Asia C-55/18
Federación de Servicios de Comisiones Obreras (CCOO)
vastaan
Deutsche Bank SAE
(Ennakkoratkaisupyyntö – Audiencia Nacional)
Unionin tuomioistuimen tuomio (suuri jaosto) 14.5.2019
Ennakkoratkaisupyyntö – Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Työajan järjestäminen – Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta – Direktiivi 2003/88/EY – 3 ja 5 artikla – Päivittäinen ja viikoittainen lepoaika – 6 artikla – Viikoittainen enimmäistyöaika – Direktiivi 89/391/ETY – Työntekijöiden turvallisuus ja terveys työssä – Velvollisuus ottaa käyttöön järjestelmä kunkin työntekijän suorittaman päivittäisen työajan mittaamiseksi
1. Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Työajan järjestäminen – Oikeus enimmäistyöajan rajaamiseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin – Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettu perusoikeus – Direktiiviä 2003/88 on tulkittava mainitun perusoikeuden valossa
(SEUT 6 artiklan 1 kohta; Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 3, 5 ja 6 artikla)
(ks. 30 ja 31 kohta)
2. Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Työajan järjestäminen – Oikeus enimmäistyöajan rajaamiseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin – Kansallista lainsäädäntöä, joka ei kansallisen oikeuskäytännön mukaan velvoita työnantajia ottamaan käyttöön järjestelmää, jonka avulla kunkin työntekijän suorittama päivittäinen työaika voidaan mitata, ei voida hyväksyä – Kansallisten tuomioistuinten velvollisuudet – Velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä unionin oikeuden mukaisesti
(Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 3, 5 ja 6 artikla; neuvoston direktiivin 89/391 4 artiklan 1 kohta, 11 artiklan 3 kohta ja 16 artiklan 3 kohta)
(k. 47–50, 53–60 ja 69–71 kohta sekä tuomiolauselma)
Tiivistelmä
Jäsenvaltioiden on velvoitettava työnantajat ottamaan käyttöön järjestelmä, jonka avulla päivittäinen työaika voidaan mitata
Unionin tuomioistuin on 14.5.2019 antamassaan suuren jaoston tuomiossa CCOO (C-55/18) lausunut toimenpiteistä, jotka jäsenvaltioiden on toteutettava voidakseen taata, että työntekijöiden oikeutta enimmäistyöajan rajaamiseen ja päivittäisiin ja viikoittaisiin vähimmäislepoaikoihin noudatetaan, ja erityisesti siitä, edellyttääkö tämän oikeuden noudattaminen sellaisen järjestelmän käyttöön ottamista, jonka avulla kunkin työntekijän suorittama työaika voidaan mitata. Tuomiossa on kyse riita-asiasta, jossa työntekijöiden ammattiliitto on vaatinut, että vastaajana oleva työnantaja velvoitetaan tuomiolla ottamaan käyttöön henkilöstöönsä kuuluvien työntekijöiden suorittaman päivittäisen työajan rekisteröimiseksi järjestelmä, jonka avulla voidaan selvittää, onko sovittuja työaikoja ja velvollisuutta toimittaa luottamushenkilöille tiedot kuukausittain suoritetuista ylityötunneista noudatettu.
Unionin tuomioistuin on tässä yhteydessä todennut, että direktiivin 2003/88(1) 3, 5 ja 6 artikla, luettuina Euroopan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan sekä direktiivin 89/391(2) 4 artiklan 1 kohdan, 11 artiklan 3 kohdan ja 16 artiklan 3 kohdan valossa, ovat esteenä jäsenvaltion lainsäädännölle, joka ei siitä kansallisessa oikeuskäytännössä omaksutun tulkinnan mukaan velvoita työnantajia ottamaan käyttöön järjestelmää, jonka avulla kunkin työntekijän suorittaman päivittäisen työajan pituus voidaan mitata.
Unionin tuomioistuin on aluksi muistuttanut siitä, että direktiivin 2003/88 säännöksillä tarkennetaan kaikille työntekijöille perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti osoitettua perusoikeutta enimmäistyöajan rajoittamiseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepoaikoihin, minkä vuoksi mainittuja direktiivin säännöksiä on tulkittava perusoikeuskirjan kyseisen määräyksen valossa.
Tämän jälkeen unionin tuomioistuin on todennut erityisesti sellaisen järjestelmän käyttöön ottamisen osalta, jonka avulla kunkin työntekijän suorittama päivittäinen työaika voidaan mitata, että ilman tällaista järjestelmää ei voida objektiivisesti ja luotettavasti todeta työntekijän suorittamien työtuntien määrää eikä sitä, miten ne jakautuvat ajallisesti, eikä myöskään säännöllisen työajan ylittävien, ylityönä tehtyjen työtuntien määrää. Unionin tuomioistuin on katsonut, että työntekijöiden on tällaisessa tilanteessa erittäin vaikea ja käytännössä jopa mahdoton saada unionin oikeudessa vahvistetut oikeutensa toteutetuksi niin, että tässä direktiivissä säädettyjä viikoittaista enimmäistyöaikaa sekä päivittäisiä ja viikoittaisia vähimmäislepoaikoja tosiasiallisesti noudatetaan.
Päivittäin ja viikoittain suoritettujen työtuntien määrittäminen objektiivisesti ja luotettavasti on näet olennaista yhtäältä sen selvittämiseksi, onko direktiivin 2003/88 6 artiklassa määriteltyä viikoittaista enimmäistyöaikaa, johon tämän säännöksen mukaan luetaan ylityö, noudatettu sen 16 artiklan b alakohdassa tai 19 artiklassa tarkoitetun vertailujakson aikana, ja toisaalta sen selvittämiseksi, onko direktiivin 3 ja 5 artiklassa määriteltyjä päivittäisiä ja viikoittaisia vähimmäislepoaikoja noudatettu kullakin 24 tunnin mittaisella jaksolla päivittäisen lepoajan osalta tai direktiivin 16 artiklan a alakohdassa tarkoitetun vertailujakson aikana viikoittaisen lepoajan osalta.
Unionin tuomioistuin on katsonut tämän perusteella, että kun otetaan huomioon, että jäsenvaltioiden on toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet taatakseen vähimmäislepoaikojen noudattamisen ja estääkseen viikoittaisen enimmäistyöajan ylittämisen direktiivin 2003/88 tehokkaan vaikutuksen turvaamiseksi, kansallisella lainsäädännöllä, jossa ei säädetä velvollisuudesta käyttää välinettä, jonka avulla päivittäin ja viikoittain suoritetut työtunnit voidaan objektiivisesti ja luotettavasti selvittää, ei kyetä takaamaan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa ja tässä direktiivissä vahvistettujen oikeuksien tehokasta vaikutusta, koska se vie niin työnantajilta kuin työntekijöiltäkin mahdollisuuden tarkistaa, onko näitä oikeuksia noudatettu, ja on näin omiaan vaarantamaan direktiiville asetetun, työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parempaan suojeluun tähtäävän päämäärän.
Unionin tuomioistuin on katsonut myös, ettei se, että työntekijä voi turvautua muihin todistuskeinoihin, kuten todistajanlausuntoihin, sähköpostiviesteihin tai matkapuhelinten tai tietokoneiden tutkintaan esittääkseen aihetodisteita näiden oikeuksien loukkaamisesta ja kääntääkseen näin todistustaakan, vaikuta tähän. Unionin tuomioistuimen mukaan näin on siksi, ettei tällaisilla todistuskeinoilla kuitenkaan voida objektiivisesti ja luotettavasti osoittaa työntekijän päivittäin ja viikoittain suorittamien työtuntien määrää. Todistajan käyttämisen osalta unionin tuomioistuin on korostanut sitä, että työntekijän asema työsuhteen osapuolena on heikko. Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, ettei edellä mainitun järjestelmän, jonka avulla voidaan mitata kunkin työntekijän suorittama päivittäinen työaika, vaihtoehtona voida pitää kansallisessa lainsäädännössä työsuojeluviranomaisen kaltaisille valvontaelimille annettujen tutkinta- ja sanktiointivaltuuksia, koska silloin kun tällaista järjestelmää ei ole, puuttuu näiltä viranomaisiltakin tehokas keino saada objektiiviset ja luotettavat tiedot työntekijöiden kussakin yrityksessä suorittaman työajan pituudesta, ja tällainen keino olisi tarpeen niille annetun valvontatehtävän suorittamiseksi ja tarvittaessa seuraamuksen määräämiseksi.
Unionin tuomioistuin on todennut vielä, että jäsenvaltioilla on käytössään harkintavaltaa, kun ne määrittelevät tällaisen järjestelmän toteuttamisen konkreettisia yksityiskohtia, kuten sitä, missä muodossa se on järjestettävä, ja että niiden on otettava tilanteen niin vaatiessa huomioon kunkin kyseessä olevan toimialan tai jopa tiettyjen yritysten ominaispiirteet, kuten niiden koon.