YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (suuri jaosto)
10 päivänä tammikuuta 2006 (*)
Direktiivi 85/374/ETY – Tuotevastuu – Turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen jälleenmyyjän vastuu
Asiassa C‑402/03,
jossa on kyse EY 234 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Vestre Landsret (Tanska) on esittänyt 26.9.2003 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut yhteisöjen tuomioistuimeen 29.9.2003, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
Skov Æg
vastaan
Bilka Lavprisvarehus A/S
ja
Bilka Lavprisvarehus A/S
vastaan
Jette Mikkelsen ja
Michael Due Nielsen,
YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (suuri jaosto),
toimien kokoonpanossa: presidentti V. Skouris, jaostojen puheenjohtajat P. Jann (esittelevä tuomari), C. W. A. Timmermans, A. Rosas, K. Schiemann ja J. Makarczyk sekä tuomarit C. Gulmann, J. N. Cunha Rodrigues, R. Silva de Lapuerta, K. Lenaerts, P. Kūris, E. Juhász ja G. Arestis,
julkisasiamies: L. A. Geelhoed,
kirjaaja: apulaiskirjaaja H. von Holstein,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 17.11.2004 pidetyssä istunnossa esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– Skov Æg, edustajinaan advokat G. Lett ja advokat U. Christrup,
– Bilka Lavprisvarehus A/S, edustajanaan advokat J. Rostock‑Jensen,
– Mikkelsen ja Due Nielsen, edustajanaan advokat J. Andersen,
– Tanskan hallitus, asiamiehenään J. Molde, avustajanaan advokat P. Biering,
– Espanjan hallitus, asiamiehinään L. Fraguas Gadea ja E. Braquehais Conesa,
– Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään N. B. Rasmussen ja G. Valero Jordana,
kuultuaan julkisasiamiehen 20.1.2005 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25 päivänä heinäkuuta 1985 annetun neuvoston direktiivin 85/374/ETY (EYVL L 210, s. 29; jäljempänä direktiivi) tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa ovat asianosaisina ensinnäkin yhtäältä Mikkelsen ja Due Nielsen (jäljempänä vahinkoa kärsineet) ja toisaalta Bilka Lavprisvarehus A/S (jäljempänä Bilka) ja toiseksi yhtäältä Bilka ja toisaalta Skov Æg (jäljempänä Skov) ja joka koskee sellaisen vahingon korvaamista, joka vahinkoa kärsineille aiheutui siitä, että he olivat nauttineet Bilkan myymiä ja Skovin tuottamia kananmunia.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Yhteisön lainsäädäntö
3 Kuten direktiivin johdanto-osan ensimmäisessä perustelukappaleessa todetaan, direktiivin antaminen vastaa ajatusta siitä, että ”on tarpeen lähentää jäsenvaltioiden lainsäädäntöä, joka koskee valmistajan vastuuta tuotteen puutteellisen turvallisuuden aiheuttamasta vahingosta, koska vallitsevat erilaisuudet saattavat vääristää kilpailua ja vaikuttaa tavaroiden liikkuvuuteen yhteismarkkinoilla sekä johtaa eroihin kuluttajan suojaamisessa vahingolta”.
4 Kuten direktiivin toisesta perustelukappaleesta ilmenee, direktiivillä käyttöön otettu vastuujärjestelmä perustuu toteamukseen siitä, että ”valmistajan tuottamuksesta riippumaton vastuu on ainoa asianmukainen keino ratkaista teknistyvälle aikakaudellemme ominainen, nykyaikaiseen tekniseen tuotantoon liittyvien riskien oikeudenmukaisen jakamisen ongelma”.
5 Direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Valmistaja vastaa vahingosta, joka aiheutuu hänen tuotteensa puutteellisesta turvallisuudesta.”
6 Direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. ’Valmistajalla’ tarkoitetaan lopputuotteen valmistajaa, raaka-aineen tuottajaa ja osatuotteen valmistajaa sekä sitä, joka varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan esiintyy tuotteen valmistajana.
2. Valmistajan vastuuta rajoittamatta tässä direktiivissä tarkoitettuna valmistajana pidetään myös sitä, joka elinkeinotoiminnassa tuo tuotteen yhteisöön myyntiä, vuokraamista, leasing-toimintaa tai muuta jakelua varten, ja hän on vastuussa kuten valmistaja.
3. Jos tuotteen valmistajaa ei voida tunnistaa, tuotteen valmistajana pidetään jokaista, joka on laskenut tuotteen liikkeelle, jollei hän ilmoita vahinkoa kärsineelle kohtuullisessa ajassa valmistajaa tai sitä, jolta hän on hankkinut tuotteen. Tätä sovelletaan myös, jos 2 kohdassa tarkoitettu maahantuoja ei käy ilmi maahan tuodusta tuotteesta, vaikka valmistajan nimi kävisikin ilmi siitä.”
7 Valmistajan vastuun toteutumisen osalta direktiivin 4 artiklassa todetaan, että ”vahinkoa kärsineen on näytettävä toteen vahinko, tuotteen puutteellinen turvallisuus sekä puutteellisen turvallisuuden ja vahingon välinen syy-yhteys”. Direktiivin 7 artiklassa luetellaan tapaukset, joissa valmistaja ei ole vastuussa. Näihin kuuluvat muun muassa ne tapaukset, joissa valmistaja ei ole laskenut tuotetta liikkeelle; joissa tuotteen turvallisuudessa ei ollut puutetta silloin, kun hän laski tuotteen liikkeelle; joissa tuotetta ei ole valmistettu jakelua varten; joissa tuotteen puutteellinen turvallisuus on seurausta siitä, että tuotteen on oltava viranomaisten antamien pakottavien määräysten mukainen, tai joissa laskettaessa tuote liikkeelle tieteellisen ja teknisen tiedon taso ei ollut sellainen, että puutteellinen turvallisuus olisi voitu havaita.
8 Siltä osin kuin on kyse yhtäältä direktiivillä luodun vastuujärjestelmän ja toisaalta kansallisten vastuusäännösten välisistä suhteista direktiivin 13 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Tämä direktiivi ei rajoita vahinkoa kärsineen oikeutta korvaukseen sopimukseen perustuvaa vastuuta tai sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevien säännösten nojalla taikka sellaisen erityisen vastuujärjestelmän perusteella, joka on olemassa tämän direktiivin tiedoksiantohetkellä.”
Kansallinen lainsäädäntö
9 Tanskan hallituksen antamista selvityksistä ilmenee, että ennen direktiivin antamista sekä tuotteen valmistajan että sen jälleenmyyjän tuotevastuu määräytyi Tanskassa oikeuskäytännön perusteella. Kyseisen oikeuskäytännön mukaan tuotevastuuta arvioitiin yleisten yksityisoikeuden vahingonkorvaussääntöjen perusteella, jotka pohjautuivat tuottamukseen perustuvaan vastuuseen. Tanskan hallitus on kuitenkin todennut, että oikeuskäytännön kehittyminen on johtanut siihen, että valmistajan on tietyissä tapauksissa katsottu olevan vastuussa tuottamuksesta riippumatta. Tuotteen jälleenmyyjän katsottiin puolestaan vastaavan siitä vastuusta, joka on tuotanto‑ ja jakeluketjussa hänen edellään olevilla elinkeinonharjoittajilla.
10 Direktiivi on Tanskassa pantu täytäntöön tuotevastuusta 7.6.1989 annetulla lailla nro 371, jota on muutettu 28.11.2000 annetulla lailla nro 1041 (jäljempänä laki nro 371). Tanskan hallitus on täsmentänyt, että kyseisellä lailla on yhtäältä kohdistettu valmistajaan direktiivissä säädetty tuotevastuujärjestelmä ja toisaalta vakiinnutettu oikeuskäytännössä syntynyt sääntö, jonka mukaan tuotteen jälleenmyyjä vastaa edeltävien elinkeinonharjoittajien vastuusta. Muilta osin aikaisempien oikeuskäytännössä syntyneiden sääntöjen soveltamista on Tanskan hallituksen mukaan jatkettu.
11 Lain nro 371 4 §:ssä määritellään valmistajan ja jälleenmyyjän käsitteet seuraavasti:
”1. Valmistajana pidetään lopputuotteen valmistajaa, osatuotteen valmistajaa ja raaka-aineen tuottajaa tai sitä, joka tuottaa tai kerää luonnontuotteen, sekä sitä, joka varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan esiintyy tuotteen valmistajana.
2. Lisäksi valmistajana pidetään sitä, joka elinkeinotoiminnassa tuo tuotteen yhteisöön myyntiä, vuokraamista, leasing-toimintaa tai muuta liikkeelle laskemista varten.
3. Jälleenmyyjänä pidetään sitä, joka elinkeinotoiminnassa laskee tuotteen liikkeelle olematta valmistaja.
– – ”
12 Saman lain 6 § sisältää valmistajan tuotevastuuta koskevan periaatteen. Lain 10 §:ssä säädetään seuraavaa:
”Jälleenmyyjä on vastuussa tuotteen puutteellisen turvallisuuden aiheuttamasta vahingosta välittömästi vahinkoa kärsineelle ja jakeluketjussa jäljempänä olevalle jälleenmyyjälle.”
13 Lain nro 371 11 §:n 3 momentin mukaan jälleenmyyjä, joka on maksanut turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen aiheuttamasta vahingosta kärsineelle korvausta, saa takautumisoikeuden perusteella vaatia vahinkoa kärsineen sijaan korvausta tuotanto‑ ja jakeluketjun alkupään toimijoilta.
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
14 Vahinkoa kärsineet sairastuivat salmonellaan nautittuaan kananmunia, jotka he olivat ostaneet Bilkalle kuuluvasta myymälästä ja jotka Bilka puolestaan oli hankkinut Skovilta.
15 Vahinkoa kärsineet nostivat kanteen jälleenmyyjä Bilkaa vastaan, joka puolestaan haastoi valmistaja Skovin samaan oikeudenkäyntiin.
16 Aalborg Byret katsoi 22.1.2002 antamassaan tuomiossa, että kananmunat olivat turvallisuudeltaan puutteellisia, että kyseisen puutteellisen turvallisuuden ja vahingon välillä oli syy-yhteys ja etteivät vahinkoa kärsineet olleet myötävaikuttaneet vahingon syntymiseen. Bilka määrättiin maksamaan korvaus vahingon kärsineille ja Skov määrättiin suorittamaan tämän korvauksen määrä Bilkalle.
17 Bilka ja Skov valittivat kyseisestä tuomioista Vestre Landsretiin, joka on tässä tilanteessa päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko sellainen lakiin perustuva järjestelmä, jonka mukaan jälleenmyyjä on rajoituksetta vastuussa direktiivin nojalla valmistajalle kuuluvasta vastuusta – – direktiivin vastainen?
2) Onko järjestelmä, jonka mukaan jälleenmyyjä on oikeuskäytännön nojalla rajoittamattomassa vastuussa valmistajalle oikeuskäytännön mukaan kuuluvasta tuottamukseen perustuvasta tuotevastuusta, kun kyse on kuluttajalle aiheutuneista henkilö‑ ja esinevahingoista – – direktiivin vastainen?
3) Kun otetaan huomioon
– ministerineuvoston [25.7.1985 pidetyn 1025. kokouksen] pöytäkirjan 2 kohta, jossa todetaan seuraavaa:
’3 ja 1[3] artiklan tulkinnan osalta neuvosto ja komissio ovat todenneet olevansa yksimielisiä siitä, että mikään ei estä jäsenvaltiota antamasta kansallisessa lainsäädännössään jälleenmyyjän vastuuta koskevia kansallisia säännöksiä, sillä tästä vastuusta ei säädetä direktiivissä. Vielä ne ovat yksimielisiä siitä, että direktiivin mukaan jäsenvaltiot voivat antaa säännöksiä siitä, miten vastuu lopullisesti jakautuu useiden vastuussa olevien valmistajien (ks. 3 artikla) ja jälleenmyyjien kesken’
– direktiivin 13 artikla – –
halutaan selvittää, estetäänkö direktiivillä jäsenvaltiota lailla sääntelemästä jälleenmyyjän tuotevastuuta, kun jälleenmyyjällä – – lain [nro 371] [4] §:n 3 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan tarkoitetaan sitä, joka elinkeinotoiminnassa laskee tuotteen liikkeelle olematta tuotevastuuta koskevan direktiivin 3 artiklassa olevien määritelmien mukainen valmistaja.
4) Onko se, että jäsenvaltio antaa tuotevastuuta koskevan oikeussäännön, jonka mukaan jälleenmyyjä – vaikka se itse ei ole valmistaja eikä sitä voida sellaisena direktiivin 3 artiklan mukaan pitää – vastaa
– valmistajalle direktiivin mukaan kuuluvasta tuotevastuusta
– valmistajalle oikeuskäytännössä asetetusta tuottamukseen perustuvasta tuotevastuusta, kun kyse on kuluttajalle aiheutuneista henkilö‑ ja esinevahingoista
direktiivin – – vastaista?
Edellä mainitussa oikeussäännössä edellytetään,
a) että jälleenmyyjä määritellään henkilöksi, joka elinkeinotoiminnassa laskee tuotteen liikkeelle olematta valmistaja ( – – lain [nro 371 4] §:n 3 momentin ensimmäinen virke)
b) että valmistajan voidaan katsoa olevan vastuussa ja että jälleenmyyjä ei tästä syystä ole vastuussa, jos valmistajakaan ei ole ( – – lain [nro 371] 10 §)
c) että jälleenmyyjällä on takautumisoikeus valmistajaa kohtaan ( – – lain [nro 371] 11 §:n 3 momentti).
5) Onko se, että jäsenvaltio pitää voimassa ennen direktiivin antamista olemassa olleen, mutta ei lakiin vaan oikeuskäytäntöön perustuvan tuotevastuuta koskevan säännön, jonka mukaan jälleenmyyjä – vaikka se itse ei ole valmistaja eikä sitä sellaisena direktiivin 3 artiklan määritelmän perusteella voida pitää – on vastuussa
– valmistajalle direktiivin mukaan kuuluvasta tuotevastuusta
– valmistajalle oikeuskäytännössä asetetusta tuottamukseen perustuvasta tuotevastuusta, kun kyse on kuluttajalle aiheutuneista henkilö‑ ja esinevahingoista
direktiivin – – vastaista?
Kyseisessä oikeuskäytäntöön perustuvassa säännössä edellytetään,
a) että jälleenmyyjä määritellään henkilöksi, joka elinkeinotoiminnassaan laskee tuotteen liikkeelle olematta valmistaja ( – – lain [nro 371 4] §:n 3 momentin ensimmäinen virke)
b) että valmistajan voidaan katsoa olevan vastuussa ja että jälleenmyyjä ei tästä syystä ole vastuussa, jos valmistajakaan ei ole ( – – lain [nro 371] 10 §)
c) että jälleenmyyjällä on takautumisoikeus valmistajaa kohtaan (– – lain [nro 371] 11 §:n 3 momentti).”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
18 Kansallinen tuomioistuin kysyy ennakkoratkaisukysymyksillään, joita on tarkasteltava yhdessä, onko direktiivin kanssa ristiriidassa se, että jäsenvaltio sääntelee jälleenmyyjän vastuuta siten, että jälleenmyyjän on vastattava valmistajan vastuusta.
19 Tältä osin on muistettava, että vastuu, josta direktiivissä säädetään ja joka direktiivin 1 artiklalla asetetaan valmistajan kannettavaksi, on tuottamuksesta riippumatonta vastuuta. Tämä ilmaistaan nimenomaisesti direktiivin toisessa perustelukappaleessa. Tämä ilmenee myös mainitun direktiivin 4 artiklassa olevasta luettelosta sellaisista seikoista, jotka vahingon kärsineen on näytettävä toteen, ja 7 artiklassa tarkoitetuista tapauksista, joissa valmistajan vastuu on suljettu pois.
20 Kansallinen tuomioistuin kysyy, onko direktiivin kanssa ristiriidassa yhtäältä sellainen kansallinen sääntö, jossa jälleenmyyjälle siirretään sellainen tuottamuksesta riippumaton vastuu, josta direktiivissä säädetään ja joka siinä asetetaan valmistajalle, ja toisaalta sellainen kansallinen sääntö, jossa jälleenmyyjälle siirretään valmistajan tuottamukseen perustuva vastuu.
21 Jotta näihin kysymyksiin voidaan vastata, on aluksi määritettävä direktiivillä toteutetun yhdenmukaistamisen ulottuvuus.
Direktiivillä toteutetun yhdenmukaistamisen ulottuvuus
22 Yhteisöjen tuomioistuin on asiassa C‑52/00, komissio vastaan Ranska, 25.4.2002 antamassaan tuomiossa (Kok. 2002, s. I‑3827, 16 kohta), asiassa C‑154/00, komissio vastaan Kreikka, 25.4.2002 antamassaan tuomiossa (Kok. 2002, s. I‑3879, 12 kohta) ja asiassa C‑183/00, González Sánchez, 25.4.2002 antamassaan tuomiossa (Kok. 2002, s. I‑3901, 25 kohta) todennut, että jäsenvaltioilla oleva harkintavalta säännellä tuotevastuuta määräytyy täysin direktiivin itsensä perusteella ja on johdettava sen sanamuodosta, tarkoituksesta ja systematiikasta.
23 Yhteisöjen tuomioistuin on näitä kriteereitä tutkittuaan todennut, että direktiivillä pyritään siinä säänneltyjen kysymysten osalta jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten täydelliseen yhdenmukaistamiseen (em. asia komissio v. Ranska, tuomion 24 kohta ja em. asia komissio v. Kreikka, tuomion 20 kohta).
24 Vahingon kärsineet ja Tanskan hallitus väittävät käsiteltävänä olevassa asiassa, ettei direktiivillä toteuteta tuotevastuuta koskevaa täydellistä yhdenmukaistamista vaan ainoastaan valmistajan tuotevastuuta koskeva yhdenmukaistaminen. Vahingon kärsineet ja Tanskan hallitus viittaavat direktiivin 1 ja 3 artiklan sanamuotoon ja väittävät, ettei direktiivillä säännellä jälleenmyyjän vastuuta ja että sillä jätetään jäsenvaltioille harkintavaltaa vahingonkorvausvastuussa olevien henkilöiden piirin määrittämisessä.
25 Direktiivin 1 artiklassa säädetään vastuusta tuotteen turvallisuudessa olevan puutteellisuuden aiheuttamasta vahingosta ja asetetaan tämä vastuu kyseisen tuotteen valmistajalle.
26 Käsitteet ”vahinko”, ”turvallisuudeltaan puutteellinen” ja ”tuote” määritellään direktiivin 9, 6 ja 2 artiklassa. Valmistajan käsite määritellään direktiivin 3 artiklassa. Kyseisen artiklan 1 kohdan mukaan mainitulla käsitteellä tarkoitetaan tuotteen valmistajaa. Saman artiklan 2 kohdassa valmistajan käsitteeseen sisällytetään myös maahantuoja, joka tuo tuotteen yhteisöön. Direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa todetaan, että jos tuotteen valmistajaa ei voida tunnistaa, tuotteen valmistajana pidetään jokaista, joka on laskenut tuotteen liikkeelle, jollei hän ilmoita vahinkoa kärsineelle kohtuullisessa ajassa sitä, jolta hän on hankkinut tuotteen.
27 Ne syyt, joiden perusteella pidettiin asianmukaisena hyväksyä valmistajan korvausvastuu, esitetään nimenomaisesti direktiiviehdotuksen (asiakirja KOM(76) 372 lopullinen) (EYVL C 241, s. 9) – johon Tanskan hallitus on viitannut – perustelujen 1 artiklan e alakohdassa. Nämä perustelut, joissa viitataan mainitun ehdotuksen 1 ja 2 artiklaan, joista puolestaan on ilman aineellisia muutoksia tullut direktiivin 1 ja 3 artikla, voidaan tiivistäen esittää seuraavasti.
28 Vaikka onkin myönnettävä, että mahdollisuus saattaa turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen jälleenmyyjä vastuuseen direktiivissä säädetyin keinoin helpottaisi vahingon kärsineen mahdollisuuksia vaatia oikeuksiaan oikeusteitse, on huomattava, että tämä mahdollisuus tulisi kalliiksi, koska se pakottaisi kaikki jälleenmyyjät vakuuttamaan itsensä tällaisen vastuun varalta, mikä johtaisi tuotteiden tuntuvaan hinnannousuun. Tämä mahdollisuus johtaisi lisäksi kanteiden määrän moninkertaistumiseen, kun jälleenmyyjät puolestaan esittäisivät takautumisvaatimuksen omalle jälleenmyyjälleen, mikä tapahtuisi aina valmistajaan saakka. Kun otetaan huomioon, että useimmissa tapauksissa jälleenmyyjä tyytyy myymään tuotteen eteenpäin sellaisena kuin hän on sen ostanut ja että ainoastaan tuotteen valmistajalla on mahdollisuus vaikuttaa tuotteen laatuun, on katsottu aiheelliseksi keskittää tuotevastuu valmistajalle.
29 Edellä esitetyistä näkökohdista ilmenee, että ensiksi on tarkasteltu tuotanto‑ ja jakeluketjussa toimivien erilaisten talouden toimijoiden rooleja, minkä jälkeen on tehty valinta siitä, että direktiivillä luodussa oikeudellisessa järjestelmässä vastuu turvallisuudeltaan puutteellisten tuotteiden aiheuttamasta vahingosta on kohdistettu lähtökohtaisesti valmistajaan ja ainoastaan tietyissä rajatuissa tapauksissa maahantuojaan ja jälleenmyyjään.
30 Toisin kuin vahingon kärsineet ja Tanskan hallitus ovat väittäneet, direktiivin 1 ja 3 artiklassa ei näin ollen tyydytä sääntelemään valmistajan vastuuta turvallisuudeltaan puutteellisesta tuotteesta, vaan osoitetaan tuotanto‑ ja jakeluprosessiin osallistuneista elinkeinonharjoittajista se, jolle direktiivillä luotu vastuu kuuluu.
Direktiiviin perustuvan, valmistajan tuottamuksesta riippumattoman vastuun siirtäminen jälleenmyyjälle
31 Kysymystensä ensimmäisessä osassa kansallinen tuomioistuin kysyy, onko direktiiviä tulkittava siten, että sen kanssa on ristiriidassa kansallinen sääntö, jonka mukaan jälleenmyyjä vastaa rajoituksetta tuottamuksesta riippumattomasta vastuusta, josta direktiivissä säädetään ja joka siinä asetetaan valmistajalle.
32 Tältä osin on todettava, että ne henkilöt, joilta vahingon kärsineellä on oikeus hakea korvausta direktiivillä säädetyssä vastuujärjestelmässä, on määritetty direktiivin 1 ja 3 artiklassa (ks. tämän tuomion 29 ja 30 kohta).
33 Koska direktiivillä pyritään – kuten tämän tuomion 23 kohdassa on todettu – siinä säänneltyjen seikkojen täydelliseen yhdenmukaistamiseen, on katsottava, että vahingonkorvausvastuussa olevien henkilöiden piiri on direktiivin 1 ja 3 artiklassa määritetty tyhjentävästi.
34 Direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa säädetään jälleenmyyjän vastuusta ainoastaan siinä tapauksessa, ettei valmistajaa voida tunnistaa. Koska Tanskan lainsäätäjä on lain nro 371 10 §:ssä säätänyt, että jälleenmyyjä on suoraan vastuussa tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta vahingon kärsineisiin nähden, se on näin ollen laajentanut niiden henkilöiden piiriä, joilta vahingon kärsineellä on oikeus hakea korvausta direktiivillä säädetyssä vastuujärjestelmässä, yli direktiivissä asetettujen rajojen.
35 Tanskan hallitus on väittänyt, ettei jälleenmyyjään kohdistu kansallisen lainsäädännön perusteella muista riippumatonta vastuuta, koska jälleenmyyjä on vastuussa vahingon kärsineisiin nähden ainoastaan niiltä osin kuin valmistaja, johon nähden hänellä on takautumisoikeus, voi olla vastuussa. Jälleenmyyjän asema on Tanskan hallituksen mukaan näin ollen rinnastettavissa omavelkaisen takaajan asemaan.
36 Tämä seikka ei ole ratkaiseva. Sen lisäksi, että kyseisellä kansallisella lainsäädännöllä luodun järjestelmän perusteella jälleenmyyjään kohdistuu rasite, jota yhteisön lainsäätäjä on pitänyt epäoikeutettuna (ks. tämän tuomion 28 kohta), se merkitsee myös sellaisten vaatimusten moninkertaistumista, joita direktiivin 3 artiklassa säädetyin edellytyksin esitettävällä vahinkoa kärsineen suoralla vaatimuksella valmistajaa vastaan on nimenomaan tarkoitus välttää (ks. em. asia komissio v. Ranska, tuomion 40 kohta ja tämän tuomion 28 kohta).
37 Tästä seuraa, että direktiiviä on tulkittava siten, että sen kanssa on ristiriidassa sellainen kansallinen sääntö, jonka mukaan jälleenmyyjä vastaa rajoituksetta valmistajan direktiivin mukaisesta vastuusta.
38 Tanskan hallitus väittää kuitenkin, että direktiivin 13 artikla, jonka mukaan direktiivi ei rajoita vahinkoa kärsineen oikeutta korvaukseen sopimukseen perustuvaan vastuuseen tai sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen perustuvien oikeuksien nojalla, voi tarjota oikeudellisen perustan sille, että se vastuu, joka direktiivin järjestelmässä asetetaan valmistajalle, ulotetaan jälleenmyyjään.
39 Tältä osin on muistettava, että yhteisöjen tuomioistuin on tuomioissa, jotka se antoi edellä mainituissa asioissa komissio vastaan Ranska (tuomion 21 kohta), komissio vastaan Kreikka (tuomion 17 kohta) ja González Sánchez (tuomion 30 kohta), katsonut direktiivin sanamuotoa, tarkoitusta ja systematiikkaa tarkasteltuaan, ettei direktiivin 13 artiklaa voida tulkita siten, että jäsenvaltioille jätettäisiin mahdollisuus pitää voimassa yleinen tuotevastuujärjestelmä, joka poikkeaa mainitussa direktiivissä säädetystä järjestelmästä.
40 Tanskan hallitus toivoo kuitenkin, että tätä oikeuskäytäntöä tarkistettaisiin ottaen huomioon ministerineuvoston 25.7.1985 pidetyn kokouksen pöytäkirjan 2 kohtaan sisältyvä 3 ja 1[3] artiklaa koskeva julistus, jonka mukaan kyseiset artiklat eivät estä jäsenvaltiota antamasta kansallisessa lainsäädännössään jälleenmyyjän vastuuta koskevia kansallisia säännöksiä.
41 Puolustaakseen sellaisen kansallisen sääntönsä voimassa pitämistä, jonka mukaan jälleenmyyjä vastaa valmistajan vastuusta ja joka oli kehitetty oikeuskäytännössä ennen direktiivin voimaantuloa ja joka ainoastaan vahvistettiin lailla, jolla direktiivi pantiin täytäntöön, Tanskan hallitus vetoaa myös kyseisen pöytäkirjan 16 kohdassa olevaan julistukseen, jossa neuvosto on ilmaissut ”toivomuksen siitä, etteivät ne jäsenvaltiot, jotka nykyään soveltavat kuluttajansuojan kannalta edullisempia säännöksiä kuin direktiivin säännökset, vetoaisi direktiivin tarjoamiin mahdollisuuksiin vähentääkseen kyseistä suojelun tasoa”.
42 Tältä osin on ensinnäkin muistettava, että jos neuvoston pöytäkirjaan sisältyvä julistus ei ole millään tavalla vaikuttanut johdetun oikeuden säännöksen sanamuotoon, sitä ei voida ottaa huomioon kyseisen säännöksen tulkinnassa (ks. mm. asia C‑292/89, Antonissen, tuomio 26.2.1991, Kok. 1991, s. I‑745, Kok. Ep. XI, s. I‑67, 18 kohta ja asia C‑375/98, Epson Europe, tuomio 8.6.2000, Kok. 2000, s. I‑4243, 26 kohta).
43 Toiseksi on todettava, ettei niillä kahdella julistuksella, joihin Tanskan hallitus on viitannut, voida perustella sitä, että direktiivin sanamuodon ja systematiikan vastaisesti muutetaan direktiivissä määritettyä vahingonkorvausvastuussa olevien henkilöiden piiriä. Erityisesti on todettava, ettei tällaisiin julistuksiin voida vedota sen sallimiseksi, että jäsenvaltiot voisivat siirtää direktiivillä luotua ja siinä valmistajalle asetettua vastuuta jälleenmyyjälle muissa kuin 3 artiklan 3 kohdassa tyhjentävästi luetelluissa tapauksissa.
44 Tanskan hallitus on väittänyt, että direktiivin tällainen tulkinta on omiaan johtamaan Tanskassa kuluttajansuojan tason laskuun, ja tältä osin on todettava, että direktiivillä luodun vastuun mahdollinen laajentaminen jälleenmyyjiin kuuluu yhteisön lainsäätäjän toimivaltaan ja että tämän asiana on tarvittaessa muuttaa asianomaisia säännöksiä.
45 Kansallisen tuomioistuimen esittämien kysymysten ensimmäiseen osaan on näin ollen vastattava, että direktiiviä on tulkittava siten, että sen kanssa on ristiriidassa kansallinen sääntö, jonka mukaan jälleenmyyjä vastaa muissa kuin direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa tyhjentävästi luetelluissa tapauksissa sellaisesta tuottamuksesta riippumattomasta vastuusta, joka kyseisellä direktiivillä luodaan ja asetetaan valmistajalle.
Valmistajan tuottamukseen perustuvan vastuun siirtäminen jälleenmyyjälle
46 Kansallinen tuomioistuin kysyy kysymystensä toisessa osassa, onko direktiivin kanssa ristiriidassa sellainen kansallinen sääntö, jonka mukaan jälleenmyyjä vastaa rajoituksetta valmistajan tuottamukseen perustuvasta vastuusta siinä tapauksessa, että turvallisuudeltaan puutteellinen tuote aiheuttaa vahinkoa.
47 Tältä osin on muistettava, että yhteisöjen tuomioistuin on tuomioissa, jotka se on antanut edellä mainituissa asioissa komissio vastaan Ranska (tuomion 22 kohta), komissio vastaan Kreikka (tuomion 18 kohta) ja González Sánchez (tuomion 31 kohta), todennut, että direktiivin 13 artiklaa on tulkittava siten, että direktiivillä käyttöön otettu järjestelmä ei estä soveltamasta muita sopimukseen perustuvaa vastuuta tai sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevia järjestelmiä, kunhan näillä on jokin muu perusta, kuten piileviä virheitä koskeva takuu tai tuottamus.
48 Kansallisen tuomioistuimen esittämien kysymysten toiseen osaan on näin ollen vastattava, että direktiiviä on tulkittava siten, ettei sen kanssa ole ristiriidassa kansallinen sääntö, jonka mukaan jälleenmyyjä vastaa rajoituksetta valmistajan tuottamukseen perustuvasta vastuusta.
Tuomion vaikutusten ajallinen rajoittaminen
49 Vahingon kärsineet ja Tanskan hallitus ovat vaatineet, että siinä tapauksessa, ettei yhteisöjen tuomioistuin hyväksy niiden tukemaa direktiivin tulkintaa, yhteisöjen tuomioistuimen olisi rajoitettava tuomionsa ajallisia vaikutuksia. Kyseinen hallitus ja vahingon kärsineet ovat vaatimuksensa tueksi vedonneet muun muassa sellaisiin vakaviin seurauksiin, joita oikeusvarmuuden kannalta aiheutuisi, ja sellaisiin taloudellisiin seurauksiin, joita tuomio voisi aiheuttaa vahingon kärsineille lukuisissa sellaisissa oikeusriidoissa, jotka koskevat tuotevastuuta ja jotka on ratkaistu direktiivin voimaantulon jälkeen.
50 Yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tulkinnalla, jonka yhteisöjen tuomioistuin EY 234 artiklassa sille annettua toimivaltaa käyttäen antaa yhteisön oikeussäännölle, selvennetään ja täsmennetään kyseisen oikeussäännön merkitystä ja ulottuvuutta niin, että yhteisöjen tuomioistuimen tulkinnasta ilmenee, miten tätä oikeussääntöä täytyy tai olisi täytynyt tulkita ja soveltaa sen voimaantulosta lähtien. Tästä seuraa, että tuomioistuimet siis voivat ja niiden täytyy soveltaa näin tulkittua sääntöä myös oikeussuhteisiin, jotka ovat syntyneet ja jotka on perustettu ennen tulkintapyyntöä koskevaa tuomiota, jos edellytykset kyseisen oikeussäännön soveltamista koskevan asian käsittelylle toimivaltaisissa tuomioistuimissa muuten täyttyvät (ks. mm. asia 24/86, Blaizot, tuomio 2.2.1988, Kok. 1988, s. 379, Kok. Ep. IX, s. 339, 27 kohta ja asia C‑415/93, Bosman, tuomio 15.12.1995, Kok. 1995, s. I‑4921, 141 kohta).
51 On todettava, että ainoastaan poikkeustapauksissa yhteisöjen tuomioistuin voi yhteisön oikeusjärjestykseen kuuluvaa yleistä oikeusvarmuuden periaatetta soveltaen rajoittaa kaikkien asianomaisten henkilöiden mahdollisuutta vedota sen tulkitsemaan oikeussääntöön vilpittömässä mielessä perustettujen oikeussuhteiden pätevyyden kyseenalaistamiseksi. Jotta tällainen rajoittava päätös voitaisiin tehdä, kahden olennaisen edellytyksen, eli asianomaisten vilpittömän mielen ja vakavien vaikeuksien uhan, on täytyttävä (ks. mm. asia C‑57/93, Vroege, tuomio 28.9.1994, Kok. 1994, s. I‑4541, 21 kohta ja asia C‑372/98, Cooke, tuomio 12.10.2000, Kok. 2000, s. I‑8683, 42 kohta).
52 On kuitenkin huomattava, että Tanskan lainsäätäjä on lain nro 371 11 §:n 3 momentissa turvautunut useimpien oikeusjärjestyksien tuntemaan takautumisoikeuteen perustuvaan järjestelmään ja säätänyt, että jälleenmyyjä, joka on maksanut korvausta sellaisen vahingon kärsineelle, jonka on aiheuttanut turvallisuudeltaan puutteellinen tuote, saa takautumisoikeuden perusteella vahingon kärsineen oikeudet valmistajaa kohtaan. Näin ollen on todettava, että jälleenmyyjä, joka on katsottu korvausvelvolliseksi vahingon kärsineeseen nähden, voi lähtökohtaisesti saada valmistajalta korvausta sellaisin edellytyksin, jotka takaavat oikeusvarmuuden.
53 Tässä tilanteessa on todettava ilman, että olisi tarpeen tutkia kysymystä siitä, saattoiko jälleenmyyjä nostaa kanteen sellaista vahingon kärsinyttä vastaan, joka oli aikaisemmin saanut korvauksen, tai siitä, olivatko asianomaiset henkilöt vilpittömässä mielessä, ettei ole aihetta hyväksyä vaatimusta, jonka ovat esittäneet vahingon kärsineet ja Tanskan hallitus, jotka eivät ole esittäneet mitään muuta seikkaa tukeakseen väitettään siitä, että jos tämän tuomion ajallisia vaikutuksia ei rajoitettaisi, tuomio olisi omiaan aiheuttamaan vakavia vaikeuksia.
Oikeudenkäyntikulut
54 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely yhteisöjen tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä yhteisöjen tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla yhteisöjen tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
Tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25 päivänä heinäkuuta 1985 annettua neuvoston direktiiviä 85/374/ETY on tulkittava siten, että
– sen kanssa on ristiriidassa kansallinen sääntö, jonka mukaan jälleenmyyjä vastaa muissa kuin direktiivin 3 artiklan 3 kohdassa tyhjentävästi luetelluissa tapauksissa ulkopuolella sellaisesta tuottamuksesta riippumattomasta vastuusta, joka kyseisellä direktiivillä luodaan ja asetetaan valmistajalle
– sen kanssa ei ole ristiriidassa kansallinen sääntö, jonka mukaan jälleenmyyjä vastaa rajoituksetta valmistajan tuottamukseen perustuvasta vastuusta.
Allekirjoitukset