen menettelysäännön yhteensopivuutta tehokkuusperiaatteen kanssa, se ottaa huomioon kaikki kansallisen oikeusjärjestyksen merkitykselliset seikat, jotka kyseinen tuomioistuin on sille esittänyt, eikä pelkästään sääntöä, joka koskee jotakin kyseisen vanhentumisajan osatekijää erikseen tarkasteltuna.

54      On siis mahdollista, että kansallisella säännöllä, jonka mukaan vanhentumisaika ei voi alkaa kulua ennen kuin kuluttaja on saanut tiedon sopimusehdon kohtuuttomuudesta ja hänellä direktiivin 93/13 nojalla olevista oikeuksista ja joka vaikuttaa lähtökohtaisesti tehokkuusperiaatteen mukaiselta, loukataan kuitenkin tätä periaatetta, jos mainitun määräajan kesto ei ole käytännössä riittävä, jotta kuluttaja ehtii tehokkaasti valmistella ja käyttää oikeussuojakeinoa vedotakseen hänellä tämän direktiivin nojalla oleviin oikeuksiin.

55      Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäisen kysymyksen ensimmäiseen osaan ja toiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa, luettuina tehokkuusperiaatteen valossa, on tulkittava siten, että ne ovat esteenä oikeuskäytännössä omaksutulle kansallisen oikeuden tulkinnalle, jonka mukaan sen jälkeen, kun kohtuuton sopimusehto, jonka mukaan kuluttajan on maksettava kiinnelainasopimuksen tekemisestä aiheutuvat kulut, on todettu pätemättömäksi, tällaisten kulujen palauttamista koskevaan vaatimukseen sovelletaan kymmenen vuoden vanhentumisaikaa, joka alkaa kulua siitä hetkestä, jona kyseisen ehdon vaikutukset päättyvät mainittujen kulujen viimeisen maksun suorittamiseen, ilman että tältä osin on merkitystä sillä, onko kyseinen kuluttaja tietoinen näiden seikkojen oikeudellisesta arvioinnista. Vanhentumisajan soveltamista koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen yhteensopivuutta näiden säännösten kanssa on arvioitava ottamalla huomioon kyseiset yksityiskohtaiset säännöt kokonaisuudessaan.

 Ensimmäisen kysymyksen toinen osa

56      Ensimmäisen kysymyksensä toisella osalla ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy, onko direktiiviä 93/13 tulkittava siten, että se on esteenä oikeuskäytännössä omaksutulle kansallisen oikeuden tulkinnalle, jonka mukaan sen määrittämiseksi, milloin kohtuuttoman sopimusehdon nojalla perusteettomasti maksettujen määrien palauttamista koskevaan kuluttajan vaatimukseen sovellettava vanhentumisaika alkaa kulua, samankaltaisten ehtojen pätemättömyyttä koskevan vakiintuneen kansallisen oikeuskäytännön voidaan katsoa osoittavan, että edellytys, joka koskee asianomaisen kuluttajan tietoisuutta mainitun ehdon kohtuuttomuudesta ja siitä aiheutuvista oikeudellisista seurauksista, täyttyy.

57      Tästä on huomautettava ensinnäkin, että direktiivillä 93/13 toteutettu suojajärjestelmä perustuu olettamaan, jonka mukaan kuluttaja on elinkeinonharjoittajaan nähden heikompi osapuoli sekä neuvotteluaseman että tietojen puolesta, mikä johtaa kuluttajan sitoutumaan elinkeinonharjoittajan ennakolta laatimiin sopimusehtoihin ilman, että hän voisi vaikuttaa niiden sisältöön (tuomio 30.4.2014, Kásler ja Káslerné Rábai, C‑26/13, EU:C:2014:282, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

58      Toiseksi elinkeinonharjoittajan etuoikeutettu asema, joka koskee sen käytettävissä olevia tietoja, säilyy myös sopimuksen tekemisen jälkeen. Näin ollen silloin, kun tietyt vakioehdot on vakiintuneessa kansallisessa oikeuskäytännössä todettu kohtuuttomiksi, pankeilta voidaan odottaa, että ne saavat tästä tiedon ja toimivat sen mukaisesti (ks. vastaavasti tuomio 13.7.2023, CAJASUR Banco, C‑35/22, EU:C:2023:569, 32 kohta).

59      Sitä vastoin ei voida olettaa, että kuluttajan tiedot, jotka ovat elinkeinonharjoittajan tietoja vähäisemmät, kattaisivat tiedot kuluttajaoikeutta koskevasta kansallisesta oikeuskäytännöstä, vaikka se olisikin vakiintunut.

60      Tästä on todettava, että direktiiviin 93/13 2 artiklan b alakohdan sanamuodosta käy ilmi, että kyseisellä direktiivillä annettu suoja riippuu siitä, että luonnollinen henkilö toimii tarkoituksessa, joka ei liity hänen ammatti- tai liiketoimintaansa. Vaikka elinkeinonharjoittajilta voidaan vaatia, että ne ovat tietoisia oikeudellisista näkökohdista, jotka liittyvät ehtoihin, jotka ne oma-aloitteisesti sisällyttävät kuluttajien kanssa tavanomaisen ammatti- tai liiketoimintansa yhteydessä tekemiinsä sopimuksiin, ja erityisesti tällaisia ehtoja koskevasta kansallisesta oikeuskäytännöstä, vastaavaa lähestymistapaa ei voida edellyttää kuluttajilta, kun otetaan huomioon, että tällaisen ehdon sisältävän sopimuksen tekeminen on satunnaista tai jopa poikkeuksellista.

61      Edellä esitetyn perusteella ensimmäisen kysymyksen toiseen osaan on vastattava, että direktiiviä 93/13 on tulkittava siten, että se on esteenä oikeuskäytännössä omaksutulle kansallisen oikeuden tulkinnalle, jonka mukaan sen määrittämiseksi, milloin kohtuuttoman sopimusehdon nojalla perusteettomasti maksettujen määrien palauttamista koskevaan kuluttajan vaatimukseen sovellettava vanhentumisaika alkaa kulua, samankaltaisten ehtojen pätemättömyyttä koskevan vakiintuneen kansallisen oikeuskäytännön voidaan katsoa osoittavan, että edellytys, joka koskee asianomaisen kuluttajan tietoisuutta mainitun ehdon kohtuuttomuudesta ja siitä aiheutuvista oikeudellisista seurauksista, täyttyy.

 Oikeudenkäyntikulut

62      Pääasioiden asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.

Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (yhdeksäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 6 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 1 kohtaa, luettuina tehokkuusperiaatteen valossa,

on tulkittava siten, että

ne ovat esteenä oikeuskäytännössä omaksutulle kansallisen oikeuden tulkinnalle, jonka mukaan sen jälkeen, kun kohtuuton sopimusehto, jonka mukaan kuluttajan on maksettava kiinnelainasopimuksen tekemisestä aiheutuvat kulut, on todettu pätemättömäksi, tällaisten kulujen palauttamista koskevaan vaatimukseen sovelletaan kymmenen vuoden vanhentumisaikaa, joka alkaa kulua siitä hetkestä, jona kyseisen ehdon vaikutukset päättyvät mainittujen kulujen viimeisen maksun suorittamiseen, ilman että tältä osin on merkitystä sillä, onko kyseinen kuluttaja tietoinen kyseisen ehdon kohtuuttomuuden muodostavien seikkojen oikeudellisesta arvioinnista. Vanhentumisajan soveltamista koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen yhteensopivuutta näiden säännösten kanssa on arvioitava ottamalla huomioon kyseiset yksityiskohtaiset säännöt kokonaisuudessaan.

2)      Direktiiviä 93/13

on tulkittava siten, että

se on esteenä oikeuskäytännössä omaksutulle kansallisen oikeuden tulkinnalle, jonka mukaan sen määrittämiseksi, milloin kohtuuttoman sopimusehdon nojalla perusteettomasti maksettujen määrien palauttamista koskevaan kuluttajan vaatimukseen sovellettava vanhentumisaika alkaa kulua, samankaltaisten ehtojen pätemättömyyttä koskevan vakiintuneen kansallisen oikeuskäytännön voidaan katsoa osoittavan, että edellytys, joka koskee asianomaisen kuluttajan tietoisuutta mainitun ehdon kohtuuttomuudesta ja siitä aiheutuvista oikeudellisista seurauksista, täyttyy.

Allekirjoitukset


*      Oikeudenkäyntikieli: espanja.