JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
JULIANE KOKOTT
28 päivänä huhtikuuta 2022(1)
Asia C‑202/21 P
ABLV Bank AS, selvitystilassa
vastaan
yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (SRB)
Muutoksenhaku – Pankkiunioni – Yhteinen kriisinratkaisumekanismi (SRM) luottolaitoksia ja tiettyjä sijoituspalveluyrityksiä varten – Asetus (EU) N:o 806/2014 (SRM-asetus) – Yhteinen kriisinratkaisurahasto (SRF) – Luottolaitoksen ennakolliset vakausmaksut SRF:ään alkuvaiheen aikana – Luottolaitoksen toimiluvan peruuttaminen maksuvuoden aikana – Komission delegoitu asetus (EU) 2015/63 – Ennakollisten vakausmaksujen osittaisesta takaisinmaksusta kieltäytyminen – Neuvoston täytäntöönpanoasetus (EU) 2015/81
I Johdanto
1. Yhden pankkiunionin tavoitteen – pankkeja ei enää pelasteta veronmaksajien varoin – saavuttamiseksi tarvitaan sen lisäksi, että sijoittajat osallistuvat tappioiden kattamiseen, jos pankki on kykenemätön jatkamaan toimintaansa, myös vaihtoehtoisia rahoitusjärjestelyjä, jotta voidaan tarvittaessa toteuttaa pankin hallittu kriisinratkaisu.(2)
2. Tästä syystä SRM-asetuksella(3) perustettiin 1.1.2016 kriisinratkaisumenettelyn rahoittamiseksi yhteinen kriisinratkaisurahasto (SRF, joka tulee sanoista ”Single Resolution Fund”), jonka varat ovat peräisin pankkiunionin jäsenvaltioiden pankkitoimialoilta.(4) Samanaikaisesti BRRD-direktiivissä velvoitetaan kaikki jäsenvaltiot ottamaan jo 1.1.2015 alkaen käyttöön kansallisia rahoitusjärjestelyjä, joilla on vastaavat tavoitteet ja rahoitus.(5)
3. SRF:n tehokkaan ja riittävän rahoituksen varmistaminen on äärimmäisen tärkeää yhteisen kriisinratkaisumekanismin uskottavuuden kannalta.(6) Unionin lainsäätäjän mukaan tätä varten on kerättävä varoja, jotka ovat vähintään 1 prosentti kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten määrästä(7) (ns. tavoitetaso). Pankkitoimiala ei kuitenkaan voi saada näin suurta summaa – arviolta 55–70 miljardia euroa – kokoon kerralla. Tämän vuoksi vahvistettiin, että rahaston varat kerätään 8 vuotta käsittävän alkuvaiheen (2016–2023) aikana asteittain pankkien maksamilla ennakollisilla vakausmaksuilla, jolloin tavoitetaso on käytettävissä kokonaisuudessaan vasta vuonna 2024.
4. Konkreettisesti kyseisen ajanjakson aikana kerätään vuosittain kahdeksasosa SRF:n tavoitetason (arvioidusta) määrästä. Näitä varoja kerätään pankeilta, joilla on maksuvuoden tammikuun 1. päivänä toimilupa osallistuvissa jäsenvaltioissa, ja niiden yksilöllinen maksuvelvollisuus määräytyy pankin koon ja riskiprofiilin mukaan.
5. Jotta SRF olisi alusta alkaen toimintakykyinen, vuonna 2015 – siis ennen SRM-asetuksen voimaantuloa – pankkiunionin jäsenvaltioilta yksinomaan BRRD-direktiivin perusteella kerätyt vakausmaksut siirrettiin 31.1.2016 jo ”aloituspääomana” SRF:ään. Nämä maksut vähennetään alkuvaiheen aikana pankkien vuosittain SRF:ään maksamista ennakollisista vakausmaksuista:(8) joka vuosi vähennetään kahdeksasosa vuoden 2015 rahoitusosuudesta kyseistä vuotta koskevan ennakollisen vakuusmaksun lasketusta määrästä.
6. Euroopan keskuspankki (EKP) peruutti ensimmäisessä oikeusasteessa kantajana olleen ja tässä menettelyssä valittajana olevan luottolaitoksen toimiluvan vuoden 2018 kuluessa. Kyseisenä ajankohtana se oli jo maksanut vuotta 2018 koskevat ennakolliset vakausmaksunsa SRF:ään. Kyseinen luottolaitos katsoo näin ollen, että kyseinen vakausmaksu ja osa sen vuodelta 2015 maksamasta vakausmaksusta, jota ei vielä vähennetty tulevista vakausmaksuista, on maksettava osittain takaisin. Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi sen tältä osin esittämät vaatimukset.
7. Unionin tuomioistuin on tosin jo käsitellyt SRF:ään maksettavien ennakollisten vakausmaksujen keräämiseen liittyviä erilaisia näkökohtia.(9) Käsiteltävän valituksen ratkaisemiseksi on kuitenkin tarpeen valottaa seikkaperäisemmin SRF:ään maksettavien ennakollisten vakausmaksujen järjestelmän toimintatapaa ja siten näiden vakausmaksujen luonnetta.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Sopimus vakausmaksujen siirrosta SRF:ään
8. Vakausmaksujen siirrosta yhteiseen kriisinratkaisurahastoon ja rahasto-osuuksien yhdistämisestä 14.5.2014 tehdyn hallitustenvälisen sopimuksen (jäljempänä hallitustenvälinen sopimus) johdanto-osassa todetaan muun muassa seuraavaa:
”(7) SRM-asetuksella perustetaan erityisesti kriisinratkaisurahasto sekä vahvistetaan sen käyttöä koskevat järjestelyt. BRR-direktiivissä ja SRM-asetuksessa vahvistetaan yleiset perusteet, joita noudattaen määritetään ja lasketaan – – ennakollisesti ja jälkikäteen suorittamat vakausmaksut sekä jäsenvaltioiden velvoite kerätä ne kansallisella tasolla. Osallistuvilla jäsenvaltioilla, jotka keräävät alueellaan sijaitsevien laitosten vakausmaksut BRR-direktiivin ja SRM-asetuksen mukaisesti, on kuitenkin edelleen toimivalta siirtää mainitut vakausmaksut kriisinratkaisurahastoon. Velvoite siirtää kansallisella tasolla kerätyt vakausmaksut kriisinratkaisurahastoon ei perustu unionin oikeuteen. Tällainen velvoite otetaan käyttöön tällä sopimuksella, jossa vahvistetaan edellytykset, joilla sopimuspuolet, kukin perustuslaillisten vaatimustensa mukaisesti, sopivat yhdessä siirtävänsä kansallisella tasolla keräämänsä vakausmaksut kriisinratkaisurahastoon.
– –
(12) BRR-direktiivin täytäntöön panemiseksi annettavia kansallisia lakeja ja asetuksia – – aletaan soveltaa viimeistään 1 päivästä tammikuuta 2015. SRM-asetuksen nojalla perustettua [SRF:ää] koskevia säännöksiä sovelletaan periaatteessa 1 päivästä tammikuuta 2016. Tämän seurauksena sopimuspuolet keräävät vakausmaksuja, jotka on osoitettu kansalliseen kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyyn, joka niiden on määrä perustaa SRM-asetuksen soveltamisen alkamispäivään mennessä, mistä alkaen ne ryhtyvät keräämään kriisinratkaisurahastoon osoitettavat vakausmaksut. Kriisinratkaisurahaston rahoitusvalmiuksien vahvistamiseksi sen perustamisesta alkaen sopimuspuolet sitoutuvat siirtämään rahastoon BRR-direktiivin nojalla keräämänsä vakausmaksut SRM-asetuksen soveltamispäivään saakka.”
9. Hallitustenvälisen sopimuksen 1 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavaa:
”Tällä sopimuksella sopimuspuolet sitoutuvat:
a) siirtämään kansallisella tasolla BRR-direktiivin ja SRM-asetuksen mukaisesti kerätyt vakausmaksut mainitulla asetuksella perustettuun yhteiseen kriisinratkaisurahastoon – –; ja
b) kohdistamaan – – päivänä, jona kriisinratkaisurahasto saavuttaa SRM-asetuksen 69 artiklassa vahvistetun tavoitetason, mutta viimeistään kahdeksan vuoden kuluttua tämän sopimuksen soveltamispäivästä päättyvän siirtymäkauden – – ajan kansallisella tasolla SRM-asetuksen ja BRR-direktiivin mukaisesti kerätyt vakausmaksut kutakin sopimuspuolta vastaaviin eri rahasto-osuuksiin. Rahasto-osuuksien käyttö yhdistetään vaiheittain siten, että niiden olemassaolo lakkaa siirtymäkauden päätyttyä,
tukien siten kriisinratkaisurahaston tehokkaita toimia ja toimintaa.
10. Hallitustenvälisen sopimuksen 3 artiklassa määrätään seuraavaa:
”1. Sopimuspuolet sitoutuvat yhteisesti siirtämään peruuttamattomasti kriisinratkaisurahastoon vakausmaksut, jotka ne keräävät alueellaan toimiluvan saaneilta laitoksilta SRM-asetuksen 70 ja 71 artiklan nojalla sekä niissä ja niissä tarkoitetuissa delegoiduissa säädöksissä ja täytäntöönpanosäädöksissä vahvistettujen perusteiden mukaisesti. Vakausmaksujensiirto tapahtuu tämän sopimuksen 4–10 artiklassa vahvistettujen edellytysten mukaisesti.
– –
3. Sopimuspuolten ennen tämän sopimuksen soveltamispäivää BRR-direktiivin 103 ja 104 artiklan mukaisesti keräämät maksuosuudet siirretään kriisinratkaisurahastoon viimeistään 31 päivänä tammikuuta 2016 tai, jos sopimus ei ole tullut voimaan kyseiseen päivään mennessä, viimeistään yhden kuukauden kuluttua sen voimaantulopäivästä.
– –”
B Unionin oikeus
1. SRM-asetus
11. SRM-asetuksen(10) 67 artiklan 1 kohdalla perustetaan yhteinen kriisinratkaisurahasto (SRF). Kyseisen säännöksen mukaan SRF:ään hankitaan varat kansallisella tasolla kerättävien vakausmaksujen siirtämistä kriisinratkaisurahastoon koskevien hallitustenvälisen sopimuksen määräysten mukaisesti. Saman artiklan 3 kohdan mukaan SRF:n omistaja on yhteinen kriisinratkaisuneuvosto (SRB, joka tulee sanoista ”Single Resolution Board”).
12. SRM-asetuksen 69 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Kriisinratkaisurahaston käytettävissä olevat varat ovat kahdeksan vuoden alkuvaiheen päättyessä 1 päivästä tammikuuta 2016 – – vähintään 1 prosentti kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä.
2. Jäljempänä olevan 70 artiklan mukaisesti lasketut ja 67 artiklan 4 kohdan mukaisesti kriisinratkaisurahastoon kerätyt vakausmaksut jaksotetaan 1 kohdassa tarkoitetun alkuvaiheen aikana ajallisesti mahdollisimman tasaisesti, kunnes tavoitetaso saavutetaan, ottaen kuitenkin asiaankuuluvasti huomioon suhdannevaiheen ja vakausmaksujen myötäsyklisyyden mahdollinen vaikutus vakausmaksuja suorittavien laitosten rahoitusasemaan.
– –
4. Jos 1 kohdassa tarkoitetun alkuvaiheen jälkeen käytettävissä olevat varat vähenevät alle kyseisessä kohdassa määritellyn tavoitetason, säännöllisiä vakausmaksuja kerätään 70 artiklan mukaisesti siihen asti, kun tavoitetaso on saavutettu. Kun tavoitetaso on saavutettu ensimmäisen kerran ja kun käytettävissä olevat varat vähenevät alle kahteen kolmasosaan tavoitetasosta, kyseiset säännölliset vakausmaksut on vahvistettava sellaiselle tasolle, että tavoitetaso voidaan saavuttaa kuuden vuoden kuluessa. – –”
13. SRM-asetuksen 70 artiklan sanamuoto on seuraava:
”1. Kunkin laitoksen yksilöllinen vakausmaksu kerätään vähintään vuosittain, ja se on sama kuin sen velkojen määrä (poislukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset, suhteessa kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten velkojen kokonaismäärään (poislukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset.
2. Kriisinratkaisuneuvosto laskee kunakin vuonna EKP:tä tai kansallista toimivaltaista viranomaista kuultuaan ja tiiviissä yhteistyössä kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten kanssa yksilölliset vakausmaksut varmistaakseen, että kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden kaikkien laitosten maksettavat rahoitusosuudet eivät ylitä 12,5:tä prosenttia tavoitetasosta. – –
3. Edellä 69 artiklassa tarkoitetun rahoituksen tavoitetason saavuttamiseksi käytettävissä oleviin varoihin voidaan sisällyttää peruuttamattomat maksusitoumukset, joiden täydeksi vakuudeksi on asetettu vähäriskiset varat, joihin ei kohdistu kolmansien osapuolten oikeuksia ja jotka ovat kriisinratkaisuneuvoston vapaasti käytettävissä ja sen yksinomaiseen käyttöön osoitettuja 76 artiklan 1 kohdassa määriteltyjä tarkoituksia varten. Näiden peruuttamattomien maksusitoumusten osuus saa olla enintään 30 prosenttia tämän artiklan nojalla kerättävien vakausmaksujen kokonaismäärästä.
4. Kultakin 2 artiklassa tarkoitetulta yhteisöltä asianmukaisesti saatuja vakausmaksuja ei makseta takaisin näille yhteisöille.
– –
6. Sovelletaan komission direktiivin 2014/59/EU 103 artiklan 7 kohdan nojalla hyväksymiä delegoituja säädöksiä, joissa täsmennetään käsitettä vakausmaksujen mukauttamisesta laitosten riskiprofiiliin.
– –”
2. BRRD-direktiivi
14. BRRD-direktiivin(11) 100 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot ottavat käyttöön kansallisia rahoitusjärjestelyjä, joiden tavoitetaso on saman direktiivin 102 artiklan 1 kohdan mukaan vähintään 1 prosentti kaikkien niiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten määrästä.
15. BRRD-direktiivin 103 artiklan 1 ja 2 kohdan sanamuoto on seuraava:
”1. Edellä 102 artiklassa määritetyn tavoitetason saavuttamiseksi jäsenvaltioiden on varmistettava, että rahoitusosuudet peritään vähintään vuosittain niiden alueella toimiluvan saaneilta laitoksilta, mukaan lukien unionissa toimivat sivuliikkeet.
2. Kultakin laitokselta perittävä rahoitusosuus on sama kuin sen velkojen määrä (poislukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset, suhteessa kaikkien kyseisen jäsenvaltion alueella toimiluvan saaneiden laitosten velkojen kokonaismäärään (poislukien omat varat), josta on vähennetty suojatut talletukset.
Näitä rahoitusosuuksia on mukautettava laitosten riskiprofiilin perusteella 7 kohdan nojalla hyväksyttyjä perusteita noudattaen.”
16. BRRD-direktiivin 103 artiklan 7 kohdan mukaan riskitekijöitä ovat muun muassa laitoksen riskialttius, mukaan lukien sen kaupankäynnin merkittävyys, taseen ulkopuoliset sitoumukset ja sen velkaantuneisuusaste, yhtiön rahoituslähteiden vakaus ja monipuolisuus, laitoksen rahoitustilanne, todennäköisyys, että laitos asetetaan kriisinratkaisuun, laitoksen rakenteen monitahoisuus ja sen purkamismahdollisuudet sekä laitoksen merkitys yhden tai useamman jäsenvaltion tai unionin rahoitusjärjestelmän vakaudelle tai taloudelle.
3. Täytäntöönpanoasetus 2015/ 81
17. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81(12) johdanto-osan kuudennessa perustelukappaleessa todetaan muun muassa seuraavaa:
”Rahoitusosuudet, jotka osallistuvat jäsenvaltiot ovat keränneet [BRRD-direktiivin 103 ja 104 artiklan] mukaisesti ja siirtäneet kriisinratkaisurahastoon [hallitustenvälisen sopimuksen] 3 artiklan 3 kohdan nojalla, olisi sisällytettävä yksilöllisten vakausmaksujen laskentaan ja näin ollen vähennettävä määrästä, joka kunkin laitoksen on maksettava. – –”
18. Kyseisen asetuksen johdanto-osan 11 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”Yhteisessä kriisinratkaisurahastossa, jolle on asetettu eurooppalainen tavoitetaso, kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten vuotuisen yksilöllisen vakausmaksun suuruus riippuu kaikkien yhteisen kriisinratkaisumekanismin piiriin kuuluvien laitosten vuotuisten vakausmaksujen suuruudesta. Yhteisen kriisinratkaisumekanismin tehokkaan toiminnan ja kriisiratkaisurahaston sujuvan kerryttämisen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että kaikki laitokset suorittavat vuotuiset vakausmaksunsa ajoissa ja täysimääräisinä.”
19. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 4 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Kriisinratkaisuneuvosto laskee jokaista vakausmaksukautta varten EKP:tä tai kansallisia toimivaltaisia viranomaisia kuultuaan ja tiiviissä yhteistyössä kansallisten kriisinratkaisuviranomaisten kanssa kullekin laitokselle vuotuisen vakausmaksun kriisinratkaisurahaston vuotuisen tavoitetason perusteella. Vuotuinen tavoitetaso vahvistetaan asetuksen [SRM-asetuksen] 69 artiklan 1 kohdassa ja 70 artiklassa tarkoitetun, kriisinratkaisurahaston tavoitetason perusteella ja delegoidussa asetuksessa (EU) 2015/63 säädetyn menetelmän mukaisesti.”
20. Kyseisen asetuksen 7 artiklan 3 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Sellaisen laitoksen peruuttamattomat maksusitoumukset, joka ei enää kuulu [SRM-asetuksen] soveltamisalaan, peruutetaan ja näitä sitoumuksia takaava vakuus palautetaan.”
21. Saman asetuksen 8 artiklan 2 kohdan sanamuoto on seuraava:
”Kun kriisinratkaisuneuvosto laskee alkuvaiheen aikana kunkin laitoksen yksilöllisiä vakausmaksuja, se ottaa huomioon rahoitusosuudet, jotka osallistuvat jäsenvaltiot ovat keränneet [BRRD-direktiivin] 103 ja 104 artiklan mukaisesti ja siirtäneet kriisinratkaisurahastoon [hallitustenvälisen sopimuksen] 3 artiklan 3 kohdan nojalla, vähentämällä ne määrästä, joka kunkin laitoksen on maksettava.”
4. Delegoitu asetus 2015/63
22. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/59/EU täydentämisestä kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyihin etukäteen suoritettavien rahoitusosuuksien osalta 21.10.2014 annettu komission delegoitu asetus (EU) 2015/63(13) annettiin muun muassa BRRD-direktiivin 103 artiklan 7 kohdan perusteella. Sen 3 artiklaan sisältyvät seuraavat määritelmät:
”– –
5) ’vuotuisella rahoitusosuudella’ [tarkoitetaan] [BRRD-direktiivin] 103 artiklassa tarkoitettua määrää, jonka kriisinratkaisuviranomainen kerää rahoitusosuuskauden aikana kultakin tämän asetuksen 2 artiklassa tarkoitetulta laitokselta kansallista rahoitusjärjestelyä varten;
6) ’rahoitusosuuskaudella’ [tarkoitetaan] yhtä kalenterivuotta;
– –”
23. Kyseisen asetuksen 4 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Kriisinratkaisuviranomaisten on vahvistettava kunkin laitoksen maksettavaksi tulevat vuotuiset rahoitusosuudet suhteessa laitoksen riskiprofiiliin niiden tietojen perusteella, jotka laitos toimittaa 14 artiklan mukaisesti, ja soveltamalla tässä jaksossa säädettyjä menetelmiä.
2. Kriisinratkaisuviranomaisen on vahvistettava 1 kohdassa tarkoitettu vuotuinen rahoitusosuus kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyn vuotuisen tavoitetason perusteella ottaen huomioon tavoitetason, joka on saavutettava viimeistään 31 päivänä joulukuuta 2024 [BRRD-direktiivin] 102 artiklan 1 kohdan mukaisesti, ja käyttäen vahvistamisen perustana neljännesvuosittain laskettua kaikkien kyseisen viranomaisen alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten keskimäärää edellisenä vuonna.”
24. Delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan sanamuoto on seuraava:
”1. Jos kyseessä on uusi laitos, jota valvotaan ainoastaan osan rahoitusosuuskautta, osittainen rahoitusosuus määritetään soveltamalla tässä jaksossa säädettyä menetelmää seuraavaksi rahoitusosuuskaudeksi laskettavaan laitoksen vuotuisen rahoitusosuuden määrään niiden täysien kuukausien lukumäärän perusteella, joina laitosta valvotaan rahoitusosuuskaudella.
2. Laitoksen, myös pienen laitoksen, aseman muuttuminen rahoitusosuuskaudella ei vaikuta kyseisenä vuonna maksettavaan rahoitusosuuteen.”
25. Saman asetuksen 13 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Kriisinratkaisuviranomaisen on ilmoitettava jokaiselle 2 artiklassa tarkoitetulle laitokselle kyseisen laitoksen vuotuisen rahoitusosuuden vahvistamista koskevasta päätöksestään viimeistään kunkin vuoden toukokuun 1 päivänä.
– –
5. Jos kyseessä on uusi laitos, jota valvotaan ainoastaan osan rahoitusosuuskautta, sen osittainen vuotuinen rahoitusosuus on kerättävä yhdessä seuraavan rahoitusosuuskauden vuotuisen rahoitusosuuden kanssa.”
26. Saman asetuksen 14 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Laitosten on toimitettava kriisinratkaisuviranomaiselle viimeisin vahvistettu tilinpäätös, joka on saatavissa viimeistään rahoitusosuuskautta edeltävän vuoden joulukuun 31 päivänä, yhdessä lakisääteisen tilintarkastajan tai tilintarkastusyhteisön lausunnon kanssa Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/34/EU 32 artiklan mukaisesti.
– –
4. Edellä 1, 2 ja 3 kohdassa tarkoitetut tiedot on toimitettava viimeistään kunkin vuoden tammikuun 31 päivänä edellisen vuoden joulukuun 31 päivänä päättyneen kauden osalta tai sovellettavan asiaankuuluvan tilikauden osalta. Jos 31 päivä tammikuuta ei ole pankkipäivä, tiedot on toimitettava seuraavana pankkipäivänä.
– –”
27. Delegoidun asetuksen 2015/63 17 artiklan 3 ja 4 kohdassa säädetään seuraavaa:
”3. Jos laitoksen kriisinratkaisuviranomaiselle toimittamiin tietoihin tehdään oikaisuja tai tarkistuksia, kriisinratkaisuviranomaisen on tarkistettava vuotuista rahoitusosuutta päivitettyjen tietojen mukaisesti, kun laitoksen vuotuista rahoitusosuutta lasketaan seuraavaksi rahoitusosuuskaudeksi.
4. Mahdolliset erot oikaistavien tai tarkistettavien tietojen perustella lasketun ja maksetun vuotuisen rahoitusosuuden ja sen rahoitusosuuden välillä, joka olisi täytynyt maksaa vuosittaisen rahoitusosuuden tarkistuksen jälkeen, on otettava huomioon seuraavan rahoitusosuuskauden vuotuisen rahoitusosuuden määrässä. Tarkistus on tehtävä pienentämällä tai suurentamalla seuraavan rahoitusosuuskauden rahoitusosuuksia.”
5. Delegoitu asetus 2017/2361
28. Hallintomaksuja koskevasta lopullisesta järjestelmästä kriisinratkaisuneuvoston hallintomenojen kattamiseksi 14.9.2017 annetun komission delegoidun asetuksen (EU) 2017/2361(14) 7 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jos yhteisö tai konserni kuuluu [SRM-asetuksen] 2 artiklan soveltamisalaan vain osan varainhoitovuodesta, sen yksilöllinen vuotuinen hallintomaksu kyseiselle varainhoitovuodelle on laskettava niiden täysien kuukausien lukumäärän perusteella, joiden ajan se kuuluu kyseisen artiklan soveltamisalaan.”
III Tosiseikat ja menettely unionin yleisessä tuomioistuimessa
29. ABLV Bank AS, joka oli kantajana ensimmäisessä oikeusasteessa ja joka on nyt valittajana tässä muutoksenhakumenettelyssä (jäljempänä valittaja), oli latvialainen luottolaitos ja SSM-asetuksessa(15) tarkoitettu ”merkittävä laitos”, jota EKP valvoi, kunnes sen toimilupa peruutettiin vuonna 2018.
30. Valittaja sai joulukuussa 2015 toimivaltaiselta Finanšu un kapitāla tirgus komisijalta (rahoitus- ja pääomamarkkinaviranomainen, Latvia, jäljempänä FKMK) perintäilmoituksen, jossa sille ilmoitettiin BRRD-direktiivin 103 artiklan 1 kohdan mukaisesti määritetyn, vuotta 2015 koskevan kansalliseen rahoitusjärjestelyyn suoritettavan ennakollisen vakausmaksun määrä. Valittajan maksama kyseinen vakausmaksu siirrettiin hallitustenvälisen sopimuksen 3 artiklan 3 kohdan mukaisesti SRF:ään.
31. EKP totesi 23.2.2018 valittajan olevan kykenemätön tai todennäköisesti kykenemätön jatkamaan toimintaansa SRM-asetuksen 18 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. SRB katsoi samana päivänä tekemässään päätöksessä, ettei SRM-asetuksen mukaisen kriisinratkaisutoimen toteuttaminen valittajan osalta ollut yleisen edun nimissä välttämätöntä.(16)
32. Valittajan osakkaat käynnistivät 26.2.2018 menettelyn valittajan toiminnan alasajamiseksi ja toimittivat FKMK:lle hakemuksen sen vapaaehtoista likvidaatiota koskevan suunnitelman hyväksymisestä.
33. SRB hyväksyi vuotta 2018 koskevien ennakollisten vakausmaksujen vahvistamisesta 12.4.2018 tehdyllä päätöksellä kyseiset ennakolliset vakausmaksut.(17) Valittaja sai 27.4.2018 FKMK:lta vuotta 2018 koskevan perintäilmoituksen. Valittaja maksoi kyseisen määrän 3.7.2018.
34. EKP teki 11.7.2018 päätöksen valittajan toimiluvan peruuttamisesta.
35. Valittaja vaati 17.9.2018 päivätyllä kirjeellä SRB:tä maksamaan takaisin osan vuotta 2015 koskevista ennakollisista vakausmaksuista, laskemaan uudelleen sen vuotta 2018 koskevan ennakollisen vakausmaksun määrän, koska se ei kuulunut enää yhteisen valvontamekanismin piiriin, ja maksamaan takaisin ennakollisina vakausmaksuina liikaa maksetut määrät.
36. SRB hylkäsi nämä vaatimukset 17.10.2018 päivätyllä kirjeellä (jäljempänä riidanalainen päätös). Perusteluissaan SRB totesi, ettei SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdassa säädetä vuodelta 2018 maksetun ennakollisen vakausmaksun laskemisesta uudelleen ja että siinä säädetään nimenomaisesti, ettei asianmukaisesti saatuja vakausmaksuja makseta takaisin. SRB:n näkemyksen mukaan laitoksen toimiluvan peruuttaminen oli delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua aseman muuttumista, joka kyseisen säännöksen mukaan ei vaikuta kyseisenä vuonna maksettavaan rahoitusosuuteen. Myöskään ennakollista vakausmaksua vuodelta 2015 ei voida maksaa osittain takaisin, jos luottolaitoksen toimilupa peruutetaan ennen alkuvaiheen päättymistä. SRB katsoi, että SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan mukaisesti tältä osin pätee sama kuin kaikkiin asianmukaisesti maksettuihin ennakollisiin vakausmaksuihin.
37. Valittaja nosti 21.12.2018 kyseisestä päätöksestä kanteen unionin yleisessä tuomioistuimessa.
38. Valittaja perusteli kannettaan lähinnä sillä, että menettäessään luottolaitoksen aseman vuoden 2018 kuluessa se ei kuulunut enää koko vuoden osalta SRF:n tarjoaman suojan piiriin. Tähän samanaikaisesti liittyneen riskin, jonka valittaja luottolaitoksena muodostaa rahoitusjärjestelmän vakaudelle, poistuminen on myös johtanut SRF:n rahoitustarpeiden vähentymiseen samassa suhteessa. Vakausmaksulle ei siten ole tältä osin oikeudellista perustaa, eikä sitä ole maksettu ”asianmukaisesti” SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla, minkä vuoksi se on maksettava osittain takaisin. Silloin, kun laitos poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä, ei voida näin ollen myöskään puhua delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohdassa tarkoitetusta ”aseman muuttumisesta”, koska asema luottolaitoksena ja siten maksuvelvollisuus lakkaavat kokonaisuudessaan. Valittajan mukaan SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohtaa ei voida soveltaa vuotta 2015 koskevaan vakausmaksuun, joka kerättiin yksinomaan BRRD-direktiivin perusteella. Tämä vakausmaksu on eräänlainen SRF:n ”etumaksu”. Tältä osin täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 2 kohdasta seuraa, että pankin vuotta 2015 koskeva vakausmaksu on maksettava takaisin viimeistään alkuvaiheen päättyessä.
39. Euroopan komissio hyväksyttiin 30.4.2019 tehdyllä päätöksellä väliintulijaksi tukemaan SRB:n vaatimuksia.
40. Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kanteen 20.1.2021 antamallaan tuomiolla ABLV Bank v. SRB (T-758/18, EU:T:2021:28; jäljempänä valituksenalainen tuomio) ja velvoitti valittajan korvaamaan SRB:n oikeudenkäyntikulut ja määräsi valittajan ja komission vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan.
IV Muutoksenhakumenettely unionin tuomioistuimessa
41. Unionin tuomioistuimeen 30.3.2021 jättämässään valituskirjelmässä valittaja vaatii, että
– valituksenalainen tuomio kumotaan
– riidanalainen päätös todetaan pätemättömäksi
– SRB velvoitetaan korvaamaan valittajan oikeudenkäyntikulut ja tästä valituksesta aiheutuneet kulut
– asia palautetaan unionin yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi siltä osin kuin se ei ole ratkaisukelpoinen.
42. SRB ja komissio vaativat, että
– valitus hylätään ja
– valittaja velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
43. Valittaja, SRB ja komissio ovat esittäneet valituksesta unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia. Unionin tuomioistuin päätti työjärjestyksensä 76 artiklan 2 kohdan nojalla julkisasiamiestä kuultuaan, ettei istuntoa asianosaisten kuulemiseksi pidetä.
V Oikeudellinen arviointi
44. Valituksenalaisella tuomiolla pysytetään SRB:n päätös, jossa se yhtäältä kieltäytyi maksamasta osittain takaisin valittajan vuodelta 2018 maksamaa ennakollista vakausmaksua ja toisaalta maksamasta takaisin vuotta 2015 koskevasta ennakollisesta vakausmaksusta ”jäljellä olevaa määrää” – jota ei ole vielä vähennetty tulevista vakausmaksuista.
A Valituksenalainen tuomio
45. Unionin yleinen tuomioistuin perusteli ratkaisuaan valituksenalaisen tuomion 130 kohdassa sillä, että SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohta on esteenä kaikkien SRF:n asianmukaisessa muodossa saamien ennakollisten vakausmaksujen takaisin maksamiselle myös siinä tapauksessa, että maksuvelvollisen luottolaitoksen toimilupa peruutetaan maksuvuoden kuluessa ennen alkuvaiheen päättymistä.
46. Vuotta 2018 koskevasta ennakollisesta vakausmaksusta se katsoi lähinnä, että kerättäviä ennakollisia vakausmaksuja, vaikka ne kerätäänkin vuosittain, ei makseta vastikkeena SRF:n tarjoamasta suojasta tai SRF:n käyttämisestä tiettynä vuotena eikä niitä voida siten myöskään maksaa takaisin SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan nojalla, jos mahdollisuus käyttää SRF:ää vuoden aikana raukeaa sen vuoksi, että luottolaitos poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä. SRM-asetuksen 69 artiklan 2 kohdan mukainen vuosittainen kerääminen palvelee pikemminkin ainoastaan tavoitetason, joka on saavutettava alkuvaiheen päättyessä vuonna 2024, mukaisen kokonaismäärän jaksottamista ajallisesti mahdollisimman tasaisesti. Jotta vuosittain kerättävä vakausmaksu voidaan määrittää luotettavasti ja oikeusvarmuuden edellyttämällä tavalla kaikkien luottolaitosten osalta, sen suuruus on vahvistettava tietyssä vaiheessa vuotta.(18) Tästä syystä delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohdassa säädetään, ettei vakausmaksua voida laskea uudelleen eikä maksaa osittain takaisin, jos laitoksen asema muuttuu maksuvuoden aikana, mihin kuuluu myös luottolaitoksen toimiluvan peruuttaminen.(19) Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kokonaisuudessaan valittajan ensimmäisessä oikeusasteessa mainitsemiin säännöksiin perustuvat argumentit, joista sen mukaan seuraa, että uudelleen laskeminen ja takaisin maksaminen on mahdollista, jos toimilupa on peruutettu maksuvuoden kuluessa.(20)
47. Vuotta 2015 koskevasta vakausmaksusta unionin yleinen tuomioistuin totesi, ettei täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 2 kohdasta seuraa takaisimaksuvelvollisuutta siinä tapauksessa, että luottolaitos poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä alkuvaiheen aikana. Vuotta 2015 koskevat vakausmaksut on pikemminkin siirretty hallitustenvälisen sopimuksen mukaisesti lopullisesti SRF:ään, ja niistä on siten tullut kiinteä osa vuoteen 2024 mennessä saavutettavan tavoitetason yhteenlaskettua määrää. Täytäntöönpanoasetuksen 8 artiklan 2 kohtaan sisältyvällä vähentämissääntelyllä ainoastaan varmistetaan, ettei vuonna 2015 kerättyjen määrien siirtämisellä SRF:ään horjuteta asianomaisten laitosten välistä taloudellisen rasitteen jakautumiseen liittyvää tasapainoa. SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan kannalta vuotta 2015 koskevat vakausmaksut eivät siten eroa mitenkään myöhempinä vuosina kerätyistä vakausmaksuista.(21)
B Valituksen tarkastelu
48. Valittaja riitauttaa kyseisen unionin yleisen tuomioistuimen tuomion yhteensä 13 valitusperusteella, jotka koskevat sisällöllisesti ensinnäkin mahdollisuutta maksaa vuotta 2018 koskeva vakausmaksu osittain takaisin (jäljempänä 1), toiseksi mahdollisuutta maksaa takaisin vuotta 2015 koskevan vakausmaksun ”jäljellä oleva määrä” (jäljempänä 2) ja kolmanneksi SRB:n päätöksen muodollista lainmukaisuutta (jäljempänä 3).
1. Mahdollisuus maksaa vuotta 2018 koskeva vakausmaksu osittain takaisin
49. Ensimmäisestä neljänteen samoin kuin seitsemännellä ja kahdeksannella valitusperusteellaan valittaja riitauttaa ensinnäkin kohta kohdalta oikeudelliset perusteet, joilla unionin yleinen tuomioistuin perusteli SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohtaa ja delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohtaa koskevaa tulkintaansa, jonka mukaan kyseiset säännökset ovat esteenä vuotta 2018 koskevan vakausmaksun takaisin maksamiselle toimiluvan peruuttamisen seurauksena. Viidennessä, kymmenennessä, yhdennessätoista ja kahdennessatoista valitusperusteessaan se puolestaan väittää, että unionin yleinen tuomioistuimen näistä säännöksistä esittämä tulkinta oli ylemmänasteisten periaatteiden vastainen. Nämä valitusperusteet on siten tutkittava yhdessä.
a) Ensimmäinen, toinen ja neljäs valitusperuste
50. Valittaja väittää ensimmäisen valitusperusteensa yhteydessä lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt huomiotta, että SRF suojaa maksuvelvollisia pankkeja siihen liittyvältä riskiltä, että ne ovat kykenemättömiä jatkamaan toimintaansa. Vuotta 2018 koskevaa ennakollista vakausmaksua on tässä yhteydessä pidettävä eräänlaisena vakuutusmaksuna SRF:n kyseisenä vuonna antamasta suojasta. Tämän vakuutussuojan takaaminen tai luottolaitoksen toiminnasta rahoitusvakaudelle aiheutuvan riskin kohoaminen muodostavat siten maksuvelvollisuuden oikeudellisen perustan. Laitoksen poistuessa kriisinratkaisujärjestelmästä lakkaa kuitenkin niin vakuutussuoja kuin riskikin. Tästä syystä vuotta 2018 koskevaa vakausmaksua ei maksettu ”asianmukaisesti” SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla 11.7.2018 tapahtuneen toimiluvan peruuttamisen jälkeisen ajanjakson osalta, ja se on siten maksettava takaisin. Neljännen valitusperusteen mukaan unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tulla samaan lopputulokseen soveltamalla perusteetonta etua koskevia periaatteita, koska vakausmaksu on suoritettu tältä osin ilman oikeudellista perustaa.(22) Valittaja pitää siten oikeudellisesti virheellisenä unionin yleisen tuomioistuimen SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdasta esittämää tulkintaa, jonka mukaan se on esteenä vuotta 2018 koskevan vakausmaksun osittaiselle maksamiselle takaisin. (23)
51. Delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohdan olemassaolo pikemminkin osoittaa valittajan mukaan, että on oltava tapauksia, joissa ennakollista vakausmaksua mukautetaan jälkikäteen. Kyseisessä säännöksessä nimittäin ainoastaan säädetään, että laitoksen aseman muuttuminen rahoitusosuuskaudella ei vaikuta kyseisenä vuonna maksettavaan rahoitusosuuteen. Tästä voidaan päätellä, että muita muutoksia on hyvinkin otettava huomioon. Laitoksen poistumista kriisinratkaisujärjestelmästä toimiluvan peruuttamisen seurauksena ei kuitenkaan valittajan mukaan tule pitää delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuna ”aseman muuttumisena”. Valittaja väittääkin toisen valitusperusteensa yhteydessä, että unionin yleinen tuomioistuin on virheellisesti pitänyt delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohtaa merkityksellisenä käsiteltävän asian kannalta. (24)
52. Koska unionin yleinen tuomioistuin on perustanut valituksenalaisen tuomion 61, 62 ja 68–72 kohdassa esittämänsä näkemyksen lähinnä alkuvaiheessa tehtävää vakausmaksujen keräämistä koskevan järjestelmän toimintatapaan ja tavoitteisiin, on aloitettava tutkimalla niitä (jäljempänä 1). Sen pohjalta voidaan nimittäin seuraavaksi osoittaa, että ensimmäinen, toinen ja neljäs valitusperuste perustuvat asiaa koskevien säännösten ja ennakollisten vakausmaksujen luonteen väärinymmärrykseen (jäljempänä 2).
1) Alkuvaiheessa tehtävää vakausmaksujen keräämistä koskevan järjestelmän toimintapa ja tavoitteet
53. SRM-asetuksen 69 ja 70 artiklan mukaisen vakausmaksujen keräämisen tavoitteena on saada kokoon ennalta vahvistettu määrä, tavoitetaso, jota sen huomattavan koon vuoksi ei kuitenkaan voida kerätä kerralla. SRM-asetuksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan tästä syystä vakausmaksut jaksotetaan alkuvaiheen aikana ajallisesti mahdollisimman tasaisesti – toisin sanoen vähintään vuosittain(25) –, jotta alkuvaiheen päättyessä tavoitetaso on vähintään 1 prosentti kaikissa osallistuvissa jäsenvaltioissa toimiluvan saaneiden luottolaitosten suojattujen talletusten määrästä. Kun tavoitetaso saavutetaan, vakausmaksuja ei enää kerätä.(26)
54. Vakausmaksujen tasaisen jaksottamisen varmistamiseksi SRM-asetuksen 70 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan yhtenä vuotena maksuvelvollisilta pankeilta ei saa kerätä enempää kuin kahdeksasosan tavoitetasosta vuonna 2024. Tässä yhteydessä on otettava huomioon, että tavoitetasoa vuonna 2024 voidaan ainoastaan arvioida, koska ei ole vielä tiedossa, miten suuri määrä suojattuja talletuksia on vuonna 2024. Tästä syystä delegoidun asetuksen 2015/63(27) 4 artiklan 2 kohdan mukaan SRB ottaa yksinkertaistetusti lähtökohdaksi kaikkien osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneiden laitosten suojattujen talletusten keskimäärän edellisenä vuonna, jakaa tämän kahdeksalla ja kerää siitä hieman yli 1 prosentin, koska suojatuilla talletuksilla on tapana kasvaa.(28)
55. SRM-asetuksen 70 artiklan 1 kohdan ja 2 kohdan toisen alakohdan mukaan näin vahvistetun vuosittaisen tavoitemäärän edellyttämien yksittäisten laitosten vakausmaksujen laskenta perustuu laitosten kokoon ja riskiprofiiliin. Laskennan perustana käytetään luottolaitosten tietoja, jotka on delegoidun asetuksen 2015/63 14 artiklan mukaan toimitettava SRB:lle edellisen vuoden loppuun mennessä.(29)
56. Edellisen vuoden tietojen perusteella näin määritetty määrä kerätään kyseisen vuoden kuluessa pankeilta, joilla on seuraavan vuoden 1. päivänä tammikuuta toimilupa osallistuvan jäsenvaltion alueella. Delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohdassa säädetään, että laitoksen aseman muuttuminen rahoitusosuuskaudella ei vaikuta kyseisenä vuonna maksettavaan rahoitusosuuteen.
57. Pankkien ei kuitenkaan tarvitse maksaa vakausmaksua välttämättä käteisellä; sen sijaan SRM-asetuksen 70 artiklan 3 kohdan mukaan enintään 30 prosenttia maksuvuonna kerättävien vakausmaksujen kokonaismäärästä voi olla ns. peruuttamattomia maksusitoumuksia, joiden vakuutena on oltava käteisvakuus.
58. SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdassa säädetään, ettei asianmukaisesti saatuja vakausmaksuja makseta takaisin.
2) Seuraukset vuotta 2018 koskevan vakausmaksun takaisin maksettavuudelle
59. Edellä kuvattu vakausmaksujen keräämisen toimintatapa ja tavoitteet osoittavat ensinnäkin, että esimerkiksi vuotta 2018 koskeva vakausmaksu – toisin kuin valittaja ensimmäisen valitusperusteensa yhteydessä esittää – ei ”koske” vuotta 2018 vaan se ainoastaan kerätään vuonna 2018.
60. Yhtäältä vuosittain tehtävä kerääminen palvelee nimittäin pelkästään SRM-asetuksen 69 artiklan 2 kohdassa tavoitteena olevaa ajallisesti tasaista jaksottamista. Vakausmaksut olisi tosin voitu kerätä myös tiheämmin, esimerkiksi neljännesvuosittain. Tämä merkitsisi kuitenkin selvästi suurempia ja mahdollisesti suhteettomia hallinnollisia kuluja. Ei nimittäin ole viitteitä siitä, että maksujen keräämisen jaksottaminen kahdeksalle vuodelle johtaisi maksuvelvollisten pankkien liialliseen taloudelliseen rasitteeseen siihen verrattuna, että ne kerättäisiin vastaavasti pienemmissä erissä neljännesvuosittain eli yhteensä 32 erässä. Tällaisen rasitteen välttäminen on kuitenkin juuri jaksottamisen tarkoitus.(30) Päätös periä vakausmaksut vuosittain kuuluu siten ongelmattomasti sen laajan harkintavallan piiriin, joka unionin lainsäätäjällä on tällä alalla.(31)
61. Toisaalta 1. tammikuuta on tässä yhteydessä ainoastaan määräaika maksuvelvollisten pankkien ryhmän vahvistamiselle.(32) Kyseinen päivämäärä ei kerro mitään vakausmaksun kohdistamisesta kyseiseen vuoteen. Unionin lainsäätäjä olisi aivan yhtä hyvin voinut ottaa lähtökohdaksi myös edellisen vuoden 31. joulukuuta osallistuvien jäsenvaltioiden alueella toimiluvan saaneet luottolaitokset. Tämä pätee etenkin, kun tiettynä vuotena maksettavat vakausmaksut lasketaan edellisen vuoden tietojen perusteella.(33)
62. Jo tästä syystä vuonna 2018 kerättyä vakausmaksua ei voida laskea uudelleen tai maksaa takaisin sellaisten muutosten perusteella, jotka tapahtuvat vasta kyseisenä vuonna. Valituksenalaisen tuomion 69 kohtaan sisältyvä unionin yleisen tuomioistuimen päätelmä ei siten ole oikeudellisesti virheellinen.
63. Toiseksi järjestelmän toimintatapa ja tavoitteet osoittavat, että etukäteen kerättävät vakausmaksut – kuten unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti todennut valituksenalaisen tuomion 73 kohdassa – eivät ole rinnastettavissa vakuutusmaksuihin.
64. Ensinnäkään luottolaitos ei nimittäin saa vakausmaksun maksamisen myötä oikeutta SRF:n käyttöön. Kuten unionin yleinen tuomioistuin on oikeudellista virhettä tekemättä valituksenalaisen tuomion 70 kohdassa todennut, SRF:llä turvataan pankkiunionin rahoitusvakaus sinänsä, eikä sitä voida ymmärtää yksittäisten pankkien tukirahastoksi.(34) Kriisinratkaisu toteutetaan SRM-asetuksen 18 artiklan 1 kohdan mukaisesti pelkästään yleisen edun nimissä. SRF:llä on tässä yhteydessä tarkoitus turvata yhteisen kriisinratkaisumekanismin uskottavuus ja toimintakyky:(35) sen olemassaololta unionin lainsäätäjä odottaa pankkialan vakautta, koska tällaisilla rakenteilla voidaan rajoittaa yksittäisten laitosten kriittisen tilan systeemisiä vaikutuksia.(36)
65. Toiseksi pankin yksittäisten vakausmaksujen suuruus, vaikka niiden laskennassa tehdäänkin vakuuttamisen logiikan mukainen riskienpunninta, ei perustu verokannan soveltamiseen laskentaperustaan.(37) Sen sijaan vakausmaksujen suuruus riippuu pelkästään tavoitetasosta, joka on saavutettava kaikkien vuoden 2023 loppuun mennessä kerättyjen vakausmaksujen yhteismäärällä.
66. Pankin tiettynä vuotena maksamat ennakolliset vakausmaksut muodostavat siis ennen kaikkea murto-osan tavoitetason määrästä ja kuvaavat ainoastaan ”oheistuotteena” kyseisen pankin riskiprofiilia. Tai toisin sanoen: Jos talletusten määrän säilyessä samana kaikkien pankkien riski olisi yhtäkkiä riskiprofiilin perusteella vähäinen, kyseiseltä vuodelta kerättävien ennakollisten vakausmaksujen yhteismäärä ei tästä huolimatta olisi yhtään sen pienempi – toisin kuin valittaja näyttää väittävän. Pikemminkin vakausmaksuja kerätään aina yhteensä määrä, joka vastaa kahdeksasosaa hieman yli 1 prosentista edellisen vuoden suojattujen talletusten määrästä, jotta alkuvaiheen päättyessä koossa on yhteismäärä, joka vastaa vähintään 1 prosenttia kaikkien suojattujen talletusten määrästä vuonna 2024.(38)
67. Tämä tarkoittaa samanaikaisesti sitä, että pankin vuotuisen yksilöllisen vakausmaksun suuruus riippuu aina myös muiden pankkien, jotka ovat maksuvelvollisia kyseisenä vuonna, toisin sanoen ratkaisevana määräaikana, määrästä ja yksilöllisten vakausmaksujen suuruudesta.(39) Yhden pankin vakausmaksun mukauttaminen edellyttäisi siten aina myös muiden pankkien vakausmaksujen oikaisemista. Jos vakausmaksuja mukautettaisiin jatkuvasti maksuvuoden kuluessa, kaikkien pankkien yksilöllisten vakausmaksujen vahvistaminen oikeusvarmuuden edellyttämällä tavalla olisi mahdotonta.(40) Tästä syystä delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohdassa säädetään, ettei laitoksen aseman muuttuminen rahoitusosuuskaudella vaikuta kyseisenä vuonna maksettavaan rahoitusosuuteen. Vastaavasti SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdassa suljetaan lähtökohtaisesti pois jo saatujen vakausmaksujen takaisin maksaminen, koska puuttuva määrä olisi muutoin kerättävä muilta pankeilta. Kuten unionin tuomioistuin on jo katsonut, aseman muuttumisen käsite on ymmärrettävä laajasti,(41) koska tätä taustaa vasten sen on käsitettävä kaikki tapaukset, jotka voivat vaikuttaa muiden pankkien vakausmaksujen määrään, etenkin siis myös maksuvelvollisen pankin poistuminen kriisinratkaisujärjestelmästä.
68. SRF:ään vuosittain kerättävä ennakollinen vakausmaksu ei siis kuvaa määrällisesti riskiä, jonka valvottu pankki muodostaa vuoden aikana rahoitusvakaudelle tai SRF:n varojen käyttämiselle. Tästä syystä sen ajanjakson pituudella, jonka maksuvelvollinen pankki kuuluu vakausmaksujen keräämisvuoden aikana SRM-asetuksen soveltamisalaan, ei lähtökohtaisesti ole merkitystä sen maksettavaksi tulevan vakausmaksun suuruudelle.
69. Tästä seuraa, ettei vuosittaista vakausmaksua ole pidettävä ”asianmukaisesti saatuna” SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla vain silloin, kun pankki kuuluu SRM-asetuksen soveltamisalaan koko sen vuoden ajan, jona vakausmaksuja kerätään. Tämä seikka ei muodosta – toisin kuin valittaja väittää neljännen valitusperusteensa yhteydessä – maksuvelvollisuuden oikeudellista perustaa. Maksuvelvollisuuden kannalta ratkaisevaa on pikemminkin se, että asianomaisena määräaikana luottolaitos on saanut toimiluvan osallistuvien jäsenvaltioiden alueella. Tämä ilmentää periaatetta, jonka mukaan kyse on rahoituksesta, johon koko pankkiala osallistuu yleisen edun nimissä eikä yksittäisten pankkien edun nimissä.(42)
70. Siten pankki osallistuu enemmän tai vähemmän SRF:n tavoitetason saavuttamiseen sen mukaan, minä ajankohtana SRF:n alkuvaiheen aikana se saa toimilupansa. Pankkien, jotka tulevat mukaan vasta alkuvaiheen jälkeen, ei tietyissä tilanteissa tarvitse ylipäätään maksaa (aluksi) lainkaan vakausmaksuja. Tämä saattaa ensi näkemältä vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta. Ei kuitenkaan ole mitään muuta mahdollisuutta kuin kerätä vakausmaksut markkinoilla kulloinkin jo olevilta toimijoilta. Ja niiden määrä tietenkin vaihtelee.
71. Delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan tässä yhteydessä SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdasta ilmenevä periaate, jonka mukaan ennakolliset vakausmaksut lasketaan määräaikaperiaatteen mukaan, koska muutoin vakausmaksuja ei voitaisi laskea ja kerätä luotettavasti.(43)
72. Tämä selvennys on tarpeen, koska 12 artiklan 1 kohdassa säädetään poikkeuksesta määräaikaperiaatteeseen. Sen mukaan, jos kyseessä on uusi luottolaitos, jota valvotaan ainoastaan osan rahoitusosuuskautta, osittainen rahoitusosuus määritetään niiden täysien kuukausien lukumäärän perusteella, joina laitosta valvotaan ensimmäisellä rahoitusosuuskaudella. Delegoidun asetuksen 2015/63 13 artiklan 5 kohdassa säädetään, että jos kyseessä on uusi laitos, jota valvotaan ainoastaan osan rahoitusosuuskautta, sen osittainen vuotuinen rahoitusosuus on kerättävä yhdessä seuraavan rahoitusosuuskauden vuotuisen rahoitusosuuden kanssa. Toisin sanoen uusilta järjestelmään osallistuvilta laitoksilta kerätään ensimmäisenä maksuvuotena lisäksi osittainen rahoitusosuus ”edelliseltä vuodelta”. Unionin yleinen tuomioistuin viittasi tähän perustellusti valituksenalaisen tuomion 144 kohdassa.
73. Valittajalta ei sitä vastoin ole kerätty vuodesta 2019 alkaen enää vakausmaksuja, vaikka se harjoitti toimintaansa vielä osan vuodesta 2018 ja osallistui siten etenkin suojattujen talletusten määrään, jonka perusteella laskettiin vuosittainen tavoitemäärä vuodelle 2019. Merkityksellisenä määräaikana eli 1.1.2019 se ei nimittäin kuulunut enää maksuvelvollisiin pankkeihin. Tämä vahvistaa, ettei merkityksellistä ole ensisijaisesti pankin vuoden aikana konkreettisesti aiheuttama riski.
74. Toisin kuin valittaja on toisen valitusperusteensa yhteydessä esittänyt, delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 2 kohta ei siis osoita, että kaikkien maksuvuoden aikana tapahtuneiden muutosten, jotka eivät ole aseman muutoksia, on johdettava vakausmaksujen (jälkikäteiseen) mukauttamiseen. Kyseisessä säännöksessä pikemminkin vahvistetaan ainoastaan määräaikaperiaate, josta sen 1 kohdassa poiketaan.
75. Ainoastaan täydellisyyden vuoksi selvennettäköön tässä yhteydessä, ettei delegoidun asetuksen 2015/63 12 artiklan 1 kohta myöskään johda uusien järjestelmään liittyvien pankkien perusteettomaan epäedullisempaan asemaan asettamiseen.
76. SRM-asetuksen 69 ja 70 artiklassa säädetyllä ja täytäntöönpanoasetuksella 2015/81 ja delegoidulla asetuksella 2015/63 täsmennetyllä järjestelmällä varmistetaan, että rasitteet jaetaan pankkialan sisällä, ellei täysin tasapuolisesti,(44) niin ainakin mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Tätä edistää muun muassa delegoidun asetuksen 2015/36 12 artiklan sääntely, jonka mukaan uuden järjestelmään liittyvän pankin on maksettava vakausmaksuja ”menneisyyden osalta”, mutta järjestelmästä poistuvaa pankkia ei enää rasiteta maksuilla tulevaisuudessa. Uusi järjestelmään liittyvä pankki nimittäin kuuluu todennäköisesti vielä pitempään pankkialaan, jonka vakauttamiseen yhteisellä valvontamekanismilla abstraktisti pyritään. Myös tätä koskeva päätös kuuluu näin ollen laajaan harkintavaltaan, joka unionin lainsäätäjällä on tällä alalla.(45)
3) Välipäätelmä
77. Edellä esitetystä seuraa, ettei vuotta 2018 koskevaa vakausmaksua voida laskea uudelleen eikä maksaa osittain takaisin sen vuoksi, että valittajan toimilupa on peruutettu vuoden 2018 kuluessa. Ensimmäinen, toinen ja neljäs valitusperuste on näin ollen hylättävä.
b) Kolmas, seitsemäs ja kahdeksas valitusperuste
78. Tätä päätelmää eivät aseta kyseenalaiseksi muut säännökset, jotka valittaja on maininnut ensimmäisessä oikeusasteessa oikeudellisen näkemyksensä tueksi ja joita se väittää kolmannen, seitsemännen ja kahdeksannen valitusperusteensa yhteydessä unionin yleisen tuomioistuimen tulkinneen tai soveltaneen virheellisesti.
79. Delegoidun asetuksen 2017/2361 7 artiklassa säädetään siten tosin SRB:n hallintomaksujen osalta ainoastaan osittaisesta maksuvelvollisuudesta, jos luottolaitos kuuluu SRM-asetuksen soveltamisalaan ainoastaan osan tilikaudesta. Kolmannen valitusperusteensa yhteydessä valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen, kun se ei ole pitänyt näitä maksuja SRF:ään maksettaviin ennakollisiin vakausmaksuihin rinnastettavina ja on siksi sulkenut pois delegoidun asetuksen 2017/2361 7 artiklan analogisen soveltamisen viimeksi mainittuihin.(46)
80. Unionin yleinen tuomioistuin on kuitenkin oikeudellista virhettä tekemättä todennut valituksenalaisen tuomion 86 kohdassa, että – SRF:ään maksettavista vakausmaksuista poiketen – SRB:n hallintomaksut maksetaan vastikkeena SRB:n vuoden aikana harjoittamasta hallinnollisesta toiminnasta. Ne vastaavat siis aikasidonnaisia menoja. Tältä osin nämä maksut ”koskevat” hyvinkin tiettyä vuotta. SRF:ään maksettavat ennakolliset vakausmaksut sen sijaan palvelevat sitä, että SRM-asetuksen 69 artiklan 1 kohdassa vahvistettu tavoitetaso saavutetaan alkuvaiheen aikana asteittain, eikä niitä tarvitse enää maksaa (ainakaan aluksi) alkuvaiheen päätyttyä.(47) Unionin yleinen tuomioistuin ei näin ollen ole tehnyt oikeudellista virhettä, kun se on torjunut näiden kahdenlaisten maksujen rinnastettavuuden.
81. Kolmas valitusperuste on siis hylättävä.
82. Tätä taustaa vasten unionin yleinen tuomioistuin on lisäksi valituksenalaisen tuomion 109 kohdassa samoin perustellusti katsonut, ettei myöskään delegoidun asetuksen 2015/63 17 artiklan 3 ja 4 kohdasta seuraa nyt tarkasteltavan kaltaisessa tapauksessa velvollisuutta laskea vuotta 2018 koskevaa maksua uudelleen.
83. Kyseisen delegoidun asetuksen 17 artiklan 3 ja 4 kohdassa säädetään tietyissä tapauksissa vakausmaksun laskemisesta uudelleen, jos luottolaitosten saman asetuksen 14 artiklan 1–3 kohdan mukaisesti edeltävän vuoden 31. joulukuuta mennessä toimittamiin tietoihin on tehtävä jälkikäteen oikaisuja. Sikäli kuin valittaja mainitsee kyseisen säännöksen seitsemännen valitusperusteensa yhteydessä todisteena (abstraktista) mahdollisuudesta laskea vakausmaksuja jälkikäteen uudelleen, sen väitteet ovat kuitenkin tehottomia. Valitusperusteen menestymisen kannalta on nimittäin ratkaisevaa pelkästään se, onko unionin yleinen tuomioistuin perusteettomasti katsonut, ettei vuotta 2018 koskevaa maksua voida maksaa osittain takaisin.
84. Valittaja ei kuitenkaan osoita, missä määrin sen toimiluvan peruuttaminen vuonna 2018 edellyttää tietojen, jotka sen oli toimitettava SRB:lle 31.12.2017 mennessä, oikaisemista tai tarkistamista. Se, ettei delegoidun asetuksen 2015/63 17 artiklassa lisäksi säädetä vakausmaksujen laskemisesta uudelleen siinä tapauksessa, että tietoja oikaistaan seuraavana vuonna, johtuu yksinkertaisesti siitä, ettei vuosittaista vakausmaksua lasketa sen vuoden tietojen perusteella, jona maksuja kerätään.(48)
85. Myös seitsemäs valitusperuste on näin ollen hylättävä.
86. Lisäksi valittaja väittää kahdeksannessa valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin on perusteettomasti katsonut, ettei täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohtaa voida soveltaa analogisesti sen tilanteeseen.(49) Kyseisen säännöksen mukaan sellaisen laitoksen peruuttamattomat maksusitoumukset, joka poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä, peruutetaan. Koska SRM-asetuksen 70 artiklan 3 kohdan mukaan peruuttamattomia maksusitoumuksia voidaan käyttää vakausmaksujen käteisellä maksamisen sijasta, siinä tapauksessa, että laitos poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä, ennakollisilla vakausmaksuilla olisi valittajan mukaan oltava ”sama kohtalo” kuin peruuttamattomilla maksusitoumuksilla: jos viimeksi mainitut siis peruutetaan tällaisessa tapauksessa, käteisellä maksetut vakausmaksut olisi maksettava takaisin.
87. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdassa kuitenkin säädetään ainoastaan, että peruuttamattomat maksusitoumukset peruutetaan ja näitä sitoumuksia takaava vakuus palautetaan. Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa, että määrä, jota peruuttamaton maksusitoumus edustaa, poistetaan SRF:stä. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 1 kohdan mukaan peruuttamattomien maksusitoumusten käyttö ei nimittäin saa millään tavalla vaikuttaa kriisinratkaisurahaston taloudellisiin valmiuksiin eikä maksuvalmiuteen. Tällä välineellä pyritään pelkästään siihen, ettei maksua tarvitse maksaa heti vaan vasta vaadittaessa. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 2 kohdasta ilmenee, että peruuttamattoman maksusitoumuksen peruuttaminen ja vakuuden palauttaminen tapahtuvat aina vain maksun saamista vastaan. Saman on siten pädettävä myös siinä tapauksessa, että laitos poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä 3 kohdan mukaisesti, koska muutoin peruuttamattomat maksusitoumukset eivät voisi koskaan saavuttaa tavoitettaan. Peruuttamattoman maksusitoumuksen peruuttaminen ja vakuuden palauttaminen eivät siten tarkoita, ettei vakausmaksua, jota tämä väline edustaa, ei tarvitsisi maksaa. Kriisinratkaisujärjestelmästä poistumisen on pikemminkin johdettava peruuttamattoman maksusitoumuksen peruuttamiseen, minkä SRB on myös vahvistanut muutoksenhakumenettelyssä.
88. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 7 artiklan 3 kohdalla ei siten voida peruuttamattomien maksusitoumusten ja käteisellä maksettujen vakausmaksujen yhdenvertaisen kohtelun tarpeellisuuteen viitaten oikeuttaa viimeksi mainittujen (osittaista) takaisin maksamista, jos luottolaitos poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä.
89. Tästä seuraa, että myös kahdeksas valitusperuste on hylättävä.
c) Kymmenes valitusperuste
90. Edellä esitetyn perusteella on hylättävä myös kymmenes valitusperuste, jossa valittaja väittää, että valituksenalaisen tuomion 136 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin on perusteettomasti pitänyt SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohtaa yksiselitteisenä ja siten jättänyt huomiotta oikeusvarmuuden periaatteen vaatimukset.
91. Kuten edellä osoitettiin, SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan merkitys ilmenee SRF:ään kerättävien vakausmaksujen järjestelmän toimintatavasta ja tavoitteista.
92. Kymmenes valitusperuste perustuu siten oikeusvarmuuden periaatteesta seuraavan säännösten selkeyttä koskevan edellytyksen väärin ymmärtämiseen.(50) Se seikka, että säännöstä on tarpeen tulkita ja sitä on tarkasteltava yhdessä muiden oikeusnormien kanssa, ei nimittäin tarkoita, että se olisi tämän edellytyksen vastainen.(51)
93. Kymmenes valitusperuste on siten samoin hylättävä.
d) Viides ja yhdestoista valitusperuste
94. Yhdennellätoista valitusperusteellaan valittaja väittää, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole säännöksiä tulkitessaan ottanut huomioon suhteellisuusperiaatteen merkitystä.
95. Tässä yhteydessä esitetyt väitteet perustuvat viime kädessä valituksenalaisen tuomion väärinkäsitykseen, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on katsonut, että takaisin maksaminen on SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan mukaan poissuljettua aina ja kaikissa tapauksissa, mitä valittaja pitää suhteettomana. Tällainen toteamus menisi kuitenkin selvästi oikeudenkäynnin kohdetta pidemmälle, eikä unionin yleinen tuomioistuin ole myöskään esittänyt sellaista valituksenalaisessa tuomiossa.
96. Valittaja ei sitä vastoin ole esittänyt, miksi SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan soveltaminen sen tapauksessa johtaisi suhteettomaan lopputulokseen, vaan on esittänyt tällaisen päätelmän tueksi hypoteettisia esimerkkejä.
97. Kahdestoista valitusperuste – yhdessä viidennen valitusperusteen kanssa, jossa valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 147 kohdassa jättänyt huomiotta sen SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan lainvastaisuudesta esittämän väitteen – voidaan tosin ymmärtää niin, että valittaja väittää, että kyseinen säännös on pätemätön, koska se johtaa mainituissa esimerkeissä suhteettomaan lopputulokseen. Valittaja ei myöskään ole osoittanut, miksi näin on ja miksi erityisesti mainituissa esimerkeissä SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan suhteellisuusperiaatteen mukainen tulkinta ei ole mahdollinen.(52) Tämä puolestaan johtuu siitä, että valittaja katsoo virheellisesti unionin yleisen tuomioistuimen todenneen, että ennakollisten vakausmaksujen takaisin maksaminen on SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan vuoksi poissuljettua kaikissa mahdollisissa tapauksissa.
98. Näin ollen myös viides ja yhdestoista valitusperuste on hylättävä.
e) Kahdestoista valitusperuste
99. Kahdennentoista valitusperusteensa yhteydessä valittaja väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut virheellisesti nemo auditur propriam turpitudinem allegans ‑periaatetta. Valittajan mukaan se on todennut valituksenalaisen tuomion 172 kohdassa perusteettomasti, että SRB:n SRM-asetuksen 18 artiklan 1 kohdan nojalla 23.2.2018 tekemän päätöksen, jonka mukaan valittaja on (todennäköisesti) kykenemätön jatkamaan toimintaansa mutta kriisinratkaisutoimenpiteet eivät ole tarpeen, väitetyllä lainvastaisuudella ei ole vaikutusta riidanalaisen päätöksen lainmukaisuuteen. Valittajan mukaan SRF:n SRM-asetuksen 18 artiklan 1 kohdan nojalla tekemä päätös on ylipäätään johtanut sen toimiluvan peruuttamiseen vasta 11.7.2018. Koska tämä SRB:n päätös oli valittajan mukaan kuitenkin lainvastainen, SRB ei voi vedota siihen evätäkseen sitten valittajalta toimiluvan peruuttamisen vuoksi SRF:n tarjoaman ”suojan” ilman, että valittajalle maksetaan samanaikaisesti takaisin ennakolliset vakausmaksut.
100. Edellä esitetyistä toteamuksista seuraa kuitenkin yhtäältä, että kuvaus, jonka mukaan valittajaa estettiin toimiluvan peruuttamisen seurauksena käyttämästä SRF:ää, vaikka se oli ”maksanut” siitä, on asiallisesti virheellinen.(53) Toisaalta unionin toimielinten toimia koskee lainmukaisuus- ja siten pätevyysolettama niin kauan kuin niitä ei ole todettu pätemättömiksi.(54) Unionin yleinen tuomioistuin on siten valituksenalaisen tuomion 171 kohdassa perustellusti viitannut siihen, ettei SRB:n SRM-asetuksen 18 artiklan 1 kohdan nojalla tekemän päätöksen väitetystä lainvastaisuudesta seuraa mitään kyseisen oikeudenkäynnin kannalta, koska se ei ole nyt käsiteltävän kanteen kohteena.
101. Myös kahdestoista valitusperuste on näin ollen hylättävä.
f) Päätelmä
102. Unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 130 kohdassa esittämä päätelmä, jonka mukaan vuotta 2018 koskevan vakausmaksun osittainen takaisin maksaminen ei ole mahdollista, koska valittajan toimilupa peruutettiin kyseisen vuoden aikana, ei siten ole oikeudellisesti virheellinen.
2. Mahdollisuus maksaa vuotta 2015 koskevan vakausmaksun ”jäljellä oleva osa” (kuudes ja yhdeksäs valitusperuste)
103. Kuudennella ja yhdeksännellä valitusperusteellaan valittaja riitauttaa lähinnä unionin yleisen tuomioistuimen SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdasta vuotta 2015 koskevan vakausmaksun osalta esittämän tulkinnan. Unionin yleisen tuomioistuimen näkemyksen mukaan kyseinen säännös on esteenä vuotta 2015 koskevan vakausmaksun ”jäljellä olevan osan” takaisin maksamiselle täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 2 kohtaan sisältyvästä vähentämissääntelystä huolimatta.
104. Muistin virkistämiseksi: BRRD-direktiivissä velvoitetaan kaikki jäsenvaltiot ottamaan 1.1.2015 lähtien käyttöön kansallisia kriisinratkaisun rahoitusjärjestelyjä, joiden varat ovat peräisin kyseisen direktiivin 102 ja 103 artiklan mukaan samoin tietyn tavoitetason saavuttamiseen saakka pankkien etukäteen suoritettavista rahoitusosuuksista. Pankkiunionin jäsenvaltioiden kannalta tämän velvoitteen käytännön merkitys on kuitenkin vähäinen, koska kaikkien SRM-asetuksen soveltamisalaan kuuluvien laitosten osalta SRF on korvannut 1.1.2016 lähtien kansalliset rahoitusjärjestelyt.(55) SRF:n rahoitusvalmiuksien vahvistamiseksi sen perustamisajankohdasta lähtien pankkiunionin jäsenvaltiot ovat siksi sitoutuneet hallitustenvälisen sopimuksen yhteydessä siihen, että vuonna 2015 BRRD-direktiivin 103 kohdan mukaisesti näiltä laitoksilta kerätyt maksut siirretään kokonaisuudessaan SRF:ään.(56) Näiden laitosten vakausmaksut on laskettu 1.1.2016 lähtien lähtökohtaisesti(57) SRM-asetuksen 69 ja 70 artiklan mukaisesti. SRM-asetuksen 67 artiklan 4 kohdan mukaan niitä kerätään edelleenkin jäsenvaltioiden viranomaisilta, ja ne siirretään hallitustenvälisen sopimuksen mukaisesti SRF:ään.
105. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 2 kohdassa säädetään, että pankkien vuonna 2015 maksamat rahoitusosuudet vähennetään SRF:n alkuvaiheen aikana asteittain SRM-asetuksen 69 ja 70 artiklan perusteella kerätyistä vakausmaksuista. Käytännössä SRM-asetuksen 70 artiklan, luettuna yhdessä delegoidun asetuksen 2015/63 kanssa, nojalla vuosittain laskettavasta pankin yksilöllisestä vakausmaksusta vähennetään kahdeksasosa kyseisen luottolaitoksen vuonna 2015 maksamasta määrästä.(58)
106. Valittajan mukaan unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt huomiotta, että tästä mekanismista seuraa, että vuotta 2015 koskeva maksu muodostaa ainoastaan SRF:ään maksettavan ”etumaksun”, joka on viime kädessä maksettava takaisin sen suorittaneille pankeille. Koska sellaisen pankin tapauksessa, joka poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä ennen alkuvaiheen päättymistä, tätä määrää ei voida vähentää tulevista vakausmaksuista, valittajan mukaan sen jäljellä oleva osa on siksi maksettava takaisin poistumisajankohtana. Valittajan mukaan osoituksena siitä, että tällainen maksaminen on mahdollista, on vuotta 2018 koskevien ennakollisten vakausmaksujen vahvistamisesta tehty päätös SRB/ES/SRF/2018/03.(59) Kyseisen päätöksen mukaan pankeille, joiden tapauksessa vuotta 2018 koskevan vuotuisen vakausmaksun vähentäminen niiden vuonna 2015 maksamasta määrästä johtaa negatiiviseen lopputulokseen, maksetaan kyseinen erotus. Unionin yleisen tuomioistuimen päätelmä, jonka mukaan vuotta 2015 koskevan vakausmaksun ”jäljellä olevan osan” takaisin maksaminen on poissuljettua SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdan vuoksi, on siten valittajan mukaan oikeudellisesti virheellinen.
107. On tosin niin, että vuonna 2015 koskeva vakausmaksu vähennetään pankeilta vuosittain kerättävistä ennakollisista vakausmaksuista, eikä sitä näin ollen tarvitse maksaa niiden ”lisäksi”. Täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 2 kohdan vuoksi pankki, joka oli saanut jo 1.1.2015 toimiluvan pankkiunionin jäsenvaltiossa ja joka on maksanut vuotta 2015 koskevan vakausmaksun, on pikemminkin maksanut alkuvaiheen päättyessä aivan yhtä paljon kuin siihen kooltaan ja riskiprofiililtaan rinnastettava pankki, joka on aloittanut toimintansa vasta 1.1.2016 ja joka on maksuvelvollinen koko alkuvaiheen ajan.
108. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että vuotta 2015 koskeva vakausmaksu on ”etumaksu”, joka on maksettava takaisin. Tämä ei myöskään tarkoita, että vuotta 2015 koskevan vakausmaksun ”jäljellä oleva osa”, jota ei ole vielä vähennetty tulevista vakausmaksuista, voidaan maksaa takaisin pankille, joka poistuu yhteisestä valvontamekanismista ennen alkuvaiheen päättymistä eikä siten enää maksa vakausmaksuja.
109. Kuten unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 117 kohdassa nimittäin perustellusti todennut, vuotta 2015 koskevista vakausmaksuista tulee heti, kun ne on siirretty SRF:ään hallitustenvälisen sopimuksen mukaisesti, erottamaton osa sen varoja. Niitä käsitellään samalla tavalla kuin kaikkia muita maksuja, joita kerätään edelleenkin kansallisella tasolla mutta jotka siirretään hallitustenvälisen sopimuksen mukaisesti SRF:ään.(60) Tämä on myös järkevää, koska pankkiunionin jäsenvaltioiden osalta SRF korvaa muutenkin kansalliset rahoitusjärjestelyt.(61)
110. Kaikkien vuonna 2015 kerättyjen vakausmaksujen yhteismäärä on siten alun alkaenkin otettava huomioon laskettaessa kokonaismäärää, joka on kerättävä, jotta vuodelle 2024 arvioitu tavoitetavoite saavutetaan. Nämä varat siis puuttuisivat, jos jokaiselle ennen alkuvaiheen päättymistä kriisinratkaisujärjestelmästä poistuvalle pankille maksettaisiin takaisin vuotta 2015 koskevan vakausmaksun jäljellä oleva osa. Tästä syystä myös vuotta 2015 koskeviin vakausmaksuihin on pädettävä SRM-asetuksen 70 artiklan 4 kohdassa vahvistettu periaate, jonka mukaan asianmukaisesti saatuja vakausmaksuja ei makseta takaisin.(62)
111. Myöskään se viidennen valitusperusteen yhteydessä korostettu seikka, että maksujen vähentäminen täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 2 kohdan mukaisesti voi yksittäistapauksessa johtaa negatiiviseen määrään, joka sitten maksetaan kyseiselle pankille, ei tarkoita, että vuotta 2015 koskevat vakausmaksut voidaan ottaa myöhemmin pois SRF:stä.
112. Tämä negatiivisen erotuksen maksaminen perustuu pikemminkin kahteen systeemiseen syyhyn: ensinnäkään SRM-asetuksen 70 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan vuosittain ei saada kerätä enempää kuin kahdeksasosa tavoitetasosta, mihin myös unionin yleinen tuomioistuin on viitannut valituksenalaisen tuomion 100 kohdassa. Kyseisellä säännöksellä pyritään varmistamaan, että maksut jaksotetaan tasaisesti ja etteivät ne siten aiheuta pankkialalle kohtuutonta taloudellista rasitetta, jolla voisi olla epävakauttava vaikutus. Jos vähentämisen jälkeen mahdollisesti saatavaa negatiivista määrää ei maksettaisi kyseiselle pankille, kyseisenä vuotena kerätty määrä ylittäisi kahdeksasosan tavoitetasosta. Vuotta 2015 koskevat vakausmaksuthan ovat sen jälkeen, kun ne on siirretty hallitustenvälisen sopimuksen mukaisesti SRF:ään, erottamaton osa SRF:n varoja.(63)
113. Toiseksi pankkialan on tarkoitus asettaa yhteensä kahdeksan vuoden aikana saataville vähintään määrä, joka vastaa 1:tä prosenttia osallistuvien jäsenvaltioiden kaikkien suojattujen talletusten määrästä. Yksittäisen pankin on kuitenkin maksettava tästä määrästä enintään osuus, joka koostuu lähtökohtaisesti kahdeksasta vuosittaisesta ennakkomaksusta. Unionin lainsäätäjä olisi tosin voinut vahvistaa myös jonkin toisen yksilöllisen enimmäismäärän; ei kuitenkaan ole viitteitä sitä, että näin vahvistettu enimmäismäärä perustuisi harkintavallan väärinkäyttöön.(64)
114. Jotta SRF:llä on kuitenkin myös ensimmäisenä toimintavuotenaan käytettävissä riittävästi varoja, oli tarpeen asettaa sen käyttöön kyseisenä vuonna jo aloituspääoma vuotta 2015 koskevan ennakkomaksun muodossa. Tämä ei kuitenkaan kasvattanut tavoitetasoa eikä lyhentänyt alkuvaiheen kestoa.
115. Ilman täytäntöönpanoasetuksen 2015/81 8 artiklan 2 kohdassa säädettyä vähentämistä pankki, joka oli maksuvelvollinen jo ennen SRM-asetuksen voimaantuloa ja joka on maksuvelvollinen alkuvaiheen päättymiseen saakka, maksaisi tästä syystä kuitenkin vahvistettua enimmäismäärää suuremman määrän. Kuten unionin yleinen tuomioistuin on näin ollen valituksenalaisen tuomion 124 kohdassa perustellusti todennut, vähentämissääntelyllä siten varmistetaan, että vuonna 2015 kerättyjen määrien siirtämisellä SRF:ään ei horjuteta asianomaisten laitosten välistä taloudellisen rasitteen jakautumiseen liittyvää tasapainoa.
116. Koska valittaja ei ole enää maksuvelvollinen vuodesta 2019 alkaen, sen maksamat vakausmaksut eivät yhteenlaskettuina joka tapauksessa ylitä enimmäismäärää, vaikka ”jäljellä olevaa osaa” ei makseta sille. Se ei siten ole tosin loppujen lopuksi maksanut enempää kuin samankokoinen ja riskiprofiililtaan siihen rinnastettava hypoteettinen vertailupankki, joka on aloittanut toimintansa vasta 1.1.2016 ja joka on poistunut kriisinratkaisujärjestelmästä valittajan kanssa samana ajankohtana.
117. Kuten edellä kuitenkin jo todettiin, erot yksilöllisessä maksurasitteessa sen mukaan, milloin pankki aloittaa toimintansa alkuvaiheen aikana, kuuluvat luonnostaan järjestelmään, eikä niistä voida kokonaan välttää.(65) Tämä johtuu viime kädessä siitä, ettei pankkiala voi saavuttaa tavoitetasoa kerralla vaan ainoastaan pidemmän ajanjakson aikana ja että pankkialan koostumus muuttuu sen kuluessa. Tämä ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että jokaisen muutoksen yhteydessä olisi aloitettava tavallaan ”alusta”. Muutoin tavoitteeseen eli tavoitetason saavuttamiseen vuoteen 2024 mennessä pääseminen vaarantuisi vakavasti.(66)
118. Näin ollen unionin yleinen tuomioistuin on samoin oikeudellista virhettä tekemättä todennut, ettei vuotta 2015 koskevan vakausmaksun ”jäljellä olevaa osaa” voida maksaa takaisin, jos pankki poistuu kriisinratkaisujärjestelmästä alkuvaiheen aikana.
119. Kuudes ja yhdeksäs valitusperuste on siten hylättävä.
3. Riidanalaisen päätöksen muodollinen lainmukaisuus (13. valitusperuste)
120. Riidanalaisen päätöksen muodollisesta lainmukaisuudesta unionin yleinen tuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 174–180 kohdassa, että SRB:n päätös täyttää SEUT 296 artiklaan sisältyvät perusteluvaatimukset. Siitä ilmenevät nimittäin olennaiset tosiseikat ja SRB:n näkemys asiaa koskevista säännöksistä, joihin se perustaa valittajan vaatimuksen hylkäämisen.
121. Valittaja väittää 13. valitusperusteessaan lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin on käyttänyt tässä yhteydessä virheellistä arviointiperustetta, koska SRB:n päätöksen vahvistaminen olisi edellyttänyt muiden oikeudellisten näkökohtien tarkastelua valituksenalaisessa tuomiossa eikä sitä voida näin ollen pitää riittävästi perusteltuna. Lisäksi valittajan mukaan unionin yleisen tuomioistuimen istunnossa esitetyt kysymykset ja käydyt keskustelut osoittavat, etteivät SRB:n perustelut olleet riittäviä.
122. Näissä väitteissä sivuutetaan selkeästi perusteluvelvollisuuden tarkoitus. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perusteluvelvollisuuden ansiosta asianomainen voi päättää kaikista asiaan vaikuttavista seikoista tietoisena, onko päätöksestä syytä nostaa kanne, ja toimivaltainen tuomioistuin voi harjoittaa valvontaansa. Tästä syystä perusteluissa ei tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevia yksityiskohtia.(67) Perusteluvelvollisuuden noudattaminen on erotettava perustelujen paikkansapitävyydestä.(68) Myös sisällöllisesti virheelliset perustelut voivat siksi olla SEUT 296 artiklan kannalta riittävät.(69)
123. Näin ollen se seikka, että unionin yleinen tuomioistuin on ottanut SRB:n oikeudellista tulkintaa vahvistaessaan huomioon muita oikeudellisia näkökohtia, tai se tosiseikka, että tietyistä seikoista esitettiin eriäviä näkemyksiä, eivät ole omiaan osoittamaan, että unionin yleisen tuomioistuimen toteamus, jonka mukaan riidanalaisen päätöksen perustelut olivat riittävät, olisi oikeudellisesti virheellinen.
124. Myös 13. valitusperuste on siten hylättävä.
C Oikeudenkäyntikulut
125. Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että valitus on hylättävä kokonaisuudessaan. Näin ollen unionin tuomioistuin tekee työjärjestyksensä 184 artiklan 2 kohdan mukaisesti ratkaisun oikeudenkäyntikuluista. Kyseisen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, jota sovelletaan saman työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla valituksen käsittelyyn, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska SRB on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, valittaja on vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan ja se on velvoitettava korvaamaan valituksesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ja SRB:n oikeudenkäyntikulut.
126. Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 140 artiklan 1 kohdassa, jota samoin sovelletaan valituksen käsittelyyn, määrätään, että jäsenvaltiot ja toimielimet, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Samaisen työjärjestyksen 184 artiklan 4 kohdasta käy lisäksi ilmi, että ensimmäisen oikeusasteen väliintulija, joka ei ole itse tehnyt valitusta, voidaan velvoittaa vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan, jos se on osallistunut kirjalliseen tai suulliseen menettelyyn unionin tuomioistuimessa. Näin ollen on ratkaistava, että komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.
VI Ratkaisuehdotus
127. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti:
1. Valitus hylätään.
2. ABLV Bank AS, selvitystilassa, vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan ja velvoitetaan lisäksi korvaamaan valituksesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ja SRB:n oikeudenkäyntikulut.
3. Komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.