Asia C-222/22
Bundesamt für Fremdenwesen und Asyl
vastaan
JF
(Verwaltungsgerichtshofin (Itävalta) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)
Unionin tuomioistuimen tuomio (kolmas jaosto) 29.2.2024
Ennakkoratkaisupyyntö – Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue – Turvapaikkapolitiikka – Direktiivi 2011/95/EU – Kansainvälisen suojelun saamisen edellytykset – Kansainvälisen suojelun sisältö – 5 artikla – Kansainvälisen suojelun tarpeen ilmeneminen sur place -tilanteessa – Myöhempi pakolaisaseman tunnustamista koskeva hakemus – 5 artiklan 3 kohta – Käsite ”olosuhteet, jotka hakija on itse aiheuttanut alkuperämaasta lähdön jälkeen” – Väärinkäyttötarkoitus ja tarkoitus välineellistää sovellettava menettely – Sellaiset toimet vastaanottavassa jäsenvaltiossa, jotka eivät ilmennä alkuperämaassa jo omaksuttua vakaumusta tai suuntautumista ja jotka eivät ole sille jatkoa – Uskonnollinen kääntyminen
Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Turvapaikkapolitiikka – Pakolaisasema tai toissijainen suojeluasema – Direktiivi 2011/95 – Myöhempi hakemus – Kansainvälisen suojelun tarpeen ilmeneminen sur place -tilanteessa – Olosuhteet, jotka hakija on itse aiheuttanut alkuperämaasta lähdön jälkeen – Jäsenvaltioiden mahdollisuus olla tunnustamatta pakolaisasemaa – Edellytys – Olosuhteet, jotka merkitsevät väärinkäyttötarkoitusta tai menettelyn välineellistämistä – Pakolaisaseman automaattista poissulkemista, jollei kyse ole olosuhteista, jotka ilmentävät alkuperämaassa jo omaksuttua vakaumusta tai ovat sille jatkoa, ei voida hyväksyä
(Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95 4 artiklan 3 kohta ja 5 artiklan 3 kohta)
(ks. 28, 32, 34, 36–37, 40, 44 ja 46 kohta ja tuomiolauselman 1 kohta)
Tiivistelmä
Unionin tuomioistuin, joka käsittelee Verwaltungsgerichtshofin (ylin hallintotuomioistuin, Itävalta) esittämää ennakkoratkaisupyyntöä, täsmentää edellytykset, joiden täyttyessä jäsenvaltiot voivat rajoittaa direktiivin 2011/95(1) 5 artiklan 3 kohdan nojalla kansainvälisen suojelun sellaisen tarpeen tunnustamista, joka perustuu kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön harjoittamaan toimintaan alkuperämaasta lähtönsä jälkeen.
Iranin kansalainen JF teki vuonna 2015 Itävallassa kansainvälistä suojelua koskevan hakemuksen. Hänen hakemuksensa hylättiin lopullisesti vuonna 2018.
JF teki vuonna 2019 direktiivin 2013/32(2) 2 artiklan q alakohdassa tarkoitetun myöhemmän hakemuksen ja väitti kääntyneensä tällä välin kristinuskoon ja pelkäävänsä tästä syystä joutuvansa vainotuksi alkuperämaassaan. Itävallan toimivaltainen viranomainen kieltäytyi vuoden 2020 kesäkuussa tekemällään päätöksellä tunnustamasta hänelle pakolaisasemaa, koska esiin tuotu vaara joutua vainotuksi oli ilmennyt sur place -tilanteessa ja hakija oli itse aiheuttanut sen. Koska se katsoi, että JF altistuisi uskonnollisen kääntymisensä johdosta henkilökohtaiselle vainolle, jos hänet palautettaisiin Iraniin, se myönsi JF:lle kuitenkin toissijaisen suojeluaseman ja tilapäisen oleskeluoikeuden
Bundesverwaltungsgericht (liittovaltion hallintotuomioistuin, Itävalta) hyväksyi vuoden 2020 syyskuussa JF:n kyseisestä päätöksestä tekemän valituksen. Bundesverwaltungsgericht katsoi, ettei hakemus merkinnyt mitään väärinkäyttöä ja ettei pelkästään sen perusteella, ettei ollut olemassa seikkoja, jotka osoittavat, että JF:n kääntymys ilmentää hänen jo alkuperämaassaan omaksumaansa vakaumusta ja on jatkoa sille, voitu oikeuttaa sitä, ettei pakolaisasemaa tunnusteta. Itävallan toimivaltainen viranomainen teki tästä tuomiosta Revision-valituksen ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen.
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin päätti tässä tilanteessa tiedustella unionin tuomioistuimelta siitä, onko direktiivin 2011/95 5 artiklan 3 kohta(3) esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan pakolaisaseman tunnustaminen sellaisen myöhemmän hakemuksen johdosta, joka perustuu vainotuksi joutumisen vaaraan, joka johtuu olosuhteista, jotka hakija on itse aiheuttanut alkuperämaastaan lähdön jälkeen, edellyttää kahden edellytyksen täyttymistä eli sitä, että nämä olosuhteet kuuluvat asianomaisessa jäsenvaltiossa sallittujen toimien piiriin ja että ne ilmentävät jo alkuperämaassa omaksuttua vakaumusta tai ovat sille jatkoa.
Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta
Unionin tuomioistuin korostaa aluksi, että direktiivin 2011/95 5 artiklan 3 kohta on poikkeus suhteessa 5 artiklan 1 ja 2 kohdassa(4) vahvistettuun periaatteeseen, koska siinä sallitaan se, että vainotuksi joutumisen vaara, johon vedotaan myöhemmän hakemuksen tueksi ja joka perustuu olosuhteisiin, jotka hakija on itse aiheuttanut alkuperämaasta lähdön jälkeen, johtaa ”yleensä” siihen, ettei pakolaisasemaa tunnusteta. Jäsenvaltioille tässä säännöksessä annettua mahdollisuutta on siis tulkittava suppeasti.
Unionin tuomioistuin katsoo tämän jälkeen, että sillä, ettei pakolaisasemaa tunnusteta kyseisen säännöksen nojalla myöhemmän hakemuksen johdosta, pyritään sanktioimaan sellaisen hakijan väärinkäyttötarkoitus, joka on ”keksinyt” ne olosuhteet, joihin häneen mahdollisesti kohdistuva vaara joutua vainotuksi perustuu, jos hänet palautetaan alkuperämaahansa, ja joka on siis välineellistänyt sovellettavan kansainvälisen suojelun myöntämistä koskevan menettelyn.
Kysymys siitä, merkitsevätkö esiin tuodut olosuhteet väärinkäyttötarkoitusta ja sovellettavan menettelyn välineellistämistä, edellyttää, että jäsenvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset arvioivat tätä hakemusta tapauskohtaisesti direktiivin 2011/95 4 artiklan 3 kohdan mukaisesti kaikkien kyseessä olevien olosuhteiden valossa. Unionin tuomioistuin huomauttaa tältä osin, että direktiivin 5 artiklan 3 kohdan täytäntöönpanossa jäsenvaltiot eivät voi ottaa käyttöön olettamaa, jonka mukaan kaikki myöhemmät hakemukset, jotka perustuvat olosuhteisiin, jotka hakija on itse aiheuttanut alkuperämaasta lähtönsä jälkeen, merkitsevät väärinkäyttötarkoitusta ja kansainvälisen suojelun myöntämistä koskevan menettelyn välineellistämistä. Vastakkaisen tulkinnan johdosta direktiivin 2011/95 4 artiklan säännöksillä, joita sovelletaan kaikkiin kansainvälistä suojelua koskeviin hakemuksiin niiden perusteeksi esitetyistä vainon syistä riippumatta, ei näet olisi enää tehokasta vaikutusta.
Kun siis myöhemmän hakemuksen tapauskohtaisen arvioinnin jälkeen todetaan, että olosuhteet, joihin hakija vetoaa, merkitsevät sovellettavan menettelyn väärinkäyttöä ja välineellistämistä, asianomainen jäsenvaltio voi direktiivin 2011/95 5 artiklan 3 kohdan mukaan säätää, että tälle hakijalle ei lähtökohtaisesti tunnusteta kyseisen direktiivin 2 artiklan e alakohdassa(5) tarkoitettua pakolaisasemaa. Direktiivin 2011/95 5 artiklan 3 kohdassa oleva ilmaisu ”sanotun kuitenkaan rajoittamatta Geneven yleissopimuksen(6) soveltamista” edellyttää, että jos toimivaltainen kansallinen viranomainen toteaa, että on todennäköinen vainotuksi joutumisen vaara, jos hakija palautetaan alkuperämaahansa, hakija voi saada asianomaisessa jäsenvaltiossa kuitenkin Geneven yleissopimuksessa taatut oikeudet, joiden osalta ei voida tehdä mitään varaumia. Näihin oikeuksiin kuuluu muun muassa yleissopimuksen 33 artiklan 1 kohdassa vahvistettu palauttamiskiellon periaate.
Unionin tuomioistuin katsoo lopuksi, että ilmaisu ”sanotun kuitenkaan rajoittamatta Geneven yleissopimuksen soveltamista” ei ole esteenä kansallisessa oikeudessa asetetulle edellytykselle, jonka mukaan vainotuksi joutumisen vaaran taustalla olevien toimien, joihin hakija vetoaa, on oltava vastaanottavan jäsenvaltion alueella sallittuja. Se huomauttaa tältä kohdin, että Geneven yleissopimuksen 2 artiklan mukaan ”jokaisella pakolaisella on oleskelumaataan kohtaan velvollisuuksia, jotka vaativat erityisesti, että hän noudattaa sen lakeja ja määräyksiä ja alistuu toimenpiteisiin, joihin on ryhdytty yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi”.
Edellä esitetyn perusteella unionin tuomioistuin katsoo, että direktiivin 2011/95 5 artiklan 3 kohta on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan pakolaisaseman tunnustaminen sellaisen myöhemmän hakemuksen johdosta, joka perustuu vainotuksi joutumisen vaaraan, joka johtuu olosuhteista, jotka hakija on itse aiheuttanut alkuperämaastaan lähdön jälkeen, edellyttää sitä, että nämä olosuhteet ilmentävät hakijan jo alkuperämaassaan omaksumaa vakaumusta tai ovat sille jatkoa.