Language of document : ECLI:EU:T:2022:15

UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu seitsemäs jaosto)

19 päivänä tammikuuta 2022 (*)

Kumoamis- ja vahingonkorvauskanne – Kilpailu – Määräävän markkina-aseman väärinkäyttö – Slovakian laajakaistaisten televiestintäpalvelujen markkinat – Päätös, jolla SEUT 102 artiklan ja ETA-sopimuksen 54 artiklan rikkominen todetaan – Tuomio, jolla kumotaan päätös osittain ja pienennetään määrätyn sakon määrää – Komission kieltäytyminen maksamasta viivästyskorkoja – SEUT 266 artikla – Delegoidun asetuksen (EU) N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohdan a alakohta – Oikeussäännön, jolla annetaan yksityisille oikeuksia, riittävän ilmeinen rikkominen – Mahdottomuus käyttää aiheettomasti maksetun sakon määrää – Tulonmenetys – Viivästyskorot – Korkokanta – Vahinko

Asiassa T-610/19,

Deutsche Telekom AG, kotipaikka Bonn (Saksa), edustajinaan asianajajat P. Linsmeier, U. Soltész, C. von Köckritz ja P. Lohs,

kantajana,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään P. Rossi ja L. Wildpanner,

vastaajana,

jossa on kyse yhtäältä SEUT 263 artiklaan perustuvasta kanteesta, jossa vaaditaan kumoamaan 28.6.2019 annettu komission päätös, jossa se kieltäytyi maksamasta kantajalle viivästyskorkoja 13.12.2018 annetun tuomion Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) perusteella palautetun sakon osan pääomasta, ja toisaalta SEUT 268 artiklaan perustuvasta vaatimuksesta maksaa vahingonkorvausta tulonmenetyksestä, joka johtui siitä, ettei kyseinen pääoma ollut käytettävissä, tai toissijaisesti siitä aiheutuneesta vahingosta, että komissio kieltäytyi maksamasta viivästyskorkoja tästä määrästä,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu seitsemäs jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja R. da Silva Passos (esittelevä tuomari) sekä tuomarit V. Valančius, I. Reine, L. Truchot ja M. Sampol Pucurull,

kirjaaja: hallintovirkamies S. Jund,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 30.6.2021 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

 Asian tausta

1        Euroopan komissio antoi 15.10.2014 SEUT 102 artiklan ja ETA-sopimuksen 54 artiklan mukaista menettelyä koskevan päätöksen C(2014) 7465 final (asia AT.39523 – Slovak Telekom), sellaisena kuin se on oikaistuna 16.12.2014 annetulla päätöksellä C(2014) 10119 final ja 17.4.2015 annetulla päätöksellä C(2015) 2484 final (jäljempänä vuoden 2014 päätös). Vuoden 2014 päätöksen 1 ja 2 artiklassa määrätään seuraavaa:

”1 artikla

1. Deutsche Telekom AG:stä ja Slovak Telekom a.s:stä muodostuva yritys on syyllistynyt EUT-sopimuksen 102 artiklan ja ETA-sopimuksen 54 artiklan yhtenä kokonaisuutena pidettävään jatkettuun rikkomiseen.

2. Kilpailusääntöjen rikkominen jatkui 12.8.2005 alkaen 31.12.2010 saakka ja muodostui seuraavista menettelytavoista:

a)      tilaajayhteyksien eriyttämisessä tarvittavien, verkkoa koskevien tietojen salaaminen vaihtoehtoisilta operaattoreilta

b)      tilaajayhteyksien eriyttämisvelvoitteiden soveltamisalan kaventaminen

c)      rinnakkain sijoittamista, kelpuuttamismenettelyä, ennusteita, korjaustöitä ja pankkitakauksia koskevien kohtuuttomien ehtojen ja edellytysten määrääminen eriytettyä käyttöoikeutta koskevassa viitetarjouksessa

d)      kohtuuton hinnoittelu, jonka vuoksi Slovak Telekom a.s:n eriytettyjen tilaajayhteyksien käyttöoikeudesta riippuvainen yhtä tehokas operaattori ei voi toisintaa Slovak Telekom a.s:n tarjoamia vähittäispalveluja tappiota tekemättä.

2 artikla

Edellä 1 artiklassa tarkoitetusta kilpailusääntöjen rikkomisesta määrätään seuraavat sakot:

a)      Deutsche Telekom AG ja Slovak Telekom a.s. yhteisvastuullisesti 38 838 000 euroa;

b)      Deutsche Telekom AG 31 070 000 euroa.

Sakot on maksettava euroina kolmen kuukauden kuluessa tämän päätöksen tiedoksi antamisesta seuraavalle Euroopan komission pankkitilille:

– –

Edellä mainitun määräajan päättymisestä lukien sakkoihin sovelletaan automaattisesti Euroopan keskuspankin perusrahoitusoperaatioihinsa tämän päätöksen tekokuukauden ensimmäisenä päivänä soveltamaa korkotasoa korotettuna 3,5 prosenttiyksiköllä.

Jos 1 artiklassa tarkoitettu yritys nostaa kanteen, sen on katettava sakon määrä määräpäivänä joko antamalla hyväksytty vakuus tai maksamalla sakon määrä alustavasti [unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 soveltamissäännöistä 29.10.2012 annetun] komission delegoidun asetuksen (EU) N:o 1268/2012 [(EUVL L 362, s. 1)] 90 artiklan mukaisesti.”

2        Kantaja Deutsche Telekom AG nosti 24.12.2014 kanteen vuoden 2014 päätöksestä. Tämä kanne kirjattiin numerolla T-827/14.

3        Kantaja maksoi 16.1.2015 sakon, jonka määrä oli 31 070 000 euroa ja jonka se oli yksin velvollinen maksamaan.

4        Unionin yleinen tuomioistuin katsoi 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930), ettei komissio osoittanut vuoden 2014 päätöksessä, että kyseisen päätöksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitetulla Slovak Telekom a.s:n hinnoittelukäytännöllä oli ollut markkinoilta syrjäyttäviä vaikutuksia ennen 1.1.2006. Se totesi lisäksi, ettei kantajan liikevaihto ole sellainen tekijä, joka kuvastaa sen käyttäytymistä kyseessä olevan kilpailusääntöjen rikkomisen toteuttamisessa, ja ettei se siksi voi olla perusteena sille yksinomaisesti varoittavassa tarkoituksessa määrätyn lisäsakon laskennassa.

5        Ensinnäkin unionin yleinen tuomioistuin kumosi vuoden 2014 päätöksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdan siltä osin kuin siinä todetaan, että kantaja peri 12.8.–31.12.2005 kohtuuttomia maksuja, joiden vuoksi Slovak Telekomin tilaajayhteyksien eriytetystä käyttöoikeudesta riippuvainen yhtä tehokas kilpailija ei voinut toisintaa Slovak Telekomin tarjoamia vähittäispalveluja tappiota tekemättä.

6        Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin kumosi vuoden 2014 päätöksen 2 artiklan siltä osin kuin siinä vahvistetaan Slovak Telekomille ja kantajalle yhteisvastuullisesti määrättävän sakon määräksi 38 838 000 euroa ja kantajalle yksinomaisesti määrättävän sakon määräksi 31 070 000 euroa.

7        Kolmanneksi unionin yleinen tuomioistuin yhtäältä pienensi Slovak Telekomille ja kantajalle yhteisvastuullisesti määrättävän sakon määrää 776 037 euroa ja vahvisti sen määräksi 38 061 963 euroa. Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin pienensi kantajalle yksinomaisesti määrättävän sakon määrää 12 039 019 euroa ja vahvisti sen määräksi 19 030 981 euroa.

8        Neljänneksi unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kanteen muilta osin ja jakoi oikeudenkäyntikulut.

9        Kirjeenvaihdon, joka alkoi 13.12.2018, päätteeksi komissio palautti 19.2.2019 kantajalle 12 039 019 euroa.

10      Kantaja vaati 12.3.2019 komissiota maksamaan sille viivästyskorkoja ajanjaksolta, joka alkoi 16.1.2015, jolloin kantaja oli maksanut sille yksinomaisesti määrätyn sakon (ks. edellä 3 kohta), ja päättyi 19.2.2019, jolloin komissio oli palauttanut sille 13.12.2018 annetussa tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) aiheettomaksi katsotun osan sakosta (ks. edellä 9 kohta). Viivästyskorot, joiden maksamista kantaja vaati, olivat 1 750 522,83 euroa ja vastasivat 3,55 prosentin korkokannan soveltamista komission sille palauttamaan 12 039 019 euron määrään. Tämä 3,55 prosentin korkokanta vastasi Euroopan keskuspankin (EKP) perusrahoitusoperaatioihinsa tammikuussa 2015 soveltamaa 0,05 prosentin korkokantaa korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä.

11      Komissio kieltäytyi 28.6.2019 päivätyllä kirjeellä (jäljempänä riidanalainen päätös) maksamasta kantajalle viivästyskorkoja.

12      Ensinnäkin komissio ilmoitti riidanalaisessa päätöksessä palauttaneensa 19.2.2019 sakon liiallisen osan nimellismäärän eli kantajalle vuoden 2014 päätöksessä alun perin määrätyn sakon määrän ja unionin yleisen tuomioistuimen 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) tekemän alennuksen jälkeen tosiasiallisesti maksettavaksi tulleen sakon määrän välisen erotuksen. Komissio täsmensi, ettei sakon liiallisen osan nimellismäärästä ollut kertynyt korkoa, koska sen tuotto oli negatiivinen.

13      Komissio viittasi riidanalaisessa päätöksessä unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 soveltamissäännöistä 29.10.2012 antamansa delegoidun asetuksen (EU) N:o 1268/2012 (EUVL 2012, L 362, s. 1) 90 artiklaan.

14      Komissio selitti tältä osin, että jos sakkoa maksettaisiin väliaikaisesti, kunnes kaikki muutoksenhakukeinot on käytetty, sen olisi turvattava alustavasti maksetut määrät ”sijoittamalla ne rahoitusomaisuuteen ja varmistettava näin varojen suoja ja likviditeetti sekä pyrittävä saamaan varoille positiivista tuottoa”. Nämä selitykset vastaavat lähinnä delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 2 kohtaa.

15      Komissio viittasi myös delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohdan a alakohtaan, jossa säädetään, että ”kun sakko tai seuraamusmaksu on peruutettu tai sitä on pienennetty, – – aiheettomasti perityt määrät ja niistä kertynyt korko maksetaan takaisin – – [ja jos] kokonaistuotto asianomaiselta ajanjaksolta on negatiivinen, maksetaan takaisin aiheettomasti perittyjen määrien nimellisarvo”.

16      Toiseksi komissio tarkasteli riidanalaisessa päätöksessä kantajan väitettä, jonka mukaan tällä on 12.2.2019 annetun tuomion Printeos v. komissio (T-201/17, EU:T:2019:81) mukaisesti oikeus saada viivästyskorkoja, joissa korkokantana on EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltama korko korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä. Komissio vastasi tähän väitteeseen, ettei kyseinen tuomio ole oikeudellinen perusta kantajan vaatimien viivästyskorkojen maksamiselle. Komissio väittää lisäksi, ettei kyseisellä tuomiolla ollut poistettu sille delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohdan a alakohdassa asetettuja velvoitteita. Komissio totesi lisäksi valittaneensa kyseisestä tuomiosta, minkä vuoksi se ei ole lainvoimainen.

17      Komissio katsoi näiden selitysten perusteella, ettei se voi noudattaa kantajan vaatimusta maksaa viivästyskorkoja siitä sakon osasta, jonka unionin yleinen tuomioistuin oli todennut aiheettomaksi 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930).

 Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset

18      Kantaja nosti käsiteltävänä olevan kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 9.9.2019 toimittamallaan kannekirjelmällä.

19      Komissio pyysi 2.10.2019 asian käsittelyn lykkäämistä unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan a alakohdan mukaisesti, kunnes 20.1.2021 annettuun tuomioon komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) johtaneessa asiassa on annettu ratkaisu, jolla asian käsittely päätetään. Kantaja vastusti tätä pyyntöä 10.10.2019. Unionin yleisen tuomioistuimen yhdeksännen jaoston puheenjohtaja päätti 22.10.2019 olla lykkäämättä asian käsittelyä.

20      Asian käsittelyn kirjallinen vaihe päätettiin 8.5.2020.

21      Asianosaisia kehotettiin 25.2.2021 unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 89 artiklan mukaisten prosessinjohtotoimien yhteydessä esittämään huomautuksensa siitä, mitä päätelmiä 20.1.2021 annetusta tuomiosta komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) on tehtävä käsiteltävässä asiassa. Asianosaiset noudattivat tätä kehotusta määräajassa.

22      Unionin yleinen tuomioistuin päätti seitsemännen jaoston ehdotuksesta siirtää asian laajennetun ratkaisukokoonpanon käsiteltäväksi työjärjestyksensä 28 artiklan mukaisesti.

23      Unionin yleinen tuomioistuin (laajennettu seitsemäs jaosto) päätti esittelevän tuomarin ehdotuksesta aloittaa suullisen käsittelyn ja kehotti asianosaisia vastaamaan useisiin kirjallisiin kysymyksiin. Komissiota kehotettiin toimittamaan myös eräs asiakirja. Asianosaiset noudattivat näitä kehotuksia määräajassa.

24      Asianosaisten lausumat ja vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin suullisiin kysymyksiin kuultiin 30.6.2021 pidetyssä istunnossa.

25      Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        kumoaa riidanalaisen päätöksen

–        velvoittaa Euroopan unionin, jota komissio edustaa, maksamaan kantajalle 2 580 374,07 euron suuruisen korvauksen vahingosta, jota sille on aiheutunut siitä, ettei se voinut 16.1.2015–19.2.2019 käyttää aiheettomasti maksamaansa määrää, minkä vuoksi se ei voinut saada tuloja, joita se olisi tavanomaisesti saanut tästä määrästä, tai alentaa vastaavasti rahoituskulujaan

–        toissijaisesti, jos unionin yleinen tuomioistuin hylkää toisen vaatimuksen, velvoittaa kantajalle maksettavaksi 1 750 522,83 euron suuruisen määrän vahingosta, jota sille on aiheutunut siitä, että komissio on kieltäytynyt 16.1.2015 ja 19.2.2019 väliseltä ajalta maksamasta viivästyskorkoja 12 039 019 euron suuruiselta määrältä EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltaman, kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä korotetun korkokannan mukaisesti

–        vieläkin toissijaisemmin velvoittaa kantajalle maksettavaksi unionin yleisen tuomioistuimen oikeutettuna pitämän määrän, joka lasketaan unionin yleisen tuomioistuimen asianmukaiseksi katsoman viivästyskoron korkokannan mukaisesti

–        toteaa, että komission tämän oikeudenkäyntimenettelyn päättymisestä lähtien toisen, kolmannen ja neljännen vaatimuksen mukaisesti maksamaan määrään on siihen saakka, kunnes komissio on maksanut määrän kokonaisuudessaan, sovellettava viivästyskorkoa EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltaman, kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä korotetun korkokannan mukaisesti tai toissijaisesti unionin yleinen tuomioistuimen asianmukaisena pitämän muun korkokannan mukaisesti

–        velvoittaa komission ja unionin korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

26      Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

 Oikeudellinen arviointi

27      Ensimmäisessä vaatimuksessaan kantaja vaatii riidanalaisen päätöksen kumoamista. Toisessa, kolmannessa ja neljännessä vaatimuksessaan kantaja vaatii ensisijaisesti korvausta siitä, ettei se voinut saada tuloja, koska se ei voinut käyttää aiheettomasti maksetun sakon osan pääomaa, ja toissijaisesti korvausta vahingosta, joka sille on aiheutunut siitä, että komissio kieltäytyi maksamasta viivästyskorkoja kyseisestä määrästä. Viidennessä vaatimuksessaan kantaja vaatii, että komissio velvoitetaan maksamaan viivästyskorkoja toisen, kolmannen ja neljännen vaatimuksen mukaisesti maksettavasta määrästä tässä asiassa annettavan tuomion julistamispäivästä lähtien siihen saakka, kunnes tämä määrä on maksettu kokonaisuudessaan.

28      Käsiteltävän asian olosuhteissa unionin yleisen tuomioistuimen mielestä on aiheellista tarkastella aluksi vahingonkorvausvaatimuksia ja vaatimusta velvoittaa maksamaan viivästyskorkoja tämän tuomion julistamisesta alkaen. Sen jälkeen on käsiteltävä kumoamisvaatimusta.

 Vahingonkorvausvaatimukset

29      Toisessa vaatimuksessaan kantaja vaatii ensisijaisesti korvausta siitä aiheutuneesta tulonmenetyksestä, ettei se voinut käyttää aiheettomasti maksetun sakon määrää 15.1.2015–19.2.2019. Kolmannessa vaatimuksessaan se vaatii toissijaisesti korvausta vahingosta, joka sille aiheutui samana ajanjaksona siitä, että komissio kieltäytyi SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan vastaisesti maksamasta sille viivästyskorkoja EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltaman, kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä korotetun korkokannan mukaisesti. Neljännessä vaatimuksessaan kantaja vaatii vieläkin toissijaisemmin korvausta vahingosta, joka sille aiheutui viivästyskorkojen maksamatta jättämisestä unionin yleisen tuomioistuimen asianmukaiseksi katsoman viivästyskoron korkokannan mukaisesti. Viidennessä vaatimuksessaan se vaatii, että komissio velvoitetaan maksamaan viivästyskorkoja käsiteltävässä asiassa annettavan tuomion julistamisesta alkaen.

30      SEUT 340 artiklan toisen kohdan mukaan sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun perusteella unioni korvaa toimielintensä ja henkilöstönsä tehtäviään suorittaessaan aiheuttaman vahingon jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisten yleisten periaatteiden mukaisesti.

31      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntyminen edellyttää tiettyjen edellytysten täyttymistä, joita ovat oikeussäännön, jolla on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, riittävän ilmeinen rikkominen, vahingon syntyminen sekä syy-yhteys toimen antajalla olevan velvollisuuden laiminlyönnin ja vahinkoa kärsineille henkilöille aiheutuneen vahingon välillä (ks. tuomio 10.9.2019, HTTS v. neuvosto, C-123/18 P, EU:C:2019:694, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

32      Jos yksi näistä edellytyksistä jää täyttymättä, kanne on kokonaisuudessaan hylättävä, eikä sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun muita edellytyksiä ole tarpeen tutkia. Unionin tuomioistuimilla ei myöskään ole velvollisuutta tutkia näitä edellytyksiä määrätyssä järjestyksessä (ks. tuomio 5.9.2019, Euroopan unioni v. Guardian Europe ja Guardian Europe v. Euroopan unioni, C‑447/17 P ja C‑479/17 P, EU:C:2019:672, 148 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

33      Nämä näkökohdat on otettava huomioon tutkittaessa kantajan esittämiä vaatimuksia.

 Ensisijainen vahingonkorvausvaatimus, jossa vaaditaan korvausta siitä aiheutuneesta tulonmenetyksestä, ettei aiheettomasti maksetun sakon määrää voitu käyttää

34      Kantaja vaati ensisijaisesti korvausta 2 580 374,07 euron suuruisesta tulonmenetyksestä, joka vastaa lähinnä sen vuotuista sijoitetun pääoman tuottoa (Return on Capital Employed, ROCE) tai sen keskimääräistä painotettua pääomakustannusta (Weighted Average Cost of Capital, WACC) vuosina 2015–2018. Kantaja väittää, että kyseinen vahinko aiheutui sille SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan ja [SEUT 101 ja SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 23 artiklan 2 ja 3 kohdan riittävän ilmeisestä rikkomisesta.

35      Tarkemmin sanoen kantaja vetoaa tulonmenetykseen sillä perusteella, että se olisi voinut saada tuloja, jos se olisi voinut edelleen käyttää varoja, joiden käyttömahdollisuus siltä evättiin lainvastaisesti. Kantaja selittää, että se olisi voinut harjoittaa taloudellista toimintaa ja rahoittaa sijoituksia aiheettomasti maksettua sakkoa vastaavalla rahamäärällä. Tällöin se olisi tarvinnut vähemmän ulkoista pääomaa (ja olisi siten säästänyt pääomakustannuksissa) tai olisi voinut rahoittaa aiheettomasti maksetun sakon määrällä lisäsijoituksia ja saada näin lisätuloja.

36      Kantaja esittää tässä yhteydessä yhtäältä yksityiskohtaisesti vuosina 2015–2018 sijoittamansa pääoman tuoton. Se selittää, että kun tätä tuottoa sovelletaan 12 039 019 euroon eli aiheettomasti maksetun sakon määrään, sille voidaan arvioida aiheutuneen 2 580 374,07 euron suuruinen vahinko. Kantaja täsmentää, että se toteutti vuosina 2015–2018 useita sijoitusmahdollisuuksia, kuten kehitti valokuituverkkoja, rakensi uusia matkapuhelinverkkojen tukiasemia tai laajensi pilvipalvelujen tarjontaa. Se toteaa, että jos sillä olisi ollut käytettävissään komissiolle aiheettomasti maksettu määrä, se olisi voinut käyttää myös kyseisen määrän tällaiseen sijoitustoimintaan.

37      Toisaalta lopputulos on kantajan mukaan hyvin samanlainen, jos sille aiheutunut vahinko lasketaan kantajan saman ajanjakson WACC-arvon perusteella verojen jälkeen. Se täsmentää, että televiestintäalalla WACC on sijoitustoimien taloudellisessa arvioinnissa käytettävä tunnustettu viitearvo, jolla on ratkaiseva merkitys yrityksen tuottotavoitteiden kannalta. Kantaja viittaa tässä yhteydessä aikaisemman infrastruktuurin pääomakustannuksen laskemisesta komission tarkastellessa kansallisia ilmoituksia EU:n sähköisen viestinnän alalla annetun komission tiedonannon (EUVL 2019, C 375, s. 1) 2 kohtaan. Se, että WACC-arvot ovat kantajan kohdalla paikkansapitäviä yksilöllisiä tietoja, ilmenee kantajan mukaan Bundesnetzagenturin (verkkoinfrastruktuureista vastaava liittovaltion virasto, Saksa) vuosittain määrittämistä arvoista, jotka ovat suurempia kuin sen vahingonkorvausvaatimuksen perustana oleva WACC-arvo. Kantaja esittää myös konsultointiyrityksen laatiman arvion jäsenvaltioiden lakisääteisistä WACC-arvoista.

38      Komissio kiistää kantajan väitteet.

39      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vahingon, josta sopimussuhteen ulkopuolista unionin vastuuta koskevassa kanteessa vaaditaan korvausta, on oltava todellinen ja varma, mikä kantajan on todistettava (ks. tuomio 9.11.2006, Agraz ym. v. komissio, C‑243/05 P, EU:C:2006:708, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kantajan on esitettävä vakuuttavat todisteet sekä väittämänsä vahingon olemassaolosta että sen laajuudesta (ks. tuomio 16.9.1997, Blackspur DIY ym. v. neuvosto ja komissio, C‑362/95 P, EU:C:1997:401, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

40      Ensinnäkin on todettava, ettei kantaja osoita, että se olisi välttämättä sijoittanut määrän, joka ei ollut sen käytettävissä, toimintaansa. Unionin yleisen tuomioistuimen aiheettomana pitämä määrä, jonka kantaja oli aiemmin maksanut liikaa, olisi nimittäin voitu käyttää lukuisiin muihin tarkoituksiin.

41      Toiseksi kantaja ei osoita joutuneensa luopumaan tietyistä hankkeista, jotka olisivat voineet tuottaa sille ROCE- tai WACC-arvoa vastaavan rahamäärän, koska sillä ei ollut käytettävissään komissiolle aiheettomasti maksettua sakon määrää.

42      Kantajan esittämästä ROCE-luvusta on todettava, että se vastaa sen koko pääomaa (omaa pääomaa ja pitkäaikaisia velkoja) käyttämällä hankkimien kaikkien sijoitusten keskimääräistä kannattavuutta.

43      Kantaja mainitsee ROCE-lukua koskevassa vastauksessaan useita investointeja, nimittäin noin 1,7 miljardin euron investoinnit uusien matkapuhelinliikenteen toimilupien hankintaan, noin 108,1 miljoonan euron investoinnit tutkimus- ja kehitysmenoihin sekä noin 101,3 miljoonan euron investoinnit sisäisesti aikaansaamiinsa aineettomiin hyödykkeisiin.

44      Kantaja väittää kuitenkin ainoastaan, että se olisi voinut rahoittaa lisäinvestointeja sillä rahamäärällä, jota se ei saanut käyttöönsä, mutta ei täsmennä väitettään. Se ei siis mainitse mitään tiettyä konkreettista hanketta, johon se olisi voinut investoida ja josta se joutui luopumaan. Kantaja väittää päinvastoin toteuttaneensa vuosina 2015–2018 lukuisia sijoitusmahdollisuuksia. Se ei myöskään ilmoita kaikkien mainitsemiensa hankkeiden tuottoa.

45      WACC-arvolla tarkoitetaan yrityksen kaikkien rahoituslähteiden painotettuja keskimääräisiä kustannuksia. Tarkemmin sanoen sillä tarkoitetaan oman pääoman kustannusten (riskitön korko yhdistettynä beta-kertoimella yrityksen ominaispiirteisiin mukautettuun markkinariskipreemioon) ja vieraan pääoman kustannusten painotettua keskiarvoa. Oman ja vieraan pääoman kustannukset ovat ennakoituja eivätkä toteutuneita kustannuksia. WACC vastaa nimittäin sijoittajien ennakko-odotusta riskin ottamisesta saatavaksi vastineeksi.

46      Kantaja vetoaa väitteidensä tueksi vuotuiseen WACC-arvoon eli kaikkien hankkeidensa keskimääräiseen korkokantaan eikä tiettyyn hankkeeseen sovellettavaan korkokantaan. Samoin kuin ROCE-lukuun perustuvassa vaatimuksessaan, se ei ole maininnut mitään tiettyä hanketta, johon se olisi käyttänyt määrän, jota sillä ei ollut käytettävissään, eikä ilmoittanut myöskään tuottoastetta, jonka se olisi saanut, jos kyseinen hanke olisi tosiasiallisesti toteutettu, mikä vahvistettiin istunnossa unionin yleisen tuomioistuimen kysymykseen annetussa vastauksessa.

47      Kolmanneksi kantaja ei osoita, ettei sillä ollut välttämättömiä varoja, jotta se olisi voinut hyödyntää tiettyä investointia koskevan sijoitusmahdollisuuden, tai yleisemmin muotoiltuna, ettei sillä ollut vaihtoehtoista rahoituslähdettä. Tässä yhteydessä pitää paikkansa, että kantaja selittää vastauksessaan kärsivänsä suuresta velkaantumisasteesta ja toimivansa rahoituksellisten mahdollisuuksiensa äärirajoilla. On kuitenkin todettava, että määrä, joka sillä ei ollut käytettävissään, on vähäinen suhteessa sen taseeseen, omaan pääomaan ja velkoihin, jotka ovat useita kymmeniä miljardeja euroja. Kuten komissio huomauttaa, kantajan vastauksessaan esittämät todisteet osoittavat, että tällä oli käytettävissään 45,6 miljardia omaa pääomaa vuoden 2019 kolmannella vuosineljänneksellä. Kantajan esittämistä todisteista ilmenee lisäksi, että sillä oli myös vuosina 2015–2019 huomattavat, keskimäärin 5,4 miljardin euron suuruiset käteisvarat ja muut rahavarat. Aiheettomasti maksetun sakon määrä vastaa noin 0,22:ta prosenttia näistä keskimääräisistä käteisvaroista ja muista rahavaroista.

48      Kantaja ei näin ollen ole osoittanut, ettei se voinut toteuttaa investointia, josta se olisi saanut esittämäänsä ROCE- tai WACC-arvoa vastaavan tuoton.

49      Tätä päätelmää ei kyseenalaista se kantajan väite, että televiestintäalalla WACC on sijoitustoimien taloudellisessa arvioinnissa käytettävä tunnistettu viitearvo, jolla on ratkaiseva merkitys yrityksen tuottotavoitteiden kannalta.

50      Yhtäältä komissio nimittäin selittää aikaisemman infrastruktuurin pääomakustannuksen laskemisesta komission tarkastellessa kansallisia ilmoituksia EU:n sähköisen viestinnän alalla annetun komission tiedonannon 2 kohdassa, että pääomakustannus on vaihtoehtokustannus eli tuottovaatimus, joka seuraa ”tietystä investoinnista” jonkin toisen, riskeiltään samanarvoisen investoinnin sijaan. Se toteaa lisäksi, että pääomakustannus on siis tuottoaste, jonka yritys vaatii toteuttaakseen ”tietyn investoinnin”. Toisaalta jos kantajan WACC-arvoa sovellettaisiin automaattisesti aina, kun se ei voi käyttää jotakin rahamäärää, katsottaisiin, että siltä on riistetty mahdollisuus investoida tiettyyn hankkeeseen, josta se olisi saanut WACC:tä vastaavan tuoton. Tällainen lähestymistapa olisi ristiriidassa sen kanssa, että WACC sisältää riskipreemion. Se olisi ristiriidassa myös sen kanssa, että kantaja on velvollinen osoittamaan, että sille on aiheutunut todellista ja varmaa vahinkoa.

51      Näissä olosuhteissa kantaja ei ole osoittanut, että sille on aiheutunut todellista ja varmaa tulonmenetystä joko ROCE:n tai WACC:n perusteella.

52      Tästä seuraa, että ensisijainen vaatimus, jossa vaaditaan korvausta siitä, ettei aiheettomasti maksetun sakon määrää voitu käyttää, aiheutuneesta kantajan ROCE:tä tai WACC:tä vastaavasta tulonmenetyksestä on hylättävä, koska vahingon todellisuuden ja varmuuden osoittamista koskeva edellytys ei ole täyttynyt, jolloin ei ole tarpeen tutkia sitä, onko komissio rikkonut oikeussääntöä, jolla on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille, riittävän ilmeisellä tavalla, eikä sitä, onko kyseisen riittävän ilmeisen rikkomisen ja väitetyn tulonmenetyksen välillä syy-yhteys (ks. edellä 32 kohta).

 Toissijainen vahingonkorvausvaatimus, jossa vaaditaan korvausta siitä aiheutuneesta tulonmenetyksestä, että komissio kieltäytyi maksamasta viivästyskorkoja

53      Ensinnäkin kantaja väittää, että kieltäytyessään maksamasta sille viivästyskorkoja komissio teki oikeudellisen virheen riidanalaisessa päätöksessä mutta rikkoi myös SEUT 266 artiklan ensimmäistä kohtaa riittävän ilmeisellä tavalla. Toiseksi se väittää, että sille viivästyskoroista, joita se ei saanut käyttöönsä, aiheutunut vahinko johtuu suoraan tästä riittävän ilmeisestä rikkomisesta.

–       SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan riittävän ilmeinen rikkominen

54      Kantaja väittää aluksi, että jos unionin tuomioistuimet toteavat, että sakon määrä on maksettu aiheettomasti, komissio on SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla velvollinen maksamaan viivästyskorkoja palauttaessaan tämän määrän. Kantajan mukaan kieltäytymällä kokonaan maksamasta viivästyskorkoja kyseistä määräystä rikotaan riittävän ilmeisellä tavalla.

55      Seuraavaksi kantaja väittää, ettei delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohdan a alakohta vaikuta viivästyskorkojen maksamista koskevaan oikeuteen. Jos kyseistä säännöstä voidaan tulkita siten, että siinä säädetään viivästyskorkojen maksamista koskevasta oikeudesta, kantaja pitää kyseistä säännöstä SEUT 277 artiklan perusteella lainvastaisena.

56      Lopuksi kantaja katsoo, että velvollisuus maksaa viivästyskorkoja alkaa hetkestä, jona asianomainen ei voi enää käyttää varoja, eli käsiteltävässä asiassa sakon maksupäivästä.

57      Komissio vastaa kumoamisvaatimukseen annetussa vastauksessa esitettyjen väitteiden perusteella, ettei se ole rikkonut SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohtaa ja ettei tällainen rikkominen ole riittävän ilmeinen, jos se todettaisiin.

58      Ensinnäkin komissio väittää, että se on SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan perusteella velvollinen ainoastaan palauttamaan kyseessä olevan määrän perusteettoman edun kieltoa koskevan periaatteen perusteella. Toisin sanoen kyseisessä määräyksessä ei velvoiteta sitä maksamaan aiheettomasti maksetun sakon määrän palautukselle viivästyskorkoja. Komissio toteaa lisäksi, että unionin tuomioistuimet erottavat toisistaan eri korkotyyppejä, nimittäin kiinteämääräiset viivästyskorot, jotka ovat seuraamuksia maksuviivästyksestä, hyvityskorot, jotka maksetaan lainvastaisesti aiheutetusta vahingosta, ja kertyneet korot, jotka on maksettava takaisin palautuksen tapauksessa.

59      Toiseksi komissio väittää, että sen kantajalle suorittamassa maksussa otetaan huomioon kertyneet korot delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan, luettuna yhdessä unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä ja neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 kumoamisesta 25.10.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 (EUVL 2012, L 298, s. 1; jäljempänä varainhoitoasetus) 83 artiklan kanssa, mukaisesti. Komission mukaan kertyneillä koroilla on tarkoitus maksaa kantajalle korvaus komission liikaa maksetusta sakosta saaman perusteettoman edun vuoksi. Käsiteltävässä asiassa komissio toteaa sijoittaneensa kantajan maksaman sakon määrän, mutta sen tuotto on ollut negatiivinen. Sen kantajan liikaa maksaman sakon vuoksi saama ”etu” on siksi ollut negatiivinen tai nolla. Komissio väittää lisäksi ottaneensa kertyneet korot 13.12.2018 annetun tuomion Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) julistamisen jälkeen viipymättä huomioon palauttaakseen kantajalle aiheettomasti perityn sakon määrästä johtuneen perusteettoman edun.

60      Kolmanneksi komissio väittää, ettei se ollut velvollinen maksamaan viivästyskorkoja.

61      Komissio selittää aluksi, ettei viivästyskorkojen tavoitteena voi olla saada komissio maksamaan aiheettomasti perimänsä määrä takaisin ennen tuomion, jolla sakon määrää pienennetään, julistamista. Komission mielestä kyseisiä korkoja ei pidä laskea sakon maksupäivästä eli käsiteltävässä asiassa 16.1.2015 alkaen. Se ei nimittäin mielestään voi olla maksuviivästystilanteessa ennen kuin unionin yleinen tuomioistuin on todennut sen olevan maksuvelvollinen eli käsiteltävässä asiassa ennen 13.12.2018 annettua tuomiota Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930).

62      Seuraavaksi komissio väittää olevansa velvollinen maksamaan viivästyskorkoja vain, jos se kieltäytyy palauttamasta sakkoa ja maksamasta kertyneitä korkoja sen jälkeen, kun unionin tuomioistuimet ovat julistaneet tuomion, jolla kyseistä sakkoa pienennetään tai se kumotaan. Tässä tapauksessa viivästyskorkojen maksuvelvollisuuden alkamisajankohta vahvistetaan kyseisen tuomion julistamisen jälkeen.

63      Lopuksi komissio toteaa, että delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohdan a alakohtaa koskeva lainvastaisuusväite on perusteeton.

64      Neljänneksi komissio katsoo, että 20.1.2021 annettu tuomiolla komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) otetaan käyttöön komission velvollisuus maksaa uudentyyppisiä korkoja, joita unionin tuomioistuin nimittää samoin ”viivästyskoroiksi”. Komissio tulkitsee kyseistä tuomiota siten, että sen on maksettava tämäntyyppisiä korkoja, vaikka sen maksu ei ole viivästynyt eli vaikka se ei ole sellaisen velallisen tilanteessa, joka ei ole maksanut erääntynyttä vahvistettua summaa määräajassa. Komission mielestä kyse on sitä vastoin hyvitysluonteisista koroista.

65      Komissio toteaa lisäksi, että velvollisuudella maksaa viivästyskorkoa on kaksi tavoitetta: se on korvaus velkojalle ja seuraamus velalliselle lainvastaisesta menettelystä, jonka vuoksi sen velanmaksu myöhästyy. Näiden kahden tavoitteen välillä on komission mielestä tietty ristiriita. Komission mukaan saman ajanjakson aikana ja samanaikaisesti ei nimittäin ole mahdollista, että komission määräämä sakko voi yhtäältä erääntyä maksettavaksi pätevän ja täytäntöönpanokelpoisen päätöksen nojalla ja toisaalta olla rahamäärä, jonka komission on velvollinen palauttamaan. Ainoastaan siinä poikkeustapauksessa, että sen päätöstä pidettäisiin mitättömänä, kyseiseen päätökseen sisältyvän sakon maksamista koskevalla velvollisuudella ei olisi ex tunc mitään oikeudellista perustaa. Komission mielestä 20.1.2021 annettua tuomiota komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) on siis tulkittava siten, ettei viivästyskorkojen maksamista koskevaa velvollisuutta ole tarkoitettu seuraamukseksi sakon palauttamisen viivästymisestä. Komissio toteaa, että SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan perusteella sakon palauttamista koskeva velvollisuus on ollut olemassa 13.12.2018 annetusta tuomiosta Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) alkaen.

66      Viidenneksi komissio katsoo, ettei 20.1.2021 annetussa tuomiossa komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) vahvistettuja periaatteita voida soveltaa käsiteltävässä asiassa.

67      Se selittää tässä yhteydessä, että 20.1.2021 annettuun tuomioon komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) johtaneessa asiassa unionin yleinen tuomioistuin oli aiemmin kumonnut komission päätöksen osan, jossa Printeos SA:lle määrättiin sakko, kokonaisuudessaan riittämättömien perustelujen vuoksi. Komissio pystyi siis 12.2.2019 annetun tuomion Printeos v. komissio (T-201/17, EU:T:2019:81) jälkeen aloittamaan menettelyn uudelleen siitä vaiheesta, jossa virheellisyys todettiin, ja käyttämään uudelleen toimivaltaansa määrätä sakkoja.

68      Komissio toteaa, että 13.12.2018 annetussa tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) unionin yleinen tuomioistuin sen sijaan pienensi ja siten muutti sakon määrää käyttäessään täyttä tuomiovaltaansa SEUT 261 artiklan ja asetuksen N:o 1/2003 31 artiklan perusteella.

69      Komission mielestä 13.12.2018 annettuun tuomioon Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) johtaneessa asiassa toimivalta määrätä sakkoja siirrettiin unionin tuomioistuimille, ja unionin yleinen tuomioistuin vahvisti sakon määrän uudelleen komission sijaan. Tämän unionin yleisen tuomioistuimen toimivallan käytöllä voi olla ainoastaan ex nunc ‑vaikutuksia. Komission mukaan sakon määrän pienentäminen on tulosta unionin yleisen tuomioistuimen omasta arvioinnista, joka on korvannut komission arvioinnin. Unionin yleinen tuomioistuin arvioi itse tosiasiallista tilannetta ja käytti toimivaltaa määrätä sakkoja. Tämä sakon määrän pienentäminen vahvistettiin ensimmäistä kertaa unionin yleisen tuomioistuimen antaman tuomion julistamispäivänä. Sitä ennen ei ollut komission maksettavana olevaa velkaa eikä etenkään vahvistettua määrää.

70      Komissio päättelee tästä, ettei viivästyskorkoja voida soveltaa ex tunc silloin, kun unionin tuomioistuimet käyttävät täyttä tuomiovaltaansa.

71      Aluksi on todettava, että SEUT 266 artiklan ensimmäinen kohta on oikeussääntö, jolla on tarkoitus antaa oikeuksia yksityisille. Kyseisessä määräyksessä nimittäin määrätään toimielimelle, jonka toimi on kumottu, pakottava ja ehdoton velvollisuus toteuttaa asian voittaneen kantajan edun mukaisesti tuomion, jolla kyseinen toimi kumottiin, täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet, mitä vastaa kantajan oikeus kyseisen velvollisuuden täysimääräiseen noudattamiseen.

72      SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan riittävän ilmeisestä rikkomisesta on muistutettava, että jos rahamääriä on saatu unionin oikeuden vastaisesti, nämä määrät on tämän oikeuden mukaan palautettava korkoineen. Näin on muun muassa silloin, kun määrät on saatu unionin tuomioistuinten pätemättömäksi toteaman tai kumoaman unionin toimen nojalla (ks. tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 66 ja 67 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

73      Erityisesti silloin, kun unionin tuomioistuimet kumoavat toimen, jossa määrätään tietyn määrän maksamisesta unionille, viivästyskorkojen maksaminen on kumoamistuomion SEUT 266 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitettu täytäntöönpanotoimenpide, koska sillä on tarkoitus hyvittää kiinteämääräisesti sitä, ettei velkoja ole voinut käyttää saatavaa, ja kannustaa velallista panemaan kumoamistuomio täytäntöön mahdollisimman nopeasti (tuomio 12.2.2015, komissio v. IPK International, C‑336/13 P, EU:C:2015:83, 30 kohta ja tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 68 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 5.9.2019, Euroopan unioni v. Guardian Europe ja Guardian Europe v. Euroopan unioni, C‑447/17 P ja C‑479/17 P, EU:C:2019:672, 55 kohta).

74      Sellaisen tuomion täytäntöönpanoa, jolla kumotaan yritykselle kilpailusääntöjen rikkomisen perusteella määrätty sakko tai alennetaan kyseisen sakon määrää, koskevat komission SEUT 266 artiklan mukaiset velvoitteet käsittävät ensiksi komission velvoitteen palauttaa kokonaan tai osittain kyseisen yrityksen maksaman sakon määrä siltä osin kuin tämä maksu on katsottava tuomion nojalla aiheettomaksi. Tämä velvoite koskee aiheettomasti maksetun sakon pääoman lisäksi myös tälle määrälle maksettavaa viivästyskorkoa (ks. vastaavasti tuomio 10.10.2001, Corus UK v. komissio, T-171/99, EU:T:2001:249, 52 ja 53 kohta; tuomio 8.7.2004, Corus UK v. komissio, T-48/00, EU:T:2004:219, 223 kohta ja määräys 4.5.2005, Holcim (France) v. komissio, T-86/03, EU:T:2005:157, 30 kohta).

75      Viivästyskoron maksaminen perusteettomasti maksetulle määrälle on komissiolle kumoamistuomion tai täyttä tuomiovaltaa käyttäen annetun tuomion jälkeen kuuluvan takaisinmaksuvelvollisuuden erottamaton osa (tuomio 10.10.2001, Corus UK v. komissio, T-171/99, EU:T:2001:249, 54 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 12.2.2019, Printeos v. komissio, T-201/17, EU:T:2019:81, 56 kohta).

76      Tästä seuraa, että kun komissio ei ole maksanut lainkaan viivästyskorkoa tuomion, jolla kumotaan tai pienennetään yritykselle kilpailusääntöjen rikkomisen vuoksi määrättyä sakkoa, perusteella palautetun sakon pääomalle, se ei ole toteuttanut tuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavaa toimenpidettä ja laiminlyö näin ollen SEUT 266 artiklan mukaisia velvoitteitaan (määräys 4.5.2005, Holcim (France) v. komissio, T-86/03, EU:T:2005:157, 31 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 8.7.2008, BPB v. komissio, T-53/03, EU:T:2008:254, 488 kohta).

77      Ensinnäkin pitää paikkansa, että SEUT 299 artiklan mukaan komission päätös, jossa määrätään maksuvelvollisuus muulle kuin jäsenvaltiolle, on täytäntöönpanokelpoinen. Seuraavaksi on todettava, että SEUT 278 artiklan mukaan unionin tuomioistuimen käsiteltävänä olevalla tällaisesta päätöksestä nostetulla kanteella ei ole lykkäävää vaikutusta. Lopuksi komission päätöksiä koskee pätevyysolettama siihen saakka, kunnes ne kumotaan tai peruutetaan (ks. tuomio 17.6.2010, Lafarge v. komissio, C‑413/08 P, EU:C:2010:346, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

78      Lisäksi pitää paikkansa, että viivästyskorkojen maksamisvelvoite voi tulla kyseeseen vain silloin, kun pääsaatava on määrältään selvä tai ainakin määritettävissä vahvistettujen objektiivisten seikkojen perusteella (tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 55 kohta).

79      Ensimmäiseksi on kuitenkin todettava, että käsiteltävään asiaan sovellettavan varainhoitoasetuksen 83 artiklassa säädettiin muun muassa seuraavaa:

”1. Sakoista, seuraamusmaksuista ja seuraamuksista peräisin olevia määriä sekä niistä kertyneitä korkoja tai muita tuloja ei oteta tuloina talousarvioon niin kauan kuin [unionin tuomioistuin] voi kumota niitä koskevat päätökset.

2. Edellä 1 kohdassa tarkoitetut määrät otetaan tuloina talousarvioon mahdollisimman pian ja viimeistään sitä vuotta seuraavana vuonna, jona kaikki muutoksenhakukeinot on käytetty. Varat suorittaneelle yksikölle [unionin tuomioistuimen] antaman tuomion perusteella palautettavia määriä ei oteta tuloina talousarvioon.

– –

4. Siirretään komissiolle valta antaa – – delegoituja säädöksiä yksityiskohtaisista säännöistä, jotka koskevat sakoista ja seuraamusmaksuista sekä niistä kertyneistä koroista peräisin olevia määriä.”

80      Käsiteltävään asiaan sovellettavan delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklassa säädettiin muun muassa seuraavaa:

”1. Jos [unionin tuomioistuimessa] nostetaan kanne sellaista komission päätöstä vastaan, jossa määrätään Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen tai Euratomin perustamissopimuksen nojalla sakosta tai muista seuraamusmaksuista, velallinen joko maksaa asianomaiset saamiset alustavasti tilinpitäjän ilmoittamalle pankkitilille tai antaa tilinpitäjän hyväksymän vakuuden, ja nämä toimenpiteet ovat voimassa, kunnes kaikki muutoksenhakukeinot on käytetty. Vakuus on riippumaton velvollisuudesta maksaa sakko, uhkasakko tai muu seuraamusmaksu, ja se on täytäntöönpanokelpoinen ensimmäisestä vaatimuksesta. Se kattaa saamiset sekä velan pääomasta että 83 artiklan 4 kohdassa tarkoitetusta erääntyneestä korosta.

2. Komissio turvaa alustavasti maksetut määrät sijoittamalla ne rahoitusomaisuuteen; näin varmistetaan varojen suoja ja likviditeetti sekä pyritään saamaan varoille positiivista tuottoa.

– –

4. Kun kaikki muutoksenhakukeinot on käytetty ja kun sakko tai seuraamusmaksu on peruutettu tai sitä on pienennetty, voidaan toteuttaa mikä tahansa seuraavista toimenpiteistä:

a)      aiheettomasti perityt määrät ja niistä kertynyt korko maksetaan takaisin kyseiselle kolmannelle. Jos kokonaistuotto asianomaiselta ajanjaksolta on negatiivinen, maksetaan takaisin aiheettomasti perittyjen määrien nimellisarvo;

b)      jos on annettu vakuus, se vapautetaan.”

81      Lisäksi 2.5.2013 annetun komission päätöksen C(2013) 2488 final (Commission decision on the internal procedure provisions for the recovery of amounts receivable arising from direct management and the recovery of fines, lump sums and penalty payments under the Treaties), jolla korvattiin 17.6.2011 annettu päätös C(2011) 4212 final ja jota muutettiin 30.4.2014 annetulla päätöksellä C(2014) 2786, 24 artiklan 2 kohta osoittaa lisäksi, että jos velallinen nostaa unionin tuomioistuimissa kanteen sellaista komission päätöstä vastaan, jossa määrätään sakosta, tilinpitäjä perii kyseiset määrät velalliselta ”väliaikaisesti”. Kyseisessä säännöksessä säädetään lisäksi, että tuomioistuimen lopullisesta päätöksestä riippuen väliaikaisesti perityt määrät – sekä pääoma että korot – joko viedään lopullisesti kirjanpitoon tuloina tai ”maksetaan takaisin” taloudellisille toimijoille kyseisen päätöksen mukaisesti.

82      Edellä 79–81 kohdassa mainitusta sovellettavasta lainsäädännöstä ilmenee, että jos yhtiö nostaa unionin tuomioistuimissa kanteen riitauttaakseen päätöksen, jolla komissio on määrännyt sille sakon, kyseinen yhtiö maksaa sakon väliaikaisesti, kunnes kaikki muutoksenhakukeinot on käytetty. Mainitussa lainsäädännössä säädetään lisäksi etukäteen, että yhtiöllä, joka on maksanut myöhemmin kumotun tai pienennetyn sakon, on oikeus saada takaisin aiheettomasti perityt määrät ja siten takaisinmaksua koskeva saamisoikeus.

83      Toiseksi komissio vetoaa siihen, että unionin yleinen tuomioistuin pienensi sakon määrää 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) käyttämällä täyttä tuomiovaltaansa.

84      Aluksi on kuitenkin todettava, että ennen täyden tuomiovaltansa käyttämistä ja kantajalle määrätyn sakon pienentämistä unionin yleinen tuomioistuin kumosi 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) osittain säännöksen, jossa todettiin vuoden 2014 päätöksen 1 artiklan 2 kohdan d alakohdassa tarkoitetun käytännön olemassaolo (ks. edellä 5 kohta). Unionin yleinen tuomioistuin kumosi myös saman päätöksen 2 artiklan siltä osin kuin siinä vahvistettiin sakon, jonka kantaja oli yksin velvollinen maksamaan, määräksi 31 070 000 euroa (ks. edellä 6 kohta).

85      On muistutettava, että kun unionin tuomioistuimet kumoavat toimen, tällaisen kumoamistuomion vaikutukset ovat takautuvia, ja sen vaikutuksesta kumottu päätös poistetaan takautuvasti oikeusjärjestyksestä (ks. vastaavasti tuomio 26.4.988, Asteris ym. v. komissio, 97/86, 99/86, 193/86 ja 215/86, EU:C:1988:199, 30 kohta; tuomio 13.12.1995, Exporteurs in Levende Varkens ym. v. komissio, T-481/93 ja T-484/93, EU:T:1995:209, 46 kohta ja tuomio 10.10.2001, Corus UK v. komissio, T-171/99, EU:T:2001:249, 50 kohta).

86      Seuraavaksi on korostettava, ettei edellä 79–81 mainituissa säännöksissä tai säädöksissä eikä edellä 74–76 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tehdä eroa sen perusteella, ovatko unionin tuomioistuimet ainoastaan kumonneet kantajalle määrätyn sakon kokonaisuudessaan tai osittain vai pienentäneet sakon määrää kumoamisen jälkeen.

87      Lisäksi on todettava, että jos unionin tuomioistuimet korvaavat komission arvioinnin omallaan ja pienentävät sakon määrää käyttäessään täyttä tuomiovaltaansa, ne korvaavat komission päätöksessä alun perin vahvistetun määrän omaan arviointiinsa perustuvalla määrällä. Sakon määrän pienentämisen vuoksi komission päätöstä muutetaan taannehtivasti. Unionin tuomioistuinten uuden arvioinnin perusteella pienennettyä sakkoa pidetään aina komission määräämänä sakkona. Sakon pienentämisen osalta komission päätöstä on unionin tuomioistuinten antaman tuomion korvaavan vaikutuksen vuoksi siis pidettävä aina unionin tuomioistuinten tekemästä arvioinnista johtuvana päätöksenä (ks. vastaavasti tuomio 14.7.1995, CB v. komissio, T-275/94, EU:T:1995:141, 60–65 ja 85–87 kohta).

88      Kolmanneksi yhtäältä se, että velallista kannustetaan ”panemaan kumoamistuomio täytäntöön mahdollisimman nopeasti”, on vain toinen unionin tuomioistuimen 12.2.2015 antamansa tuomion komissio v. IPK International (C‑336/13 P, EU:C:2015:83) 30 kohdassa mainitsemista viivästyskorkojen maksamisen tavoitteista. Viivästyskorkojen maksamisella kyseessä olevan sakon alustavan maksamisen päivästä lukien pyritään kuitenkin unionin tuomioistuimen tarkoittamaan toiseen tavoitteeseen eli kyseisen sakon maksaneelle yritykselle maksettavaan kiinteämääräiseen korvaukseen siitä, ettei se voinut käyttää varojaan ajanjaksolla, joka alkaa mainitun sakon alustavan maksamisen päivästä ja päättyy sen takaisinmaksupäivään. Toisaalta silloin, kun kumotaan päätös, jolla on määrätty kilpailusääntöjen rikkomisesta määrätyn sakon kaltaisen määrän alustavasta maksamisesta, velvollisuus palauttaa maksettu määrä viivästyskorkoineen, jotka lasketaan kyseisen määrän maksamispäivästä lukien, kannustaa kyseistä toimielintä olemaan erityisen huolellinen tehdessään tällaisia päätöksiä, joista voi seurata yksityisille velvollisuus maksaa välittömästi huomattavia määriä (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 85 ja 86 kohta).

89      Unionin tuomioistuin katsoi siis 20.1.2021 antamassaan tuomiossa komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39), että viivästyskorkojen maksamisella sakon alustavan maksamisen päivästä lukien ei pyritä kannustamaan komissiota ”panemaan kumoamistuomio täytäntöön mahdollisimman nopeasti”.

90      Viivästyskorkojen maksamisvelvoitteen tavoitteena ei siten voi olla kannustaa komissiota maksamaan aiheettomasti perimänsä määrä takaisin, ennen kuin tuomio, jolla sen määräämä sakko kumotaan tai sitä pienennetään, on julistettu. Silloin, kun unionin tuomioistuimet kumoavat komission määräämän sakon tai pienentävät sitä, viivästyskorkojen maksamisvelvoitteella ei kuitenkaan pyritä määräämään kyseiselle toimielimelle seuraamusta epäasianmukaisesta viivästyksestä. Tällaisessa tilanteessa viivästyskorkojen maksamisvelvoitteella pyritään etenkin hyvittämään kiinteämääräisesti objektiivista viivästystä, joka johtuu ensinnäkin unionin tuomioistuimissa toteutettavan menettelyn kestosta, toiseksi siitä, että sakon, joka on myöhemmin kumottu tai jota on myöhemmin pienennetty, alustavasti maksaneella yrityksellä on asiaa koskevan varainhoitolainsäädännön mukaan takaisinmaksua koskeva saamisoikeus (ks. edellä 79–82 kohta), sekä kolmanneksi sen, että unionin tuomioistuimet ovat pienentäneet sakkoa, taannehtivasta vaikutuksesta (ks. edellä 84–87 kohta).

91      Komissio väittää, että kilpailua koskevissa asioissa olisi sakkojen varoittavan vaikutuksen vastaista, jos sen katsottaisiin olevan velvollinen maksamaan viivästyskorkoja ennen unionin tuomioistuinten tuomiota, jolla sakko kumotaan tai sen määrää pienennetään. Se toteaa tässä yhteydessä, että SEUT 101 ja SEUT 102 artiklassa määrätyn kilpailua rajoittavia menettelytapoja koskevan kiellon ja sakkojen määräämisen välillä on luontainen yhteys, että kyseiset artiklat olisivat tehottomia, jos niihin ei liittyisi SEUT 103 artiklan 2 kohdan a alakohdassa määrättyjä seuraamuksia, ja etteivät ulkoiset seikat saisi lieventää sakkoja.

92      Ensimmäiseksi on kuitenkin huomautettava, että varoittavuuden käsite on yksi huomioon otettavista seikoista sakon määrää laskettaessa (tuomio 26.9.2013, Alliance One International v. komissio, C‑679/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:606, 73 kohta ja tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 84 kohta). Tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin otti sakkojen varoittavan vaikutuksen väistämättä huomioon 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) käyttäessään täyttä tuomiovaltaansa pienentääkseen taannehtivasti kantajalle määrätyn sakon määrää (ks. edellä 87 kohta).

93      Toiseksi on todettava, että sakkojen varoittavan vaikutuksen on oltava sopusoinnussa Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklassa vahvistetun tehokkaan oikeussuojan periaatteen kanssa. Kyseisen periaatteen noudattaminen varmistetaan SEUT 263 artiklassa määrätyllä laillisuusvalvonnalla, jota täydentää asetuksen N:o 1/2003 31 artiklassa säädetty sakon määrää koskeva täysi tuomiovalta. Unionin tuomioistuimet voivat nimittäin harjoittaa sekä oikeudellisiin seikkoihin että tosiseikkoihin kohdistuvaa valvontaa ja arvioida todisteita, kumota riidanalaisen päätöksen ja muuttaa sakkojen määrää (ks. vastaavasti tuomio 6.11.2012, Otis ym., C-199/11, EU:C:2012:684, 62 ja 63 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Täyttääkseen perusoikeuskirjan 47 artiklassa tarkoitetut täyteen tuomiovaltaan perustuvan valvonnan vaatimukset sakon osalta unionin tuomioistuinten on SEUT 261 ja SEUT 263 artiklan mukaista toimivaltaa käyttäessään tutkittava kaikki oikeudellisia seikkoja tai tosiseikkoja koskevat väitteet, joilla pyritään osoittamaan, että sakon määrä ei ole asianmukainen rikkomisen vakavuuteen ja kestoon nähden (ks. tuomio 10.7.2014, Telefónica ja Telefónica de España v. komissio, C‑295/12 P, EU:C:2014:2062, 200 kohta ja tuomio 26.9.2018, Infineon Technologies v. komissio, C‑99/17 P, EU:C:2018:773, 195 kohta). Täysi tuomiovalta on yrityksille annettu lisätae (ks. vastaavasti tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 445 kohta; tuomio 6.10.1994, Tetra Pak v. komissio, T-83/91, EU:T:1994:246, 235 kohta ja tuomio 17.12.2015, Orange Polska v. komissio, T-486/11, EU:T:2015:1002, 91 kohta).

94      Kolmanneksi sakkojen varoittavan vaikutuksen on oltava sopusoinnussa myös niiden tavoitteiden kanssa, joihin viivästyskorkojen maksamisella pyritään unionin tuomioistuinten käytettyä toimivaltuuksiaan, erityisesti täyttä tuomiovaltaansa, ja joita ovat yhtäältä kyseisen sakon alustavasti maksaneelle yritykselle maksettava kiinteämääräinen korvaus siitä, ettei se voinut käyttää varojaan ajanjaksolla, joka alkaa mainitun sakon alustavan maksamisen päivästä ja päättyy sen takaisinmaksupäivään, sekä toisaalta kyseisen toimielimen kannustaminen olemaan erityisen huolellinen tehdessään sakkojen määräämistä koskevien päätösten kaltaisia päätöksiä, joista voi seurata yksityisille velvollisuus maksaa välittömästi huomattavia määriä (ks. edellä 88 kohta).

95      Näin ollen edellä 79–94 kohdassa esitettyjen syiden perusteella on katsottava, että yhtäältä käsiteltävässä asiassa kyseessä oleva kantajan pääsaatava oli olemassa ja että se oli selvä enimmäismäärältään tai ainakin määritettävissä vahvistettujen objektiivisten seikkojen perusteella päivänä, jona kantaja maksoi sakon alustavasti, eli 16.1.2015. Toisaalta komissio oli SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla velvollinen maksamaan viivästyskorkoja unionin tuomioistuimen 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) aiheettomaksi katsomasta sakon osasta sakon alustavan maksamisen päivän ja sen takaisinmaksupäivän väliseltä ajalta.

96      Tätä päätelmää eivät kyseenalaista komission väitteet, jotka koskevat ensinnäkin delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohtaa ja toiseksi sitä, että sakon maksamisesta alkaen kertyneitä korkoja on pidettävä hyvityskorkoina.

97      Delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklaa (ks. edellä 80 kohta) koskevista komission väitteistä on nimittäin todettava, ettei kyseisestä artiklasta seuraa, että kun komission on palautettava alustavasti vastaanotetun sakon määrä, se olisi joka tapauksessa vapautettu velvollisuudesta lisätä tähän määrään viivästyskorot (tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 73 kohta).

98      Lisäksi jos delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun ”kertyneen” koron määrä on pienempi kuin maksettavien viivästyskorkojen määrä tai jos korkoa ei ole kertynyt, koska sijoitetun pääoman tuotto on ollut negatiivinen, komissio on SEUT 266 artiklaan perustuvan velvollisuutensa täyttämiseksi velvollinen maksamaan asianomaiselle delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohdassa tarkoitetun ”kertyneen koron” määrän ja maksettavien viivästyskorkojen määrän välisen erotuksen ajalta, joka alkaa kyseisen summan maksamispäivästä ja päättyy sen takaisinmaksupäivään (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 75 ja 76 kohta).

99      Koska käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että siitä, että komissio sijoitti kantajan vuoden 2014 päätöksen täytäntöön panemiseksi maksaman sakon määrän, ei kertynyt korkoa, komissio oli siis 13.12.2018 annetun tuomion Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) perusteella velvollinen maksamaan kantajalle takaisin aiheettomaksi katsotun sakon osan viivästyskorkoineen ilman, että delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artikla olisi esteenä sille (ks. analogisesti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 77 kohta).

100    Lisäksi on todettava, ettei komissio voi vedota menestyksekkäästi siihen, ettei kantaja riitauttanut 13.12.2018 annettuun tuomioon Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) johtaneessa asiassa vuoden 2014 päätöksen 2 artiklaa, jonka neljäs kohta perustui delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklaan. Komissio ei voi vedota myöskään siihen, että unionin yleinen tuomioistuin kumosi kyseisen päätöksen 2 artiklan osittain kyseenalaistamatta kyseisen delegoidun asetuksen 90 artiklaa koskevaa viittausta.

101    Unionin yleinen tuomioistuin kumosi 13.12.2018 annetussa tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) vuoden 2014 päätöksen 2 artiklan ainoastaan siltä osin kuin siinä vahvistettiin yksinomaisesti kantajalle määrätyn sakon määräksi 31 070 000 euroa. Lisäksi unionin yleinen tuomioistuin vahvisti kantajalle yksinomaisesti määrättävän sakon määräksi 19 030 981 euroa.

102    Vuoden 2014 päätöksen 2 artiklan neljäs kohta ei kuitenkaan koske tilannetta, jossa komissio palauttaa kyseisen yrityksen alustavasti maksaman sakon, jos kyseinen päätös kumotaan ja siinä määrätyn sakon määrää pienennetään (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 92 kohta).

103    Lisäksi siinä tapauksessa, että päätös, jolla määrätään sakko kilpailusääntöjen rikkomisen vuoksi, kumotaan ja siinä määrätyn sakon määrää pienennetään, komission velvollisuus palauttaa alustavasti maksetun sakon määrä kokonaan tai osittain viivästyskorkoineen ajalta, joka alkaa kyseisen sakon alustavan maksamisen päivästä ja päättyy sen takaisinmaksupäivään, seuraa suoraan SEUT 266 artiklasta (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 94 kohta).

104    Tästä seuraa, ettei komissiolla ole toimivaltaa päättää yksittäistapausta koskevalla päätöksellä niistä edellytyksistä, joilla se maksaa viivästyskorkoja, jos päätös, jolla on määrätty sakko, joka on maksettu alustavasti, kumotaan ja jos siinä määrätyn sakon määrää pienennetään (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 95 kohta).

105    Delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklaan perustuvat komission väitteet on siksi hylättävä, eikä kantajan esittämästä kyseistä säännöstä koskevasta lainvastaisuusväitteestä ole tarpeen lausua.

106    Tarkasteltaessa komission väitteitä, joiden mukaan sakon maksamisesta lähtien kertyneitä korkoja on pidettävä hyvityskorkoina, on korostettava, että hyvityskorkojen tarkoituksena on hyvittää ajankulua siihen asti, kunnes vahingon määrä on arvioitu oikeudessa, riippumatta velallisesta johtuvasta viivästymisestä (ks. tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

107    Komission velvollisuus maksaa viivästyskorkoja käsiteltävässä asiassa kantajan suorittamasta alustavasta maksusta alkaen johtuu kuitenkin suoraan SEUT 266 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvasta velvoitteesta panna 13.12.2018 annettu tuomio Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) täytäntöön.

108    Kantajan pääsaatava oli takaisinmaksua koskeva saatava, joka liittyi sakon alustavaan maksamiseen. Tämä saatava oli olemassa, se oli selvä enimmäismäärältään tai ainakin määritettävissä vahvistettujen objektiivisten seikkojen perusteella maksupäivänä (ks. edellä 79–95 kohta), eikä sitä tarvinnut arvioida oikeudessa.

109    Tässä tilanteessa erääntyneet korot ovat viivästyskorkoja, eikä käsiteltävässä asiassa voi olla kyse hyvityskorkojen maksamisesta (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 78 ja 79 kohta).

110    Komissio ei näin ollen voi perustellusti väittää, että korkoja, jotka sen on mahdollisesti maksettava sen päivän, jona kantaja maksoi sakon alustavasti, ja 13.12.2018 annetun tuomion Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) täytäntöönpanon määräajan päättymisen väliseltä ajalta, on pidettävä hyvityskorkoina.

111    Tästä seuraa, että komissio rikkoi SEUT 266 artiklan ensimmäistä kohtaa, kun se kieltäytyi maksamasta kantajalle viivästyskorkoja aiheettomasti perimästään sakon osasta sakon maksamispäivän 16.1.2015 ja 19.2.2019, jolloin unionin tuomioistuimen 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) lopulta aiheettomaksi katsoma sakon osa maksettiin takaisin, väliseltä ajalta.

112    Edellä 71–95 kohdasta ilmenee lopuksi, että komissio oli 13.12.2018 annetun tuomion Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) perusteella velvollinen palauttamaan kantajalle tämän aiheettomasti alustavasti maksaman sakon osan viivästyskorkoineen eikä sillä ollut harkintavaltaa tällaisten korkojen maksamisen tarkoituksenmukaisuuden suhteen (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 104 kohta).

113    Kun otetaan huomioon komissiolla SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla oleva pakottava ja ehdoton velvollisuus maksaa viivästyskorkoja ilman, että sillä on tältä osin harkintavaltaa, käsiteltävässä asiassa on siten todettava, että kyseistä oikeussääntöä on rikottu riittävän ilmeisellä tavalla, mikä voi synnyttää SEUT 266 artiklan toisessa kohdassa, luettuna yhdessä SEUT 340 artiklan toisen kohdan kanssa, tarkoitetun unionin sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun.

–       Syy-yhteys ja korvattava vahinko

114    Kantaja väittää, että sille viivästyskoroista, joita se ei saanut käyttöönsä, aiheutunut vahinko johtuu suoraan siitä, että komissio rikkoi SEUT 266 artiklan ensimmäistä kohtaa riittävän ilmeisellä tavalla. Kantaja toteaa, että delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklan 2 kohdan b alakohdan ja 111 artiklan 4 kohdan a alakohdan mukaan asianmukainen viivästyskorkokanta on EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltama korkokanta korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä. Kantajan mukaan käsiteltävässä asiassa sovelletaan 3,55 prosentin viivästyskorkokantaa, joka vastaa EKP:n tammikuussa 2015 perusrahoitusoperaatioihinsa soveltamaa 0,05 korkokantaa korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä. Se katsoo, että kun tätä korkokantaa sovelletaan sen aiheettomasti maksamaan 12 039 019 euron määrään, sille voidaan arvioida aiheutuneen 1 750 522,83 euron suuruinen vahinko.

115    Komissio vastaa kieltäytyneensä maksamasta viivästyskorkoja vasta 28.6.2019 annetusta riidanalaisesta päätöksestä alkaen, joten vahingonkorvausta voidaan joka tapauksessa vaatia vasta kyseistä päivästä alkaen. Komissio väittää lisäksi, ettei kantaja noudattanut delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 111 artiklassa säädettyä menettelyä, minkä vuoksi se ei voi vaatia kyseisen delegoidun asetuksen 111 artiklan 4 kohdan a alakohdassa, luettuna yhdessä 83 artiklan kanssa, tarkoitettuja viivästyskorkoja. Lopuksi se toteaa, että jos unionin yleisen tuomioistuimen mielestä 20.1.2021 annetussa tuomiossa komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) kehitettyjä periaatteita voidaan soveltaa käsiteltävässä asiassa, sovellettava viivästyskorkokanta on EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltama korkokanta korotettuna yhdellä ja puolella prosenttiyksiköllä analogisesti kyseisen delegoidun asetuksen 83 artiklan 4 kohdan kanssa.

116    Ensinnäkin on muistutettava, että sopimussuhteen ulkopuolisen unionin vastuun syntymisen edellytyksenä on, että vahinko seuraa riittävän välittömästi toimielinten lainvastaisesta menettelystä (tuomio 30.5.2017, Safa Nicu Sepahan v. neuvosto, C‑45/15 P, EU:C:2017:402, 61 kohta).

117    Käsiteltävässä asiassa on todettava, että sillä, ettei komissio ollut noudattanut velvollisuuttaan maksaa viivästyskorkoa SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla, on riittävän suora syy-yhteys vahinkoon, joka aiheutui siitä, ettei kantajalle maksettu 16.1.2015 ja 19.2.2019 väliseltä ajalta viivästyskorkoja siltä perusteettomasti peritystä määrästä (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 105 kohta).

118    Toiseksi kantaja väittää perustellusti edellä 39 kohdassa mainitun oikeuskäytännön perusteella, että sille on aiheutunut todellista ja varmaa vahinkoa, joka vastaa 16.1.2015 ja 19.2.2019 väliseltä ajalta saamatta jääneitä viivästyskorkoja, jotka ovat kiinteämääräinen korvaus siitä, ettei kantaja voinut käyttää aiheettomasti maksetun sakon määrää kyseisenä ajanjaksona.

119    Komissio väittää, että jos sen pitäisi maksaa viivästyskorkoja, niille olisi vahvistettava kiinteämääräinen korkokanta, joka vastaa käyttömahdollisuuden menettämistä kyseisenä ajanjaksona, mikä puolestaan riippuu ainakin osittain käsiteltävän asian olosuhteista. Komission mukaan käsiteltävässä asiassa sovellettavaa viivästyskorkokantaa ei voida määrittää 20.1.2021 annetun tuomion komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) perusteella. Kyseisestä tuomiosta ei nimittäin käy ilmi, mitä korkokantaa viivästyskorkoihin on sovellettava. Seuraavaksi komissio väittää, että jos unionin tuomioistuin pyrki analogisesti velvoittamaan komission maksamaan korkoja delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklan 2 kohdan b alakohdassa säädetyn korkokannan mukaisesti, kyseistä korkokantaa ei voida soveltaa analogisesti käsiteltävässä asiassa. Komission velan määrä vahvistettiin nimittäin vasta unionin yleisen tuomioistuimen käyttäessä täyttä tuomiovaltaansa 13.12.2018 annetussa tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930). Komission mielestä 20.1.2021 annetun tuomion komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) 81 kohta voidaan lisäksi ymmärtää siten, että kyseisen delegoidun asetuksen 83 artiklan 4 kohdassa säädettyä korkokantaa eli EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltamaa korkokantaa korotettuna yhdellä ja puolella prosenttiyksiköllä voidaan soveltaa käsiteltävässä asiassa tarvittavin muutoksin.

120    On muistutettava, että määrittääkseen niiden viivästyskorkojen määrän, jotka komission määräämän sakon maksaneelle yritykselle on maksettava kyseisen sakon kumoamisen jälkeen, komission on sovellettava delegoidussa asetuksessa N:o 1268/2012 tässä tarkoituksessa vahvistettua korkokantaa (tuomio 5.9.2019, Euroopan unioni v. Guardian Europe ja Guardian Europe v. Euroopan unioni, C‑447/17 P ja C‑479/17 P, EU:C:2019:672, 56 kohta).

121    Unionin tuomioistuimen mukaan edellä mainitusta tuomion kohdasta ilmenee, että komission on sovellettava delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklassa vahvistettua korkokantaa, jota sovelletaan eräpäivänä maksamatta jääneisiin saataviin (ks. vastaavasti tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos, C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 81 kohta).

122    Delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artikla sisältyi kyseisen delegoidun asetuksen IV osaston 5 luvun 3 jaksoon. Kyseinen luku koski ”tulotapahtum[ia]” ja kyseinen jakso ”saamisen vahvistami[sta]”. Kyseisen artiklan, jolla pantiin täytäntöön varainhoitoasetuksen 78 artikla, otsikko oli ”Viivästyskorko”, ja siinä säädettiin seuraavaa:

”1.      Jos saamista ei ole maksettu 80 artiklan 3 kohdan b alakohdassa tarkoitettuun eräpäivään mennessä, saamisesta peritään korkoa tämän artiklan 2 ja 3 kohdan mukaisesti, sanotun kuitenkaan rajoittamatta alakohtaisten säädösten soveltamisesta johtuvia erityissäännöksiä.

2.      Korkokantana saamisiin, joita ei ole maksettu 80 artiklan 3 kohdan b alakohdassa tarkoitettuun eräpäivään mennessä, käytetään Euroopan unionin virallisen lehden C-sarjassa erääntymiskuukauden ensimmäisenä kalenteripäivänä julkaistua Euroopan keskuspankin perusrahoitusoperaatioihinsa soveltamaa korkoa korotettuna

a)      kahdeksalla prosenttiyksiköllä silloin kun saaminen on aiheutunut V osastossa tarkoitetuista julkisista tavara- ja palveluhankinnoista;

b)      kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä muissa tapauksissa.

– –

4.      Kun on kyse sakoista ja kun velallinen antaa vakuuden, jonka tilinpitäjä hyväksyy maksusuorituksen sijasta, 80 artiklan 3 kohdan b alakohdassa tarkoitetusta eräpäivästä laskettavan koron korkokantana käytetään tämän artiklan 2 kohdassa tarkoitettua, sen kuukauden ensimmäisenä päivänä voimassa olevaa korkoa, jona sakkoa koskeva päätös on annettu, korotettuna ainoastaan yhdellä ja puolella prosenttiyksiköllä.”

123    Delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 111 artikla sisältyi kyseisen delegoidun asetuksen IV osaston 6 luvun 5 jaksoon. Kyseinen luku koski ”menotapahtum[ia]” ja kyseinen jakso ”menotapahtumia koskev[ia] määräa[ikoja]”. Kyseisen artiklan, jolla pantiin täytäntöön varainhoitoasetuksen 92 artikla, otsikko oli ”Maksuajat ja viivästyskorot”, ja siinä säädettiin muun muassa seuraavaa:

”1.      Maksuajan katsotaan sisältävän maksujen vahvistamisen, hyväksymisen ja suorittamisen.

Maksuaika alkaa päivästä, jona maksupyyntö on vastaanotettu.

Maksupyyntö kirjataan viipymättä toimivaltaisen tulojen ja menojen hyväksyjän valtuuttamassa yksikössä; maksupyyntö katsotaan vastaanotetuksi kirjaamispäivänä.

Maksupäiväksi katsotaan se päivä, jona toimielimen tiliä veloitetaan.

– –

4. Varainhoitoasetuksen 92 artiklan 1 kohdassa säädettyjen määräaikojen päätyttyä velkojalla on oikeus viivästyskorkoon seuraavin ehdoin:

a)      korkokantana käytetään tämän asetuksen 83 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuja korkoja;

b)      korkoa maksetaan varainhoitoasetuksen 92 artiklan 1 kohdan mukaisen maksuajan päättymistä seuraavasta kalenteripäivästä maksun suorittamisajankohtaan.”

124    Aluksi on todettava, että sikäli kuin komissio vetoaa siihen, että unionin yleinen tuomioistuin vahvisti sen velan määrän vasta käyttäessään täyttä tuomiovaltaansa 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930), se väittää edelleen, ettei se ollut velvollinen maksamaan kantajalle viivästyskorkoja sakon maksamispäivän ja takaisinmaksupäivän väliseltä ajalta. Tämä väite on kuitenkin hylättävä edellä 71–95 kohdassa esitetyistä syistä. Lisäksi on todettava, että komission velvollisuus maksaa kantajalle viivästyskorkoja johtuu suoraan SEUT 266 artiklan ensimmäisestä kohdasta, joten toisin kuin komissio väittää, kantaja ei ole velvollinen esittämään maksuvaatimusta delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 111 artiklassa säädetyn menettelyn mukaisesti.

125    Ensinnäkin on muistutettava, että kun kumotaan päätös, jolla on määrätty sakon alustavasta maksamisesta, viivästyskorkojen maksamisella kyseisestä päivästä alkaen pyritään yhtäältä kyseisen sakon maksaneelle yritykselle maksettavaan kiinteämääräiseen korvaukseen siitä, ettei se voinut käyttää varojaan, ja toisaalta kannustamaan komissiota olemaan erityisen huolellinen tehdessään tällaisia päätöksiä (ks. edellä 88 kohta).

126    Tämä pätee myös silloin, kun unionin tuomioistuimet kumoavat sakon ja pienentävät sen määrää.

127    Toiseksi tarkasteltaessa tuomion, jolla kumotaan sakko ja pienennetään sitä, perusteella komission maksettavaksi tulevien viivästyskorkojen tavoitteita komissio on erilaisessa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa kuin yhtiö, jolle päätös, jossa sille määrätään sakko, on osoitettu ja joka antaa pankkitakauksen. Komission oikeudet ja velvollisuudet sakon maksanutta yhtiötä kohtaan eroavat nimittäin pankkitakauksen antavan yhtiön oikeuksista ja velvollisuuksista komissiota kohtaan.

128    Tässä yhteydessä on painotettava, että jos yritys, jolle on määrätty seuraamus, maksaa määrätyn sakon välittömästi, se ainoastaan toimii täytäntöönpanokelpoisen päätöksen päätösosan edellyttämällä tavalla EUT-sopimuksessa määrätyn tavanomaisen järjestelmän mukaisesti (määräys 12.12.2007, Atlantic Container Line ym. v. komissio, T-113/04, ei julkaistu, EU:T:2007:377, 44 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 21.4.2005, Holcim (Deutschland) v. komissio, T-28/03, EU:T:2005:139, 126 kohta). Jos sakkoa ei sen sijaan makseta välittömästi vaan maksamista lykätään antamalla pankkitakaus, poiketaan EUT-sopimuksessa määrätystä tavanomaisesta järjestelmästä (ks. vastaavasti määräys 12.12.2007, Atlantic Container Line ym. v. komissio, T-113/04, ei julkaistu, EU:T:2007:377, 44 kohta).

129    Jos yritys, jolle on määrätty seuraamus, päättää maksaa sakon välittömästi mutta nostaa kanteen, jossa vaaditaan sen kumoamista, on odotettavissa, että jos määrätty sakko kumotaan tai sitä pienennetään, komissio maksaa sille takaisin sekä aiheettomasti maksetun sakon pääomaa vastaavan määrän että siitä kertyneet viivästyskorot (ks. vastaavasti määräys 12.12.2007, Atlantic Container Line ym. v. komissio, T-113/04, ei julkaistu, EU:T:2007:377, 43 kohta ja edellä 74–76 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö).

130    Sakon välittömän maksamisen korvaamisesta siten, että maksamista lykätään antamalla pankkitakaus, säädetään nykyään asiaa koskevassa varainhoitolainsäädännössä, ja komissio tarjoaa tätä mahdollisuutta tietyin edellytyksin (ks. edellä 80 ja 122 kohta). Jos päätös, jolla määrätään sakko, kumotaan tai jos sakon määrää pienennetään, seuraukset kuitenkin vaihtelevat sen mukaan, onko yritys päättänyt maksaa sakon välittömästi vai lykätä maksua antamalla pankkitakauksen (ks. vastaavasti tuomio 14.7.1995, CB v. komissio, T-275/94, EU:T:1995:141, 82–86 kohta ja määräys 12.12.2007, Atlantic Container Line ym. v. komissio, T-113/04, ei julkaistu, EU:T:2007:377, 44 kohta).

131    Jos maksun lykkäys on myönnetty, komission ei nimittäin tarvitse palauttaa aiheettomasti perittyä sakkoa, koska sakkoa ei ole maksettu. Samasta syystä yritykseltä, jolle on määrätty seuraamus, ei ole evätty mahdollisuutta käyttää aiheettomasti perittyä sakkoa vastaavaa rahamäärää. Ainoa taloudellinen vahinko, joka kyseessä olevalle yritykselle mahdollisesti on aiheutunut, on seurausta sen omasta päätöksestä hankkia pankkitakaus (ks. vastaavasti tuomio 21.4.2005, Holcim (Deutschland) v. komissio, T-28/03, EU:T:2005:139, 129 kohta ja määräys 12.12.2007, Atlantic Container Line ym. v. komissio, T-113/04, ei julkaistu, EU:T:2007:377, 45 kohta).

132    Kolmanneksi komissio ei osoita konkreettisilla seikoilla sitä, että viivästyskorkojen tavoitteet huomioon ottaen takaisinmaksua koskeviin saataviin olisi suhteetonta soveltaa viivästyskorkoja, joissa käytetään delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklan 2 kohdan b alakohdassa säädettyä EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltamaa korkoa korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä. Se ei myöskään esitä, että viivästyskorkojen laskeminen tällä perusteella vaikuttaisi kielteisesti yhtiön, jolle sakon määräämisestä tehty päätös on osoitettu, velvollisuuteen maksaa sakko välittömästi.

133    Neljänneksi pitää paikkansa, ettei unionin tuomioistuin maininnut 20.1.2021 annetun tuomion komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) 81 kohdassa tarkasti delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklan säännöksiä, joihin se viittasi.

134    Kyseisessä 20.1.2021 annetussa tuomiossa komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) unionin tuomioistuin kuitenkin ratkaisi asian lopullisesti kumottuaan 12.2.2019 annetun tuomion komissio v. Printeos (T-201/17, EU:T:2019:81) tuomiolauselman 2 kohdan sillä perusteella, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen hylätessään Printeosin vaatimuksen korkojen maksamisesta 31.3.2017 alkaneelta ajanjaksolta. Unionin tuomioistuin katsoi siten 20.1.2021 annetun tuomion komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) 129 kohdassa, että Printeosille on määrättävä delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla maksettavaksi viivästyskorkoa, joka lasketaan EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltaman, analogisesti delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklan 2 kohdan b alakohdan kanssa kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä korotetun korkokannan mukaisesti.

135    Viidenneksi kantaja toteaa perustellusti, että jos se ei olisi maksanut sääntöjenvastaisesti vahvistettua sakon määrää, myös sen olisi pitänyt maksaa viivästyskorkoja delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklan 2 kohdan b alakohdassa säädetyn EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltaman korkokannan, korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä, mukaisesti. Kantaja päättelee tästä perustellusti, että komission on sakon kumoamisen ja pienentämisen jälkeen maksettava viivästyskorkoja saman korkokannan mukaisesti ajanjaksolta, jonka aikana se peri virheellisesti liikaa maksetun määrän.

136    Edellä esitetyn perusteella kantajalle maksettava kiinteämääräinen korvaus siitä, ettei tämä voinut käyttää varojaan, voidaan vahvistaa soveltamalla analogisesti delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 83 artiklan 2 kohdan b alakohdassa säädettyä korkokantaa, nimittäin EKP:n tammikuussa 2015 perusrahoitusoperaatioihinsa soveltamaa 0,05 prosentin korkokantaa korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä.

137    Kolmannen vaatimuksen yhteydessä toissijaisesti esitetty vaatimus on siten hyväksyttävä, ja kantajalle on myönnettävä 1 750 522,83 euron korvaus vahingosta, joka sille aiheutui SEUT 266 ensimmäisen kohdan riittävän ilmeisestä rikkomisesta ja joka koostuu siitä, ettei sille maksettu 16.1.2015 ja 19.2.2019 väliseltä ajalta 3,55 prosentin suuruisia viivästyskorkoja sen aiheettomasti maksamasta sakon osasta.

138    Näin ollen kantajan neljännessä vaatimuksessaan vieläkin toissijaisemmin esittämästä vaatimuksesta ei ole tarpeen lausua.

 Unionin yleisen tuomioistuimen kantajalle myöntämään korvaukseen liittyvät korot

139    Kantaja vaatii, että unionin yleisen tuomioistuimen sille mahdollisesti myöntämään korvaukseen lisätään viivästyskorot tässä asiassa annettavan tuomion julistamispäivästä lähtien siihen saakka, kunnes se on maksettu kokonaisuudessaan. Kantajan mukaan viivästyskorkojen on perustuttava EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltamaan, kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä korotettuun korkokantaan tai toissijaisesti muuhun unionin yleisen tuomioistuimen asianmukaiseksi katsomaan viivästyskorkokantaan.

140    Komissio vaatii, että unionin tuomioistuin hylkää tämän vaatimuksen, koska kantajalla ei ole oikeutta vahingonkorvaukseen.

141    SEUT 266 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrättyyn unionin sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen perustuvan vaatimuksen osalta oikeuskäytännöstä ilmenee, että erityisten olosuhteiden puuttuessa velvollisuus maksaa viivästyskorkoa syntyy vahingonkorvaukseen velvoittavan tuomion antamispäivästä (ks. vastaavasti tuomio 26.6.1990, Sofrimport v. komissio, C-152/88, EU:C:1990:259, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

142    Viivästyskorkokantaa vahvistettaessa on aiheellista ottaa huomioon unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä, asetusten (EU) N:o 1296/2013, (EU) N:o 1301/2013, (EU) N:o 1303/2013, (EU) N:o 1304/2013, (EU) N:o 1309/2013, (EU) N:o 1316/2013, (EU) N:o 223/2014, (EU) N:o 283/2014 ja päätöksen N:o 541/2014/EU muuttamisesta sekä varainhoitoasetuksen kumoamisesta 18.7.2018 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) 2018/1046 (EUVL 2018, L 193, s. 1) 99 artiklan 2 kohdan b alakohta. Kyseisen säännöksen mukaan sovellettavan korkokannan laskennassa käytetään Euroopan unionin virallisen lehden C-sarjassa erääntymiskuukauden ensimmäisenä kalenteripäivänä julkaistua EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa soveltamaa korkoa korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä (ks. analogisesti määräys 14.1.2016, komissio v. Marcuccio, C‑617/11 P-DEP, ei julkaistu, EU:C:2016:17, 12 kohta ja määräys 7.10.2020, Argus Security Projects v. komissio ja EUBAM Libya, T‑206/17 DEP, ei julkaistu, EU:T:2020:476, 61 kohta).

143    Käsiteltävässä asiassa edellä 137 kohdassa tarkoitettuun korvaukseen on lisättävä viivästyskorot tämän tuomion julistamispäivästä alkaen korvauksen täysimääräiseen maksamiseen asti. Viivästyskorkokanta on EKP:n perusrahoitusoperaatioihinsa tämän tuomion antamispäivänä soveltama korko korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä.

 Kumoamisvaatimus

144    Kantaja vetoaa kumoamisvaatimuksessaan kahteen kanneperusteeseen. Ensimmäisessä kanneperusteessa väitetään, että komissio rikkoi SEUT 266 artiklan ensimmäistä kohtaa, koska se kieltäytyi riidanalaisessa päätöksessä maksamasta sille viivästyskorkoja. Toisessa kanneperusteessa väitetään, että SEUT 296 artiklan toista kohtaa on rikottu, koska riidanalaista päätöstä ei ole perusteltu tai sen perustelut ovat riittämättömät.

145    Toisesta kanneperusteesta, joka koskee SEUT 296 artiklan toisen kohdan rikkomista, on todettava, että riidanalaisen päätöksen sanamuodon (ks. edellä 12–17 kohta), sen antamisen asiayhteyden (ks. edellä 1–10 kohta) ja kaikkien tätä asiaa koskevien oikeussääntöjen perusteella kantaja saattoi ymmärtää, että komissio oli kieltäytynyt maksamasta sille viivästyskorkoja yhtäältä sillä perusteella, että se oli SEUT 266 artiklan perusteella velvollinen maksamaan ainoastaan delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 90 artiklan 4 kohdan a alakohdassa mainitun ”kertyneen” koron, ja toisaalta sillä perusteella, ettei kyseinen toimielin ole 12.2.2019 annetun tuomion Printeos v. komissio (T-201/17, EU:T:2019:81) perusteella velvollinen maksamaan käsiteltävässä asiassa kantajalle viivästyskorkoja. Myös kantajan kanteessaan esittämät väitteet vahvistavat sen, että kantaja ymmärsi riidanalaisen päätöksen. Edellä 72–111 kohdasta ilmenee lisäksi, että unionin yleinen tuomioistuin pystyi arvioimaan sisällöllisesti sitä, menettelikö komissio lainmukaisesti kieltäytyessään maksamasta kantajalle viivästyskorkoja.

146    Toinen kanneperuste on siten hylättävä.

147    Ensimmäisestä kanneperusteesta, jonka mukaan komissio rikkoi SEUT 266 artiklan ensimmäistä kohtaa kieltäytyessään maksamasta kantajalle viivästyskorkoja, on todettava, että edellä 72–111 kohdasta ilmenee, että komissio rikkoi kyseistä määräystä, kun se kieltäytyi riidanalaisessa päätöksessä maksamasta kantajalle viivästyskorkoja aiheettomasti perimästään sakon osasta sakon maksamispäivän 16.1.2015 ja 19.2.2019, jolloin unionin tuomioistuimen 13.12.2018 antamassaan tuomiossa Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) lopulta aiheettomaksi katsoma osa sakon määrästä maksettiin takaisin, väliseltä ajalta.

148    Ensimmäinen kanneperuste on näin ollen hyväksyttävä ja riidanalainen päätös kumottava.

 Oikeudenkäyntikulut

149    Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 3 kohdassa määrätään, että jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi, kukin asianosainen vastaa omista kuluistaan. Unionin yleinen tuomioistuin voi kuitenkin päättää, että asianosainen vastaa omista kuluistaan ja se velvoitetaan korvaamaan suhteellinen osuus vastapuolen kuluista, jos tämä on perusteltua asiassa ilmenneiden seikkojen vuoksi.

150    Käsiteltävässä asiassa kantaja on hävinnyt asian toisen vaatimuksensa osalta. Sen ensimmäinen, kolmas ja viides vaatimus kuitenkin hyväksytään. Komissio velvoitetaan lisäksi maksamaan suuri osa kantajan sille aiheutuneesta vahingosta vaatimasta korvauksesta. Asiakirja-aineistosta ei myöskään ilmene, että komissio olisi 20.1.2021 annetun tuomion komissio v. Printeos (C‑301/19 P, EU:C:2021:39) julistamisen jälkeen päättänyt maksaa kantajalle viivästyskorkoja 16.1.2015 ja 19.2.2019 väliseltä ajalta. Näissä olosuhteissa on päätettävä, että komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan ja että se velvoitetaan korvaamaan puolet kantajan oikeudenkäyntikuluista. Kantaja vastaa omien oikeudenkäyntikulujensa toisesta puolikkaasta.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu seitsemäs jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Euroopan komissio velvoitetaan maksamaan Deutsche Telekom AG:lle 1 750 522,83 euron suuruinen korvaus tälle aiheutuneesta vahingosta.

2)      Edellä 1 kohdassa tarkoitettuun korvaukseen lisätään viivästyskorot, jotka lasketaan tämän tuomion julistamisesta täysimääräiseen maksamiseen asti sen korkokannan mukaisesti, jota Euroopan keskuspankki (EKP) soveltaa perusrahoitusoperaatioihinsa, korotettuna kolmella ja puolella prosenttiyksiköllä.

3)      Kumotaan 28.6.2019 annettu komission päätös, jossa komissio kieltäytyi maksamasta Deutsche Telekomille viivästyskorkoja 13.12.2018 annetun tuomion Deutsche Telekom v. komissio (T-827/14, EU:T:2018:930) perusteella palautetusta sakon pääomasta 16.1.2015 ja 19.2.2019 väliseltä ajalta.

4)      Kanne hylätään muilta osin.

5)      Komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan puolet Deutsche Telekomin oikeudenkäyntikuluista.

6)      Deutsche Telekom vastaa omien oikeudenkäyntikulujensa puolikkaasta.

da Silva Passos

Valančius

Reine

Truchot

 

      Sampol Pucurull

Julistettiin Luxemburgissa 19 päivänä tammikuuta 2022.

Allekirjoitukset


Sisällys (1)



*      Oikeudenkäyntikieli: saksa.


1      Sisällys on päivitettävä.