Valitus, jonka AC-Treuhand AG on tehnyt 17.4.2014 unionin yleisen tuomioistuimen (kolmas jaosto) asiassa T-27/10, AC-Treuhand AG v. Euroopan komissio, 6.2.2014 antamasta tuomiosta

(Asia C-194/14 P)

Oikeudenkäyntikieli: saksa

Asianosaiset

Valittaja: AC-Treuhand AG (edustajat: Rechtsanwalt C. Steinle ja Rechtsanwalt I. Bodenstein)

Muu osapuoli: Euroopan komissio

Vaatimukset

Kantaja vaatii unionin tuomioistuinta

kumoamaan valituksenalaisen tuomion

kumoamaan komission 11.11.2009 tekemän päätöksen K(2009) 8682 lopullinen (asia COMP/38.589 – Lämpöstabilisaattorit) siltä osin kuin se koskee valittajaa,

toissijaisesti kumoamaan kyseisen päätöksen 2 artiklan 17 ja 38 kohdassa valittajalle määrätyt sakot

toissijaisesti 2 kohdassa esitettyyn vaatimukseen nähden palauttamaan asian unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi unionin tuomioistuimen antamassa tuomiossa annetun oikeudellisen ratkaisun mukaisesti

joka tapauksessa velvoittamaan komission korvaamaan valittajalle unionin yleisessä tuomioistuimessa ja unionin tuomioistuimessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

Oikeudelliset perusteet ja pääasialliset perustelut

Valitus on tehty unionin yleisen tuomioistuimen asiassa T-27/10 6.2.2014 antamasta tuomiosta. Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi siinä valittajan 27.1.2010 nostaman kanteen EY 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan soveltamismenettelystä 11.11.2009 tehdystä komission päätöksestä K(2009) 8682 lopullinen (asia COMP/38.589 – Lämpöstabilisaattorit).

Valittaja esittää yhteensä neljä valitusperustetta:

Ensimmäisessä valitusperusteessa valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se tulkitsi ET 81 artiklaa (josta on tullut SEUT 101 artikla) Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklan 1 kohdassa vahvistetun laillisuusperiaatteen (nullum crimen sine lege et nulla poena sine lege) vastaisella tavalla laajentavasti siten, että oikeusvaltiossa edellytetty täsmällisyyden ja ennakoitavuuden vaatimus EY 81 artiklan rikkomisen tosiseikaston osalta ei enää täyty nyt käsiteltävässä asiassa. Unionin yleinen tuomioistuin rikkoi siten EY 81 artiklaa ja perusoikeuskirjan 49 artiklan 1 kohtaa.

Toisessa valitusperusteessa valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen, kun se hylkäsi ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyn neljännen kanneperusteen, ja ylitti ne rajat, jotka laillisuusperiaate (perusoikeuskirjan 49 artiklan 1 kohta) ja yhdenvertaisen kohtelun periaate asettivat nyt käsiteltävässä asiassa komission sakkojen määrittämistä koskevalle harkintavallalle.

Kolmannessa valitusperusteessa valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin rikkoi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 ja 3 kohtaa ja sakkojen laskennasta annettuja suuntaviivoja. Valittaja väittää, ettei sille määrättyjä sakkoja olisi pitänyt vahvistaa kertamääräisinä vaan vuoden 2006 suuntaviivoissa esitetyn menetelmän mukaisesti rikkomiseen liittyvistä palveluista saatujen palkkioiden perusteella. Unionin yleinen tuomioistuin teki valittajan mukaan virheen, kun se hylkäsi tämän väitteen ja katsoi sakkojen määrän asianmukaiseksi.

Neljännessä valitusperusteessa valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin rikkoi SEUT 261 artiklaa ja asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohtaa ja 31 artiklaa, koska se käytti täyttä toimivaltaansa riittämättömällä ja oikeudellisesti virheellisellä tavalla. Tätä toimivaltaansa käyttäessään unionin yleinen tuomioistuin loukkasi myös laillisuusperiaatetta (perusoikeuskirjan 49 artiklan 1 kohta), yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta.