Language of document : ECLI:EU:C:2021:104

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

ATHANASIOS RANTOS

10 päivänä helmikuuta 2021 (1)

Asia C-719/19

FS

vastaan

Staatssecretaris van Justitie en Veiligheid

(Ennakkoratkaisupyyntö – Raad van State (ylin hallintotuomioistuin, Alankomaat))

Ennakkoratkaisupyyntö – Unionin kansalaisuus – SEUT 21 artikla – Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeus liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella – Direktiivi 2004/38/EY – 15 artikla – Päätös, jolla rajoitetaan vapaata liikkuvuutta muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen perustuvista syistä – Unionin kansalaisen laiton oleskelu vastaanottavassa jäsenvaltiossa – Karkottamispäätös – Unionin kansalaisen fyysinen poistuminen vastaanottavasta jäsenvaltiosta – Karkottamispäätöksen ajalliset vaikutukset – 5, 6 ja 7 artikla – Unionin kansalaisen mahdollisuus saada uusi maahantulo- tai oleskeluoikeus hänen palatessaan vastaanottavaan jäsenvaltioon






I       Johdanto

1.        Voiko unionin kansalainen, joka on menettänyt oikeutensa oleskella sellaisen jäsenvaltion alueella, jonka kansalainen hän ei ole, ja jolle on tästä syystä osoitettu direktiivin 2004/38/EY(2) (jäljempänä oleskeluoikeusdirektiivi) 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu karkottamispäätös, vaatia uutta oleskeluoikeutta tämän direktiivin perusteella palatessaan tähän jäsenvaltioon välittömästi sen jälkeen, kun hän on poistunut sen alueelta tämän karkottamispäätöksen täytäntöön panemiseksi? Mikäli tähän vastataan kieltävästi, miten pitkään tämän kansalaisen on oleskeltava kyseisen jäsenvaltion alueen ulkopuolella ennen kuin hän voi saada uuden oleskeluoikeuden tässä samassa jäsenvaltiossa?

2.        Nämä ovat nyt käsiteltävässä asiassa esiin tulleita kysymyksiä, joiden perusteella unionin tuomioistuimen on ratkaistava, milloin oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuista ”muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen perustuvista syistä” tehdyn karkottamispäätöksen oikeusvaikutukset lakkaavat sekä millä edellytyksillä unionin kansalainen voi siten saada uudelleen oleskeluoikeuden vastaanottavassa jäsenvaltiossa.

3.        Nämä kysymykset antavat unionin tuomioistuimelle mahdollisuuden antaa ensi kertaa ratkaisu sekä tällaisen karkottamispäätöksen ajallisista vaikutuksista että yleisemmin tämän direktiivin 15 artiklan yhteydestä 5 artiklaan (oikeus maahantuloon), tämän jälkeen 6 artiklaan (oikeus oleskella enintään kolme kuukautta) ja lopuksi 7 artiklaan (oikeus oleskella yli kolme kuukautta).(3)

4.        Näihin kysymyksiin annettavat vastaukset eivät ole ilmeisen selviä. Yhtäältä näillä kysymyksillä korostetaan herkkää tasapainoa, joka on löydettävä kahden hankalasti yhteen sovitettavan oikeuden välillä: unionin kansalaisten oikeus oleskella vapaasti unionin alueella ja jäsenvaltioiden oikeus karkottaa alueeltaan henkilöt, joilla ei ole oikeutta oleskella siellä. Toisaalta nämä kysymykset kuuluvat erityiseen lainsäädännölliseen asiayhteyteen, koska unionin sisärajoilla ei ole valvontaa,(4) mitä on hankala sovittaa yhteen unionin kansalaisen ”karkottamista” jäsenvaltiosta toiseen koskevan käsitteenkään kanssa.

5.        Esitän tässä ratkaisuehdotuksessa näkemyksiäni tukevat perustelut, jotka voidaan tiivistää seuraavasti:

–        oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan perusteella tehdyn karkottamispäätöksen oikeusvaikutukset eivät voi sammua pelkästään sen vuoksi, että unionin kansalainen poistuu fyysisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueelta, sillä tämä heikentäisi tämän direktiivin tehokasta vaikutusta

–        näkemys, jonka mukaan karkottamispäätöksen vaikutukset säilyisivät järjestelmällisesti tietyn ajanjakson ajan sen jälkeen, kun asianomainen henkilö on poistunut fyysisesti, esimerkiksi vähintään kolmen kuukauden ajan, merkitsisi perusteetonta rajoitusta oleskeluoikeudelle, sellaisena kuin se on vahvistettu SEUT 21 artiklassa ja sitä on konkretisoitu kyseisellä direktiivillä, ja

–        on vastaanottavan jäsenvaltion viranomaisten tehtävänä arvioida oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan nojalla tehtyjen karkottamispäätösten ajallisia vaikutuksia ja etenkin mahdollisuutta vaatia uutta oleskeluoikeutta asianomaisen henkilön tilanteen perusteellisen tutkimisen perusteella ja ottaa huomioon kaikki merkitykselliset olosuhteet, erityisesti se, onko hänen oleskelulleen tässä jäsenvaltiossa tosiasiallinen ja aito tarkoitus, ja se riski, että tämä henkilö muodostaa kohtuuttoman rasitteen kyseisen jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Unionin oikeus

6.        Oleskeluoikeusdirektiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleessa todetaan, että ”oleskeluluvan haltijaa ei saisi karkottaa niin kauan kuin hän ei aiheuta kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle. Siksi sosiaalihuoltojärjestelmään turvautumisesta ei saisi automaattisesti seurata karkottamistoimenpide. – – Työntekijöihin, itsenäisiin ammatinharjoittajiin ja työnhakijoihin, siten kuin yhteisöjen tuomioistuin on nämä määritellyt, ei missään tapauksessa saisi kohdistaa karkottamistoimenpidettä, paitsi yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen liittyvistä syistä”.

7.        Kyseisen direktiivin 5 artiklan 1 kohdassa annetaan muun muassa unionin kansalaiselle, jolla on voimassa oleva henkilötodistus tai passi, oikeus tulla jäsenvaltioiden alueelle.

8.        Kyseisen direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa annetaan unionin kansalaiselle oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella enintään kolmen kuukauden ajan ”ilman muita edellytyksiä tai muodollisuuksia” kuin se, että heillä on voimassa oleva henkilökortti tai passi.

9.        Saman direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa annetaan unionin kansalaiselle oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella yli kolmen kuukauden ajan, jos a) he ovat työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia vastaanottavassa jäsenvaltiossa; tai b) heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa, tai c) he ovat opiskelijoita ja täyttävät olennaisilta osin samat kuin b alakohdassa asetetut edellytykset.

10.      Oleskeluoikeusdirektiivin 14 artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään, että unionin kansalaisella ja hänen perheenjäsenillään on direktiivin 6 artiklassa säädetty oleskeluoikeus sikäli kuin he eivät muodosta kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, sekä kyseisen direktiivin 7, 12 ja 13 artiklassa säädetty oleskeluoikeus sikäli kuin he täyttävät näissä artikloissa säädetyt edellytykset. Näistä säännöksistä poiketen saman direktiivin 14 artiklan 4 kohdassa säädetään, että unionin kansalaista koskevaa karkottamistoimenpidettä ei saa missään tapauksessa toteuttaa, jos hän on a) työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja tai b) hän on tullut tämän jäsenvaltion alueelle työnhakuun.

11.      Oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan, jonka otsikkona on ”Menettelyä koskevat takeet”, 1 kohdassa säädetään, että ”jäljempänä 30 ja 31 artiklassa säädettyjä menettelyjä on soveltuvin osin sovellettava kaikkiin päätöksiin, joilla rajoitetaan unionin kansalaisen tai tämän perheenjäsenten vapaata liikkuvuutta muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen perustuvista syistä”. Tämän artiklan 2 kohdan mukaan ”henkilötodistuksen tai passin, jota asianomainen henkilö on käyttänyt vastaanottavaan jäsenvaltioon saapumisen perusteena – – voimassaoloajan päättyminen ei saa olla peruste henkilön karkottamiselle vastaanottavasta jäsenvaltiosta”. Kyseisen artiklan 3 kohdassa säädetään lopuksi, että ”vastaanottava jäsenvaltio ei 1 kohdassa tarkoitetun karkottamispäätöksen yhteydessä saa asettaa maahantulokieltoa”.

12.      Kyseisen direktiivin 30 artiklan 3 kohdassa säädetään, että ”[jokaista oleskeluoikeusdirektiivin 27 artiklan 1 kohdan nojalla tehtyä päätöstä koskevassa] ilmoituksessa on – – tarvittaessa mainittava aika, jonka kuluessa henkilön on poistuttava jäsenvaltion alueelta. Asianmukaisesti perusteltuja kiireellisiä tapauksia lukuun ottamatta alueelta poistumiseen varatun ajan on oltava vähintään yksi kuukausi ilmoittamispäivästä lukien”.

B       Alankomaiden oikeus

13.      Alankomaissa 23.11.2000 annetun vuoden 2000 ulkomaalaislain (Vreemdelingenwet 2000, Stb. 2000, nro 495) 61 ja 62 §:ssä säädetään, että ulkomaalaisen, joka ei oleskele tai ei enää oleskele maassa laillisesti, on poistuttava omasta aloitteestaan Alankomaista neljän viikon kuluessa laillisen oleskelun päättymisestä. Tämän lain 63 §:n 1 momentissa säädetään, että ulkomaalainen, joka ei oleskele maassa laillisesti ja joka ei ole poistunut omasta aloitteestaan Alankomaista tässä määräajassa, voidaan karkottaa.

III  Pääasian oikeudenkäynti, ennakkoratkaisukysymykset ja asian käsittely unionin tuomioistuimessa

14.      Pääasian valittaja FS on Puolan kansalainen, joka kirjattiin 9.11.2017 Alankomaiden rekisteriin henkilöistä, joiden pysyvä asuinpaikka ei ole Alankomaissa (Registratie Niet-ingezetenen).(5)

15.      Staatssecretaris van Justitie en Veiligheid (oikeus- ja turvallisuusasioista vastaava valtiosihteeri, Alankomaat; jäljempänä valtiosihteeri) totesi 1.6.2018 tekemällään päätöksellä, että FS ei oleskellut laillisesti maassa, sillä hän ei täyttänyt enää oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklassa yli kolmen kuukauden oleskeluoikeudelle säädettyjä edellytyksiä,(6) ja määräsi hänet poistumaan Alankomaiden alueelta. Tässä yhteydessä otettiin huomioon, että poliisi oli melko säännöllisesti ottanut FS:n kiinni epäillyistä myymälä- ja taskuvarkauksista.

16.      Valtiosihteeri totesi 25.9.2018 tekemällään päätöksellä perusteettomaksi oikaisuvaatimuksen, jonka FS oli tehnyt 1.6.2018 tehdystä päätöksestä. Valtiosihteeri myönsi yhtäältä, että FS:n käytös ei vaarantanut yleistä järjestystä tai yleistä turvallisuutta oleskeluoikeusdirektiivin 27 artiklassa tarkoitetulla tavalla, mutta toisaalta vahvisti vapaaehtoiselle poistumiselle neljän viikon määräajan, jonka päätyttyä FS voitaisiin karkottaa laittoman oleskelunsa vuoksi. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että tämä karkottamispäätös on kyseisen direktiivin 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ”päätös, jolla rajoitetaan unionin kansalaisen vapaata liikkuvuutta”. Koska FS ei nostanut kannetta tästä päätöksestä, siitä tuli lainvoimainen (jäljempänä karkottamispäätös).

17.      Saksan poliisi otti FS:n kiinni 23.10.2018 epäiltynä myymälävarkaudesta. Pääasian asianosaisten kesken on riidatonta, että FS on osoittanut poistuneensa Alankomaista hänelle poistumisen määräajaksi asetetun neljän viikon kuluessa eli ennen päivämäärää 24.10.2018. FS totesi tässä yhteydessä niin ikään, että hän oleskeli poistumisestaan, jonka täsmällinen päivämäärä ei ilmene asiakirja-aineistosta, lähtien ystäviensä luona Kaldenkirchenissä (Saksa) aivan Alankomaiden ja Saksan rajalla. FS ilmoitti myös, että koska hän oli riippuvainen marihuanasta, hän palasi päivittäin Alankomaihin ostamaan sitä. Hän totesi lopuksi saapuneensa Alankomaihin 21.11.2018, koska hän oli saanut kutsun ilmoittautua 23.11.2018 vähäisempiä rikoksia käsittelevälle tuomarille (politierechter).

18.      Alankomaissa sijaitsevan supermarketin henkilöstö otti 22.11.2018 FS:n kiinni varkausepäilyn perusteella. Kun poliisit kutsuttiin paikalle, he pidättivät hänet, koska hän ei kyennyt esittämään henkilöllisyystodistusta. Tämän pidätyksen jälkeen poliisi otti FS:n säilöön kansallisessa laissa tällaisia tapauksia varten säädettyä kuulustelua varten.

19.      Valtiosihteeri teki 23.11.2018 päätöksen FS:n hallinnollisesta säilöönotosta karkottaakseen hänet lähtömaahansa Puolaan (jäljempänä hallinnollisesta säilöönotosta tehty päätös). Tätä päätöstä perusteltiin sillä vaaralla, että FS pakenisi ulkomaalaisvalvontaa ja välttelisi poistamisen tai karkottamismenettelyn valmistelua tai estäisi sen. Tämä vaara johtui siitä, että FS oli ensinnäkin paennut ulkomaalaisvalvontaa tietyn ajan, toiseksi hänelle oli osoitettu karkottamispäätös, jolla hänet velvoitettiin poistumaan Alankomaiden alueelta ja jota hän ei ollut noudattanut tätä varten asetetussa määräajassa,(7) kolmanneksi hänellä ei ollut pysyvää kotipaikkaa eikä asuinpaikkaa, neljänneksi hänellä ei ollut riittäviä varoja ja viidenneksi häntä epäiltiin rikoksesta tai hänet oli tuomittu tällä perusteella.

20.      Rechtbank Den Haag, zittingsplaats Groningen (Haagin alioikeus, Groningenin istuntopaikka, Alankomaat; jäljempänä rechtbank) totesi 7.12.2018 antamallaan tuomiolla perusteettomaksi kanteen, jonka FS oli nostanut hallinnollisesta säilöönotosta tehdystä päätöksestä, ja hylkäsi tämän esittämän korvausvaatimuksen. FS valitti tästä tuomiosta Raad van Stateen (ylin hallintotuomioistuin, Alankomaat).

21.      FS teki 18.12.2018 oikaisuvaatimuksen päätöksestä, joka koski Puolaan karkottamista, joka oli tarkoitus panna täytäntöön 21.12.2018. Samalla voorzieningenrechter van de rechtbank Den Haagilta (Haagin alioikeuden turvaamistoimista päättävä tuomari, Alankomaat; jäljempänä voorzieningenrechter) vaadittiin väliaikaista tämän karkottamisen kieltoa.

22.      Voorzieningenrechter yhtäältä hyväksyi 20.12.2018 tekemällään päätöksellä vaatimuksen väliaikaisesta kiellosta, sillä se katsoi, ettei ollut osoitettu, että FS oleskeli tuolloin laittomasti Alankomaissa, ja toisaalta kielsi valtiosihteeriä karkottamasta FS:ää ennen kuin neljän viikon määräaika päätöksestä, jonka valtiosihteeri tekisi oikaisuvaatimuksesta, olisi päättynyt.

23.      Valtiosihteeri lopetti FS:n hallinnollisen säilöönoton samana päivänä tekemällään päätöksellä voorzieningenrechterin kyseisen päätöksen perusteella.

24.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että vaikka FS:n hallinnollinen säilöönotto on lopetettu, hänellä on edelleen intressi valittaa Raad van Stateen, koska hänellä olisi oikeus vahingonkorvaukseen, jos säilöönotto todettaisiin lainvastaiseksi. Tilanne olisi tällainen, jos FS:llä oli 23.11.2018 (hallinnollisen säilöönoton päivänä) oleskeluoikeus Alankomaissa unionin oikeuden nojalla.

25.      Pääasian asianosaiset ovat esittäneet tässä yhteydessä Raad van Stateen tehdystä valituksesta kaksi päinvastaista näkemystä.

26.      Yhtäältä FS arvostelee rechtbankia siitä, että tämä ei ole perustellut asianmukaisesti 7.12.2018 antamaansa tuomiota, koska hän oli poistunut tosiasiallisesti Alankomaista karkottamispäätöksessä vahvistetussa määräajassa ja koska hän sai näin ollen päivänä, jona hänen hallinnollisesta säilöönotostaan tehtiin päätös, uudelleen oleskeluoikeuden Alankomaissa oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan nojalla.

27.      Toisaalta valtiosihteeri myöntää, että FS on osoittanut poistuneensa Alankomaista karkottamispäätöksessä vahvistetussa määräajassa, mutta väittää, että tämän päätöksen oikeusvaikutukset eivät olleet lakanneet ja että FS ei voinut näin ollen saada uudelleen oleskeluoikeutta Alankomaissa. Nämä oikeusvaikutukset eivät olleet näet lakanneet, ellei FS ollut unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön(8) mukaisesti asettautunut johonkin toiseen jäsenvaltioon oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan nojalla ja sen edellytyksiä noudattaen ja ellei hän pystynyt näyttämään toteen yli kolmen kuukauden ”tosiasiallista oleskelua” tässä toisessa jäsenvaltiossa. Kun otetaan huomioon FS:n toteamukset oleskelustaan Saksassa, tilanne ei ole tällainen. Valtiosihteerin mukaan ainoastaan tällä tulkinnalla voitaisiin välttää oikeuden väärinkäyttö; jos tilannetta tulkittaisiin toisin, olisi riittänyt, että FS olisi oleskellut vain yhden päivän Saksassa tehdäkseen karkottamispäätöksen oikeusvaikutukset tyhjiksi ja siten palatakseen Alankomaihin ja oleskellakseen siellä uudelleen laillisesti.

28.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa tässä yhteydessä, että koska on nyttemmin riidatonta, että FS on poistunut Alankomaiden alueelta karkottamispäätöksessä asetetussa määräajassa, sen selvittäminen, onko hänen hallinnollinen säilöönottonsa ollut perusteltu, riippuu siitä, oliko hänellä uudelleen oleskeluoikeus Alankomaissa kyseisenä päivänä erityisesti oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan nojalla. Viimeksi mainittu seikka riippuisi puolestaan tämän direktiivin 15 artiklassa tarkoitetun karkottamispäätöksen oikeusvaikutuksista. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että kyseisen direktiivin 15 artiklan sanamuodosta tai direktiivin rakenteesta ei ilmene, onko karkottamispäätöksellä edelleen oikeusvaikutuksia tietyn ajanjakson ajan sen jälkeen, kun asianomainen henkilö on poistunut vastaanottavasta jäsenvaltiosta, vai onko katsottava, että tällainen päätös oli pantu täysimääräisesti täytäntöön kyseisellä poistumishetkellä.

29.      Tässä tilanteessa Raad van State on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

”1)      Onko [oleskeluoikeusdirektiivin] 15 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että tämän säännöksen perusteella tehty päätös, joka koskee unionin kansalaisen karkottamista vastaanottavan jäsenvaltion alueelta, katsotaan täytäntöön pannuksi eikä sillä ole enää oikeusvaikutuksia, kun kyseinen unionin kansalainen on todistettavasti poistunut vastaanottavan jäsenvaltion alueelta kyseisessä päätöksessä vapaaehtoiselle poistumiselle asetetun määräajan kuluessa?

2)      Jos ensimmäiseen kysymykseen on vastattava myöntävästi, onko tällä unionin kansalaisella siinä tapauksessa, että hän välittömästi palaa vastaanottavaan jäsenvaltioon, [oleskeluoikeusdirektiivin] 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu oikeus enintään kolmen kuukauden oleskeluun vai voiko vastaanottava jäsenvaltio tehdä uuden karkottamispäätöksen estääkseen unionin kansalaista saapumasta toistuvasti lyhyeksi ajaksi vastaanottavaan jäsenvaltioon?

3)      Jos ensimmäiseen kysymykseen on vastattava kieltävästi, onko tämän unionin kansalaisen siinä tapauksessa oleskeltava tietty määräaika vastaanottavan jäsenvaltion alueen ulkopuolella ja kuinka pitkä tämä määräaika on?”

30.      Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet FS, Alankomaiden, Tšekin ja Tanskan hallitukset sekä Euroopan komissio. Kaikki nämä osapuolet ovat Tšekin hallitusta lukuun ottamatta esittäneet lisäksi huomautuksia 16.11.2020 pidetyssä istunnossa. Belgian hallitus, joka ei ollut jättänyt kirjallisia huomautuksia, esitti niin ikään lausumansa tässä istunnossa.

IV     Asian tarkastelu

A       Alustavia huomautuksia

31.      Tämän ennakkoratkaisupyynnön taustalla on riita, joka koskee Puolan kansalaista FS:ää, joka oli menettänyt oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklaan perustuneen oleskeluoikeutensa Alankomaissa ja jolle osoitettiin karkottamispäätös tämän direktiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla. Tämä kansalainen väitti, että poistuttuaan kyseisestä jäsenvaltiosta vapaaehtoisesti karkottamispäätöksessä asetetussa määräajassa hän oli oleskellut ystäviensä luona Saksassa lähellä Alankomaiden rajaa ja saapunut päivittäin Alankomaihin ostamaan marihuanaa. Alankomaiden poliisi pidätti hänet kuukauden kuluttua hänen poistumisestaan, koska hän ei kyennyt esittämään henkilöllisyystodistusta, ja osoitti hänelle päätöksen hallinnollisesta säilöönotosta hänen lähtömaahansa karkottamista varten sillä perusteella, että oli vaarana, että hän pakenee ulkomaalaisvalvontaa ja välttelee karkottamisensa valmistelua tai estää sen. Tämä vaara johtui erityisesti siitä, että kyseinen kansalainen ei ollut olennaisilta osin noudattanut kyseistä karkottamispäätöstä täysimääräisesti, sillä hän ei ollut osoittanut, että hän olisi tosiasiallisesti oleskellut jossain toisessa jäsenvaltiossa.

32.      Tässä asiayhteydessä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii pääasiallisesti selvittämään, onko oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla tehty karkottamispäätös pantu täysimääräisesti täytäntöön jo sillä perusteella, että unionin kansalainen poistuu fyysisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueelta, missä tapauksessa tämä kansalainen saisi sinne palattuaan uuden enintään kolmen kuukauden oleskeluoikeuden tämän direktiivin 6 artiklan nojalla, vai aiheutuuko kyseisestä karkottamispäätöksestä edelleen vaikutuksia tietyn aikaa kyseisen kansalaisen fyysisen poistumisen jälkeen. Viimeksi mainitussa tapauksessa se tiedustelee, miten pitkän ajan tällaisia vaikutuksia edelleen aiheutuu.

33.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että näihin kysymyksiin on välttämättä saatava vastaus, jotta se kykenee ratkaisemaan pääasian kohteena olevan riidan, joka koskee hallinnollisesta säilöönotosta tehdyn päätöksen laillisuutta. Jos karkottamispäätöksen oikeusvaikutukset lakkaisivat jo sillä perusteella, että FS on palannut Saksaan, vaikka vain yhdeksikin päiväksi, silloin hän saisi heti palatessaan Alankomaihin uuden oleskeluoikeuden oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan nojalla. Kun uutta karkottamispäätöstä ei ole tehty, hallinnollisesta säilöönotosta tehty päätös olisi lainvastainen ja FS:llä olisi siis oikeus korvaukseen.

34.      Kysymyksiin liittyvä intressi ulottuu laajemmalle kuin tosiseikasto, joka on hieman epätavallinen nyt käsiteltävässä asiassa. Ennakkoratkaisukysymykset näet kuuluvat laajempaan ongelmakenttään, joka koskee tapaa, jolla jäsenvaltio voi tosiasiallisesti karkottaa alueeltaan (muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen perustuvista syistä) unionin kansalaisen, joka laillisen oleskelujakson päätyttyä oleskelee siellä edelleen täyttämättä kuitenkaan oleskeluoikeusdirektiivissä säädettyjä edellytyksiä ja saattaa muodostaa kohtuuttoman rasitteen tämän jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle. Tämä ongelmakenttä on erityisen merkityksellinen sen vuoksi, että Schengen-alueella(9) sisärajat voidaan ylittää ilman henkilötarkastuksia. Näin ollen jäsenvaltion keinot varmistaa, että laittomasti oleskeleva unionin kansalainen on tosiasiallisesti karkotettu, ovat hyvin vähäisiä.

35.      Näiden toteamusten perusteella oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla tehdyn karkottamispäätöksen ajallisten vaikutusten tarkasteleminen näyttää liittyvän erottamattomasti tämän säännöksen suhteeseen direktiivin III luvun muiden oleskeluoikeutta koskevien säännösten kanssa. Ennen tarkastelun aloittamista on siten mielestäni hyödyllistä esittää katsaus sovellettavasta lainsäädäntökehyksestä (1.), mikä antaa myös mahdollisuuden selventää ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämien ennakkoratkaisukysymysten ulottuvuutta (2.).

1.     Merkityksellinen lainsäädäntökehys

36.      Aluksi on muistutettava siitä, että unionin kansalaisuus – sellaisena kun se on otettu käyttöön Maastrichtin sopimuksella(10) – antaa jokaiselle unionin kansalaiselle perustavanlaatuisen ja henkilökohtaisen oikeuden liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella sillä varauksella, että sovelletaan perussopimuksissa vahvistettuja rajauksia ja rajoituksia sekä niiden täytäntöön panemiseksi toteutettuja toimenpiteitä. Tämä oikeus annetaan tällä hetkellä unionin kansalaisille SEUT 21 artiklan 1 kohdassa, sellaisena kuin se on vahvistettu Euroopan unionin perusoikeuskirjan 45 artiklassa. Oleskeluoikeusdirektiivillä, jossa säädetään erityisesti edellytyksistä, joita sovelletaan silloin, kun unionin kansalaiset ja heidän perheenjäsenensä käyttävät oikeutta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, pyritään helpottamaan ja vahvistamaan kyseisen oikeuden käyttämistä.(11)

37.      Oleskeluoikeusdirektiivissä säädetään kahdesta unionin kansalaisten oleskeluoikeutta koskevasta järjestelystä: ”oleskeluoikeudesta”, josta säädetään III luvun säännöksissä ja joka sisältää oikeuden oleskella ”enintään kolme kuukautta” ja oikeuden oleskella ”yli kolme kuukautta” (jäljempänä yhdessä väliaikainen oleskeluoikeus) sekä ”pysyvästä oleskeluoikeudesta”, josta säädetään IV luvun säännöksissä ja jonka hyväksymisedellytykset sisältyvät kyseisen direktiivin 16–18 artiklaan. Jäljempänä käsitellään vain väliaikaista oleskeluoikeutta, joka on nyt käsiteltävän asian kohteena, mikä mahdollistaa sellaisten perustelujen esittämisen, joiden vuoksi kyseisen direktiivin 15 artiklassa tarkoitettu karkottamispäätös on perusteltu.

a)     Oleskeluoikeusdirektiivissä säädetty väliaikainen oleskeluoikeus

1)     Enintään kolmen kuukauden oleskeluoikeus

38.      Oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan 1 kohdan nojalla unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella enintään kolmen kuukauden ajan ilman muita edellytyksiä tai muodollisuuksia kuin se, että heillä on oltava voimassa oleva henkilökortti tai passi. Vaikka tämän direktiivin 6 artiklassa ei aseteta mitään edellytystä, joka liittyisi unionin kansalaisen taloudellisiin resursseihin, kyseisen direktiivin 14 artiklan 1 kohdassa säilytetään tämä oleskeluoikeus näiden kolmen kuukauden ajan kuitenkin vain sikäli kuin tämä kansalainen ei muodosta kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.(12) Tämä sääntö on johdonmukainen saman direktiivin 24 artiklan 2 kohdan kanssa, sillä siinä sallitaan se, että vastaanottava jäsenvaltio ei esimerkiksi anna oikeutta sosiaalihuoltoetuuteen oleskelun kolmen ensimmäisen kuukauden aikana.

39.      Näiden oleskelua koskevien edellytysten selvityksestä on todettava, että vaikka tämä jäsenvaltio ei voi velvoittaa unionin kansalaisia rekisteröitymään toimivaltaisissa viranomaisissa,(13) sillä on kuitenkin oikeus asettaa näille kansalaisille velvollisuus osoittaa henkilöllisyytensä ja kansalaisuutensa sillä edellytyksellä, että tämä velvoite asetetaan sen omille kansalaisille heidän henkilöllisyystodistuksensa osalta.(14) Kyseinen jäsenvaltio ei voi kuitenkaan kyseenalaistaa oleskeluoikeutta pelkästään sillä perusteella, että kansalainen ei ole esittänyt jompaakumpaa edellä mainituista asiakirjoista, etenkään silloin, jos asianomainen kykenee kuitenkin osoittamaan kansalaisuutensa täysin yksiselitteisesti muilla keinoilla.(15).

2)     Yli kolmen kuukauden oleskeluoikeus

40.      Unionin kansalaisella on myös yli kolmen kuukauden oleskeluoikeus vastaanottavassa jäsenvaltiossa, jos hän täyttää oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tyhjentävästi mainitut edellytykset, eli lähinnä, jos a) hän on työntekijä tai itsenäinen ammatinharjoittaja kyseisessä jäsenvaltiossa tai b) hänellä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat ja kattava sairausvakuutusturva kyseisessä jäsenvaltiossa tai c) hän on opiskelija ja hänellä on riittävät varat ja kattava sairausvakuutusturva.

41.      Jäsenvaltiot voivat määrätä unionin kansalaiset rekisteröitymään toimivaltaisissa viranomaisissa, mutta rekisteröinnille asetettavan määräajan on oltava vähintään kolme kuukautta maahantulopäivästä.(16) Lisäksi oleskeluoikeusdirektiivin 14 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa säädetään, että jos on perusteltua aihetta epäillä, täyttääkö unionin kansalainen tai hänen perheenjäsenensä direktiivin 7 artiklassa säädetyt edellytykset, jäsenvaltiot voivat tarkistaa näiden edellytysten täyttymisen. Tällaista tarkistusta ei saa kuitenkaan suorittaa järjestelmällisesti. Jäsenvaltio voi myös vaatia asianomaista henkilöä hänen saavuttuaan tämän jäsenvaltion alueelle tekemään ilmoituksen jäsenvaltion alueella oleskelustaan määräajassa, joka on kohtuullinen ja ketään syrjimätön.(17)

3)     Perheenjäsenten johdettu oleskeluoikeus

42.      Unionin kansalaisen perheenjäsenet voivat oleskella jäsenvaltioiden alueella, kunhan he täyttävät oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan 2 kohdassa (enintään kolmen kuukauden oleskeluoikeus) tai 7 artiklan 1 kohdan d alakohdassa ja 2 kohdassa (yli kolmen kuukauden oleskeluoikeus) säädetyt vaatimukset eli tulevat oleskeluoikeuden saaneen unionin kansalaisen mukana tai seuraavat häntä myöhemmin.(18)

b)     Hyväksyttävät perusteet karkottamispäätöksen tekemiseksi oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla

43.      Oleskeluoikeusdirektiivi ei sisällä ainoastaan sääntöjä, joilla säännellään siinä säädettyjen erityyppisten oleskeluoikeuksien saamisen edellytyksiä, vaan siinä vahvistetaan myös sääntökokonaisuus, jolla pyritään sääntelemään tilannetta, joka johtuu jonkin tällaisen oikeuden menettämisestä.

44.      Oleskeluoikeusdirektiivissä säädetään tässä yhteydessä kahdesta tapauksesta, joissa jäsenvaltiot voivat tehdä karkottamispäätöksiä: kun tällainen päätös tehdään ”yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä” (tämän direktiivin 27 artikla) tai kun tämä päätös tehdään ”muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen perustuvista syistä” (kyseisen direktiivin 15 artiklan 1 kohta).(19)

45.      Jälkimmäisestä tapauksesta, johon pääasian kohteena oleva tilanne kuuluu, on ensinnäkin todettava, että saman direktiivin III luvussa oleva 15 artikla koskee vain väliaikaisen oleskeluoikeuden haltijoita eikä pysyvän oleskeluoikeuden haltijoita.(20) Toisin kuin oleskeluoikeusdirektiivin 27 artiklan nojalla tehdyissä päätöksissä,(21) tilanteet, joissa vastaanottavat jäsenvaltiot voivat tehdä päätöksiä, joilla rajoitetaan vapaata liikkuvuutta, erityisesti karkottamispäätöksiä, eivät ilmene nimenomaisesti tämän direktiivin 15 artiklan sanamuodosta. Viimeksi mainitussa säännöksessä ei näet täsmennetä, mitä ovat ”muut [kuin kyseisen direktiivin 27 artiklaan perustuvat] syyt”.

46.      Vaikka säädöksissä ei mainita asiasta mitään, unionin tuomioistuin on tulkinnut oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklaa siten, että siinä säädetään järjestelmästä, jota sovelletaan silloin, kun kyseisen direktiivin mukainen tilapäinen oleskeluoikeus päättyy, erityisesti kun unionin kansalainen tai hänen perheenjäsenensä, jolla on aiemmin ollut tällainen oleskeluoikeus, ei enää täytä kyseessä olevaa oleskeluoikeutta koskevia edellytyksiä, ja vastaanottava jäsenvaltio voi siis lähtökohtaisesti karkottaa hänet.(22)

47.      Näin ollen edellä esitetystä voidaan päätellä, että kyseisen direktiivin 15 artiklan 1 kohdan perusteella tehdyn karkottamispäätöksen perusteltavuus voidaan osoittaa vain, kun väliaikaisen oleskeluoikeuden edellytyksiin liittyviä saman direktiivin III luvun muita säännöksiä luetaan yhdessä.

48.      Tässä yhteydessä ensinnäkin oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, että vapaata liikkuvuutta rajoittavat päätökset koskevat sekä unionin kansalaisia että heidän perheenjäseniään.(23) Unionin kansalaisten osalta karkottamispäätös voitaisiin siis tehdä sillä perusteella, että tämän direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa (enintään kolmen kuukauden oleskeluoikeus) tai 7 artiklan 1 kohdan a–c alakohdassa (yli kolmen kuukauden oleskeluoikeus) säädettyjä edellytyksiä, sellaisina kuin ne on esitetty tämän ratkaisuehdotuksen 38 ja 40 kohdassa, ei ole noudatettu. Perheenjäsenten osalta tällainen päätös voitaisiin tehdä myös sillä perusteella, että johdetun oleskeluoikeuden myöntämisen tai säilyttämisen edellytyksiä, sellaisina kuin ne on esitetty tämän ratkaisuehdotuksen 42 kohdassa, ei ole noudatettu.

49.      Kyseinen direktiivi sisältää kuitenkin kaksi poikkeusta säännöstä, jonka mukaan karkottamispäätös olisi perusteltu, jos väliaikaisen oleskeluoikeuden edellytykset eivät enää täyty.

50.      Oleskeluoikeusdirektiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleessa täsmennetään yhtäältä, että unionin kansalaista ja hänen perheenjäsentään ei ”saisi karkottaa niin kauan kuin hän ei aiheuta kohtuutonta rasitusta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle”.(24) Tämä vaatimus vastaa näet ensinnäkin tämän direktiivin 15 artiklan 2 kohtaa, jossa säädetään pääasiallisesti, että henkilötodistuksen tai passin, jota asianomainen henkilö on käyttänyt vastaanottavaan jäsenvaltioon saapumisen perusteena, voimassaoloajan päättyminen ei saa olla peruste henkilön karkottamiselle vastaanottavasta jäsenvaltiosta; toiseksi saman direktiivin 14 artiklan 3 kohtaa, jossa säädetään, että karkottamistoimenpide ei saa automaattisesti olla seurauksena siitä, että unionin kansalainen tai hänen perheenjäsenensä turvautuu vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmään, ja kolmanneksi direktiivin 14 artiklan 1 kohtaa ja 24 artiklan 2 kohtaa, jotka liittyvät sosiaalihuoltojärjestelmään turvautumiseen (tämän ratkaisuehdotuksen 38 kohta).

51.      Kun kyseessä on oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklaan tai 7 artiklaan perustuva oleskelu, tämän direktiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla tehty karkottamispäätös, joka osoitetaan unionin kansalaiselle tai hänen perheenjäsenelleen, voisi näin ollen olla perusteltavissa vain siinä tapauksessa, että täyttymättä jäänyt oleskeluoikeuden edellytys koski perustetta, jonka mukaan asianomainen ei saa muodostaa kohtuutonta rasitetta vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, sillä edellytykset, jotka liittyvät siihen, että hänellä on voimassa oleva henkilötodistus tai passi, eivät selvästikään yksinään riitä perustelemaan tällaista karkottamistoimenpidettä.(25)

52.      Toisaalta saman direktiivin 14 artiklan 4 kohdassa säädetään ja johdanto-osan 16 perustelukappaleen viimeisessä virkkeessä todetaan pääasiallisesti, että karkottamistoimenpidettä ei saa missään tapauksessa toteuttaa, jos kyseessä on työntekijä, itsenäinen ammatinharjoittaja tai työnhakija, elleivät syyt perustu yleiseen järjestykseen ja yleiseen turvallisuuteen. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on näet katsottu, että unionin kansalaisia ja heidän perheenjäseniään ei voida karkottaa niin kauan kuin he kykenevät osoittamaan, että he jatkavat työnhakua ja heillä on todellisia mahdollisuuksia työllistyä.(26)

53.      Kun kyseessä on oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklaan perustuva oleskeluoikeus, karkottamispäätöstä ei näin ollen voida osoittaa unionin kansalaiselle tai hänen perheenjäsenelleen, joka ei täytä tämän direktiivin 7 artiklan 1 kohdan a alakohdassa, joka koskee työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia, säädettyjä oleskeluoikeuden edellytyksiä, riippumatta siitä, voiko kyseinen kansalainen tai hänen kyseinen perheenjäsenensä muodostaa rasitteen ja jopa kohtuuttoman rasitteen vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.

2.     Ennakkoratkaisukysymysten ulottuvuus

54.      Edellä esitetyn perusteella katson, että on hyödyllistä esittää seuraavat täsmennykset ennakkoratkaisukysymysten ulottuvuudesta.

55.      Ensinnäkin on mielestäni hyödyllistä muistuttaa, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että huolimatta FS:n rikollisesta käyttäytymisestä valtiosihteeri ei ole nojautunut karkottamispäätöksessään oleskeluoikeusdirektiivin 27 artiklaan vaan ainoastaan sen 15 artiklaan. Näin ollen unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole antaa ratkaisua siitä, onko tämä rikollinen käyttäytyminen voinut muodostaa direktiivin 27 artiklassa tarkoitetulla tavalla uhkan yleiselle järjestykselle tai yleiselle turvallisuudelle ja olla siten hyväksyttävä peruste karkottamistoimenpiteelle.(27)

56.      Toiseksi on huomautettava, että vaikka pääasian kohteena oleva karkottamispäätös on tehty oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklassa säädettyjen edellytysten noudattamatta jättämisen vuoksi, ennakkoratkaisukysymykset, siinä muodossa kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ne esittänyt, koskevat yleisemmin kaikkia karkottamispäätöksiä, joita voidaan tehdä tämän direktiivin 15 artiklan 1 kohdan perusteella. Kuten edellä on muistutettu, kyseisen direktiivin 15 artiklaa sovelletaan, jos tämän saman direktiivin nojalla annettu väliaikainen oleskeluoikeus päättyy sillä perusteella, että asianomainen henkilö saattaa muodostaa kohtuuttoman rasitteen vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen pyytämä vastaus ei näin ollen voi mielestäni rajoittua vain tilanteisiin, joissa unionin kansalainen on karkotettu ainoastaan oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklaan liittyvistä syistä, vaikka nämä syyt edustavat todellisuudessa suurinta osaa karkottamisperusteista.

57.      Kolmanneksi, kuten tämän ratkaisuehdotuksen 45 ja 53 kohdasta ilmenee, arvioinnin lähtökohtana on, että on poissuljettua, että asianomaiset unionin kansalaiset olisivat kansalaisia, joilla on pysyvä oleskeluoikeus, tai työntekijöitä, itsenäisiä ammatinharjoittajia tai työnhakijoita, joita koskevat oleskeluoikeusdirektiivin 14 artiklan 4 kohdan b alakohdassa tarkoitetut poikkeukset.

58.      Neljänneksi ja lopuksi on täsmennettävä, että koska unionissa ei valvota sisärajoja, karkottamispäätösten ajallisia vaikutuksia arvioidaan ainoastaan silloin, jos karkotettu kansalainen vaatii uudelleen oleskeluoikeutta jäsenvaltion viranomaisilta. Ei siis voida sulkea pois sitä, että tämä arviointi vaihtelee kyseistä oleskeluoikeutta koskevaa uutta hakemusta käsittelevän jäsenvaltion mukaan. Jos näet kyseinen kansalainen vaatii poistuttuaan vastaanottavasta jäsenvaltiosta uudelleen oleskeluoikeutta jossain toisessa jäsenvaltiossa (jopa jossain kolmannessa valtiossa), tällä ei ole lähtökohtaisesti mitään syytä olla katsomatta, että karkottamista jäsenvaltiosta koskevan päätöksen oikeusvaikutukset ovat tällä välin lakanneet. Jäljempänä esitettävä tarkastelu koskee siten pelkästään nyt käsiteltävän asian tilannetta, jossa asianomainen kansalainen on poistunut vastaanottavasta jäsenvaltiosta ja vaatii uutta oleskeluoikeutta samassa jäsenvaltiossa ilman, että hänelle olisi tällä välin virallisesti myönnetty oleskeluoikeus jossain toisessa jäsenvaltiossa.(28).

B       Ennakkoratkaisukysymysten tutkiminen

1.     Onko unionin kansalaisen fyysinen poistuminen riittävä peruste katsoa, että oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan perusteella tehty karkottamispäätös on pantu täysimääräisesti täytäntöön?

59.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään pääasiallisesti, voidaanko jo pelkästään sillä perusteella, että unionin kansalainen on fyysisesti poistunut vastaanottavan jäsenvaltion alueelta, katsoa oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla tehdyn karkottamispäätöksen tulleen täysimääräisesti täytäntöön pannuksi, jolloin siitä ei koidu enää ajallisia oikeusvaikutuksia.

60.      Kirjallisia ja suullisia huomautuksia jättäneet osapuolet ovat esittäneet toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Yhtäältä FS ehdottaa, että tähän kysymykseen vastattaisiin myöntävästi, joten kyseinen karkottamispäätös on pantu täysimääräisesti täytäntöön jo pelkästään sillä perusteella, että asianomainen henkilö on poistunut ennen asetetun määräajan päättymistä, vaikka vain hyvin lyhyeksikin ajaksi, vastaanottavan jäsenvaltion alueelta, ja tämä tapahtuu sillä hetkellä, kun hän on tehnyt näin. Tämän henkilön pitää siis voida vaatia uutta kolmen kuukauden oleskeluoikeutta oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan nojalla. Toisaalta kaikki kirjallisia ja suullisia huomautuksia esittäneet hallitukset sekä komissio tukevat valtiosihteerin pääasiallista näkemystä, jonka mukaan pelkästään unionin kansalaisen fyysinen poistuminen ei voi riittää lakkauttamaan tällaisen päätöksen oikeusvaikutuksia, ja ne vetoavat siihen, että tällainen tulkinta olisi kyseisen direktiivin tehokkaan vaikutuksen vastainen.(29)

61.      Yhdyn jälkimmäiseen näkemykseen seuraavista syistä.

62.      Muistutettakoon aluksi siitä, että oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan itsenäinen ja yhtenäinen tulkinta edellyttää, että otetaan huomioon paitsi sen sanamuoto myös sen asiayhteys ja tavoitteet. Tätä säännöstä ei myöskään pidä tulkita suppeasti, eikä siltä pidä missään tapauksessa viedä tehokasta vaikutusta.(30)

63.      Todettakoon ensinnäkin oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan sanamuodosta, että siitä ei ilmene mitään sellaista, jonka perusteella voitaisiin arvioida tämän artiklan perusteella tehtävien karkottamispäätösten ajallisia vaikutuksia. Tämän säännöksen 1 kohdassa näet säädetään ainoastaan, että ”jäljempänä 30 ja 31 artiklassa säädettyjä menettelyjä on soveltuvin osin sovellettava kaikkiin päätöksiin, joilla rajoitetaan – – vapaata liikkuvuutta muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen perustuvista syistä”, 2 kohdassa säädetään, että ”henkilötodistuksen tai passin – – voimassaoloajan päättyminen ei saa olla peruste henkilön karkottamiselle vastaanottavasta jäsenvaltiosta”, ja 3 kohdassa säädetään, että ”vastaanottava jäsenvaltio ei – – karkottamispäätöksen yhteydessä saa asettaa maahantulokieltoa”.

64.      Vaikka oleskeluoikeusdirektiivin 30 ja 31 artiklaan, joihin viitataan sen 15 artiklan 1 kohdassa ja joita sovelletaan analogisesti,(31) sisältyy säännöksiä, jotka voisivat vaikuttaa karkottamispäätösten täytäntöönpanoon, näin ei tapahdu ajallisten vaikutusten osalta.(32) Korostettakoon tässä yhteydessä, että kyseisen direktiivin 30 artiklan 1 ja 3 kohdassa säädetään muun muassa, että jäsenvaltioiden on ilmoitettava asianomaiselle henkilölle karkottamispäätöksistä kirjallisesti ja ilmoitettava määräaika, jonka kuluessa henkilön on poistuttava jäsenvaltion alueelta, ja täsmennetään, että ”asianmukaisesti perusteltuja kiireellisiä tapauksia lukuun ottamatta alueelta poistumiseen varatun ajan on oltava vähintään yksi kuukausi ilmoittamispäivästä lukien”.

65.      Näiden säännösten pääasiallisena vaikutuksena on siis se, että karkotetun henkilön oleskelu pitenee enintään yhdellä kuukaudella karkottamispäätöksen ilmoittamispäivästä lukien. Voitaisiin näin ollen väittää, että tästä pidennyksestä ei olisi mitään hyötyä, jos karkottamispäätöksen täysimääräistä täytäntöönpanoa varten riittäisi, että asianomainen henkilö poistuu fyysisesti naapurijäsenvaltioon. Jos oleskeluoikeusdirektiivin 30 artiklan 3 kohtaa luetaan kuitenkin laajemmassa asiayhteydessään, sen tarkoituksena ei ole säännellä karkottamispäätösten ajallisia vaikutuksia vaan pikemminkin yhtäältä varmistaa, että asianomainen voisi käyttää hyödyllisesti jäsenvaltioiden käyttöön ottamia oikeussuojakeinoja,(33) ja toisaalta antaa hänelle kohtuullinen määräaika, jotta hän kykenee järjestämään poistumisensa.

66.      Edellä esitetystä seuraa, että oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan sen enempää kuin 30 ja 31 artiklankaan perusteella ei voida antaa lopullista vastausta siitä, miten karkottamispäätöksen oikeusvaikutukset lakkaavat.

67.      Toiseksi on muistutettava asiayhteydestä, johon oleskeluoikeusdirektiivin 15 artikla kuuluu, että tässä direktiivissä sallitaan unionin kansalaisen liikkumisvapauden rajoittaminen ”yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen” perustuvista syistä ja ”muista kuin [näistä syistä]” (ks. tämän ratkaisuehdotuksen 44 kohta). Vaikka kyseisessä direktiivissä ei säädetä toimenpiteistä, joilla jäsenvaltiot voivat rajoittaa liikkumisvapautta, se sisältää kuitenkin säännöksen, jolla säännellään yhden tällaisen toimenpiteen eli maahantulokieltopäätöksen ajallisia vaikutuksia.

68.      Oleskeluoikeusdirektiivin 32 artiklassa näet sallitaan tämän kiellon poistamista koskevan vaatimuksen esittäminen ”olosuhteisiin nähden kohtuullisen ajan kuluttua ja joka tapauksessa kolmen vuoden kuluttua – – lopullisen maahantulokieltopäätöksen täytäntöönpanosta – – sillä perusteella, että maahantulokieltopäätöksen perusteena olleet aineelliset olosuhteet ovat muuttuneet”.

69.      Mielestäni se, että tässä direktiivissä säädetään maahantulokieltopäätösten ajallisista vaikutuksista eikä siihen sisälly sen 32 artiklaa vastaavaa säännöstä, jossa vahvistettaisiin muiden unionin kansalaisen vapaata liikkuvuutta rajoittavien päätösten, muun muassa kyseisen direktiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla tehtyjen karkottamispäätösten, ajalliset vaikutukset, ei voi osoittaa analogisen tulkinnan kautta, että näiden karkottamispäätösten vaikutukset säilyvät kohtuullisen ajan, eikä vastakohtaistulkinnan kautta, että unionin lainsäätäjän tahtona olisi ollut menetellä siten, että karkottamispäätöksen oikeusvaikutukset sammuvat pelkästään sen vuoksi, että unionin kansalainen poistuu fyysisesti vastaanottavasta jäsenvaltiosta.(34)

70.      Tästä seuraa, että oleskeluoikeusdirektiivin asiayhteyteen perustuvasta tulkinnasta ei voida päätellä mitään täsmennyksiä siitä, miten karkottamispäätöksen ajalliset vaikutukset lakkaavat.

71.      Koska sanamuodon ja asiayhteyden mukaiset tulkinnat eivät ole ratkaisevia, tähän ensimmäiseen kysymykseen annettavan vastauksen osatekijöitä voidaan mahdollisesti löytää vain oleskeluoikeusdirektiivin teleologisen tulkinnan ja sen tehokkaan vaikutuksen perusteella.

72.      Korostettakoon siis kolmanneksi oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan tavoitteesta heti aluksi, että tällä säännöksellä on kaksi tarkoitusta. Sillä pyritään yhtäältä ottamaan käyttöön tämän artiklan nojalla tehtäviä päätöksiä varten prosessuaalisten takeiden järjestelmä, joka vastaa järjestelmää, jota sovelletaan tämän direktiivin 27 artiklan nojalla tehtäviin vapaata liikkuvuutta rajoittaviin päätöksiin.(35) Toisaalta kyseisellä 15 artiklalla tavoitellaan vähemmän ilmeistä mutta yhtä tärkeää päämäärää siltä osin kuin siinä sallitaan vapaata liikkuvuutta rajoittavien päätösten tekeminen, jos unionin kansalainen tai hänen perheenjäsenensä ei enää täytä tiettyjä väliaikaisen oleskelun edellytyksiä. Kyseinen artikla on näet oleskeluoikeusdirektiivin ainoa säännös, johon jäsenvaltiot voivat vedota toimiakseen unionin oikeuden perusteella siten, että henkilöt, jotka eivät enää täytä väliaikaisen oleskeluoikeuden edellytyksiä ja jotka muodostuvat kohtuuttomaksi rasitteeksi sosiaalihuoltojärjestelmälle, voitaisiin karkottaa niiden alueelta. Tällä säännöksellä pyritään siis takaamaan oleskeluoikeuteen liittyvien säännösten tehokas vaikutus samalla, kun suojellaan jäsenvaltion julkisia varoja.(36)

73.      On mielestäni arvioitava oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan jälkimmäisen tavoitteen kannalta, riittääkö unionin kansalaisen fyysinen poistuminen sellaisenaan karkottamispäätöksen täysimääräiseksi täytäntöön panemiseksi.

74.      Katson tässä yhteydessä, että kyseisen direktiivin 15 artiklan sellainen tulkinta, jonka mukaan karkottamispäätös lakkaisi lähes mekaanisesti tuottamasta oikeusvaikutuksia heti kun unionin kansalainen poistuu fyysisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueelta, merkitsisi lähinnä sitä, että vietäisiin tehokas vaikutus paitsi tältä artiklalta, seurannaisvaikutuksena myös kaikilta säännöksiltä, joilla vahvistetaan väliaikaisen oleskeluoikeuden edellytykset.

75.      Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 43–53 kohdassa on näet todettu, syyt, joiden vuoksi karkottamispäätöksen tekeminen on oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla perusteltua, voivat vaihdella sen mukaan, minkä tyyppinen unionin kansalaisen tai hänen perheenjäsenensä oleskeluoikeus oli ennen karkottamista. Niillä on kuitenkin yksi yhteinen piirre – tämän henkilön ei pitäisi joutua karkottamistoimenpiteiden kohteeksi niin kauan kuin hän ei muodostu kohtuuttomaksi rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.

76.      On mielestäni ilmeistä, että unionin kansalainen tai hänen perheenjäsenensä ei voi ylittämällä vastaanottavan jäsenvaltion rajat muuttaa asemaansa yhdessä yössä siten, että hän ei muodostu enää tällaiseksi kohtuuttomaksi rasitteeksi tämän jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle. Jos näin olisi, oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan perusteella tehtävät päätökset eivät olisi todellisuudessa lainkaan pakottavia. Karkottamisen käsitteeltä vietäisiin näet kokonaan tehokas vaikutus, jos esimerkiksi unionin kansalainen voisi väittää noudattaneensa karkottamispäätöstä pelkästään sillä perusteella, että hän on viettänyt fyysisesti lyhyen ajan viereisessä jäsenvaltiossa.

77.      Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen vastataan, että oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että tämän säännöksen perusteella tehtyä karkottamispäätöstä ei voida panna täysimääräisesti täytäntöön siten, että sillä ei olisi enää oikeusvaikutuksia, pelkästään sillä perusteella, että unionin kansalainen on poistunut fyysisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueelta.

78.      Vaikka toiseen ennakkoratkaisukysymykseen ei ole tarpeen vastata, on kuitenkin edelleen määritettävä näiden päätösten oikeusvaikutusten ajallinen kesto.

2.     Oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan perusteella tehdyn karkottamispäätöksen ajalliset vaikutukset

79.      Näkemys, jonka mukaan karkottamispäätöksen oikeusvaikutukset sammuisivat sen vuoksi, että asianomainen henkilö on ylittänyt vastaanottavan jäsenvaltion rajan, on hylättävä oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan tehokkaan vaikutuksen perusteella, ja katson johdonmukaisuuden vuoksi, että tämän direktiivin 15 artiklan tehokkaan vaikutuksen säilyttämiseen liittyvien samojen pakottavien seikkojen on ohjattava unionin tuomioistuinta sen arvioidessa karkottamispäätösten ajallisia vaikutuksia.

a)     Karkottamispäätöksen perusteena ollutta olosuhteiden olennaista muutosta koskeva kriteeri

80.      Aluksi on korostettava, että oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu karkottamistoimenpide menettää väistämättä tarkoituksensa ja siten raukeaa, jos karkotettu henkilö onnistuu osoittamaan, että hän voi karkottamisensa jälkeen ja jopa heti seuraavana päivänä vastaanottavan jäsenvaltion alueelta poistuttuaan täyttää vastedes olosuhteiden olennaisen muutoksen vuoksi(37) oleskeluoikeuden edellytykset, jotka eivät täyttyneet ja jotka olivat tämän karkottamispäätöksen perusteena.

81.      Tässä tapauksessa unionin kansalaisen on näet kyettävä osoittamaan kyseisen jäsenvaltion viranomaisille, että karkottamispäätös on rauennut, voidakseen vaatia uutta oleskeluoikeutta erityisesti oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan nojalla. On itsestään selvää, että tällainen olosuhteiden olennainen muutos toteutuu sillä hetkellä, jona kyseistä unionin kansalaista voidaan jälleen pitää työntekijänä, itsenäisenä ammatinharjoittajana tai työnhakijana entisessä vastaanottavassa jäsenvaltiossa, koska tällainen asema sulkee pois oleskeluoikeuden direktiivin 15 artiklaan perustuvan menetyksen eikä se siten sopisi yhteen karkottamispäätöksen samanaikaisen olemassaolon kanssa.(38)

82.      Vaikka tällaiset tilanteet ovat mahdollisia, on todellisuudessa harvinaista, että tällainen olosuhteiden olennainen muutos toteutuisi hyvin pian sen jälkeen, kun asianomainen henkilö on karkotettu. Tällainen muutos tapahtuu päinvastoin useimmiten vasta sen jälkeen, kun asianomainen on oleskellut jossain toisessa maassa. Esiin nousee siis kysymys siitä, onko ainoana tapana, jolla tämä henkilö voi uudelleen oleskella vastaanottavassa jäsenvaltiossa, se, että hän osoittaa tällaisen olosuhteiden olennaisen muutoksen.

83.      Tähän kysymykseen on mielestäni selvästi vastattava kieltävästi. Olisi näet oleskeluoikeusdirektiivin tarkoituksenkin vastaista katsoa, että karkottamispäätöksellä on edelleen vaikutuksia niin kauan kuin asianomaisen henkilön asema ei ole olennaisesti muuttunut, koska direktiivillä pyritään helpottamaan ja vahvistamaan vapaata oleskelua jäsenvaltioiden alueella koskevan oikeuden käyttämistä. Kyseisestä lähestymistavasta voisi seurata tämän päätöksen ajallisten vaikutusten muuttuminen pysyviksi, mahdollisesti rajattomasti, jolloin haitataan oleskeluvapautta suhteettomasti.

84.      Tällaisen tilanteen välttämiseksi voidaan ajatella kahta ratkaisua: ensimmäinen ratkaisu olisi ottaa karkottamispäätöksen oikeusvaikutusten kestoa määritettäessä huomioon, miten pitkään asianomainen on täsmällisesti ilmaistuna oleskellut vastaanottavan jäsenvaltion ulkopuolella karkottamisen jälkeen, mitä lähtökohtaa sovellettaisiin järjestelmällisesti, kun taas jälkimmäinen ratkaisu olisi määrittää karkottamispäätöksen vaikutusten kesto tämän jäsenvaltion ulkopuolella tapahtuneen oleskelun keston lisäksi myös lukuisten muiden seikkojen perusteella.

85.      Edellä esitetyistä syistä ehdotan, että näistä kahdesta ratkaisusta ensimmäinen hylätään ja jälkimmäinen hyväksytään.

b)     Tietyn määräajan pituista oleskelua vastaanottavan jäsenvaltion alueen ulkopuolella koskeva peruste

86.      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään, onko unionin kansalaisen, jolle osoitetaan karkottamispäätös oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla, oleskeltava tietty määräaika vastaanottavan jäsenvaltion alueen ulkopuolella, jotta tämä päätös katsottaisiin pannun täysimääräisesti täytäntöön. Mikäli tähän vastataan myöntävästi, se pyytää unionin tuomioistuinta määrittämään, miten pitkä tämä määräaika on.

87.      Vaikka kaikki unionin tuomioistuimelle huomautuksia esittäneet hallitukset ja komissio ovat yhtä mieltä siitä, että pelkkä fyysinen poistuminen vastaanottavan jäsenvaltion alueelta ei yksinään riitä siihen, että karkottamispäätöksen vaikutukset lakkaisivat, ainoastaan Alankomaiden hallitus katsoo, että tällainen lakkaaminen on tapahtunut, jos kansalainen on poistunut tästä jäsenvaltiosta tosiasiallisesti ja aidosti tietyn ajanjakson ajaksi eli vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Alankomaiden hallitus on täsmentänyt tämän perusteen soveltamisesta erityisesti istunnossa, että vastaanottavasta jäsenvaltiosta karkotettu henkilö ei voi näiden kolmen kuukauden aikana vaatia uutta oleskeluoikeutta (paitsi jos kyseessä on olosuhteiden olennainen muutos), mutta hän voi edelleen saapua tämän jäsenvaltion alueelle oleskeluoikeusdirektiivin 5 artiklan nojalla. Tämä maahantulo-oikeus myönnettäisiin kuitenkin vain siinä tapauksessa, että osoitetaan, että on olemassa erityinen ja konkreettinen syy, jonka vuoksi hänen oleskelunsa tällä alueella on perusteltua (esim. lääkärikäynti tai tietty ostoskäynti jne.). Jos tällaista perustelua ei ole, asianomaisen henkilön oletettaisiin oleskelevan tällä alueella aikaisemman oleskeluoikeutensa jatkoksi ja siten karkottamispäätöksen vastaisesti.

88.      Alankomaiden hallituksen esityksellä on kiistatta etuja karkottamispäätösten tosiasiallisen täytäntöönpanon kannalta. Se, että kaikissa tapauksissa edellytettäisiin koko unionissa samaa vähimmäisoleskelua vastaanottavan jäsenvaltion ulkopuolella, takaisi tietyn ennakoitavuuden ja siten oikeusvarmuuden, koska sillä annettaisiin sekä unionin kansalaisille että jäsenvaltioille mahdollisuus saada etukäteen selville, miten pitkään karkottamispäätöksen voidaan katsoa tuottavan oikeusvaikutuksia. Tämä ennakoitavuus olisi erityisen varmaa sen vuoksi, että oleskeluoikeusdirektiivin 30 artiklan 3 kohdan mukaisesti tämä ajanjakso voisi alkaa kulua tietystä päivämäärästä eli kuukauden kuluttua karkottamispäätöksestä ilmoittamisesta, ilman että edellytettäisiin tosiasiallisesta karkottamisesta näyttöä, jota olisi vaikeaa esittää, koska sisärajoja ei ole.

89.      Se, että todettaisiin, että karkottamispäätöksen oikeusvaikutusten on aina jatkuttava vähintään kolmen kuukauden ajan, velvoittaisi kuitenkin tosiasiallisesti unionin kansalaisen näyttämään toteen, että hän on oleskellut kolme kuukautta vastaanottavan jäsenvaltion ulkopuolella ennen kuin hän voi vaatia uutta oleskeluoikeutta oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan nojalla. Tällainen lähestymistapa olisi mielestäni ristiriidassa paitsi tämän direktiivin sanamuodon myös sen tarkoituksen kanssa.

90.      Kyseinen lähtökohta näet yhtäältä vahvistaisi sen, että kolmen kuukauden oleskelu vastaanottavan jäsenvaltion ulkopuolella olisi välttämätön edellytys jokaisen unionin kansalaisen perusoikeudelle liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella. Kun otetaan huomioon tämän oikeuden perustavanlaatuisuus,(39) sitä ei voida tulkita suppeasti(40) eikä sitä SEUT 21 artiklan 1 kohdan mukaan voida myöskään rajoittaa muussa kuin siinä tapauksessa, että tällaisesta rajoituksesta määrätään EUT-sopimuksessa tai säädetään johdetussa oikeudessa.(41)

91.      Tässä yhteydessä on todettava, että missään johdetun oikeuden säännöksessä, erityisesti oleskeluoikeusdirektiivin säännöksissä, ei aseteta unionin kansalaisten, erityisesti karkottamispäätöksen kohteena olevien unionin kansalaisten, oleskeluoikeuden käyttämiselle sitä edellytystä, että tämä osoittaa oleskelleensa vastaanottavan jäsenvaltion ulkopuolella tietyn ajanjakson ajan, olipa se kolme kuukautta tai lyhyempi ajanjakso. Alankomaiden hallituksen näkemyksen hyväksyminen merkitsisi siis oikeuskäytäntöön perustuvaa rakennelmaa, koska unionin tuomioistuin asettuisi unionin lainsäätäjän sijalle ja vahvistaisi erityissäännön, joka koskisi karkottamispäätösten oikeusvaikutusten kestoa. Tällaisella hyväksynnällä rikottaisiin SEUT 21 artiklan 1 kohdan sanamuotoa, minkä lisäksi sillä loukattaisiin toimielinten välisen tasapainon ja annetun toimivallan periaatteita, sellaisina kuin ne on vahvistettu SEU 13 artiklan 2 kohdassa. Mikään ei myöskään estä unionin lainsäätäjää säätämästä oleskeluoikeusdirektiivissä tämän direktiivin 15 artiklan 1 kohdan nojalla tehtyjen karkottamispäätösten ajallisten vaikutusten täsmällisestä kestosta, kuten se on tehnyt maahantulokieltopäätösten ajallisten vaikutusten osalta.(42)

92.      Toisaalta kyseinen Alankomaiden hallituksen näkemys olisi ristiriidassa myös vapaata liikkuvuutta koskevan oikeuden käyttämisen kanssa, sellaisena kuin se taataan oleskeluoikeusdirektiivin 5 artiklassa, siltä osin kuin sillä vahvistettaisiin enemmittä toimitta lisäedellytys maahantulo-oikeuden käyttämiselle ”erityinen ja konkreettinen” perustelu kansalaisen vierailulle vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Vapautta liikkua vapaasti unionissa ilmaisevan maahantulo-oikeuden käyttämistä on vaikeaa sovittaa yhteen tällaisen perusteluvelvoitteen kanssa erityisesti sen vuoksi, että koska se on subjektiivinen ja mahdollisesti mielivaltainen, se saattaisi saada asianomaiset luopumaan käyttämästä tosiasiallisesti tätä oikeutta. Schengen-alueen osalta sisärajojen valvonnan puuttuessa tällaista perustelua edellytettäisiin kuitenkin vain poikkeustapauksissa, erityisesti poliisitarkastusten yhteydessä. Asianomaiset henkilöt pitäisivät kuitenkin epäilemättä tällaista laajamittaista valvontakäytäntöä vastaanottavan jäsenvaltion asettamana epäsuorana maahantulokieltona siltä osin kuin esitettyjä perusteita voitaisiin järjestelmällisesti pitää riittämättöminä oikeuttamaan heidän läsnäolonsa vastaanottavan jäsenvaltion alueella. Tällainen käytäntö olisi ristiriidassa oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan 3 kohdan tarkoituksenkin kanssa, sillä siinä kielletään vastaanottavaa jäsenvaltiota asettamasta karkottamispäätöksen yhteydessä maahantulokieltoa.

93.      Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että on hylättävä Alankomaiden hallituksen näkemys, jonka mukaan karkottamispäätöksen oikeusvaikutusten on järjestelmällisesti(43)säilyttävä vähintään kolmen kuukauden ajan.

94.      Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa perusteluilla, joita Alankomaiden hallitus esittää vastakohtaispäätelmänä komission suuntaviivojen ”väärinkäyttöä” koskevista säännöksistä(44) ja 12.3.2014 annetusta tuomiosta O. ja B.(45) osoittaakseen, että oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklaan perustuva uusi oleskeluoikeus voi alkaa vasta siitä ajankohdasta, jona asianomainen on oleskellut tosiasiallisesti ja aidosti vastaanottavan jäsenvaltion ulkopuolella.

95.      Ensinnäkin sellaisten henkilöiden menettelyä, jotka tultuaan karkotetuiksi vastaanottavan jäsenvaltion alueelta haluavat palata sinne oleskellakseen siellä, ei voida kuvata unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä ja komission suuntaviivoissa tarkoitetuksi ”väärinkäytöksi” siltä osin kuin kyseessä ei ole keinotekoinen menettely, johon olisi ryhdytty ainoana tarkoituksena saada oikeus liikkua ja oleskella vapaasti unionin oikeuden nojalla ja jolla ei siitä huolimatta, että unionin säännöstössä vahvistettuja edellytyksiä on muodollisesti noudatettu, saavuteta tällä säännöstöllä tavoiteltua päämäärää.(46) Tässä tapauksessa on päinvastoin yksinkertaisesti kyse sen määrittämisestä, voidaanko tälle henkilölle myöntää uusi oleskeluoikeus noudattamalla siis muodollisesti tämän säännöstön mukaisia vaatimuksia.

96.      Seuraavaksi asiakysymyksen osalta yhteys tuomion O. ja B. ja sellaisen tapauksen välillä, jossa henkilö haluaa oleskella uudelleen vastaanottavassa jäsenvaltiossa, on heikko, koska kyseessä ovat asiat, jotka eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Unionin tuomioistuimen tehtävänä oli näet tuomiossa O. ja B. ratkaista kysymys siitä, oliko unionin oikeus esteenä sille, että jäsenvaltio epää oleskeluoikeuden kolmannen valtion kansalaiselta, joka on unionin kansalaisen, jolla on kyseisen jäsenvaltion kansalaisuus, perheenjäsen, unionin kansalaisen palatessa kyseiseen jäsenvaltioon, kun tämä oli ennen paluutaan oleskellut jossain toisessa jäsenvaltiossa asianomaisen perheenjäsenensä kanssa pelkästään unionin kansalaisen ominaisuudessa. Kyseessä olivat siis edellytykset, joiden täyttyessä kolmannen valtion kansalaiselle myönnetään johdettu oleskeluoikeus, ja tässä erityisessä asiayhteydessä unionin kansalaisen ja hänen perheenjäsenensä ”tosiasiallista oleskelua” vastaanottavassa jäsenvaltiossa koskevan perusteen katsottiin antavan johdetun oleskeluoikeuden, kun tämä unionin kansalainen palaa jäsenvaltioon, jonka kansalainen hän oli.(47) Pääasian kohteena olevan kaltaisessa tilanteessa asianomainen henkilö ei yritä vaatia johdettua oleskeluoikeutta, jonka hän olisi saanut sijoittautuessaan muuhun jäsenvaltioon kuin vastaanottavaan jäsenvaltioon, hyötyäkseen siitä viimeksi mainitussa valtiossa paluunsa jälkeen.

97.      Lopuksi on katsottava, että toisin kuin tuomiossa O. ja B., karkottamispäätöksen jälkeen ei ole mitään syytä edellyttää ”pysyvää oleskelua” tai ”tosiasiallista oleskelua” jossain toisessa jäsenvaltiossa kuin siinä, joka on tehnyt tämän päätöksen. Merkityksellistä on se, että asianomainen on päättänyt oleskelunsa karkottamispäätöksen tehneen jäsenvaltion alueella. Velvollisuus poistua alueelta karkottamispäätöksen jälkeen ei näet voi johtaa velvoitteeseen asettautua johonkin toiseen jäsenvaltioon ja saavuttaa ”tosiasiallinen oleskelu” uudelleen, sillä tällainen velvoite olisi vastoin unionin kansalaisen perusvapautta oleskella haluamassaan paikassa unionin alueella.

c)     Muut merkitykselliset seikat

98.      Tarkastelustani ilmenee yhtäältä, että oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklan nojalla tehtyjen karkottamispäätösten oikeusvaikutukset eivät lakkaa sen vuoksi, että asianomainen kansalainen poistuu fyysisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueelta, ja toisaalta, että nämä vaikutukset eivät voi kestää, ellei tämä kansalainen täytä uudelleen oleskeluoikeuden edellytyksiä tai oleskele tiettyä aikaa tämän jäsenvaltion ulkopuolella. Tästä voidaan siten päätellä, että vastaanottavan jäsenvaltion kansallisten viranomaisten ja tuomioistuinten on arvioitava karkottamispäätösten ajallisia vaikutuksia tapauskohtaisesti.

99.      Vaikka tässä yhteydessä merkityksellisiä seikkoja vahvistettaessa on toimittava oleskeluoikeusdirektiivin säännösten tehokkaan vaikutuksen säilyttävällä tavalla, katson, että ainakin kolmentyyppisten seikkojen on kuuluttava indisioihin, jotka kansallisten viranomaisten on otettava huomioon.

100. Todettakoon ensinnäkin, että jotta karkottamispäätöksen vaikutukset lakkaisivat henkilön osalta ja tämä voisi saada uudelleen oikeuden oleskella vastaanottavassa jäsenvaltiossa, edellytetään, että hän on poistunut tämän jäsenvaltion alueelta ja päättänyt tosiasiallisesti oleskelunsa tässä maassa. Tässä tapauksessa viranomaisten pitäisi selvittää, onko henkilö tosiasiallisesti toteuttanut kaikki tarvittavat toimenpiteet osoittaakseen, että hän ei enää oleskele kyseisessä jäsenvaltiossa. Seuraavat seikat, jotka vaihtelevat kyseisen oleskelun laadun mukaan, voivat olla merkityksellisiä määritettäessä, onko oleskelu vastaanottavassa jäsenvaltiossa päättynyt tosiasiallisesti ja aidosti. Jos asianomainen henkilö esimerkiksi oleskeli vastaanottavassa jäsenvaltiossa oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan perusteella ja hänet on karkotettu, koska hän ei enää täyttänyt tämän oikeuden säilymisen edellytyksiä tämän direktiivin 14 artiklan nojalla, näyttö, jolla tämän henkilön on osoitettava tosiasiallinen poistumisensa tältä alueelta, on näytön luonteen ja sen vuoksi helpompi esittää, että kyseisellä henkilöllä ei ole ollut aikaa integroitua vastaanottavaan jäsenvaltioon. Kuten unionin tuomioistuin on nimittäin jo todennut oikeuskäytännössään, unionin kansalaisen, joka käyttää hänelle oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan 1 kohdassa myönnettyjä oikeuksia, tarkoituksena ei ole asettautua vastaanottavaan jäsenvaltioon tavalla, joka olisi omiaan kehittämään tai lujittamaan perhe-elämää viimeksi mainitussa jäsenvaltiossa.(48) Jos asianomainen henkilö oleskeli vastaanottavassa jäsenvaltiossa kyseisen direktiivin 7 artiklan perusteella, asianomaisella henkilöllä oleva näyttövaatimus voi sitä vastoin olla suurempi. Tämän kansalaisen on esimerkiksi voitava osoittaa, että hän on pyytänyt itsensä poistamista väestörekisteristä, irtisanonut vuokrasopimuksen tai vesi- ja sähkösopimuksen tai tilannut muuton, lopettanut työvoimapalvelujen asiakkuuden tai luopunut muista suhteista, joita pysyvään oleskeluun liittyy. Todettakoon tässä yhteydessä, että vaikka se, miten pitkään asianomainen on ollut poissa vastaanottavan jäsenvaltion alueelta, ei voi olla ratkaiseva seikka sellaisenaan eikä erikseen tarkasteltuna, se voisi olla yksi merkityksellisistä seikoista, jotka kansallisten viranomaisten on otettava huomioon. On itsestään selvää, että pitkä poissaolo puoltaa oleskelun tosiasiallista ja aitoa päättymistä vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja siten karkottamispäätöksen oikeusvaikutusten lakkaamista.

101. Toiseksi, kuten jo on osoitettu, oleskeluoikeuden saaneisiin ei pitäisi kohdistaa karkottamistoimenpiteitä niin kauan kuin he eivät muodostu kohtuuttomaksi rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle. Jotta voitaisiin ratkaista, muodostuuko oleskeluoikeuden saaja tällaiseksi kohtuuttomaksi rasitteeksi, ja mahdollisesti ryhtyä hänen karkottamiseensa oleskeluoikeusdirektiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleen mukaisesti, kyseinen jäsenvaltio on velvollinen tarkastelemaan, ”onko kyse väliaikaisista vaikeuksista, ja [ottamaan] huomioon oleskelun pituus, henkilökohtaiset olosuhteet ja myönnetyn avustuksen määrä”. Kansallisten viranomaisten on siis kyettävä näiden seikkojen perusteella selvittämään tapauskohtaisen tarkastelun perusteella, muodostaako karkotettu henkilö, vaikka hän ei täytä oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklan edellytyksiä, enää kohtuutonta rasitetta sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja voiko hän siten vaatia oleskeluoikeutta tämän direktiivin 6 artiklan nojalla. Tämä tarkastelu voisi sisältää sen, että arvioidaan asianomaisen henkilökohtaista tilannetta ja käytöstä hänen karkottamisensa jälkeen. Huomautan tässä yhteydessä, että ”sosiaalihuollon” käsite on laaja ja kattaa kaikki suoritteet, joiden rahoittamiseen unionin kansalainen ei ole osallistunut ja jotka on rahoitettu julkisista varoista.(49) Esimerkiksi silloin, kun pääasian kantajan kaltainen henkilö käyttäytyy toistuvasti rikollisesti karkottamisensa jälkeen,(50) tällaisella käytöksellä voisi olla siinä mielessä merkitystä, että se voisi olla indisio siitä, että asianomainen saattaisi muodostua kohtuuttomaksi rasitteeksi, koska hänen käytöksensä edellyttäisi huomattavien poliisiresurssien käyttöä. On kuitenkin ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä arvioida, onko tällainen turvautuminen sosiaalihuoltoon kohtuutonta.

102. Kolmanneksi ja lopuksi lisäseikka, joka voitaisiin ottaa huomioon, on asianomaisen henkilön aikomus noudattaa karkottamispäätöstä ja katkaista olemassa olevat siteet vastaanottavaan jäsenvaltioon. Tähän seikkaan liittyy kuitenkin täytäntöönpanon osalta useita käytännön vaikeuksia etenkin sen vuoksi, että näyttäisi olevan vaikeaa arvioida objektiivisesti jonkun todellista aikomusta päättää oleskelunsa. Tällainen tarve edellyttäisi näet, että kansalliset viranomaiset tukeutuvat pelkkiin oletuksiin asianomaisen aikomuksista, mitä olisi vaikea tukea objektiivisilla indisioilla erityisesti silloin, jos poistumispäivämäärä ja viranomaisten selvitys ajoittuvat lähelle toisiaan tai tämän henkilön oleskelupaikka ja vastaanottava jäsenvaltio sijaitsevat maantieteellisesti lähellä toisiaan.

V       Ratkaisuehdotus

103. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Raad van Staten esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:

Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY, sellaisena kuin se on muutettuna 5.4.2011 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 492/2011, 15 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että tämän säännöksen nojalla tehdystä vastaanottavan jäsenvaltion karkottamispäätöksestä ei voida katsoa, että se olisi pantu täysimääräisesti täytäntöön eikä sillä olisi enää oikeusvaikutuksia, pelkästään sillä perusteella, että henkilö, jota tämä päätös koskee, on poistunut fyysisesti kyseisen jäsenvaltion alueelta. Tämän jäsenvaltion viranomaisten asiana on arvioida tällaisten päätösten ajallisia vaikutuksia asianomaisen henkilön yksilökohtaisen tarkastelun perusteella ottamalla huomioon mahdollinen olosuhteiden olennainen muutos, jonka avulla tämä henkilö kykenee uudelleen täyttämään oleskelun edellytykset, jotka eivät täyttyneet ja jotka olivat karkottamispäätöksen perusteena, tai, jos tällaista muutosta ei ole tapahtunut, ottamalla huomioon eri seikkoja kuten muiden muassa sen, onko oleskelu vastaanottavassa jäsenvaltiossa tosiasiallisesti ja aidosti päättynyt, jolloin tämän jäsenvaltion alueen ulkopuolella tapahtuneen oleskelun kesto on indisio muttei sellaisenaan ratkaiseva seikka, sekä riskin siitä, että kyseinen henkilö muodostuu kohtuuttomaksi rasitteeksi tämän jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle.


1      Alkuperäinen kieli: ranska.


2      Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EUVL 2004, L 158, s. 77), sellaisena kuin se on muutettuna 5.4.2011 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 492/2011 (EUVL 2011, L 141, s. 1 sekä oikaisut EUVL 2004, L 229, s. 35 ja EUVL 2005, L 197, s. 34).


3      Unionin tuomioistuin on tulkinnut oleskeluoikeusdirektiivin 15 artiklaan liittyviä tiettyjä muitakin näkökohtia, muun muassa tässä artiklassa säädettyjen prosessuaalisten takeiden ulottuvuutta, 12.7.2018 antamassaan tuomiossa Banger (C-89/17, EU:C:2018:570, 42–52 kohta) ja 10.9.2019 antamassaan tuomiossa Chenchooliah (C-94/18, EU:C:2019:693, 71–88 kohta). Näitä prosessuaalisia takeita on tulkittu myös julkisasiamies Szpunarin ratkaisuehdotuksessa G. M. A. (Työnhakija) (C-710/19, EU:C:2020:739, 86–99 kohta).


4      Ks. henkilöiden liikkumista rajojen yli koskevasta yhteisön säännöstöstä (Schengenin rajasäännöstö) 15.3.2006 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EY) N:o 562/2006 (EUVL 2006, L 105, s. 1).


5      Tämä rekisteri on erottamaton osa väestörekisteriä ja sisältää muun muassa tiedot henkilöistä, jotka asuvat Alankomaissa alle neljä kuukautta.


6      On näet todettu, että FS oli työskennellyt viiden kuukauden ajan Alankomaissa mutta ei harjoittanut siellä enää mitään taloudellista toimintaa, ei ollut osoittanut olevansa työtön tahtomattaan tai työnhakija eikä hänellä ollut riittäviä varoja, jotta hän kykenisi elättämään itsensä.


7      Valtiosihteeri oikaisi tämän jälkeen tätä arviointia myöntäessään, että FS oli noudattanut tätä päätöstä annetussa määräajassa (ks. tämän ratkaisuehdotuksen 27 kohta).


8      Ks. tuomio 12.3.2014, O. ja B. (C-456/12, EU:C:2014:135, 53 ja 56 kohta).


9      Ks. tarkastusten asteittaisesta lakkauttamisesta yhteisillä rajoilla 14.6.1985 Benelux-talousliiton valtioiden, Saksan liittotasavallan ja Ranskan tasavallan hallitusten välillä tehdyn Schengenin sopimuksen soveltamisesta tehdyn yleissopimuksen (EYVL 2000, L 239, s. 19), joka allekirjoitettiin Schengenissä 19.6.1990 ja joka tuli voimaan 26.3.1995, 5 artiklan 1 kappale.


10      Ks. EY 8 artikla (EYVL 1992, C 191, s. 1).


11      Antaessaan oleskeluoikeusdirektiivin unionin lainsäätäjä halusi kodifioida aikaisemmat johdetun oikeuden säännökset, jotka koskivat erikseen työntekijöitä, ammattitoimintaa harjoittavia henkilöitä sekä opiskelijoita ja muita työmarkkinoiden ulkopuolella olevia henkilöitä, yhdeksi säädökseksi yksinkertaistaakseen ja tehostaakseen unionin kansalaisten oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen ja oleskeluun (ks. johdanto-osan kolmas ja neljäs perustelukappale). Tämän hajanaisuuden lopettamiseksi oleskeluoikeusdirektiivillä muutettiin kyseistä johdettua oikeutta tai se kumottiin, minkä johdosta unionin kansalaisuuteen perustuva liikkumisvapaus on saanut uuden ulottuvuuden (tuomio 7.10.2010, Lassal (C-162/09, EU:C:2010:592, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen)).


12      Ks. oleskeluoikeusdirektiivin johdanto-osan kymmenes perustelukappale sekä 11.11.2014 annettu tuomio Dano (C-333/13, EU:C:2014:2358, 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


13      Ks. oleskeluoikeusdirektiivin 8 artiklan 1 ja 2 kohta.


14      Ks. tuomio 17.2.2005, Oulane (C-215/03, EU:C:2005:95, 21 ja 35 kohta).


15      Ks. tuomio 17.2.2005, Oulane (C-215/03, EU:C:2005:95, 24 ja 25 kohta).


16      Ks. oleskeluoikeusdirektiivin 8 artiklan 1 ja 2 kohta.


17      Ks. oleskeluoikeusdirektiivin 5 artiklan 5 kohta.


18      Ks. tuomio 10.9.2019, Chenchooliah (C-94/18, EU:C:2019:693, 60 ja 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Oleskeluoikeusdirektiivissä säädetään lisäksi tilanteista, joissa johdettu oleskeluoikeus säilyy, kun vaatimusta tulla unionin kansalaisen mukana ja seurata häntä myöhemmin ei ole enää mahdollista täyttää eli kun tämä kansalainen on kuollut tai poistunut jäsenvaltiosta (12 artikla) tai avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen jälkeen (13 artikla). Näissä tilanteissa perheenjäsenten, jotka ovat unionin kansalaisia, on oleskeluoikeuden säilyttääkseen täytettävä kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa säädetyt edellytykset (12 artiklan 1 kohta ja 13 artiklan 1 kohta), kun puolestaan perheenjäsenten, jotka ovat kolmannen maan kansalaisia, on täytettävä saman direktiivin 12 artiklan 2 kohdassa ja 13 artiklan 2 kohdassa tältä osin säädetyt erityiset edellytykset (ks. tuomio 10.9.2019, Chenchooliah, C-94/18, EU:C:2019:693, 66 kohta).


19      On todettava, että oleskeluoikeusdirektiivin 27 artiklan 1 kohdassa ja 15 artiklan 1 kohdassa ei käytetä käsitettä ”karkottamispäätös” vaan ensin mainitussa viitataan yleisemmin ”vapaata liikkuvuutta ja oleskelua [koskevaan rajoitukseen]” tai jälkimmäisessä ”päätöksiin, joilla rajoitetaan – – vapaata liikkuvuutta”. Tämän direktiivin muista säännöksistä ilmenee kuitenkin, että ”karkottamispäätökset” kuuluvat selvästi näihin toimenpiteisiin (ks. kyseisen direktiivin 28 artiklan 1 kohta sekä 15 artiklan 2 ja 3 kohta).


20      Oleskeluoikeusdirektiivin 28 artiklan 2 kohdassa näet säädetään, että vastaanottava jäsenvaltio voi tehdä karkottamispäätöksen, joka koskee sellaista unionin kansalaista tai tämän perheenjäsentä, jolla on oikeus oleskella pysyvästi jäsenvaltion alueella, ainoastaan yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen liittyvistä vakavista syistä.


21      Ks. oleskeluoikeusdirektiivin VI luku, jonka otsikkona on ”Maahantulo- ja oleskeluoikeuden rajoittaminen yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä”.


22      Tuomio 10.9.2019, Chenchooliah (C-94/18, EU:C:2019:693, 74 kohta).


23      Oleskeluoikeusdirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan myös unionin kansalaisten kyseisen direktiivin 2 artiklan 2 alakohdassa määritellyt perheenjäsenet, jotka tulevat heidän mukanaan tai seuraavat heitä myöhemmin, kuuluvat tämän direktiivin soveltamisalaan ja saavat siinä myönnetyt oikeudet (ks. tuomio 10.9.2019, Chenchooliah, C-94/18, EU:C:2019:693, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


24      Oleskeluoikeusdirektiivin johdanto-osan 16 perustelukappaleessa täsmennetään lisäksi, että ”vastaanottavan jäsenvaltion olisi tarkasteltava, onko kyse väliaikaisista vaikeuksista, ja otettava huomioon oleskelun pituus, henkilökohtaiset olosuhteet ja myönnetyn avustuksen määrä arvioidessaan, aiheuttaako henkilö kohtuuttoman rasituksen vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle ja voidaanko hänet karkottaa”.


25      Peruste, jonka mukaan asianomainen ei saa muodostaa kohtuutonta rasitetta sosiaalihuoltojärjestelmälle, voisi koskea myös oleskeluoikeusdirektiivin 13 artiklan 2 kohdan – joka liittyy sellaisten perheenjäsenten, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, oleskeluoikeuden säilymiseen avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen jälkeen – edellytyksiä, sillä nämä edellytykset eivät liity sosiaalihuoltojärjestelmään.


26      Ks. tuomio 20.2.1997, komissio v. Belgia (C-344/95, EU:C:1997:81, 12–18 kohta) ja tuomio 17.12.2020, G. M. A. (Työnhakija) (C-710/19, EU:C:2020:1037, 22–27 kohta).


27      On joka tapauksessa muistettava, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan, sellaisena kuin se on kodifioitu oleskeluoikeusdirektiivin 27 artiklan 2 kohdassa, yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen perustuvat karkottamistoimenpiteet ovat perusteltuja ainoastaan, jos riidanalainen käyttäytyminen on ”todellinen, välitön ja riittävän vakava uhka, joka vaikuttaa johonkin yhteiskunnan olennaiseen etuun”. Komissio on todennut tässä yhteydessä, että jatkuvat pikkurikokset voivat eräin edellytyksin kokonaisuutena muodostaa yhden teon, joka edustaa riittävän vakavaa uhkaa yleiselle järjestykselle. Ks. komission tiedonanto Euroopan parlamentille ja neuvostolle [oleskeluoikeusdirektiivin] täytäntöönpanon ja soveltamisen parantamisesta (KOM(2009) 313 lopullinen, s. 12, jäljempänä komission suuntaviivat), 3.2 kohta. Muistutettakoon kuitenkin, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan useiden langettavien tuomioiden olemassaolo ei sellaisenaan riitä osoittamaan, että tällainen uhka olisi olemassa, ja että näin ollen tätä komission näkemystä pitäisi soveltaa vain poikkeuksellisesti (ks. vastaavasti tuomio 4.10.2007, Polat, C-349/06, EU:C:2007:581, 28–39 kohta).


28      Jos jokin muu jäsenvaltio kuin vastaanottava jäsenvaltio myöntäisi uuden oleskeluoikeuden, tämä oleskeluoikeus näet tosiasiallisesti saisi karkottamispäätöksen lakkaamaan erga omnes myös vastaanottavaan jäsenvaltioon nähden.


29      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 27 kohta. Alankomaiden hallitus on esittänyt, että jos uusi kolmen kuukauden määräaika alkaisi kulua joka kerta, kun asianomainen ylittää rajan, tällä luotaisiin tosiasiallisesti rajoittamaton ja automaattinen oleskeluoikeus peräkkäisiksi kolmen kuukauden jaksoiksi unionin kansalaisille, jotka eivät täytä oleskeluoikeusdirektiivin 7 artiklassa säädettyjä vaatimuksia.


30      Tuomio 11.4.2019, Tarola (C-483/17, EU:C:2019:309, 37 ja 38 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).


31      Unionin tuomioistuin selittää, että ilmaisun ”soveltuvin osin” on ymmärrettävä tarkoittavan sitä, että oleskeluoikeusdirektiivin 30 ja 31 artiklan säännöksiä sovelletaan sen 15 artiklan yhteydessä ainoastaan, jos niitä voidaan tosiasiallisesti soveltaa – tarvittaessa tarpeellisten mukautusten jälkeen – päätöksiin, jotka on tehty muista kuin yleiseen järjestykseen tai yleiseen turvallisuuteen taikka kansanterveyteen liittyvistä syistä (tuomio 10.9.2019, Chenchooliah, C‑94/18, EU:C:2019:693, 81 kohta).


32      Ks. myös oleskeluoikeusdirektiivin 31 artiklan 4 kohta.


33      Ks. vastaavasti tuomio 4.6.2013, ZZ (C-300/11, EU:C:2013:363, 48 kohta).


34      Huomautan lisäksi, että maahantulokieltopäätös on toimenpide, jonka kesto voi potentiaalisesti olla ajallisesti rajoittamaton (”elinikäinen maahantulokielto”), millä loukattaisiin suhteettomalla tavalla henkilöitä, joihin oleskeluoikeusdirektiiviä sovelletaan (ks. johdanto-osan 27 perustelukappale). Karkottamispäätös voitaisiin sitä vastoin panna heti täytäntöön ja, vaikka tällaisen päätöksen oikeusvaikutukset voivat jatkua karkottamisen jälkeen uutta oleskeluoikeutta koskevan kiellon muodossa, tämä kielto ei voi pysyä ajallisesti rajoittamattomasti, sillä kyseessä olisi silloin elinikäinen oleskelukielto.


35      Tuomio 10.9.2019, Chenchooliah (C-94/18, EU:C:2019:693, 74 kohta).


36      Ks. vastaavasti julkisasiamies Wahlin ratkaisuehdotus Brey (C-140/12, EU:C:2013:337, 44 kohta).


37      Tämä perustuu oleskeluoikeusdirektiivin 32 artiklan 1 kohtaan, joka koskee maahantulokieltoja, mutta sitä voidaan soveltaa analogisesti karkottamispäätöksiin. Ks. vastaavasti myös tuomio 18.5.1982, Adoui ja Cornuaille (115/81 ja 116/81, EU:C:1982:183, 12 kohta).


38      Perheenjäsenten, joilla oli ennen karkottamistaan johdettu oleskeluoikeus, on myös voitava käyttää tätä samaa mahdollisuutta, jos he täyttävät uudelleen oleskeluoikeusdirektiivin 6 artiklan 2 kohdassa tai 7 artiklan 2 kohdassa säädetyt edellytykset. Tilanne on kuitenkin vähemmän ilmeinen sellaisten perheenjäsenten osalta, jotka vetoavat tämän direktiivin 12 ja 13 artiklassa tarkoitetulla tavalla tällaisen oikeuden ”säilyttämiseen”, koska sen säilyttäminen edellyttää, että kyseessä oleva oleskeluoikeus ei ole keskeytynyt. Keskeytyminen on kuitenkin selvästi tapahtunut, kun oleskeluoikeus päättyy ja karkottamispäätös tehdään. Näin ollen silloin, kun tällainen perheenjäsen on karkotettu, hän ei mielestäni voi vedota säännöksiin, joita sovelletaan oleskeluoikeuden säilyttämiseen. Ainoastaan silloin, kun tämä perheenjäsen täyttää itse kyseisen direktiivin 6 ja 7 artiklassa säädetyt edellytykset, olosuhteiden olennainen muutos olisi uudelleen oleskeluoikeuden hyväksyttävä peruste. Tässä yhteydessä on muistutettava, että oleskeluoikeusdirektiivin säännöksillä ei anneta mitään itsenäistä oikeutta kolmansien maiden kansalaisille, koska heille mahdollisesti myönnetyt oikeudet ovat unionin kansalaisen liikkumisvapauden käyttämisestä johdettuja oikeuksia (tuomio 12.3.2014, O. ja B., C-456/12, EU:C:2014:135, 36 kohta).


39      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 36 kohta.


40      Ks. vastaavasti tuomio 25.7.2008, Metock ym. (C-127/08, EU:C:2008:449, 84 kohta) ja tuomio 11.4.2019, Tarola (C-483/17, EU:C:2019:309, 38 kohta).


41      Koska tämä oikeus taataan perusoikeuskirjan 45 artiklan 1 kohdassa, sen 52 artiklan nojalla tämän oikeuden käyttämistä voidaan vastaavasti rajoittaa ”ainoastaan lailla sekä [sen] keskeistä sisältöä kunnioittaen”.


42      Ks. tämän ratkaisuehdotuksen 68 ja 69 kohta.


43      Tämä ei merkitse sitä, että yksittäistapauksen arvioinnin perusteella karkottamispäätöksen oikeusvaikutukset eivät voisi kestää pidempään kuin kolme kuukautta.


44      Ks. alaviite 27, komission suuntaviivojen 4.3. kohta ”Muut väärinkäytön muodot”, s. 18.


45      C-456/12, EU:C:2014:135.


46      Ks. vastaavasti tuomio 14.12.2000, Emsland-Stärke (C-110/99, EU:C:2000:695, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja tuomio 12.3.2014, O. ja B. (C-456/12, EU:C:2014:13, 58 kohta).


47      Ks. tuomio 12.3.2014, O. ja B. (C-456/12, EU:C:2014:13, 56 ja 57 kohta).


48      Tuomio 12.3.2014, O. ja B. (C-456/12, EU:C:2014:135, 52 kohta).


49      Julkisasiamies Wahlin ratkaisuehdotus Brey (C-140/12, EU:C:2013:337, 41 kohta); ks. myös tuomio 19.9.2013, Brey (C-140/12, EU:C:2013:565, 61 kohta).


50      Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että sen jälkeen, kun säilöönotto kumottiin, poliisi on kirjannut vielä kaksi kyseistä ulkomaalaista koskevaa ilmoitusta.