JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

MACIEJ SZPUNAR

22 päivänä maaliskuuta 2021 (1)

Asia C-930/19

X

vastaan

Belgian valtio

(Ennakkoratkaisupyyntö – Conseil du contentieux des étrangers (ulkomaalaisasioita käsittelevä hallintotuomioistuin, Belgia))

Ennakkoratkaisupyyntö – Unionin kansalaisuus – Oikeus liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella – Direktiivi 2004/38/EY – 13 artiklan 2 kohta – Unionin kansalaisen perheenjäsenten oleskeluoikeus – Unionin kansalaisen ja kolmannen maan kansalaisen välinen avioliitto – Perheväkivallan kohteeksi joutuneen kolmannen maan kansalaisen oleskeluoikeuden säilyminen avioliiton päättyessä – Velvollisuus osoittaa riittävien varojen olemassaolo – Tällaisen velvollisuuden puuttuminen direktiivistä 2003/86/EY – Pätevyys – Euroopan unionin perusoikeuskirja – 20 ja 21 artikla – Yhdenvertainen kohtelu – Perheenkokoajan kansalaisuuteen perustuva syrjintä

Sisällys

I  Johdanto

II  Asiaa koskevat oikeussäännöt

A  Unionin oikeus

1.  Perusoikeuskirja

2.  Direktiivi 2004/38

3.  Direktiivi 2003/86

B  Belgian oikeus

III  Pääasian tosiseikat, ennakkoratkaisukysymys ja asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa

IV  Asian tarkastelu

A  Unionin tuomioistuimen toimivalta

B  Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sovellettavuus

1.  Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sovellettavuutta koskevan arvioinnin tarpeellisuus

2.  Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a ja c alakohtaa koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ulottuvuus

a)  Tuomio Singh ym.

1)  Tuomiossa Singh ym. esitettyjen perustelujen tarkastelu

i)  Käsite ”unionin kansalaisen poistuminen vastaanottavasta jäsenvaltiosta”: direktiivin 2004/38 12 ja 13 artiklan yhdessä tulkitsemisen epäasianmukaisuus

ii)  Puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdetun oleskeluoikeuden menettäminen unionin kansalaisen vastaanottavasta jäsenvaltiosta poistumisen seurauksena direktiivin 2004/38 12 artiklassa tarkoitetulla tavalla

2)  Tuomion Singh ym. ulottuvuuden rajoittaminen

b)  Tuomio NA

1)  Tuomio NA, joka seuraa tuomioon Singh ym. perustuvaa logiikkaa

2)  Tuomion NA ajan tasalle saattamisen tarve

i)  Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sanamuoto

ii)  Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan päämäärä, asiayhteys ja syntyhistoria

3.  Direktiivin 2004/38 sovellettavuutta koskeva välipäätelmä

4.  Perheväkivallan uhrien suojelua koskevan unionin ja jäsenvaltioiden säännöstön viimeaikaiset muutokset: huomioon otettava oikeudellinen kehitys

C  Ennakkoratkaisukysymys

1.  Syrjintäkiellon periaate ja perusoikeuskirjan 21 artikla

2.  Yhdenvertaisen kohtelun periaate ja perusoikeuskirjan 20 artikla

a)  Se, onko kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso, tilanne direktiivin 2004/38 perusteella rinnastettavissa kolmannen maan kansalaisen, joka on toisen kolmannen maan kansalaisen puoliso, tilanteeseen direktiivin 2003/86 perusteella

1)  Unionin kansalaisuus ja yhteinen maahanmuuttopolitiikka: kaksi erilaista alaa, joilla on eri periaatteet ja tavoitteet

2)  Direktiivit 2003/86 ja 2004/38: kaksi erilaista järjestelmää, jotka perustuvat eri päämääriin

i)  Direktiivillä 2003/86 käyttöön otettu järjestelmä

ii)  Direktiivillä 2004/38 käyttöön otettu järjestelmä

b)  Välipäätelmä

V  Ratkaisuehdotus

I       Johdanto

1.        Tämä ennakkoratkaisupyyntö koskee direktiivin 2004/38/EY(2) 13 artiklan 2 kohdan pätevyyttä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja)(3) 20 ja 21 artiklan kannalta.

2.        Ennakkoratkaisupyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat pääasian valittaja, joka on kolmannen maan kansalainen ja johon unionin kansalainen, josta hän on eronnut, on heidän avioliittonsa aikana kohdistanut perheväkivaltaa, sekä Belgian valtio ja joka koskee valittajan oleskeluoikeuden säilymistä tässä jäsenvaltiossa.

3.        Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii tarkemmin ottaen selvittämään, onko direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohta pätemätön sen vuoksi, että tässä säännöksessä asetetaan avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen tapauksessa kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso ja joutunut perheväkivallan kohteeksi, oleskeluoikeuden säilymisen edellytykseksi muun muassa se, että hänellä on riittävät varat, kun taas direktiivin 2003/86/EY(4) 15 artiklan 3 kohdassa ei aseteta oikeuden perheenyhdistämiseen saaneen kolmannen maan kansalaisen oleskeluoikeuden säilymiselle tällaista vaatimusta avioeron tai asumuseron yhteydessä.

4.        Unionin tuomioistuimella on tässä asiassa tilaisuus ottaa kantaa direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan pätevyyteen, ja samalla sillä on mahdollisuus täsmentää tuomion Singh ym.(5) ja tuomion NA(6) ulottuvuutta perheväkivallan uhrien suojelua koskevan unionin ja jäsenvaltioiden lainsäädännön viimeaikaisten muutosten valossa.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Unionin oikeus

1.     Perusoikeuskirja

5.        Perusoikeuskirjan 20 artiklassa, jonka otsikkona on ”Yhdenvertaisuus lain edessä”, määrätään, että ”kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä”.

6.        Perusoikeuskirjan 21 artiklan, jonka otsikkona on ”Syrjintäkielto”, 1 ja 2 kohdassa määrätään seuraavaa:

”1.      Kielletään kaikenlainen syrjintä, joka perustuu sukupuoleen, rotuun, ihonväriin tai etniseen taikka yhteiskunnalliseen alkuperään, geneettisiin ominaisuuksiin, kieleen, uskontoon tai vakaumukseen, poliittisiin tai muihin mielipiteisiin, kansalliseen vähemmistöön kuulumiseen, varallisuuteen, syntyperään, vammaisuuteen, ikään tai sukupuoliseen suuntautumiseen tai muuhun sellaiseen seikkaan.

2.      Kielletään kaikenlainen kansalaisuuteen perustuva syrjintä perussopimusten soveltamisalalla, sanotun kuitenkaan rajoittamatta niiden erityismääräysten soveltamista.”

2.     Direktiivi 2004/38

7.        Direktiivin 2004/38 13 artiklan, jonka otsikkona on ”Perheenjäsenten oleskeluoikeuden säilyminen avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen jälkeen”, 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Unionin kansalaisen perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, eivät menetä oleskeluoikeuttaan avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen eivätkä 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetun rekisteröidyn parisuhteen päättymisen jälkeen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta toisen alakohdan soveltamista, jos

a)      avioliitto tai rekisteröity parisuhde on kestänyt ennen avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai 2 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetun rekisteröidyn parisuhteen päättymisen edellyttämän menettelyn vireillepanoa vähintään kolme vuotta, joista yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa; tai

– –

c)      erityisen vaikea tilanne, kuten perheväkivallan kohteeksi joutuminen avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen aikana, sitä edellyttää; – –

– –

Ennen kuin asianomaiset saavat oikeuden pysyvään oleskeluun, heidän oleskeluoikeuteensa sovelletaan edelleen vaatimusta, jonka mukaan heidän on voitava todistaa olevansa työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia tai että heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän henkilön vastaanottavaan jäsenvaltioon jo muodostuneen perheen jäseniä. ’Riittävät varat’ on määritelty 8 artiklan 4 kohdassa.

Nämä perheenjäsenet säilyttävät oleskeluoikeutensa yksinomaan henkilökohtaisten perusteiden nojalla.”

3.     Direktiivi 2003/86

8.        Direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 ja 4 kohdassa säädetään seuraavaa:

”3.      Perheenyhdistämistä varten maahan tulleet henkilöt voivat leskeyden, avioeron, asumuseron taikka suoraa ylenevää tai alenevaa polvea olevien ensimmäisen asteen sukulaisten kuoleman yhteydessä saada hakemuksesta, jos sitä edellytetään, erillisen oleskeluluvan. Jäsenvaltiot antavat säännökset sen varmistamiseksi, että erityisen vaikeissa olosuhteissa myönnetään erillinen oleskelulupa.

4.      Erillisen oleskeluluvan myöntämistä ja sen kestoa koskevat edellytykset vahvistetaan kansallisessa lainsäädännössä.”

B       Belgian oikeus

9.        Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohta on saatettu osaksi Belgian oikeusjärjestystä ulkomaalaisten maahantulosta, oleskelusta, asettautumisesta ja maastapoistamisesta 15.12.1980 annetun lain(7) (loi sur l’accès au territoire, le séjour, l’établissement et l’éloignement des étrangers, jäljempänä 15.12.1980 annettu laki) 42 quater §:llä.

10.      Kyseisen 15.12.1980 annetun lain, sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiaan, 42 quater §:n 1 momentin 1 kohdan 4 alakohdassa ja 3 kohdassa säädetään seuraavaa:

”§ 1.      Ministeri tai tämän edustaja voi viiden vuoden kuluessa oleskeluoikeuden myöntämisestä lakkauttaa unionin kansalaisen perheenjäsenten, jotka eivät itse ole unionin kansalaisia ja jotka oleskelevat maassa unionin kansalaisen perheenjäseninä, oleskeluoikeuden seuraavissa tapauksissa:

– –

4º      avioliitto unionin kansalaisen kanssa, jonka mukana he ovat tulleet tai jota he ovat seuranneet, on purkautunut, rekisteröity parisuhde on päättynyt – – tai yhteiselämää ei enää ole;

– –

Ministerin tai tämän edustajan on oleskeluoikeuden lakkauttamisesta päättäessään otettava huomioon se, kuinka kauan asianomainen on oleskellut Belgiassa, asianomaisen ikä, terveydentila, perhetilanne ja taloudellinen tilanne, se, kuinka hyvin asianomainen on kotoutunut Belgian yhteiskuntaan ja kulttuuriin, sekä se, missä määrin asianomaisella on yhteyksiä kotimaahansa.”(8)

11.      Tämän lain 42 quater §:n 4 momentin 1 kohdan 4 alakohdassa ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:

”§ 4.      Jollei 5 momentin soveltamisesta muuta johdu, 1 momentin 1 kohdan 4 alakohtaa ei sovelleta,

4º      – – jos erityisen vaikea tilanne, kuten tilanne, jossa perheenjäsen osoittaa joutuneensa perheväkivallan taikka rikoslain (code pénal) 375, 398–400, 402, 403 tai 405 §:ssä tarkoitettujen väkivaltaisten tekojen kohteeksi avioliiton tai 40bis §:n 2 momentin 1 kohdan 1 tai 2 alakohdassa tarkoitetun rekisteröidyn parisuhteen aikana, sitä edellyttää

ja jos asianomaiset henkilöt osoittavat, että he ovat työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia Belgiassa tai että heillä on 40 §:n 4 momentin 2 kohdassa tarkoitetut riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi Belgian sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva Belgiassa, tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän henkilön Belgiaan jo muodostuneen perheen jäseniä.”

12.      Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohta on saatettu osaksi Belgian oikeusjärjestystä 15.12.1980 annetun lain 11 §:n 2 momentilla.

13.      Kyseisen 15.12.1980 annetun lain 11 §:n 2 momentin 1 kohdan 2 alakohdassa ja 2, 4 ja 5 kohdassa säädetään seuraavaa:

”§ 2.      Ministeri tai tämän edustaja voi päättää, että ulkomaalaisella, joka on saanut luvan oleskella Belgiassa 10 §:n perusteella, ei ole enää oleskeluoikeutta Belgiassa jossakin seuraavista tapauksista:

– –

2º      Ulkomaalainen ja perheenkokoajana oleva ulkomaalainen eivät elä tai eivät enää elä todellisessa avioliitossa tai perhesuhteessa

– –

Edellä – – 2 alakohtaan perustuva päätös voidaan tehdä ainoastaan viiden ensimmäisen vuoden aikana oleskeluluvan myöntämisestä tai 12bis §:n 3 tai 4 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa hakemuksen jättämisen osoittavan asiakirjan myöntämisestä.

– –

Ministeri tai tämän edustaja ei voi lakkauttaa oleskeluoikeutta – – 1 kohdan 2 alakohdan perusteella, jos ulkomaalainen osoittaa joutuneensa avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen aikana rikoslain 375, 398–400, 402, 403 tai 405 §:ssä tarkoitetun teon kohteeksi. – –

Päättäessään oleskeluoikeuden lakkauttamisesta – – 1 kohdan 2 alakohdan perusteella ministerin tai tämän edustajan on otettava huomioon asianomaisen henkilön perhesiteiden luonne ja kiinteys ja Belgiassa oleskelun kesto sekä perheeseen liittyvät, kulttuuriset ja sosiaaliset siteet kotimaahan.”

III  Pääasian tosiseikat, ennakkoratkaisukysymys ja asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa

14.      Pääasian valittaja, joka on Algerian kansalainen, avioitui 26.9.2010 Algerissa (Algeria) Ranskan kansalaisen kanssa. Hän tuli 22.2.2012 Belgiaan lyhyttä oleskelua varten myönnetyllä viisumilla tässä jäsenvaltiossa asuvan aviovaimonsa luo.

15.      Pääasian valittajan aviovaimo synnytti 20.4.2012 heidän ensimmäisen lapsensa, joka on Ranskan kansalainen.

16.      Pääasian valittaja jätti 7.5.2013 unionin kansalaisen perheenjäsenen oleskelukorttia koskevan hakemuksen Ranskan kansalaisen aviopuolisona, ja hänelle myönnettiin 13.12.2013 tämä kortti, joka oli voimassa 3.12.2018 asti.

17.      Vuoden 2015 kuluessa, lähes viiden avioliittovuoden ja Belgiassa vietetyn kahden vuoden yhteiselämän jälkeen pääasian valittaja joutui aviovaimonsa harjoittaman perheväkivallan vuoksi muuttamaan puolisoiden yhteisestä kodista. Hänet otettiin aluksi turvakotiin, minkä jälkeen hän muutti 22.5.2015 Tournaissa (Belgia) sijaitsevaan asuntoon. Pääasian valittaja teki 2.3.2015 rikosilmoituksen perheväkivallasta.

18.      Yhdessä asumisesta 30.10.2015 laaditun selvityksen osoitettua, että pääasian valittaja ja hänen aviovaimonsa eivät asuneet yhdessä vaan aviovaimo ja heidän tyttärensä olivat asuneet Ranskassa 10.9.2015 lähtien, Belgian hallitus päätti 2.3.2016 tekemällään päätöksellä lakkauttaa pääasian valittajan yli kolmen kuukauden oleskeluoikeuden ja liitti kyseiseen päätökseen määräyksen poistua maasta. Conseil du contentieux des étrangers (ulkomaalaisasioita käsittelevä hallintotuomioistuin, Belgia) kuitenkin kumosi tämän päätöksen 16.9.2016 antamallaan tuomiolla.

19.      Pääasian vastapuoli pyysi 10.3.2017 päivätyllä kirjeellä pääasian valittajalta lisätietoja, muun muassa todisteita hänen toimeentuloonsa riittävistä varoista ja sairausvakuutuksesta. Pääasian valittaja ilmoitti 2.5.2017 pääasian vastapuolelle, että hän oli joutunut aviovaimonsa harjoittaman perheväkivallan kohteeksi, ja vaati oleskeluoikeutensa säilyttämistä 15.12.1980 annetun lain 42 quater §:n 4 momentin 1 kohdan 1, 3 ja 4 alakohdan nojalla.

20.      Vastapuoli lakkautti pääasian valittajan oleskeluoikeuden 14.12.2017 tekemällään päätöksellä, johon ei ollut liitetty määräystä poistua maasta, koska hän ei ollut esittänyt todisteita muun muassa toimeentuloonsa riittävistä omista varoista. Pääasian valittaja valitti tästä päätöksestä 26.1.2018 Conseil du contentieux des étrangers’hen ja vaati päätöksen kumoamista.

21.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että 15.12.1980 annetun lain 42 quater §:n 4 momentissa, jolla direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohta on saatettu osaksi Belgian oikeusjärjestystä, asetetaan avioeron tai aviopuolisoiden yhteiselämän päättymisen yhteydessä kolmannen maan kansalaisen, joka on avioliiton aikana joutunut puolisonsa, joka on unionin kansalainen, harjoittaman perheväkivallan kohteeksi, oleskeluoikeuden säilymiselle tiettyjä edellytyksiä, muun muassa riittävät varat ja sairausvakuutus. Kyseinen tuomioistuin toteaa myös, että samassa tilanteessa 15.12.1980 annetun lain 11 §:n 2 momentissa, jolla direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohta on saatettu osaksi Belgian oikeusjärjestystä, asetetaan puolison, joka on kolmannen maan kansalainen ja saanut oikeuden perheenyhdistämiseen laillisesti Belgiassa oleskelevan kolmannen maan kansalaisen kanssa, erillisen oleskeluluvan myöntämisen edellytykseksi pelkästään perheväkivallan osoittaminen.

22.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että puolisonsa harjoittaman perheväkivallan kohteeksi joutuneita kolmansien maiden kansalaisia kohdellaan eri tavalla sen mukaan, ovatko he saaneet oikeuden perheenyhdistämiseen unionin kansalaisen vai kolmannen maan kansalaisen kanssa, ja että tämä erilainen kohtelu perustuu direktiivien 2004/38 ja 2003/86 säännöksiin.

23.      Tässä tilanteessa Conseil du contentieux des étrangers päätti 13.12.2019 antamallaan päätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimen kirjaamoon 20.12.2019, lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

”Onko [direktiivin 2004/38] 13 artiklan 2 kohta – – perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklan vastainen, kun tässä direktiivin säännöksessä säädetään, etteivät unionin kansalaisen perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, menetä oleskeluoikeuttaan avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen jälkeen muun muassa, jos erityisen vaikea tilanne, kuten perheväkivallan kohteeksi joutuminen avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen aikana, sitä edellyttää, mutta vain sillä edellytyksellä, että asianomaiset henkilöt todistavat sen, että he ovat työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia tai että heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa tai että he ovat nämä edellytykset täyttävän henkilön vastaanottavaan jäsenvaltioon jo muodostuneen perheen jäseniä, kun taas [direktiivin 2003/86] 15 artiklan 3 kohdassa, jossa säädetään samasta mahdollisuudesta oleskeluoikeuden säilyttämiseen, ei ole säädetty edellä mainitun kaltaisesta edellytyksestä?”

24.      Pääasian valittaja, Belgian hallitus sekä Euroopan parlamentti, Euroopan unionin neuvosto ja Euroopan komissio esittivät kirjallisia huomautuksia.

25.      Unionin tuomioistuimessa 7.12.2020 pidetyssä istunnossa esitettiin suullisia huomautuksia pääasian valittajan, Belgian hallituksen sekä parlamentin, neuvoston ja komission puolesta.

IV     Asian tarkastelu

26.      Seuraavaksi tutkin ensin Belgian hallituksen esittämän väitteen perusteella, onko unionin tuomioistuin toimivaltainen vastaamaan ennakkoratkaisukysymykseen (A osa). Koska se mielestäni on toimivaltainen, tarkastelen sen jälkeen direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan sovellettavuutta poistaakseni kaikki epäilyt ennakkoratkaisukysymyksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten täyttymisestä tässä tapauksessa (B osa). Lopuksi käsittelen tämän säännöksen pätevyyttä (C osa).

A       Unionin tuomioistuimen toimivalta

27.      Belgian hallitus väittää kirjallisissa huomautuksissaan, että unionin tuomioistuin ei ole toimivaltainen vastaamaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään kysymykseen. Kyseinen tuomioistuin ei ensinnäkään ole esittänyt epäilyjään direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan pätevyydestä unionin oikeussäännön kannalta vaan Belgian lainsäätäjän sille direktiivin 2003/86 15 artiklan 2 ja 3 kohdassa annetun toimivallan perusteella säätämän kansallisen oikeussäännön kannalta. Toiseksi direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa asetettujen edellytysten täyttämättä jättäminen on unionin ja jäsenvaltioiden välistä toimivallan jakoa koskevien sääntöjen vastaista. Perusoikeuskirjan määräyksillä ei kolmanneksi voida kyseenalaistaa jäsenvaltioiden toimivaltaa, kuten toimivaltaa, joka koskee kolmansien maiden kansalaisten, joilla ei ole unionin kansalaisen perheenjäsenen asemaa, oleskeluoikeuden edellytyksiä.

28.      Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että SEU 19 artiklan 3 kohdan b alakohdassa ja SEUT 267 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohdassa määrätään, että unionin tuomioistuimella on toimivalta antaa ennakkoratkaisu unionin oikeuden tulkinnasta ja unionin toimielinten toimien pätevyydestä ilman poikkeuksia,(9) koska näiden toimien on oltava täysin yhteensoveltuvia perussopimusten määräysten ja niistä johtuvien perustuslaillisten periaatteiden sekä perusoikeuskirjan määräysten kanssa.(10)

29.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo tässä asiassa, että unionin lainsäätäjä on direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdalla ja direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohdalla – erityisesti avioeron ja asumuseron tapauksissa – säätänyt puolisonsa harjoittaman perheväkivallan kohteeksi joutuneen kolmannen maan kansalaisen oleskeluoikeuden säilymisen edellytyksistä eri tavalla sen mukaan, onko tämän puoliso unionin kansalainen vai kolmannen maan kansalainen. Kyseinen tuomioistuin katsoo, että näin toimiessaan unionin lainsäätäjä on ottanut käyttöön perheenkokoajana olevan puolison kansalaisuuteen perustuvan erilaisen kohtelun ja rikkonut siten perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklaa. Koska ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa säädetty järjestelmä kolmannen maan kansalaiselle, joka on unionin kansalaisen puoliso, on epäedullisempi kuin direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohdassa säädetty järjestelmä kolmannen maan kansalaiselle, joka on toisen kolmannen maan kansalaisen puoliso, se pyytää unionin tuomioistuinta arvioimaan direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan pätevyyttä perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklan kannalta.

30.      Tässä tilanteessa katson, että Belgian hallituksen väitteet, joiden mukaan unionin tuomioistuin ei olisi toimivaltainen, on hylättävä.

B       Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sovellettavuus

31.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää ennakkoratkaisukysymyksellään unionin tuomioistuinta ottamaan kantaa direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan pätevyyteen.

32.      Ennen kyseisen säännöksen pätevyyden tarkastelua on syytä tarkistaa, voidaanko tämä kysymys ottaa tutkittavaksi. Tässä tarkoituksessa on tutkittava, onko tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohta sovellettavissa tässä tapauksessa.

33.      Komissio esittää epäilynsä siitä, onko direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohta sovellettavissa pääasiassa kyseessä olevan kaltaisessa tilanteessa. Sen epäilyt perustuvat siihen, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole esittänyt tietoja pääasian valittajan avioerosta tai avioliiton mitättömäksi julistamisesta. Tuomiosta NA(11) ilmenee komission mukaan, että tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan soveltaminen edellyttää asianomaisten kolmannen maan kansalaisen ja unionin kansalaisen avioerosta tai avioliiton mitättömäksi julistamisesta annettua tuomiota tai ainakin menettelyn aloittamista tässä tarkoituksessa ennen kuin unionin kansalainen on poistunut vastaanottavasta jäsenvaltiosta.

34.      Pääasian asianosaiset ja muut osapuolet eivät sitä vastoin kiistä tämän säännöksen sovellettavuutta. Sama koskee ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta, joka on ennakkoratkaisukysymyksensä yhteydessä perustanut päättelynsä tämän säännöksen sovellettavuuteen.

35.      Tarkastelen tätä kysymystä hälventääkseni kaikki mahdolliset epäilyt siitä, että tämän säännöksen pätevyyden arvioimisella ei olisi yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen.(12) Ennen ennakkoratkaisukysymyksen tutkimista tarkistan siten, kuuluuko pääasian valittajan tilanteen kaltaisessa tilanteessa oleva henkilö direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan soveltamisalaan.

1.     Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sovellettavuutta koskevan arvioinnin tarpeellisuus

36.      Siltä osin kuin kyse on direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan soveltamisedellytyksistä, unionin tuomioistuin totesi tuomiossaan NA,(13) että ”tämän säännöksen soveltaminen, 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdassa tarkoitettu tilanne mukaan lukien, edellyttää asianomaisten avioeroa”. Tässä yhteydessä unionin tuomioistuin katsoi, että jos kolmannen maan kansalainen on joutunut avioliittonsa aikana sellaisen unionin kansalaisen väkivallan uhriksi, josta hän on eronnut, mainitun unionin kansalaisen pitää oleskella vastaanottavassa jäsenvaltiossa direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti aina avioeromenettelyn vireillepanoajankohtaan saakka, jotta kyseinen kolmannen maan kansalainen voi perustellusti vedota direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaan.(14)

37.      Pääasian kannalta ratkaiseva seikka olisi siten avioeromenettelyn vireillepanoajankohta. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on vastauksena unionin tuomioistuimen sille esittämään kysymykseen ilmoittanut, että avioerohakemus jätettiin 5.7.2018 ja että puolisot tuomittiin 24.7.2018 avioeroon, joka tuli voimaan 2.10.2018.(15)

38.      Koska tässä tapauksessa tuomioon NA(16) perustuvan oikeuskäytännön mukaisesti avioeromenettely tuli vireille sen jälkeen, kun pääasian valittajan aviovaimo oli lähtenyt Belgian alueelta, valittaja ei kuuluisi direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan soveltamisalaan.(17)

39.      Olen kuitenkin sitä mieltä, että pääasian valittaja kuuluu tämän säännöksen soveltamisalaan.

40.      Jäljempänä selitän, miksi olen vakuuttunut siitä, että pääasiassa kyseessä oleva säännös on sovellettavissa tässä tapauksessa, ja miksi tuomioon NA(18) perustuvan oikeuskäytännön ulottuvuutta on tarpeen tarkastella perusteellisesti. Tämän tarkastelun perusteella voidaan myös selvittää tämän säännöksen merkitys ennen sen pätevyyden tutkimista. Kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, yleisen tulkintaperiaatteen mukaan unionin tointa on nimittäin tulkittava niin pitkälle kuin mahdollista tavalla, joka ei aseta sen pätevyyttä kyseenalaiseksi, ja kaiken primaarioikeuden mukaisesti.(19)

41.      Aloitan siten tarkastelemalla direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohtaa koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ulottuvuutta. Tämän tarkastelun perusteella ehdotan seuraavaksi tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa tulkittavan tavalla, joka on johdonmukainen tämän säännöksen sanamuodon, asiayhteyden, päämäärän ja syntyhistorian kanssa ja jonka perusteella voidaan lisäksi säilyttää unionin oikeusjärjestyksen ja sen perheväkivallan uhrien suojelua koskevan politiikan yleinen johdonmukaisuus.

2.     Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a ja c alakohtaa koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ulottuvuus

42.      Vaikka tuomio NA(20) onkin ainoa tuomio, jossa unionin tuomioistuin on tulkinnut direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa, siinä kuitenkin noudatetaan tuomion Singh ym.(21) logiikkaa. Tarkasteluni koskee näin ollen näitä kahta tuomiota.

a)     Tuomio Singh ym.

43.      Tuomion Singh ym.(22) taustalla ollut asia koski kolmea kolmannen maan kansalaista, jotka avioiduttuaan Irlannissa asuvien ja työskentelevien unionin kansalaisten kanssa olivat saaneet tässä jäsenvaltiossa oleskeluoikeuden direktiivin 2004/38 7 artiklan 2 kohdan nojalla puolisoina, jotka tulevat unionin kansalaisen mukana vastaanottavaan jäsenvaltioon tai seuraavat häntä sinne myöhemmin. Näissä kolmessa tapauksessa avioeromenettely oli pantu vireille sen jälkeen, kun aviovaimot olivat poistuneet Irlannista.

44.      Kyseisessä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin halusi ensimmäisellä ennakkoratkaisukysymyksellään tietää, voivatko nämä kolme aviomiestä, jotka ovat kolmannen maan kansalaisia, säilyttää oleskeluoikeuden Irlannissa direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan perusteella. Unionin tuomioistuin muotoili tämän kysymyksen uudelleen seuraavasti: ”Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy ensimmäisellä kysymyksellään, onko direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että kolmannen maan kansalaisen, joka on eronnut unionin kansalaisesta ja jonka avioliitto oli kestänyt ennen avioeromenettelyn vireillepanoa vähintään kolme vuotta, joista vähintään yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa, oleskeluoikeus voi säilyä tässä jäsenvaltiossa tämän säännöksen perusteella, kun avioeroa edelsi puolison, joka on unionin kansalainen, poistuminen tästä jäsenvaltiosta.”(23)

45.      Muistutettuaan, että unionin kansalaisen perheenjäsenet, jotka ovat kolmannen maan kansalaisia, voivat vedota oleskeluoikeuteen vain siinä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, jossa kyseinen unionin kansalainen oleskelee, mutta ei muissa jäsenvaltioissa,(24) unionin tuomioistuin totesi, että jos unionin kansalainen lähtee ennen avioeromenettelyn vireillepanoa jäsenvaltiosta, jossa hänen puolisonsa, joka on kolmannen maan kansalainen, asuu, asettautuakseen johonkin toiseen jäsenvaltioon tai kolmanteen maahan, puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdettu oleskeluoikeus direktiivin 2004/38 7 artiklan 2 kohdan perusteella päättyy unionin kansalaisen poistuessa, eikä se siis voi säilyä tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan perusteella.(25) Unionin tuomioistuin katsoi, että jotta kolmannen maan kansalaisen oleskeluoikeus voisi säilyä tämän viimeksi mainitun säännöksen perusteella, hänen puolisonsa, joka on unionin kansalainen, on oleskeltava vastaanottavassa jäsenvaltiossa direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti aina avioeromenettelyn vireillepanoajankohtaan asti.(26) Tämän päättelyn valossa unionin tuomioistuin katsoi, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että ”kolmannen maan kansalaisen, joka on eronnut unionin kansalaisesta ja jonka avioliitto oli kestänyt ennen avioeromenettelyn vireillepanoa vähintään kolme vuotta, joista vähintään yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa, oleskeluoikeus ei voi säilyä tässä jäsenvaltiossa tämän säännöksen perusteella, kun avioeromenettelyn vireillepanoa edelsi puolison, joka on unionin kansalainen, poistuminen mainitusta jäsenvaltiosta”.(27)

1)     Tuomiossa Singh ym. esitettyjen perustelujen tarkastelu

46.      Ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen annettu vastaus tuomiossa Singh ym. on mielestäni vähintäänkin kyseenalainen,(28) ja tämä johtuu seuraavista kolmesta syystä.

47.      Ensinnäkin direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan tarkastelun perusteella on todettava, että unionin lainsäätäjä ei ole asettanut tämän säännöksen, jonka perusteella puolisot, jotka ovat kolmannen maan kansalaisia, voivat säilyttää oleskeluoikeutensa, soveltamisedellytykseksi sitä, että unionin kansalainen oleskelee vastaanottavassa jäsenvaltiossa avioeromenettelyn vireillepanoajankohtaan saakka. Tässä säännöksessä viitataan ainoastaan edellytykseen, jonka mukaan ”avioliitto tai rekisteröity parisuhde on kestänyt ennen avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai – – rekisteröidyn parisuhteen päättymisen edellyttämän menettelyn vireillepanoa vähintään kolme vuotta, joista yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa”.(29)

48.      Toiseksi on tärkeää tuoda esille, että vaikka tuomion Singh ym. taustalla olleessa asiassa ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys koski direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohtaa, unionin tuomioistuin kuitenkin muotoili tämän kysymyksen uudelleen viittaamalla tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohtaan.(30) Unionin tuomioistuimen antama vastaus ei näin ollen rajoitu kyseisen direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdassa tarkoitettuun tilanteeseen vaan koskee kaikkia sen 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja tilanteita.(31)

49.      Tästä seuraa, että unionin tuomioistuimen vastaus näin uudelleen muotoiltuun kysymykseen perustuu paitsi unionin lainsäätäjän direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan soveltamiseksi säätämiin edellytyksiin myös uuteen edellytykseen. Edellyttäessään, että puoliso, joka on unionin kansalainen, oleskelee vastaanottavassa jäsenvaltiossa avioeromenettelyn vireillepanoajankohtaan saakka, unionin tuomioistuin on toisin sanoen asettanut lisäedellytyksen tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdassa säädettyihin edellytyksiin nähden. Tämä edellytys on siis lisätty oikeuskäytännön kautta tulkittaessa kyseisen direktiivin 13 artiklan 2 kohtaa kokonaisuudessaan.(32)

50.      Kolmanneksi on todettava, että vaikka ymmärrän täysin unionin tuomioistuimen tuomiossa Singh ym.(33) esittämien perustelujen logiikan ja vaikka periaatteen osalta olen samaa mieltä sen arvioinnista, sellaisena kuin se on esitetty kyseisen tuomion 50–57 kohdassa, en yhdy tästä arvioinnista kyseisen tuomion 67 kohdassa tehtyyn johtopäätökseen. Unionin tuomioistuin totesi nimittäin aluksi, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaisissa olosuhteissa ”puolison, joka on unionin kansalainen, poistuminen on jo merkinnyt puolison, joka on kolmannen maan kansalainen ja joka jää vastaanottavaan jäsenvaltioon, oleskeluluvan menetystä”. Tämän jälkeen se täsmensi, että ”myöhempi avioerohakemus ei voi johtaa tämän oikeuden takaisin saamiseen, sillä direktiivin 2004/38 13 artiklassa säädetään ainoastaan olemassa olevan oleskeluoikeuden säilymisestä”.(34)

51.      Tässä vaiheessa mielestäni on paikallaan tuoda esille, että julkisasiamies Kokottin linjaa seuraten unionin tuomioistuin perusti tämän toteamuksen direktiivin 2004/38 12 ja 13 artiklan yhdessä soveltamiseen.(35)

52.      Minulla on kuitenkin epäilyjä, jotka liittyvät paitsi näiden kahden artiklan yhdessä soveltamisen asianmukaisuuteen(36) myös tästä soveltamisesta tehtyyn johtopäätökseen eli yhtäältä siihen, että direktiivin 2004/38 12 artiklan yhteydessä puolison, joka on unionin kansalainen, maasta poistuminen voi merkitä puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdetun oleskeluoikeuden automaattista menetystä, ja toisaalta siihen, että tämän direktiivin 13 artiklan yhteydessä puolison, joka on unionin kansalainen, maasta poistumisen seurauksena voi olla se, että puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, ei saa direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua suojaa ja että tämä säännös menettää merkityksensä ja tehokkaan vaikutuksensa.

i)     Käsite ”unionin kansalaisen poistuminen vastaanottavasta jäsenvaltiosta”: direktiivin 2004/38 12 ja 13 artiklan yhdessä tulkitsemisen epäasianmukaisuus

53.      Kuten tuon esille tämän ratkaisuehdotuksen 51 kohdassa, unionin tuomioistuimen toteamus, jonka mukaan ”puolison, joka on unionin kansalainen, poistuminen on jo merkinnyt puolison, joka on kolmannen maan kansalainen ja joka jää vastaanottavaan jäsenvaltioon, oleskeluluvan menetystä”,(37) perustuu direktiivin 2004/38 12 ja 13 artiklan yhdessä tulkitsemiseen. Mielestäni tällainen tulkinta ei ole asianmukainen, ja näin on seuraavista syistä.

54.      Ensinnäkin on huomattava, että direktiivissä 2004/38 erotetaan selvästi kaksi erilaista tilannetta, joissa unionin lainsäätäjä on säätänyt unionin kansalaisen perheenjäsenten oleskeluoikeuden säilymisestä: tämän direktiivin 12 artiklan kohteena oleva unionin kansalaisen poistuminen vastaanottavasta jäsenvaltiosta (tai kuolema) ja kyseisen direktiivin 13 artiklan kohteena oleva avioero, avioliiton mitättömäksi julistaminen tai rekisteröidyn parisuhteen päättyminen.

55.      Yhtäältä direktiivin 2004/38 12 artiklassa tarkoitettu maasta poistuminen ei liity avioeroon, avioliiton mitättömäksi julistamiseen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymiseen. Kuten komissio korosti vastauksessaan unionin tuomioistuimen istunnossa esittämään kysymykseen, tässä säännöksessä tarkoitettu maasta poistumisen käsite on ymmärrettävä ”pelkkänä maasta poistumisena” eli tosiasiallisena maasta poistumisena, johon ei liity aikomusta palata vastaanottavaan jäsenvaltioon ja jota ei ole perusteltu asumuseroa, avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä koskevalla aikomuksella.

56.      Toisaalta direktiivin 2004/38 13 artiklassa ei viitata lainkaan maasta poistumiseen vaan ainoastaan avioeroon, avioliiton mitättömäksi julistamiseen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymiseen. Jos puoliso, joka on unionin kansalainen, poistuu vastaanottavasta jäsenvaltiosta ja panee vireille avioeromenettelyn kotijäsenvaltiossaan, hänen maasta poistumisensa tapahtuu pakostikin avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä varten.(38) Lisäksi oletettaessa, että tässä samassa tilanteessa unionin kansalainen lähtee puolisoiden alaikäisen lapsen kanssa ilman, että he ovat sopineet siitä, direktiivin 2004/38 12 artiklan 3 kohdan soveltaminen edellyttää välttämättä, että tuomioistuin on määrännyt lapsen lopullisen huollon kolmannen maan kansalaiselle asumuseron, avioeron tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen yhteydessä, jolloin kyseessä on direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdassa säännelty tilanne.

57.      Kun nämä seikat otetaan huomioon, direktiivin 2004/38 12 artiklassa tarkoitetun maasta poistumisen käsitteen ei pidä tulkita vastaavan maasta poistumista avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä varten tämän direktiivin 13 artiklan yhteydessä, ja sitä on siis tulkittava eri tavoin kummankin artiklan yhteydessä, sillä niillä on eri tavoitteet.

58.      Kuten komissio toi esille vastauksessaan unionin tuomioistuimen istunnossa esittämään kysymykseen, kun otetaan huomioon, että direktiivin 2004/38 johdanto-osan 15 perustelukappaleesta ilmenee selvästi, että sen 13 artiklalla on tarkoitus antaa ”perheenjäsenille – – oikeudellinen suoja siltä varalta, että – – avioliitto – – purkautuu”, jos maasta poistumista avioeroa varten pidettäisiin tämän direktiivin 12 artiklassa tarkoitettuna tosiasiallisena maasta poistumisena, johon ei liity aikomusta palata vastaanottavaan jäsenvaltioon, unionin kansalaisen puoliso ei saisi direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua oikeussuojaa, jonka mukaisesti johdettu oleskeluoikeus säilyy, mikä olisi selvästi tämän viimeksi mainitun säännöksen päämäärän vastaista.(39)

ii)  Puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdetun oleskeluoikeuden menettäminen unionin kansalaisen vastaanottavasta jäsenvaltiosta poistumisen seurauksena direktiivin 2004/38 12 artiklassa tarkoitetulla tavalla

59.      Muuttaako puolison, joka on unionin kansalainen, maasta poistuminen yhdessä yössä puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, oikeudellisen aseman siten, että sen välittömänä seurauksena on tämän johdetun oleskeluoikeuden automaattinen menettäminen?

60.      Mielestäni edes direktiivin 2004/38 12 artiklan yhteydessä puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdetun oleskeluoikeuden menettämistä ei voida pitää unionin kansalaisen maasta poistumisen automaattisena seurauksena, ja tämä johtuu seuraavista syistä.

61.      Haluan yleisellä tasolla täsmentää, että koska direktiivin 2004/38 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun ”henkilön, johon tätä direktiiviä sovelletaan”, asema saadaan siten, että kolmannen maan kansalainen avioituu oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen vastaanottavassa jäsenvaltiossa, jossa he oleskelevat yhdessä, käyttäneen unionin kansalaisen kanssa, se voidaan lähtökohtaisesti menettää, jos unionin kansalainen poistuu tämän jäsenvaltion alueelta.

62.      Mielestäni tilanteet, jotka eivät täytä direktiivin 2004/38 12 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuja edellytyksiä – kuten unionin kansalaisen tosiasiallinen poistuminen vastaanottavasta jäsenvaltiosta, johon ei liity aikomusta palata sinne ja jota ei ole perusteltu avioerolla, avioliiton mitättömäksi julistamisella tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisellä, kun taas hänen puolisonsa, joka on kolmannen maan kansalainen, haluaa jäädä vastaanottavaan jäsenvaltioon, jossa he oleskelivat yhdessä, ilman, että hänellä olisi huollettavana olevaa lasta(40) – on kuitenkin erotettava tilanteista, jotka ovat luonteeltaan tilapäisiä, jolloin on katsottava, että unionin kansalainen ja hänen puolisonsa, joka on kolmannen maan kansalainen, ovat edelleen direktiivin 2004/38 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja ”henkilöitä, joihin tätä direktiiviä sovelletaan”. Tilanteessa, jossa unionin kansalaisen on palattava jäsenvaltioon, jonka kansalainen hän on, tai oleskeltava siellä tilapäisesti tai jossa hän perustelluista syistä matkustaa tilapäisesti toiseen jäsenvaltioon ja oleskelee siellä,(41) hänen puolisonsa, joka on kolmannen maan kansalainen ja jää vastaanottavaan jäsenvaltioon esimerkiksi ollakseen menettämättä työpaikkaansa tai jatkaakseen siellä opintojaan tai ammatillista koulutusta, täytyy edelleen olla direktiivin 2004/38 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ”henkilö, johon tätä direktiiviä sovelletaan”,(42) toisen työpaikan hankkimiseen tai opintojen päättämiseen tarvittavan ajan.

63.      Direktiivin 2004/38 16 artiklan 3 kohdasta ilmenee joka tapauksessa, että oleskelun yhtäjaksoisuuteen eivät vaikuta tilapäiset poissaolot, jotka eivät ylitä yhteensä kuutta kuukautta vuodessa, eivätkä pitemmät poissaolot asevelvollisuuden suorittamista varten eikä yksi enintään 12 peräkkäisen kuukauden poissaolo tärkeästä syystä, kuten raskauden ja synnytyksen, vakavan sairauden, opiskelun tai ammatillisen koulutuksen tai työtehtäviä varten toisen jäsenvaltion tai kolmannen maan alueelle tapahtuvan siirron vuoksi.

64.      On toiseksi myös selvää, että unionin kansalaisen toinen, kolmas tai neljäs siirtyminen toiseen jäsenvaltioon kuuluu vapaata liikkuvuutta koskevaan oikeuteen samalla tavoin kuin ensimmäinen siirtyminen asianomaiseen vastaanottavaan jäsenvaltioon, vaikka kyseessä olisi siirtyminen rajoitetuksi ajaksi. Unionin kansalaisten oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen ei ole mahdollista sitoa tapaan, jolla puolisot haluavat avioelämänsä järjestää, vaatimalla heitä asumaan yhdessä tilanteessa, jossa se ei ole perusteltua.(43) Erityisesti kotitalouden taloudellinen tai ammatillinen tilanne voi saada puolison, joka on unionin kansalainen, hyväksymään tilapäisesti työn toisessa jäsenvaltiossa.(44)

65.      Kolmanneksi sen hyväksyminen, että puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, voi menettää automaattisesti johdetun oleskeluoikeuden tilanteissa, joissa unionin kansalainen käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, olisi direktiivin 2004/38 tavoitteiden vastaista ja myös rajoittaisi vapaata liikkuvuutta, johon kaikilla unionin kansalaisilla on oikeus SEUT 21 artiklan nojalla. Tällainen automaattinen menettäminen voisi tehdä vapaata liikkuvuutta koskevan oikeuden käyttämisestä vähemmän houkuttelevaa puolisolle, joka on unionin kansalainen, ja saada tämän esimerkiksi kieltäytymään työtarjouksesta toisessa jäsenvaltiossa.

66.      Myös yksityis- ja perhe-elämän kunnioittaminen, sellaisena kuin se on tunnustettu perusoikeuskirjan 7 artiklassa, puhuu oleskeluoikeuden automaatista menettämistä vastaan. Jos nimittäin katsottaisiin, että kun unionin kansalainen siirtyy toiseen jäsenvaltioon ja oleskelee siellä tilapäisesti asianmukaisesti perustelluista syistä, puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, menettää automaattisesti johdetun oleskeluoikeutensa, puututtaisiin yksityis- ja perhe-elämään sekä asianomaisen unionin kansalaisen vapaaseen liikkuvuuteen.(45) Perusoikeuskirjan 7 artiklan näkökulmasta se voisi johtaa siihen, että edelleen naimisissa olevan kolmannen maan kansalaisen oleskeluoikeuden on säilyttävä.(46)

67.      Tässä tilanteessa puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdetun oleskeluoikeuden menettämistä ei ole pidettävä automaattisena kaikissa tilanteissa, ja se riippuu kyseessä olevan yksittäistapauksen tarkastelusta.

68.      Palattakoon näiden ajatusten jälkeen tarkastelemaan tuomiota Singh ym.

2)     Tuomion Singh ym. ulottuvuuden rajoittaminen

69.      Edellä esitetystä seuraa, että pyrkimättä kyseenalaistamaan unionin tuomioistuimen tuomion Singh ym.(47) 50–57 kohdassa esittämää arviointia ei voida katsoa kyseisen tuomion 67 kohdasta ilmenevällä tavalla, että puolison, joka on unionin kansalainen, poistuminen vastaanottavasta jäsenvaltiosta avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä varten johtaisi puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, oleskeluoikeuden menettämiseen.

70.      Ensinnäkin tuomion Singh ym.(48) taustalla olleessa asiassa oli noudatettu direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdassa avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen kestolle asetettuja edellytyksiä. Mielestäni on selvää, että tällaisessa tilanteessa tätä säännöstä sovelletaan siitä ajankohdasta, jona puolisot päättävät asumuserosta, avioerosta yhteisestä hakemuksesta tai avioeromenettelyn vireillepanosta, siihen ajankohtaan, jona puolisot tuomitaan avioeroon, ja näin on riippumatta unionin kansalaisen muun muassa avioeroa varten maasta poistumisen ajankohdasta. Tässä yhteydessä on huomattava, että joissakin kansallisissa lainsäädännöissä edellytetään puolisoiden tosiasiallista erillään asumista tai harkinta-aikaa ennen kuin puolisot voivat allekirjoittaa avioerosopimuksen tai hakea avioeroa.(49)

71.      Lisäksi on syytä huomata unionin tuomioistuimen jo todenneen, että ”avioliiton [ei] voida katsoa päättyneen ennen kuin siitä on toimivaltaisen viranomaisen päätös”. Se on myös täsmentänyt, että ”näin [ei] ole silloin, kun aviopuolisot ainoastaan asuvat erillään, vaikka heillä olisikin aikomus ottaa myöhemmin avioero”.(50)

72.      Näin ollen olisi mielestäni paradoksaalista katsoa yhtäältä, että direktiivin 2004/38 12 artiklan yhteydessä on niin, että jos puolisoilla on todellinen aviollinen yhteiselämä, puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, menettää automaattisesti johdetun oleskeluoikeutensa unionin kansalaisen poistuessa vastaanottavasta jäsenvaltiosta, kun hän on saanut tämän oleskeluoikeuden juuri avioliiton perusteella, ja toisaalta, että tämän direktiivin 16 artiklan yhteydessä on niin, että jos puolisot ovat viiden vuoden pituisen yhtäjaksoisen ajanjakson aikana päättäneet erota ja asettuvat asumaan toisten kumppanien kanssa, puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, voi saada pysyvän oleskeluoikeuden.(51)

73.      Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan osalta korostan komission todenneen 13 artiklan 2 kohtaa koskevissa huomautuksissaan,(52) että ”oikeusvarmuuden vuoksi avioliiton purkautumisella on tarkoitettava tässä peruuttamattomasti vahvistettua avioeroa; asumusero ei vaikuta puolison oleskeluoikeuteen millään tavoin”.(53)

74.      Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 53–58 kohdasta ilmenee, tässä yhteydessä on aluksi selvitettävä, onko puolison, joka on unionin kansalainen, maasta poistuminen ”pelkkä maasta poistuminen” (direktiivin 2004/38 12 artikla) eli tosiasiallinen maasta poistuminen, johon ei liity aikomusta palata vastaanottavaan jäsenvaltioon ja jota ei ole perusteltu avioerolla, avioliiton mitättömäksi julistamisella tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisellä, vai onko kyseessä sitä vastoin ”poistuminen avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä varten” (tämän direktiivin 13 artikla).

75.      Edellä esitettyjen perustelujen valossa olen vakuuttunut siitä, että – toisin kuin tuomion Singh ym.(54) 67 kohdasta ilmenee – unionin kansalaisen maasta poistuminen avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä varten ei johda puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdetun oleskeluoikeuden menettämiseen, jos tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa asetetut edellytykset täyttyvät. Toimivaltaisten viranomaisten on joka tapauksessa tarpeen tutkia yksittäistapaus ennen johdetun oleskeluoikeuden lopullista menettämistä.(55)

b)     Tuomio NA

1)     Tuomio NA, joka seuraa tuomioon Singh ym. perustuvaa logiikkaa

76.      Tuomion NA(56) taustalla ollut asia koski Pakistanin kansalaista, joka oli avioitunut Saksan kansalaisen kanssa. Puolisot oleskelivat Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jossa aviomiehellä oli sekä palkatun työntekijän että itsenäisen ammatinharjoittajan asema. Aviovaimo, joka oli joutunut useita kertoja perheväkivallan kohteeksi, viimeksi lokakuussa 2006 olleessaan yli viidennellä kuulla raskaana, oli vuonna 2008, hänen aviomiehensä poistuttua Yhdistyneestä kuningaskunnasta vuoden 2006 joulukuussa, pannut vireille avioeromenettelyn tässä jäsenvaltiossa ja saanut heidän kahden lapsensa yksinhuoltajuuden.(57) Nämä lapset olivat Saksan kansalaisia, vaikka he olivat syntyneet Yhdistyneessä kuningaskunnassa, jossa he olivat käyneet koulua, toinen vuodesta 2009 ja toinen vuodesta 2010 lähtien.(58)

77.      Tarkastellessaan aviovaimon oleskeluoikeutta Yhdistyneessä kuningaskunnassa unionin tuomioistuin totesi, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan mukaan avioero ei johda sellaisten unionin kansalaisen perheenjäsenten oleskeluoikeuden menettämiseen, joilla ei ole jäsenvaltion kansalaisuutta, jos erityisen vaikea tilanne, kuten perheväkivallan kohteeksi joutuminen, sitä edellyttää.(59) Unionin tuomioistuin toisti kuitenkin tuomioon Singh ym. viitaten, että kolmannen maan kansalaisen puolison, joka on unionin kansalainen, on oleskeltava vastaanottavassa jäsenvaltiossa direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti aina avioeromenettelyn vireillepanoajankohtaan saakka, jotta kyseinen kolmannen maan kansalainen voisi vedota oleskeluoikeutensa säilymiseen direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan perusteella.(60)Näin ei kuitenkaan tapahtunut kyseisessä asiassa. Unionin tuomioistuin totesi näin ollen, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa on tulkittava siten, että kolmannen maan kansalaisen, joka on eronnut unionin kansalaisesta, jonka väkivallan uhriksi hän on joutunut avioliiton aikana, oleskeluoikeutta vastaanottavassa jäsenvaltiossa ei voida säilyttää tämän säännöksen nojalla silloin, kun avioeromenettely on tullut vireille vasta sen jälkeen, kun puoliso, joka on unionin kansalainen, on poistunut kyseisestä jäsenvaltiosta.(61)

78.      Heti alkuun on tuotava esille, että vaikka tuomion Singh ym.(62) logiikkaa on voitu soveltaa tuomion NA(63) taustalla olleessa asiassa direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan tulkintaan, tämä johtuu siitä, että unionin tuomioistuin muotoili uudelleen ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen tuomiossa Singh ym.(64) Kuten olen todennut,(65) unionin tuomioistuimen yleisellä tasolla tekemä viittaus direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohtaan(66)on mahdollistanut sen, että sen tulkintaa tästä säännöksestä sovelletaan kaikkiin tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitettuihin tilanteisiin, myös lisäedellytykseen, jonka mukaan unionin kansalaisen on oleskeltava vastaanottavassa jäsenvaltiossa avioeromenettelyn vireillepanoajankohtaan saakka.(67)

79.      Nähdäkseni tämä uudelleen muotoileminen ei ollut tarpeen, koska vastaus kysymykseen, sellaisena kuin kansallinen tuomioistuin oli sen esittänyt, olisi ollut riittävän hyödyllinen, jotta kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olleen asian.(68)

80.      Tämän täsmennyksen jälkeen ja kun otetaan huomioon ehdotukseni rajoittaa tuomion Singh ym. ulottuvuutta, esitän seuraavaksi syyt, joiden vuoksi tuomio NA on mielestäni tarpeen saattaa ajan tasalle.(69)

2)     Tuomion NA ajan tasalle saattamisen tarve

i)     Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sanamuoto

81.      Tulkittaessa direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan sanamuodosta ilmenee selvästi, että unionin kansalaisen perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, eivät menetä oleskeluoikeuttaan avioeron jälkeen, jos jokin tässä säännöksessä tarkoitetuista tosiasiallisista tilanteista on tapahtunut menneisyydessä, kuten silloin, jos ”avioliitto – – on kestänyt ennen avioeron – – edellyttämän menettelyn vireillepanoa vähintään kolme vuotta, joista yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa” (a alakohta), tai jos erityisen vaikea tilanne, kuten ”perheväkivallan kohteeksi joutuminen avioliiton aikana, sitä edellyttää (c alakohta).(70)

82.      Tämän säännöksen sanamuoto ja rinnakkaiskonjunktion ”tai” käyttäminen kunkin oleskeluoikeuden säilymisen perusteena olevan tilanteen esittämisen jälkeen (a–d alakohta) osoittavat selvästi, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut säätää vaihtoehtoisista tilanteista,(71) joissa puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, ei menetä oleskeluoikeuttaan avioeron jälkeen.

83.      Tässä yhteydessä on myös tärkeää lisätä, että komissio selittää direktiiviä 2004/38 koskevan ehdotuksen 13 artiklaa koskevissa huomautuksissaan, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a ja c alakohdassa vahvistetuilla edellytyksillä on eri tavoitteet, ensin mainitulla ”välttää yritykset kiertää oleskeluoikeutta koskevat säännökset lumeavioliiton avulla”(72) ja jälkimmäisellä ”kattaa muun muassa perheväkivaltaan liittyvät syyt”.(73)

ii)  Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan päämäärä, asiayhteys ja syntyhistoria

84.      Kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, kun otetaan huomioon direktiivin 2004/38 asiayhteys ja päämäärät, kyseisen direktiivin säännöksiä ei voida tulkita suppeasti, eikä niiltä missään tapauksessa pidä viedä niiden tehokasta vaikutusta.(74)

85.      Direktiivin 2004/38 ja erityisesti sen 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan päämäärän osalta tämän direktiivin johdanto-osan 15 perustelukappaleesta ilmenee, että tällä säännöksellä on tarkoitus antaa ”perheenjäsenille oikeudellinen suoja siltä varalta, että – – avioliitto – – purkautuu”. Tässä perustelukappaleessa viitataan nimenomaisesti ”perhe-elämän suojan ja ihmisarvon kunnioittamiseen” ja todetaan, että olisi ”tietyissä tapauksissa väärinkäytösten estämiseksi toteutettava toimenpiteitä, joilla varmistetaan, että vastaanottavan jäsenvaltion alueella jo oleskelevat perheenjäsenet säilyttävät tällaisissa olosuhteissa oleskeluoikeutensa yksinomaisesti henkilökohtaisena oikeutena”.(75)

86.      Eikö siis olisi paradoksaalista katsoa, että oikeussuoja, jota direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdalla on tarkoitus antaa näille henkilöille ja joka muodostuu heidän oleskeluoikeutensa säilymisestä yksinomaisesti henkilökohtaisena oikeutena, jos väkivaltaa on harjoitettu avioliiton aikana, voisi riippua pelkästään tähän väkivaltaan syyllistyneen unionin kansalaisen päätöksestä poistua vastaanottavan jäsenvaltion alueelta?

87.      Tässä yhteydessä on pantava merkille komission toteavan 13 artiklan 2 kohtaa koskevissa huomautuksissaan,(76) että tämän säännöksen ”tarkoituksena on antaa jonkinlainen oikeusturva henkilöille, joiden oleskeluoikeus perustuu avioliiton kautta syntyneeseen perhesuhteeseen ja joita tämän vuoksi voitaisiin painostaa olemaan hakematta avioeroa”.

88.      Tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan tarkoituksena on välttää se, että henkilöä tällä tavoin painostettaisiin avioeron osalta. Jos sitä kuitenkin sovellettaisiin yhdessä tämän direktiivin 12 artiklan kanssa, se mahdollistaisi sen, että näitä henkilöitä,(77) joiden oleskeluoikeus perustuu avioliiton kautta syntyneeseen perhesuhteeseen, voitaisiin painostaa paitsi avioeron myös maasta poistumisen osalta.(78)

89.      Kuten olen jo todennut,(79) direktiivin 2004/38 12 ja 13 artiklan yhdessä tulkitsemisella ei mielestäni ole asian kannalta merkitystä, koska jos ”maasta poistumista avioeroa varten” pidettäisiin tämän direktiivin 12 artiklassa tarkoitettuna maasta poistumisena, unionin kansalaisen puoliso ei saisi tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua oikeussuojaa, jonka mukaisesti hänen oleskeluoikeutensa säilyy tässä säännöksessä mainituissa tilanteissa, ja se olisi selvästi tämän säännöksen päämäärän vastaista. Tapauksissa, joissa ennen asumuseroa tai avioeroa on ollut perheväkivaltaa, mielestäni on selvää, että tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohta on täysin sovellettavissa ja että näin ollen puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, oleskeluoikeuden täytyy säilyä tämän perheväkivallan tapahtumisen ja avioerotuomion antamisen välisen ajan.

90.      Muistettakoon lisäksi, että direktiivin 2004/38 12 artiklan 3 kohdassa säädetty suoja koskee perheenjäsenten oleskeluoikeuden säilymistä tietyin edellytyksin tilanteessa, jossa unionin kansalainen ”poistuu” maasta yleisesti (tosiasiallinen maasta poistuminen, johon ei liity aikomusta palata), ja että tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdassa säännellään erityisiä tilanteita, joissa unionin kansalainen voi päättää poistua vastaanottavasta jäsenvaltiosta avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen yhteydessä (maasta poistuminen avioeroa varten). Kun otetaan huomioon näiden kahden maasta poistumisen erilaiset luonteet, voidaan väittää, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohta on lex specialis suhteessa tämän direktiivin 12 artiklan 3 kohtaan, koska näissä kahdessa säännöksessä unionin kansalaisen maasta poistumisen luonne on erilainen. On siis selvää, että jos puoliso, joka on unionin kansalainen, poistuu maasta avioeroa varten, direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa on sovellettava erityissäännöksenä. Tämä säännös saa etusijan direktiivin 2004/38 12 artiklan pääsääntöön nähden tilanteissa, joita tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdalla on erityisesti tarkoitus säännellä, eli muun muassa tilanteissa, joissa puoliso, joka on unionin kansalainen, on syyllistynyt perheväkivaltaan ja sittemmin poistuu vastaanottavasta jäsenvaltiosta.

91.      Julkisasiamies Wathelet katsoi siten mielestäni perustellusti, että ”direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetut tilanteet on ymmärrettävä kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso, oleskeluoikeuden säilyttämisen perustana oleviksi tapahtumiksi. – – Jos kyseinen puoliso poistuu vastaanottavasta jäsenvaltiosta ennen jonkin näistä seikoista ilmenemistä, 13 artiklan vaikutuksena ei voi olla oleskeluoikeuden ’säilyttäminen’,^[(80)^] [mutta] tilanteessa, jossa 12 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu poistuminen ei tapahdu avioeron julistamisen stricto sensu jälkeen vaan jonkin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaisen oleskeluoikeuden säilyttämisen perustana olevan tapahtuman jälkeen, unionin kansalaisen myöhemmällä maasta poistumisella ei ole mitään vaikusta”.(81)

3.     Direktiivin 2004/38 sovellettavuutta koskeva välipäätelmä

92.      Edellä esitetyn perusteella katson, että tuomio NA on tarpeen saattaa ajan tasalle paitsi direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sanamuodon, asiayhteyden, päämäärän ja syntyhistorian perusteella myös rikoksen uhrien ja muun muassa perheväkivallan uhrien suojelua koskevan unionin lainsäädännön viimeaikaisten muutosten vuoksi.

93.      Tämän täsmennyksen jälkeen katson näin ollen, että pääasian valittajan tilanteen kaltaisessa tilanteessa oleva henkilö kuuluu direktiivin 2004/38 soveltamisalaan. Ennakkoratkaisukysymyksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten on siis todettava täyttyvän.

4.     Perheväkivallan uhrien suojelua koskevan unionin ja jäsenvaltioiden säännöstön viimeaikaiset muutokset: huomioon otettava oikeudellinen kehitys

94.      Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa tulkittaessa ei pidä aliarvioida perheväkivaltaa koskevan ongelman vakavuuden tunnustamisen oikeudellista, poliittista ja sosiaalista merkitystä. Näkemys, jonka mukaan perheväkivallalla ei pitäisi olla vaikutusta tämän säännöksen soveltamiseen, ei olisi johdonmukainen koko unionin oikeusjärjestyksen kanssa ja olisi erityisen vaikeasti puolustettavissa perheväkivallan uhrien suojelua koskevan unionin politiikan nykytilassa.

95.      Unionin lainsäädäntö on kehittynyt siltä osin kuin kyse on rikoksen uhrien, myös perheväkivallan uhrien, oikeuksien tunnustamisesta ja tuesta ja suojelusta.

96.      Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että direktiivillä 2012/29/EU(82) on osaltaan vahvistettu rikoksen uhrien oikeuksia,(83) ja erityisen haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden(84) osalta siinä viitataan nimenomaisesti läheisväkivallan uhreihin.(85) Kyseisen direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleessa todetaan muun muassa, että läheisväkivalta on vakava ja usein piilossa oleva sosiaalinen ongelma ja että läheisväkivallan uhrit saattavat sen vuoksi tarvita erityisiä suojelutoimenpiteitä.(86) Erityisesti direktiivin 2012/29 1 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä ja toisessa alakohdassa säädetään, että ”tämän direktiivin tarkoituksena on varmistaa, että rikoksen uhrit saavat asianmukaista tietoa, tukea ja suojelua ja että he voivat osallistua rikosoikeudellisiin menettelyihin” ja että ”tässä direktiivissä vahvistettuja oikeuksia sovelletaan uhreihin syrjimättömästi, myös siltä osin kuin kyse on heidän oleskeluoikeudestaan”.

97.      Direktiivin 2012/29 johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa tosin todetaan, että tässä direktiivissä ”ei käsitellä rikosten uhrien oleskelua jäsenvaltioiden alueella koskevia edellytyksiä” ja että ”rikosilmoituksen tekeminen ja rikosoikeudelliseen menettelyyn osallistuminen eivät luo uhrille oleskeluun liittyviä oikeuksia”.(87) Mielestäni tätä direktiiviä ei kuitenkaan pidä täysin sivuuttaa tulkittaessa direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa, kun otetaan erityisesti huomioon unionin oikeusjärjestyksen yleinen johdonmukaisuus ja sen perheväkivallan uhrien suojelua koskeva politiikka.

98.      Haluaisin selventää tätä ajatusta.

99.      Direktiivin 2012/29 johdanto-osan 57 perustelukappaleessa todetaan, että ”– – läheisväkivallan – – uhrilla on suuri alttius toissijaiselle tai toistuvalle uhriksi joutumiselle, pelottelulle tai kostotoimille”.

100. Miten siis direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa voitaisiin tulkita tavalla, joka selvästi tämän direktiivin päämäärän vastaisesti(88) estäisi unionin kansalaisen puolisoa, joka on kolmannen maan kansalainen, saamasta tässä säännöksessä tarkoitettua oikeussuojaa,(89) kun taas direktiivissä 2012/29 edellytetään, että jäsenvaltiot ”arvioivat erityisen huolellisesti tällaisen uhrin vaaraa joutua uudelleen uhriksi taikka pelottelun tai kostotoimien kohteeksi”, ja kun ”selvänä ennakko-oletuksena olisi oltava se, että kyseisen uhrin hyväksi toteutetaan erityisiä suojelutoimenpiteitä”?(90)

101. Perusoikeuskirjan 1 artiklassa, jonka otsikkona on ”Ihmisarvo”, määrätään, että ”ihmisarvo on loukkaamaton. Sitä on kunnioitettava ja suojeltava”. Lisäksi EUT-sopimuksen 8 artiklasta annetussa julistuksessa,(91) joka tosin ei ole oikeudellisesti sitova, ilmaistaan jäsenvaltioiden poliittinen tahto torjua kaikenlaista perheväkivaltaa.

102. Lisäksi jäsenvaltiot tunnustavat sekä kansainvälisellä(92) että kansallisella tasolla yhä useammin perheväkivallan ja perheessä esiintyvän väkivallan sääntelyn merkityksen.

103. Tässä yhteydessä on muistettava, että Istanbulin yleissopimuksen(93) 59 artiklan 1 kohdassa määrätään, että ”osapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet varmistaakseen, että uhreille, joiden kotipaikka-asema riippuu kansallisessa laissa tunnustetun puolison tai kumppanin kotipaikka-asemasta, myönnetään hakemuksesta avioliiton tai suhteen purkauduttua ja uhrien olosuhteiden ollessa erityisen vaikeat itsenäinen oleskelulupa riippumatta avioliiton tai suhteen kestosta. Itsenäisen oleskeluluvan myöntämisen ja voimassaolon edellytyksistä säädetään kansallisella lailla”.(94)

104. Tästä määräyksestä tosin ilmenee, että oleskeluluvan myöntäminen perheväkivallan uhreille ei ole automaattista ja että sille voidaan asettaa edellytyksiä, joiden vahvistaminen kuuluu jäsenvaltioiden lainsäätäjille niiden kansallisen oikeuden mukaisesti(95) tai unionin lainsäätäjälle, mikäli unioni liittyy tähän yleissopimukseen. Siitä ilmenee kuitenkin myös, että kansalliset lainsäätäjät eivät voi asettaa tällaisen oleskeluluvan myöntämiselle avioliiton tai suhteen kestoon perustuvaa edellytystä.

105. Kyseisen yleissopimuksen 59 artiklan 3 kohdassa taas määrätään, että uhreille on myönnettävä uudistettavia oleskelulupia, jos toimivaltainen viranomainen katsoo, että uhrien henkilökohtainen tilanne tai uhrien yhteistyö toimivaltaisten viranomaisten kanssa tutkinnassa tai rikosoikeudenkäynnissä edellyttää välttämättä heidän oleskeluaan maassa. Yleissopimuksen selitysmuistion mukaan tämä määräys kattaa muun muassa tapaukset, joissa uhrin henkilökohtainen tilanne on sellainen, ettei hänen voida kohtuudella edellyttää poistuvan maasta. Tässä muistiossa selitetään, että uhrin henkilökohtaista tilannetta koskevaa kriteeriä on arvioitava eri tekijöiden, kuten uhrin turvallisuuden, terveydentilan, perhetilanteen tai hänen alkuperämaassaan vallitsevan tilanteen, perusteella.(96)

106. Tästä Istanbulin yleissopimuksen 59 artiklan pikaisesta tarkastelusta ilmenee, että tämän yleissopimuksen puitteissa osapuolten oikeuteen vahvistaa itsenäisen oleskeluluvan edellytykset liittyy velvollisuus ottaa huomioon näitä edellytyksiä konkreettisesti sovellettaessa uhrin erityinen tilanne ja myöntää oleskelulupa tämän tilanteen sitä vaatiessa.

107. Vaikka Istanbulin yleissopimus ei tällä hetkellä(97) vaikuta suoraan direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan tulkintaan, sama ei päde oikeudelliseen kehitykseen, jota se merkitsee ja joka kannustaa perheväkivallan uhrien suojelua koskeviin poliittisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Koska tämän yleissopimuksen 59 artiklan 1 kohdan mukaan uhrit voivat saada viranomaisilta tarvittavaa suojaa joutumatta pelkäämään, että tekijä kostoksi peruuttaa tai uhkaa peruuttaa määräysvallassaan olevan henkilön oleskeluoikeuden,(98) mielestäni ei olisi johdonmukaista, liittyypä unioni tähän yleissopimukseen tai ei,(99) jos direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa tulkittaessa jätettäisiin huomiotta riski siitä, että henkilöä voidaan painostaa avioeron tai maasta poistumisen osalta. Lisäksi tämän seurauksena uhrit jäisivät ilman tässä säännöksessä tarkoitettua suojaa, vaikka sen päämääränä on nimenomaan suojata puolisoa, joka on kolmannen maan kansalainen ja muun muassa joutunut ”perheväkivallan kohteeksi avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen aikana”, säilyttämällä tämän oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

108. Johtopäätöksenä on todettava, että ennakkoratkaisukysymys on otettava tutkittavaksi. Tarkastelen näin ollen seuraavaksi pätevyyttä koskevaa kysymystä.

C       Ennakkoratkaisukysymys

109. Esittämällään kysymyksellä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy unionin tuomioistuimelta, onko direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohta pätevä perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklan kannalta.

110. Kuten jo kysymyksen sanamuodosta sinänsä ja ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenevistä siihen liittyvistä selityksistä ilmenee, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii erityisesti, onko tämä säännös pätemätön, koska siinä asetetaan avioeron, avioliiton pätemättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen tapauksessa unionin kansalaisen puolison, joka on kolmannen maan kansalainen ja joka on joutunut perheväkivallan kohteeksi, oleskeluoikeuden säilymisen edellytykseksi muun muassa se, että hänellä on riittävät varat, kun taas direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohdassa ei aseteta oikeuden perheenyhdistämiseen saaneen kolmannen maan kansalaisen oleskeluoikeuden säilymiselle tällaista vaatimusta avioeron tai asumuseron yhteydessä. Tämä merkitsee kyseisen tuomioistuimen mukaan perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklassa vahvistetun yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista.

1.     Syrjintäkiellon periaate ja perusoikeuskirjan 21 artikla

111. Suhtaudun epäilevästi siihen, onko perusoikeuskirjan 21 artiklalla merkitystä tutkittaessa, kuten tässä tapauksessa, onko direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu järjestelmä kolmannen maan kansalaiselle, joka on unionin kansalaisen puoliso, epäedullisempi kuin direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohdassa säädetty järjestelmä kolmannen maan kansalaiselle, joka on toisen kolmannen maan kansalaisen puoliso.

112. Perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdan osalta on huomattava, että tässä tapauksessa kyseessä olevalla tilanteella ja kyseisessä määräyksessä vahvistettujen perusteiden avoimella luettelolla ei ole yhteyttä.(100) On syytä muistaa, kuten komissio tuo perustellusti esille, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan toista alakohtaa sovelletaan kaikkiin kolmansien maiden kansalaisiin, jotka ovat unionin kansalaisen perheenjäseniä, ilman minkäänlaista erottelua perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa vahvistettujen perusteiden nojalla. Siltä osin kuin direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa mahdollisesti käyttöön otettu erilainen kohtelu perustuu kansalaisuuteen, perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, ettei tällä määräyksellä ole käsiteltävän asian kannalta merkitystä.

113. Perusoikeuskirjan 21 artiklan 2 kohta taas vastaa perusoikeuskirjan selitysten(101) mukaan SEUT 18 artiklan ensimmäistä kohtaa, ja sitä on sovellettava EUT-sopimuksen kyseisen määräyksen mukaisesti.(102) Kuten unionin tuomioistuin on jo täsmentänyt, SEUT 18 artiklan ensimmäistä kohtaa ei ole tarkoitus soveltaa tapauksessa, jossa jäsenvaltioiden kansalaisia ja kolmansien maiden kansalaisia mahdollisesti kohdellaan eri tavalla.(103) Näin ollen myöskään perusoikeuskirjan 21 artiklan 2 kohdalla ei ole merkitystä tutkittaessa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen pyytämällä tavalla, onko laillista kohdella kolmannen maan kansalaista, joka on unionin kansalaisen puoliso, direktiivin 2004/38 perusteella eri tavalla kuin kolmannen maan kansalaista, joka on toisen kolmannen maan kansalaisen puoliso ja saanut oikeuden perheenyhdistämiseen direktiivin 2003/86 nojalla.

114. Sitä vastoin on todettava, että perusoikeuskirjan 20 artiklan soveltamisala on erityisen laaja. Tässä artiklassa, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, ei määrätä mistään nimenomaisesta sen soveltamisalan rajoituksesta, joten sitä sovelletaan kaikkiin unionin oikeudessa säänneltyihin tilanteisiin,(104) kuten niihin, jotka kuuluvat direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan. Katson näin ollen, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan pätevyyttä on arvioitava pelkästään perusoikeuskirjan 20 artiklan kannalta.

2.     Yhdenvertaisen kohtelun periaate ja perusoikeuskirjan 20 artikla

115. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettu yhdenvertaisuus lain edessä on unionin oikeuden yleinen periaate, joka edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdella eri tavalla ja että erilaisia tapauksia ei kohdella samalla tavalla, ellei eroa voida objektiivisesti perustella.(105) Tästä samasta oikeuskäytännöstä ilmenee, että sen määrittämistä varten, onko yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukattu, edellytetään tarkasteltavien tilanteiden rinnastettavuutta kaikkien näille tilanteille ominaisten seikkojen perusteella ja etenkin sen toimen, jolla kyseessä oleva erottelu on luotu, tarkoituksen ja päämäärän kannalta, ja tässä yhteydessä on otettava huomioon sen alan periaatteet ja tavoitteet, johon kyseinen toimi kuuluu.(106) Siltä osin kuin tilanteet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa, niiden erilaisella kohtelulla ei loukata perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettua yhdenvertaisuutta lain edessä.(107)

116. Seuraavaksi tarkastelen juuri tilanteiden rinnastettavuutta.

a)     Se, onko kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso, tilanne direktiivin 2004/38 perusteella rinnastettavissa kolmannen maan kansalaisen, joka on toisen kolmannen maan kansalaisen puoliso, tilanteeseen direktiivin 2003/86 perusteella

117. Tässä asiassa on kyse johdetun oleskeluoikeuden säilymisen edellytysten osalta siitä, onko kolmannen maan kansalainen, joka on joutunut perheväkivallan kohteeksi unionin kansalaisen kanssa solmimansa avioliiton aikana ja joka kuuluu direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan soveltamisalaan, rinnastettavassa tilanteessa sellaisen kolmannen maan kansalaisen kanssa, joka on joutunut tällaisen väkivallan kohteeksi kolmannen maan kansalaisen kanssa solmimansa avioliiton aikana ja joka kuuluu direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohdan soveltamisalaan.

118. Pääasian valittaja väittää huomautuksissaan, että kun otetaan huomioon näiden kahden säännöksen tarkoitus ja yhteinen päämäärä, tässä tapauksessa kyseessä olevat tilanteet ovat rinnastettavissa toisiinsa. Belgian hallitus, parlamentti, neuvosto ja komissio puolestaan puolustavat vastakkaista kantaa.

119. Näiden kahden tilanteen rinnastettavuuden arvioimiseksi on tarkasteltava niiden alojen periaatteita ja tavoitteita, joihin direktiivit 2004/38 ja 2003/86 kuuluvat.

1)     Unionin kansalaisuus ja yhteinen maahanmuuttopolitiikka: kaksi erilaista alaa, joilla on eri periaatteet ja tavoitteet

120. Palautan lyhyesti mieleen erot unionin ja jäsenvaltioiden välisessä toimivallan jaossa, sellaisena kuin se seuraa oikeusperustoista, joilla perussopimuksissa säännellään lainsäätämisjärjestyksessä hyväksyttävien sellaisten toimien antamista, joissa määritellään yhtäältä kolmansien maiden kansalaisten asema ja toisaalta unionin kansalaisten asema.

121. Ensinnäkin unioni käyttää vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen alalla(108) SEUT 4 artiklan 2 kohdan j alakohdassa määrättyä jaettua toimivaltaa jäsenvaltioiden kanssa. Tämän toimivallan käyttämiseen liittyvät tavoitteet ja yksityiskohtaiset säännöt täsmennetään EUT-sopimuksen kolmannen osan V osastossa. SEUT 67 artiklan 2 kohdassa määrätään, että unioni varmistaa sen, ettei henkilöitä tarkasteta sisärajoilla, sekä kehittää muun muassa maahanmuuttoasioita sekä ulkorajavalvontaa koskevan yhteisen politiikan, joka perustuu jäsenvaltioiden väliseen yhteisvastuuseen ja joka on oikeudenmukainen kolmansien maiden kansalaisia kohtaan. Lisäksi SEUT 79 artiklan 1 kohdassa määrätään, että yhteisellä maahanmuuttopolitiikalla pyritään varmistamaan muuttovirtojen tehokas hallinta, jäsenvaltioissa laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeudenmukainen kohtelu sekä laittoman maahanmuuton ja ihmiskaupan ehkäiseminen ja tehostettu torjunta. Kaikkia SEUT 79 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja toimenpiteitä hyväksyttäessä sovelletaan siis tavallista lainsäätämisjärjestystä.

122. Unionin toimivalta muuttoliikettä koskevissa asioissa on yhdenmukaistamistoimivaltaa. Unionin toimivallan käytöllä jäsenvaltioiden toimivaltaan nähden oleva syrjäyttämisvaikutus tai sen etusijan vaikutus vaihtelee unionin toimenpiteen täsmällisen laajuuden ja intensiteetin mukaan.(109) Yhteiset säännöt annetaan siten direktiiveillä,(110) jotka jäsenvaltioiden on saatettava osaksi kansallista oikeusjärjestystään, mutta ne voivat antaa lainsäädäntöä kysymyksistä, joita unionin oikeus ei kata, ja niillä on myös mahdollisuus poiketa yhteisistä säännöistä siltä osin kuin tämä sallitaan unionin oikeudessa. Jäsenvaltioilla on siten lähtökohtaisesti edelleen toimivaltaa maahantuloa koskevan lainsäädännön alalla.

123. Näin ei sitä vastoin ole unionin kansalaisuuden ja henkilöiden vapaan liikkuvuuden alalla. Siltä osin kuin kyse on suoraan SEUT 20 artiklan 2 kohdan a alakohtaan ja SEUT 21 artiklan 1 kohtaan perustuvasta unionin kansalaisten oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti kaikkien jäsenvaltioiden alueella, jäsenvaltioiden harkintavalta maahantuloa koskevissa asioissa ei saa vaarantaa unionin kansalaisuutta tai vapaata liikkuvuutta koskevien säännösten soveltamista, vaikka nämä säännökset koskevat paitsi unionin kansalaisten asemaa myös kolmansien maiden kansalaisten, jotka ovat edellisten perheenjäseniä, asemaa. On täysin selvää, ettei päinvastainen kanta olisi sovitettavissa yhteen sisämarkkinoiden perustamisen kanssa, joka ”merkitsee, että edellytykset, jotka koskevat unionin kansalaisen tuloa jäsenvaltioon ja oleskelua jäsenvaltiossa, jonka kansalainen hän ei ole, ovat samat kaikissa jäsenvaltioissa”.(111)

124. On myös tärkeää muistaa, että kolmansien maiden kansalaisille yhteisen maahanmuuttopolitiikan yhteydessä annetuissa direktiiveissä myönnetty oikeudellinen asema sekä unionin kansalaisten ja kolmansien maiden kansalaisten, jotka ovat edellisten perheenjäseniä, asema ovat erilaiset ja perustuvat eri oikeudellisiin logiikkoihin.(112) Kun otetaan huomioon annetun toimivallan periaate, johdetun unionin oikeuden soveltamisala ja sillä annettu suoja eivät ole samat näissä kahdessa asemassa: unionin maahantuloa koskevassa lainsäädännössä kolmannen maan kansalaisella ei ole samoja oikeuksia kuin unionin kansalaisella.(113) Tämä erottelu vaikuttaa myös näihin kahteen oikeussubjektien luokkaan kuuluvien henkilöiden perheenjäsenten oikeudelliseen asemaan, muun muassa direktiiveillä 2003/86 ja 2004/38 käyttöön otettujen järjestelmien yhteydessä.

125. Oikeuskirjallisuudessa katsotaan vastaavasti, että perussopimuksissa tehty ero unionin kansalaisten ja kolmansien maiden kansalaisten välillä on enemmän kuin semanttinen, sillä se kuvastaa ”Euroopan rakentamisen ytimessä olevaa perustuvanlaatuista perustuslaillista jakolinjaa” siltä osin kuin sillä osoitetaan, että yhteisessä maahanmuuttopolitiikassa on perustavanlaatuinen ero unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä vapaata liikkuvuutta koskevien oikeuksien ja perussopimuksissa kolmansien maiden kansalaisille vahvistettujen vastaavien takeiden puuttumisen välillä.(114)

126. Näistä kyseisten alojen periaatteiden ja tavoitteiden eroista seuraa, että kyseessä olevat tilanteet eivät lähtökohtaisesti ole rinnastettavissa toisiinsa. Täydentääkseni näiden tilanteiden rinnastettavuutta koskevaa tarkastelua arvioin kuitenkin seuraavaksi direktiivien 2003/86 ja 2004/38 tarkoituksia ja päämääriä.

2)     Direktiivit 2003/86 ja 2004/38: kaksi erilaista järjestelmää, jotka perustuvat eri päämääriin

i)     Direktiivillä 2003/86 käyttöön otettu järjestelmä

127. Direktiivi 2003/86 liittyy SEUT 79 artiklalla unionille annettuun tehtävään.(115) Tarkemmin ottaen tämä direktiivi on annettu EY:n perustamissopimuksen 63 artiklan 3 kohdan a alakohdan perusteella, josta on tullut Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä SEUT 79 artiklan 2 kohdan a alakohta, joka koskee yhteistä maahanmuuttopolitiikkaa. Direktiivin 2003/86 tavoitteena on sen 1 artiklan mukaisesti vahvistaa edellytykset, joiden täyttyessä jäsenvaltioissa laillisesti oleskelevilla kolmansien maiden kansalaisilla on oikeus perheenyhdistämiseen.(116) Lisäksi tämän direktiivin johdanto-osan neljännestä perustelukappaleesta ilmenee, että direktiivin yleisenä tavoitteena on helpottaa kolmansien maiden kansalaisten kotoutumista jäsenvaltioissa mahdollistamalla perhe-elämä perheenyhdistämisen ansiosta.(117)

128. Tässä yhteydessä on aluksi todettava, että oikeudelle direktiivin 2003/86 mukaiseen perheenyhdistämiseen on asetettu tiukkoja edellytyksiä, jotka koskevat sekä perheenkokoajaa että tämän puolisoa. Tällä direktiivillä käyttöön otetussa järjestelmässä sitä sovelletaan sen 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti, kun perheenkokoajalla on jäsenvaltion vähintään yhdeksi vuodeksi myöntämä oleskelulupa ja perustellut mahdollisuudet saada pysyvä oleskeluoikeus. Tässä tapauksessa direktiivin 2003/86 4 artiklan 1 kohdan a alakohdassa säädetään, että jollei tämän direktiivin IV luvussa sekä 16 artiklassa säädetyistä edellytyksistä muuta johdu, jäsenvaltioiden on sallittava kyseisen direktiivin nojalla perheenkokoajan aviopuolison maahantulo ja maassaoleskelu.

129. Perheenkokoajalta vaadituista edellytyksistä on todettava, että jäsenvaltio voi vaatia perheenyhdistämistä koskevan hakemuksen jättämisen yhteydessä hakemuksen tehneeltä puolisolta todisteita siitä, että perheenkokoajalla on asunto, sairausvakuutus ja vakaat ja säännölliset tulot ja varat, jotka riittävät perheenkokoajan ja hänen perheenjäsentensä ylläpitoon ilman, että heidän on turvauduttava asianomaisen jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmään.(118) Asianomaisen jäsenvaltion toimivaltainen viranomainen voi muun muassa peruuttaa perheenyhdistämiselle annetun hyväksynnän, jos perheenkokoajalla ei enää ole direktiivin 2003/86 7 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettuja vakaita, säännöllisiä ja riittäviä tuloja ja varoja.(119) Lisäksi jäsenvaltio voi vaatia, että perheenkokoaja on asunut laillisesti sen alueella tietyn ajan, jonka pituus voi olla enintään kaksi vuotta, ennen kuin hän voi hakea perheensä yhdistämistä(120) ja että hänellä on riittävästi tuloja ja varoja hänen perheenjäsentensä ylläpitoon koko sen ajan, jolloin perhe oleskelee asianomaisen jäsenvaltion alueella, eli siihen saakka, kunnes perheenjäsenet saavat perheenkokoajasta riippumattomat oleskeluluvat.(121)

130. Siltä osin kuin kyse on vaadituista edellytyksistä perheenjäsenille, joiden osalta perheenyhdistämistä haetaan, jäsenvaltio voi direktiivin 2003/86 7 artiklan 2 kohdan nojalla vaatia kolmansien maiden kansalaisia noudattamaan kotouttamistoimenpiteitä(122) kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

131. Erityisesti 2003/86 15 artiklan osalta on huomattava tämän direktiivin johdanto-osan 15 perustelukappaleesta ilmenevän, että tällä artiklalla pyritään edistämään kolmansien maiden kansalaisten, jotka ovat toisen kolmannen maan kansalaisen puolisoita, kotoutumista avioliiton lakatessa. Tässä yhteydessä kyseisen direktiivin 15 artiklan 3 kohdassa säädetään, että perheenyhdistämistä varten maahan tulleet henkilöt voivat muun muassa avioeron tai asumuseron yhteydessä saada hakemuksesta, jos sitä edellytetään, erillisen oleskeluluvan. Tässä säännöksessä säädetään myös, että jäsenvaltiot antavat säännökset sen varmistamiseksi, että erityisen vaikeissa olosuhteissa myönnetään erillinen oleskelulupa. Tältä osin on syytä täsmentää, että saman direktiivin 15 artiklan 4 kohdan mukaan erillisen oleskeluluvan myöntämistä ja sen kestoa koskevat edellytykset vahvistetaan kansallisessa lainsäädännössä. Unionin tuomioistuin on jo todennut, että sisällyttämällä direktiivin 2003/86 15 artiklan 4 kohtaan viittauksen kansalliseen oikeuteen unionin lainsäätäjä on osoittanut jättäneensä kunkin jäsenvaltion harkintavaltaan sen määrittämisen, millä edellytyksillä erillinen oleskelulupa on myönnettävä kolmannen maan kansalaiselle.(123) Mielestäni tämä harkintavalta koskee erillisen oleskeluoikeuden myöntämistä tämän direktiivin 15 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa.

132. Lisäksi on pantava merkille, että direktiivin 2003/86 16 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan jäsenvaltiot voivat hylätä perheenyhdistämistä varten tehdyn maahantuloa ja maassaoleskelua koskevan hakemuksen tai tarvittaessa peruuttaa perheenjäsenen oleskeluluvan tai olla jatkamatta sen voimassaoloa, ”jos perheenkokoaja ja perheenjäsen tai perheenjäsenet eivät elä tai eivät enää elä todellisessa avioliitossa tai perhesuhteessa”.(124)

133. Oleskeluluvan peruuttaminen tai voimassaolon jatkamatta jättäminen ei kuitenkaan voi olla automaattista. Kuten unionin tuomioistuin on todennut, mainitussa säännöksessä käytetyistä sanoista ”voivat – – peruuttaa” käy näet ilmi, että jäsenvaltioilla on tältä osin harkintavaltaa. Lisäksi kyseisen jäsenvaltion on direktiivin 2003/86 17 artiklan nojalla ensin tutkittava kyseisen perheenjäsenen yksilöllinen tilanne arvioimalla tasapainoisesti ja järkevästi kaikkia käsillä olevia etuja.(125) Lisäksi oleskelulupien peruuttamista koskevat toimenpiteet on hyväksyttävä perusoikeuksia ja erityisesti perusoikeuskirjan 7 artiklassa tunnustettua yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamista koskevaa oikeutta noudattaen.(126)

134. Jäsenvaltioiden on siten noudatettava suhteellisuusperiaatetta ja unionin lainsäätäjän asettamia tavoitteita.(127) Kuten komissio perustellusti korostaa, tämä merkitsee sitä, että silloinkin kun kansalliset viranomaiset asettavat – direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa – aineellisia edellytyksiä erillisen oleskeluluvan myöntämiselle, niiden on lievennettävä näitä edellytyksiä tai jopa jätettävä soveltamatta niitä, jos konkreettisessa yksittäistapauksessa suhteellisuusperiaatteen noudattaminen tai vaatimus olla vaarantamatta direktiivin 15 artiklan tavoitteita sitä edellyttävät.(128)

135. Edellä esitetystä ilmenee, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ole ollut taata kolmansien maiden kansalaisille johdettua oleskeluoikeutta vaan taata mahdollisuus hakea oleskelulupaa, jonka myöntämiseen ja voimassaoloon sovelletaan sääntöjä, joilla on tarkoitus vahvistaa yhteiset menettelyt perheenyhdistämistä koskevan oikeuden käyttämiselle. Näin toimiessaan unionin lainsäätäjä on varmistanut maahantuloa koskevien kansallisten lainsäädäntöjen lähentämisen SEUT 79 artiklassa annetun toimivallan perusteella.

ii)  Direktiivillä 2004/38 käyttöön otettu järjestelmä

136. Direktiivi 2004/38 on annettu EY:n perustamissopimuksen 12, 18, 40, 44 ja 52 artiklan (joista on tullut SEUT 18, 21, 46, 50 ja 59 artikla) perusteella, ja sen tavoitteena on helpottaa unionin kansalaisille SEUT 21 artiklan 1 kohdassa suoraan myönnetyn henkilökohtaisen perusoikeuden, joka on liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, käyttämistä ja tehostaa kyseistä oikeutta. Direktiivin johdanto-osan viidennessä perustelukappaleessa korostetaan, että jotta kyseistä oikeutta voidaan käyttää ihmisarvon osalta objektiivisten edellytysten mukaisesti, se olisi myönnettävä myös unionin kansalaisten perheenjäsenille näiden kansalaisuudesta riippumatta.(129) Erityisesti puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdettu oleskeluoikeus voi seurata jo pelkästä avioliitosta oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen käyttäneen unionin kansalaisen kanssa.(130)

137. Tässä yhteydessä direktiivillä 2004/38 säädetty järjestelmä koskee unionin kansalaisen ja tämän perheenjäsenten vapaata liikkuvuutta koskevan oikeuden käyttämistä aina heidän saapumisestaan vastaanottavaan jäsenvaltioon siihen saakka, kun he mahdollisesti poistuvat sieltä. Tässä direktiivissä säännellään siis asteittain oleskeluoikeutta vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja päädytään lopulta pysyvään oleskeluoikeuteen.(131) Direktiivin 2004/38 6 artiklassa tarkoitetulle enintään kolmen kuukauden oleskeluoikeudelle ei ole asetettu minkäänlaista edellytystä tai muuta muotovaatimusta kuin se, että henkilöllä on oltava voimassa oleva henkilökortti tai passi.(132) Yli kolmen kuukauden oleskeluoikeudelle on asetettu tämän direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset.(133) Kyseisen direktiivin 16 artiklassa säädetään vielä pysyvästä oleskeluoikeudesta(134) unionin kansalaisille ja heidän perheenjäsenilleen, jotka ovat oleskelleet laillisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella yhtäjaksoisesti viisi vuotta.(135)

138. Tältä osin on todettava, että SEUT 21 artiklan 1 kohdassa ja direktiivin 2004/38 säännöksissä ei anneta mitään itsenäistä oikeutta kolmansien maiden kansalaisille. Unionin kansalaisuutta koskevilla unionin oikeuden määräyksillä ja säännöksillä näille kolmansien maiden kansalaisille mahdollisesti myönnetyt oikeudet ovat unionin kansalaisen liikkumisvapautensa käyttämisestä johdettuja oikeuksia.(136) Unionin lainsäätäjä on kuitenkin säätänyt tämän direktiivin 12 ja 13 artiklassa unionin kansalaisen perheenjäsenten oleskeluoikeuden säilymisestä kahdessa erilaisessa tilanteessa(137) eli tilanteessa, jossa unionin kansalainen kuolee tai poistuu vastaanottavasta jäsenvaltiosta sekä avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä koskevassa tilanteessa.(138) Vaikka nämä tilanteet eivät vaikuta unionin kansalaisen perheenjäsenten, jotka ovat jonkin jäsenvaltion kansalaisia, oleskeluoikeuteen,(139) sama ei päde unionin kansalaisen perheenjäseniin, jotka ovat kolmannen maan kansalaisia, sillä näiden on täytettävä tietyt erityiset edellytykset säilyttääkseen johdetun oleskeluoikeutensa.

139. Kuten direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdasta ilmenee, muun muassa avioeron tapauksessa kolmannen maan kansalaiseen, joka on unionin kansalaisen puoliso, sovelletaan erityisiä edellytyksiä. Kuten olen jo täsmentänyt, oleskeluoikeutensa säilyttääkseen hänen on oltava jossakin tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetuista vaihtoehtoisista tilanteista.(140) Mikäli hän ei ole vielä saanut pysyvää oleskeluoikeutta, unionin lainsäätäjä on tämän säännöksen toisessa alakohdassa säätänyt hänen oleskeluoikeutensa säilymisestä, yksinomaan henkilökohtaisten perusteiden nojalla, ainoastaan, jos hän täyttää siinä säädetyt edellytykset, jotka koskevat muun muassa riittäviä varoja. Nämä edellytykset vastaavat edellytyksiä, jotka direktiivin 2004/38 13 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan mukaisesti unionin kansalaisen puolison, joka on jonkin jäsenvaltion kansalainen, on täytettävä ennen pysyvän oleskeluoikeutensa saamista.(141)

140. Kuten komissio korostaa perustellusti huomautuksissaan, siltä osin kuin kyse on direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa säädetyistä edellytyksistä, on kuitenkin mahdollista, että erityistapauksissa – muun muassa silloin, jos unionin kansalaisen kohdistettua perheväkivaltaa puolisoonsa, joka on kolmannen maan kansalainen, näiden edellytysten soveltamisella ei voitaisi saavuttaa tässä säännöksessä tarkoitettuja tavoitteita tai se olisi suhteellisuusperiaatteen vastaista – kansallisten viranomaisten on lievennettävä tai mahdollisesti oltava soveltamatta kyseisen säännöksen edellytyksiä. Tietty joustavuus on siis sallittua tilanteissa, joissa perheväkivallan kohteeksi joutuneen puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, on hankittava työpaikan saamiseksi tarvittava pätevyys.

141. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että jäsenvaltiot voivat direktiivin 2004/38 37 artiklan nojalla soveltaa lakeja, asetuksia tai hallinnollisia määräyksiä, jotka ovat tämän direktiivin piiriin kuuluvien henkilöiden kannalta edullisempia. Kuten myös komissio on täsmentänyt, kansallista säännöstä tai hallinnollista käytäntöä, jonka perusteella voidaan konkreettisessa erityistapauksessa olosuhteiden niin vaatiessa lieventää direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa säädettyjä edellytyksiä tai olla soveltamatta niitä, muun muassa riittäviä varoja koskevaa edellytystä, ei voida pitää tämän direktiivin tarkoituksen vastaisena. On myös huomattava johdanto-osan 15 perustelukappaleessa täsmennettävän, että tällä säännöksellä on tarkoitus antaa oikeussuojaa perheväkivallan kohteeksi joutuneelle kolmannen maan kansalaiselle, joka on unionin kansalaisen aviopuoliso, muun muassa avioeron varalta.

142. Näistä perusteluista seuraa, että kun otetaan huomioon, että suoraan perussopimuksissa vahvistettu unionin kansalaisten oikeus liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella on luonteeltaan perustuslaillinen oikeus, jolle on annettu vahvistetut takeet ja josta voi tulla pysyvä direktiivillä 2004/38 käyttöön otetussa järjestelmässä, avioeron tapauksessa on paitsi johdonmukaista myös oikeutettua, että unionin kansalaisen puolisolle, joka on kolmannen maan kansalainen, asetetaan johdetun oleskeluoikeuden säilymisen edellytykseksi tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan mukaisesti vähintään vastaavat edellytykset kuin unionin kansalaisen puolisolle, joka on jonkin jäsenvaltion kansalainen.

143. Kun otetaan huomioon todetut erot yhtäältä direktiiveillä 2003/86 ja 2004/38 käyttöön otettujen järjestelmien välillä, sillä näillä direktiiveillä on eri oikeusperustat ja eri päämäärät, jotka oikeuttavat kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso, ja kolmannen maan kansalaisen, joka on toisen kolmannen maan kansalaisen puoliso, erilaisen oikeudellisen aseman, ja toisaalta direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ja direktiivin 2003/86 15 artiklan 3 kohdan tavoitteiden välillä, on katsottava, että kyseessä olevat tilanteet eivät ole rinnastettavissa toisiinsa.

b)     Välipäätelmä

144. Tässä tapauksessa kyseessä olevien tilanteiden rinnastettavuuden arvioinnista ilmenee, että ne ovat selvästi erilaiset. Kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso, oikeudellinen asema on johdettu perussopimuksissa perustuslaillisella tasolla taatusta oikeudesta ja sille on asetettu direktiivissä 2004/38 säädetyt edellytykset, joita jäsenvaltioiden on noudatettava. Sitä vastoin kolmannen maan kansalaisen, joka on toisen kolmannen maan kansalaisen puoliso, asema perustuu yhdenmukaistamistoimivaltaan, mikä merkitsee sitä, että jäsenvaltioilla on harkintavaltaa direktiivissä 2003/86 asetettujen edellytysten osalta. Näillä kahdella direktiivillä käyttöön otettuihin järjestelmiin perustuvat oikeudet ovat näin ollen erilaiset.

145. Näillä perusteilla voidaan katsoa, että kyseessä olevat kaksi tilannetta eivät ole rinnastettavissa toisiinsa. Näin ollen puolisonsa harjoittaman perheväkivallan kohteeksi joutuneiden kolmansien maiden kansalaisten erilainen kohtelu sen mukaan, ovatko he saaneet oikeuden perheenyhdistämiseen unionin kansalaisen vai kolmannen maan kansalaisen kanssa, ei loukkaa kummassakaan tilanteessa olevien kolmansien maiden kansalaisten oikeutta perusoikeuskirjan 20 artiklassa vahvistettuun yhdenvertaisuuteen lain edessä.

V       Ratkaisuehdotus

146. Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Conseil du contentieux des étrangers’n esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:

Ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelussa ei ole ilmennyt seikkoja, jotka voisivat vaikuttaa Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY (EUVL 2004, L 158, s. 77 sekä oikaisut EUVL 2004, L 229, s. 35 ja EUVL 2005, L 197, s. 34) 13 artiklan 2 kohdan pätevyyteen Euroopan unionin perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklan kannalta.

1      Alkuperäinen kieli: ranska.

2      Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2004, L 158, s. 77 sekä oikaisut EUVL 2004, L 229, s. 35 ja EUVL 2005, L 197, s. 34).

3      EUVL 2016, C 202, s. 389.

4      Oikeudesta perheenyhdistämiseen 22.9.2003 annettu neuvoston direktiivi 2003/86/EY (EUVL 2003, L 251, s. 12).

5      Tuomio 16.7.2015 (C-218/14, EU:C:2015:476).

6      Tuomio 30.6.2016 (C-115/15, EU:C:2016:487).

7      Moniteur belge 31.12.1980, s. 14584.

8      Nähtävästi 15.12.1980 annetun lain 42 quater §:n 1 momentin 3 kohdalla on saatettu direktiivin 2004/38 28 artikla osaksi kansallista oikeusjärjestystä.

9      Tuomio 13.12.1989, Grimaldi (C-322/88, EU:C:1989:646, 8 kohta); tuomio 13.6.2017, Florescu ym. (C-258/14, EU:C:2017:448, 30 kohta) ja tuomio 27.2.2018, Western Sahara Campaign UK (C-266/16, EU:C:2018:118, 44 kohta).

10      Tuomio 14.5.2019, M ym. (Pakolaisaseman peruuttaminen) (C-391/16, C-77/17 ja C-78/17, EU:C:2019:403, 71 kohta).

11      Tuomio 30.6.2016 (C-115/15, EU:C:2016:487).

12      Tuomio 22.12.2010, Gowan Comércio Internacional e Serviços (C-77/09, EU:C:2010:803, 25 kohta). Ks. myös tuomio 28.3.2017, Rosneft (C-72/15, EU:C:2017:236, 50 kohta).

13      Tuomio 30.6.2016 (C-115/15, EU:C:2016:487, 48 kohta).

14      Tuomio 30.6.2016, NA (C-115/15, EU:C:2016:487, 50 kohta).

15      Tribunal de première instance de Tournain (Tournain alioikeus, Belgia) antamalla tuomiolla.

16      Tuomio 30.6.2016 (C-115/15, EU:C:2016:487).

17      Siinä tapauksessa pääasian valittaja ei voisi säilyttää johdettua oleskeluoikeutta tämän säännöksen nojalla, ja näin on riippumatta siitä, voiko hän osoittaa täyttäneensä ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista tämän direktiivin 13 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitetun riittäviä varoja koskevan edellytyksen, joka on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän pätevyyttä koskevan ennakkoratkaisukysymyksen kannalta keskeinen.

18      Tuomio 30.6.2016 (C-115/15, EU:C:2016:487).

19      Ks. mm. tuomio 16.9.2010, Chatzi (C-149/10, EU:C:2010:534, 43 kohta) ja tuomio 31.1.2013, McDonagh (C-12/11, EU:C:2013:43, 44 kohta).

20      Tuomio 30.6.2016 (C-115/15, EU:C:2016:487).

21      Tuomio 16.7.2015 (C-218/14, EU:C:2015:476).

22      Tuomio 16.7.2015 (C-218/14, EU:C:2015:476).

23      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 48 kohta). Kursivointi tässä.

24      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 55 kohta). Unionin tuomioistuin viittaa tässä 8.11.2012 annettuun tuomioon Iida (C-40/11, EU:C:2012:691). On huomattava, että kyseisen tuomion taustalla olleen asian tosiseikat poikkeavat tuomion Singh ym. taustalla olleen asian tosiseikoista siltä osin, että Iida ei oleskellut aviovaimonsa vastaanottavassa jäsenvaltiossa vaan tämän lähtöjäsenvaltiossa, eikä hän siten voinut saada oleskeluoikeutta direktiivin 2004/38 perusteella.

25      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 62 kohta).

26      Ks. vastaavasti tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 66 kohta).

27      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 70 kohta ja tuomiolauselma). Unionin tuomioistuin totesi tämän tuomion 68 kohdassa, että tällaisessa tapauksessa kansallisella oikeudella voidaan kuitenkin antaa kolmannen maan kansalaisille laajempi suoja siten, että he voivat jatkaa oleskelua vastaanottavan jäsenvaltion alueella.

28      Ks. tämän tuomion kriittisestä tarkastelusta Strumia, F., ”Divorce immediately, or leave. Rights of third country nationals and family protection in the context of EU citizens’ free movement: Kuldip Singh and Others”, Common Market Law Review, 2016, osa 53(5), s. 1373–1393.

29      Kursivointi tässä. Huomattakoon, että tässä säännöksessä ei täsmennetä, minkä vuoden aikana niistä kolmesta vuodesta, jotka avioliiton on täytynyt kestää ennen tällaisen menettelyn vireillepanoa, kolmannen maan kansalaisen on pitänyt oleskella vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

30      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 48 kohta). Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 44 kohta.

31      Tämä seikka on tärkeä, jotta voidaan ymmärtää 30.6.2016 annetun tuomion NA (C-115/15, EU:C:2016:487) ulottuvuus ja syyt, joiden vuoksi katson, että tähän tuomioon perustuva oikeuskäytäntö on tarpeen saattaa ajan tasalle.

32      Toisin sanoen a, b, c ja d alakohta mukaan lukien.

33      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476).

34      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 67kohta). Kursivointi tässä.

35      Ks. julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:306, 25 ja 26 kohta): ”Direktiivin 2004/38 13 artiklan sanamuoto ei – – edellytä, että unionin kansalaisen ja hänen aviopuolisonsa on oleskeltava vastaanottavassa jäsenvaltiossa avioeromenettelyn loppuun asti, eikä sitä, että avioeromenettely olisi hoidettava tai saatettava loppuun kyseisessä valtiossa.” Julkisasiamies Kokott täsmensi kuitenkin, että ”jos direktiivin 2004/38 12 ja 13 artiklaa ei tarkastella erikseen vaan yhdessä, direktiivin 13 artiklan sanamuotoa suppeasti tulkittaessa sen nojalla ei voida perustella eronneen kolmannen maan kansalaisen oleskeluluvan säilymistä”. Kursivointi tässä. Ks. tältä osin Briddick, C., ”Combatting or Enabling Domestic Violence? Evaluating the Residence Rights of Migrant Victims of Domestic Violence in Europe”, International and Comparative Law Quarterly, osa 69(4), 2020, s. 1013–1034, erityisesti s. 1021, ja samalta tekijältä ”Secretary of State for the Home Department v NA”, Journal of Immigration Asylum and Nationality Law, 2016, osa 30(4), s. 368–374.

36      Käsittelen tätä kysymystä yksityiskohtaisemmin arvioidessani 30.6.2016 annettua tuomiota NA (C-115/15, EU:C:2016:487). Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 53–58 kohta.

37      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 67 kohta).

38      Ymmärrän ”maasta poistumisen avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä varten” siten, että heti lähdettyään vastaanottavasta jäsenvaltiosta puoliso, joka on unionin kansalainen, panee vireille avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen edellyttämän menettelyn kotijäsenvaltiossaan tai jossakin muussa jäsenvaltiossa (jollei avioeroon, avioliiton mitättömäksi julistamiseen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymiseen sovellettavassa laissa edellytetä tiettyä yhteiselämän päättymistä koskevaa ajanjaksoa tai harkinta-aikaa ennen avioerotuomion antamista). Se voidaan ymmärtää myös sellaisten tosiseikkojen ilmenemiseen liittyvänä maasta poistumisena, jotka ovat perusteena avioerolle, avioliiton mitättömäksi julistamiselle tai rekisteröidyn parisuhteen päättymiselle, kuten ”perheväkivallan kohteeksi joutuminen avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen aikana”. Näihin seikkoihin liittyvää maasta poistumista on siten pidettävä maasta poistumisena avioeroa, avioliiton mitättömäksi julistamista tai rekisteröidyn parisuhteen päättymistä varten.

39      Ks. tältä osin em. Strumia, F., s. 1381. Ks. myös tämän ratkaisuehdotuksen 87 kohta.

40      Tämä oli myös Chenchooliahubin tilanne 10.9.2019 annetun tuomion Chenchooliah (C-94/18, EU:C:2019:693, 43 kohta) taustalla olleessa asiassa. Kuten ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämistä tosiseikoista ilmenee, kyseinen ”unionin kansalainen on palannut jäsenvaltioon, jonka kansalainen hän on, tässä tapauksessa suorittaakseen siellä vankeusrangaistuksen”.

41      Esimerkiksi saadakseen asianmukaisesti todistettua lääketieteellistä hoitoa tai huolehtiakseen tilapäisesti vakavasti sairastuneesta perheenjäsenestään.

42      Ks. oleskelukortin säilyttämisestä tilapäisten poissaolojen tapauksessa direktiivin 2004/38 11 artiklan 2 kohta.

43      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 62 ja 63 kohta sekä alaviite 41.

44      Julkisasiamies Kokott, joka tarkastelee eri jäsenvaltioissa elävien ja työskentelevien aviopuolisoiden tilannetta ratkaisuehdotuksessaan Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:306, 48 kohta), toteaa, että ”direktiivin 2004/38 järjestelmään jää kuitenkin epäjohdonmukaisuus. Jos unionin kansalaisen aviopuoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, ei seuraa jäsenvaltiosta poistunutta unionin kansalaista esimerkiksi ammattiin liittyvistä syistä eikä myöskään toimi heidän yhteisen lapsensa huoltajana, hän voi avioliiton säilymisestä huolimatta menettää oleskeluoikeutensa siihenastisessa vastaanottavassa jäsenvaltiossa, kun taas eronneen kolmannen maan kansalaisen oleskeluoikeus voi säilyä vastaanottavassa jäsenvaltiossa direktiivin 2004/38 13 artiklan nojalla, jos hän eroaa oikea-aikaisesti”. Kursivointi tässä.

45      Kuten julkisasiamies Bot kirjoittaa ratkaisuehdotuksessaan Ogieriakhi (C-244/13, EU:C:2014:323, 42 kohta): ”Jos kyseisten henkilöiden edellytettäisiin asuvan pysyvästi yhdessä, puututtaisiin mielestäni heidän yksityis- ja perhe-elämäänsä, mikä on kielletty – – perusoikeuskirjan 7 artiklassa. Valtion viranomaiset eivät voi pakottaa muiden jäsenvaltioiden kansalaisia ja heidän perheenjäseniään hyväksymään tiettyä parisuhdekäsitystä ja elämäntapaa etenkään, kun sitä ei vaadita myöskään jäsenvaltioiden kansalaisilta” (kursivointi tässä). Vaikka julkisasiamies Botin perustelut koskevat vaatimusta asua yhdessä samassa asunnossa työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella 15.10.1968 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1612/68 (EYVL 68, L 257, s. 2) 10 artiklaa tulkittaessa, nähdäkseni yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamista koskevan perusoikeuden kannalta nämä perustelut voidaan ulottaa koskemaan myös tilanteita, joissa aviopuolisot asuvat erillään esimerkiksi ammatillisista, terveydellisistä tai muista vastaavista syistä.

46      Ks. vastaavasti julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:306, 49 kohta).

47      Tuomio 16.7.2015 (C-218/14, EU:C:2015:476).

48      Tuomio 16.7.2015 (C-218/14, EU:C:2015:476).

49      Puolan oikeuden mukaan avioerotuomio perustuu toteamukseen aviosuhteen lopullisesta ja kestävästä rikkoutumisesta, ja nämä kaksi edellytystä ovat kumulatiivisia (perhe- ja holhouslain 56 §:n 1 momentti). Ranskan oikeuden mukaan toinen puolisoista voi hakea avioeroa aviosuhteen lopullisen rikkoutumisen perusteella, jos yhteiselämä on päättynyt vähintään kaksi vuotta ennen avioerohakemuksen esittämistä, jolloin edellytyksenä on, että puolisot eivät ole asuneet yhdessä ja että he haluavat avioeroa. Suomen oikeuden mukaan puolisoilla on oikeus saada avioero kuuden kuukauden harkinta-ajan jälkeen, mutta avioero on mahdollinen ilman harkinta-aikaa, jos puolisot ovat asuneet erillään viimeiset kaksi vuotta ennen avioerohakemuksen tekemistä. Saksan oikeudessa siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch) 1566 §:n mukaan tuomioistuin olettaa aviosuhteen päättyneen tietyn asumuseroajan jälkeen, jos molemmat puolisot hakevat eroa ja ovat asuneet erillään jo yhden vuoden tai jos toinen puolisoista hakee eroa ja toinen suostuu siihen ja he ovat asuneet erillään jo yhden vuoden tai jos toinen puolisoista hakee eroa eikä toinen suostu siihen mutta he ovat asuneet erillään jo kolme vuotta. Siviililain 1565 §:n 2 momentin mukaan silloin, jos puolisot eivät ole vielä asuneet yhtä vuotta erillään, avioero voidaan myöntää vain tietyissä poikkeustapauksissa, esimerkiksi silloin, kun avioliiton jatkuminen on eroa hakeneelle puolisolle kohtuutonta syistä, jotka liittyvät toiseen puolisoon (esimerkiksi fyysinen pahoinpitely). Ks. muista kansallisista lainsäädännöistä myös ”Avioero”, Euroopan oikeusportaali, saatavilla osoitteessa https://e-justice.europa.eu/content_divorce-45-fi.do (viimeisin päivitys 26.10.2020).

50      Tuomio 13.2.1985, Diatta (267/83, EU:C:1985:67, 20 kohta) ja tuomio 10.7.2014, Ogieriakhi (C-244/13, EU:C:2014:2068, 37 kohta).

51      Ks. vastaavasti asetuksen N:o 1612/68 10 artiklan tulkinnan osalta tuomio 10.7.2014, Ogieriakhi (C-244/13, EU:C:2014:2068, 47 kohta ja tuomiolauselma).

52      Ks. ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella (KOM(2001) 257 lopullinen; EYVL 2001, C 270 E, s. 150).

53      Kursivointi tässä.

54      Tuomio 16.7.2015 (C-218/14, EU:C:2015:476).

55      Kun otetaan huomioon asumuseron, avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen edellyttämien tiettyjen kansallisten menettelyjen kesto, kansallisen tuomioistuimen on arvioitava, voitaisiinko esimerkiksi avioeromenettelyä, joka on pantu vireille jonkin ajan kuluttua siitä, kun unionin kansalainen on poistunut vastaanottavasta jäsenvaltiosta, pitää maasta poistumisena avioeroa varten direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Ks. tämän ratkaisuehdotuksen alaviite 38.

56      Tuomio 30.6.2016 (C-115/15, EU:C:2016:487, 48 ja 49 kohta).

57      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin oli selittänyt seuraavaa: ”Hän pyysi 5.12.2006 Yhdistyneen kuningaskunnan rajavalvontavirastoa peruuttamaan NA:n oleskeluluvan sillä perusteella, että hän itse oli muuttanut pysyvästi Pakistaniin, ja ilmoittamaan, kun hänen aviovaimonsa oleskelulupa olisi peruutettu.”

58      NA oli hakenut myös pysyvää oleskeluoikeutta Yhdistyneessä kuningaskunnassa, mutta toimivaltainen kansallinen viranomainen oli hylännyt tämän hakemuksen. Ks. vastaavasti tuomio 30.6.2016, NA (C-115/15, EU:C:2016:487, 15–22 kohta).

59      Tuomio 30.6.2016, NA (C-115/15, EU:C:2016:487, 49 kohta).

60      Ks. vastaavasti tuomio 30.6.2016, NA (C-115/15, EU:C:2016:487, 36 kohta).

61      Tuomio 30.6.2016, NA (C-115/15, EU:C:2016:487, 51 kohta).

62      Tuomio 16.7.2015 (C-218/14, EU:C:2015:476).

63      Tuomio 30.6.2016 (C-115/15, EU:C:2016:487).

64      Tuomio 16.7.2015 (C-218/14, EU:C:2015:476).

65      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 44, 48 ja 49 kohta.

66      Tuomio 16.7.2015, Singh ym. (C-218/14, EU:C:2015:476, 48 kohta). Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 44 kohta.

67      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 47 kohta.

68      Ks. mm. tuomio 1.2.2017, Município de Palmela (C-144/16, EU:C:2017:76, 20 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69      Tämä on myös oikeuskirjallisuudessa laajasti omaksuttu näkemys. Ks. mm. Gazin, F., ”Maintien d’un droit de séjour d’un ressortissant d’un État tiers avec un citoyen européen en présence d’enfants et en cas de divorce et de violence domestique commise pendant le mariage: la Cour confirme son interprétation sévère de l’article 13 de la directive 2004/38/CE verrouillant l’accès au droit de séjour à titre individuel des ressortissants de pays tiers mais accepte de reconnaître audits ressortissants un droit de séjour dérivé sur le fondement de l’article 12 du règlement (CEE) n° 1612/68 et de l’article 21 TFUE”, Europe,2016, septembre Comm. nro 8–9, s. 28 ja 29; Peers, S., ”Domestic violence and free movement of EU citizens: a shameful CJEU ruling”, 2016, saatavilla osoitteessa http://eulawanalysis.blogspot.com/2016/07/domestic-violence-and-free-movement-of.html; Barbou des Places, S., ”Le droit de séjour des ressortissants d’États tiers ayant la garde effective d’enfants citoyens de l’Union”, Revue critique de droit international privé, 2017, nro 1, s. 45; Oosterom-Staples, H., ”Residence Rights for Caring Parents who are also Victims of Domestic Violence”, European Journal of Migration and Law, 2017, osa 19(4), s. 396–424 ja Gyeney, L., ”Sensitive Issues before the European Court of Justice – The Right of Residence of Third Country Spouses Who Became Victims of Domestic Violence, as Well as Same-Sex Spouses in the Scope of Application of the Free Movement Directive (Legal Analysis of the NA and Coman Cases)”, Hungarian Yearbook of International Law and European Law, 2017, nro 1, s. 211–256.

70      Kursivointi tässä. Kuten julkisasiamies Wathelet korostaa ratkaisuehdotuksessaan NA (C-115/15, EU:C:2016:259, 66 kohta), näin ollen perheväkivallan eli säännöksessä tarkoitetun oikeuden perustana olevan tapahtuman ja avioeron välillä on väistämättä ajallinen ero.

71      Komission ehdotuksessa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella (KOM(2001) 257 lopullinen, s. 150) todetaan seuraavaa: ”Tähän säännökseen perustuvaan oikeuteen liittyy kolme vaihtoehtoista edellytystä, jotka ovat: a) avioliiton [kesto] – – b) – – huolto – – c) Avioliiton purkautuminen johtuu erityisen vaikeista syistä”. (Yksikin niistä riittää oleskeluoikeuden säilymisen perustaksi.) Julkisasiamies Wathelet on korostanut näiden edellytysten vaihtoehtoisuutta ratkaisuehdotuksessaan NA (C-115/15, EU:C:2016:259, 60 kohta).

72      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 73 kohta.

73      Tältä osin komissio on täsmentänyt, että 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sanamuoto on väljä ja sen tarkoituksena on erityisesti perheväkivallan kattaminen (KOM(2001) 257 lopullinen, s. 150).

74      Tuomio 25.7.2008, Metock ym. (C-127/08, EU:C:2008:449, 84 kohta) ja tuomio 18.12.2014, McCarthy ym. (C-202/13, EU:C:2014:2450, 32 kohta).

75      Kursivointi tässä.

76      Ks. ehdotus Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella (KOM(2001) 257 lopullinen, s. 150). Kursivointi tässä.

77      Paitsi jos he toimivat alaikäisen lapsen yksinhuoltajina (ks. direktiivin 2004/38 12 artiklan 3 kohta).

78      Tältä osin julkisasiamies Wathelet toteaa ratkaisuehdotuksessaan NA (C-115/15, EU:C:2016:259, 70 kohta) seuraavaa: ”Tällainen riski siitä, että henkilöä ’painostetaan olemaan hakematta avioeroa’ tai vastustamaan avioeroa, on nähdäkseni erityisen merkittävä perheväkivaltatapauksissa. Sitä, että puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, menettää johdetun oleskeluoikeutensa unionin kansalaisen poistuessa, voitaisiin käyttää painostuskeinona avioeron vastustamiseen, kun tällaiset olosuhteet voivat jo sinänsä heikentää uhria psyykkisesti ja joka tapauksessa saada tämän pelkäämään väkivaltaan syyllistynyttä.”

79      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 53–58 kohta.

80      Tapauksissa, joissa puoliso poistuu vastaanottavasta jäsenvaltiosta ennen jonkin direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa säädetyn tilanteen ilmenemistä, unionin kansalaisen tilapäinen poistuminen maasta ei johda puolison, joka on kolmannen maan kansalainen, johdetun oleskeluoikeuden menettämiseen direktiivin 2004/38 16 artiklan 3 kohdassa säädetyissä tapauksissa. Ks. tältä osin tämän ratkaisuehdotuksen 61–63 kohta.

81      Ks. julkisasiamies Wathelet’n ratkaisuehdotus NA (C-115/15, EU:C:2016:259, 61 ja 62 kohta). Kursivointi tässä.

82      Rikoksen uhrien oikeuksia, tukea ja suojelua koskevista vähimmäisvaatimuksista sekä neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS korvaamisesta 25.10.2012 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2012, L 315, s. 57). Tämä direktiivi oli määrä saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä viimeistään 16.11.2015. Muistettakoon, että tällä direktiivillä ”pyritään asettamaan uhri rikosoikeusjärjestelmän keskiöön ja tavoitteena on lujittaa rikoksen uhrien oikeuksia, jotta rikoksen uhri voi luottaa saavansa samat oikeudet rikospaikasta, kansalaisuudestaan tai oleskeluoikeudestaan riippumatta”. Direktiivin 2012/29 täytäntöönpanosta 30.5.2018 annettu Euroopan parlamentin päätöslauselma 2016/2328(INI). Tämä parlamentin päätöslauselma on saatavilla osoitteessa https://www.europarl.europa.eu/doceo/document/TA-8-2018-0229_FI.html. Kursivointi tässä.

83      Direktiivin 2012/29 2 artiklan 1 kohdan a alakohdan i alakohdan mukaan ”uhrilla” tarkoitetaan ”luonnollista henkilöä, jolle on aiheutunut rikoksesta välitön vahinko, kuten fyysinen, henkinen tai emotionaalinen haitta taikka taloudellinen menetys”.

84      Kuten lapset (14 perustelukappale), seksuaalisen väkivallan naisuhrit (6 ja 17 perustelukappale), vammaiset (15 perustelukappale), terrorismin uhrit (16 perustelukappale), HLBTI-ihmiset tai ihmiskaupan uhrit (17 perustelukappale). Erityisesti direktiivin 2012/29 johdanto-osan 17 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa: ”Sukupuoleen perustuvalla väkivallalla tarkoitetaan väkivaltaa, joka kohdistuu henkilöön hänen sukupuolensa, sukupuoli-identiteettinsä tai sukupuolen ilmaisunsa vuoksi tai joka vaikuttaa tiettyä sukupuolta edustaviin henkilöihin suhteettomasti. Se voi aiheuttaa uhrille fyysistä, seksuaalista, henkistä, emotionaalista tai psyykkistä haittaa taikka taloudellista vahinkoa. Sukupuoleen perustuva väkivalta ymmärretään syrjintämuodoksi ja uhrin perusvapauksien loukkaukseksi, ja siihen sisältyvät läheisväkivalta – –” (kursivointi tässä).

85      Ks. direktiivin 2012/29 johdanto-osan 17 ja 18 perustelukappale. Ks. myös direktiivin 2012/29 täytäntöönpanosta 14.5.2018 annettu Euroopan parlamentin mietintö, A8-0168/2018, s. 15, 13 kohta: ”[Euroopan parlamentti] muistuttaa jäsenvaltioita siitä, että ilman oleskelulupaa maassa olevilla uhreilla olisi myös oltava mahdollisuus käyttää oikeuksia ja palveluja – – , kuten jäsenvaltioiden tarjoama oikeudellinen suojelu ja psykososiaalinen ja taloudellinen tuki ilman pelkoa siitä, että heidät karkotetaan; kehottaa jäsenvaltioita laatimaan lainsäädäntöä, joka tarjoaa uhreille, joilla on riippuvuussuhteeseen perustuva oleskeluoikeus, väyliä päästä eroon hyväksikäyttötilanteista tekemällä mahdolliseksi erillisen oleskeluoikeuden saamisen – –”. Saatavilla osoitteessa https://www.europarl.europa.eu/doceo/document/A-8-2018-0168_FI.pdf.

86      Direktiivin 2012/29 johdanto-osan 18 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa: ”Läheisväkivallassa väkivaltaan syyllistyy henkilö, joka on uhrin nykyinen tai entinen puoliso tai kumppani tai muu perheenjäsen riippumatta siitä, asuuko rikoksentekijä tai onko hän asunut samassa taloudessa uhrin kanssa. Tällainen väkivalta voi olla fyysistä, seksuaalista, henkistä tai taloudellista väkivaltaa, ja se voi aiheuttaa fyysistä, henkistä tai emotionaalista haittaa taikka taloudellista vahinkoa. Läheisväkivalta on vakava ja usein piilossa oleva sosiaalinen ongelma, joka saattaa aiheuttaa järjestelmällisiä henkisiä ja fyysisiä vammoja, joilla on vakavia seurauksia, koska rikoksentekijä on henkilö, johon uhrin pitäisi voida luottaa – –”. Vaikka tämän kaltainen väkivalta koskee sekä miehiä että naisia, direktiivin johdanto-osan 18 perustelukappaleessa tuodaan esille, että ”naisiin kohdistuu suhteettomasti tämäntyyppistä väkivaltaa, ja tilanne voi olla vaikeampi, jos nainen on taloudellisesti, sosiaalisesti tai oleskeluoikeutensa suhteen riippuvainen rikoksentekijästä”. Kursivointi tässä.

87      Sitä vastoin oleskeluluvasta, joka myönnetään yhteistyötä toimivaltaisten viranomaisten kanssa tekeville kolmansien maiden kansalaisille, jotka ovat ihmiskaupan uhreja tai jotka ovat joutuneet laittomassa maahantulossa avustamisen kohteiksi, 29.4.2004 annetulla neuvoston direktiivillä 2004/81/EY (EUVL 2004, L 261, s. 1) ”otetaan käyttöön oleskelulupa, joka on tarkoitettu ihmiskaupan uhreille ja, jos jäsenvaltio päättää laajentaa [tämän] direktiivin soveltamisalaa, myös laittomassa maahantulossa avustamisen kohteiksi joutuneille kolmansien maiden kansalaisille, joille oleskelulupa on riittävä kannuste tehdä yhteistyötä toimivaltaisten viranomaisten kanssa mutta jonka myöntämiseen liittyy kuitenkin tiettyjä ehtoja väärinkäytösten estämiseksi”. Ks. tämän direktiivin johdanto-osan yhdeksäs perustelukappale.

88      Tuomio 25.7.2008, Metock ym. (C-127/08, EU:C:2008:449, 84 kohta) ja tuomio 18.12.2014, McCarthy ym. (C-202/13, EU:C:2014:2450, 32 kohta). Ks. myös tämän ratkaisuehdotuksen 84 kohta.

89      Tänä päämääränä on antaa oikeussuojaa muun muassa perheväkivallan uhreille, joiden oleskeluoikeus perustuu avioliiton (tai rekisteröidyn parisuhteen) kautta syntyneeseen perhesuhteeseen ja joita tämän vuoksi voitaisiin painostaa avioeron tai maasta poistumisen osalta. Ks. direktiivin 2004/38 johdanto-osan 15 perustelukappale (KOM(2001) 257 lopullinen) ja tämän ratkaisuehdotuksen 82–88 kohta.

90      Ks. direktiivin 2012/29 johdanto-osan 57 perustelukappale.

91      13.12.2007 allekirjoitetun Lissabonin sopimuksen hyväksyneen hallitustenvälisen konferenssin päätösasiakirjaan liitetty julistus nro 19 (EUVL 2008, C 115, s. 345 ja EUVL 2012, C 326, s. 347).

92      Ks. mm. Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 2, 3 ja 14 artikla ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 9.6.2009, Opuz v. Turkki (ECHR:2009:0609JUD003340102, 132 kohta): ”Perheväkivalta on ilmiö, joka voi esiintyä eri muodoissa: pahoinpitelynä, henkisenä väkivaltana, loukkauksina – –. Kyse on kaikille jäsenvaltioille yhteisestä yleisestä ongelmasta, joka ei aina tule ilmi, sillä se esiintyy usein ihmissuhteiden tai rajatun piirin puitteissa, eikä se koske pelkästään naisia. Myös miehet voivat joutua perheväkivallan kohteeksi, samoin kuin lapset, jotka ovat usein suoraan tai välillisesti perheväkivallan uhreja – –.” Kursivointi tässä. Lisäksi kaikki jäsenvaltiot ovat ratifioineet Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen 18.12.1979 hyväksymän ja 3.9.1981 voimaan tulleen kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan yleissopimuksen (Yhdistyneiden kansakuntien sopimuskokoelma, osa 1249, s. 13). Unioni ei ole tämän yleissopimuksen osapuoli.

93      Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta 11.5.2011 tehty Euroopan neuvoston yleissopimus (Istanbulin yleissopimus), Euroopan neuvoston sopimuskokoelma nro 210. Ks. unionin mahdollisesta liittymisestä tähän yleissopimukseen lausunto 1/19, Istanbulin yleissopimus, vireillä unionin tuomioistuimessa.

94      Ks. myös Istanbulin yleissopimuksen selitysmuistion, Euroopan neuvoston sopimuskokoelma, nro 210, saatavilla osoitteessa https://rm.coe.int/16800d38c9, 1 kohta ja sitä seuraavat kohdat: ”Naisiin kohdistuva väkivalta, perheväkivalta mukaan lukien, on yksi vakavimmista ja edelleen vaietuista sukupuoleen perustuvista oikeudenloukkauksista Euroopassa. Myös muihin uhreihin, kuten lapsiin, miehiin ja ikääntyneisiin, kohdistuva perheväkivalta on ilmiö, jota ei riittävästi tunnisteta ja joka vaikuttaa liian moniin perheisiin voidakseen jäädä huomiotta.” Kursivointi tässä.

95      Istanbulin yleissopimuksen selitysmuistion 303 kohdassa todetaan seuraavaa: ”Yleissopimuksen laatijat ovat pitäneet parempana antaa sopimuspuolten määritellä kansallisen oikeutensa mukaisesti, millä edellytyksillä ja kuinka pitkäksi ajaksi uhrit voivat hakemuksesta saada itsenäisen oleskeluluvan. Tämä edellyttää, että nimetään kansalliset viranomaiset, jotka määrittävät, johtuuko suhteen purkautuminen uhrin kärsimästä väkivallasta, sekä esitettävät todisteet. Näitä voisivat – vain muutamina esimerkkeinä – olla esitutkintapöytäkirja, tuomioistuimen antama tuomio, kielto- tai suojelumääräys, lääkärintodistukset, avioerotuomio, sosiaaliviranomaisten ilmoitukset tai kansalaisjärjestöjen raportit – –”

96      Ks. Istanbulin yleissopimuksen selitysmuistion 307 kohta.

97      Tilanne voisi muuttua, jos unioni liittyy kyseiseen yleissopimukseen.

98      Ks. Istanbulin yleissopimuksen selitysmuistion 304 kohta.

99      Vaikka on totta, että tätä yleissopimusta ei sovelleta tässä tapauksessa, sillä unioni ei ole liittynyt siihen, sitä voitaisiin kuitenkin hyödyntää direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohtaa tulkittaessa.

100      Kun tällaista yhteyttä ei ole, oikeuskirjallisuudessa viitataan perusoikeuskirjan 20 ja 21 artiklan toissijaisuussuhteeseen. Ks. Bribosia, E., Rorive, I. ja Hislaire, J., ”Article 20. – Egalité en droit” teoksessa F. Picod, C. Rizcallah ja S. Van Drooghenbroeck (toim.), Charte des droits fondamentaux de l’Union européenne. Commentaire article par article (2. painos), Bryssel, Bruylant, 2019, s. 533: ”– – 20 artiklaa voitaisiin soveltaa sen tarkistamiseksi, onko erilainen kohtelu perusteestaan riippumatta asetettuun tavoitteeseen nähden johdonmukaista ja järkevää.” Ks. myös Bell, M., ”Article 20 – Equality before the Law” teoksessa Peers, S., Hervey, T., Kenner, J. ja Ward, A. (toim.), The EU Charter of Fundamental Rights – A commentary, Oxford, Hart Publishing, 2014, s. 563, erityisesti s. 577.

101      EUVL 2007, C 303, s. 17.

102      Lausunto 1/17 (EU:n ja Kanadan välinen CETA-sopimus), 30.4.2019 (EU:C:2019:341, 168 kohta).

103      Lausunto 1/17 (EU:n ja Kanadan välinen CETA-sopimus), 30.4.2019 (EU:C:2019:341, 169 kohta) ja tuomio 4.6.2009, Vatsouras ja Koupatantze (C-22/08 ja C-23/08, EU:C:2009:344, 52 kohta).

104      Lausunto 1/17 (EU:n ja Kanadan välinen CETA-sopimus), 30.4.2019 (EU:C:2019:341, 171 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

105      Tuomio 11.7.2006, Franz Egenberger (C-313/04, EU:C:2006:454, 33 kohta); tuomio 17.10.2013, Schaible (C-101/12, EU:C:2013:661, 76 kohta) ja määräys 26.3.2020, Luxaviation (C-113/19, EU:C:2020:228, 36 kohta).

106      Ks. mm. tuomio 16.12.2008, Arcelor Atlantique ja Lorraine ym. (C-127/07, EU:C:2008:728, 26 kohta); tuomio 7.3.2017, RPO (C-390/15, EU:C:2017:174, 42 kohta) ja tuomio 22.1.2019, Cresco Investigation (C-193/17, EU:C:2019:43, 42 kohta).

107      Ks. mm. tuomio 22.5.2014, Glatzel (C-356/12, EU:C:2014:350, 84 kohta).

108      Unionin tuomioistuin on tältä osin jo todennut, että ”säännöksissä, joita sovelletaan Schengen-alueeseen, todetaan nimenomaisesti, ettei niillä vaikuteta unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä, jotka tulevat heidän mukanaan tai seuraavat heitä myöhemmin, liikkumisvapauteen, sellaisena kuin se on taattu erityisesti direktiivillä 2004/38” (tuomio 18.6.2020, Ryanair Designated Activity Company, C-754/18, EU:C:2020:478, 40 kohta).

109      EU- ja EUT-sopimuksiin liitetyssä jaetun toimivallan käytöstä tehdyssä pöytäkirjassa N:o 25 (EUVL 2012, C 326, s. 307) todetaan, että ”unionin toteuttaessa toimintaa tietyllä alalla, tämä toimivallan käytön soveltamisala ei kata kuin kyseessä olevassa unionin säädöksessä säädellyt asiat, eikä se siten koske asianomaista alaa kokonaisuudessaan”.

110      Näin on muun muassa direktiivin 2003/86 tapauksessa.

111      Ks. vastaavasti tuomio 25.7.2008, Metock ym. (C-127/08, EU:C:2008:449, 68 kohta).

112      Ks. ratkaisuehdotukseni Ryanair Designated Activity Company (C-754/18, EU:C:2020:131, 34 kohta).

113      On kuitenkin huomattava, että kolmannen maan kansalaiset voivat maahantuloa koskevissa asioissa muun muassa vedota perusoikeuskirjaan siltä osin kuin sitä sovelletaan unionin oikeuden soveltamisalalla. Ks. direktiivin 2003/86 osalta mm. tuomio 14.3.2019, Y. Z. ym. (Petos perheenyhdistämisessä) (C-557/17, EU:C:2019:203, 53 kohta).

114      Thym, D., ”Legal Framework for EU Entry and Border Control Policies” teoksessa Hailbronner, K. ja Thym, D. (toim.), EU Immigration and Asylum Law. Commentary, 2. painos, München/Oxford/Baden-Baden, C. H. Beck/Hart Publishing/Nomos, 2016, s. 272, erityisesti s. 285. Ks. myös samassa em. teoksessa Hailbronner, K. ja Thym, D., ”Introduction EU Immigration and Asylum Law: Constitutional Framework and Principles for Interpretation”, erityisesti s. 4: ”Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen käsitteellinen itsenäisyys vahvistaa sen, että maahantuloa ja turvapaikka-asioita koskevassa unionin lainsäädännössä ei toisteta unionin kansalaisten liikkuvuutta koskevaa järjestelmää. Sen sijaan maahantuloa ja turvapaikka-asioita koskevalle lainsäädännölle on nykyään ominaista se, että unionin perussopimuksissa on Lissabonin sopimuksen voimaantulon myötä vahvistettu useita eri tavoitteita.”

115      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 121 kohta.

116      Direktiivin 2003/86 3 artiklan 3 kohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta Euroopan unionin kansalaisen perheenjäseniin.

117      Tuomio 14.3.2019, Y. Z. ym. (Petos perheenyhdistämisessä) (C-557/17, EU:C:2019:203, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

118      Ks. direktiivin 2003/86 7 artiklan 1 kohta.

119      Tuomio 21.4.2016, Khachab (C-558/14, EU:C:2016:285, 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

120      Ks. direktiivin 2003/86 8 artiklan ensimmäinen kohta.

121      Ks. direktiivin 2003/86 16 artiklan 1 kohta. Ks. myös julkisasiamies Mengozzin ratkaisuehdotus Khachab (C-558/14, EU:C:2015:852, 31 kohta).

122      Ks. velvollisuudesta läpäistä kotoutumiskoe tuomio 9.7.2015, K ja A (C-153/14, EU:C:2015:453).

123      Tuomio 7.11.2018, C ja A (C-257/17, EU:C:2018:876, 49 kohta).

124      Kursivointi tässä. Tämä ei sen sijaan koske kolmannen maan kansalaista, joka on unionin kansalaisen puoliso. Ks. tältä osin tuomio 13.2.1985, Diatta (267/83, EU:C:1985:67, 20 kohta) ja tuomio 10.7.2014, Ogieriakhi (C-244/13, EU:C:2014:2068, 37 kohta). Ks. myös tämän ratkaisuehdotuksen 71 kohta.

125      Ks. vastaavasti tuomio 14.3.2019, Y. Z. ym. (Petos perheenyhdistämisessä) (C-557/17, EU:C:2019:203, 51 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

126      Ks. tuomio 14.3.2019, Y. Z. ym. (Petos perheenyhdistämisessä) (C-557/17, EU:C:2019:203, 53 kohta). Ks. myös direktiivin 2003/86 johdanto-osan toinen perustelukappale.

127      Ks. vastaavasti tuomio 7.11.2018, C ja A (C-257/17, EU:C:2018:876, 51 kohta).

128      Ks. direktiivin 2003/86 johdanto-osan 15 perustelukappale. Ks. myös tämän ratkaisuehdotuksen 131 kohta.

129      Tuomio 14.11.2017, Lounes (C-165/16, EU:C:2017:862, 31 kohta) ja tuomio 18.12.2014, McCarthy ym. (C-202/13, EU:C:2014:2450, 31 ja 32 kohta).

130      Ks. direktiivin 2004/38 2 artiklan 2 alakohta ja 3 artiklan 1 kohta.

131      Ks. tältä osin tuomio 21.1.22011, Ziolkowski ja Szeja (C-424/10 ja C-425/10, EU:C:2011:866, 38 kohta); tuomio 16.1.2014, Onuekwere (C-378/12, EU:C:2014:13, 30 kohta) ja tuomio 17.4.2018, B ja Vomero (C-316/16 ja C-424/16, EU:C:2018:256, 51 kohta).

132      Tämän direktiivin 14 artiklan 1 kohdan mukaan unionin kansalaisen tai hänen perheenjäsentensä oleskeluoikeus säilyy sikäli kuin he eivät muodosta kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.

133      Direktiivin 2004/38 14 artiklan 2 kohdan mukaan unionin kansalaisella ja hänen perheenjäsenillään on tämä oleskeluoikeus, jos he täyttävät muun muassa tämän direktiivin 7 artiklassa säädetyt edellytykset, joilla pyritään estämään se, että he eivät muodosta kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.

134      Direktiivin 2004/38 16 artiklan 1 kohdasta ilmenee, että pysyvä oleskeluoikeus ei riipu tämän direktiivin III luvussa säädetyistä edellytyksistä.

135      Kuitenkin poiketen siitä, mitä direktiivin 2004/38 16 artiklassa säädetään, oikeus oleskella pysyvästi vastaanottavassa jäsenvaltiossa ennen kuin viiden vuoden yhtäjaksoinen oleskelu on tullut täyteen on työskentelynsä lopettaneilla työntekijöillä ja heidän perheenjäsenillään, jotka täyttävät tämän direktiivin 17 artiklassa säädetyt edellytykset.

136      Tuomio 18.12.2014, McCarthy ym. (C-202/13, EU:C:2014:2450, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

137      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 54–58 kohta.

138      Direktiivin 2004/38 18 artiklan mukaan unionin kansalaisen tämän direktiivin 12 artiklan 2 kohdassa ja 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuille perheenjäsenille, jotka täyttävät mainituissa kohdissa säädetyt edellytykset, on myönnettävä oikeus oleskella pysyvästi, kun he ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta. Ks. kyseisen direktiivin 12 ja 13 artiklan osalta arviointini saman direktiivin 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan sovellettavuudesta tämän ratkaisuehdotuksen 53–58 kohdassa.

139      Sanotun rajoittamatta direktiivin 2004/38 12 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan soveltamista, jossa säädetään, että ”kyseisten henkilöiden on ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista täytettävä 7 artiklan 1 kohdan a, b, c tai d alakohdassa säädetyt edellytykset”, sekä tämän direktiivin 13 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan soveltamista, jossa säädetään, että ”kyseisten henkilöiden on ennen pysyvän oleskeluoikeuden saamista täytettävä 7 artiklan 1 kohdan a, b, c tai d alakohdassa säädetyt edellytykset”.

140      Muistutan, että direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdan sovellettavuutta koskevasta arvioinnistani ilmenee, että pääasian valittajan tilanteen kaltaisessa tilanteessa oleva henkilö kuuluu tämän direktiivin soveltamisalaan. Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 36–93 kohta.

141      Haluan kuitenkin korostaa, että kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen puoliso ja perheväkivallan uhri ja jolla ei ole riittäviä varoja eikä sairausvakuutusturvaa ja jonka on poistuttava vastaanottavasta jäsenvaltiosta ja palattava kolmanteen maahan, tilanne ei ole lähtökohtaisesti rinnastettavissa tilanteeseen, jossa on unionin kansalainen, joka on unionin kansalaisen puoliso ja perheväkivallan uhri ja jonka täytyy samoissa olosuhteissa lähteä vastaanottavasta jäsenvaltiosta ja palata jäsenvaltioon, jonka kansalainen hän on. On nimittäin kiistatonta, että kolmannen maan kansalaisen, joka on perheväkivallan uhri, lähdöllä kolmanteen maahan on paljon vakavampia seurauksia siltä osin kuin on kyse hänellä vastaanottavaan jäsenvaltioon olevien siteiden katkeamisesta kuin on unionin kansalaisen, joka on perheväkivallan uhri, lähdöllä siihen jäsenvaltioon, jonka kansalainen hän on, tai johonkin muuhun jäsenvaltioon.