EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (toinen jaosto)
15 päivänä maaliskuuta 2011 (*)
Henkilöstö – Virkamiehet – Vuosilomapäivien siirtäminen – Henkilöstösääntöjen liitteessä V oleva 4 artikla – Yksikön tarpeista johtuvat syyt – Henkilöstösääntöjen 73 artikla – Direktiivi 2003/88/EY – Oikeus palkalliseen vuosilomaan – Sairausloma
Asiassa F‑120/07,
joka perustuu EY 236 ja EA 152 artiklan nojalla nostettuun kanteeseen,
Guido Strack, Euroopan komission entinen virkamies, kotipaikka Köln (Saksa), edustajanaan asianajaja H. Tettenborn,
kantajana,
vastaan
Euroopan komissio, asiamiehinään J. Currall ja B. Eggers,
vastaajana,
VIRKAMIESTUOMIOISTUIN (toinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja H. Tagaras sekä tuomarit S. Van Raepenbusch (esittelevä tuomari) ja M. I. Rofes i Pujol,
kirjaaja: hallintovirkamies J. Tomac,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 5.5.2010 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Guido Strack vaatii virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 22.10.2007 toimittamallaan faksilla (alkuperäinen asiakirja jätettiin 30.10.2007) nostamallaan kanteella seuraavaa:
– Euroopan komission 30.5.2005, 25.10.2005, 15.3.2007 ja 20.7.2007 tekemät päätökset on kumottava siltä osin kuin niiden mukaan kantaja voi siirtää vuonna 2004 pitämättä jättämästään vuosilomasta seuraavalle vuodelle ainoastaan 12 päivää ja hänelle palvelussuhteen päättyessä maksettavaa korvausta rajoitetaan vastaavasti
– komissio on velvoitettava maksamaan kantajalle korvaus, joka vastaa suuruudeltaan 26,5:tä päivää vuosilomaa viivästyskorkoineen 1.4.2005 alkaen.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavat henkilöstösäännöt
2 Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 1 e artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Työtehtävissä toimiville virkamiehille on järjestettävä sellaiset asianmukaiset terveys- ja turvallisuusnormit täyttävät työolot, jotka ovat vähintään samantasoiset kuin perustamissopimuksen mukaisesti näillä aloilla hyväksyttyihin toimenpiteisiin sovellettavat vähimmäisvaatimukset.”
3 Henkilöstösääntöjen 57 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään seuraavaa:
”Virkamiehellä on kalenterivuoden aikana oikeus vähintään 24:n ja enintään 30 työpäivän pituiseen vuosilomaan niiden sääntöjen mukaisesti, jotka [unionin] toimielimet ovat vahvistaneet yhteisellä sopimuksella saatuaan henkilöstösääntökomitean lausunnon.”
4 Henkilöstösääntöjen liitteessä V olevassa 1 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Sinä vuonna, jolloin virkamies aloittaa palveluksensa tai jolloin hänen palvelussuhteensa päättyy, hänellä on oikeus kahden arkipäivän lomaan täyttä palveluskuukautta kohti; vajaasta palveluskuukaudesta saa lomaa kaksi arkipäivää, jos palvelusaika on pidempi kuin [viisitoista] päivää, ja yhden arkipäivän, jos palvelusaika on enintään [viisitoista] päivää.”
5 Henkilöstösääntöjen liitteessä V olevassa 3 artiklassa täsmennetään seuraavaa:
”Jos virkamies sairastuu vuosilomansa aikana niin, että se olisi estänyt häntä hoitamasta tehtäviään, jos hän ei olisi ollut lomalla, vuosilomaa pidennetään tämän työkyvyttömyysjakson verran edellyttäen, että tästä esitetään asianmukainen lääkärintodistus.”
6 Henkilöstösääntöjen liitteessä V olevassa 4 artiklassa, jonka saksankielistä versiota on oikaistu (EUVL 2007 L 248, s. 26), säädetään seuraavaa:
”Jos virkamies ei ole pitänyt koko vuosilomaansa ennen kuluvan kalenterivuoden loppua muista kuin yksikön tarpeista johtuvista syistä, vuosilomasta voidaan siirtää seuraavaan vuoteen enintään [kaksitoista] päivää.
Jos virkamies ei ole palvelussuhteensa päättyessä pitänyt koko vuosilomaansa, hänelle maksetaan kustakin pitämättömästä lomapäivästä korvaus, joka on kolmaskymmenesosa hänen kuukausipalkastaan palvelussuhteen päättymishetkellä.
Jos virkamies on palvelussuhteensa päättyessä pitänyt vuosilomaa enemmän kuin mihin hänellä on sillä hetkellä oikeus, häneltä peritään edellisessä kohdassa kuvatulla tavalla laskettu määrä.”
7 Hallinnollisissa tiedotteissa nro 66‑2002 2.8.2002 julkaistussa henkilöstön ja hallinnon pääosaston (PO) soveltamisohjeessa todetaan seuraavaa:
”Jos pitämättömiä lomapäiviä on enemmän kuin kaksitoista, voidaan mainitun lukumäärän ylittävät lomapäivät siirtää seuraavaan vuoteen ainoastaan, jos osoitetaan, ettei virkamies ole yksikön tarpeista johtuvista syistä voinut pitää niitä kuluneen kalenterivuoden aikana.”
8 Mainittu soveltamisohje korvattiin 1.5.2004 voimaan tulleella lomia koskevien soveltamisohjeiden antamisesta 28.4.2004 tehdyllä komission päätöksellä K(2004) 1597, jossa säädetään muun muassa seuraavaa:
”[Kaksitoista] päivää ylittävät lomapäivät voidaan siirtää seuraavaan vuoteen ainoastaan, jos osoitetaan, ettei asianomainen ole yksikön tarpeista johtuvista syistä (jotka on nimenomaisesti näytettävä toteen) voinut pitää niitä kuluvan kalenterivuoden aikana, ja ne lisätään seuraavan kalenterivuoden lomapäiviin [henkilöstöhallinnosta vastaavan tahon] päätöksellä;
– –
[Kaksitoista] päivää ylittäviä lomapäiviä ei voida siirtää seuraavalle vuodelle, jos lomapäivien pitämättä jättäminen johtuu muista kuin yksikön tarpeista johtuvista syistä (esimerkiksi terveydellisistä syistä, kuten sairaudesta, tapaturmasta, vuosiloman hyvittämisestä vuosiloman ajalle osuneen tapaturman tai sairauden johdosta, äitiyslomasta, lapseksiottamislomasta, vanhempainlomasta, perhelomasta, henkilökohtaisista syistä myönnetystä lomasta, palkattomasta lomasta, varusmiespalvelun suorittamista varten myönnetystä lomasta jne.);
– –”
9 Lisäksi 9.1.1970 päivätystä hallintojohtajien päätöksestä nro 53A/70 ilmenee, että siirrettävissä olevan loman määrä rajoitetaan 12 päivään myös pitkäaikaisen sairauden ollessa kyseessä.
10 Henkilöstösääntöjen 73 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Henkilöstösääntökomitean lausunnon saamisen jälkeen tehdyllä [Euroopan unionin] toimielinten yhteisellä sopimuksella vahvistetuissa määräyksissä vahvistetuin edellytyksin virkamies on tehtäviensä aloittamispäivästä lähtien vakuutettu ammattitautien ja tapaturmien varalta. – –
Riskit, joita vakuutus ei kata, on lueteltu kyseisissä määräyksissä.”
Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista annettu direktiivi 2003/88/EY
11 Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (EUVL L 299, s. 9) johdanto-osan kuudennessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”Olisi otettava huomioon Kansainvälisen työjärjestön periaatteet, jotka koskevat työajan järjestämistä, yötyötä koskevat periaatteet mukaan lukien.”
12 Direktiivin 2003/88 1 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Tarkoitus ja soveltamisala
1. Tässä direktiivissä vahvistetaan turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten.
2. Tämä direktiivi koskee:
a) – – vähimmäis– – vuosilomaa – –”
13 Mainitun direktiivin 7 artiklan sanamuoto on seuraava:
”Vuosiloma
1. Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.
2. Palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy.”
14 Direktiivin 2003/88 7 artikla ei kuulu säännöksiin, joista voidaan mainitun direktiivin 17 artiklan nojalla poiketa.
Tosiseikat
15 Kantaja aloitti työt komission palveluksessa 1.9.1995. Mainitusta päivästä alkaen 31.3.2002 saakka hän toimi Euroopan yhteisöjen virallisten julkaisujen toimistossa (OPOCE). Hänet ylennettiin 1.1.2001 palkkaluokkaan A 6. Tämän jälkeen hän työskenteli komissiossa yritystoiminnan pääosastolla 1.4.2002–15.2.2003, kunnes hänet siirrettiin Eurostatiin 16.2.2003 lukien. Tämän jälkeen hän oli sairauslomalla 1.3.2004 lähtien 1.4.2005 saakka, jolloin hän jäi työkyvyttömyyseläkkeelle.
16 Kantaja vaati 27.12.2004 vuonna 2004 pitämättä jääneiden 38,5 lomapäivän siirtämistä vuodelle 2005 vedoten siihen, ettei hän ollut etenkään ammattitautinsa vuoksi pystynyt pitämään mainittuja lomapäiviä. Eurostatin pääosaston henkilöstöhallinnon osaston hallinto- ja henkilöstöasioista vastaavan yksikön johtaja hylkäsi vaatimuksen 30.5.2005 niiden 26,5 päivän osalta, joilla suoraan henkilöstösääntöjen nojalla siirretyt 12 päivää ylittyivät (jäljempänä 30.5.2005 tehty päätös).
17 Kantaja valitti 4.7.2005 henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan nojalla 30.5.2005 tehdystä päätöksestä ja vaati toissijaisesti viimeksi mainitun päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä sellaisen päätöksen tekemiseen saakka, jolla kantajan sairaus todetaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla ammattitaudiksi.
18 Mainittu valitus hylättiin 25.10.2005 tehdyllä nimittävän viranomaisen päätöksellä. Viimeksi mainitussa päätöksessä täsmennettiin kuitenkin seuraavaa:
”Jos nimittävän viranomaisen on kuitenkin hyväksyttävä myöhemmin esitettävä hakemus [kantajan] sairauden toteamiseksi ammattitaudiksi, [kantajan] on mahdollista esittää uusi, vuonna 2004 pitämättä jääneiden lomapäivien siirtämistä koskeva hakemus. Ainoastaan tässä tilanteessa olisi ratkaistava, merkitseekö sairauden toteaminen ammattitaudiksi sitä, että kyse on henkilöstösääntöjen liitteessä V olevassa 4 artiklassa tarkoitetuista yksikön tarpeista johtuvista syistä, kun vuosiloman pitämättä jättämisen syynä on mainitunlainen sairaus.”
19 Komissio ilmoitti kantajalle 8.11.2006 päivätyllä kirjeellä myöntävänsä, että kantajan terveydentila oli hänelle suoritettujen lääketieteellisten tutkimusten jälkeen heikentynyt ja että kantajalle tästä syystä korvattaisiin mainittuun terveydentilan heikentymiseen suorassa yhteydessä olevista lääketieteellisistä hoidoista aiheutuneet kustannukset henkilöstösääntöjen 73 artiklan perusteella hänen terveydentilansa vakaantumiseen saakka. Kirjeen liitteenä olleesta toimielimen nimeämän lääkärin lausunnosta ilmeni komission mukaan lisäksi, ettei terveydentila ollut vielä vakaantunut ja että kyseistä asiaa koskeva uusi arvio olisi mahdollista saada vasta kahden vuoden määräajan päättymisen jälkeen.
20 Mainitun kirjeen johdosta kantaja esitti 22.11.2006 uuden, vuonna 2004 pitämättä jääneiden lomapäivien siirtämistä koskevan hakemuksen, joka hylättiin 15.3.2007 tehdyllä henkilöstön ja hallinnon pääosaston linjan B ”Henkilöstösäännöt: politiikka, hallinto ja neuvonta” työoloista ja muista kuin rahallisista oikeuksista ja velvollisuuksista vastaavan yksikön johtajan päätöksellä (jäljempänä 15.3.2007 tehty päätös).
21 Kantaja valitti 9.4.2007 viimeksi mainitusta päätöksestä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan nojalla. Mainittu valitus hylättiin 20.7.2007 tehdyllä nimittävän viranomaisen päätöksellä.
Asianosaisten vaatimukset ja oikeudenkäyntimenettely
22 Kantaja vaatii, että virkamiestuomioistuin
– kumoaa komission 30.5.2005, 25.10.2005, 15.3.2007 ja 20.7.2007 tekemät päätökset siltä osin kuin niiden mukaan kantaja voi siirtää vuonna 2004 pitämättä jättämästään vuosilomasta seuraavalle vuodelle ainoastaan 12 päivää ja hänelle palvelussuhteen päättyessä maksettavaa korvausta rajoitetaan vastaavasti
– velvoittaa komission maksamaan kantajalle korvauksen, joka vastaa suuruudeltaan 26,5:tä päivää pitämätöntä, vielä korvaamatta olevaa vuosilomaa henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan toisen kohdan mukaisesti, ja sille 1.4.2005 alkaen viivästyskorkoa, joka on Euroopan keskuspankin perusrahoitusoperaatioihinsa soveltama korko lisättynä [kahdella] prosenttiyksiköllä
– velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
23 Komissio vaatii, että virkamiestuomioistuin
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
24 Käsiteltävä asia saatettiin virkamiestuomioistuimen presidentin 16.11.2007 tekemällä päätöksellä virkamiestuomioistuimen ensimmäisen jaoston käsiteltäväksi.
25 Kirjaamo kutsui 16.11.2007 päivätyllä kirjeellä asianosaiset 4.12.2007 järjestettyyn vapaamuotoiseen kokoukseen, jonka tavoitteena oli saada aikaan sovintoratkaisu käsiteltävässä asiassa sekä muissa asianosaisten välillä virkamiestuomioistuimessa vireillä olevissa riita-asioissa.
26 Mainitun 4.12.2007 pidetyn vapaamuotoisen kokouksen jälkeen asianosaiset esittivät huomautuksensa kokouksen pohjalta laaditusta pöytäkirjasta ilmenevästä sopimusluonnoksesta pääsemättä kuitenkaan yksimielisyyteen sopimuksen sisällöstä.
27 Asianosaiset kutsuttiin toiseen vapaamuotoiseen kokoukseen, joka määrättiin pidettäväksi kantajan lomaltapaluun jälkeen 6.3.2008. Viimeksi mainittu kuitenkin kieltäytyi kutsusta, koska hän piti uuden vapaamuotoisen kokouksen järjestämistä hyödyttömänä, kun otetaan huomioon komission omaksuma kanta. Viimeksi mainittu pahoitteli vapaamuotoisen kokouksen peruuntumista kantajan poisjäännin vuoksi mutta esitti toivomuksenaan, että sopimukseen päästäisiin, ja ilmoitti olevansa valmis työskentelemään sovintoratkaisun aikaansaamiseksi.
28 Virkamiestuomioistuimen presidentin 8.10.2008 tekemällä päätöksellä käsiteltävä asia päätettiin antaa edelleen virkamiestuomioistuimen toisen jaoston käsiteltäväksi.
29 Kantaja pyysi 15.1.2010 päivätyllä kirjeellä käsiteltävän asian yhdistämistä muihin vireillä oleviin kanteisiinsa, jotka oli rekisteröity numeroilla F‑118/07, F‑119/07, F‑121/07, F‑132/07 ja F‑62/09. Virkamiestuomioistuin hylkäsi mainitun vaatimuksen 26.1.2010 tekemällään päätöksellä ja tiedotti asiasta kantajalle 18.3.2010 päivätyllä kirjaamon kirjeellä.
30 Kantaja riitautti 30.3.2010 päivätyssä kirjeessään käsiteltävän asian saattamisen virkamiestuomioistuimen toisen jaoston käsiteltäväksi.
31 Kantajaa kehotettiin 5.5.2010 pidetyssä istunnossa toimittamaan virkamiestuomioistuimelle häntä koskevia asiakirjoja, jotka liittyvät henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukaisen menettelyn kulkuun ja joihin hän oli lausunnoissaan viitannut.
32 Samassa istunnossa virkamiestuomioistuin kehotti komissiota esittämään kirjalliset huomautuksensa yhdistetyissä asioissa C‑350/06 ja C‑520/06, Schultz-Hoff, 20.1.2009 annetun tuomion (jäljempänä Schultz‑Hoff-tapaus), johon kantaja oli suullisissa huomautuksissaan vedonnut kanteensa tueksi, mahdollisista vaikutuksista käsiteltävään asiaan.
33 Kantaja noudatti virkamiestuomioistuimen kehotusta 26.5.2010 ja komissio 31.5.2010.
Oikeudellinen arviointi
Kumoamista koskevat vaatimukset
Kanteen kohde
34 Kantaja vaatii 30.5.2005 ja 15.3.2007 tehtyjen päätösten kumoamisen lisäksi virkamiestuomioistuinta kumoamaan 25.10.2005 tehdyn päätöksen, jolla hylättiin 4.7.2005 tehty valitus, ja 20.7.2007 tehdyn päätöksen, jolla hylättiin 9.4.2007 tehty valitus. Tästä on huomautettava, että valituksen hylkäämistä koskevien nimenomaisten kumoamisvaatimusten vaikutuksena on se, että virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi saatetaan toimi, josta valitus on tehty, jos tällaisilla vaatimuksilla ei sellaisinaan ole itsenäistä sisältöä (ks. vastaavasti asia 293/87, Vainker v. parlamentti, tuomio 17.1.1989, 8 kohta; asia T‑309/03, Camós Grau v. komissio, tuomio 6.4.2006, 43 kohta; asia F‑85/08, Notarnicola v. tilintarkastustuomioistuin, tuomio 9.7.2009, 14 kohta). Näin ollen on katsottava, että kanne on nostettu ainoastaan 30.5.2005 ja 15.3.2007 tehdyistä päätöksistä.
Kanteen tutkittavaksi ottaminen siltä osin kuin se koskee 30.5.2005 tehtyä päätöstä
35 On todettava, että siitä 30.5.2005 tehdystä päätöksestä, jolla komissio hylkäsi ensimmäisen vaatimuksen niiden 26,5 vuosilomapäivän siirtämisestä seuraavalle vuodelle, jotka jäivät yli suoraan henkilöstösääntöjen nojalla siirretyistä 12 vuosilomapäivästä, ei ole nostettu henkilöstösääntöjen 91 artiklan 3 kohdan mukaisesti kannetta virkamiestuomioistuimessa mainitusta päätöksestä tehdyn valituksen hylkäämistä, joka tehtiin 25.10.2005, seuranneiden kolmen kuukauden aikana.
36 Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa säädetyt valituksen ja kanteen määräajat ovat kuitenkin pakottavia, eivätkä asianosaiset tai tuomioistuin voi määrätä niistä (asia T‑54/90, Lacroix v. komissio, tuomio 25.9.1991, 24 kohta ja asia T‑95/04, Lavagnoli v. komissio, tuomio 17.5.2006, 41 kohta).
37 Kanne on näin ollen hylättävä liian myöhään nostettuna siltä osin kuin se koskee 30.5.2005 tehtyä päätöstä.
Asiakysymys
– Asianosaisten lausumat
38 Kantaja esittää ainoastaan yhden kanneperusteen, joka koskee henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisen ja toisen kohdan rikkomista. Kantajan mukaan mainitun artiklan ensimmäisessä kohdassa myönnetään virkamiehelle, joka ei ole yksikön tarpeista johtuvista syistä pitänyt kaikkia vuosilomapäiviään, nimenomaisesti oikeus siirtää 12 päivää ylittävät lomapäivät seuraavalle vuodelle. Mainittua tulkintaa tukevat kantajan mukaan komission hallinnolliset tiedotteet nro 66-2002.
39 Käsiteltävässä asiassa sairaus, joka esti kantajaa pitämästä lomaansa, aiheutui kantajan mukaan nimenomaisesti henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetuista yksikön tarpeista, koska sairauden aiheuttajana oli virkatehtävien hoitaminen ja loman pitämisen estyminen johtui siten työperäisistä syistä.
40 Asiassa T‑80/04, Castets vastaan komissio, 9.6.2005 annettu Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomio ei kantajan mukaan ole mainitun tulkinnan kanssa ristiriidassa, koska kyseisessä asiassa poissaolon syynä ollut sairaus ei ollut aiheutunut työperäisistä syistä. Mainitun tuomion taustalla olleessa asiassa virkamiehen vuosiloman pitäminen oli estynyt tämän henkilöön liittyvistä seikoista.
41 Kantajan mukaan henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisessä ja toisessa kohdassa säädetään hyvitysjärjestelmästä sellaisten tapausten varalta, joissa virkamies on estynyt pitämästä vuosilomaansa yksikön tarpeista johtuvista syistä eikä sen vuoksi, että kyse on hänen henkilöönsä liittyvistä seikoista tai ylivoimaisesta esteestä. Käsiteltävässä asiassa kantaja katsoo sairastuneensa nimenomaan yksikköönsä liittyvien syiden vuoksi.
42 Suullisessa käsittelyssä kantaja vetosi Schultz-Hoff-tapauksessa nyt käsiteltävän kanteen nostamisen jälkeen annetun tuomion 25, 44 ja 45 kohtaan, joista hänen mukaansa ilmenee, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohta on ristiriidassa sen kanssa, että työntekijä, jolla lääketieteellisestä syystä johtuvan työkyvyttömyytensä vuoksi ei ole mahdollisuutta pitää lomaansa, menettää oikeutensa palkalliseen vuosilomaan.
43 Komissio vastaa mainittuun väitteeseen, että henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisessä kohdassa kielletään virkamiestä siirtämästä yli 12:ta vuosilomapäivää, jos hän ei ole muista kuin yksikön tarpeista johtuvista syistä pitänyt vuosilomaansa ennen kuluvan kalenterivuoden päättymistä.
44 Komission mukaan oikeuskäytännöstä (asia 32/69, Tortora v. komissio, tuomio 9.7.1970, 13 ja14 kohta sekä em. asia Castets v. komissio, tuomion 28 ja 29 kohta) ilmenee, että oikeus vuosiloman siirtämiseen on ainoastaan silloin, kun virkamies ei ole voinut pitää vuosilomapäiviään yksikön tarpeista johtuvista syistä ja kun hänen ”virkatehtävänsä” näin ollen ovat estäneet häntä pitämästä vuosilomaansa kokonaisuudessaan. Sairauslomalla ollessaan virkamies ei määritelmän mukaan kuitenkaan hoida virkatehtäviään eikä siten ole henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitetulla tavalla palveluksessa. Koska virkamies ei ole palveluksessa, hänen poissaolonsa ei sitäkään suuremmalla syyllä voida katsoa aiheutuneen yksikön tarpeista johtuvista syistä.
45 Se, että virkamiehen sairaus on myöhemmin katsottu ammattitaudiksi, ei komission mukaan muuta sitä, ettei virkamies edellä mainitun oikeuskäytännön mukaan ole ollut sairauslomansa aikana palveluksessa, eikä vuosiloman pitäminen siten ole estynyt yksikön tarpeista johtuvista syistä.
46 Komissio toteaa vielä, että virkamiehen oikeuksista saada korvausta työkyvyttömyyden johdosta säädetään joka tapauksessa tyhjentävästi henkilöstösääntöjen 73 artiklassa eikä näihin oikeuksiin kuulu mahdollisuus saada lisäkorvausta terveydellisistä syistä pitämättä jääneiden vuosilomapäivien perusteella.
47 Mainittu tulkinta vahvistetaan komission mukaan hallinnollisissa tiedotteissa nro 66‑2002 ja lomia koskevissa soveltamissäännöissä.
48 Komissio väittää toissijaisesti, että vaikka komission lääkäri katsoi 8.11.2006 tehdyn päätöksen liitteenä olevassa lausunnossaan, että kantajalla ennestään olleen sairauden paheneminen oli yhteydessä virkatehtävien hoitamiseen, hän totesi kuitenkin, ettei pahenemista olisi tapahtunut ilman taustalla ollutta sairautta. Komissio toteaa vielä, että henkilöstösääntöjen 73 artiklaan perustuva lopullinen päätös tältä osin on toistaiseksi tekemättä. Käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole virkamiestuomioistuimen tehtävä lausua asiasta, koska vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimet eivät ole toimivaltaisia lausumaan ammattitoiminnan sekä aineellisen vahingon ja henkisen kärsimyksen välisen syy-yhteyden olemassaolosta, jos viimeksi mainittu on samanaikaisesti tai saattaisi lähtökohtaisesti olla henkilöstösääntöjen 73 artiklan täytäntöön panemiseksi säädetyn menettelyn kohteena (ks. vastaavasti asia F‑23/05, Giraudy v. komissio, tuomio 2.5.2007, 200 kohta).
49 Komissio huomauttaa lopuksi, ettei kantaja edes väitä sairautensa puhjenneen ammatin harjoittamiseen liittyneiden ja yksinomaan vuoteen 2004 ajoittuneiden tapahtumien seurauksena. Kantaja toteaa sitä vastoin, että hänen työkyvyttömyytensä syyt liittyvät etenkin vuosien 2002 ja 2003 tapahtumiin. Henkilöstösääntöjen liitteessä V olevassa 4 artiklassa tarkoitettujen yksikön tarpeiden on täytynyt ajoittua kuluvaan kalenterivuoteen, ja virkamiehen on täytynyt niiden vuoksi olla estynyt pitämästä vuosilomaansa tämän saman kalenterivuoden aikana.
50 Komissio väittää lisäksi Schultz-Hoff-tapauksen ulottuvuutta koskevissa 31.5.2010 päivätyissä huomautuksissaan, että henkilöstösääntöjen liitteessä V oleva 4 artikla on erityissäännös, joka menee henkilöstösääntöjen 1 e artiklan 2 kohdan edelle, ja ettei sitä voida direktiivin 2003/88 valossa tulkita lainvastaisesti. Edellä mainitun 4 artiklan käsite ”yksikön tarpeet” ei komission mukaan voi kattaa sairautta.
51 Komissio toteaa vielä, ettei kantaja ole esittänyt lainvastaisuusväitettä henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan osalta direktiivin 2003/88 7 artiklaan nähden ja ettei virkamiestuomioistuin voi tutkia mainitunlaista väitettä viran puolesta.
52 Komissio huomauttaa toissijaisesti, että direktiivin 2003/88 7 artikla koskee oikeutta vuosilomaan eikä mainitun loman siirtämistä koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä ja ettei siinä kielletä säätämästä vuosilomaoikeuden menettämisestä, jos vuosilomaa ei ole pidetty lomavuoden tai vuosiloman siirtämiselle varatun ajanjakson kuluessa. Tällainen rajoitus edistää komission mukaan Euroopan taloudellisen kilpailukyvyn säilymistä.
53 Schultz‑Hoff-tapauksessa yhteisöjen tuomioistuin katsoi komission mukaan ainoastaan, että se, ettei työntekijä ole voinut pitää koko vuosilomaansa vuosiloman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä sen vuoksi, että hän on ollut sairauslomalla koko lomavuoden ja vielä kansallisessa lainsäädännössä loman siirtämiselle varatun ajanjakson päätyttyäkin, on ristiriidassa direktiivin 2003/88 kanssa. Mainittu tilanne ei ole verrattavissa käsiteltävään asiaan, koska henkilöstösääntöjen liitteessä V olevassa 4 artiklassa säädetään nimenomaisesta oikeudesta siirtää seuraavalle vuodelle 12 lomapäivää, jotka vastaavat puolta vuosilomasta, silloin kun vuosilomaa ei ole lääketieteellisistä syistä voitu pitää.
54 Komissio huomauttaa vielä, että kantaja sai virkasuhteensa päättyessä korvauksen, joka vastasi puolta hänen vuoden 2004 vuosilomastaan, ja että hänen vuoden 2005 vuosilomansa korvattiin pro rata -periaatteen mukaisesti. Kantaja ei komission mukaan myöskään ollut sairaana koko vuotta 2004 ja hän olisi siten pystynyt pitämään vuosilomapäiviä ja erityisesti vuoden 2003 lomapäiviä, jotka oli jo siirretty vuodella eteenpäin.
– Virkamiestuomioistuimen arviointi asiasta
55 Aluksi on huomautettava, että henkilöstösääntöjen 1 e artiklan 2 kohdan mukaan ”työtehtävissä toimiville virkamiehille on järjestettävä sellaiset asianmukaiset terveys- ja turvallisuusnormit täyttävät työolot, jotka ovat vähintään samantasoiset kuin perustamissopimuksen mukaisesti näillä aloilla hyväksyttyihin toimenpiteisiin sovellettavat vähimmäisvaatimukset”.
56 Direktiivin 2003/88, joka on annettu EY 137 artiklan 2 kohdan perusteella, päämääränä on – kuten sen 1 artiklan 1 kohdasta ilmenee – vahvistaa turvallisuutta ja terveyttä koskevat vähimmäisvaatimukset työajan järjestämistä varten.
57 Ilman, että tässä vaiheessa on tarpeen tarkastella sitä, millä tavoin jonkin henkilöstösääntöjen säännöksen ja unionin tasolla säädettyjen työntekijöiden turvallisuutta ja terveyttä koskevien vähimmäisvaatimusten välinen mahdollinen ristiriita olisi ratkaistava, on näin ollen todettava, että käsiteltävässä asiassa komission tehtävänä on valvoa, että mainittuja vaatimuksia noudatetaan kantajan osalta sovellettaessa ja tulkittaessa erityisesti vuosilomaa koskevia henkilöstösääntöjen säännöksiä.
58 Ennen kuin tarkastellaan henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisen kohdan, jonka rikkomiseen kantaja vetoaa, ulottuvuutta käsiteltävän asian olosuhteiden kannalta, on näin ollen tarkasteltava direktiivin 2003/88 ja erityisesti sen 7 artiklan merkityksellisten vähimmäisvaatimusten sisältöä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa.
59 Tässä yhteydessä vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että jokaisen oikeutta palkalliseen vuosilomaan on pidettävä unionin sosiaalioikeuden periaatteena, jolla on erityinen merkitys ja josta ei voida poiketa ja jonka toimivaltaiset kansalliset viranomaiset voivat panna täytäntöön ainoastaan direktiivissä itsessään nimenomaisesti ilmaistuissa rajoissa (ks. vastaavasti asia C‑173/99, BECTU, tuomio 26.6.2001, 43 kohta; asia C‑342/01, Merino Gómez, tuomio 18.3.2004, 29 kohta; yhdistetyt asiat C‑131/04 ja C‑257/04, Robinson-Steele ym., tuomio 16.3.2006, 48 kohta ja em. Schultz-Hoff-tapaus, tuomion 22 kohta). Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa turvataan lisäksi jokaiselle työntekijälle oikeus vuosittaiseen palkalliseen lomaan.
60 Erityisesti direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa säädetään jäsenvaltioiden velvollisuudesta ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman. Mainitusta artiklasta ilmenee, että työntekijän on hänen turvallisuutensa ja terveytensä suojelemiseksi tavallisesti saatava tosiasiallinen lepoaika, koska direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdan mukaan palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden korvaaminen rahassa on mahdollista ainoastaan silloin, kun työsuhde päättyy (ks. vastaavasti em. asia BECTU, tuomion 44 kohta; em. asia Merino Gómez, tuomion 30 kohta ja em. Schultz-Hoff-tapaus, tuomion 23 kohta). Direktiivin 2003/88 7 artikla ei myöskään kuulu niihin säännöksiin, joista direktiivin 17 artiklassa sallitaan nimenomaisesti poikettavan.
61 On lisäksi kiistatonta, että palkallisen vuosiloman tarkoituksena on mahdollistaa se, että työntekijä voi levätä ja että hänellä on lepo- ja vapaa-aikaa. Tämä tarkoitus eroaa tässä sairauslomaoikeuden tarkoituksesta, koska sairausloma myönnetään työntekijälle, jotta tämä voisi tervehtyä sairaudesta (em. Schultz‑Hoff-tapaus, tuomion 25 kohta). Tästä on todettava, että palkallisesta vuosilomasta 24.6.1970 tehdyn Kansainvälisen työjärjestön yleissopimuksen nro 132 (muutettu versio) 5 artiklan 4 kohdassa, joka on direktiivin 2003/88 johdanto-osan kuudennen perustelukappaleen mukaan otettava huomioon mainitun direktiivin tulkinnassa, määrätään, että ”työstäpoissaolot, jotka johtuvat asianomaisen työntekijän määräämisvallasta riippumattomasta syystä, kuten sairaudesta, – – [on] laskettava työssäoloajaksi”.
62 Yhteisöjen tuomioistuin johti Schultz Hoff-tapauksessa antamassaan tuomiossa (41 kohta) edellä mainitusta, että kun kyse on asianmukaisesti määrätystä sairauslomasta, jäsenvaltio ei voi asettaa palkallista vuosilomaa koskevalle oikeudelle, joka direktiivin 2003/88 mukaan kuuluu kaikille työntekijöille, edellytystä, jonka mukaan työntekijän on ollut tosiasiallisesti työskenneltävä kyseisen valtion määräämän lomavuoden aikana. Kansallisella säännöksellä, jonka mukaan lomavuoden aikana pitämättä jääneet vuosilomat on pidettävä loman siirtämiselle varatun ajanjakson kuluessa, pyritään lähtökohtaisesti antamaan työntekijöille, jotka ovat olleet estyneitä pitämästä vuosilomiaan, lisämahdollisuus pitää kyseiset lomat (em. Schultz‑Hoff-tapaus, tuomion 42 kohta).
63 Tästä seuraa, että vaikka kansallinen lainsäädäntö, jonka mukaan palkallista vuosilomaa koskeva oikeus menetetään lomavuoden tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, ei lähtökohtaisesti ole direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan vastainen, työntekijällä on kuitenkin myös täytynyt olla tosiasiallinen mahdollisuus käyttää hänelle direktiivillä annettua oikeutta kyseisen ajanjakson aikana. On selvää, että näin ei ole silloin, kun työntekijä on koko lomavuoden tai sen osan ajan ja vielä loman siirtämiselle kansallisessa lainsäädännössä varatun ajanjakson päätyttyäkin ollut sairauslomalla.
64 Schultz-Hoff-tapauksessa annetussa tuomiossa (45 ja 50 kohta) katsottiin näin ollen, että sen myöntämisellä, että tällaisissa työkyvyttömyyteen liittyvissä erityisissä olosuhteissa asian kannalta merkityksellisillä kansallisilla säännöksillä ja etenkin niillä säännöksillä, jotka koskevat loman siirtämiselle varattua ajanjaksoa, voitaisiin säätää direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdalla taatun, palkallista vuosilomaa koskevan työntekijän oikeuden lakkaamisesta siten, ettei tällä työntekijällä olisi tosiasiallisesti mahdollisuutta käyttää hänelle tällä direktiivillä annettua oikeutta, vaarannettaisiin suoraan kyseisen direktiivin 7 artiklalla jokaiselle työntekijälle annettu sosiaalinen oikeus.
65 Lopuksi on niin, että kun palkallista vuosilomaa ei enää ole mahdollista pitää työntekijän tahdosta riippumattomista syistä, työntekijällä on direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdan nojalla oikeus lomakorvaukseen. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan lomakorvaus, johon työntekijällä on oikeus, on laskettava siten, että kyseinen työntekijä asetetaan sitä asemaa vastaavaan asemaan, jossa hän olisi ollut, jos hän olisi käyttänyt kyseistä oikeutta työsuhteensa kestäessä. Tästä seuraa, että työntekijän tavanomainen palkka, toisin sanoen palkka, jonka maksamista on jatkettava palkallista vuosilomaa vastaavan lepokauden aikana, on myös ratkaiseva tekijä laskettaessa lomakorvausta vuosilomasta työsuhteen päättyessä (em. Schultz‑Hoff-tapaus, tuomion 61 kohta).
66 Käsiteltävässä asiassa on seuraavaksi käytettävä ohjeena tulkintaa, jonka unionin tuomioistuin on omaksunut direktiivistä 2003/88 henkilöstösääntöjen vuosilomaa koskevien säännösten ja erityisesti liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisen ja toisen kohdan tulkintaa ja soveltamista varten.
67 Asiakirja-aineistosta ja erityisesti komission terveydenhuoltoyksikön 14.4.2005 päivätystä, kantajalle osoitetusta kirjeestä ilmenee, että kantaja oli sairauslomalla yhtäjaksoisesti 2.3.2004 alkaen, kunnes jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 1.4.2005.
68 On siten todettava, että kantaja oli lähes koko vuoden 2004 ajan estynyt käyttämästä palkallista vuosilomaa koskevaa oikeuttaan. Sitä, että kantaja olisi voinut käyttää mainitun oikeuden loppuun vuoden 2004 tammi- ja helmikuussa, ei luonnollisestikaan voida ottaa lukuun, koska unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä edellytetty palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden suoja jäisi tällöin täysin teoreettiseksi. Lisäksi Schultz‑Hoff-tapauksessa annetussa tuomiossa (50 ja 51 kohta) on nimenomaisesti mainittu tapaus, jossa työntekijä on ollut töissä osan lomavuotta ja jäänyt sittemmin pitkäaikaiselle sairauslomalle, ja rinnastettu tilanne sellaisen työntekijän tapaukseen, joka on ollut sairauslomalla koko lomavuoden ajan ja vielä loman siirtämiselle kansallisessa lainsäädännössä varatun ajanjakson päätyttyäkin.
69 Direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdasta seuraa näin ollen, että kantajalta, joka oli lääketieteellisesti perustellusta syystä työkyvytön 1.4.2005 asti, jolloin hänet siirrettiin työkyvyttömyyseläkkeelle, ei voida ottaa pois mahdollisuutta saada taloudellinen korvaus pitämättä jääneestä vuosilomasta.
70 Vielä on tarkasteltava kysymystä mainitun taloudellisen korvauksen laajuudesta ja siitä, onko sen suorittaminen niiden pitämättömien vuosilomapäivien osalta, jotka ylittävät henkilöstösääntöjen mukaan siirrettävissä olevien lomapäivien määrän, käsiteltävässä asiassa ristiriidassa henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisen kohdan sanamuodon kanssa, kuten komissio väittää.
71 Komission mukaan 12:ta päivää pidemmän vuosiloman siirtäminen seuraavalle vuodelle on perusteltavissa ainoastaan yksikön tarpeisiin liittyvillä syillä.
72 Tältä osin riittää, kun todetaan, että henkilöstösääntöjen liitteessä V olevassa 4 artiklassa ei säännellä sitä käsiteltävässä asiassa esiin tullutta kysymystä, voidaanko palkalliset vuosilomapäivät siirtää, jos virkamies on lomavuoden ajan ollut estynyt pitämästä vuosilomapäiviään omasta tahdostaan riippumattomista, kuten lääketieteellisistä, syistä.
73 Mainittu toteamus ei ole ristiriidassa sen asiassa T‑368/04, Verheyden vastaan komissio, 29.3.2007 annetun tuomion (61–63 kohta) kanssa, jossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisessä kohdassa käytetyn käsitteen ”yksikön tarpeen” ei voida tulkita kattavan sairauslomasta johtuvaa poissaoloa palveluksesta edes silloin, kun on kyse pitkäaikaisesta sairaudesta (ks. vastaavasti em. asia Castets v. komissio, tuomion 33 kohta). Sen lisäksi, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kanta ei perustu minkäänlaiseen sairausloman rinnastamiseen yksikön tarpeista johtuvaan poissaoloon, on todettava, ettei edellä mainittu asia Verheyden vastaan komissio ole tosiseikastonsakaan osalta verrattavissa nyt käsiteltävään asiaan, jossa kantaja on lähes koko lomavuoden ajan ollut estynyt käyttämästä palkallista vuosilomaa koskevaa oikeuttaan.
74 Henkilöstösääntöjen liitteessä V olevasta 3 artiklasta, joka koskee sairausloman ja vuosiloman välisen suhteen toista näkökulmaa eli sitä, että virkamies sairastuu vuosilomansa aikana, seuraa lisäksi, että lainsäätäjän nimenomaisena tarkoituksena on ollut erottaa toisistaan sairausloma ja vuosiloma, joiden tarkoitus on erilainen, kuten edellä 61 kohdasta ilmenee.
75 Näin ollen on katsottava, että henkilöstösääntöjen 1 e artiklassa tarkoitetuilla turvallisuutta ja terveyttä koskevilla vähimmäisvaatimuksilla sekä etenkin direktiivin 2003/88 7 artiklan säännöksillä täydennetään henkilöstösääntöjen lomia koskevia säännöksiä.
76 On totta, että direktiivin 2003/88 7 artiklassa turvataan oikeus vähintään neljän viikon pituiseen palkalliseen vuosilomaan, kun taas vuosiloma, jota unionin virkamiehet voivat vaatia, on henkilöstösääntöjen 57 artiklan ensimmäisen kohdan mukaan vähintään 24 päivän pituinen. Käsiteltävässä asiassa kantajan alkuperäinen vaatimus vuonna 2004 pitämättä jääneiden vuosilomapäivien siirtämisestä vuodelle 2005 koski peräti 38,5:tä lomapäivää, sillä vuonna 2003 pitämättä jääneet vuosilomapäivät oli siirretty seuraavalle vuodelle (ks. edellä 16 kohta).
77 Koska unionin lainsäätäjä on vahvistanut virkamiesten vuosiloman pituudeksi 24 päivää, yhteisöjen tuomioistuimen direktiivin 2003/88 7 artiklasta Schultz-Hoff-tapauksessa omaksuma tulkinta sellaisen työntekijän osalta, joka on pitkäaikaisesta sairaudesta johtuvan poissaolonsa vuoksi estynyt pitämästä vuosilomaansa, on kuitenkin täysimääräisesti sovellettavissa vuosilomaan kokonaisuudessaan, sellaisena kuin siitä säädetään henkilöstösäännöissä niiden 1 e ja 57 artiklassa yhdessä huolimatta liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetyistä rajoituksista siltä osin kuin on kyse mahdollisuudesta siirtää pitämättä jäänyt vuosiloma seuraavaan vuoteen.
78 Komission väitteestä, joka koskee tarvetta säilyttää Euroopan taloudellinen kilpailukyky, riittää, kun todetaan, ettei väitettä ole tuettu ja ettei se voi tässä tapauksessa menestyä.
79 Kun otetaan huomioon edellä esitetty, on todettava, että kun komissio kieltäytyi käsiteltävän asian olosuhteissa siirtämästä henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan ensimmäisen kohdan perusteella kantajalta pitkäaikaisen sairausloman vuoksi pitämättä jääneet suoraan henkilöstösääntöjen nojalla siirrettävät 12 päivää ylittävät vuosilomapäivät, se on tulkinnut virheellisesti mainitun säännöksen soveltamisalaa. Näin ollen 15.3.2007 tehty päätös on kumottava.
Vahingonkorvausvaatimus
Asianosaisten lausumat
80 Kantaja katsoo, että hänen esittämänsä vahingonkorvausvaatimus on otettava tutkittavaksi, koska sitä on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan pidettävä kumoamiskanteen liitännäisvaatimuksena.
81 Pääasiasta kantaja väittää, että käsiteltävässä asiassa virkavirhe perustuu siihen, että riidanalaiset päätökset ovat lainvastaisia. Kantajalle on aiheutunut vahinkoa siitä, että henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan toisen kohdan mukainen korvauksen määrä riidanalaisten 26,5 päivän osalta asianmukaisine korkoineen on jäänyt saamatta. Syy-yhteys muodostuu kantajan mukaan siitä, että jos riidanalaisia päätöksiä ei olisi tehty, vastaaja olisi suorittanut kantajalle kyseisen rahamäärän.
82 Siltä varalta, että virkamiestuomioistuin katsoisi riidanalaiset päätökset laillisiksi, kantaja vaatii vahingonkorvausta lukuisista muista virkavirheistä, joihin hän väittää komission syyllistyneen ja joita ovat ”muun muassa komission toimihenkilöiden laiton toiminta sekä kantajaan OPOCE:ssa kohdistunut työpaikkakiusaaminen, [Euroopan petostentorjuntaviraston] suorittamassa tutkintamenettelyssä tehdyt virheet ja etenkin kantajan tiedonsaantioikeuden toteutumisessa ilmenneet lainvastaiset puutteet, jotka [Euroopan] oikeusasiamies on sittemmin todennut; kantajan säännöstenvastainen arvioiminen ja virkaylennyksen saamatta jääminen, OPOCE:ssa tehty virkanimitys, joka on ollut kantajalle vastainen, sekä kantajan tekemässä valituksessa tyhjentävästi esiin tuotu vastaajan lainvastainen toiminta”. Mainittujen virheiden ja kantajan sairauden välinen syy-yhteys on kantajan mukaan osoitettu lääketieteellisten lausuntojen ja vastaajan tekemien päätösten perusteella. Kantajan mukaan kyseinen sairaus oli kuitenkin nimenomainen syy siihen, että kantaja oli estynyt pitämästä vuosilomaansa vuonna 2004. Kantajalle on siten korvattava vahinko, joka muodostuu elämänilon vähentymisestä sen seurauksena, että kantaja on ollut sairauslomalla sen sijaan, että hänellä olisi ollut mahdollisuus virkistymiseen vuosilomansa aikana, sekä siitä, että kantajalla ei ole ollut mahdollisuutta poistua asemapaikaltaan. Kantajan mukaan aiheutunut vahinko on mahdollista korvata kiinteämääräisesti henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan toisen kohdan nojalla.
83 Kantaja täsmentää, että mainittu toissijainen vaatimus esitettiin oikeudenkäyntiä edeltävässä menettelyssä ja että henkilöstösääntöjen 90 artiklan ja sitä seuraavien artiklojen mukaisia vaatimuksia on siten noudatettu.
84 Komissio kiistää, että kantaja olisi esittänyt henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohtaan perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen niiden lomapäivien osalta, joiden pitämättä jääminen johtui komission virheelliseksi väitetystä toiminnasta, jota kantaja kaiken lisäksi kuvailee varsin epätarkasti ja jonka kantaja väittää olevan psyykkisen sairautensa syynä.
85 Komission mukaan vahingonkorvausvaatimus on joka tapauksessa hylättävä vireilläolovaikutuksen vuoksi, koska väitettyjä kantajan sairastumiseen johtaneita syitä on jo käsitelty kattavasti kanteessa, joka on merkitty rekisteriin numerolla F‑118/07, Strack vastaan komissio.
86 Lisäksi vahingonkorvausvaatimus on komission mukaan hylättävä, koska henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukainen menettely on asiassa ensisijainen.
Virkamiestuomioistuimen arviointi asiasta
87 Kantajan vahingonkorvausvaatimuksista ilmenee, että kantaja vaatii ensisijaisesti, että häneen sovelletaan henkilöstösääntöjen liitteessä V olevan 4 artiklan toista kohtaa niiden 26,5 vuosilomapäivän osalta, jotka jäivät pitämättä vuonna 2004.
88 Tältä osin riittää, kun todetaan, että mainittu vaatimus vastaa niitä toimenpiteitä, joihin komission on ryhdyttävä nyt käsillä olevan kumoamistuomion täytäntöön panemiseksi.
89 Kantajan toissijaisesti siltä varalta, että virkamiestuomioistuin hylkäisi 15.3.2007 tehtyä päätöstä vastaan esitetyt väitteet, esittämästä vahingonkorvausvaatimuksesta ei ole myöskään tarpeen lausua.
90 Vahingonkorvausvaatimukset on näin ollen hylättävä, koska niillä ei ole kohdetta.
Oikeudenkäyntikulut
91 Virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 122 artiklan nojalla saman työjärjestyksen II osaston 8 luvun oikeudenkäyntikuluja ja oikeudenkäyntimaksuja koskevia määräyksiä sovelletaan ainoastaan asioihin, jotka on pantu vireille virkamiestuomioistuimessa työjärjestyksen voimaantulopäivästä eli 1.11.2007 lukien. Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen tältä osin merkityksellisiä määräyksiä sovelletaan soveltuvin osin asioihin, jotka ovat vireillä virkamiestuomioistuimessa ennen kyseistä päivää.
92 Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan mukaan asianosainen, joka on hävinnyt asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on pääosin hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut, kantajan vaatimusten mukaisesti.
Näillä perusteilla
EUROOPAN UNIONIN VIRKAMIESTUOMIOISTUIN (toinen jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Euroopan komission 15.3.2007 tekemä päätös, jolla hylättiin Guido Strackin vaatimus vuodelta 2004 jääneiden lomapäivien siirtämisestä, kumotaan.
2) Kanne hylätään muilta osin.
3) Euroopan komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Strackin oikeudenkäyntikulut.
Tagaras | Van Raepenbusch | Rofes i Pujol |
Julistettiin Luxemburgissa 15 päivänä maaliskuuta 2011.
kirjaaja | | jaoston puheenjohtaja |