Asia T-409/09

Evropaïki Dynamiki – Proigmena Systimata Tilepikoinonion Pliroforikis kai Tilematikis AE

vastaan

Euroopan komissio

Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Julkiset palveluhankinnat – Tarjouksentekijän tarjouksen hylkääminen – Päätöksen kumoaminen unionin yleisen tuomioistuimen tuomiolla – Vanhentuminen – Pitkien etäisyyksien vuoksi annettu määräaika – Kanne, jonka tutkittavaksi ottamisen edellytykset osittain puuttuvat ja joka on osittain selvästi perusteeton

Määräyksen tiivistelmä

1.      Vahingonkorvauskanne – Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Vanhentumisaika

(Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artikla; unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 102 artiklan 2 kohta)

2.      Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Vastuun syntymisen edellytykset – Lainvastaisella toimella aiheutunut todellinen ja varma vahinko – Käsite – Mahdollisuuden menettäminen – Mahdollisuuden menettämisen kuuluminen käsitteen todellinen ja varma vahinko piiriin – Edellytykset

(EY 288 artikla)

3.      Vahingonkorvauskanne – Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Vanhentumisaika – Alkamisajankohta

(Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artikla)

4.      Euroopan unionin julkiset hankinnat – Unionin sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu – Vanhentumisaika – Alkamisajankohta

(Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artikla)

1.      Määräajan pidentämistä pitkien etäisyyksien vuoksi voidaan soveltaa vain prosessuaalisiin määräaikoihin, eikä vanhentumisaikaan, jonka päättyessä ei voida enää nostaa sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevaa kannetta ja jota ei siten voida pidentää pitkien etäisyyksien vuoksi. Sopimussuhteen ulkopuoliseen unionin vastuuseen sovellettavat vanhentumissäännöt perustuvat ehdottoman objektiivisiin kriteereihin, jotta oikeusvarmuuden periaatetta, johon vanhentumissäännöt nimenomaan nojautuvat, ei loukattaisi.

Niinpä kanteen nostamiselle asetettujen määräaikojen kaltaiset prosessuaaliset määräajat poikkeavat luonteeltaan sopimussuhteen ulkopuolista unionin vastuuta koskevan kanteen nostamiseen sovellettavasta viiden vuoden vanhentumisajasta. Kanteiden määräajat ovat ehdottomia prosessinedellytyksiä, eivätkä ne ole osapuolten tai tuomioistuimen päätettävissä, koska niistä on säädetty oikeudellisten tilanteiden selkeyden ja oikeusvarmuuden varmistamiseksi. Unionin yleisen tuomioistuimen on siis tarvittaessa viran puolesta tutkittava, onko kanne nostettu säädetyssä määräajassa. Sitä vastoin tuomioistuin ei voi viran puolesta ottaa huomioon perustetta, joka liittyy sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevan kanteen vanhentumiseen.

Lisäksi vanhentumisaika keskeytyy, jos asia pannaan vireille unionin tuomioistuimissa tai jos vahinkoa kärsinyt sitä ennen esittää asiassa vaatimuksen asianomaiselle unionin toimielimelle. Viimeksi mainitussa tapauksessa vanhentumisaika keskeytyy ainoastaan, jos vaatimuksen jälkeen nostetaan kanne tilanteen mukaan joko EY 230 tai EY 232 artiklassa määrätyssä määräajassa.

Joka tapauksessa on niin, ettei vanhentumisajan laskemisessa tehdä eroa sen välille, johtuuko vanhentumisajan keskeytyminen kanteen nostamisesta vai siitä, että asiassa on esitetty sitä ennen vaatimus. Määräaikaan pitkien etäisyyksien vuoksi tehtävän pidennyksen soveltamisesta seuraisi, että vanhentumisajan pituus vaihtelisi sen mukaan, onko vahinkoa kärsinyt päättänyt saattaa asian suoraan unionin tuomioistuimien käsiteltäväksi vai päättänyt sitä ennen esittää vaatimuksen asianomaiselle toimielimelle. Tällaisesta erottelusta, josta ei määrätä Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännössä, seuraisi se, että vanhentumisajan päättyminen tehtäisiin riippuvaiseksi sellaisesta seikasta, joka ei ole objektiivinen, ja tämä johtaisi lisäksi siihen, että sovintoratkaisuihin pyrkimisen sijasta suosittaisiin pikemminkin riitojen ratkaisemista tuomioistuimissa.

(ks. 46, 56 ja 75–78 kohta)

2.      Unioni on sopimussuhteen ulkopuolisessa vastuussa, jos seuraavat edellytykset täyttyvät: unionin toimielinten moitittu toiminta on lainvastaista, vahinko on tosiasiallisesti syntynyt ja toiminnan ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys.

Yksi mainituista edellytyksistä ei täyty, sillä ei ole mahdollista todeta, että ensimmäisessä hankintamenettelyssä tapahtuneen tarjouksentekijän tarjouksen lainvastaisen hylkäämisen ja toisaalta vahingon, jonka tarjouksentekijä väittää kärsineensä sen johdosta, että se menetti mahdollisuuden myöhempiin sopimuksiin ensimmäisen hankintaan liittyvissä menettelyissä, välillä olisi jonkinlainen syy-yhteys.

Joka tapauksessa on niin, että mahdollisuuksien menettämistä myöhemmän sopimuksen saamiseen voitaisiin pitää tosiasiallisena ja varmana vahinkona vain siinä tapauksessa, että jos komissio ei olisi käyttäytynyt väitetyllä virheellisellä tavalla, olisi ollut varmaa, että kyseinen yritys olisi saanut ensimmäisen sopimuksen. Julkisten hankintamenettelyjen järjestelmässä hankintaviranomaisella on kuitenkin merkittävä harkintavalta sopimuksen tekemistä koskevaa päätöstä tehdessään.

(ks. 47 ja 83–87 kohta)

3.      Vanhentumisaika alkaa kulua, kun kaikki vahingonkorvausvelvollisuuden perusteena olevat edellytykset ovat täyttyneet ja erityisesti, kun korvattava vahinko on syntynyt. Erityisesti yksittäisistä toimista aiheutuvissa riita-asioissa vanhentumisaika alkaa kulua silloin, kun toimen vaikutukset ilmenevät suhteessa niihin henkilöihin, joita se koskee.

Sillä, että vahinkoa kärsineellä on täsmällisesti ja yksityiskohtaisesti tiedossaan kyseessä olevat tosiseikat, ei ole mitään merkitystä, sillä se, että tosiseikoista on tieto, ei kuulu niihin edellytyksiin, joiden on täytyttävä, jotta vanhentumisaika alkaa kulua.

Jos asia olisi toisin, sekoitettaisiin toisiinsa vanhentumisajan alkamista koskeva menettelyllinen kriteeri ja vastuun syntyedellytysten täyttyminen, jonka voi lopullisesti ratkaista ainoastaan asiaa käsittelevä tuomioistuin arvioidessaan pääasiaa. Siitä, että sopimussuhteen ulkopuoliseen unionin vastuuseen perustuvaan kanteeseen sovellettava vanhentumisaika alkaisi kulua vasta, kun väitetysti vahinkoa kärsinyt osapuoli on henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että se on kärsinyt vahinkoa, seuraisi, että kyseisen kanneoikeuden lakkaamisajankohta vaihtelisi sen yksilöllisen näkemyksen mukaan, joka kullakin osapuolella on vahingon tosiasiallisesta syntymisestä, ja tämän on katsottava olevan ristiriidassa vanhentumisaikojen soveltamisen edellyttämän oikeusvarmuuden vaatimuksen kanssa.

(ks. 48, 50, 62 ja 64 kohta)

4.      Kiistattoman vahingon aiheutumista koskeva edellytys täyttyy silloin, kun vahinko on uhkaava ja riittävällä varmuudella ennakoitavissa, vaikka vahingon suuruutta ei vielä voidakaan täsmällisesti määrittää, ja vanhentuminen ei voi alkaa kulua kuin vasta siitä hetkestä lähtien, jolloin taloudellinen vahinko oli tosiasiallisesti aiheutunut. Merkitystä vanhentumisajan alkamiselle ei ole sillä, että unionin syyllistyminen unionin oikeuden vastaiseen menettelyyn on todettu tuomioistuimen päätöksellä.

Tarjouspyyntömenettelyssä vahinko, joka aiheutuu hävinneelle tarjoajalle sopimuksen saamatta jäämisestä ja mahdollisuuden menettämisestä sen saamiseen, johtuu suoraan ja välittömästi päätöksestä, jolla tämän tarjous hylättiin, riippumatta myöhemmästä erityisen sopimuksen allekirjoittamisesta unionin toimielimen ja voittaneen tarjoajan välillä ja hylkäämisen perusteluista.

Niinpä vahingonkorvauskanteen perustana on julkisten hankintojen alalla tarjouksen hylkääminen, ja hylkääminen synnyttää hävinneelle tarjouksentekijälle väitetysti aiheutuneet vahingot. Näin ollen vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jolloin hävinneelle tarjouksentekijälle itselleen ilmoitetaan tarjouksen hylkäämisestä. Ajankohta, jolloin ilmoitus tehdystä hankintasopimuksesta julkaistaan Euroopan unionin virallisessa lehdessä, on tältä osin merkityksetön.

(ks. 52, 61, 66, 68 ja 70 kohta)