Language of document : ECLI:EU:T:2022:517

UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (neljäs jaosto)

7 päivänä syyskuuta 2022 (*)

Henkilöstö – Virkamiehet – Etätyö – Hakemus puhelinkulujen ja internetyhteyskulujen korvaamisesta – Hakemuksen hylkääminen – Lainvastaisuusväite – Osittainen tutkittavaksi ottaminen – Henkilöstösääntöjen 71 artikla ja liite VII – Huolenpitovelvollisuus – Yhdenvertaisuus- ja syrjimättömyysperiaate – Oikeus yksityiselämän kunnioittamiseen

Asiassa T-486/21,

OE, edustajanaan asianajaja G. Hervet,

kantajana,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään I. Melo Sampaio ja L. Vernier,

vastaajana,

jota tukevat

Euroopan parlamentti, asiamiehinään M. Windisch, S. Bukšek Tomac ja J. Van Pottelberge,

ja

Euroopan unionin neuvosto, asiamiehenään M. Bauer,

väliintulijoina,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja S. Gervasoni sekä tuomarit L. Madise ja R. Frendo (esittelevä tuomari),

kirjaaja: hallintovirkamies E. Coulon,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn ja erityisesti

–        unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 3.8.2021 jätetyn kannekirjelmän,

–        Euroopan unionin neuvoston ja Euroopan parlamentin 27.9.2021 ja 17.11.2021 jättämät väliitulohakemukset, jotka unionin yleisen tuomioistuimen neljännen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 12.11.2021 ja 15.12.2021,

ottaen huomioon, etteivät asianosaiset ole esittäneet istunnon järjestämistä koskevaa pyyntöä kolmen viikon kuluessa siitä, kun asian käsittelyn kirjallisen vaiheen päättymisestä ilmoitettiin, ja päätettyään unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 106 artiklan 3 kohdan mukaisesti ratkaista kanteen ilman asian käsittelyn suullista vaihetta,

on antanut seuraavan

tuomion

1        SEUT 270 artiklaan perustuvalla kanteellaan kantaja OE vaatii pääasiallisesti yhtäältä kumottavaksi Euroopan komission Brysselissä sijaitsevan infrastruktuuri- ja logistiikkatoimiston (OIB) 18.12.2020 tekemän päätöksen, jolla hylätään kantajan hakemus etätyöjärjestelmän, jonka alaisuuteen hän oli joutunut, aiheuttamien ammatillisten kulujen korvaamisesta ja USB 4G ‑muistitikun saamisesta, ja toisaalta komission velvoittamista ensinnäkin korvaamaan hänelle kyseiset kulut; toiseksi myöntämään hänelle kyseisen internetyhteyden ja lopuksi maksamaan hänelle 10 000 euroa korvauksena vahingoista, joita hän väittää itselleen aiheutuneen.

I       Asian tausta

2        Tosiseikkojen tapahtuma-aikaan kantaja työskenteli virkamiehenä komission palveluksessa.

3        Belgian asukkaille määrättiin 17.3.2020 sulkutoimenpiteitä covid-19-pandemian vuoksi. Kantaja, kuten lähes koko komission henkilöstö, joutui siten hoitamaan tehtävänsä etätyönä kyseisestä päivämäärästä lukien.

4        Kantaja on tehnyt VOO-yhtiön kanssa puhelin- ja internetyhteyspalvelujen käytöstä liittymäsopimuksen, jonka mukainen kuukausittainen internetdatan siirtomäärä on 100 gigatavua 37,46 euron kiinteällä kuukausimaksulla. Tämän enimmäisrajan ylittämisestä peritään lisämaksu.

5        VOO laskutti kantajalta 1,89 euron lisämaksun IT-tukipalveluun ja komission tietotekniikan pääosastolle (PO) syyskuussa 2020 soitetuista puheluista. Lisäksi VOO laskutti kantajalta 50 euroa ylimääräistä marraskuussa 2020, koska tämä oli ylittänyt internetdatapakettinsa 137,434 gigatavulla edellisen lokakuun aikana.

6        Koska kantaja katsoi, että edellä 5 kohdassa mainitut kulut olivat aiheutuneet komission käyttöön ottamasta etätyöjärjestelmästä, hän teki 2.12.2020 näistä kuluista 51,89 euron korvaushakemuksen Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 90 artiklan 1 kohdan nojalla.

7        Kantaja täydensi hakemustaan 7.12.2020 pyytämällä, että komissio antaisi hänelle, kuten kaikille muille vastaavassa etätyötilanteessa oleville virkamiehilleen, USB 4G ‑muistitikun, jonka avulla kantaja voisi käyttää internetiä ammattitarkoituksiin komission toimitilojen ulkopuolella.

8        Komission OIB hylkäsi kantajan kulukorvaushakemuksen 18.12.2020 tekemällään päätöksellä ”siltä osin kuin se koski hänelle aiheutuneita kuluja ja/tai hänen hankkimiaan laitteita”. OIB katsoi, että kantajalle voitaisiin tietyin edellytyksin myöntää korvaus kuluista, joita hänelle oli aiheutunut toimistotuolin ja tietokonenäytön (jäljempänä toimistokalusteet ja ‑laitteet) hankkimisesta kotiinsa. Se myös ilmoitti, että koska kotitoimiston varustamisesta aiheutuneiden kulujen korvaamisesta oli annettu tietyt säännöt ja koska internetyhteys- ja puhelinkulut eivät sisältyneet näihin sääntöihin, kantajan hakemusta ei käsiteltäisi loppuun.

9        Kantaja teki 8.1.2021 valituksen, jossa vaadittiin edellä 6 kohdassa mainittujen kulujen korvaamista ja internetyhteyden saamista ammattikäyttöön.

10      Nimittävä viranomainen hylkäsi 5.5.2021 kantajan valituksen lähinnä sen perusteella, ettei henkilöstösääntöjen 71 artiklassa, etätyön täytäntöönpanosta komission yksiköissä 17.12.2015 annetussa komission päätöksessä, covid-19-pandemian aikana tehtävästä etätyöstä annetuissa komission suuntaviivoissa (jäljempänä etätyötä koskevat suuntaviivat), sellaisina kuin ne olivat voimassa 18.12.2020 eli edellä 8 kohdassa mainitun päätöksen antamisajankohtana, ole mitään oikeudellista perustaa, joka oikeuttaisi kantajan vaatimusten hyväksymisen (jäljempänä hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehty päätös).

11      Nimittävä viranomainen muistutti, että erityisesti etätyön täytäntöönpanosta komission yksiköissä 17.12.2015 annetun komission päätöksen 9 artiklan 3 kohdassa säädetään, että etätyöntekijä vastaa itse etätyöstä aiheutuvista internetliittymä- ja viestintäkuluista ja että henkilöstösääntöjen 71 artiklassa tarkoitettua oikeutta ammatillisten kulujen korvaamiseen käytetään henkilöstösääntöjen liitteessä VII vahvistetuin edellytyksin, eikä kyseisessä liitteessä mainita näitä kuluja. Nimittävä viranomainen myös totesi yhtäältä, että tietyt Euroopan unionin toimielinten virkamiehet saavat kyseisiin kuluihin taloudellista tukea Euroopan yhteisöille suoritettavaan veroon sovellettavien edellytysten ja menettelyn vahvistamisesta 29.2.1968 annetun neuvoston asetuksen (ETY, Euratom, EHTY) N:o 260/68 (EYVL 1968, L 56, s. 8) 3 artiklan 4 kohdan mukaisena verovähennyksenä, mikä tarkoittaa, että veron perusteena olevasta määrästä vähennetään 10 prosenttia ammatillisten kulujen perusteella, ja toisaalta, että kantaja oli saanut tämän verovähennyksen. Nimittävä viranomainen katsoi, että kieltäytymisellä vaaditun korvauksen maksamisesta ei loukattu virkamiesten yhdenvertaisen kohtelun periaatetta hierarkkisen aseman eikä internetyhteyden käyttöedellytysten perusteella, eikä siitä myöskään seurannut, että kantaja joutui rikkomaan oletettua sopimukseen perustuvaa velvollisuuttaan käyttää internetliittymää ainoastaan henkilökohtaisiin tarkoituksiin.

12      Tällä välin kantaja oli esittänyt 21.4.2021 henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan nojalla toisen vaatimuksen, joka koski tietyn ”internetdatan siirtomäärän asettamista ammattikäyttöön kotona”. Komission henkilökohtaisten etuuksien hallinto- ja maksutoimisto (PMO) hylkäsi sen 14.7.2021 tekemällään päätöksellä, koska sen kohde oli sama kuin kantajan 8.1.2021 tekemän valituksen kohde ja koska jälkimmäinen oli jo hylätty hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyllä päätöksellä.

13      Lisäksi kantaja ilmoitti yksikkönsä päällikölle 3.5.2021 päivätyllä sähköpostiviestillä, että ”internetyhteyden puuttumisen takia” hän ei päässyt palvelimelle eikä voinut käyttää tietoteknisiä työkaluja, mutta että hän oli edelleen käytettävissä kotonaan mahdollisia työtehtäviä varten ja häneen sai yhteyden puhelimitse. Tämän sähköpostiviestin johdosta henkilöstöhallinnon ja turvallisuustoiminnan PO ilmoitti kantajalle 19.5.2021, että hänen katsottiin olleen luvatta poissa työstä 3.5.2021 ja että hänen palkallisesta vuosilomastaan vähennettiin yksi lomapäivä. Kantaja teki 16.7.2021 valituksen kyseisestä päätöksestä.

II     Asianosaisten vaatimukset

14      Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        ensisijaisesti toteaa, että henkilöstösääntöjen 71 artikla, johon hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehty päätös perustuu, on lainvastainen

–        toissijaisesti kumoaa hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen

–        tämän seurauksena velvoittaa komission

–        maksamaan hänelle 51,89 euroa korvauksena ammatillisista kuluista

–        toimittamaan hänelle etätyötilanteissa millä hyvänsä tavoin internetyhteyden ammatillista käyttöä varten

–        maksamaan hänelle 10 000 euroa korvauksena aiheutuneesta vahingosta

–        velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

15      Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

16      Euroopan parlamentti ja Euroopan unionin neuvosto vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin hylkää kanteen.

III  Oikeudellinen arviointi

A       Ensimmäinen vaatimus

17      Ensisijaisesti esittämässään ensimmäisessä vaatimuksessa kantaja vaatii unionin yleistä tuomioistuinta toteamaan, että henkilöstösääntöjen 71 artikla on lainvastainen. Kantaja esittää vaatimuksensa tueksi lainvastaisuusväitteen kyseisestä artiklasta, jossa säädetään, että virkamiehellä on henkilöstösääntöjen liitteessä VII vahvistetuin edellytyksin oikeus saada korvaus kuluista, joita hänelle aiheutuu muun muassa hänen hoitaessaan tehtäviään.

18      Muihin nähden itsenäisenä vaatimuksena tämä vaatimus on hylättävä toimivallan puuttumisen vuoksi, koska SEUT 270 artiklassa ja henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklassa ei anneta unionin tuomioistuimille toimivaltaa tehdä oikeudellisia seikkoja koskevia toteamuksia (ks. vastaavasti tuomio 16.1.2018, SE v. neuvosto, T-231/17, ei julkaistu, EU:T:2018:3, 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

B       Toinen vaatimus

1.     Toisen vaatimuksen kohde ja tutkittavaksi ottaminen

19      Toisessa vaatimuksessaan kantaja vaatii unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen.

20      Kuten komissio kuitenkin väittää, vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehty päätös on vailla itsenäistä sisältöä, muodollisesti tällaiseen päätökseen kohdistuvien kumoamisvaatimusten vaikutuksena on, että unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetaan toimi, josta valitus on tehty (ks. tuomio 13.1.2021, ZR v. EUIPO, T-610/18, ei julkaistu, EU:T:2021:5, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

21      Käsiteltävässä asiassa on todettava, ettei hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyllä päätöksellä tosiasiallisesti ole itsenäistä sisältöä eikä siitä ole siten aiheellista lausua erikseen. Kyseisessä päätöksessä nimittävä viranomainen toki lausui kantajalle datapaketin ylittymisestä aiheutuneiden kulujen korvaamista koskevasta hakemuksesta ja internetyhteyden järjestämisestä kantajalle. OIB oli kuitenkin 18.12.2020 tekemässään päätöksessä jo ottanut kantaa yhtäältä kyseiseen korvaukseen ja toisaalta tietyn laitteen eli USB 4G ‑muistitikun toimittamiseen, johon kantaja oli viitannut 7.12.2020 lähettämässään sähköpostiviestissä (ks. edellä 8 kohta).

22      On myös todettava, että toisessa vaatimuksessaan kantaja vaatii kumoamaan 18.12.2020 tehdyn OIB:n päätöksen, jolla hylättiin hänen hakemuksensa, joka koski yhtäältä 51,89 euron korvaamista etätyöjärjestelmästä, jonka alaisuuteen kantaja oli joutunut, aiheutuneina ammatillisina kuluina ja toisaalta USB 4G ‑muistitikun saamista (jäljempänä riidanalainen päätös).

23      Lisäksi komissio väittää, että toinen vaatimus ei täytä tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä siltä osin kuin siinä vaaditaan kumoamaan 14.7.2021 tehty PMO:n päätös, jolla hylättiin kantajan 21.4.2021 esittämä vaatimus tietyn internetdatan siirtomäärän saamisesta ammattikäyttöön, koska kyseistä päätöstä ei ollut edeltänyt hallinnollinen valitus.

24      Kuten edellä 21 kohdasta kuitenkin ilmenee, kantaja oli olennaisin osin jo esittänyt viimeksi mainitun vaatimuksen ja OIB oli lausunut siitä riidanalaisessa päätöksessä ja nimittävä viranomainen hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä. Lisäksi 14.7.2021 tehty PMO:n päätös (ks. edellä 12 kohta) on perusteltu 21.4.2021 esitetyn vaatimuksen tarpeettomuudella.

25      Näin ollen toista vaatimusta on tulkittava siten, että siinä vaaditaan riidanalaisen päätöksen kumoamista, mukaan lukien siltä osin kuin kyseisessä päätöksessä kieltäydytään järjestämästä kantajalle internetyhteyttä ammattikäyttöön. Tämä vaatimus on siten otettava tutkittavaksi.

2.     Toisen vaatimuksen tueksi esitetyt perusteet

26      Riidanalaisen päätöksen kumoamista koskevan vaatimuksensa tueksi kantaja esittää viisi perustetta, joista ensimmäinen koskee henkilöstösääntöjen 71 artiklasta ja liitteestä VII esitettyä lainvastaisuusväitettä, toinen, toissijaisesti esitetty peruste kyseisen artiklan rikkomista, kolmas huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiä ja hyvää hallintoa koskevan oikeuden loukkaamista, neljäs syrjintäkiellon periaatteen loukkaamista ja viides Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 7 artiklan rikkomista.

a)     Ensimmäinen peruste, joka koskee henkilöstösääntöjen 71 artiklasta ja liitteestä VII esitettyä lainvastaisuusväitettä

1)     Ensimmäisen perusteen tutkittavaksi ottaminen

27      Parlamentti on tehnyt henkilöstösääntöjen 71 artiklasta ja liitteestä VII esitetystä lainvastaisuusväitteestä kaksi tutkimatta jättämistä koskevaa oikeudenkäyntiväitettä. Ensimmäinen oikeudenkäyntiväite perustuu ensimmäisen perusteen epätäsmällisyyteen ja toinen lainvastaisuusväitteen liitännäisen luonteen huomiotta jättämiseen.

28      Tältä osin on todettava, että unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 142 artiklan 1 kohdan mukaan väliintulon tarkoituksena voi olla ainoastaan jonkin varsinaisen asianosaisen vaatimusten tukeminen kokonaan tai osittain. Lisäksi työjärjestyksen 142 artiklan 3 kohdan mukaan väliintulijan on hyväksyttävä asia sellaisena kuin se on väliintulohetkellä.

29      Näistä määräyksistä ilmenee, että osapuoli, joka on hyväksytty väliintulijaksi tukemaan vastaajan vaatimuksia, ei voi esittää oikeudenkäyntiväitettä, jota vastaaja ei ole esittänyt vaatimuksissaan (ks. tuomio 1.7.2008, Chronopost ja La Poste v. UFEX ym., C‑341/06 P ja C‑342/06 P, EU:C:2008:375, 67 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

30      Tästä seuraa, että parlamentti ei voi esittää edellä 27 kohdassa tarkoitettuja kahta oikeudenkäyntiväitettä, joten unionin yleinen tuomioistuin ei ole velvollinen vastaamaan niihin nimenomaisesti asiakysymyksinä.

31      Koska unionin yleinen tuomioistuin voi työjärjestyksensä 129 artiklan mukaan milloin tahansa omasta aloitteestaan ja asianosaisia kuultuaan tutkia, onko asia jätettävä tutkimatta ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi, hyvän lainkäytön vuoksi on kuitenkin tutkittava, täyttyvätkö ehdottomat prosessinedellytykset käsiteltävässä asiassa (ks. vastaavasti tuomio 24.3.1993, CIRFS ym. v. komissio, C-313/90, EU:C:1993:111, 23 kohta ja tuomio 19.9.2018, HH Ferries ym. v. komissio, T-68/15, EU:T:2018:563, 41 kohta (ei julkaistu)).

i)     Ensimmäinen oikeudenkäyntiväite, joka koskee ensimmäisen perusteen epätäsmällisyyttä

32      Väliintulokirjelmässään parlamentti väittää, että kantajan esittämä lainvastaisuusväite on epätäsmällinen, koska siinä ainoastaan väitetään, että henkilöstösääntöjen 71 artikla, luettuna yhdessä sen liitteen VII kanssa, on ”erityisen ongelmallinen”, koska siinä ei anneta mitään yksityiskohtaisia sääntöjä työtehtävien hoitamisesta etätyötilanteessa. Parlamentti väittää, että sillä on vaikeuksia hahmottaa, mistä kantajan väittämä ongelma ja lainvastaisuus muodostuvat.

33      Tältä osin on muistutettava, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklan ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 76 artiklan d alakohdan mukaan kanteessa on mainittava riidan kohde ja yhteenveto seikoista, joihin kanne perustuu.

34      Oikeusvarmuuden ja hyvän lainkäytön takaamiseksi kantajan yhteenvedon kanteen oikeudellisista perusteista on näet oltava riittävän selkeä ja täsmällinen, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja jotta unionin yleinen tuomioistuin voi ratkaista kanteen (tuomio 11.9.2014, MasterCard ym. v. komissio, C‑382/12 P, EU:C:2014:2201, 41 kohta).

35      Käsiteltävässä asiassa esittämässään lainvastaisuusväitteessä kantaja moittii henkilöstösääntöjen 71 artiklaa ja liitettä VII siitä, ettei kyseisissä säännöksissä mainita mahdollisuutta korvata ammatillisia kuluja, joita virkamiehille väistämättä aiheutuu etätyötilanteessa. Tästä kantaja päättelee ensinnäkin, että kyseiset säännökset eivät sovellu covid-19-pandemiasta seuranneeseen talous- ja terveystilanteeseen, ja toiseksi, että tämä sääntelemättömyys tuottaa taloudellista etua tietylle virkamiesryhmälle.

36      Tässä yhteydessä on muistutettava, että kanneperusteiden esittäminen ei ole sidoksissa työjärjestyksessä ja erityisesti sen 76 artiklan d alakohdassa käytettyihin termeihin eikä siinä lueteltuihin seikkoihin. Näin ollen saattaa olla riittävää, että kanneperusteista esitetään pikemminkin niiden sisältö kuin oikeudellinen luonnehdinta, kunhan nämä perusteet ilmenevät kannekirjelmästä kyllin selvästi (ks. tuomio 29.9.2021, Enosi Mastichoparagogon Chiou v. EUIPO (MASTIHACARE), T-60/20, ei julkaistu, EU:T:2021:629, 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37      Tämän oikeuskäytännön huomioon ottaen on todettava, että ensimmäinen peruste, joka koskee henkilöstösääntöjen 71 artiklan ja liitteen VII lainvastaisuutta, on riittävän täsmällinen siltä osin kuin sen ensimmäisellä väitteellä lähinnä kiistetään kyseisten säännösten soveltumattomuus covid-19-pandemian aiheuttaman kriisin olosuhteisiin. Komissio, neuvosto ja myös parlamentti ovat sitä paitsi voineet vastata aineellisesti kyseiseen lainvastaisuusväitteeseen.

38      Ensimmäinen peruste ei sitä vastoin ole riittävän täsmällinen siltä osin kuin se koskee kantajan toista väitettä, joka perustuu virkamiesten yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen.

39      Kanteessa on nimittäin nimenomaisesti selitettävä, mitä kanteen perustana oleva oikeudellinen peruste sisältää, eikä pelkkä ylimalkainen viittaaminen tähän perusteeseen täytä työjärjestyksessä asetettuja vaatimuksia (ks. tuomio 11.9.2014, Gold East Paper ja Gold Huasheng Paper v. neuvosto, T-444/11, EU:T:2014:773, 93 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40      Yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista koskevan perusteen osalta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että kyseinen periaate edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita ei kohdella eri tavalla ja että erilaisia tilanteita ei kohdella samalla tavalla, ellei eroa voida objektiivisesti perustella (ks. tuomio 8.3.2022, Bezirkshauptmannschaft Hartberg-Fürstenfeld (Välitön oikeusvaikutus), C-205/20, EU:C:2022:168, 54 ja 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

41      Kun otetaan huomioon käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaiset henkilöstösääntöjen säännöt ja unionin lainsäätäjälle tältä osin kuuluva laaja harkintavalta, yhdenvertaisen kohtelun periaatetta loukataan ainoastaan silloin, kun lainsäätäjä tekee mielivaltaisen tai selvästi epäasianmukaisen erottelun kyseessä olevan säännöstön tavoitteisiin nähden (ks. määräys 29.11.2021, Bergallou v. neuvosto, T-521/16, ei julkaistu, EU:T:2021:854, 80 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

42      Kun kyse on yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista koskevasta kanneperusteesta, todistustaakkaa koskevien yleisten sääntöjen ja unionin toimia koskevan laillisuusolettaman mukaan on ensisijaisesti kantajan asia näyttää toteen, että häntä on kohdeltu eri tavalla kuin muita vastaavassa tilanteessa olevia henkilöitä (ks. vastaavasti tuomio 30.5.2013, Morte Navarro v. parlamentti, T‑280/09, ei julkaistu, EU:T:2013:279, 48 kohta ja tuomio 10.6.2020, Spliethoff’s Bevrachtingskantoor v. komissio, T‑564/15 RENV, ei julkaistu, EU:T:2020:252, 97 kohta) ja että tällainen erottelu on, koska unionin lainsäätäjällä on laaja harkintavalta, mielivaltainen tai ilmeisen epäasianmukainen.

43      Käsiteltävässä asiassa kantaja ei ole ensimmäisessä perusteessaan, sellaisena kuin se ilmenee kannekirjelmästä, mitenkään yksilöinyt taloudellisia etuja, joihin siinä viitataan, virkamiesryhmiä, joita pitäisi verrata keskenään, eikä etenkään seikkoja, jotka osoittaisivat, että väitetty erottelu on mielivaltainen tai ilmeisen epäasianmukainen, täyttääkseen siten työjärjestyksen 76 artiklan d alakohdan vaatimukset sen kanteessa esittämänsä perusteen yhteydessä, joka koskee yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista henkilöstösääntöjen 71 artiklalla ja sen liitteellä VII.

44      Kantaja toki vetoaa henkilöstösääntöjen 1d artiklan 5 kohtaan, jossa siirretään todistustaakka säätämällä, että tilanteessa, jossa virkamies, joka katsoo tulleensa väärin kohdelluksi sen vuoksi, että hänen kohdallaan ei ole noudatettu edellä tarkoitettua yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, esittää tosiseikkoja, joiden perusteella voidaan olettaa suoraa tai välillistä syrjintää tapahtuneen, toimielimen on osoitettava, ettei yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ole loukattu.

45      Neuvosto kuitenkin perustellusti huomauttaa, ettei kyseistä säännöstä sovelleta, jos kyse on yhdenvertaisen kohtelun periaatteen väitetystä loukkaamisesta itse henkilöstösäännöillä, sillä 1d artiklan 1 kohdasta, johon saman artiklan 5 kohdassa viitataan, ilmenee, että siinä tarkoitetaan sellaista yhdenvertaisen kohtelun periaatteen noudattamatta jättämistä, joka tapahtuu henkilöstösääntöjä ”sovellettaessa”.

46      Pitää paikkansa, että kantaja esittää kanteessaan toisen vastaavan perusteen eli neljännen perusteen, joka koskee syrjintäkiellon periaatteen loukkaamista, ja että hän riitauttaa sillä erilaisen kohtelun, joka aiheutuu siitä, että virkamiehet, jotka eivät voi maksaa ennakkoon toimistokalusteiden ja ‑laitteiden hankinnasta aiheutuvia kuluja, jotka etätyötä koskevien suuntaviivojen mukaan voidaan korvata, asetetaan epäedullisempaan asemaan kuin muut virkamiehet, vaikka myös heille aiheutuu ammatillisia kuluja.

47      Unionin yleistä tuomioistuinta ei kuitenkaan voida kantajan perustelujen epätäsmällisyyden vuoksi velvoittaa muodostamaan uudelleen kanneperusteen tueksi esitettyjä oikeudellisia perusteluja yhdistelemällä tietoja kannekirjelmästä, koska se saattaisi kanneperustetta uudelleen kootessaan antaa sille sellaisen merkityksen, jota sillä kyseisen asianosaisen mielestä ei ole. Toisenlaisella ratkaisulla loukattaisiin sekä hyvän oikeudenkäytön periaatetta että määräämisperiaatetta ja vastaajan puolustautumisoikeuksia (tuomio 2.4.2019, Fleig v. EUH, T-492/17, EU:T:2019:211, 44 kohta (ei julkaistu)).

48      Vastauksessaan ja parlamentin väliintulokirjelmästä esittämissään huomautuksissa kantaja viittaa kyseisen toimielimen ja Euroopan talous- ja sosiaalikomitean (ETSK) omien virkamiestensä hyväksi toteuttamiin toimiin ja niille komission virkamiehille, joilla on työsuhdepuhelin, myönnettyihin etuuksiin.

49      Vastauksen ja muiden myöhempien kirjelmien sisällöllä ei kuitenkaan ole merkitystä arvioitaessa sitä, onko kanne työjärjestyksen 76 artiklan vaatimusten mukainen. Etenkään vastauksessa kannekirjelmän sisältämien kanneperusteiden laajentamiseksi esitettyjen kanneperusteiden ja argumenttien tutkittavaksi ottamiseen, mikä on hyväksytty oikeuskäytännössä, ei voida vedota, jos tarkoituksena on korjata se, että kyseisen artiklan vaatimukset eivät täyttyneet kannetta nostettaessa, ellei haluta täysin poistaa kyseisen määräyksen merkitystä, sillä muuten tämä määräys menettäisi täysin merkityksensä (tuomio 12.12.2018, Deutsche Umwelthilfe v. komissio, T-498/14, ei julkaistu, EU:T:2018:913, 49 kohta). Tästä seuraa, että kanneperusteet ja argumentit, joihin tässä yhteydessä on vedottu, on esitetty liian myöhään, ja koska ne ovat perusteettomia, kuten käsiteltävässä asiassa, ne on jätettävä tutkimatta.

50      Näin ollen on todettava, että ensimmäinen peruste on sellainen, että komissio ja sen väitteitä tukevat väliintulijat voivat valmistella puolustuksensa ja unionin yleinen tuomioistuin voi lausua kyseisestä perusteesta, mutta vain siltä osin kuin kantaja väittää, että henkilöstösääntöjen 71 artikla ja liite VII ovat soveltumattomia covid-19-pandemiasta aiheutuneisiin olosuhteisiin.

ii)  Toinen oikeudenkäyntiväite, joka perustuu lainvastaisuusväitteiden liitännäisen luonteen huomiotta jättämiseen

51      Parlamentti väittää, että perusteet, jotka eivät perustu henkilöstösääntöjen 71 artiklan ja liitteen VII riitauttamiseksi esitettyyn lainvastaisuusväitteeseen, on esitetty ainoastaan toissijaisesti ja että näin meneteltäessä on jätetty huomiotta lainvastaisuusväitteen liitännäinen luonne.

52      On kuitenkin muistutettava, että lainvastaisuusväitteen liitännäisyys tarkoittaa, ettei SEUT 277 artiklaan perustuva mahdollisuus vaatia yleisesti sovellettavan toimen soveltamatta jättämistä ole itsenäinen oikeus, ja sitä voidaan käyttää vain varsinaisen kanteen yhteydessä (ks. määräys 16.5.2019, ITSA v. komissio, T‑396/18, ei julkaistu, EU:T:2019:342, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Sitä vastoin kyseinen artikla ei millään tavoin estä vetoamasta lainvastaisuusväitteeseen ensisijaisesti, jos muihin kanneperusteisiin vedotaan ainoastaan toissijaisesti.

iii)  Ensimmäisen perusteen tutkittavaksi ottamista koskeva päätelmä

53      Edellä esitetyn perusteella ensimmäinen peruste on jätettävä tutkimatta siltä osin kuin kantaja vetoaa siinä henkilöstösääntöjen 71 artiklan ja liitteen VII väitetysti syrjivään luonteeseen. Sitä vastoin se on otettava tutkittavaksi siltä osin kuin siinä väitetään, että nämä säännökset eivät sovellu covid-19-pandemiasta aiheutuneisiin olosuhteisiin.

2)     Ensimmäisen perusteen asiakysymys

54      Kuten edellä 35 kohdassa jo mainittiin, kantaja väittää, että henkilöstösääntöjen 71 artikla ja liite VII eivät sovellu covid-19-pandemiasta seuranneeseen maailmanlaajuiseen talous- ja terveystilanteeseen, koska niissä ei mainita mahdollisuutta korvata ammatillisia kuluja, joita virkamiehet väistämättä joutuvat maksamaan ennakkoon etätyötilanteessa.

55      On kuitenkin huomautettava, ettei unionin lainsäätäjä voinut mitenkään ennakoida covid-19-pandemiaa eikä sitä, että sen oli tämän pandemian torjumiseksi otettava käyttöön etätyöjärjestelmä, kun se viimeksi muutti henkilöstösääntöjen olennaista sisältöä 22.10.2013 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU, Euratom) N:o 1023/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 15). Kantaja sitä paitsi myöntää tämän vastauksessaan.

56      Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle sekä alueiden komitealle 8.10.2010 antamassaan tiedonannossa ”Järkevä sääntely Euroopan unionissa” (KOM(2010) 543 lopullinen, s. 5) komissio kuitenkin korosti erityisesti etuja, joita voidaan saada lainsäädännön jälkiarvioinnista, jota komissio pitää erottamattomana osana ”järkevää sääntelyä”. Se totesi, että eri alojen sääntelykehyksille tehtävillä ”kuntotarkastuksilla” voidaan arvioida, ovatko ne tarkoitukseensa sopivia, ja jos näin ei ole, miten niitä voidaan muuttaa, ja että tällaisten tarkastusten tavoitteena on erityisesti yksilöidä liian suuret rasitukset, epäjohdonmukaisuudet ja vanhentuneet ja tehottomat toimenpiteet.

57      Vastaavasti Euroopan parlamentille, neuvostolle, Euroopan talous- ja sosiaalikomitealle sekä alueiden komitealle 15.4.2010 antamassaan tiedonannossa ”Parempaa sääntelyä: tilannearvio ja sitoumuksessa pysyminen” (COM(2019) 178 final, s. 9 ja 11) komissio muistutti, että jälkiarvioinnit ovat yksi paremman sääntelyn peruspilareista, koska niiden avulla voidaan varmistaa, että lainsäädäntö tuottaa unionin lainsäätäjän tarkoittamia ja vastaanottajien odottamia tuloksia ja että se on hyödyllistä ja tarkoituksenmukaista.

58      Ennen muuta oikeuskäytännön mukaan jokaisen lainsäätäjän velvollisuutena on ensinnäkin tarkastaa jatkuvasti tai ainakin säännöllisesti, että sen asettamat säännöt vastaavat edelleen niitä tarpeita, joita varten ne on annettu, ja toiseksi muuttaa tai jopa kumota säännöt, jotka eivät ole enää ollenkaan perusteltuja ja jotka eivät näin ollen ole enää soveliaita siihen uuteen tilanteeseen, jossa niillä pitää olla oikeusvaikutuksia (ks. tuomio 5.12.2012, Lebedef ym. v. komissio, F‑110/11, EU:F:2012:174, 40 kohta ja siinä mainitut ratkaisuehdotukset; ks. vastaavasti myös tuomio 6.10.2015, Schrems, C-362/14, EU:C:2015:650, 76 kohta).

59      Lainsäätäjällä on kuitenkin laaja harkintavalta arvioidessaan, soveltuvatko oikeussäännöt tarkoitukseensa, ja se voi harkintansa mukaan tarvittaessa mukauttaa henkilöstösääntöjä ja muuttaa virkamiesten oikeuksia ja velvollisuuksia (ks. vastaavasti tuomio 11.7.2007, Wils v. parlamentti, F-105/05, EU:F:2007:128, 126 kohta).

60      Kantaja ei esitä mitään perusteluja eikä etenkään riittäviä todisteita, jotka unionin lainsäätäjän laajan harkintavallan huomioon ottaen osoittaisivat selvästi, että henkilöstösääntöjen 71 artiklan ja liite VII ovat soveltumattomia tarkoitukseensa, kuten hän väittää, ja että unionin lainsäätäjä olisi velvollinen muuttamaan näitä säännöksiä.

61      Vaikka sitä paitsi oletettaisiin, että etätyöjärjestelmästä aiheutuneet ammatilliset kulut on korvattava, on otettava huomioon, että SEUT 336 artiklan mukaan henkilöstösääntöjen muutokset on vahvistettava asetuksella, jonka parlamentti ja neuvosto antavat saman perussopimuksen 294 artiklassa tarkoitettua tavallista lainsäätämisjärjestystä noudattaen ja kuultuaan muita toimielimiä, joita asia koskee. Lisäksi SEUT 294 artiklan 2 kohdassa määrätään, että lainsäätämismenettely käynnistyy komission antaessa ehdotuksen. Tällaisen ehdotuksen laatimiseen sisältyy jo sinänsä useita eri vaiheita edellä mainituista kuulemisista riippumatta.

62      Kun otetaan huomioon kyseisen menettelyn monimutkaisuus, lainsäädännön parantamiseksi käynnistettyjen menettelyjen pitkäkestoisuus ja riidanalaisen päätöksen antamisajankohtana covid-19-pandemian torjumiseksi määrätyt kiireelliset rajoitukset, jotka kaikki on huomioitava päätöksen laillisuuden arvioinnissa, unionin toimielimiä ei voida arvostella siitä, etteivät ne muuttaneet henkilöstösääntöjä kyseisen pandemian aikana.

63      Unionin lainsäätäjän arvostelemiseen on vielä vähemmän syytä, kun otetaan huomioon unionin toimielinten ja muiden elinten toteuttamat kiireelliset toimenpiteet. Komissio nimittäin antoi viipymättä etätyötä koskevat suuntaviivat, joissa vahvistettiin, että sen henkilöstölle korvataan toimistokalusteiden ja ‑laitteiden hankkimisesta aiheutuneet kulut.

64      Pitää paikkansa, että kantaja väittää neljännen perusteensa yhteydessä, että nämä suuntaviivat ovat syrjiviä. Neljäs peruste on kuitenkin hylättävä, kuten jäljempänä 99–108 kohdasta ilmenee.

65      Näin ollen ensimmäinen peruste, joka koskee henkilöstösääntöjen 71 artiklasta ja liitteestä VII esitettyä lainvastaisuusväitettä, on hylättävä.

b)     Toinen, toissijaisesti esitetty peruste, joka koskee henkilöstösääntöjen 71 artiklan rikkomista

66      Kantaja väittää, että kun nimittävä viranomainen perusteli hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehtyä päätöstä sillä, että henkilöstösääntöjen 71 artiklassa ja liitteessä VII ei säädetä internetyhteys- ja puhelinkulujen korvaamisesta, se yhtäältä laiminlöi näiden säännösten tarkoituksen, joka on sen estäminen, että virkamiehet joutuisivat yksin vastaamaan ammatillisista kuluistaan, ja toisaalta jätti huomiotta sen, että kyseiset säännökset eivät ole tyhjentäviä, kuten osoittaa 9.6.2021 tehty ETSK:n pääsihteerin päätös, jolla kyseisen komitean henkilöstölle myönnettiin kuukausittainen korvaus etätyöstä aiheutuneiden kulujen kattamiseen (jäljempänä 9.6.2021 tehty ETSK:n päätös).

67      Vaikka henkilöstösääntöjen 71 artiklan tarkoituksena todellakin on estää se, että virkamiehet joutuisivat yksin vastaamaan tehtäviensä hoitamisesta aiheutuneista kuluista (tuomio 18.11.2015, FH v. parlamentti, F-26/15, EU:F:2015:137, 32 kohta), sen sanamuodon mukaan nämä kulut korvataan henkilöstösääntöjen liitteessä VII vahvistetuin edellytyksin. Kyseisessä liitteessä luetellaan tyhjentävästi kulut, jotka voidaan korvata. Hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyssä päätöksessä on siten voitu pätevästi tukeutua erityisesti siihen, että henkilöstösääntöjen 71 artikla ei mahdollistanut kantajan vaatimusten hyväksymistä.

68      Lisäksi henkilöstösääntöjen 71 artiklaa ja liitettä VII, kuten kaikkia unionin oikeuden säännöksiä, joissa säädetään oikeudesta rahallisiin etuuksiin, on tulkittava suppeasti (ks. tuomio 18.7.2017, komissio v. RN, T‑695/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:520, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69      Erityisesti se ”teleologinen tulkinta”, joka 71 artiklasta kantajan mukaan on tehtävä, on ristiriidassa unionin lainsäätäjän tahdon kanssa. Lainsäätäjän tarkoituksena oli nimittäin Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja yhteisöjen muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta 22.3.2004 annetulla neuvoston asetuksella (EY, Euratom) N:o 723/2004 (EUVL 2004, L 124, s. 1) järkiperäistää tuohon aikaan käytössä olleita eri korvauksia, kuten kyseisen asetuksen johdanto-osan 26 perustelukappaleessa todetaan ja kuten neuvosto huomauttaa.

70      Lisäksi, toisin kuin kantaja väittää, 9.6.2021 tehdyllä ETSK:n päätöksellä sen enempää komission antamilla etätyötä koskevilla suuntaviivoillakaan ei kiistetä henkilöstösääntöjen 71 artiklan ja liitteen VII tyhjentävyyttä.

71      On nimittäin niin, että Amsterdamin sopimuksen 9 artiklan 3 kohdassa ilmaistun sen periaatteen mukaisesti, jonka mukaan unionin henkilöstö muodostaa yhden kokonaisuuden, kaikkien unionin toimielinten kaikkiin virkamiehiin sovelletaan samoja henkilöstösääntöjä. Tämä periaate ei kuitenkaan merkitse sitä, että kaikkien toimielinten on käytettävä niille henkilöstösäännöissä annettua harkintavaltaa samalla tavoin. Työnantajina niitä päinvastoin koskee itsenäisyysperiaate henkilöstöhallinnossa (tuomio 18.9.2013, Scheidemann v. komissio, F-76/12, EU:F:2013:132, 26 kohta ja tuomio 21.1.2014, Van Asbroeck v. parlamentti, F-102/12, EU:F:2014:4, 29 kohta).

72      Tästä seuraa, että vaikka henkilöstösääntöjen 71 artiklaa ja liitettä VII on sovellettava kaikkiin unionin virkamiehiin ja toimihenkilöihin samalla tavoin, itsenäisyysperiaatteella voidaan pätevästi oikeuttaa erot niissä rajoitetuissa toimenpiteissä, joita unionin toimielimet, elimet ja laitokset toteuttavat sen välttämiseksi, että niiden henkilöstö joutuu itse vastaamaan kuluista, joita heille aiheutuu tehtäviensä hoitamisesta etätyötilanteessa. Tämä päätelmä on tehtävä sitäkin suuremmalla syyllä, että kyseiset toimenpiteet oli toteutettava kiireellisesti poikkeuksellisissa olosuhteissa, jotka liittyivät jäsenvaltioiden covid-19-pandemian torjumiseksi käyttöön ottamaan yleiseen ja pakolliseen etätyöjärjestelmään.

73      Tästä seuraa, että toinen peruste, joka koskee henkilöstösääntöjen 71 artiklan rikkomista, on hylättävä.

c)     Kolmas peruste, joka koskee huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiä ja hyvää hallintoa koskevan oikeuden loukkaamista

74      Kantaja väittää, että hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehdyllä päätöksellä nimittävä viranomainen laiminlöi huolenpitovelvollisuutensa ja loukkasi oikeutta hyvään hallintotapaan, koska kantajan datankulutuksen kasvu johtui erilaisten ammattikäyttöön tarkoitettujen ohjelmistojen asennuksesta ja osallistumisesta verkkokoulutuksiin ja koska komissio kiisti etätyön taloudelliset vaikutukset kantajan henkilökohtaiseen tilanteeseen ja horjutti siten kantajan suhteita unioniin.

75      Huolenpitovelvollisuus merkitsee muun muassa sitä, että kun viranomainen ratkaisee virkamiehen asemaa koskevan tapauksen, se ottaa huomioon kaikki sen päätökseen mahdollisesti vaikuttavat seikat ja että näin toimiessaan se ottaa huomioon paitsi yksikön myös kyseisen virkamiehen edun (tuomio 28.5.1980, Kuhner v. komissio, 33/79 ja 75/79, EU:C:1980:139, 22 kohta ja tuomio 7.11.2019, WN v. parlamentti, T-431/18, ei julkaistu, EU:T:2019:781, 105 kohta). Se on siten erityinen ilmaus hyvän hallinnon periaatteesta ja erityisesti viranomaisen velvollisuudesta kaikissa tilanteissa tutkia asia perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti, ennen kuin se tekee päätöksen (ks. vastaavasti tuomio 25.5.2016, GW v. komissio, F-111/15, EU:F:2016:122, 40 kohta).

76      Kuten kantaja väittää, huolenpitovelvollisuudesta heijastuu niiden oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino, joka henkilöstösäännöillä on luotu julkisen viranomaisen ja sen palveluksessa olevien virkamiesten väliseen suhteeseen (tuomio 17.1.2017, LP v. Europol, T‑719/15 P, ei julkaistu, EU:T:2017:7, 60 kohta). Tämän tasapainon ilmauksena huolenpitovelvollisuus ei kuitenkaan voi missään tilanteessa velvoittaa hallintoa toimimaan sovellettavien säännösten vastaisesti, eikä hallinto voi antaa huolenpitovelvollisuuden nojalla unionin oikeuden säännökselle tämän säännöksen selvän ja täsmällisen sanamuodon kanssa ristiriitaista vaikutusta (ks. vastaavasti tuomio 2.3.2004, Di Marzio v. komisiso, T-14/03, EU:T:2004:59, 100 kohta ja tuomio 29.4.2020, CV ym. v. komissio, T-496/19, ei julkaistu, EU:T:2020:163, 50 kohta).

77      Koska velvollisuus korvata etätyössä tapahtuneesta internetdatan kulutuksesta aiheutuneet kulut olisi ristiriidassa henkilöstösääntöjen 71 artiklan ja liitteen VII tyhjentävän luonteen kanssa (ks. edellä 67 kohta), kantaja ei voi vedota huolenpitovelvollisuuteen tämän korvauksen saamiseksi.

78      Unionin lainsäätäjä on sitä paitsi jo ottanut huomioon kantajan kaltaisten tiettyjen virkamiesten tilanteen myöntämällä heille asetuksen N:o 260/68 3 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun 10 prosentin verovähennyksen ammatillisten kulujen kattamiseksi.

79      Lisäksi komissio on itse osoittanut huolenpitoa vahvistamalla etätyötä koskevissa suuntaviivoissa, että toimistokalusteiden ja ‑laitteiden hankinnasta aiheutuneet kulut voidaan tietyin edellytyksin korvata.

80      Jollei yhdenvertaisen kohtelun periaatteen noudattamista koskevasta kysymyksestä, jota tarkastellaan jäljempänä neljännen perusteen yhteydessä, muuta johdu, se, että kyseinen korvaustoimenpide ei miellytä kantajaa, ei riitä perusteeksi huolenpitovelvollisuuden laiminlyönnin toteamiseen.

81      Kun nimittäin otetaan huomioon toimielimille tällä alalla myönnetty laaja harkintavalta, huolellisuusvelvollisuuden noudattamista valvoessaan unionin yleisen tuomioistuimen voi tutkia ainoastaan sen, onko toimielin pysynyt kohtuullisissa rajoissa, ja sen, ettei se ole käyttänyt harkintavaltaansa ilmeisen virheellisellä tavalla (ks. analogisesti tuomio 4.12.2013, ETF v. Schuerings, T‑107/11 P, EU:T:2013:624, 102 ja 103 kohta).

82      On huomautettava, että etätyötä koskevista suuntaviivoista ilmenee, että komissio päätti korvata toimistokalusteiden ja ‑laitteiden hankinnasta aiheutuneet kulut, jotta sen virkamiesten ja toimihenkilöiden työolot olisivat asianmukaisten terveys- ja turvallisuusnormien mukaisia ja samantasoisia kuin toimistossa, mikä on ilmeinen huolenpidon ilmaus.

83      Lisäksi on muistutettava, että väitettyjen kulujen korvaamisesta on todettu, että todistustaakan jakoa koskevien periaatteiden mukaan silloin, kun ei ole annettu säännöksiä, joiden perusteella kuluja voidaan olettaa aiheutuneen, virkamiehen on esitettävä todisteet siitä, että hänelle on tosiasiallisesti syntynyt suoraan tehtäviensä hoitamiseen liittyviä kustannuksia (ks. analogisesti tuomio 11.7.2000, Skrzypek v. komissio, T-134/99, EU:T:2000:184, 81 kohta).

84      Kantaja ainoastaan väittää, että hänen internetdatan kulutuksensa kasvu lokakuun 2020 aikana ja lisälaskun aiheuttanut 100 gigatavun enimmäisrajan ylittyminen 137,434 gigatavulla johtuivat Skype for businessin, Webexin tai Teamsin kaltaisten ohjelmien asennuksesta ja niiden käyttämisestä ammattitarkoituksiin sekä verkkokoulutuksiin osallistumisesta.

85      Se, että pääosa kantajan internetdatan kulutuksesta lokakuun 2020 aikana keskittyi tietyille neljälle työpäivälle, ei kuitenkaan yksinään riitä osoittamaan, että datapaketin kuukausirajan ylitys olisi aiheutunut ammattikäytöstä. Vielä vähemmän kulujen ammatillisuudesta on osoituksena se, että kantajan itsensä toimittamista asiakirjoista ilmenee, että koko sinä aikana, kun etätyö oli pakollista, hänen internetdatan kulutuksensa ei missään muussa vaiheessa ylittänyt datapaketille asetettua 100 gigatavun enimmäisrajaa.

86      Näin ollen kantaja toimittamien tietojen perusteella ei voida pitää toteen näytettynä edes sitä, että internetdatapaketin kulutusrajan ylitys olisi johtunut etätyöstä, eikä etenkään sitä, että komissio laiminlöi huolenpitovelvollisuutensa ja loukkasi hyvän hallinnon periaatetta, kun se kieltäytyi ottamasta tätä huomioon.

87      Vaikkei ole kiistetty, että operaattori laskutti kantajalta 1,89 euroa syyskuussa 2020 IT-tukipalveluun ja komission tietotekniikan PO:lle soitetuista kahdesta puhelusta, myöskään tämän määrän korvaamisesta kieltäytymistä ei voida pitää huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntinä, kun otetaan huomioon sen vaatimattomuus ja edellä 78 ja 79 kohdassa kuvatut toimenpiteet.

88      Kolmas peruste on näin ollen hylättävä.

d)     Neljäs peruste, joka koskee syrjintäkiellon periaatteen loukkaamista

89      Kantaja väittää, että nimittävä viranomainen perusteli hallinnollisen valituksen hylkäämisestä tehtyä päätöstä etätyötä koskevilla suuntaviivoilla. Ensinnäkin nämä suuntaviivat johtavat syrjintään niiden komission virkamiesten, joilla on riittävästi varoja maksaakseen ennakkoon toimistokalusteista ja laitteista aiheutuvat kulut, ja niiden virkamiesten, joilla ei ole tällaisia varoja ja jotka eivät myöskään voi saada korvauksia muista ammatillisista kuluista, välillä. Toiseksi suuntaviivat merkitsevät syrjintää, kun otetaan huomioon hyöty, jonka ETSK:n virkamiehet ja toimihenkilöt saavat 9.6.2021 tehdystä ETSK:n päätöksestä.

1)     Neljännen perusteen tutkittavaksi ottaminen

90      Komissio väittää, että neljäs peruste on jätettävä tutkimatta, koska sitä ei mainittu valituksessa.

91      Tältä osin on muistutettava, että henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan mukaan virkamiehen toimielintään vastaan nostama kanne voidaan ottaa tutkittavaksi vain sillä edellytyksellä, että kannetta edeltävä hallinnollinen menettely on sujunut sääntöjenmukaisesti.

92      Tässä yhteydessä valituksen ja sen jälkeen nostetun kanteen vastaavuutta koskeva sääntö edellyttää kanteen tutkimatta jättämisen uhalla, että unionin tuomioistuimille esitetty kanneperuste on esitetty jo oikeudenkäyntiä edeltävässä menettelyssä, jotta nimittävä viranomainen on voinut saada tietää syyt, joiden vuoksi asianomainen henkilö kyseenalaistaa riidanalaisen päätöksen (ks. tuomio 25.10.2013, komissio v. Moschonaki, T‑476/11 P, EU:T:2013:557, 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

93      Käsiteltävässä tapauksessa kantaja oli valituksessaan vedonnut yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen. Hän vertaili siinä yhtäältä puhelujen osalta ylempiä virkamiehiä, joilla on työsuhdepuhelimet, muihin virkamiehiin, joiden on itse maksettava työpuhelunsa, ja toisaalta internetdatan osalta virkamiehiä, joilla on internetyhteyden tarjoajan kanssa tekemiensä liittymäsopimusten mukaisesti käytössään suuret datamäärät ja datansiirtonopeudet, virkamiehiin, joilla ei ole tällaisia etuja.

94      Valituksessa siis vedottiin yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen, mutta eri näkökulmasta kuin kannekirjelmän neljännessä perusteessa.

95      On kuitenkin muistutettava, että henkilöstösääntöjen 91 artiklan tarkoituksena ei ole rajata ehdottomalla ja lopullisella tavalla mahdollista oikeudenkäyntimenettelyä, kunhan kanteessa ei muuteta valituksen perustetta eikä kohdetta. Riitauttamisperusteita voi laajentaa unionin tuomioistuimissa esittämällä kanneperusteita ja perusteluja, jotka eivät välttämättä sisälly valitukseen mutta liittyvät siihen läheisesti (ks. vastaavasti tuomio 25.10.2013, komissio v. Moschonaki, T‑476/11 P, EU:T:2013:557, 73 ja 76 kohta ja tuomio 2.3.2017, DI v. EASO, T‑730/15 P, EU:T:2017:138, 65 ja 66 kohta).

96      Näin ollen on katsottava, että sillä, että kantaja vetosi nimenomaisesti virkamiesten, joilla on varoja maksaa ennakkoon toimistokalusteiden ja ‑laitteiden hankintakulut, ja virkamiesten, joilla tällaisia varoja ei ole, väliseen erilaiseen kohteluun ensimmäisen kerran kannekirjelmässä, ei muuteta valituksen perustetta eikä kohdetta.

97      Kantajaa ei myöskään voida arvostella siitä, ettei hän vedonnut valituksessaan siihen, että häntä komission virkamiehenä syrjittiin ETSK:n virkamiehiin nähden, koska 9.6.2021 tehty ETSK:n päätös tehtiin vasta oikeudenkäyntiä edeltävän vaiheen päätyttyä.

98      Tästä seuraa, että neljäs peruste täyttää tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

2)     Neljännen perusteen asiakysymys

99      Kuten edellä 40 kohdassa todettiin, yhdenvertaisen kohtelun periaate edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita ei kohdella eri tavalla ja että erilaisia tilanteita ei kohdella samalla tavalla, ellei eroa voida objektiivisesti perustella.

100    Käsiteltävässä asiassa kantaja ensinnäkin moittii komissiota siitä, ettei se kohdellut eri tavalla virkamiehiä, joilla ei ole varoja hankkia toimistokalusteita ja ‑laitteita, ja tarjonnut heille mahdollisuutta saada korvaus puhelimen käytöstä ja internetdatan kulutuksesta aiheutuneista kuluista.

101    Kantaja, joka siis ei voi puhua muiden virkamiesten puolesta, joka työskentelee palkkaluokassa AST 4 ja jolle oli myönnetty edellä 78 kohdassa tarkoitettu verovapautus, ei kuitenkaan esitä mitään sellaisia seikkoja, jotka voisivat osoittaa, että hänen oli käytännössä mahdotonta maksaa ennakkoon toimistokalusteiden ja ‑laitteiden hankintakuluja ja että hän oli siten väitetysti epäedullisessa tilanteessa. Näin ollen kantaja ei ole näyttänyt toteen, että häntä kohdeltiin kuten niitä virkamiehiä, jotka kykenevät maksamaan nämä kulut ennakkoon, vaikka hän oli erilaisessa taloudellisessa tilanteessa kuin he.

102    Vaikka lisäksi oletettaisiin, että tällainen erilainen kohtelu on näytetty toteen, kantaja ei missään tapauksessa ole osoittanut, että kyseinen erottelu olisi edellä 41 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla mielivaltainen tai ilmeisen epäasianmukainen.

103    Kuten etätyötä koskevista suuntaviivoista päinvastoin ilmenee, toimenpidettä, jolla mahdollistettiin toimistokalusteiden ja ‑laitteiden hankinnasta aiheutuneiden kulujen korvaaminen, perusteltiin henkilöstösääntöjen 1d artiklan 2 kohdassa säädetyn lisäksi tarpeella auttaa etätyöntekijöitä hoitamaan tehtävänsä asianmukaisten terveys- ja turvallisuusnormien mukaisissa työoloissa. Sitä voitiin, kuten komissio esittää, selittää myös pyrkimyksellä olla korvaamatta muita kuin sellaisia kuluja, joiden yhteys työtehtävien hoitamiseen on objektiivisesti todettavissa.

104    Toiseksi kantaja väittää tulleensa syrjityksi ETSK:n virkamiesten ja toimihenkilöiden edullisemman kohtelun vuoksi.

105    On kuitenkin muistutettava (ks. edellä 71 kohta), että se, että kaikkien unionin toimielinten kaikkiin virkamiehiin sovelletaan samoja henkilöstösääntöjä, ei merkitse sitä, että kaikkien toimielinten on käytettävä niille henkilöstösäännöissä annettua harkintavaltaa samalla tavoin, vaan työnantajina niitä päinvastoin koskee itsenäisyysperiaate henkilöstöhallinnossa (ks. vastaavasti tuomio 16.9.1997, Gimenez v. alueiden komitea, T-220/95, EU:T:1997:130, 72 kohta ja tuomio 21.1.2014, Van Asbroeck v. parlamentti, F-102/12, EU:F:2014:4, 29 kohta).

106    Käsiteltävässä tapauksessa komission antamat etätyötä koskevat suuntaviivat ja 9.6.2021 tehty ETSK:n päätös ovat kumpikin ilmauksia itsenäisyysperiaatteen soveltamisesta virkamiesten kohteluun covid-19-pandemiasta aiheutuneessa poikkeustilanteessa (ks. edellä 72 kohta).

107    Näin ollen ja missään tapauksessa unionin toimielinten, elinten ja laitosten toteuttamien toimenpiteiden mahdollisiin eroihin ei voida vedota sellaisen väitteen tueksi, jonka mukaan yhdenvertaisen kohtelun periaatetta olisi loukattu (ks. vastaavasti tuomio 14.2.2017, Schönberger v. tilintarkastustuomioistuin, T‑688/15 P, ei julkaistu, EU:T:2017:76, 187 kohta).

108    Edellä esitetystä seuraa, että neljäs peruste on hylättävä.

e)     Viides peruste, joka koskee perusoikeuskirjan 7 artiklan rikkomista

109    Kantaja väittää, että hän joutui pyytämään komissiota järjestämään hänelle internetyhteyden saadakseen helpotusta hänelle pakollisen etätyöjärjestelmän käyttöönotosta aiheutuneisiin kuluihin ja että 14.7.2021 tehty PMO:n päätös, jolla hylättiin hänen internetyhteyden järjestämistä koskeva vaatimuksensa, merkitsee puuttumista hänen oikeuteensa yksityiselämän ja kodin kunnioittamiseen.

110    Perusoikeuskirjan 7 artiklan mukaan jokaisella on oikeus siihen, että hänen yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiaan sekä viestejään kunnioitetaan. Kyseisessä artiklassa taattu oikeus ei kuitenkaan ole ehdoton. Sitä voidaan rajoittaa perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan mukaisesti (ks. vastaavasti tuomio 16.7.2020, Facebook Ireland ja Schrems, C-311/18, EU:C:2020:559, 172 ja 174 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

111    Tältä osin on huomautettava, että käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaisen yksittäistapausta koskevan toimenpiteen tapauksessa sitä, onko kyse perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta rajoituksesta, on arvioitava ottaen huomioon toimenpiteen tosiasiallinen vaikutus asianomaiseen henkilöön (ks. vastaavasti tuomio 25.1.2018, F, C-473/16, EU:C:2018:36, 52–54 kohta). Lisäksi kyse ei voi olla puuttumisesta tietyn oikeuden käyttämiseen, jos tämän oikeuden ja kyseisen toimenpiteen välinen yhteys on liian epäsuora tai sattumanvarainen, jotta se voitaisiin ottaa huomioon (ks. vastaavasti tuomio 4.12.2018, Janoha ym. v. komissio, T-517/16, ei julkaistu, EU:T:2018:874, 72 ja 73 kohta).

112    Käsiteltävässä tapauksessa kantaja ainoastaan väittää, että hoitaakseen tehtäviään etätyönä oman internetyhteytensä välityksellä hän joutui rikkomaan VOO:n kanssa yksityishenkilönä tekemäänsä sopimusta, jonka mukaan hänen internetyhteytensä oli tarkoitettu pelkästään yksityiseen ja henkilökohtaiseen käyttöön.

113    Kantaja ei kuitenkaan esitä mitään sellaisia seikkoja, joista voitaisiin päätellä, että VOO tulkitsi hänen sopimustaan siten, että siinä kiellettiin kantajaa henkilökohtaisesti käyttämästä internetyhteyttä tehtäviensä hoitamiseen, ja että tämä kielto vaikutti väistämättä kantajan oikeuteen siihen, että hänen yksityiselämäänsä ja kotiaan kunnioitetaan. Tältä osin komissio huomauttaa, ettei se ole saanut tietoonsa yhtäkään internetyhteyden tarjoajien tekemää valitusta siitä, että niiden asiakkaat käyttävät internetyhteyttä etätyön tekemiseen, eikä kantaja esitä mitään näyttöä, joka osoittaisi vääräksi tämän väitteen.

114    Kantaja tosin väittää, että eräs toinen internetyhteyden tarjoaja on ottanut käyttöön ohjelman, jonka kautta työnantajat voivat osallistua taloudellisesti työntekijöillensä etätyöaikoina aiheutuviin internetyhteyskuluihin.

115    Komissio kuitenkin perustellusti huomauttaa, että kyseinen ohjelma esitetään ainoastaan ”lahjana”, jonka työnantajat voivat tarjota työntekijöilleen. Tämän internetyhteyden tarjoajan mukaan se on siis pelkkä mahdollisuus eikä toiminto, jonka hankkiminen on välttämätöntä, jotta asiakkaat voisivat noudattaa sopimusvelvoitteitaan.

116    Näin ollen ei voida katsoa, että riidanalaisella päätöksellä rajoitetaan kantajan oikeutta yksityiselämänsä ja kotinsa kunnioittamiseen.

117    Viides peruste on siten hylättävä, ja näin ollen myös toinen vaatimus on hylättävä kokonaisuudessaan.

C       Kolmas vaatimus

118    Kolmannessa vaatimuksessaan kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin velvoittaa komission maksamaan hänelle 51,89 euroa korvauksena ammatillisista kuluista, toimittamaan hänelle etätyötä varten internetyhteyden ammattikäyttöön sekä maksamaan hänelle 10 000 euroa korvauksena erilaisista vahingoista.

119    Koska kantaja esittää nämä vaatimukset riidanalaisen päätöksen kumoamisen ”seurauksena”, on riittävää todeta, että koska toinen vaatimus hylättiin, myös kolmas vaatimus on tällöin hylättävä.

120    Samoin on hylättävä vaatimus korvata henkinen kärsimys, jota kantajalle on väitetysti aiheutunut siitä, että hänelle kieltäydyttiin toistuvasti järjestämästä internetyhteyttä, siitä, että hän pelkäsi joutuvansa uudelleen vastaamaan itse ammatillisista kuluistaan, ja siitä, että hän joutui irtisanoutumaan komission palveluksesta säästyäkseen työsuorituksensa arviointiin ja urakehitykseensä kohdistuvilta seurauksilta.

121    Tältä osin on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan vahingon on oltava todellinen ja varma ja että täysin hypoteettinen ja määrittelemätön vahinko ei anna oikeutta vahingonkorvaukseen (tuomio 3.12.2015, CN v. parlamentti, T-343/13, EU:T:2015:926, 118 kohta). Sen asianosaisen tehtävänä, joka vetoaa unionin vastuuseen, on esittää todisteet sen vahingon olemassaolosta tai laajuudesta, johon se vetoaa. Tämä velvollisuus koskee myös henkistä kärsimystä. Pelkkä väite, jonka tueksi ei esitetä minkäänlaisia todisteita, ei ole riittävä (ks. vastaavasti tuomio 3.12.2015, CN v. parlamentti, T-343/13, EU:T:2015:926, 119 ja 121 kohta).

122    Sen osoittamiseksi, että hänelle käsiteltävässä asiassa aiheutunut henkinen kärsimys on todellista, kantaja esittää lääkärintodistuksen, jossa todetaan hänen olleen työkyvytön 22.12.2020 klo 14.30 alkaen 24.12.2020 asti.

123    Tämä lääkärintodistus on kuitenkin yksittäinen ja suppea, eikä siinä anneta mitään esitietoja. Sen tueksi ei myöskään ole esitetty muita asiakirjoja, joiden perusteella kantajan lyhyen poissaolon voitaisiin katsoa johtuneen väitetystä ”psyykkisestä ja fyysisestä järkytyksestä, joka aiheutui siitä, että komissio kieltäytyi järjestämästä hänen tehtäviensä hoitamiseksi tarvittavaa internetdatan siirtomäärää”.

124    Kantaja ei myöskään esitä mitään todisteita sen väitteensä tueksi, jonka mukaan hän joutui irtisanoutumaan komission palveluksesta säästyäkseen työsuorituksensa arviointiin ja urakehitykseensä kohdistuvilta seurauksilta. Tältä osin pelkästään se, että komissio katsoi kantajan olleen luvattomasti poissa työstä 3.5.2021 ja että se tästä syystä vähensi kantajalta yhden vuosilomapäivän (ks. edellä 13 kohta), ei riitä alkuunkaan todisteeksi.

125    Lisäksi kantaja vaatii tarpeettomasti korvausta henkisestä kärsimyksestä, joka hänelle aiheutui kyseisen lomapäivän menetyksestä, joka seurasi siitä, että hänen katsottiin olleen luvattomasti poissa työstä kieltäytyessään käyttämästä yksityistä internetyhteyttään ammattitarkoituksiin.

126    Kuten komissio väittää, tämä vaatimus on jätettävä tutkimatta. Se nimittäin esitettiin ensimmäisen kerran kannekirjelmässä, joten se ei ole ollut henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan mukaisen täydellisen hallinnollisen menettelyn kohteena, ja tilanteessa, jossa väitetyn vahingon välitön syy ei ollut riidanalainen päätös vaan 19.5.2021 tehty henkilöstöhallinnon ja turvallisuustoiminnan PO:n päätös.

127    Näin ollen kolmas kanneperuste on hylättävä.

128    Kaiken edellä esitetyn perusteella koko kanne on hylättävä.

IV     Oikeudenkäyntikulut

129    Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

130    Koska kantaja on hävinnyt asian ja komissio on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, kantaja on velvoitettava vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja korvaamaan komission oikeudenkäyntikulut.

131    Työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan toimielimet, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Parlamentti ja neuvosto vastaavat siten omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Kanne hylätään.

2)      OE velvoitetaan vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan ja lisäksi korvaamaan Euroopan komission oikeudenkäyntikulut.

3)      Euroopan parlamentti ja Euroopan unionin neuvosto vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Gervasoni

Madise

Frendo

Julistettiin Luxemburgissa 7 päivänä syyskuuta 2022.

Allekirjoitukset


*      Oikeudenkäyntikieli: ranska.