Väliaikainen versio
UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (viides jaosto)
4 päivänä heinäkuuta 2024 (*)
Muutoksenhaku – Kilpailu – Kartellit – Jänneteräksen eurooppalaiset markkinat – Päätös, jolla todetaan SEUT 101 artiklan ja Euroopan talousalueesta (ETA) tehdyn sopimuksen 53 artiklan rikkominen – Tuomio, jolla kumotaan osittain päätös ja vahvistetaan sakko, joka on samansuuruinen kuin alun perin määrätty sakko – Väliaikaisesti suoritettujen maksujen lukeminen sakon suoritukseksi – Euroopan komission päätös, joka koskee maksamatta jäänyttä sakon määrää – Sellaisen sakon eräpäivä, jonka määrän unionin tuomioistuin on vahvistanut täyttä tuomiovaltaansa käyttäen
Asiassa C‑70/23 P,
jossa on kyse Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 56 artiklaan perustuvasta valituksesta, joka on pantu vireille 8.2.2023,
Westfälische Drahtindustrie GmbH, kotipaikka Hamm (Saksa),
Westfälische Drahtindustrie Verwaltungsgesellschaft mbH & Co. KG, kotipaikka Hamm, ja
Pampus Industriebeteiligungen GmbH & Co. KG, kotipaikka Iserlohn (Saksa),
edustajinaan O. Duys ja N. Tkatchenko, Rechtsanwälte,
valittajina,
ja jossa muuna osapuolena on
Euroopan komissio, asiamiehinään A. Keidel, L. Mantl ja P. Rossi,
vastaajana ensimmäisessä oikeusasteessa,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (viides jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja E. Regan sekä tuomarit Z. Csehi (esittelevä tuomari), M. Ilešič, I. Jarukaitis ja D. Gratsias,
julkisasiamies: A. Rantos,
kirjaaja: A. Calot Escobar,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
kuultuaan julkisasiamiehen 1.2.2024 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Westfälische Drahtindustrie GmbH (jäljempänä WDI), Westfälische Drahtindustrie Verwaltungsgesellschaft mbH & Co. KG ja Pampus Industriebeteiligungen GmbH & Co. KG vaativat valituksessaan, että unionin tuomioistuin kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen 23.11.2022 antaman tuomion Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑275/20, EU:T:2022:723; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi niiden kanteen, jossa vaadittiin ensisijaisesti, että unionin yleinen tuomioistuin ensinnäkin kumoaa SEUT 263 artiklan nojalla 2.3.2020 päivätyn Euroopan komission kirjeen (jäljempänä riidanalainen toimi), jolla komissio kehotti valittajia maksamaan 12 236 931,69 euron suuruisen määrän, joka komission mukaan vastaa niille 30.9.2010 määrätyn sakon jäljellä olevaa määrää, toiseksi toteaa, että sakko on maksettu 17.10.2019 kokonaisuudessaan 18 149 636,24 euron suuruisen määrän maksamisella, ja kolmanneksi velvoittaa komission maksamaan WDI:lle perusteettoman edun saamisen vuoksi 1 633 085,17 euroa korkoineen kyseisestä päivästä lukien, sekä toissijaisesti, että komissio velvoitetaan maksamaan valittajille komission WDI:ltä vaatima 12 236 931,69 euron suuruinen määrä sekä kyseisen toimielimen liikaa saama 1 633 085,17 euron suuruinen määrä, johon lisätään 17.10.2019 alkaen korko maksettavan määrän täysimääräiseen palauttamiseen asti.
Asiassa sovellettavat oikeussäännöt
2 [SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 23 artiklan 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Komissio voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille sakon, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta:
a) rikkovat [SEUT 101] artiklan tai [SEUT 102] artiklan määräyksiä
– –”
3 Kyseisen asetuksen 31 artiklassa säädetään seuraavaa:
”[Unionin] tuomioistuimella on täysi harkintavalta tutkiessaan valitukset päätöksistä, joilla komissio on määrännyt sakon tai uhkasakon. Se voi poistaa sakon tai uhkasakon taikka alentaa tai korottaa sitä.”
4 Asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annettujen suuntaviivojen (EUVL 2006, C 210, s. 2; jäljempänä vuoden 2006 suuntaviivat) 35 kohdassa, jonka otsikko on ”Maksukyky”, todetaan seuraavaa:
”Poikkeustilanteissa komissio voi pyynnöstä ottaa huomioon yrityksen maksukyvyttömyyden erityisissä sosiaalisissa ja taloudellisissa olosuhteissa. Komissio ei alenna sakkoa tämän seikan perusteella pelkästään epäedullisen tai tappiollisen taloudellisen tilanteen vuoksi. Alennus voidaan myöntää vain sillä perusteella, että esitetään objektiiviset todisteet siitä, että sakon määrääminen näissä suuntaviivoissa vahvistetuin edellytyksin vaarantaisi väistämättä kyseisen yrityksen elinkelpoisuuden ja muuttaisi sen omaisuuserät täysin arvottomiksi.”
Asian tausta
5 Asian tausta esitetään valituksenalaisen tuomion 2–26 kohdassa ja se voidaan tiivistää seuraavasti.
6 [SEUT 101 artiklan] ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 30.6.2010 annetulla komission päätöksellä K(2010) 4387 lopullinen (asia COMP/38344 – Jänneteräs), sellaisena kuin se on muutettuna 30.9.2010 annetulla päätöksellä K(2010) 6676 lopullinen (jäljempänä riidanalainen päätös), komissio määräsi seuraamuksia useille yrityksille, muun muassa valittajille, jotka ovat jänneteräksen toimittajia, osallistumisesta kartelliin jänneteräsmarkkinoilla. Komissio määräsi WDI:lle 46 550 000 euron sakon, jonka maksamisesta olivat yhteisvastuussa Westfälische Drahtindustrie Verwaltungsgesellschaft 38 855 000 euron osalta ja Pampus Industriebeteiligungen 15 485 000 euron osalta.
7 Riidanalaisen päätöksen mukaan sakko on maksettava kolmen kuukauden kuluessa päätöksen tiedoksiantopäivästä. Kyseisen määräajan jälkeen peritään automaattisesti Euroopan keskuspankin (EKP) perusrahoitusoperaatioissaan soveltamaa korkoa korotettuna 3,5 prosenttiyksiköllä. Riidanalaisessa päätöksessä todettiin lisäksi, että jos yritys, jolle on määrätty seuraamus, nostaa kanteen, se voi täyttää sakkoon liittyvät velvollisuutensa asetetussa määräajassa joko asettamalla pankkitakauksen tai maksamalla sakon väliaikaisesti.
8 Nostettuaan kanteen, jossa valittajat vaativat paitsi riidanalaisen päätöksen kumoamista myös sakon määrän alentamista, ne jättivät välitoimihakemuksen, jossa ne vaativat lähinnä kyseisen päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä pääasiassa annettavan tuomion julistamiseen saakka.
9 Unionin yleisen tuomioistuimen presidentti hyväksyi 13.4.2011 antamallaan määräyksellä Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑393/10 R, EU:T:2011:178) välitoimihakemuksen osittain ja määräsi, että valittajien velvollisuutta asettaa komission hyväksi pankkitakaus sakon välittömän perimisen välttämiseksi lykätään, jos ne maksavat komissiolle väliaikaisesti yhtäältä 2 000 000 euroa ja toisaalta 300 000 euron kuukausieriä pääasiassa annettavan tuomion julistamiseen saakka.
10 Unionin yleinen tuomioistuin kumosi 15.7.2015 antamallaan tuomiolla Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑393/10, EU:T:2015:515; jäljempänä 15.7.2015 annettu tuomio) riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä määrättiin valittajille sakko. Tämän jälkeen se velvoitti valittajat maksamaan samansuuruisen sakon kuin riidanalaisessa päätöksessä oli vahvistettu. Kyseisen ratkaisun tueksi unionin yleinen tuomioistuin totesi aluksi, että komissio oli tehnyt virheitä arvioidessaan valittajien maksukykyä. Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin katsoi täyttä tuomiovaltaansa käyttäen, että eri seikoista, muun muassa rakenneuudistuksesta, jonka valittajat olivat itse toteuttaneet kyseisen päätöksen tekemisen jälkeen, ilmeni, etteivät valittajat kuitenkaan voineet perustellusti vaatia sakon alentamista maksukyvyttömyytensä vuoksi.
11 Valittajat valittivat 15.7.2015 annetusta tuomiosta ja riitauttivat erityisesti sen, että unionin yleinen tuomioistuin otti täyttä tuomiovaltaansa käyttäessään huomioon niillä vuonna 2015 eikä vuonna 2010 olleen maksukyvyn. Kyseinen valitus hylättiin 7.7.2016 annetulla määräyksellä Westfälische Drahtindustrie ja Pampus Industriebeteiligungen v. komissio (C‑523/15 P, EU:C:2016:541).
12 Välittömästi 15.7.2015 annetun tuomion julistamisen jälkeen komission ja valittajien asianajajien välillä ilmeni erimielisyyttä siitä, mistä päivästä alkaen tälle sakolle oli maksettava korkoa. Valittajien asianajajien mielestä sakko oli tullut maksettavaksi vasta tuomion antamisajankohdasta lukien, kun taas komissio katsoi, että korkoa oli maksettava riidanalaisessa päätöksessä määritetystä eräpäivästä lähtien.
13 Tässä yhteydessä valittajat pyysivät valituksen hylkäämisen jälkeen unionin yleistä tuomioistuinta tulkitsemaan 15.7.2015 annettua tuomiota siten, että tuomiossa määrätylle sakolle oli maksettava korkoa tuomion julistamisesta alkaen. Valittajat vaativat toissijaisesti, että unionin yleinen tuomioistuin oikaisee tai täydentää kyseistä tuomiota täsmentämällä, mistä päivästä lukien korkoa alkoi kertyä.
14 Unionin yleinen tuomioistuin totesi 17.5.2018 antamassaan määräyksessä Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑393/10 INTP, EU:T:2018:293), että kyseiset vaatimukset on jätettävä tutkimatta. Se muistutti, että tulkintapyynnön tutkittavaksi ottaminen edellyttää, että sen on koskettava tulkittavana olevassa tuomiossa ratkaistua seikkaa. Unionin yleinen tuomioistuin totesi, ettei 15.7.2015 annetussa tuomiossa ollut käsitelty kysymystä siitä, mistä alkaen viivästyskorkoa on maksettava, jos valittajille määrättyjen sakkojen maksamista lykätään. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan kantajien pyynnöllä pyrittiin saamaan lausunto 15.7.2015 annetun tuomion seurauksista, mikä ei kuulu unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan nojalla esitettävän tulkintapyynnön piiriin. Kahta muuta vaatimusta pidettiin liian myöhään esitettyinä. Lopuksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että kun otetaan huomioon sen työjärjestyksen 164 artiklan 2 kohdassa ja 165 artiklan 2 kohdassa tätä varten asetetut määräajat, on katsottava, että toissijaisesti esitetyt vaatimukset, jotka koskivat 15.7.2015 annetun tuomion oikaisemista tai täydentämistä, on esitetty liian myöhään.
15 WDI oli 13.4.2011 annetun määräyksen Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑393/10 R, EU:T:2011:178) mukaisesti maksanut komissiolle väliaikaisesti yhteensä 16 400 000 euroa 29.6.2011 ja 16.6.2015 välisenä aikana.
16 WDI ilmoitti komissiolle 16.10.2019 yhtäältä, että se oli jo maksanut 31 700 000 euroa, ja toisaalta, että se aikoi maksaa vielä jäljellä olevan sakon pääoman ja korkojen osalta määrän, jonka se arvioi olevan 18 149 636,24 euroa. WDI otti tässä laskennassa huomioon korot, jotka olivat kertyneet 15.10.2015 alkaen eli kolme kuukautta 15.7.2015 tapahtuneen tuomion julistamisen jälkeen, ja sovelsi 3,48 prosentin korkokantaa.
17 WDI maksoi 17.10.2019 komission pankkitilille 18 149 636,24 euroa, jolloin sakkoa oli maksettu 29.6.2011 alkaen yhteensä 49 849 636,24 euroa.
18 Komissio ilmoitti riidanalaisella toimella olevansa eri mieltä WDI:n 16.10.2019 päivätyssä kirjeessään ilmaisemasta kannasta. Komissio totesi, että 14.7.1995 annetussa tuomiossa CB v. komissio (T‑275/94, EU:T:1995:141) vahvistettujen kriteerien mukaisesti korot eivät olleet alkaneet juosta 15.7.2015 annetusta tuomiosta vaan riidanalaisessa päätöksessä määrätystä päivästä eli 4.1.2011 alkaen 4,5 prosentin korkokannan mukaan. Tämän vuoksi komissio vaati WDI:tä maksamaan sille jäljellä olevaa määrää vastaavan 12 236 931,69 euron suuruisen summan ottaen huomioon arvopäivän 31.3.2020.
Oikeudenkäynti unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituksenalainen tuomio
19 Unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 11.5.2020 toimittamallaan kannekirjelmällä valittajat vaativat ensisijaisesti unionin yleistä tuomioistuinta ensinnäkin kumoamaan riidanalaisen toimen ja toiseksi toteamaan, että komission on luettava WDI:n komissiolle 29.6.2011 ja 16.6.2015 välisenä aikana suorittamat maksut (16 400 000 euroa) sekä tälle rahamäärälle kyseisenä ajanjaksona kertynyt korko (1 420 610 euroa) eli yhteensä 17 820 610 euroa 15.7.2015 alkavin vaikutuksin sen sakon suoritukseksi, jonka unionin yleinen tuomioistuin määräsi täyttä tuomiovaltaa käyttäen 15.7.2015 antamallaan tuomiolla, ja että tämä sakko on siten jo tullut kokonaisuudessaan maksetuksi WDI:n 17.10.2019 tekemällä 18 149 636,24 euron maksusuorituksella, ja kolmanneksi velvoittamaan komission maksamaan WDI:lle 1 633 085,17 euroa korkoineen, jotka lasketaan 17.10.2019 lukien siihen saakka, kunnes maksettava määrä on kokonaisuudessaan maksettu. Toissijaisesti valittajat vaativat, että Euroopan unioni, jota edustaa komissio, yhtäältä velvoitetaan suorittamaan niille vahingonkorvausta riidanalaisessa toimessa vaaditun määrän eli 12 236 931,69 euroa sekä toisaalta maksamaan WDI:lle 1 633 085,17 euron suuruisen määrän, johon lisätään 17.10.2019 alkaen korko maksettavan määrän täysimääräiseen palauttamiseen asti.
20 Tutkiessaan valituksenalaisessa tuomiossa tämän tuomion 19 kohdassa mainittujen valittajien vaatimusten perusteltavuutta unionin yleinen tuomioistuin tutki ensin valittajien vahingonkorvausvaatimuksen, joka perustui useisiin SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan rikkomisiin. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi tältä osin, että kaikki rikkomiset, joiden valittajat väittivät tapahtuneen, perustuivat oletukseen, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä määrättyä sakkoa ei ollut pysytetty tai vahvistettu 15.7.2015 annetulla tuomiolla, vaan se oli kumottu taannehtivasti ja korvattu uudella sakolla, jota valittajat kutsuvat ”tuomioistuimen määräämäksi sakoksi”.
21 Todettuaan, että vahingonkorvausvaatimus voidaan ottaa tutkittavaksi, unionin yleinen tuomioistuin muistutti, että sen 14.7.1995 antamasta tuomiosta CB v. komissio (T‑275/94, EU:T:1995:141) johtuvan oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuinten täyttä tuomiovaltaansa käyttämällä vahvistama sakko ei ole uusi, komission määräämästä sakosta oikeudellisesti erillinen sakko. Pelkästään se, että unionin yleinen tuomioistuin lopulta katsoi 15.7.2015 antamassaan tuomiossa, että on asianmukaista pitäytyä samansuuruisessa sakossa kuin riidanalaisessa päätöksessä asetettiin, ei ole esteenä kyseisen oikeuskäytännön soveltamiselle käsiteltävässä asiassa.
22 Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan tätä arviointia eivät kyseenalaistaneet myöskään valittajien argumentit, jotka koskivat muun muassa sitä, että unionin yleinen tuomioistuin oli kumonnut alun perin määrätyn sakon ennen kuin se vahvisti uuden määrän riidanalaisen päätöksen jälkeen tapahtuneiden seikkojen perusteella ja että unionin yleisen tuomioistuimen presidentti oli 13.4.2011 antamallaan määräyksellä Westfälische Drahtindustrie ym. v. komissio (T‑393/10 R, EU:T:2011:178) määrännyt pankkitakauksen asettamisvelvollisuuden lykkäämisestä.
23 Unionin yleinen tuomioistuin korosti lisäksi, että jos unionin tuomioistuimet pysyttävät täyttä tuomiovaltaansa käyttäessään osan sakon määrästä tai sen koko määrän, velvollisuus maksaa viivästyskorkoa alusta alkaen ei ole komission alun perin määräämän sakon lisäksi tuleva seuraamus.
24 Kyseisten seikkojen perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoi, ettei SEUT 266 artiklaan perustuvia komission velvollisuuksia ole laiminlyöty riittävän ilmeisellä tavalla, ja hylkäsi valittajien vahingonkorvausvaatimuksen. Ottaen huomioon, että myös muut valittajien esittämät vaatimukset perustuivat lähinnä oletukseen, jonka mukaan komissio oli rikkonut kyseistä määräystä, unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kanteen kokonaisuudessaan eikä tutkinut komission esittämää oikeudenkäyntiväitettä, joka liittyy riidanalaisen toimen kumoamista koskevan vaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumiseen.
Asianosaisten vaatimukset
25 Valittajat vaativat, että unionin tuomioistuin
– kumoaa valituksenalaisen tuomion
– kumoaa riidanalaisen toimen
– toteaa tämän vuoksi, että komission on luettava ne 16 400 000 euron maksut, jotka WDI on suorittanut komissiolle 29.6.2011 ja 16.6.2015 välisenä aikana, sekä tälle rahamäärälle kertynyt hyvityskorko 1 420 610 euroa eli siis yhteensä 17 820 610 euroa 15.7.2015 alkavin vaikutuksin sen sakon suoritukseksi, jonka unionin yleinen tuomioistuin on itsenäisesti määrännyt 15.7.2015 antamallaan tuomiolla, ja että kyseinen sakko on jo tullut kokonaisuudessaan maksetuksi 17.10.2019 toteutetulla 18 149 636,24 euron suuruisella suorituksella
– velvoittaa komission maksamaan WDI:lle 1 633 085,17 euron määrän lisättynä hyvityskorolla, joka lasketaan 17.10.2019 lukien siihen saakka, kunnes vastaava erääntynyt määrä on palautettu kokonaisuudessaan
– toissijaisesti kumoaa valituksenalaisen tuomion ja velvoittaa komission suorittamaan kolmelle valittajalle vahingonkorvausta 12 236 931,69 euroa kuittaamalla tämän rahamäärän sillä 12 236 931,69 euron rahamäärällä, jota komissio on riidanalaisella toimella vaatinut WDI:ltä, sekä palauttamaan WDI:lle liikaa saadun määrän 1 633 085,17 euroa lisättynä hyvityskorolla, joka lasketaan 17.10.2019 lukien siihen saakka, kunnes erääntynyt määrä on palautettu kokonaisuudessaan
– ensimmäiseen, toiseen, kolmanteen, neljänteen ja viidenteen vaatimukseen nähden toissijaisesti palauttaa asian unionin yleiseen tuomioistuimeen uudelleen ratkaistavaksi
ja joka tapauksessa
– velvoittaa komission korvaamaan asian käsittelystä ensimmäisessä oikeusasteessa ja muutoksenhakumenettelyssä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.
26 Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin
– hylkää valituksen ja
– velvoittaa valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Valituksen tarkastelu
27 Valittajat esittävät valituksensa tueksi kolme valitusperustetta.
Ensimmäinen ja toinen valitusperuste
28 Ensimmäisellä valitusperusteellaan valittajat arvostelevat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se teki oikeudellisen virheen, kun se ei noudattanut 15.7.2015 annettua tuomiota, ja että se perusteli valituksenalaista tuomiota siihen nähden virheellisesti ja ristiriitaisesti. Toinen valitusperuste koskee SEUT 266 artiklan väitettyä rikkomista sen vuoksi, että oikeussääntöä, joka johtuu 15.7.2015 annetun tuomion kumoavasta vaikutuksesta ja siinä annetun ratkaisun korvaavasta oikeudellisesta luonteesta yhdessä, ei ole noudatettu.
29 Valittajien kirjelmistä ilmenee kuitenkin, että valittajat väittävät näillä kahdella valitusperusteella lähinnä, että se, että unionin yleinen tuomioistuin käytti täyttä tuomiovaltaansa 15.7.2015 annetussa tuomiossa, sai sen vahvistamaan sakon, jota on pidettävä uutena ja oikeudellisesti erillisenä siihen sakkoon nähden, jonka komissio määräsi niille riidanalaisella päätöksellä. Erityisesti on niin, että vaikka valittajat muotoilevat ensimmäisen valitusperusteensa siten, että se koskee osittain perustelujen ristiriitaisuutta ja virheellisyyttä, kyseisen valitusperusteen tueksi esitettyjen eri argumenttien tarkastelu osoittaa, että valittajat eivät todellisuudessa pyri riitauttamaan valituksenalaisen tuomion perustelujen riittävyyttä vaan ne oikeudelliset päätelmät, jotka unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt siitä, että se oli käyttänyt täyttä tuomiovaltaansa 15.7.2015 antamassaan tuomiossa. Näin ollen nämä kaksi valitusperustetta on käsiteltävä yhdessä ja aluksi on tutkittava, onko tämä lähtökohta perusteltu.
Asianosaisten lausumat
30 Valittajat väittävät, että 15.7.2015 antamallaan tuomiolla unionin yleinen tuomioistuin yhtäältä kumosi komission määräämän sakon taannehtivasti, mikä aiheutti niille saatavan, joka vastasi niiden välitoimimääräyksen täytäntöön panemiseksi väliaikaisesti maksamaa määrää korkoineen, ja toisaalta vahvisti 15.7.2015 annetun tuomion julistamispäivästä alkavin vaikutuksin erillisen uuden sakon, jota valittajat kutsuvat ”tuomioistuimen määräämäksi sakoksi” erotuksena komission vuonna 2010 määräämästä ”kumotusta sakosta”.
31 Ne vetoavat tässä tarkoituksessa muun muassa siihen, että unionin yleinen tuomioistuin poisti 15.7.2015 annetun tuomion tuomiolauselmassa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 8 alakohdan kokonaisuudessaan, minkä seurauksena komission määräämä sakko on kyseisestä tuomiosta seuraavan kumoamisvaikutuksen nojalla poistettu kokonaisuudessaan taannehtivin vaikutuksin.
32 Kun lisäksi otetaan huomioon unionin yleisen tuomioistuimen mainitussa tuomiossa toteamien virheiden vakavuus ja se, ettei vaikuta mahdolliselta vahvistaa taannehtivasti alennetun sakon määrää riidanalaisessa päätöksessä tehdyn maksukyvyn arvioinnin virheellisyyden vuoksi, unionin yleinen tuomioistuin poikkesi valittajien mukaan aiemmasta tuomioistuinkäytännöstään. Sen sijaan, että unionin yleinen tuomioistuin olisi suoraan vahvistanut kumotun sakon määrän alennetuksi taannehtivasti, kuten muissa tuomioissa, se päätti täyden tuomiovaltansa nojalla yhdistää kyseisen päätöksen kumoamiseen valittajia koskevan rangaistuksen. Tämän yhdistelmän ansiosta unionin yleinen tuomioistuin saattoi ensin poistaa kyseisen päätöksen kokonaan ja sen jälkeen korvata sen omalla arvioinnillaan.
33 Niiden mukaan paljastava on myös se seikka, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi 15.7.2015 antamassaan tuomiossa, että sillä oli oikeus ottaa huomioon maksut, jotka valittajat olivat jo suorittaneet lähes viiden vuoden ajanjakson aikana, ja niiden maksukyvyn paranemisen kyseisen tuomion julistamispäivään mennessä.
34 Näin ollen valituksenalaisen tuomion perustelut ovat ristiriitaiset, koska niissä ei oteta huomioon sitä, että 15.7.2015 annetussa tuomiossa määrätty sakko on uusi ja erillinen. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi muun muassa valituksenalaisen tuomion 99 kohdassa, että riidanalaista päätöstä oli 15.7.2015 annetun tuomion korvaavan vaikutuksen vuoksi siis pidettävä aina kyseisessä tuomiossa esitetystä arvioinnista johtuvana päätöksenä. Valittajien mukaan unionin yleisen tuomioistuimen olisi kuitenkin pitänyt määrittää kyseisen korvaavan vaikutuksen ulottuvuus, joka johtuu sen täyden tuomiovallan käytöstä, kun otetaan huomioon sen tuomion tuomiolauselma ja perustelut, josta tällainen vaikutus seuraa. Nyt käsiteltävässä asiassa riidanalaisen päätöksen kumoamisen ja valittajien sakon maksamiseen määräämisen kaksinkertaisesta vaikutuksesta seuraa kuitenkin valittajien mukaan, että on määrätty uusi sakko, joka on niille alun perin määrätystä sakosta oikeudellisesti erillinen. Lisäksi sanamuodon mukaan mainittu korvaava vaikutus merkitsee välttämättä ainakin alkuperäisen sakon muuttamista ja näin ollen lähinnä uuden, oikeudellisesti erillisen sakon määräämistä.
35 Valittajien mukaan lopulta 15.7.2015 annetun tuomion tuomiolauselma ja unionin yleisen tuomioistuimen kyseisessä tuomiossa tekemä kokonaisarviointi osoittavat, että riidanalaista päätöstä on muutettu kokonaisuudessaan. Korvaava vaikutus on kohdistunut niiden mukaan sekä perusteluihin että sakon määrään, joka on arvostettu liian suureksi. Tämä johti muutokseen, jonka vuoksi on erotettava selvästi toisistaan kumottu alkuperäinen sakko ja sen korvannut tuomioistuimen määräämä sakko sekä siihen liittyvät oikeudelliset seuraukset.
36 Komissio katsoo, että ensimmäinen ja toinen valitusperuste ovat täysin perusteettomia.
Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta
37 Aluksi on huomautettava, että SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan soveltamismenettelyyn liittyvien komission päätösten tuomioistuinvalvontaa koskeva järjestelmä koostuu SEUT 263 artiklassa vahvistetusta toimielinten toimien laillisuusvalvonnasta, jota voidaan SEUT 261 artiklan mukaisesti täydentää kantajan pyynnöstä sillä, että unionin yleinen tuomioistuin käyttää täyttä tuomiovaltaansa komission kyseisellä alalla määräämien seuraamusten osalta (tuomio 25.7.2018, Orange Polska v. komissio, C‑123/16 P, EU:C:2018:590, 104 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
38 SEUT 263 artiklassa määrätty laillisuusvalvonta ulottuu kaikkiin seikkoihin, jotka sisältyvät SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan soveltamismenettelyyn liittyviin komission päätöksiin, joiden osalta unionin yleinen tuomioistuin suorittaa oikeudellisia seikkoja ja tosiseikkoja koskevan perinpohjaisen valvonnan kantajan esittämien kanneperusteiden valossa ja ottamalla huomioon kaikki kantajan esittämät seikat. Laillisuusvalvonnan yhteydessä unionin tuomioistuimet eivät kuitenkaan voi korvata kyseessä olevan toimen toteuttajan perusteluja omillaan (tuomio 25.7.2018, Orange Polska v. komissio, C‑123/16 P, EU:C:2018:590, 105 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
39 Kun unionin tuomioistuimet käyttävät SEUT 261 artiklassa ja asetuksen N:o 1/2003 31 artiklassa vahvistettua täyttä tuomiovaltaansa, ne voivat sitä vastoin paitsi pelkästään valvoa seuraamuksen laillisuutta myös korvata komission, joka on toteuttanut toimen, jossa kyseisen seuraamuksen määrä on alun perin vahvistettu, arvioinnin omalla arvioinnillaan seuraamuksen määrän määrittämiseksi. Unionin tuomioistuimet voivat näin ollen muuttaa riidanalaista toimea jopa silloin, kun sitä ei kumota, määrätyn sakon poistamiseksi, alentamiseksi tai korottamiseksi, ja tätä toimivaltaa on käytettävä ottaen huomioon kaikki tosiseikat (tuomio 25.7.2018, Orange Polska v. komissio, C‑123/16 P, EU:C:2018:590, 106 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
40 Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että unionin yleisellä tuomioistuimella asetuksen N:o 1/2003 31 artiklan nojalla oleva täysi tuomiovalta, jonka perusteella se voi poistaa komission määräämän sakon taikka alentaa tai korottaa sen määrää, liittyy komission alun perin määräämän sakon määrään ja rajoittuu sen määrään (ks. vastaavasti tuomio 16.6.2022, Sony Optiarc ja Sony Optiarc America v. komissio, C‑698/19 P, EU:C:2022:480, 92 kohta).
41 Lisäksi toisin kuin asetuksen N:o 1/2003 23 artiklasta, jossa komissiolle annetaan toimivalta määrätä sakkoja kilpailusääntöjen rikkomisen vuoksi, ilmenee, kyseisen asetuksen 31 artiklassa annetaan unionin yleiselle tuomioistuimelle täysi tuomiovalta, joka on erottamaton osa sen toimivaltaa lausua kanteista, jotka on nostettu päätöksistä, joilla komissio on määrännyt tällaisen sakon. Tämän seurauksena viimeksi mainitun artiklan tarkoituksena ei ole antaa unionin yleiselle tuomioistuimelle toimivaltaa määrätä uusi sakko, joka on oikeudellisesti erillinen komission määräämästä sakosta, vaan täydentää tuomioistuinvalvontaa antamalla unionin yleiselle tuomioistuimelle mahdollisuus muuttaa alun perin määrätyn sakon määrää.
42 Näin ollen on korostettava, kuten unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisen tuomion 99 kohdassa, että jos unionin tuomioistuimet korvaavat komission arvioinnin omallaan, ne korvaavat komission päätöksessä alun perin vahvistetun määrän omaan arviointiinsa perustuvalla määrällä. Unionin tuomioistuinten antaman tuomion korvaavan vaikutuksen vuoksi komission päätöksen katsotaan siis aina olleen sellainen kuin unionin tuomioistuinten tekemästä arvioinnista johtuu.
43 Nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleinen tuomioistuin katsoi 15.7.2015 antamassaan tuomiossa aluksi, että komissio oli tehnyt virheitä arvioidessaan kantajien maksukykyä vuoden 2006 suuntaviivojen 35 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Tämän jälkeen käyttäen täyttä tuomiovaltaansa, mitä valittajat olivat vaatineet esittämällä, että unionin yleinen tuomioistuin paitsi kumoaa riidanalaisen päätöksen myös alentaa määrättyä sakkoa, unionin yleinen tuomioistuin totesi niiden seikkojen perusteella, jotka asianosaiset olivat esittäneet valittajien taloudellisesta tilanteesta, sellaisena kuin se oli kehittynyt riidanalaisen päätöksen tekemisen jälkeen, etteivät valittajat voineet perustellusti väittää, että niille oli myönnettävä kyseisen sakon alennus niiden maksukyvyttömyyden vuoksi, ja näin oli vuoden 2006 suuntaviivojen 35 kohdassa esitettyjä syitä vastaavista syistä.
44 Koska unionin yleinen tuomioistuin käytti 15.7.2015 annetussa tuomiossa täyttä tuomiovaltaansa, valituksenalaisen tuomion 98 kohdassa se tukeutui aivan oikein 14.7.1995 antamaansa tuomioon CB v. komissio (T‑275/94, EU:T:1995:141, 58 ja 60 kohta), josta ilmenee, että täyttä tuomiovaltaansa käyttäessään unionin yleisellä tuomioistuimella ei ole valtaa korvata komission määräämää sakkoa uudella, komission määräämästä sakosta oikeudellisesti erillisellä sakolla, ja päätteli tästä valituksenalaisen tuomion 102 kohdassa, että koska nyt käsiteltävässä asiassa unionin yleisen tuomioistuimen 15.7.2015 annetussa tuomiossa muuttama sakko ei ollut uusi sakko, se oli erääntynyt maksettavaksi 4.1.2011.
45 Tältä osin on todettava, ettei se tapa, jolla unionin yleinen tuomioistuin vahvisti sakon määrän, eikä niiden seikkojen luonne, jotka se otti huomioon korvatessaan komission arvioinnin omalla arvioinnillaan 15.7.2015 annetussa tuomiossa, voi johtaa siihen, että tätä näin muutettua sakkoa pidettäisiin uutena sakkona, joka on komission riidanalaisessa päätöksessä määräämästä sakosta oikeudellisesti erillinen.
46 On totta, että unionin yleinen tuomioistuin kumosi 15.7.2015 annetun tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 8 kohdan, jossa valittajille määrättiin sakko, ja vahvisti kyseisen tuomiolauselman 4–6 kohdassa muutetun sakon muodostavat eri määrät, jotka vastasivat riidanalaisessa päätöksessä määrätyn sakon määrää. Kuten julkisasiamies totesi ratkaisuehdotuksensa 55 kohdassa, kyseisen seikan ei kuitenkaan voida ymmärtää ilmentävän unionin yleisen tuomioistuimen tahtoa määrätä uusi sakko, joka olisi komission vahvistamasta sakosta oikeudellisesti erillinen.
47 Kun unionin tuomioistuimet täyttä tuomiovaltaansa käyttäen korvaavat komission arvioinnin omalla arvioinnillaan sakon määrän määrittämiseksi määräämällä uuden määrän, kyseinen korvaaminen merkitsee välttämättä komission vahvistaman alkuperäisen sakon määrän kumoamista riippumatta siitä, viitataanko kyseiseen kumoamiseen tuomiossa nimenomaisesti vai ei.
48 Vaikka näin ollen olisi toki parempi, että unionin yleinen tuomioistuin noudattaisi mahdollisimman pitkälle yhdenmukaista laadintakäytäntöä, on kuitenkin niin, että mitään erityistä oikeudellista seurausta ei voida johtaa siitä, että unionin yleinen tuomioistuin ei täyttä tuomiovaltaansa käytettyään päättänyt viitata tuomiolauselmassa siihen, että aiemmin vahvistettu sakon määrä korvattaisiin mahdollisesti samanlaisena sakon uudella määrällä, vaan aivan aluksi siihen, että komission määräämän sakon määrä kumottiin, ja tämän jälkeen siihen, että valittajille määrättiin samansuuruinen sakko.
49 Edellä esitetystä seuraa, että koska lähtökohta, johon ensimmäinen ja toinen valitusperuste perustuvat, on virheellinen, kyseiset valitusperusteet on hylättävä perusteettomina, eikä valittajien mainittujen valitusperusteiden yhteydessä esittämiä eri väitteitä ole tarpeen tutkia yksityiskohtaisemmin.
Kolmas valitusperuste
50 Valittajat väittävät kolmannessa valitusperusteessaan, että unionin yleinen tuomioistuin loukkasi niiden oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.
Asianosaisten väitteet
51 Valittajien mukaan unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kaikki sille esitetyt kanneperusteet tukeutuen yhteen ainoaan perusteeseen eli siihen, että 15.7.2015 annetusta tuomiosta ilmenevä sakko ei ole ”uusi” sakko.
52 Valittajat myöntävät, että kyseisten kanneperusteiden välillä on yhteys, mutta väittävät, ettei tämän seikan olisi kuitenkaan pitänyt olla riittävä, jotta unionin yleinen tuomioistuin olisi voinut hylätä kaikki kyseiset kanneperusteet tällä tavoin. Tehokkaan oikeussuojan takaamiseksi unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tutkia kaikki kanneperusteet erikseen ja huolellisesti. Valituksenalaisen tuomion perusteluista ei kuitenkaan ilmene, että unionin yleinen tuomioistuin olisi suorittanut tällaisen tutkinnan.
53 Komissio katsoo, että myös kolmas valitusperuste on täysin perusteeton.
Unionin tuomioistuimen arviointi asiasta
54 Valituksenalaisen tuomion 129 ja 130 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin totesi, että toinen, kolmas ja neljäs kanneperuste perustuvat siihen sen käsiteltäväksi saatetun ensimmäisen kanneperusteen yhteydessä esitettyyn oletukseen, että komission määräämä sakko on kumottu ja korvattu ”tuomioistuimen määräämällä sakolla”. Koska unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että kyseinen olettamus oli todettu virheelliseksi ensimmäisen kanneperusteen tutkimisen yhteydessä, se hylkäsi toisen, kolmannen ja neljännen kanneperusteen perusteettomina tutkimatta niitä tukevia argumentteja.
55 Näin tehdessään unionin yleinen tuomioistuin ei ole millään tavoin loukannut oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin eikä – siltä osin kuin valittajat aikoivat esittää tällaisen väitteen – perustellut riittämättömästi tekemäänsä päätelmää.
56 Kuten nyt käsiteltävän valituksen yhteydessä, valittajien argumentit, jotka koskivat toista, kolmatta, neljättä ja viidettä kanneperustetta, perustuivat kaikki lähtökohtaan, jonka mukaan komission määräämä sakko oli kumottu ja korvattu ”tuomioistuimen määräämällä sakolla”. Koska tämä lähtökohta ei pidä paikkaansa, kuten tämän valituksen yhteydessä esitettyjen ensimmäisen ja toisen valitusperusteen tutkimisen yhteydessä on lisäksi vahvistettu, unionin yleisen tuomioistuimen ei ollut mitenkään tarpeen perustella yksityiskohtaisemmin sille esitettyjen toisen, kolmannen ja neljännen kanneperusteen hylkäämistä.
57 On lisäksi muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 36 artiklaan ja 53 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuva unionin yleisen tuomioistuimen velvollisuus perustella tuomiot ei velvoita tätä esittämään selvitystä, jossa seurattaisiin tyhjentävästi ja kohta kohdalta kaikkia riidan asianosaisten esittämiä päätelmiä. Perustelut voivat siten olla implisiittisiä, kunhan asianosaiset saavat niiden avulla selville syyt, joihin kumottavaksi vaadittu tuomio perustuu, ja unionin tuomioistuimella on käytettävissään riittävät tiedot, jotta se kykenee harjoittamaan valvontaansa valituksen yhteydessä (tuomio 7.3.2024, Nevinnomysskiy Azot ja NAK ”Azot” v. komissio, C‑725/22 P, EU:C:2024:217, 131 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
58 Tämän tuomion 52 kohdassa tiivistetysti esitetyillä argumenteilla valittajat eivät kuitenkaan osoita eivätkä edes väitä, etteivät ne voineet tietää valituksenalaisen tuomion perusteluja. Kyseisistä argumenteista ilmenee päinvastoin, että valittajat ovat saaneet valituksenalaisen tuomion perustelujen avulla selville syyt, joihin unionin yleinen tuomioistuin oli tukeutunut. Niiden perusteella unionin tuomioistuimella on käytettävissään riittävät tiedot, jotta se kykenee harjoittamaan valvontaansa tämän valituksen tutkimisen yhteydessä.
59 Kolmas valitusperuste on näin ollen hylättävä perusteettomana.
60 Koska yhtäkään valittajien valituksensa tueksi esittämistä valitusperusteista ei ole hyväksytty, valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.
Oikeudenkäyntikulut
61 Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 184 artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos valitus on perusteeton, unionin tuomioistuin tekee ratkaisun oikeudenkäyntikuluista.
62 Kyseisen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan, jota sovelletaan valituksen käsittelyyn työjärjestyksen 184 artiklan 1 kohdan nojalla, mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.
63 Koska valittajat ovat hävinneet asian ja komissio on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, valittajat on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Valitus hylätään.
2) Westfälische Drahtindustrie GmbH, Westfälische Drahtindustrie Verwaltungsgesellschaft mbH & Co. KG ja Pampus Industriebeteiligungen GmbH & Co. KG velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Allekirjoitukset