JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

PAOLO MENGOZZI

30 päivänä tammikuuta 2014 (1)

Asia C‑382/12 P

MasterCard ym.

vastaan

komissio

Muutoksenhaku – Kilpailu – EY 81 artikla – Maksu-, maksuaika- ja luottokorttimaksujärjestelmä – Monenväliset toimitusmaksut – Yritysten yhteenliittymän päätökset – Vaikutuksiin perustuva kilpailun rajoittaminen – Liitännäisrajoituksen käsite – Objektiivinen tarpeellisuus – MasterCardin rajatylittäviin maksukorttitapahtumiin soveltamia Euroopan talousalueen sisäisiä monenvälisiä toimitusmaksuja koskevat sopimukset – EY 81 artiklan 3 kohdan mukaisen poikkeuksen edellytykset – Unionin yleisessä tuomioistuimessa käytävä menettely – Kannekirjelmän liitteiden tutkittavaksi ottamisen edellytykset

I       Johdanto

1.        Esillä oleva asia koskee holdingyhtiö MasterCard Incorporatedin ja sen kahden tytäryhtiön (jäljempänä MasterCard Inc., MasterCard International Inc. ja MasterCard Europe sekä yhdessä ”päävalituksen tehneet valittajat”) tekemää valitusta ja The Royal Bank of Scotland plc:n (jäljempänä RBS) ja Lloyds TSB Bank plc:n (jäljempänä LTSB) sekä Bank of Scotland plc:n (jäljempänä BOS) tekemiä kahta liitännäisvalitusta asiassa MasterCard ym. vastaan komissio, 24.5.2012 annetusta tuomiosta (jäljempänä valituksenalainen tuomio),(2) jolla unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi valittajien nostaman kumoamiskanteen [EY] 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 19.12.2007 tehdystä komission päätöksestä K(2007) 6474 lopullinen (asiat COMP/34.579 – MasterCard, COMP/36.518 – EuroCommerce ja COMP/38.580 – Yrityskortit, jäljempänä riidanalainen päätös).

2.        Asiaan liittyy keskeisesti päävalituksen tehneiden valittajien edustama maksuorganisaatio (jäljempänä MasterCard-maksuorganisaatio tai MasterCard). Tämä organisaatio oli 25.5.2006 asti siihen liittyneiden pankkien omistuksessa ja hallinnoima. Kyseisenä päivänä, jolloin riidanalaisen päätöksen tekemiseen johtanut hallinnollinen menettely oli vireillä, MasterCard Inc. listautui (jäljempänä IPO) New Yorkin pörssiin (Yhdysvallat), ja tässä yhteydessä sen rakenne ja hallinto muuttuivat.

3.        MasterCard hallinnoi niin kutsuttua avointa maksukorttijärjestelmää (tai neljän osapuolen maksukorttijärjestelmää). Toisin kuin suljetussa järjestelmässä (tai kolmen osapuolen järjestelmässä), kuten American Expressin järjestelmässä, jossa järjestelmän omistaja tekee itse sopimukset kortinhaltijoiden ja kauppiaiden kanssa, avoimessa järjestelmässä, johon eri rahoituslaitokset voivat liittyä yhteisen korttimerkin avulla, on kolme vuorovaikutustasoa: ensimmäinen on järjestelmän omistajan ja siihen liittyneiden pankkien välillä, toinen kortin myöntävien pankkien (tai myöntäjien)(3) ja korttitapahtumia vastaanottavien pankkien (tai vastaanottajien)(4) välillä ja kolmas näiden pankkien ja niiden asiakkaiden, eli kortinhaltijoiden ja kauppiaiden, välillä.(5) Tällaisessa järjestelmässä sen omistaja paitsi hallinnoi maksukorttien tunnusta ja edistää sen myyntiä, yleensä koordinoi siihen liittyneiden pankkien käytäntöjä ja voi toimia verkko-operaattorina tarjoamalla tietotekniikkainfrastruktuurin niiden sähköisten viestien välittämiselle, joilla maksutapahtumat päätetään. Se laskuttaa pankeilta korvauksia ja maksuja järjestelmään osallistumisesta ja toimiessaan verkko-operaattorina kuluja korttimaksujen käsittelystä.(6)

4.        Esillä oleva asia koskee tarkemmin sanottuna MasterCardin päätöksiä, joissa vahvistetaan Euroopan talousalueella (ETA) tai euroalueella sovellettavat monenväliset toimitusmaksut eli maksut, joita sovelletaan, jos kortteja myöntävien pankkien ja korttitapahtumia vastaanottavien pankkien välillä ei ole kahdenvälisesti sovittu toimitusmaksuja tai toimitusmaksuja ei ole vahvistettu kollektiivisesti kansallisella tasolla.(7) Korttitapahtumia vastaanottavat pankit suorittavat nämä toimitusmaksut kortteja myöntäville pankeille kaikista MasterCard- tai Maestro-merkkisillä maksukorteilla(8) (jäljempänä yhdessä MasterCard-kortit) suoritetuista maksutapahtumista Euroopan talousalueen tai euroalueen jäsenvaltioiden välillä. Monenväliset toimitusmaksut sisältyvät lähtökohtaisesti kokonaisuudessaan kuluihin, joita korttitapahtumia vastaanottavat pankit perivät kauppiailta (”merchant service charges”; jäljempänä kauppiaiden palvelumaksu)(9) ja siten vyöryttävät viimeksi mainituille yhteisinä toimituskuluina.(10) Päävalituksen tehneiden valittajien hallinnollisessa menettelyssä esittämän ja komission arviointinsa perustaksi hyväksymän kannan mukaan monenväliset toimitusmaksut muodostivat ”mekanismin, jolla tasapainotetaan kortinhaltijoiden ja kauppiaiden vaatimuksia” palvelun tarjoamisesta aiheutuvien kustannusten jakamiseksi järjestelmän korttien myöntäjien ja korttitapahtumien vastaanottajien välillä.(11)

5.        Monenväliset toimitusmaksut vahvisti 25.5.2006 asti MasterCardin Euroopan alueen hallitus (jäljempänä Euroopan-alueen hallitus), joka koostui koko Euroopan talousalueella toimivien pankkien edustajista. Tämän päivämäärän jälkeen ainoastaan MasterCardin maailmanlaajuinen hallitus oli uudessa kokoonpanossaan toimivaltainen tekemään monenvälisiä toimitusmaksuja koskevia päätöksiä.

6.        Komissio katsoi riidanalaisessa päätöksessä, että monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamisesta tehdyt päätökset, joita se piti EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina yritysten yhteenliittymän päätöksinä, rajoittavat kilpailua korttitapahtumia vastaanottavien pankkien välillä tämän saman artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan vastaisesti, koska niillä asetetaan vähimmäistaso kauppiaiden palvelumaksuille.(12) Komissio velvoitti tämän vuoksi MasterCard-maksuorganisaation ja päävalituksen tehneet valittajat lopettamaan päivittäisen uhkasakon uhalla(13) kilpailusääntöjen rikkomisen kuuden kuukauden kuluessa eli 21.6.2008 mennessä poistamalla monenväliset toimitusmaksut,(14) muuttamalla tämän seurauksena verkon säännöt, kumoamalla kaikki monenvälisiä toimitusmaksuja(15) koskevat päätökset sekä ilmoittamalla toteutetuista toimista MasterCardin verkkoon kuuluville rahoituslaitoksille.(16)

7.        Unionin yleisessä tuomioistuimessa päävalituksen tehneet valittajat vaativat sitä ensisijaisesti kumoamaan riidanalaisen päätöksen kokonaisuudessaan ja toissijaisesti tämän päätöksen 3–5 ja 7 artiklan, joissa komissio vahvisti edellä mainitut korjaustoimenpiteet ja päivittäisen uhkasakon. Kuusi rahoituslaitosta, niiden joukossa liitännäisvalituksen tehneet kolme valittajaa, tukivat väliintulijoina kyseisiä vaatimuksia, kun taas Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta sekä kaksi järjestöä, joista toinen edustaa vähittäiskauppiaita Isossa-Britanniassa ja toinen vähittäis- ja tukkukauppaa sekä kansainvälistä kauppaa Euroopan unionissa, eli British Retail Consortium (jäljempänä BRC) ja Eurocommerce, tukivat komission vaatimusta kanteen hylkäämisestä. Tutkittuaan kaikki ensisijaisen ja toissijaisen vaatimuksen tueksi esitetyt perusteet ja jätettyään tutkimatta tietyt kannekirjelmän liitteet unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kanteen ja velvoitti valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

8.        MasterCard poisti 12.6.2008 tilapäisesti rajatylittävät monenväliset toimitusmaksut ja jatkoi samalla keskusteluja komission kanssa. Nämä keskustelut johtivat lopulta siihen, että MasterCard sitoutui muun muassa ottamaan käyttöön uuden monenvälisten toimitusmaksujen laskentatavan, jolla oli määrä alentaa tuntuvasti niiden tasoa verrattuna EUT-sopimuksen kilpailusääntöjen vastaiseksi todettuun tasoon.(17)

9.        MasterCard International Inc. ja MasterCard Europe toimittivat 4.8.2012 unionin tuomioistuimen kirjaamoon tämän menettelyn päävalituksen. Niiden vaatimuksia tukevat väliintulijoina paitsi RBS, LTSB ja BOS, jotka ovat tehneet myös liitännäisvalituksen, myös MBNA Europe Bank Ltd (jäljempänä MBNA) ja HSBC Bank plc (jäljempänä HSBC). Komission vaatimuksia päävalituksen hylkäämisestä tukevat väliintulijoina BRC, Eurocommerce ja Yhdistynyt kuningaskunta.

II     Valitukset

A       Tutkittavaksi ottaminen

10.      Komissio epäilee, voidaanko liitännäisvalitukset ottaa tutkittavaksi, sillä ne eivät täytä 1.11.2012 voimaan tulleen unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 176 artiklan 2 kohdassa asetettuja muotovaatimuksia. Tässä määräyksessä, jolla muutetaan aikaisempaa työjärjestystä, määrätään, että liitännäisvalitus on tehtävä eri asiakirjassa kuin vastine valitukseen.

11.      Esillä olevassa tapauksessa RBS:n sekä LTSB:n ja BOS:n liitännäisvalitukset on lähetetty sähköpostilla 31.10.2012 ja näiden asiakirjojen alkuperäiskappaleet on toimitettu unionin tuomioistuimen kirjaamoon 2. ja 5.11.2012. Työjärjestyksen 57 artiklan 7 kohdan mukaan ”määräaikojen noudattamisen kannalta pidetään ratkaisevana sitä päivää ja kellonaikaa, jona jäljennös oikeudenkäyntiasiakirjan allekirjoitetusta alkuperäiskappaleesta – – saapuu kirjaamoon telekopiolaitteella tai muulla unionin tuomioistuimen käytettävissä olevalla teknisellä tiedonsiirtovälineellä, jos asiakirjan allekirjoitettu alkuperäiskappale, johon on oheistettu 2 kohdassa tarkoitetut liitteet ja jäljennökset, saapuu kirjaamoon viimeistään kymmenentenä päivänä sen jälkeen”. Koska liitännäisvalitukset on toimitettu unionin tuomioistuimen kirjaamoon ennen päivämäärää 1.11.2012, komission oikeudenkäyntiväite ei perustu tosiseikkoihin ja on näin ollen hylättävä.

12.      Komissio esittää myös useita yksityiskohtaisia oikeudenkäyntiväitteitä, joista useimmat kohdistuvat sekä päävalituksen että liitännäisvalitusten tueksi esitettyihin perusteisiin ja perusteluihin. Kyseisiä väitteitä tarkastellaan erikseen näitä eri perusteita ja perusteluja koskevan tarkastelun yhteydessä.

B       Aineelliset perusteet

13.      MasterCard Inc., MasterCard International Inc. ja MasterCard Europe vetoavat valituksensa tueksi kolmeen perusteeseen. Kaksi ensimmäistä koskevat oikeudellista virhettä ja/tai perustelujen puuttumista niissä valituksenalaisen tuomion osissa, joissa unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli väitetyn kilpailunrajoituksen objektiivista tarpeellisuutta ja MasterCardin yritysten yhteenliittymän luonnetta. Kolmannessa perusteessaan ne väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on perusteettomasti jättänyt tutkimatta useita ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyn kannekirjelmän liitteitä.

14.      Liitännäisvalituksensa tueksi RBS vetoaa yhteen ainoaan perusteeseen, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen arvioidessaan kilpailua rajoittavan vaikutuksen olemassaoloa. LTSB:n ja BOS:n (jäljempänä yhdessä LBG) yhteinen liitännäisvalitus perustuu puolestaan kahteen perusteeseen. Ensimmäinen koskee RBS:n liitännäisvalituksensa tueksi esittämän ensimmäisen perusteen tavoin oikeudellista virhettä, joka vaikuttaa unionin yleisen tuomioistuimen arviointiin monenvälisten toimitusmaksujen vaikutuksista kilpailuun. Toisessa perusteessaan LBG väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen EY 81 artiklan 3 kohdan mukaisessa arvioinnissaan. Sekä RBS että LBG tukevat päävalituksen ensimmäistä ja toista perustetta ja kehittelevät niitä edelleen.

15.      Päävalituksen kolmatta perustetta lukuun ottamatta valitusten – sekä päävalituksen että liitännäisvalitusten – tueksi esitetyt eri perusteet ja perustelut voidaan jaotella neljään eri aihekokonaisuuteen: MasterCardin luonnehtiminen yritysten yhteenliittymäksi, kilpailua rajoittavien vaikutusten olemassaolo, rajoituksen tarpeellisuus ja EY 81 artiklan 3 kohdan soveltaminen.

16.      Ennen kuin käsitellään kutakin näistä aihekokonaisuuksista on tutkittava päävalituksen kolmas peruste, jossa väitetään unionin yleisen tuomioistuimen jättäneen lainvastaisesti huomiotta tiettyjä kannekirjelmään liitettyjä asiakirjoja, siltä osin kuin sillä pyritään ennen kaikkea osoittamaan, että unionin yleinen tuomioistuin on perustanut arviointinsa puutteelliseen todistusaineistoon.

1.       Päävalituksen kolmas valitusperuste, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on perusteettomasti jättänyt tutkimatta useita ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyn kannekirjelmän liitteitä

17.      Päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisia virheitä jättäessään tutkimatta tiettyjä niiden sille toimittamia liitteitä. Ensinnäkin ne katsovat, ettei mikään oikeudellinen perusta oikeuta valituksenalaisessa tuomiossa omaksuttua lähestymistapaa. Unionin yleisen tuomioistuimen kyseisessä tuomiossa mainitsemissa määräyksissä edellytetään ainoastaan, että kantaja mainitsee kannekirjelmässään riidan kohteen sekä yhteenvedon seikoista, joihin kanne perustuu. Sitä vastoin mikään oikeudellinen perusta ei estä kantajaa tukemasta perusteitaan sisällyttämällä perusteluja liitteisiin, kunhan niistä esitetään selvästi yhteenveto kannekirjelmässä. Unionin yleisen tuomioistuimen liian rajoittavalla lähestymistavalla loukataan siten sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 artiklassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa taattua tehokkaan oikeussuojan periaatetta, jota voidaan rajoittaa ainoastaan lailla, että suhteellisuusperiaatetta. Toiseksi päävalituksen tehneet valittajat moittivat sitä, miten unionin yleinen tuomioistuin on konkreettisesti käsitellyt tiettyjä liitteitä.

18.      Tarkasteltaessa ensinnäkin väitettä, joka koskee liitteiden käsittelyn oikeudellista perustaa, on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 68 ja 69 kohdassa tukeutunut Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklaan ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohtaan. Näiden määräysten nojalla kannekirjelmässä on mainittava riidan kohde ja yhteenveto seikoista, joihin kanne perustuu.

19.      Unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus selventää, että näitä määräyksiä on tulkittava siten, että kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksenä on, että ne olennaiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joihin kanne perustuu, käyvät ilmi ainakin pääpiirteittäin itse kannekirjelmän tekstistä, kunhan ne on esitetty johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi, ja että vaikka kannekirjelmän tekstiosaa voidaan tukea ja täydentää tietyiltä osin viittaamalla kannekirjelmän liitteenä olevien asiakirjojen kohtiin, sillä, että viitataan yleisluonteisesti muihin asiakirjoihin, vaikka ne olisivat kannekirjelmän liitteinä, ei voida korjata sitä, että kannekirjelmässä ei ole mainittu olennaisia oikeudellisia perusteita ja perusteluja, jotka siinä on edellisessä kohdassa mainittujen määräysten mukaan mainittava. Samassa yhteydessä unionin tuomioistuin täsmensi, että edellytykset ovat samat, kun kanneperusteen tueksi esitetään väite.(18) Tämä tulkinta perustuu liitteiden puhtaasti todistukselliseen ja täydentävään tehtävään, joka merkitsee sitä, että siltä osin kuin kannekirjelmään liitetty asiakirja sisältää oikeudellisia seikkoja, joihin tietyt kannekirjelmässä mainitut kanneperusteet perustuvat, tällaiset seikat on mainittava itse sen kannekirjelmän tekstissä, johon tämä asiakirja on liitetty, tai ainakin ne on siinä riittävästi yksilöitävä. Tämän liitteiden tehtävän vuoksi unionin yleisen tuomioistuimen asiana ei ole etsiä ja tunnistaa liitteistä kanneperusteita, joihin kanteen voitaisiin katsoa perustuvan.(19)

20.      Tällainen tulkinta Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklasta ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdasta ei ole mitenkään ristiriidassa tehokkaan oikeussuojan periaatteen kanssa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen tulkintaa koskevasta oikeuskäytännöstä, johon perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan mukaan on tukeuduttava, seuraa, että oikeus tuomioistuinkäsittelyyn ei ole ehdoton. Tämän oikeuden käyttämiseen liittyy rajoituksia muun muassa kanteen – ja sitä suuremmalla syyllä kanneperusteen, perustelun tai asianosaisten kirjelmien liitteen – tutkittavaksi ottamisen edellytysten osalta.(20) Tällaiset rajoitukset ovat kuitenkin kyseisen tuomioistuimen mukaan sallittuja ainoastaan silloin, jos niillä tavoitellaan hyväksyttävää päämäärää ja toimenpiteet ovat oikeassa suhteessa tähän päämäärään eikä niillä rajoiteta yksityiselle annettua mahdollisuutta turvautua tuomioistuimeen siten, että sillä heikennettäisiin itse kyseisen oikeuden sisältöä.(21) Vaikka asianomaisten on varauduttava siihen, että näitä sääntöjä sovelletaan, niiden soveltamisen ei kuitenkaan pidä estää yksityisiä turvautumasta käytettävissä olevaan oikeussuojakeinoon.(22)

21.      Päävalituksen tehneet valittajat myöntävät itse, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklalla ja unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdalla tavoiteltu päämäärä eli oikeusvarmuuden ja hyvän oikeudenhoidon takaaminen on perusteltu. Lisäksi lähestymistapa, jonka mukaan kantajien on esitettävä kannekirjelmässä ainakin pääpiirteittäin ne olennaiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joihin esitetyt perusteet ja perustelut perustuvat, ei ole näihin päämääriin nähden suhteeton eikä se voi myöskään heikentää tuomioistuinkäsittelyä koskevan oikeuden sisältöä.

22.      Edellä esitetystä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole tehnyt oikeudellista virhettä perustaessaan valituksenalaisessa tuomiossa, etenkin sen 68 ja 69 kohdassa, asianosaisten kirjelmien liitteiden käsittelyä koskevan lähestymistapansa edellä 20 kohdassa mainittuihin määräyksiin, sellaisina kuin unionin tuomioistuin on niitä tulkinnut.

23.      Toiseksi on tarkasteltava sitä, miten unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut konkreettisesti näitä määräyksiä liitteisiin, joiden käsittelyä päävalituksen tehneet valittajat moittivat. Niiden esittämät perustelut koskevat erityisesti valituksenalaisen tuomion 183–190 kohtaan sisältyvää tarkastelua ja muun muassa liitteiden A.13, A.14 ja A.15 käsittelyä sekä valituksenalaisen tuomion 275–282 kohtaan sisältyvää tarkastelua ja muun muassa liitteen A.20 käsittelyä. Päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että ne ovat esittäneet yhteenvedon perusteista kannekirjelmässä ja että sekä unionin yleinen tuomioistuin että komissio ovat ymmärtäneet niiden esittämät perustelut. Lisäksi liitteissä esitetyt seikat ovat tosiseikkoja. Kun liitteet sisältävät ainoastaan tosiseikkoja, näitä seikkoja ei pitäisi esittää itse kannekirjelmän tekstissä. Unionin yleisen tuomioistuimen olisi siten pitänyt katsoa, että kannekirjelmä oli riittävän täsmällinen esitettyjen perusteiden ja perustelujen osalta ja että kyseiset liitteet oli näin ollen otettava tutkittavaksi.

24.      Liitteiden A.13, A.14 ja A.15 käsittelystä on todettava, että päävalituksen tehneiden valittajien kannekirjelmän lukeminen osoittaa, että unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti katsonut niiden esittäneen väitteensä – joka koskee hallinnollisen menettelyn aikana esitettyjen taloudellisten todisteiden tutkimista – niin suppeasti, ettei kannekirjelmän tekstin perusteella ollut mahdollista yksilöidä sitä tukevia perusteluja. Tämän väitteen tueksi esitetyt perustelut löytyvät ja ne on etsittävä kokonaisuudessaan kyseisistä liitteistä. Tämä ilmenee sitä paitsi selvästi valituksenalaisen tuomion 185 ja 186 kohdasta. Sama pätee valituksenalaisen tuomion 280 kohdassa mainittuun liitteeseen A.20. Tästä liitteestä on todettava, että päävalituksen tehneet valittajat ovat unionin yleisessä tuomioistuimessa nostamassaan kanteessa tyytyneet viittaamaan yleisluonteisesti tähän liitteeseen alaviitteessä ilman muuta täsmennystä. Näissä olosuhteissa katson, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole tehnyt mitään virhettä näiden liitteiden käsittelyssä.

25.      Väitteestä, jonka mukaan silloin kun liitteet sisältävät ainoastaan tosiseikkoja, näitä seikkoja ei pitäisi selostaa kannekirjelmän tekstissä, on todettava, että edellä 19 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti ne olennaiset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joihin kanne – tai peruste tai jopa perustelu – perustuu, on paitsi esitettävä pääpiirteittäin kannekirjelmässä, niiden on myös käytävä ilmi johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi sen tekstistä, mikä ei ole tässä tapauksessa toteutunut, kuten edellä 24 kohdasta ilmenee.

26.      Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että tiettyjen liitteiden tutkittavaksi ottamista koskevista oikeudellisista virheistä esitetty valitusperuste on hylättävä.

2.       MasterCardin yritysten yhteenliittymän luonne (päävalituksen toinen valitusperuste)

a)       Valituksenalainen tuomio

27.      Unionin yleinen tuomioistuin käsitteli kysymystä MasterCardin ja monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamista koskevien päätösten luonnehdinnasta EY 81 artiklan 1 kohdan kannalta valituksenalaisen tuomion 241–260 kohdassa. Se rajasi ensin tämän kysymyksen tarkastelun siihen, oliko ”MasterCard-maksuorganisaatio yhä pankkien toimintaa yhteen sovittava institutionaalisen yhteistoiminnan muoto huolimatta niistä muutoksista, joita IPO:sta aiheutui” (244 kohta), ja olivatko monenväliset toimitusmaksut ilmaus tästä yhteistoiminnasta.(23) Tämän jälkeen se totesi 245–247 kohdassa, että IPO:n jälkeen ”pankit jatkoivat kollektiivisesti päätösvallan käyttämistä MasterCard-maksuorganisaation toimintaa koskevien olennaisten tekijöiden suhteen sekä kansallisella tasolla että Euroopan tasolla” ja että tällaisen päätösvallan säilyttäminen teki ”niistä päätelmistä, joita IPO:n perusteella voidaan tehdä, varsin suhteellisia”. Toisaalta se katsoi 250–258 kohdassa, että koska MasterCardilla ja pankeilla oli yhteiset intressit vahvistaa monenväliset toimitusmaksut korkealle tasolle, komissio saattoi pätevästi katsoa, että ”[monenväliset toimitusmaksut] heijastivat olennaisesti pankkien intressejä, vaikka pankit eivät enää IPO:n jälkeen hallinneetkaan MasterCardia”. Näin ollen se päätteli niiden samojen jatkuvuutta koskevien seikkojen perusteella, joihin komissio oli tukeutunut, että komissio saattoi oikeutetusti luonnehtia MasterCardin yritysten yhteenliittymäksi sekä MasterCardin elinten päätökset, jotka koskivat monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamista, yritysten yhteenliittymän päätöksiksi.

b)       Valitus

28.      Päävalituksen tehneet valittajat, joita RBS, LBG, HSBC ja MBNA tukevat, väittävät, että unionin yleisen tuomioistuimen päätelmään, jonka mukaan MasterCard on yritysten yhteenliittymä sen vahvistaessa monenvälisiä toimitusmaksuja, liittyy oikeudellinen virhe ja/tai perustelujen puutteellisuus. Ne väittävät, että valituksenalaisessa tuomiossa tämän päätelmän tueksi hyväksytty ensimmäinen perustelu eli se, että IPO:n jälkeen pankit säilyttivät päätösvaltaa MasterCard-maksuorganisaatiossa, on merkityksetön, koska tämä päätösvalta ulottuu muihin kysymyksiin kuin monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamiseen ja koska unionin yleinen tuomioistuin on itse myöntänyt valituksenalaisen tuomion 245 kohdassa, että ”MasterCard-maksuorganisaation elimet [tekivät]” näitä toimitusmaksuja koskevat päätökset ja ”etteivät pankit osallistu[neet] kyseiseen päätöksentekomenettelyyn”. Ne väittävät myös, että toinen perustelu, johon unionin yleinen tuomioistuin tukeutuu, eli MasterCard-maksuorganisaation ja pankkien yhteiset intressit monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamisessa, ei ole unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella merkityksellinen saati riittävä perustelu yritysten yhteenliittymän olemassaolon osoittamiseksi, sillä sitä ei voida päätellä pelkästään siitä, että yhtiö voi joutua ottamaan huomioon kaupallisissa päätöksissään asiakkaidensa intressejä. Lisäksi unionin yleisen tuomioistuimen päättely merkitsisi sen väittämistä, että myös korttitapahtumia vastaanottavilla pankeilla on intressi siihen, että monenväliset toimitusmaksut vahvistetaan korkealle tasolle, vaikka tämä käsittäisi niiden kustannusten nousun ja siten niiden voiton mahdollisen pienenemisen.

c)       Asian tarkastelu

29.      Kysymystä MasterCardin ja sen päätösten luonnehdinnasta EY 81 artiklan 1 kohdan kannalta MasterCard Inc:n pörssiin listautumisen jälkeen voidaan hallinnollisesta menettelystä lähtien arvioida keskeytymisen ja jatkuvuuden dialektisen suhteen perusteella. Kun päävalituksen tehneet valittajat, jotka eivät ole kiistäneet MasterCardin luonnehdintaa yritysten yhteenliittymäksi 25.5.2006 edeltävän ajanjakson osalta, ovat painottaneet tämän päivämäärän jälkeen organisaation rakenteen ja hallinnon tasolla tehtyjen muutosten merkitystä, sekä komissio että unionin yleinen tuomioistuin ovat todenneet sen toimintatavan olleen olennaisesti samanlainen sekä ennen IPO:a että sen jälkeen ja päätelleet, että viimeksi mainittu ei ollut muuttanut järjestelmän eri toimijoiden intressien välillä aikaisemmin vallinnutta tasapainoa tai monenvälisten toimitusmaksujen taloudellista realiteettia.

30.      Vaikka tarkasteltavina oleviin väitteisiin sisältyy tällaisessa yhteydessä useita kriittisiä huomioita unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikkoja koskevasta arvioinnista, niihin liittyy kuitenkin – toisin kuin komissio väittää – oikeudellinen kysymys, joka koskee EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun yritysten yhteenliittymän käsitteen tulkintaa ja soveltamista tässä tapauksessa.

i)       Väite yritysten yhteenliittymän käsitettä koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön noudattamatta jättämisestä

31.      Päävalituksen tehneet valittajat väittävät ensinnäkin unionin yleisen tuomioistuimen poikenneen tätä käsitettä koskevasta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Ne katsovat, että tämän oikeuskäytännön mukaan yksikköä voidaan pitää EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna yritysten yhteenliittymänä ainoastaan, jos se muodostuu kyseisten yritysten edustajien enemmistöstä ja jos se voi sovellettavan kansallisen lainsäädännön perusteella tehdä päätöksensä yksinomaan kyseisten yritysten edun mukaisesti.

32.      Totean heti alkuun, että tällainen tulkinta on mielestäni kohtuuttoman rajoittava. Vaikka se perustuu todellisuudessa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä vahvistettuihin kahteen kriteeriin, jotka liittyvät kyseisen yksikön kokoonpanoon ja sen toimintaa koskeviin oikeussääntöihin, siinä suositaan kuitenkin niiden suppeaa tulkintaa, joka sopii huonosti yhteen sekä EY 81 artiklan tarkoituksen eli kaikkien sen tavoitteiden vastaisten yritysten yhteistoiminnan muotojen kattamisen kanssa että oikeuskäytännössä yritysten yhteenliittymän käsitteelle annetun laajan merkityksen kanssa.

33.      Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi perustellusti valituksenalaisessa tuomiossa,(24) oikeuskäytännöstä ilmenee yleisesti, että EY 81 artiklan 1 kohdan käsitteillä ”sopimus”, ”yhdenmukaistettu menettelytapa” ja ”yritysten yhteenliittymän päätös” on tarkoitus kattaa kaikki sellainen yritysten välinen salainen yhteistyö, jolla pyritään tuottamaan tässä määräyksessä kiellettyjä vaikutuksia, sen ilmenemismuodosta riippumatta.(25) Näin ollen yritykset eivät voi välttyä kyseisessä määräyksessä tarkoitetun kiellon soveltamiselta pelkästään sillä perusteella, että ne yhteensovittavat markkinakäyttäytymisensä yhteisen elimen tai rakenteen välityksellä tai että ne uskovat tämän yhteensovittamisen itsenäiselle elimelle.(26) Erityisesti yritysten yhteenliittymän käsitteen on tulkittu laajasti kattavan kaikki elimet, vaikka ne eivät olisi oikeushenkilöitä tai vaikka ne olisivat voittoa tavoittelemattomia,(27) riippumatta niiden oikeudellisesta luonnehdinnasta kansallisessa oikeudessa(28) ja siitä, ovatko niiden jäsenet luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä tai itse yritysten yhteenliittymiä.(29) Myös yritysten yhteenliittymän päätöksen käsitettä on tulkittu laajasti. Oikeuskäytännöstä ilmenee, että se kattaa kaikki toimet – vaikka ne eivät olisi velvoittavia –,(30) jotka riippumatta niiden täsmällisestä oikeudellisesta luonteesta ovat todellinen ilmaus yhteenliittymän tahdosta yhteensovittaa jäsentensä käyttäytyminen.(31)

34.      Toisin kuin päävalituksen tehneet valittajat väittävät, niiden mainitsemasta aikaisemmasta oikeuskäytännöstä ja erityisesti asiassa Wouters ym. annetusta tuomiosta(32) ei voida päätellä, että edellä mainittuja kahta kriteeriä olisi tarkoitus soveltaa riippumatta siitä, mistä elimestä on kyse. Kyseisessä asiassa ei päävalituksen tehneiden valittajien mainitsemien muiden asioiden tavoin(33) ollut kyse MasterCardin kaltaisista puhtaasti kaupallisista yksityisistä elimistä, vaan muun muassa ammatti- tai elinkeinoalan julkisista toimielimistä, joille oli usein annettu lain nojalla määräystenantovaltaa ja jotka paitsi valvoivat jäsentensä kollektiivisia etuja, myös tavoittelivat yleisen edun mukaisia päämääriä.(34) Kaikissa näissä asioissa oli ennen kaikkea arvioitava, toimivatko nämä elimet niihin sovellettavan julkisoikeudellisen järjestelmän perusteella itsenäisesti markkinoilla siten, että niiden menettelyä ja toteuttamia toimia tai toimia, joiden toteuttamiseen ne osallistuivat, voitiin pitää EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina kartelleina. Tässä arvioinnissa unionin tuomioistuimen on toisinaan täytynyt, kuten asiassa Wouters ym. ja äskettäin asiassa Ordem dos Técnicos Oficiais de Contas,(35) erottaa toiminta, jossa kyseinen yksikkö toimii julkista valtaa käyttävänä elimenä ja/tai tavoittelee julkisen edun mukaisia päämääriä, toiminnasta, jossa se menettelee yksinomaan jäsentensä etua valvovana yhteenliittymänä.

35.      Tässä julkisten ja yksityisten toimivaltuuksien ja etujen sekoittumisen yhteydessä unionin tuomioistuin on kehittänyt kaksi kriteeriä, joihin päävalituksen tehneet valittajat vetoavat, ja soveltanut niitä. Tässä samassa yhteydessä unionin tuomioistuin on noudattanut toiminnallista lähestymistapaa, johon ne niin ikään vetoavat ja jonka mukaan yksikkö voi muodostaa EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun yritysten yhteenliittymän, kun se täyttää tietyt tehtävät eikä muita, minkä vuoksi luonnehdittaessa sitä asianmukaisesti kilpailusääntöjen kannalta otetaan huomioon ainoastaan niiden tehtävien luonne, joista se huolehtii näiden sääntöjen vastaiseksi katsottavaa toimea antaessaan.

36.      Asiassa ei ole kiistetty sitä, että MasterCard on yksityisoikeudellinen yhteisö, jolla on kaupallinen tarkoitus. Siihen ei sovelleta julkisoikeudellista järjestelmää, se ei vastaa julkisen palvelun tarjoamisesta ja sen elinten tekemät päätökset palvelevat ainoastaan yksityistä etua. Näissä olosuhteissa, kun otetaan huomioon edellä 34 ja 35 kohdassa esitetty, ei ollut turvauduttava kyseisiin kriteereihin, jotka on kehitetty esillä olevasta tapauksesta huomattavasti erilaisten asiayhteyksien arvioimiseksi, ja unionin yleinen tuomioistuin saattoi ottaa huomioon muita arviointiperusteita sivuuttamatta yritysten yhteenliittymän käsitettä, sellaisena kuin sitä on tulkittu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä.

ii)     Väite niiden seikkojen merkityksettömyydestä, joihin unionin yleinen tuomioistuin on tukeutunut

37.      Päävalituksen tehneet valittajat väittävät tämän jälkeen, että seikat, joihin unionin yleinen tuomioistuin on tukeutunut, eli pankkien säilyttämä päätösvalta MasterCard-maksuorganisaatiossa ja tämän organisaation ja pankkien yhteiset intressit monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamisessa, ovat merkityksettömiä arvioitaessa, onko kyse EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta yritysten yhteenliittymästä, ja joka tapauksessa ne ovat riittämättömiä tällaisen yhteenliittymän toteamiseksi.

38.      Ensin mainitun seikan osalta ne toteavat, että sillä, että pankit ovat säilyttäneet päätösvaltaa IPO:n jälkeen, ei ole merkitystä, koska tämä päätösvalta ei koske monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamista. Katsoessaan tämän seikan perusteella, että MasterCard toimi yritysten yhteenliittymänä, kun se vahvisti monenväliset toimitusmaksut, unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt huomiotta unionin tuomioistuimen asiassa Wouters ym. antamassaan tuomiossa noudattaman toiminnallisen lähestymistavan.

39.      Ottamatta kantaa siihen, onko unionin yleisen tuomioistuimen arviointi kyseiselle päätösvallalle annetusta merkityksestä perusteltu, totean heti alkuun, että tämä arviointi poikkeaa päävalituksen tehneiden valittajien arvioinnista, jossa tämä päätösvalta pyritään esittämään huomattavan vähäisenä. Unionin yleinen tuomioistuin korosti valituksenalaisen tuomion 247 kohdassa, että Euroopan-alueen hallituksella oli säilynyt valta päättää ”keskeisistä asioista”, joihin lukeutui organisaation aluetason toimintaa koskevia eri tekijöitä.

40.      Tämän täsmennyksen jälkeen viittaan edellä 34 ja 35 kohtaan sisältyviin perusteluihin sekä edellä 36 kohdassa tehtyihin toteamuksiin, joista käy ilmi, että unionin yleisen tuomioistuimen ei täytynyt esillä olevan asian olosuhteissa noudattaa kyseistä toiminnallista lähestymistapaa ja että se saattoi näin ollen ottaa huomioon arviointiperusteena päätösvallan, jonka pankit olivat säilyttäneet IPO:n jälkeen, tarkistamatta – kuten päävalituksen tehneet valittajat vaativat – oliko tällaisella päätösvallalla voinut olla vaikutusta monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamiseen.

41.      Toisesta edellä mainitusta seikasta eli MasterCardin ja pankkien yhteisistä intresseistä monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamisessa päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että se, että kahden tai useamman taloudellisen toimijan pelkästä intressien yhtenevyydestä päätellään yritysten yhteenliittymän olemassaolo, johtaa EY 81 artiklan soveltamiseen ilman mitään näyttöä salaisesta yhteistyöstä, joka edellyttää yhteisymmärrystä.

42.      Tämä väite on mielestäni hylättävä. Unionin yleinen tuomioistuin on esillä olevassa asiassa todennut institutionaalisen toimintamallin, johon pankit liittyvät ja jonka puitteissa ne harjoittavat yhteistoimintaa keskenään ja MasterCardin kanssa toteuttaakseen yhteisen hankkeen, joka käsittää rajoituksia niiden kaupalliselle vapaudelle ja määrittää niiden vastavuoroiset toimintalinjat. Kyse on siten tilanteesta, joka poikkeaa selvästi pelkästä menettelyjen rinnakkaisuuden tilanteesta, johon päävalituksen tehneet valittajat vetoavat ja jossa kyseessä olevat yritykset pyrkivät kukin itsenäisesti toteuttamaan intressiään olla kilpailematta keskenään, mukauttamalla menettelynsä kilpailijoiden menettelyyn. Esillä oleva asia eroaa myös yhdistetyistä asioista BAI ja komissio v. Bayer,(36) johon LBG vetoaa. Vaikka on totta, että kyseisessä asiassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että koska Bayerin ja sen tukkuliikkeiden välillä ei ollut näytetty tahtojen yhtymistä rinnakkaiskaupan vähentämiseksi, komissio oli virheellisesti katsonut kysymyksen olleen EY 81 artiklan mukaisesta sopimuksesta, tämä johtopäätös perustui toteamukseen siitä, että osapuolten tahtoja oli tulkittu virheellisesti ja että Bayerin aikomusta määrätä vientikieltoa tai tukkuliikkeiden edes hiljaista suostumusta tälle määräykselle ei ollut näytetty toteen.(37)

43.      Edellä 32–35 kohdassa suoritetusta tarkastelusta ilmenee, että elin kuuluu tässä määräyksessä tarkoitetun yritysten yhteenliittymän käsitteeseen, jos se muodostaa puitteet, joissa – tai välineen, jonka avulla – yritykset yhteensovittavat markkinakäyttäytymisensä, kunhan tämä yhteensovittaminen tai sillä saavutetut tulokset eivät ole julkisen vallan edellyttämiä. Tästä tarkastelusta seuraa myös, että kun otetaan huomioon ”yritysten yhteenliittymän” ja ”yritysten yhteenliittymän päätöksen” käsitteille annettu tehtävä EY 81 artiklan 1 kohdan systematiikassa, kysymystä siitä, sovelletaanko niitä konkreettisessa yksittäistapauksessa, on arvioitava ottaen huomioon kaikki asian olosuhteet, joista on käytävä ilmi kyseisten yritysten tahto yhteensovittaa markkinakäyttäytymisensä ryhmärakenteen tai yhteisen elimen välityksellä.

44.      Edellä 37 kohdassa mainittujen kahden seikan merkitystä ei voida kiistää esillä olevan asian olosuhteissa, joissa kysymys MasterCardin luonnehtimisesta EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi yritysten yhteenliittymäksi edellytti olennaisesti sen arvioimista, mikä vaikutus IPO:lla oli sen toimintamuotoon, sen suhteisiin järjestelmään kuuluviin pankkeihin sekä yleisemmällä tasolla sen sisäiseen tasapainoon. Todettakoon tältä osin, että päävalituksen tehneiden valittajien ensimmäisessä oikeusasteessa tällaisen luonnehdinnan kiistämiseksi esittämät väitteet perustuivat olennaisesti näkemykseen, jonka mukaan pankkien ei voitu katsoa olevan vastuussa monenvälisten toimitusmaksujen yhteensovittamisesta 25.5.2006 jälkeen, sillä siitä lähtien MasterCard vahvisti ne ja niitä sovellettiin järjestelmään osallistuvissa pankeissa palveluntarjoajan ja asiakkaan välisissä suhteissa.

45.      Arvioitaessa, riittivätkö kyseiset seikat tässä tapauksessa vahvistamaan komission luonnehdinnan MasterCardista yritysten yhteenliittymäksi, mielestäni kaiken edellä esitetyn perusteella ei voida pitää ensi arviolta mahdottomana, että elin voidaan luonnehtia yritysten yhteenliittymäksi jopa silloin, kun – kuten MasterCardin tapauksessa – sen päätöksiä ei tehdä kyseisten yritysten edustajien enemmistöllä eikä yksinomaan niiden edun mukaisesti, jos asian olosuhteiden kokonaisarvioinnin perusteella kyseiset yritykset pyrkivät tai ainakin suostuvat yhteensovittamaan markkinakäyttäytymisensä näiden päätösten avulla ja kun niiden yhteiset intressit ovat yhteneviä kyseisiä päätöksiä tehtäessä huomioon otettujen intressien kanssa. Tällaista luonnehdintaa ei voida myöskään ensi arviolta pitää mahdottomana esillä olevan kaltaisessa yhteydessä, jossa kyseiset yritykset ovat useiden vuosien ajan tavoitelleet sitä, että ne voisivat yhdessä ohjata markkinoita saman organisaation puitteissa, joskin eri muodoissa.

46.      Unionin yleinen tuomioistuin katsoi asian tosiseikkoja ja olosuhteita koskevan arviointinsa perusteella, että MasterCard Inc:n maailmanlaajuisen hallituksen päätökset monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamisesta heijastivat edelleen järjestelmään osallistuvien pankkien yhteisiä intressejä ja että ne jatkoivat tietoisesti rajatylittävien toimitusmaksujen osalta politiikkansa yhteensovittamista kyseisten päätösten avulla siitä huolimatta, että ne eivät enää osallistuneet niiden vahvistamiseen johtavaan päätöksentekoprosessiin. Tosiseikkojen ja/tai todisteiden vääristyneellä tavalla huomioon ottamista koskevalla varauksella(38) tämä arviointi kuuluu sellaisenaan unionin tuomioistuimen valvontaan.

47.      Tältä osin on hylättävä päävalituksen tehneiden valittajien HSBC:n tukemana unionin yleiseen tuomioistuimeen kohdistama moite siitä, että se on vahvistanut komission väitteen, jonka mukaan myös korttitapahtumia vastaanottavilla pankeilla oli intressi korkeiden monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamiseen. Ensinnäkin tällä kritiikillä pyritään kyseenalaistamaan unionin yleisen tuomioistuimen tosiseikoista ja todisteista suorittama arviointi vetoamatta siihen, että niistä kumpiakaan olisi otettu huomioon vääristyneellä tavalla, tai esittämättä näyttöä, joka käsittäisi enempää kuin pelkkiä väitteitä.(39) Toiseksi on niin, toisin kuin päävalituksen tehneet valittajat väittävät, ettei unionin yleinen tuomioistuin ole tältä osin tyytynyt vain toteamaan, että korttitapahtumia vastaanottavilla pankeilla oli mahdollisuus vyöryttää monenväliset toimitusmaksut asiakkailleen, vaan se on täsmentänyt, että monenvälisten toimitusmaksujen kaltaisten toimitusmaksujen monenvälinen vahvistamisjärjestelmä antoi korttitapahtumia vastaanottaville pankeille varmuuden siitä, ettei kyseisten toimitusmaksujen nousu olisi vaikuttanut niiden kilpailuasemaan.(40) Päävalituksen tehneet valittajat eivät voi väittää merkityksettömäksi unionin yleisen tuomioistuimen viittausta MasterCard-järjestelmän sääntöön, jonka mukaan pankkien, jotka halusivat vastaanottaa korttitapahtumia, täytyi myös myöntää kortteja, tukeutumalla pelkästään siihen, että tätä sääntöä sovellettiin 31.12.2004 asti ja ettei se ollut enää voimassa IPO:n päivämääränä. Valituksenalaisen tuomion 254 kohdasta ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi komission selityksen, jonka mukaan edellä mainitun säännön johdosta järjestelmä oli kehittynyt siihen suuntaan, että lähes kaikki korttitapahtumia vastaanottavat pankit myös myönsivät kortteja ja saivat tällä perusteella monenvälisiä toimitusmaksuja, ja tämä jatkui vielä kyseisen säännön kumoamisen jälkeen. Valituksenalaisen tuomion samasta kohdasta ilmenee, että valittajat eivät ole esittäneet unionin yleiselle tuomioistuimelle sellaisia seikkoja, joiden vuoksi tällaista selitystä ei voitaisi pitää perusteltuna.

48.      Johtopäätöksenä käsiteltävien väitteiden tarkastelusta ei voida katsoa, että vahvistaessaan komission hyväksymän luonnehdinnan MasterCardista yritysten yhteenliittymänä unionin yleinen tuomioistuin olisi jättänyt huomiotta EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun yritysten yhteenliittymän käsitteen, sellaisena kuin unionin tuomioistuimet ovat sitä tulkinneet.

3.       Kilpailua rajoittavien vaikutusten olemassaolo (RBS:n liitännäisvalituksen ainoa peruste ja LBG:n liitännäisvalituksen ensimmäinen peruste)

a)       Riidanalainen päätös ja valituksenalainen tuomio

49.      Selvyyden vuoksi on paikallaan toistaa lyhyesti riidanalaiseen päätökseen sisältyvän tarkastelun eri kohdat, jotka koskevat monenvälisten toimitusmaksujen vaikutuksia kilpailuun. Tässä päätöksessä komissio katsoi, että siltä osin kuin ne vaikuttivat kortteja myöntävien pankkien korttitapahtumia vastaanottavilta pankeilta – jotka vyöryttivät tämän kustannuksen kauppiailta laskutettaviin kuluihin – perimien toimitusmaksujen suuruuteen,(41) monenväliset toimitusmaksut vaikuttivat korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla hintakilpailun rajoittumiseen kauppiaiden ja näiden asiakkaiden vahingoksi.(42) Tähän johtopäätökseen päätyäkseen komissio totesi ensinnäkin kahden kvantitatiivisen analyysin perusteella, että monenvälisillä toimitusmaksuilla vahvistettiin vähimmäistaso korttitapahtumia vastaanottavien pankkien kauppiailta perimille kuluille näiden kauppiaiden koosta riippumatta.(43) Toiseksi se päätteli vuonna 2004 kauppiaiden parissa itse järjestämästään tutkimuksesta (jäljempänä vuoden 2004 markkinatutkimus), että monenväliset toimitusmaksut muodostivat esteen kauppiaiden palvelumaksujen alentamiselle tietyn tason alapuolelle. Kolmanneksi, hylättyään MasterCardin väitteet, joiden mukaan monenväliset toimitusmaksut eivät rajoittaneet kilpailua korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla,(44) komissio tutki monenvälisten toimitusmaksujen vaikutuksia korttien myöntämisen markkinoilla ja katsoi, että näillä markkinoilla toimivat pankit suosivat kortteja, joista saatiin korkeimmat toimitusmaksutulot, ja että tämä strategia nosti entisestään korttien vastaanottamisen kustannuksia korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla.(45) Neljänneksi se huomautti, että järjestelmien välinen kilpailu (eri korttimaksuverkostojen, lähinnä Visan ja MasterCardin välillä) ei estänyt MasterCardia ylläpitämästä korkeita toimitusmaksuja, vaan johti ylöspäin suuntautuvaan kilpailupaineeseen ja lisäsi kilpailun vääristymistä korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla.(46) Viidenneksi se totesi, että korttitapahtumia vastaanottavat pankit tai kauppiaat eivät kohdistaneet monenvälisiin toimitusmaksuihin minkäänlaista painetta.(47) Tältä osin komissio otti muiden tekijöiden joukossa huomioon MasterCard-verkoston säännön, joka velvoitti kauppiaan (ja korttitapahtumia vastaanottavat pankit) hyväksymään kaikki kortit, eli kaikki MasterCardin tarjoamat tuotteet korttien myöntämisen markkinoilla kortin myöntävästä pankista riippumatta (Honour-All-Cards Rule, jäljempänä HACR). Komissio katsoi vielä, että MasterCardin jäsenet käyttivät yhdessä markkinavoimaa kauppiaisiin ja asiakkaisiinsa nähden ja että monenväliset toimitusmaksut mahdollistivat niille sen käyttämisen.

50.      Unionin yleinen tuomioistuin tarkasteli valituksenalaisen tuomion 123–193 kohdassa kysymystä monenvälisten toimitusmaksujen kilpailuvaikutuksista. Se tutki ja hylkäsi aluksi väitteet, joiden mukaan sellaisia kilpailuolosuhteita ei ollut tarkasteltu, joissa monenväliset toimitusmaksut eivät ole käytössä. Tässä yhteydessä se hylkäsi väitteet, joiden mukaan komissio on ottanut kontrafaktuaalisessa arvioinnissa huomioon jälkikäteisen hinnoittelun kieltävän säännön(48) monenväliset toimitusmaksut korvaavana oletussääntönä (valituksenalaisen tuomion 132 kohta), ja väitteet, jotka koskevat komission tämän arvioinnin yhteydessä tekemää viittausta kortteja myöntävien pankkien ja korttitapahtumia vastaanottavien pankkien välisiin kahdenvälisiin neuvotteluihin, jotka johtavat lopulta toimitusmaksujen poistumiseen (133 kohta). Tämän jälkeen unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi väitteet, joissa arvosteltiin komissiota siitä, ettei tämä ollut osoittanut, että monenvälisten toimitusmaksujen poistaminen lisäisi kilpailua korttitapahtumien vastaanottajien välillä (135–136 kohta), ja muun muassa väitteen monenvälisten toimitusmaksujen rinnastamisesta yhteiseen sisääntulohintaan, joka on kilpailun kannalta neutraali (143 kohta). Toiseksi unionin yleinen tuomioistuin käsitteli ja hylkäsi valituksenalaisen tuomion 168–182 kohdassa useita väitteitä, jotka liittyvät tuotemarkkinoiden tarkasteluun, ja vahvisti riidanalaisessa päätöksessä esitetyn analyysin markkinoista. Erityisesti tarkastellessaan korttitapahtumien vastaanottamisen itsenäisiä markkinoita se korosti, että ”myöntämiseen” ja ”vastaanottoon” liittyvien näkökohtien täydentävyydestä huolimatta yhtäältä kortinhaltijoille ja kauppiaille tarjotut palvelut voitiin erottaa toisistaan ja toisaalta kortinhaltijat ja kauppiaat kohdistivat kilpailupainetta eri tahoihin, edelliset kortteja myöntäviin pankkeihin ja jälkimmäiset korttitapahtumia vastaanottaviin pankkeihin (176 ja 177 kohta). Tässä samassa yhteydessä se katsoi, että arvostelussa, joka koski sitä, ettei markkinoiden kaksijakoisuutta ollut otettu huomioon, korostettiin monenvälisistä toimitusmaksuista koituvia taloudellisia etuja, eikä sillä näin ollen ollut merkitystä arvioitaessa EY 81 artiklan 1 kohdan rikkomista koskevaa perustetta. Lopuksi unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi sekä väitteen, joka koski päävalituksen tehneiden valittajien hallinnollisessa menettelyssä esittämien taloudellisten todisteiden tutkimista (ks. jäljempänä 139 kohta ja sitä seuraavat kohdat), että väitteen, jonka mukaan komission lähestymistavan muuttumista suhteessa 24.7.2002 tehtyyn Visa-päätökseen(49) ei ollut perusteltu.

b)       RBS:n liitännäisvalituksen ainoa peruste

i)       Väite oikeudellisesta virheestä, joka vaikuttaa unionin yleisen tuomioistuimen suorittamaan kontrafaktuaaliseen arviointiin

51.      Ainoassa valitusperusteessaan RBS, jota päävalituksen tehneet valittajat tukevat, vetoaa ensinnäkin siihen, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole tarkistanut, olisiko komission kontrafaktuaalisessa arvioinnissaan kehittämä olettama, joka perustuu jälkikäteisen hinnoittelun kortteja myöntäviltä pankeilta kieltävän säännön soveltamiseen, voinut todennäköisesti toteutua ilman monenvälisiä toimitusmaksuja. Tyytyessään toteamaan, että tällainen sääntö oli taloudellisesti elinkelpoinen, se on sekoittanut arvioinnin monenvälisten toimitusmaksujen kilpailuvaikutuksista ja arvioinnin niistä seuraavan rajoituksen objektiivisesta tarpeellisuudesta.

52.      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan arvioitaessa, onko sopimusta (tai yritysten yhteenliittymän päätöstä) pidettävä kiellettynä sen markkinoihin kohdistuvien vaikutusten vuoksi, on tutkittava kilpailua siinä todellisessa yhteydessä, jossa sitä esiintyisi riidanalaisen sopimuksen (tai päätöksen) puuttuessa.(50) Unionin tuomioistuimen esittämä tarkastelutapa edellyttää näin ollen vertailua väitetystä rajoituksesta johtuvan ja sen puuttuessa vallitsevan kilpailurakenteen välillä.

53.      Koska tämän vertailun toisessa vaiheessa tukeudutaan hypoteeseihin perustuvaan arviointiin, ei voida edellyttää näyttöä siitä, että tässä arvioinnissa hyväksytty skenaario toteutuu väistämättä ilman oletettua rajoitusta.(51) Tämän skenaarion on kuitenkin oltava riittävän realistinen ja uskottava eikä pelkästään teoreettisesti mahdollinen, kun arvioidaan kaikkia asian kannalta merkityksellisiä seikkoja, kuten erityisesti kyseessä olevien tuotteiden tai palvelujen erityispiirteitä, sopimusosapuolten asemaa kyseisillä markkinoilla,(52) näiden markkinoiden rakennetta sekä niiden toimintaa ohjaavia taloudellisia, oikeudellisia ja teknisiä puitteita,(53) sekä olemassa olevan että potentiaalisen kilpailun edellytyksiä,(54) markkinoille pääsyn esteiden olemassaoloa,(55) markkinoiden kyllästymisastetta sekä kuluttajien uskollisuutta olemassa oleville merkeille(56) ja immateriaalioikeuksien olemassaoloa tai käyttöä.

54.      Komissio on esillä olevassa tapauksessa tutkinut riidanalaisen päätöksen 458–460 kohdassa kilpailua, joka olisi kehittynyt korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla ilman monenvälisiä toimitusmaksuja, ja katsonut, että ilman monenvälisiä toimitusmaksuja ja jälkikäteisen hinnoittelun kiellon avulla korttitapahtumien vastaanottajien kauppiailta laskuttamien hintojen ”vahvistamisessa otettaisiin huomioon ainoastaan korttitapahtumien vastaanottajan marginaalikustannukset ja kate”. Komission mukaan ”korttitapahtumia vastaanottavien pankkien epävarmuus siitä, minkä tasoisia toimitusmaksuja niiden kilpailijat suostuisivat kahdenvälisesti suorittamaan korttien myöntäjille, loisi painetta korttitapahtumien vastaanottajille”, minkä vuoksi ”pitkällä aikavälillä voidaan odottaa, että tällainen prosessi johtaa pankkien välisten saatavien ja velkojen vahvistamiseen maksun nimellisarvoon, toisin sanoen ilman minkäänlaisen toimitusmaksun vähentämistä”. Valituksenalaisen tuomion 133 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin vahvisti tämän analyysin. Toisin kuin RBS ja päävalituksen tehneet valittajat ovat erityisesti istunnossa väittäneet, riidanalaisesta päätöksestä ei puutu kontrafaktuaalista arviointia eikä valituksenalaisessa tuomiossa ole tehty oikeudellista virhettä, kun komissiota ei ole saatettu vastuuseen tällaisesta väitetystä laiminlyönnistä.

55.      RBS kiistää valituksenalaisen tuomion 132 kohtaan sisältyvän väitteen, jonka mukaan ”se seikka, että ilman [monenvälisiä toimitusmaksuja] – ja ainoastaan jälkikäteisen hinnoittelun kiellon perusteella – toimiva MasterCard-järjestelmä on taloudellisesti ilmeisen elinkelpoinen, riittää sen perustelemiseen, että se otetaan huomioon arvioitaessa [monenvälisten toimitusmaksujen] kilpailuvaikutuksia”.

56.      Tämän kohdan merkityksen ja ulottuvuuden ymmärtämiseksi on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin käsitteli valituksenalaisessa tuomiossa arviointivirheitä koskevat väitteet monenvälisten toimitusmaksujen kilpailuvaikutuksia koskevassa analyysissä, monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta koskevan tutkimuksen virheellisyyttä koskevan analyysin jälkeen. Se katsoi, että kun otetaan huomion komission EY 81 artiklan 1 kohdan nojalla tekemästä arvioinnista esitetty arvostelu, oli syytä tarkistaa, oliko ilman monenvälisiä toimitusmaksuja toimiva MasterCard-järjestelmä taloudellisesti elinkelpoinen ratkaisu, ennen kuin arvioitiin edellä 52 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä edellytetyllä tavalla, miten kilpailu toimi korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla tällaisessa järjestelmässä.

57.      Tämä menetelmä johti siihen, että unionin yleinen tuomioistuin teki monenvälisten toimitusmaksujen kilpailuvaikutusten tutkinnassa johtopäätökset, joihin se oli päätynyt tutkiessaan objektiivista tarpeellisuutta. Katsottuaan tämän tutkimuksen päätteeksi komission voineen perustellusti todeta, ettei korttitapahtumien vakioselvitysmenetelmä, joka käsitti monenvälisten toimitusmaksujen positiivisen tason, ollut MasterCard-järjestelmän toiminnan kannalta objektiivisesti tarpeellinen ja että se olisi voinut toimia vähemmän rajoittavalla vaihtoehtoisella perusteella, eli jälkikäteisen hinnoittelun kieltoa koskevan säännön perusteella, se katsoi kyseisessä 132 kohdassa, että tämä toimielin saattoi pitää lähtökohtana arvioinnissaan, joka koski kilpailua ilman monenvälisiä toimitusmaksuja, skenaariota, jossa sovelletaan tällaista sääntöä. Toisin kuin RBS väitti istunnossa, unionin yleinen tuomioistuin ei ole kehittänyt tällaista kontrafaktuaalista skenaariota korjatakseen riidanalaisen päätöksen puutteen, vaan se ilmeni jo tästä päätöksestä.(57)

58.      Unionin yleinen tuomioistuin ei siten ole sekoittanut kilpailunrajoituksen vaikutusten arviointiperusteita perusteisiin, joita sovelletaan tutkittaessa liitännäisrajoituksen objektiivista tarpeellisuutta, eikä se myöskään ole jättänyt huomiotta edellä 52 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä vahvistettuja periaatteita, korvaamalla ”todellisen yhteyden”, jossa kilpailua on arvioitava esiintyvän oletetun rajoituksen puuttuessa, ”taloudellisesti elinkelpoisella” yhteydellä. Edellä mainitussa valituksenalaisen tuomion 132 kohdassa se totesi ainoastaan monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta koskevan arviointinsa tulosten perusteella, millä edellytyksillä MasterCard-järjestelmä olisi voinut jatkaa toimintaansa ilman oletettua rajoitusta.

59.      Päävalituksen tehneiden valittajien vastauksessaan RBS:n liitännäisvalitukseen toistaman väitteen osalta, jonka mukaan hinnoittelun kieltävän säännön käyttöön ottaminen ei olisi realistista, tällainen sääntö ei perustuisi markkinavoimiin eikä MasterCard olisi koskaan ottanut sitä käyttöön, paitsi jos se olisi pakotettu siihen sääntelytoimenpitein, viittaan jäljempänä 101–106 kohdassa esitettävään arviointiin monenvälisten toimitusmaksujen objektiivisesta tarpeellisuudesta. Tässä vaiheessa tyydyn toteamaan, että ensimmäisessä oikeusasteessa päävalituksen tehneet valittajat ovat erityisesti korostaneet yhtäältä, että korttitapahtumien vakioselvitysmenetelmä on olennainen vaatimus kaikissa neljän osapuolen järjestelmissä, joissa sovelletaan HACR:ia, ja toisaalta, että kortteja myöntävien pankkien ja korttitapahtumia vastaanottavien pankkien välillä ei ole markkinaprosessia. Näissä olosuhteissa voidaan pohtia, onko tällainen vakiomenetelmä välttämättä seurausta markkinavoimiin liittymättömästä toimenpiteestä, olipa kyse sitten maksujärjestelmän sisäisestä päätöksestä(58) tai kilpailuviranomaisen toimenpiteestä.(59)

60.      Nyt tarkasteltavana on siten hyvin erilainen tapaus kuin asiassa O2 (Germany) vastaan komissio annetussa tuomiossa,(60) johon päävalituksen tehneet valittajat niin ikään vetoavat RBS:n liitännäisvalitukseen antamassaan vastauksessa. Kyseisessä tuomiossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi, että komissio ei ollut asianmukaisesti arvioinut uudelleen kilpailurakennetta, joka olisi vallinnut ilman riidanalaista sopimusta, koska se oli muun muassa pitänyt taattuna O2:n esiintymistä 3G-viestintämarkkinoilla, vaikka tätä seikkaa ei ollut näytetty toteen vaan se oli ristiriidassa sen EY 81 artiklan 3 kohdan nojalla suorittaman arvioinnin kanssa. Nyt käsiteltävässä asiassa komission väitetään tutkineen kilpailutilannetta, joka vallitsisi korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla ilman monenvälisiä toimitusmaksuja, ottamatta huomioon vakiomenetelmää, jonka käyttöön ottamisesta MasterCard olisi todennäköisesti päättänyt korvatakseen monenväliset toimitusmaksut.

61.      Edellä esitetyillä perusteilla RBS:n väite oikeudellisesta virheestä, joka vaikuttaa unionin yleisen tuomioistuimen suorittamaan kontrafaktuaaliseen arviointiin, on mielestäni hylättävä.

ii)     Väite, joka koskee riittämätöntä arviointia monenvälisten toimitusmaksujen kilpailuvaikutuksista

62.      RBS väittää tämän jälkeen, että komissio ja unionin yleinen tuomioistuin eivät ole perustaneet arviointiaan monenvälisten toimitusmaksujen kilpailuvaikutuksista täsmällisiin ja konkreettisiin todisteisiin, vaan ne ovat rajoittuneet esittämään yleisluonteisia perusteluja ja pelkkiä olettamuksia noudattamalla lähestymistapaa, joka on asianmukainen silloin, kun kysymyksessä oletetaan olevan tarkoitukseen perustuva kilpailunrajoitus eikä vaikutuksiin perustuva kilpailunrajoitus, kuten tässä tapauksessa.

63.      Tämä väite ei ole kovin seikkaperäinen vaan siinä rajoitutaan viittamaan unionin yleisen tuomioistuimen toteamusten yleisluonteisuuteen ja tulkitaan valikoivasti valituksenalaista tuomiota. Toisin kuin RBS antaa ymmärtää viitatessaan valituksenalaisen tuomion 143 kohdan toisessa virkkeessä käytettyihin ilmaisuihin,(61) unionin yleinen tuomioistuin ei ole tyytynyt päättelemään monenvälisten toimitusmaksujen kilpailua rajoittavia vaikutuksia pelkästä toteamuksesta, jonka mukaan niillä asetettiin vähimmäistaso kauppiaiden palvelumaksuille. Se on päinvastoin tuonut valituksenalaisen tuomion 140 kohdassa esille EY 81 artiklan 1 kohdan a alakohdan sisällön ja korostanut, että sen tarkoituksena ”on kieltää yrityksiä vääristämästä hintojen tavanomaista muodostumista markkinoilla”. Toiseksi hylätessään väitteen, jonka mukaan monenväliset toimitusmaksut olisivat toimineet kaikille yhteisenä sisääntulohintana, se on selittänyt, että ”[monenväliset toimitusmaksut] rajoittavat sitä painetta, jota kauppiaat voivat kohdistaa korttitapahtumia vastaanottaviin pankkeihin niiden neuvotellessa [kauppiaiden palvelumaksuista], koska [monenväliset toimitusmaksut] pienentävät mahdollisuutta siitä, että hinnat putoaisivat tietyn kynnyksen alapuolelle” (143 kohdan kolmas virke). Kolmanneksi se on käsitellyt ja hylännyt päävalituksen tehneiden valittajien sekä väliintulijoiden esittämät eri väitteet ja perustelut, jotka kohdistuvat riidanalaiseen päätökseen sisältyvään arviointiin monenvälisten toimitusmaksujen kilpailua rajoittavista vaikutuksista. Tässä yhteydessä se on tutkinut ja vahvistanut komission arvioinnin muun muassa siltä osin, oliko viimeksi mainittu osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla, että monenvälisillä toimitusmaksuilla vahvistettiin kauppiaiden palvelumaksujen vähimmäistaso (159–165 kohta) ja että kauppiaat eivät kyenneet kylliksi rajoittamaan monenvälisiä toimitusmaksuja (157 ja 158 kohta), oliko se määritellyt asianmukaisesti tuotemarkkinat (169–173 kohta) ja katsonut korttitapahtumien vastaanottamisen markkinat itsenäisiksi ja merkityksellisiksi markkinoiksi (175–178 kohta) ja oliko se perustellusti jättänyt arvioinnissaan huomiotta muiden maksutapojen taholta tulevan kilpailupaineen, joka vaikuttaa monenvälisten toimitusmaksujen tasoon (180 kohta), sekä markkinoiden kaksijakoisuuden (181 ja 182 kohta). Unionin yleinen tuomioistuin on vielä tutkinut ja vahvistanut niiden asiakirjojen, joihin komissio oli tukeutunut, eli öljy-yhtiön, Yhdistyneessä kuningaskunnassa olevan supermarket-ketjun, lentoyhtiön ja huonekaluliikkeen lausuntojen (146 ja 147 kohta) ja vuoden 2004 markkinatutkimuksen (148–158 kohta) sekä luotettavuuden että todistusarvon.

64.      Edellä esitetyn perusteella unionin yleisen tuomioistuimen ei voida väittää, kuten RBS esittää, suorittaneen riittämätöntä arviointia vaikutuksiin perustuvasta kilpailunrajoituksesta. Vaikka komissio ei olekaan riidanalaisessa päätöksessä ottanut lopullista kantaa monenvälisten toimitusmaksujen mahdolliseen kilpailunvastaiseen tarkoitukseen ja vaikka sen oli näin ollen arvioitava niiden vaikutuksia markkinoihin, silloin kun kyseessä on esillä olevan asian tavoin suoraan hinnanmuodostusmekanismiin vaikuttava kartelli, voi olla jonkin verran helpompaa näyttää konkreettisesti toteen, että sillä voidaan vääristää normaalia hintakehitystä markkinoilla. Itävaltalaisten pankkien osalta antamassaan tuomiossa(62) ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin, jonka ratkaisua yhteisöjen tuomioistuin ei muuttanut muutoksenhakuvaiheessa,(63) totesi, että tutkittaessa, onko hintakartellilla, jonka siihen osallistuneet yritykset ovat panneet täytäntöön, ollut konkreettinen vaikutus markkinoihin, ”riittää, että sovitut hinnat ovat olleet perustana vahvistettaessa yksittäisiä transaktiohintoja, jolloin asiakkaiden neuvotteluvara on kaventunut”.(64) On totta, että kyseisessä asiassa tarkasteltavana olleen kartellin katsottiin rajoittavan kilpailua tarkoituksen perusteella ja että komissio oli ottanut huomioon sen vaikutukset markkinoihin ainoastaan arvioidessaan kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuutta sakon määräämiseksi. Ei voida kuitenkaan katsoa, että kartellin vaikutuksista markkinoihin edellytettäisiin vähäisempää näyttöä sakon suuruuden määrittämiseksi kuin arvioitaessa, kuuluuko se EY 81 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan.(65)

iii)  Väite valituksenalaisen tuomion perustelujen ristiriitaisuudesta

65.      RBS väittää, että se, mitä kauppiaiden mahdollisuudesta vaikuttaa MasterCardin ja sen jäsenten hintapolitiikkaan todetaan valituksenalaisen tuomion 143 kohdassa, on ristiriidassa tämän saman tuomion 150, 157 ja 158 kohtaan sisältyvien toteamusten kanssa.

66.      Myös tämä väite on mielestäni hylättävä. Valituksenalaisen tuomion 150, 157 ja 158 kohdassa kyseessä oleva ”rajoittaminen” liittyy siihen, miten kauppiaat voivat rajoittaa monenvälisten toimitusmaksujen tasoa kieltäytymällä hyväksymästä kortteja tai tekemällä MasterCard-kortin käyttämisestä vähemmän houkuttelevaa, ja tätä rajoittamista komissio ja unionin yleinen tuomioistuin ovat pitäneet vuoden 2004 markkinatutkimuksen perusteella riittämättömänä niiden kielteisten seurausten vuoksi, joita tällaisella kauppiaiden menettelyllä olisi voinut olla asiakkaisiin nähden.(66) Sitä vastoin valituksenalaisen tuomion 143 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin viittaa ”paineeseen”, jota kauppiaat voivat kohdistaa korttitapahtumia vastaanottaviin pankkeihin niiden neuvotellessa kauppiaiden palvelumaksuista, ja tätä painetta rajoitetaan monenvälisillä toimitusmaksuilla – jotka muodostavat kynnyksen, jonka alapuolelle kauppiaiden palvelumaksut eivät lähtökohtaisesti voi pudota – mutta se kasvaisi ilman niitä toimivilla korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla. RBS:n mainitsemien valituksenalaisen tuomion kohtien välillä ei siten selvästikään ole mitään ristiriitaa, koska ne koskevat eri tilanteita.

iv)     Johtopäätös RBS:n liitännäisvalituksen ainoasta valitusperusteesta

67.      Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että RBS:n liitännäisvalituksen ainoa valitusperuste ja näin ollen liitännäisvalitus itsessään on hylättävä perusteettomina.

c)       LBG:n liitännäisvalituksen ensimmäinen valitusperuste

68.      Ensimmäisessä valitusperusteessaan LBG moittii valituksenalaista tuomiota kolmelta osin.

69.      Se väittää ensinnäkin, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole esittänyt asianmukaisia perusteluja sille, miksi monenväliset toimitusmaksut vääristävät kilpailua korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla, vaikka ne muodostavat yhteisen sisääntulohinnan. Tältä osin riittää, kun todetaan unionin yleisen tuomioistuimen hylänneen väitteen, jonka mukaan monenväliset toimitusmaksut olisivat toimineet yhteisenä sisääntulohintana, selittäessään valituksenalaisen tuomion 143 kohdassa, että verrattuna siihen, millaiset korttitapahtumien vastaanottamisen markkinat olisivat, jos monenvälisiä toimitusmaksuja ei olisi, ”[monenväliset toimitusmaksut] rajoittavat sitä painetta, jota kauppiaat voivat kohdistaa korttitapahtumia vastaanottaviin pankkeihin niiden neuvotellessa [kauppiaiden palvelumaksuista], koska [monenväliset toimitusmaksut] pienentävät mahdollisuutta siitä, että hinnat putoaisivat tietyn kynnyksen alapuolelle”. Tämän selityksen yhteydessä on viitattu komission toteamukseen, jonka unionin yleinen tuomioistuin on vahvistanut ja joka koskee ilman monenvälisiä toimitusmaksuja toimivan MasterCard-järjestelmän elinkelpoisuutta. Kokonaisuudessaan tällaiset perustelut, joissa tukeudutaan kauppiaiden palvelumaksujaan koskevan neuvotteluvaran ja monenvälisten toimitusmaksujen tason väliseen käänteiseen suhteeseen sekä toteamukseen monenvälisten toimitusmaksujen keinotekoisuudesta ja siitä, että ne eivät ole objektiivisesti tarpeellisia, ovat mielestäni riittävät unionin yleisen tuomioistuimen päättelyn ymmärtämiseksi.

70.      Toiseksi LBG kritisoi unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on todennut hintakartellin olemassaolon korttien myöntämisen markkinoilla mutta tutkinut sen vaikutuksia korttitapahtumien vastaanottamista koskeviin tuoteketjun loppupään markkinoihin. Tältä osin se tyytyy viittaamaan unionin yleiselle tuomioistuimelle esittämänsä väliintulokirjelmän 48–52 kohtaan sisältyviin perusteluihin, joihin kyseinen tuomioistuin ei sen mukaan ole vastannut.

71.      Komission mukaan tämä väite on jätettävä tutkimatta, koska väliintulijana LBG:llä ei ollut oikeutta vedota kyseisiin perusteluihin, jotka sisälsivät todellisuudessa kannekirjelmän tueksi esitettyihin perusteisiin nähden uuden perusteen, joka koski merkityksellisten markkinoiden määrittelyssä tehtyä virhettä. Edellä mainituissa LBG:n unionin yleiselle tuomioistuimelle esittämän väliintulokirjelmän kohdissa viimeksi mainitun tarkoituksena oli arvostella komissiota ensinnäkin siitä, että se oli kontrafaktuaalisessa arvioinnissaan valinnut olettaman – eli ilman monenvälisiä toimitusmaksuja toimivan mutta jälkikäteisen hinnoittelun kieltävän säännön käsittävän MasterCard-järjestelmän – jolla oli sama vaikutus korttitapahtumia vastaanottavien pankkien väliseen kilpailuun kuin monenvälisillä toimitusmaksuilla (49 ja 50 kohta), toiseksi siitä, että se oli tukeutunut vuoden 2004 markkinatutkimukseen, jonka todistusarvo on kyseenalaistettu (51 kohta), ja kolmanneksi siitä, että se oli noudattanut ”epätavanomaista” lähestymistapaa tutkiessaan monenvälisten toimitusmaksujen kilpailua rajoittavia vaikutuksia korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla eikä korttien myöntämisen markkinoilla, joilla kartelli oli otettu käyttöön (52–54 kohta). Unionin yleinen tuomioistuin vastasi kahteen ensimmäiseen väitteeseen tai pitkälti samankaltaisiin väitteisiin, jotka päävalituksen tehneet valittajat olivat esittäneet ensimmäisessä oikeusasteessa, valituksenalaisen tuomion 143 ja 149–156 kohdassa. Kolmas väite on osittain päällekkäinen sen markkinoiden kaksijakoisuuden huomiotta jättämistä koskevan väitteen kanssa, jonka LBG esitti myös ensimmäisessä oikeusasteessa ja josta on kyse viimeksi mainitun esittämän, nyt käsiteltävänä olevan perusteen kolmannessa osassa, jota tarkastellaan jäljempänä 73–75 kohdassa, ja osittain sillä kyseenalaistetaan komission suorittama merkityksellisten markkinoiden valinta. Viimeksi mainittuun seikkaan unionin yleinen tuomioistuin on vastannut valituksenalaisen tuomion 168–178 kohdassa. LBG:llä oli siten lähtökohtaisesti oikeus vedota mahdollisiin oikeudellisiin virheisiin, jotka vaikuttavat valituksenalaisen tuomion edellä mainittuihin kohtiin sisältyviin arviointeihin.

72.      Lausumatta jättämisen osalta tarkasteltavana oleva väite on kuitenkin aineellisesti hylättävä, koska – kuten olen juuri todennut – unionin yleinen tuomioistuin on todellisuudessa vastannut LBG:n väliintulokirjelmänsä edellä mainituissa kohdissa esittämiin eri perusteluihin. Muilta osin on niin, että kun asiassa ei ole nimenomaisesti kohdistettu väitteitä valituksenalaisen tuomion kohtiin, jotka sisältävät tällaisen vastauksen, pelkkä toteamus, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei olisi ”käsitellyt asianmukaisesti” sille esitettyjä perusteluja ja seikkoja, voidaan tulkita vain unionin tuomioistuimelle esitetyksi kyseisten perustelujen ja seikkojen uudelleen tutkimista koskevaksi vaatimukseksi, joka on sellaisena jätettävä tutkimatta muutoksenhakuvaiheessa.

73.      Sama pätee kolmanteen seikkaan, johon LBG vetoaa valituksenalaista tuomiota moittiessaan ja jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin ei ole ottanut huomioon ”muiden maksujärjestelmien” korttien myöntämisen markkinoihin aiheuttaman paineen merkitystä saati markkinoiden kaksijakoisuutta.

74.      LBG väittää, että unionin yleinen tuomioistuin olisi virheellisesti jättänyt nämä kysymykset EY 81 artiklan 1 kohdan nojalla suorittamansa arvioinnin ulkopuolelle ja katsonut niillä olevan merkitystä yksinomaan tämän artiklan 3 kohtaa sovellettaessa, selittämättä kuitenkaan syitä, joiden vuoksi tällainen menettely olisi virheellinen, ja ainoastaan toistaa ensimmäisen ja toisen osan yhteydessä jo esittämänsä perustelut ja viittaa ensimmäisessä oikeusasteessa esittämänsä väliintulokirjelmän sisältöön. Unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 180 ja 181 kohdassa katsonut, että arvostelulla, joka koskee sitä, ettei markkinoiden kaksijakoisuutta ollut otettu huomioon, ”ei ole merkitystä käsiteltäessä EY 81 artiklan 1 kohdan rikkomista koskevaa kanneperustetta” siltä osin kuin siinä korostettiin ”[monenvälisistä toimitusmaksuista] koituvia taloudellisia etuja”. LBG ei ole liitännäisvalituksessaan esittänyt yhtään perustelua, jolla pyrittäisiin kyseenalaistamaan tällainen tulkinta sen ensimmäisessä oikeusasteessa esittämistä perusteluista tai selittämään, mitä etuja unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt ottaa huomioon EY 81 artiklan 1 kohdan nojalla, ja perusteita, joiden vuoksi tällainen huomioon ottaminen olisi tarpeellista tässä asiassa, erityisesti unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen asiaa koskevan oikeuskäytännön kannalta. Totean vielä, että – toisin kuin LBG näyttää väittävän – unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 179 ja 180 kohdassa käsitellyt ja hylännyt perustelun, jonka mukaan komissio ei ole ottanut huomioon ”muita maksutapoja” joko ”yhteismarkkinoiden asiayhteydessä tai ainakin kilpailupaineen harjoittamisen välineenä”. Tässäkään tapauksessa LBG ei ole riitauttanut millään tavoin unionin yleisen tuomioistuimen arviointia. Koska asiassa ei ole esitetty yksityiskohtaisempia perusteluja, unionin tuomioistuimen pitäisi harjoittaa valvontaansa tukeutumalla pelkkään väitteeseen unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnin puutteellisuudesta.

75.      Siltä osin kuin esillä oleva kritiikki kohdistuu kysymyksessä olevien kohtien perustelujen puuttumiseen, se on mielestäni hylättävä perusteettomana, sillä valituksenalaisen tuomion asiaa koskevien perustelujen avulla voidaan ymmärtää unionin yleisen tuomioistuimen päättely.

76.      Edellä esitetyn perusteella LBG:n liitännäisvalituksen ensimmäinen valitusperuste on mielestäni kokonaisuudessaan hylättävä.

4.       Monenvälisten toimitusmaksujen objektiivinen tarpeellisuus (päävalituksen ensimmäinen valitusperuste)

a)       Valituksenalainen tuomio

77.      Unionin yleinen tuomioistuin käsitteli kysymystä monenvälisten toimitusmaksujen objektiivisesta tarpeellisuudesta valituksenalaisen tuomion 77–121 kohdassa. Ennen tämän tutkimuksen suorittamista se täsmensi 75 kohdassa, että päävalituksen tehneiden valittajien viittaus monenvälisten toimitusmaksujen väitettyyn objektiiviseen tarpeellisuuteen oli ymmärrettävä siten, että ”komission olisi pitänyt katsoa, että [monenväliset toimitusmaksut] muodostivat liitännäisrajoituksen MasterCard-järjestelmään nähden, ja ettei komissiolla näin ollen ollut oikeutta tarkastella niiden vaikutuksia kilpailuun itsenäisesti, vaan yhdessä sen MasterCard-järjestelmän vaikutusten kanssa, johon ne liittyivät”.

78.      Palautettuaan lyhyesti mieleen asiassa M6 ym. vastaan komissio annetussa tuomiossa(67) vahvistetut liitännäisrajoituksia koskevat periaatteet unionin yleinen tuomioistuin tutki ja hylkäsi päävalituksen tehneiden valittajien väitteen virheellisten oikeudellisten kriteerien soveltamisesta (valituksenalaisen tuomion 84–92 kohta). Tämän jälkeen se tarkasteli erikseen väitettä monenvälisten toimitusmaksujen objektiivisesta tarpeellisuudesta korttitapahtumien vakioselvitysmenetelmänä (94–99 kohta) ja mekanismina, jolla siirretään varoja kortteja myöntäville pankeille (100–121 kohta). Ensimmäisessä tutkimuksessaan se vahvisti komission arvioinnin, jonka mukaan jälkikäteisen hinnoittelun kieltoa koskevan säännön sisällyttäminen MasterCard-järjestelmään oli vähemmän rajoittava vaihtoehto kuin arvoltaan positiiviset monenväliset toimitusmaksut. Arviointinsa päätteeksi unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että komissio oli voinut pätevästi todeta, että monenväliset toimitusmaksut eivät olleet objektiivisesti tarpeellisia MasterCard-järjestelmän toiminnalle.

b)       Päävalituksen ensimmäinen valitusperuste

79.      Ensimmäisellä valitusperusteellaan päävalituksen tehneet valittajat, joita RBS, MBNA, HSBC ja LBG tukevat, väittävät unionin yleisen tuomioistuimen tehneen useita oikeudellisia virheitä sekä perustelleen tuomionsa puutteellisesti monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta arvioidessaan. Tämä peruste jakautuu neljään osaan, jotka koskevat virheellisen oikeudellisen kriteerin soveltamista, kilpailunrajoituksen oikeassa yhteydessä tutkimatta jättämistä, komission arvioinnin korvaamista unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnilla ja riittämättömän valvontatason soveltamista.

i)       Päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa, joka koskee virheellisen oikeudellisen kriteerin soveltamista

80.      Ensimmäisen valitusperusteensa ensimmäisessä osassa päävalituksen tehneet valittajat väittävät unionin yleisen tuomioistuimen jättäneen soveltamatta liitännäisrajoituksen objektiivisen tarpeellisuuden tutkinnassa sovellettavaa oikeudellista kriteeriä, sellaisena kuin se on määritelty muun muassa asiassa DLG(68) ja asiassa M6 ym. vastaan komissio(69) annetuissa tuomioissa. Vaikka näissä aikaisemmissa tuomioissa unionin tuomioistuimet olivat täsmentäneet, että rajoitus on objektiivisesti tarpeellinen, jos ilman sitä pääjärjestelyn tavoitetta ei voitaisi saavuttaa tai osapuolten mahdollisuudet sen tavoittelemiseen heikentyisivät, eli jos tämä järjestely olisi ”hankalasti toteutettavissa tai jos sitä ei voitaisi toteuttaa”,(70) unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt valituksenalaisen tuomion 89 kohdassa tästä kriteeristä jäykän toteamalla, että ”ainoastaan sellaisten rajoitusten, jotka ovat tarpeellisia, jotta pääjärjestely voi ylipäätään toimia, voidaan katsoa kuuluvan liitännäisrajoitusten teorian soveltamisalaan”. Päävalituksen tehneiden valittajien ja väliintulijoiden mukaan asianmukaisen sovellettavan kriteerin pitäisi olla ”kaupalliselta kannalta realistinen”, eikä pitäisi edellyttää loogiselta kannalta tiukkaa tarpeellisuutta. Objektiivisesti tarpeellisena olisi voitava pitää rajoitusta, jonka puuttuminen ”estäisi konkreettisesti” pääjärjestelyn ”tehokkaan toiminnan” tai sen mahdollisuuden toimia ”tehokkaasti”.

81.      On huomattava, että edellä mainitussa asiassa M6 ym. vastaan komissio annetussa tuomiossa, jota valituksenalaisen tuomion 77–82 kohdassa siteerataan laajasti, todetaan, että ”liitännäisrajoituksen käsite kattaa kaikki rajoitukset, jotka liittyvät suoraan pääjärjestelyn toteuttamiseen ja ovat sen kannalta tarpeellisia”.(71) Kyseisen tuomion mukaan tällaisen rajoituksen tarpeellisuutta arvioitaessa ”on tutkittava yhtäältä, onko [se] objektiivisesti arvioiden tarpeellinen pääjärjestelyn toteuttamisen kannalta, ja toisaalta, onko se tähän nähden oikeassa suhteessa”.(72) Kyseisessä tuomiossa täsmennetään, että rajoituksen objektiivista tarpeellisuutta tutkittaessa ”ei ole arvioitava sitä, onko rajoitus kyseessä olevien markkinoiden kilpailutilanne huomioon ottaen tarpeellinen pääjärjestelyn taloudellisen menestymisen kannalta, vaan sitä, onko rajoitus tietyn pääjärjestelyn yhteydessä tarpeellinen tämän järjestelyn toteuttamisen kannalta,” ja että ”jos pääjärjestely olisi ilman rajoitusta hankalasti toteutettavissa tai jos sitä ei voitaisi toteuttaa, rajoitusta voidaan pitää järjestelyn toteuttamisen kannalta objektiivisesti arvioiden tarpeellisena”.(73)

82.      On myös todettava, että päävalituksen tehneet valittajat tai väliintulijat eivät kiistä liitännäisrajoituksen objektiivisen tarpeellisuuden tutkimisessa sovellettavaa oikeudellista kriteeriä sinänsä, sellaisena kuin se on määritelty edellä mainitussa asiassa M6 ym. vastaan komissio annetussa tuomiossa, vaan ne tyytyvät väittämään, että unionin yleinen tuomioistuin on soveltanut tätä kriteeriä vain osittain, muun muassa jättämällä arvioimatta, olisiko monenvälisten toimitusmaksujen poistaminen tehnyt MasterCard-järjestelmästä ”hankalasti toteutettavan”. Näin ollen on määriteltävä tämän kriteerin tarkka sisältö ja tarkistettava, onko unionin yleinen tuomioistuin tehnyt sen tekemäksi väitetyn virheen.

83.      Ensin mainitun seikan osalta on todettava, että unionin oikeudessa liitännäisrajoitusten teoria perustuu asiassa Metro vastaan komissio annetusta tuomiosta(74) lähtien annettujen ratkaisujen sarjaan, joissa unionin tuomioistuin on katsonut, että EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja kilpailunrajoituksia eivät ole sopimuspuolten itsenäisyyden rajoitukset, jotka ovat ”tarpeellisia” tietyn kaupallisen päämäärän toteuttamiseksi. Tässä oikeuskäytännössä rajoituksen tarpeellisuutta koskevaa edellytystä on tulkittu ja sovellettu suhteellisen tiukasti, sillä unionin tuomioistuin on pääsääntöisesti edellyttänyt, että kyseinen rajoitus on tarpeellinen suunnitellun kaupallisen järjestelyn toteuttamiseksi siinä mielessä, että tämä on ”mahdollinen”, ”todellinen” ja ”elinkelpoinen”.(75)

84.      Tämä tiukka suhtautuminen johtuu pääasiallisesti siitä, että tällaisiin rajoituksiin sovelletaan periaatteessa automaattisesti sopimuksen osalta tehtyä arviointia yhteensoveltuvuudesta EY 81 artiklan 1 kohdan kanssa. Tällainen kohtelu on seurausta siitä, että unionin oikeusjärjestyksessä arvioidaan myönteisesti sopimuksen oikeudellis-taloudellista tehtävää, ja tässä oikeusjärjestyksessä annetusta etusijasta sen perustellulle tavoitteelle, kun siinä hyväksytään mahdolliset (lievät) kilpailunrajoitukset, jotka osoittautuvat tarpeellisiksi tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Tämän tarkoituksen mukaisesti objektiivisesti tarpeellisina liitännäisrajoituksina voidaan pitää ainoastaan rajoituksia, joita ilman sopimuksella ei voitaisi täyttää täysin sille ominaista oikeudellis-taloudellista tehtävää ja/tai sopimuksen täytäntöönpanoa ei voitaisi toteuttaa tai se vaarantuisi vakavasti. Mielestäni tällä tavoin on tulkittava sekä edellä mainitussa asiassa DLG annettuun tuomioon sisältyvää viittausta pääjärjestelyn ”asianmukaiseen toimintaan” että edellä mainitussa asiassa M6 ym. vastaan komissio annettuun tuomioon sisältyvää viittausta siihen, että se on ”hankalasti toteutettavissa”.(76)

85.      Vaatimukseen sen välttämisestä, että tutkimusta liitännäisrajoituksen objektiivisesta tarpeellisuudesta ei käytetä toiseen kertaan EY 81 artiklan 3 kohdan nojalla suoritettavan tutkimuksen yhteydessä, on vedottu myös liitännäisrajoituksen objektiivista tarpeellisuutta arvioitaessa.(77) Tässä yhteydessä on täsmennetty, että rajoitukset, joilla helpotetaan pääjärjestelyn toteuttamista, parannetaan sen tehokkuutta tai varmistetaan sen taloudellinen menestyminen, ja yleisesti ottaen rajoitukset, jotka ovat ”välttämättömiä” markkinoiden kilpailutilanteen kannalta, on otettava huomioon tätä määräystä eikä saman artiklan 1 kohtaa sovellettaessa.(78)

86.      Seuraavaksi on siis tutkittava, onko unionin yleinen tuomioistuin poikennut edellä määritellystä oikeudellisesta kriteeristä arvioidessaan monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta MasterCard-järjestelmään nähden.

87.      Unionin yleinen tuomioistuin toi ensin esille valituksenalaisen tuomion 77–82 kohdassa edellä mainitussa asiassa M6 ym. vastaan komissio annetussa tuomiossa vahvistetut periaatteet, mukaan lukien kyseisen tuomion 109 kohdassa esitetyn täsmennyksen pääjärjestelyn ”hankalasta toteutettavuudesta”. Se totesi tämän jälkeen 88 ja 89 kohdassa, että niitä etuja, joita monenvälisillä toimitusmaksuilla on MasterCard-järjestelmän kannalta, samoin kuin sellaisia näkökohtia, jotka liittyvät niiden tarpeellisuuteen kyseisillä markkinoilla vallitsevassa kilpailutilanteessa, ei oteta huomioon määritettäessä niiden objektiivista tarpeellisuutta liitännäisrajoitusten teorian nojalla.(79) Tässä samassa yhteydessä se täsmensi valituksenalaisen tuomion 89 kohdassa, että ”ainoastaan sellaisten rajoitusten, jotka ovat tarpeellisia, jotta pääjärjestely voi ylipäätään toimia, voidaan katsoa kuuluvan [tämän] teorian soveltamisalaan”, ja päätteli 90 kohdassa, että ”se seikka, että [monenvälisten toimitusmaksujen] puuttumisella voi olla haitallisia vaikutuksia MasterCard-järjestelmän toiminnan kannalta, ei sellaisenaan tarkoita sitä, että [monenvälisiä toimitusmaksuja] on pidettävä objektiivisesti tarpeellisina, jos MasterCard-järjestelmän tarkastelu sen taloudellisessa ja oikeudellisessa toimintaympäristössä osoittaa, että järjestelmä voi toimia ilman niitä”. Toisin kuin päävalituksen tehneet valittajat väittävät, mielestäni näitä kohtia ei voida irrottamalla ne asiayhteydestään tulkita unionin yleisen tuomioistuimen pyrkimykseksi tiukentaa entisestään edellä 83 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä hyväksyttyjä, jo nyt tiukkoja arviointikriteerejä.

88.      Tällainen tulkinta ei näytä saavan tukea valituksenalaisen tuomion näitä kriteerejä koskevista perusteluista kokonaisuudessaan eikä myöskään unionin yleisen tuomioistuimen tässä tapauksessa suorittamasta arvioinnista. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi arvioituaan päävalituksen tehneiden valittajien ja väliintulijoiden esille tuomia vaikeuksia, joita monenvälisten toimitusmaksujen poistamisesta aiheutuisi MasterCard-järjestelmän toiminnalle, että ne eivät konkreettisesti estäisi tämän järjestelmän toimintaa, kun sitä arvioidaan sen oikeudellisessa ja taloudellisessa asiayhteydessä. Päävalituksen tehneet valittajat olivat ensimmäisessä oikeusasteessa nostamassaan kanteessa väittäneet, että monenvälisten toimitusmaksujen poistaminen olisi kyseenalaistanut MasterCard-järjestelmän olemassaolon sinänsä, sillä se ei voisi toimia pelkästään kortteja myöntävien pankkien ja korttitapahtumia vastaanottavien pankkien toimitusmaksuja koskevien kahdenvälisten sopimusten perusteella ja ilman oletussääntöä, eikä pelkästään tehnyt sen toteuttamisesta vaikeampaa.

89.      Edellä esitetyn perusteella päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on mielestäni hylättävä perusteettomana.

ii)     Päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen toinen osa, jonka mukaan kilpailunrajoitusta ei ole tutkittu oikeassa yhteydessä

90.      Päävalituksen tehneet valittajat esittävät ensimmäisen valitusperusteensa toisessa osassa viisi väitettä.

–        Väite, joka koskee markkinavoimiin perustumattoman, vähemmän rajoittavan vaihtoehdon toteuttamista

91.      Ne kiistävät ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 99 kohtaan sisältyvän väitteen, jonka mukaan komissio ei ”ollut velvollinen näyttämään toteen, että markkinavoimat pakottaisivat kortteja myöntävät pankit ja korttitapahtumia vastaanottavat pankit päättämään itse sellaisen säännön vahvistamisesta, joka rajoittaisi kilpailua vähemmän kuin [monenväliset toimitusmaksut]”. Ne katsovat, että asianmukaisen kontrafaktuaalisen hypoteesin rajoituksen objektiivisen tarpeellisuuden arvioimiseksi on välttämättä perustuttava markkinavoimiin eikä sääntelyviranomaisen toimenpiteisiin, sillä muutoin jätettäisiin huomiotta edellä 53 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö, jossa velvoitetaan ottamaan huomioon kilpailu siinä ”todellisessa yhteydessä”, jossa sitä esiintyisi sopimuksen, yritysten yhteenliittymän päätöksen tai yhdenmukaistetun menettelytavan puuttuessa.

92.      Komissio kiistää tämän väitteen tutkittavaksi ottamisen edellytysten täyttymisen. Sen mukaan päävalituksen tehneet valittajat eivät voi vedota monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta koskevan valitusperusteensa tueksi argumenttiin, nimittäin jälkikäteisen hinnoittelun kieltoon perustuvan kontrafaktuaalisen hypoteesin epäasianmukaisuutta koskevaan argumenttiin, jonka ne esittivät ensimmäisessä oikeusasteessa eri perusteen tueksi, nimittäin kilpailunrajoituksen puuttumista koskevan perusteen tueksi. Tätä kiistämistä ei voida mielestäni hyväksyä. Koska unionin yleinen tuomioistuin on vastannut tähän argumenttiin valituksenalaisen tuomion perustelujen osassa, joka koskee monenvälisten toimitusmaksujen objektiivisen tarpeellisuuden arviointia, ja koska päävalituksen tehneet valittajat kiistävät tässä samassa yhteydessä tämän vastauksen oikeudellisen perusteltavuuden, tarkasteltavana oleva väite on mielestäni otettava tutkittavaksi.

93.      Aineellisten perusteiden osalta unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käy ilmi, että rajoituksen tarpeellisuutta koskevaa edellytystä arvioitaessa on tutkittava yhtäältä, ”onko rajoitus objektiivisesti arvioiden tarpeellinen pääjärjestelyn toteuttamiselle, ja toisaalta, onko se tähän nähden oikeassa suhteessa”, eli tutkittava, etteivät sen aineellinen ja maantieteellinen soveltamisala ylitä sitä (tai että ne rajoittuvat tiukasti siihen), mikä on tarpeellista kyseisen järjestelyn toteuttamisen kannalta.(80)

94.      Tällainen oikeasuhteisuuden tutkiminen edellyttää, että silloin kun kyseisen rajoituksen perustellut tavoitteet voidaan saavuttaa vähemmän rajoittavalla vaihtoehdolla, sitä ei voida pitää tarpeellisena pääjärjestelyn toteuttamisen kannalta ja se kuuluu näin ollen EY 81 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan. Tällaisen vaihtoehdon mahdollisuutta on arvioitava kaikkien asian kannalta merkityksellisten seikkojen valossa, ja kuten unionin yleinen tuomioistuin toteaa valituksenalaisen tuomion 99 kohdassa, sen on oltava erityisesti taloudelliselta kannalta realistinen.

95.      Sitä vastoin komissiolta ei mielestäni voida edellyttää, jotta liitännäisrajoituksen oikeasuhteisuuden arvioinnin yhteydessä voitaisiin hyväksyä vähemmän rajoittava vaihtoehtoinen skenaario, että se osoittaisi, että ilman tällaista rajoitusta markkinavoimat pakottaisivat tällaiseen skenaarioon.

96.      Päävalituksen tehneet valittajat eivät voi tältä osin tukeutua edellä 53 kohdassa mainittuun oikeuskäytäntöön, joka ei koske nimenomaisesti liitännäisrajoituksen objektiivisen tarpeellisuuden arviointia. Unionin tuomioistuin on tosin katsonut tämän oikeuskäytännön mukaisesti, että sen arvioimiseksi, onko rajoitus objektiivisesti tarpeellinen siihen liittyvän pääjärjestelyn toteuttamisen kannalta, on tutkittava, millaista kilpailu olisi ilman tämän rajoituksen olemassaoloa,(81) jotta voidaan määrittää, olisiko tällaisessa tapauksessa kyseinen järjestely hankalasti toteutettavissa tai voitaisiinko sitä lainkaan toteuttaa.(82) Tätä vaatimusta ei kuitenkaan pidä tulkita siten, että jos komissio katsoo vähemmän rajoittavan vaihtoehdon olevan olemassa, sen olisi näytettävä, että se perustuisi kilpailuun ilman pääjärjestelyn osapuolten asettamaa rajoitusta, ja vielä vähemmän, että nämä osapuolet päättäisivät todennäköisesti sen toteuttamisesta.(83)

97.      Oikeuskäytännöstä ilmenee sitä vastoin, että tällaisessa yhteydessä merkityksellisenä on pidettävä yhtäältä tällaisen vaihtoehdon elinkelpoisuutta, erityisesti taloudelliselta kannalta,(84) ja toisaalta sitä, että sillä voidaan täyttää kyseisellä rajoituksella asetetut perustellut tavoitteet, ylittämättä sitä, mikä on tässä suhteessa tarpeellista, kuitenkin siten, että pääjärjestely voidaan toteuttaa.(85)

98.      Totean tältä osin, että liitännäisrajoituksen oikeasuhteisuuden arviointiin, jolla pyritään varmistamaan, ettei ole olemassa vähemmän rajoittavia vaihtoehtoja, joilla voidaan korvata pääjärjestelyn osapuolten sopimat ehdot sekä niillä tavoiteltujen keskinäisten velvoitteiden tasapaino, sisältyy väistämättä ”sääntelyyn” liittyvä näkökohta, päävalituksen tehneiden valittajien käyttämää ilmaisua lainatakseni.

–        Väite jälkikäteisen hinnoittelun kieltoa koskevan säännön MasterCard-järjestelmässä käyttöön ottamisen epärealistisuudesta

99.      Toiseksi päävalituksen tehneet valittajat moittivat unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisua siitä, että komission on ”sallittu” tukeutuvan tosiseikkoihin ja vaihtoehtoiseen skenaarioon, jotka ovat ”epärealistisia”.

100. Tällainen väite on mielestäni jätettävä tutkimatta, koska todellisuudessa sillä pyritään siihen, että unionin tuomioistuin arvioisi uudelleen tosiseikkoja. Myös sen tueksi esitetyt perustelut on hylättävä tehottomina. Kun päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että ”on käytännössä mahdotonta ajatella”, että monenvälisten toimitusmaksujen poistamisen jälkeen markkinavoimat pakottaisivat MasterCardin sulkemaan pois muut keinot korvata kortteja myöntäville pankeille niiden korttitapahtumia vastaanottaville pankeille ja kauppiaille tarjoamat edut kieltämällä jälkikäteisen hinnoittelun ja että pikemminkin päinvastainen tilanne olisi looginen, ne jättävät huomiotta sen, että unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 100–119 kohdassa suorittamansa arvioinnin päätteeksi katsonut, ettei mekanismi, jolla siirretään varoja korttitapahtumia vastaanottavilta pankeilta kortteja myöntäville pankeille, ollut tarpeellinen. Toisin kuin päävalituksen tehneet valittajat väittävät, unionin yleinen tuomioistuin ei ole implisiittisesti katsonut, että arvoltaan positiiviset monenväliset toimitusmaksut olivat tarpeellisia MasterCard-järjestelmän toiminnan kannalta, vaan se on nimenomaisesti todennut päinvastoin. Jälkikäteisen hinnoittelun kiellon käyttöön ottamisesta MasterCard-järjestelmässä esitetyissä päävalituksen tehneiden valittajien perusteluissa sivuutetaan kokonaan se, että tähän vaihtoehtoon on viitattu valituksenalaisen tuomion 95 ja 96 kohdassa monenvälisiä toimitusmaksuja vähemmän rajoittavana vaihtoehtona sen välttämiseksi, että kortteja myöntävät pankit voisivat vahvistamalla yksipuolisesti toimitusmaksun suuruuden käyttää hyväkseen korttitapahtumien vastaanottajia, joita sitoo HACR.

101. Totean vielä liitännäisesti, että siltä osin kuin päävalituksen tehneet valittajat pitävät monenvälisiä toimitusmaksuja mekanismina, jolla korvataan kortteja myöntävien pankkien korttitapahtumia vastaanottaville pankeille ja kauppiaille suorittamia palveluja, ne näyttävät palaavan hallinnollisessa menettelyssä ja unionin yleisessä tuomioistuimessa esittämäänsä kantaan, jonka mukaan monenväliset toimitusmaksut ovat pikemminkin mekanismi, jolla tasapainotetaan kortinhaltijoiden ja kauppiaiden vaatimuksia ja jaetaan palvelun kustannukset järjestelmän myöntäjien ja vastaanottajien välillä.(86)

–        Se, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole ottanut huomioon väitettä, jonka mukaan jälkikäteisen hinnoittelun kiellolla olisi samat kilpailuvaikutukset kuin monenvälisillä toimitusmaksuilla, ja perustelujen puuttuminen tältä osin

102. Kolmanneksi päävalituksen tehneet valittajat vetoavat siihen, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole ottanut huomioon niiden ensimmäisessä oikeusasteessa esittämiä väitteitä, jotka koskevat monenvälisten toimitusmaksujen ja jälkikäteisen hinnoittelun kiellon olennaista samanlaisuutta kilpailuvaikutusten kannalta. Molemmissa tapauksissa on kyse MasterCardin keskustasolla vahvistamasta oletussäännöstä, jolla ”vahvistetaan myöntäjien ja vastaanottajien välillä sovellettu hinta”.

103. Kuten olen edellä 69 kohdassa esittänyt LBG:n liitännäisvalituksessa esittämää samankaltaista väitettä tutkiessani, riittää kun todetaan unionin yleisen tuomioistuimen vastanneen kyseisiin väitteisiin valituksenalaisen tuomion 143 kohdassa, jossa se on täsmentänyt, että ”verrattuna siihen, millaiset korttitapahtumien vastaanottamisen markkinat olisivat, jos [monenvälisiä toimitusmaksuja] ei olisi, [monenväliset toimitusmaksut] rajoittavat sitä painetta, jota kauppiaat voivat kohdistaa korttitapahtumia vastaanottaviin pankkeihin niiden neuvotellessa [kauppiaiden palvelumaksuista], koska [monenväliset toimitusmaksut] pienentävät mahdollisuutta siitä, että hinnat putoaisivat tietyn kynnyksen alapuolelle”. Tästä selityksestä ilmenee, että unionin yleinen tuomioistuin on keskittänyt huomionsa hintatasoon liittyviin seikkoihin, kun taas päävalituksen tehneiden valittajien väitteet kohdistuivat pikemminkin hintarakenteeseen liittyviin seikkoihin. Tarkasteltavana olevaa väitettä, joka koskee lausumatta jättämistä, ei kuitenkaan voida hyväksyä pelkästään tämän erilaisen lähestymistavan perusteella.(87) Kyseiseen kohtaan sisältyvä arviointi kuuluu sitä paitsi unionin tuomioistuimen valvontaan, lukuun ottamatta tosiseikkojen tai todisteiden ottamista huomioon vääristyneellä tavalla, mihin ei ole vedottu esillä olevassa asiassa.

104. Lisäksi on hylättävä väite tätä samaa kysymystä koskevien perustelujen puuttumisesta, sillä unionin yleisen tuomioistuimen päättely käy selvästi ja yksiselitteisesti ilmi kyseisestä valituksenalaisen tuomion 143 kohdasta.

–        Väite siitä, että jälkikäteisen hinnoittelun kiellon rajoittavia vaikutuksia MasterCard-järjestelmän ”myöntämispuoleen” ei ole otettu huomioon

105. Neljänneksi päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että ”komission ehdottamat nollatasolle vahvistetut [monenväliset toimitusmaksut] rajoittavat myös kaksijakoisten markkinoiden toista puolta estämällä korttien myöntäjiä saamasta korttitapahtumien vastaanottajilta maksua niiden niille suorittamista palveluista”. Ne korostavat tältä osin, että ”komissio on kieltäytynyt keskittymästä tähän väistämättömään vaikutukseen ja on päinvastoin kiinnittänyt huomiota ainoastaan toiseen puoleen kaksijakoisista markkinoista, eli kauppiaisiin kohdistuvaan vaikutukseen”.

106. Tämä kritiikki kohdistuu pelkästään komission suorittamaan arviointiin, eikä siinä yksilöidä valituksenalaisen tuomion perustelujen kohtia, joita siinä tarkoitetaan, saati virheitä, joita näihin kohtiin liittyisi. Sikäli kuin sillä on ymmärrettävä arvosteltavan epäsuorasti unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se ei ole arvioinut asianmukaisesti monenvälisten toimitusmaksujen alentamisesta nollatasolle aiheutuvia kilpailuvaikutuksia voimassa oleviin monenvälisiin toimitusmaksuihin verrattuna, kun se ei ole ottanut huomioon tällaisesta alentamisesta aiheutuvaa rajoitusta kaksijakoisten markkinoiden toiselle puolelle, totean yhtäältä, että unionin yleinen tuomioistuin on vastannut väitteisiin, joissa kyseenalaistetaan komission arviointi sillä perusteella, että se on rajannut taloudellisen analyysinsä vain korttitapahtuman vastaanottamisen markkinoihin valituksenalaisen tuomion 172–182 kohdassa, joissa se pitää hyväksyttävänä korttien myöntämisen markkinoiden ja korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoiden määrittelyä itsenäisiksi markkinoiksi. Toisaalta totean, että päävalituksen tehneet valittajat eivät ole selittäneet, miksi rajoituksella kortteja myöntävien pankkien ja korttitapahtumia vastaanottavien pankkien välisissä suhteissa olisi kilpailua rajoittavia vaikutuksia korttien myöntämisen markkinoilla.(88) Muistettakoon, että päävalituksen tehneet valittajat olivat hallinnollisessa menettelyssä luopuneet selityksestä, jonka mukaan monenväliset toimitusmaksut olivat mekanismi, jolla korvataan kortteja myöntävien pankkien korttitapahtumia vastaanottaville pankeille ja kauppiaille suorittamia palveluja.

–        Väite riidanalaisen päätöksen, sellaisena kuin komissio on sitä tulkinnut ensimmäisessä oikeusasteessa, ottamisesta huomioon vääristyneellä tavalla

107. Viidenneksi ja viimeiseksi päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on luonnehtinut virheellisesti kontrafaktuaalista hypoteesia, sellaisena kuin komissio on sen tarkoittanut, sillä komissio on selventänyt vastauksessaan, että tässä hypoteesissa monenväliset toimitusmaksut poistetaan kokonaan ja suositaan pankkien kahdenvälisiä neuvotteluja, ja jälkikäteisen hinnoittelun kielto on lisätty vain toissijaisesti.

108. Unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 95 kohdassa toistanut kokonaisuudessaan riidanalaisen päätöksen 554 perustelukappaleen, jossa komissio suunnitteli monenvälisille toimitusmaksuille vähemmän rajoittavana vaihtoehtona sääntöä, jossa otetaan käyttöön jälkikäteistä hinnoittelua koskeva kielto. Katsottuaan valituksenalaisen tuomion 96 kohdassa, ettei tähän perustelukappaleeseen sisältyvään arviointiin liittynyt ilmeisiä arviointivirheitä, unionin yleinen tuomioistuin perusti päättelynsä seuraavaksi siinä esitettyyn hypoteesiin. Vaikka oletettaisiin päävalituksen tehneiden valittajien esittämällä tavalla, että komissio olisi todella muuttanut olennaisesti kantaansa oikeudenkäynnin kuluessa, unionin yleisen tuomioistuimen lähestymistapaa, jossa tukeudutaan riidanalaisen päätöksen sisältöön, ei sinänsä ole syytä asettaa kyseenalaiseksi.

–        Päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen toista osaa koskeva ratkaisuehdotus

109. Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen toinen osa on hylättävä.

iii)  Päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen kolmas osa, jonka mukaan komission arviointi on korvattu unionin yleisen tuomioistuimen arvioinnilla

110. Ensimmäisen valitusperusteensa kolmannessa osassa päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta koskevassa tarkastelussaan korvannut omalla arvioinnillaan komission arvioinnin, kun se on ottanut huomioon vain rajatun määrän niistä perusteluista, joihin komissio oli tukeutunut riidanalaisessa päätöksessä.

111. Päävalituksen tehneiden valittajien mainitseman vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin tuomioistuimet eivät voi kumoamiskannetta käsitellessään korvata riidanalaisen toimenpiteen toteuttajan perusteluja omillaan,(89) eivätkä komission suorittamia monitahoisia taloudellisia arviointeja valvoessaan korvata omalla taloudellisia seikkoja koskevalla arvioinnillaan tämän toimielimen arviointia.(90)

112. Päävalituksen tehneet valittajat vetoavat siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on tarkastellessaan ”mahdollisuutta soveltaa jälkikäteisen hinnoittelun kieltoa hyväksynyt tämän johtopäätöksen ilman minkäänlaista analyysiä syystä, miksi näin pitäisi olla”. Tällä väitteellä pyritään todellisuudessa esittämään, että unionin yleinen tuomioistuin on pikemminkin suorittanut puutteellisen analyysin kuin korvannut omalla arvioinnillaan komission arvioinnin, ja näin ollen se on päällekkäinen tarkasteltavana olevan, riittämätöntä tuomioistuinvalvontaa koskevan valitusperusteen neljännen väitteen tueksi esitettyjen perustelujen kanssa. Joka tapauksessa on todettava, että unionin yleisen tuomioistuimen päättely valituksenalaisen tuomion 95–99 kohdassa seuraa tiukasti komission päättelyä. Näin ollen tältä osin ei voi olla kyse riidanalaiseen päätökseen sisältyvän arvioinnin ja/tai siihen sisältyvien perustelujen korvaamisesta.

113. Toiseksi päävalituksen tehneet valittajat vetoavat siihen, että unionin yleinen tuomioistuin on ”antanut paljon suuremman painoarvon” kuin komissio sille ”laajemmalle asiayhteydelle, joka liittyy niihin resursseihin ja taloudellisiin etuihin, joita pankit saavat korttien myöntämistä koskevasta toiminnastaan”, sekä sille, että Australian keskuspankki oli määrännyt toimitusmaksujen leikkaamisesta ja ettei tällä ollut vaikutusta MasterCard-järjestelmään Australiassa (jäljempänä Australian esimerkki).(91)

114. Unionin tuomioistuimia, jotka käsittelevät kumoamiskannetta, ei voida kieltää antamasta riidanalaisen toimen laillisuusvalvonnan yhteydessä tämän toimen perusteluihin sisältyville tietyille seikoille suurempaa painoarvoa kuin toisille, kunhan tällaisella menettelyllä ei muuteta kyseisen toimen sisäistä logiikkaa siinä määrin, että sen sisältämät perustelut tai arviointi tosiasiallisesti korvataan. Näin ei ole mielestäni tapahtunut käsiteltävässä tapauksessa. Vaikka on totta, että unionin yleinen tuomioistuin keskittää tarkastelunsa pankkien korttien myöntämistoiminnastaan saamiin tuloihin ja antaa erityisen merkityksen Australian esimerkille, komission arviointia tai riidanalaisen päätöksen perusteluja, jotka niin ikään perustuvat tällaisiin seikkoihin,(92) ei ole sivuutettu tai korvattu.

iv)     Päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen neljäs osa, joka koskee riittämättömän valvontatason soveltamista

115. Ensimmäisen valitusperusteensa neljännessä osassa päävalituksen tehneet valittajat, joita MBNA, HSBC, RBS ja LBG tukevat, arvostelevat unionin yleistä tuomioistuinta siitä, että se on suorittanut erittäin rajattua tuomioistuinvalvontaa monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta tutkiessaan. Kun otetaan huomioon perusoikeuskirjan voimaantulo ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tutkia kokonaisuudessaan nämä arvioinnit eikä rajoittua ilmeiseen virheeseen. Valittajien mukaan se ei ole noudattanut unionin tuomioistuimen edellyttämää tuomioistuinvalvonnan tasoa, kun se on ensinnäkin soveltanut ilmeistä virhettä koskevaa kriteeriä komission toteamuksiin, joihin ei sisälly todella ”monitahoisia” taloudellisia arviointeja, ja toiseksi korvannut tämän kriteerin toisella kriteerillä, joka on vähemmän tiukka ja rajoittuu näiden arviointien perusteltavuuden tarkistamiseen.

116. Ennen näiden väitteiden tarkastelua on huomattava, että käsiteltävänä olevassa osassa päävalituksen tehneet valittajat toistavat myös useita väitteitä, jotka ovat päällekkäisiä edellä tarkastellun kolmannen osan kanssa. Kyse on erityisesti väitteestä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin olisi tukeutunut yksinomaan osaan riidanalaisen päätöksen perusteluista, antanut tietyille näistä perusteluista suuremman painoarvon kuin komissio ja korvannut omalla arvioinnillaan komission arvioinnin. Näitä väitteitä on jo käsitelty kyseistä osaa tarkasteltaessa, minkä vuoksi tyydyn viittamaan tältä osin edellä 110–114 kohdassa esitettyyn ja totean, että nämä väitteet ovat jossain määrin aineellisesti ristiriidassa sen väitteen kanssa, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin olisi tukeutunut liiallisesti komission taloudellisia seikkoja koskevan harkintavallan käyttöön.

117. Tämän täsmennyksen jälkeen totean, että tarkasteltavana olevien väitteiden johdosta unionin tuomioistuimen on jälleen kerran käsiteltävä hankalaa kysymystä siitä, kuinka laajaa tuomioistuinvalvontaa on kohdistettava niihin komission päätöksiin, joissa yritykset saatetaan vastuuseen kilpailusääntöjen rikkomisesta.(93)

118. Tätä valvontaa rajoittaa ensinnäkin se, minkä tyyppistä valvontaa unionin tuomioistuinten on harjoitettava EUT-sopimuksessa niille annetun lainkäyttötehtävän puitteissa. Lukuun ottamatta sakkoja koskevia asioita, joissa niillä on SEUT 261 artiklan ja asetuksen N:o 1/2003(94) 31 artiklan nojalla täysi harkintavalta, SEUT 263 artiklan ensimmäisen kohdan mukaisesti nämä tuomioistuimet harjoittavat laillisuusvalvontaa, jonka avulla ne voivat hylätä kumoamiskanteen tai kumota riidanalaisen päätöksen mutta eivät muuttaa sitä tai arvioida uudelleen sen tarkoituksenmukaisuutta. Toinen oikeuskäytännössä esille tuotu rajoitus on institutionaalinen ja perustuu komission ja unionin tuomioistuinten toimivallanjakoon, sillä EUT-sopimuksessa on ensin mainitulle annettu kilpailuoikeuden alalla valvontatehtävä, johon kuuluu paitsi velvollisuus selvittää kilpailusääntöjen rikkomisia ja määrätä niistä seuraamuksia, myös velvollisuus kehittää ja harjoittaa sellaista yleistä politiikkaa, jolla ”pyritään – – noudattamaan [EUT-]sopimuksessa vahvistettuja periaatteita ja ohjaamaan yritysten käyttäytymistä näiden periaatteiden mukaisesti”.(95) Tässä yhteydessä oikeuskäytännössä on katsottu, että unionin tuomioistuinten asiana ei ole komission kilpailuasioissa tekemien päätösten laillisuuden tutkimisen yhteydessä korvata omalla arvioinnillaan tämän toimielimen arviointia taikka muuttaa riidanalaisen päätöksen sisältöä, sillä muutoin voitaisiin häiritä EUT-sopimuksessa määrättyä toimielinten välistä tasapainoa.(96) Kolmas rajoitus koskee niiden arviointien luonnetta, jotka komission on suoritettava EY 81 artiklan nojalla tekemissään päätöksissä. Sille on annettu tietty harkintavalta sen suorittaessa monitahoisia taloudellisia tai teknisiä arviointeja sillä perusteella, että tällaiset arvioinnit voivat edellyttää korkean tason teknistä pätevyyttä tai taloudellista asiantuntemusta ja käsittää komissiolle kuuluvia talouspoliittisia valintoja. Unionin tuomioistuinten valvonta, joka kohdistuu näihin arviointeihin, on näin ollen rajoitettua. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tämä valvonta on siten rajattava koskemaan ”ainoastaan sitä, että menettelysääntöjä ja perusteluvelvollisuutta on noudatettu, että tosiseikat pitävät paikkansa, sekä sitä, ettei asiassa ole tehty ilmeistä arviointivirhettä tai käytetty väärin harkintavaltaa”.(97) 

119. Joidenkin vuosien ajan tätä rajoitettua valvontaa koskevan oikeuskäytännön merkitys on huomattavasti vähentynyt,(98) myös sen seurauksena, että unionin kilpailuoikeuteen on asteittain sisällytetty rikosoikeudellisen vastuun piirteitä. Asiassa KME Germany ym. vastaan komissio ja asiassa Chalkor vastaan komissio antamissaan tuomioissa unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että ”vaikka komissiolla on harkintavaltaa taloudellisissa asioissa aloilla, joilla on tehtävä monitahoisia taloudellisia arviointeja, tämä ei tarkoita sitä, että unionin yleisen tuomioistuimen on pidättäydyttävä valvomasta sitä, miten komissio on tulkinnut taloudellisia seikkoja. Unionin yleisen tuomioistuimen on paitsi tutkittava erityisesti esitettyjen todisteiden aineellinen paikkansapitävyys, luotettavuus ja johdonmukaisuus myös tarkistettava, sisältävätkö nämä todisteet kaikki ne merkitykselliset seikat, jotka on otettava huomioon monitahoisen tilanteen arvioinnissa, ja voivatko kyseiset todisteet tukea päätelmiä, jotka niistä on tehty”.(99) Unionin tuomioistuin on lisäksi todennut, että ”unionin yleisen tuomioistuimen on harjoitettava sille kuuluvaa laillisuusvalvontaa niiden seikkojen perusteella, jotka kantaja on esittänyt kanneperusteiden tueksi”, ja että se ei voi tässä laillisuusvalvonnassa tukeutua komission harkintavaltaan ”perusteena sille, ettei mainittu tuomioistuin harjoita oikeudellisia seikkoja ja tosiseikkoja koskevaa perinpohjaista laillisuusvalvontaa”.(100) Tämän täsmennyksen, joka voi itsessään tehdä tosiasiallisesti tyhjäksi komissiolle tunnustetun taloudellisen harkintavallan periaatteen sinänsä, tarkka ulottuvuus ei ole vielä selvä.(101) Sitä vastoin se osoittaa täysin selvästi unionin tuomioistuimen pyrkimyksen vähentää mahdollisuuksien mukaan tällaisen harkintavallan vaikutusta sen tuomioistuinvalvonnan laajuuteen, joka kohdistuu komission päätöksiin seuraamuksen määräämisestä EY 81 artiklan rikkomisen perusteella.(102)

120. Arvioitaessa, sopiiko unionin tuomioistuinten harjoittaman tuomioistuinvalvonnan laajuus, sellaisena kuin se on kuvattu edellä, yhteen tehokasta oikeussuojaa ja oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevien oikeuksien kunnioittamisen kanssa, on huomattava, että edellä mainitussa asiassa KME Germany ym. vastaan komissio ja edellä mainitussa Chalkor vastaan komissio antamissaan tuomioissa unionin tuomioistuin totesi, että ”SEUT 263 artiklassa määrätty laillisuusvalvonta, jota täydentää asetuksen N:o 1/2003 31 artiklassa säädetty sakon määrää koskeva täysi harkintavalta, ei – – ole ristiriidassa perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistetun tehokkaan oikeussuojan periaatteen kanssa”.(103) Lisäksi asiassa Schindler Holding ym. vastaan komissio äskettäin antamassaan tuomiossa unionin tuomioistuin vahvisti tämän yhteensopivuutta koskevan ratkaisun myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kannalta, jonka perusteella perusoikeuskirjan 47 artiklan merkitys ja ulottuvuus on sen 52 artiklan 3 kohdan nojalla määritettävä.(104)

121. Euroopan ihmissoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappale, jota on tässä sovellettava sen rikosoikeudellisen osan perusteella,(105) ei estä hallinnollista viranomaista määräämästä rangaistusluonteista seuraamusta, kunhan tämän viranomaisen päätös voidaan myöhemmin saattaa tutkittavaksi lainkäyttöelimessä, jolla on ”täysi harkintavalta”. Tällaisen elimen ominaisuuksia ovat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan ”toimivalta muuttaa tehtyä päätöstä miltä tahansa osin, sekä tosiseikkojen että oikeudellisten seikkojen osalta”, ja ”toimivalta tutkia kaikki sen käsiteltäväksi saatetussa oikeusriidassa merkitykselliset tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevat kysymykset”.(106) Huolimatta siitä, että tällaisessa toteamuksessa(107) näytetään edellytettävän, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleessa edellytettyä lainkäyttövaltaa käyttävällä elimellä on laajempi toimivalta kuin se, jota voidaan käyttää laillisuusvalvonnan yhteydessä,(108) sekä oikeus suorittaa todellinen tutkimus asiasta,(109) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on konkreettisesti soveltanut sitä äärimmäisen joustavasti.(110)

122. Erityisen tärkeä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä menetelmällisesti lähentävä tekijä(111) on se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa sovellettaessa merkityksellisenä ei ole pidettävä niinkään tuomioistuimen abstraktia toteamusta siitä, millaista valvontaa (”heikkoa” vai ”vahvaa”) sillä on oikeus harjoittaa tai se aikoo harjoittaa kyseessä olevassa tapauksessa, vaan pikemminkin sitä, että tämän valvonnan harjoittamisella sinänsä tosiasiallisesti suojataan tässä yleissopimuksessa vahvistettuja oikeuksia. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on implisiittisesti(112) mutta selvästi vahvistanut tämän tapauskohtaisen lähestymistavan asiassa Menarini Diagnostics Srl vastaan Italia äskettäin antamassaan tuomiossa.(113) Kuten unionin tuomioistuin on implisiittisesti todennut asiassa Schindler Holding ym. vastaan komissio antamassaan tuomiossa, vaikka tällaisessa yhteydessä unionin tuomioistuinten harjoittama valvonta, joka kohdistuu komission päätöksiin määrätä seuraamus kilpailusääntöjen rikkomisesta, näyttäisi täyttävän Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen vaatimukset,(114) tämä riippuu tavasta, jolla tätä valvontaa konkreettisesti harjoitetaan.

123. Edellä esitettyjen periaatteiden perusteella on tutkittava, onko unionin yleinen tuomioistuin esillä olevassa asiassa harjoittanut riittävää tuomioistuinvalvontaa komission toteamuksista, jotka koskevat monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta.

124. Tältä osin on ensinnäkin hylättävä komission väite, jonka mukaan päävalituksen tehneiden valittajien oli näytettävä toteen, että monenväliset toimitusmaksut olivat objektiivisesti tarpeellisia MasterCardin toiminnalle, välttääkseen EY 81 artiklan 1 kohdassa määrätyn kiellon soveltamisen. Vaikka oletettaisiinkin, että tällainen väite pitäisi paikkansa, unionin yleisellä tuomioistuimella on kuitenkin velvollisuus harjoittaa täysimääräisyyteen pyrkivää valvontaa kaikkien komission suorittamien arviointien osalta, myös silloin kun näillä arvioinneilla pyritään hylkäämään kyseisten yritysten puolustuksekseen esittämät väitteet.

125. Tämän jälkeen on huomattava, että unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 82 kohdassa viitatessaan edellä mainituissa asiassa M6 ym. vastaan komissio ja asiassa Remia vastaan komissio annettuihin tuomioihin todennut, että unionin tuomioistuimet voivat valvoa ainoastaan rajoitetusti monitahoisia taloudellisia arviointeja, jotka on suoritettu liitännäisrajoituksen objektiivisen tarpeellisuuden arvioimiseksi. Kuten edellä on todettu, tällainen abstrakti toteamus niistä kriteereistä, joilla määritetään, kuinka laajaa valvontaa unionin yleinen tuomioistuin aikoo harjoittaa, ei sinänsä ole kyseenalainen, jos ilmenee, että se on konkreettisesti harjoittanut perinpohjaista valvontaa sekä oikeuskysymysten että tosiseikkoja koskevien kysymysten osalta sille esitettyjen perusteiden tueksi toimitettujen todisteiden valossa.(115)

126. Päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole harjoittanut riittävää valvontaa sen komission toteamuksen osalta, jonka mukaan monenväliset toimitusmaksut olisi voitu korvata oletussääntönä jälkikäteisen hinnoittelun kiellolla.

127. On totta, että tämän kysymyksen osalta unionin yleinen tuomioistuin on tyytynyt valituksenalaisen tuomion 95 ja 96 kohdassa toistamaan kokonaisuudessaan riidanalaisen päätöksen 554 perustelukappaleen ja toteamaan, ettei siinä esitettyyn arviointiin sisälly ilmeisiä arviointivirheitä.(116) Ensimmäisessä oikeusasteessa esitetystä kanteesta ilmenee kuitenkin, että päävalituksen tehneiden valittajien esittämät väitteet koskivat ennen kaikkea jälkikäteisen hinnoittelun kiellon perusteella toimivaa MasterCard-järjestelmää koskevan hypoteesin sääntelyluonnetta, kilpailuolosuhteita koskevan analyysin puuttumista sekä sitä, ettei komissio ollut esittänyt näyttöä siitä, että tällainen kielto olisi ollut vähemmän kilpailua rajoittava kuin monenväliset toimitusmaksut. Unionin yleinen tuomioistuin on käsitellyt näitä eri väitteitä valituksenalaisen tuomion 97–99 ja 143 kohdassa. Näiden väitteiden joukossa ei kuitenkaan ole niiden tässä esittämää väitettä, jonka mukaan oletussääntö, joka estäisi kortteja myöntäviä pankkeja saamasta korvausta niiden korttitapahtumia vastaanottaville pankeille tarjoamista palveluista, on epärealistinen. Kuten olen jo todennut edellä 105 kohdassa ja kuten erityisesti valituksenalaisen tuomion 19 kohdasta ja riidanalaisen päätöksen 146–155 kohdasta ilmenee, päävalituksen tehneiden valittajien alun perin hallinnollisessa menettelyssä esittämästä väitteestä, jonka mukaan monenväliset toimitusmaksut ovat korttitapahtumien vastaanottajien maksama hinta korttien myöntäjien niille suorittamista palveluista, oli sittemmin luovuttu ja sen sijaan ne oli kuvattu mekanismiksi, jolla tasapainotetaan kortinhaltijoiden ja kauppiaiden vaatimuksia. HSBC puolestaan viittaa yhden työntekijänsä lausuntoon, joka on liitetty ensimmäisessä oikeusasteessa esitettyyn väliintulokirjelmään ja jossa todetaan, että jälkikäteisen hinnoittelusäännön käyttöön ottaminen olisi todennäköisesti johtanut kahdenvälisten toimitusmaksujen vahvistamismekanismista luopumiseen. Se ei kuitenkaan selitä, miksi tällaisella lopputuloksella, oletettaessa se toteen näytetyksi, olisi ollut MasterCard-järjestelmään sellainen vaikutus, että jälkikäteisen hinnoittelun kieltoon perustuva vakiomenetelmä ei olisi ollut ajateltavissa, eikä liioin sitä, mistä syystä se, että unionin yleinen tuomioistuin ei olisi ottanut tätä lopputulosta huomioon – vaikka näin oletettaisiin tapahtuneen – olisi vaikuttanut sen tuomioistuinvalvonnan tehokkuuteen.

128. Päävalituksen tehneet valittajat väittävät tämän jälkeen, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole harjoittanut riittävää valvontaa niiden komission toteamusten osalta, jotka koskevat monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta mekanismina varojen siirtämiseksi kortteja myöntäville pankeille.

129. Unionin yleisen tuomioistuimen tältä osin suorittamassa tarkastelussa, joka sisältyy valituksenalaisen tuomion 100–119 kohtaan, ei ole millään tavoin ”tukeuduttu” komission oletetun harkintavallan käyttöön, ja tämä tarkastelu on päinvastoin siinä määrin itsenäinen, että siitä on samaan aikaan esitetty päävalituksessa väite, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on korvannut omalla arvioinnillaan komission arvioinnin. Unionin yleinen tuomioistuin on itse arvioinut riidanalaiseen päätökseen sisältyviä tietoja, jotka koskevat MasterCard-järjestelmän pankkien korttien myöntämiseen liittyvästä toiminnasta saamia taloudellisia etuja – mikä sinänsä kuuluu unionin tuomioistuimen tutkittavaksi, lukuun ottamatta tosiseikkojen ottamista huomioon vääristyneellä tavalla, mihin ei ole vedottu – ja pitää valituksenalaisen tuomion 110 kohdassa perusteltuna sen päättelemistä, että näiden etujen väheneminen monenvälisten toimitusmaksujen poistamisen tapauksessa ei olisi riittänyt vaikuttamaan MasterCard-järjestelmän elinkelpoisuuteen, ja Australian keskuspankin MasterCardin toimitusmaksuihin kohdistaman leikkauksen vaikutuksia koskevan analyysin johtopäätöksistä tekemänsä niin ikään itsenäisen arvioinnin perusteella unionin yleinen tuomioistuin katsoo valituksenalaisen tuomion 111 kohdassa, että tämä analyysi tuki päätelmää siitä, että monenvälisten toimitusmaksujen poistaminen ei johtaisi MasterCard-järjestelmän romahtamiseen.(117)

130. Päävalituksen tehneet valittajat ja LBG eivät kuitenkaan tyydy viittaamaan perusteluissaan ”tuomioistuimen pitäytymiseen” komission arvioinneissa vaan ne vetoavat myös unionin yleisen tuomioistuimen tarkastelun ”spekulatiivisuuteen ja keinotekoisuuteen”, niiden sille esittämien todisteiden huomiotta jättämiseen sekä tämän laiminlyönnin toteamatta jättämiseen riidanalaiseen päätökseen sisältyvän analyysin osalta. Ne väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole käsitellyt kysymystä siitä, oliko arvoltaan positiivisten toimitusmaksujen vahvistaminen tarpeellista markkinoiden kaksijakoisuuden tilanteessa. Se ei ole niiden mukaan ottanut myöskään huomioon nollatasolle vahvistettujen monenvälisten toimitusmaksujen rajoittavia vaikutuksia kaksijakoisten markkinoiden toiseen puoleen eli korttien myöntämiseen.

131. Valituksenalaisen tuomion 101, 181 ja 182 kohdasta ilmenee unionin yleisen tuomioistuimen katsoneen, että väitteillä siitä, että markkinoiden kaksijakoisuutta sekä monenvälisten toimitusmaksujen poistamisen vaikutuksia näiden markkinoiden ”korttien myöntämistoimintaan” ei ole otettu huomioon, ei ollut merkitystä EY 81 artiklan 3 kohdan mukaisessa arvioinnissa, olipa kyse sitten monenvälisten toimitusmaksujen objektiivisen tarpeellisuuden tai niiden kilpailuvaikutusten tarkastelusta. Unionin yleinen tuomioistuin vahvisti valituksenalaisen tuomion 176–178 kohdassa korttien myöntämisen markkinoiden määrittelyn merkityksellisiksi markkinoiksi sekä niiden itsenäisyyden, minkä vuoksi sen esittämissä perusteluissa pidettiin oikeutettuna sitä, että komissio oli rajoittanut analyysinsä monenvälisten toimitusmaksujen kilpailuvaikutuksista näihin markkinoihin. Päävalituksen tehneet valittajat eivät ole esittäneet väitteitä, joilla pyrittäisiin osoittamaan, että edellä mainittuihin valituksenalaisen tuomion perusteluihin sisältyisi oikeudellinen virhe, ja LBG tyytyy tältä osin esittämään hyvin yleisluonteisia toteamuksia.

132. Päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että se, että unionin yleinen tuomioistuin on viitannut päättelynsä tueksi Australian esimerkkiin, joka koskee monenvälisten toimitusmaksujen alentamista eikä poistamista koskevaa tilannetta, ”korostaa sen tarkastelun puutteellisuutta”.

133. Tältä osin totean ainoastaan, että unionin yleinen tuomioistuin on käsitellyt ja hylännyt väitteet Australian esimerkin merkityksettömyydestä valituksenalaisen tuomion 112–114 kohdassa. Sikäli kuin nyt tarkasteltavana olevassa kritiikissä kyseenalaistetaan näihin kohtiin sisältyvä arviointi esittämättä minkäänlaista perustelua sitä vastaan saati vetoamatta siihen, että tosiseikat olisi otettu huomioon vääristyneellä tavalla, se on mielestäni hylättävä.

134. Edellä esitetyn perusteella katson, että päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen neljäs osa ja näin ollen tämä valitusperuste kokonaisuudessaan on hylättävä.

5.       EY 81 artiklan 3 kohdan soveltaminen (päävalituksen kolmas valitusperuste)

135. Liitännäisvalituksessaan LBG väittää päävalituksen tehneiden valittajien tukemana, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt useita oikeudellisia virheitä EY 81 artiklan 3 kohtaa soveltaessaan. LBG:n ja päävalituksen tehneiden valittajien väitteet voidaan jakaa kolmeen osaan.

a)       Näyttökynnys ja in dubio pro reo -periaate

136. LBG:n mukaan unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt todeta, että komissio oli tehnyt oikeudellisia virheitä asettaessaan näyttökynnyksen kohtuuttoman korkealle. Näyttökynnyksen ylittymistä pitäisi arvioida todennäköisyysarvioinnin avulla EY 81 artiklan 3 kohdassa asetettujen edellytysten arvioimiseksi. Esillä olevassa asiassa tämä arviointi olisi pitänyt tehdä suhteessa koko MasterCard-järjestelmään, josta koitui merkittäviä etuja kuluttajille ja kauppiaille. LBG:n mukaan ei olisi oikeudellisesti asianmukaista vaatia MasterCardia perustelemaan monenvälisten toimitusmaksujen täsmällistä tasoa sen sijaan, että se yksinkertaisesti osoittaisi pitävin todistein, että sen noudattama menetelmä monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamiseksi on asianmukainen. Samassa yhteydessä päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, riittävää selitystä esittämättä, että in dubio pro reo -periaatetta ei pitäisi soveltaa, kun – kuten tässä tapauksessa – EY 81 artiklan 3 kohdan soveltamiseen vetoava yritys on esittänyt todisteita, jotka herättävät vähintäänkin epäilyksiä tämän määräyksen soveltamisesta, eikä komissio ei ole täysin hälventänyt näitä epäilyksiä.

137. Kohtuuttoman korkeaa näyttökynnystä koskevasta väitteestä on todettava, että LBG:n liitännäisvalituksessaan esittämä väite perustuu varsin lyhytsanaisesti ja epämääräisesti esitettyihin perusteluihin. LBG ei yksilöi niitä valituksenalaisen tuomion kohtia, joihin sisältyisi oikeudellinen virhe, ja tyytyy väittämään, että asetettu näyttökynnys oli kohtuuttoman korkea, täsmentämättä, mitä valituksenalaisen tuomion kohtia se moittii. Väitteidensä tueksi LBG tyytyy viittamaan yleisesti unionin yleiselle tuomioistuimelle esittämänsä väliintulokirjelmän perusteluihin. Näissä olosuhteissa minulla on vakavia epäilyjä siitä, voidaanko tätä väitettä ottaa tutkittavaksi unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 168 artiklan 1 kohdan d alakohdan perusteella.

138. Joka tapauksessa katson, että tämä väite on myös perusteeton.

139. Väitteestä, jonka mukaan monenvälisiä toimitusmaksuja oli tarpeellista arvioida koko MasterCard-järjestelmän yhteydessä, totean, että valituksenalaisen tuomion 207 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin on todennut, että koska monenväliset toimitusmaksut eivät ole liitännäisiä rajoituksia, komissio saattoi perustellusti tutkia, syntyikö nimenomaan monenvälisten toimitusmaksujen perusteella merkittäviä objektiivisia etuja, ottamatta huomioon Mastercard-järjestelmää kokonaisuudessaan. LBG ei ole liitännäisvalituksessaan esittänyt yhtään todistetta tai väitettä kyseenalaistaakseen tämän unionin yleisen tuomioistuimen johtopäätöksen. Edellä 79–134 kohdassa esitetyn perusteella ehdotan, että päävalituksen tehneiden valittajien väitteet, jotka kohdistuvat valituksenalaisen tuomion perusteluihin monenvälisten toimitusmaksujen objektiivisesta tarpeellisuudesta, hylätään.

140. Väitteestä, jonka mukaan näyttökynnyksen ylittymistä pitäisi arvioida todennäköisyysarvioinnin avulla EY 81 artiklan 3 kohdassa asetettujen edellytysten arvioimiseksi, on todettava, että asetuksen N:o 1/2003 2 artiklassa säädetään, että EY 81 artiklan 3 kohdan edellytysten täyttymistä koskeva todistustaakka kuuluu sille yritykselle, joka vetoaa kyseisestä kohdasta johtuvaan etuun, mutta siinä ei kuitenkaan vahvisteta tältä osin vaadittua näyttökynnystä.

141. Kuten unionin yleinen tuomioistuin toteaa perustellusti valituksenalaisen tuomion 196 kohdassa, vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilön, joka vetoaa tähän määräykseen, on osoitettava vakuuttavin argumentein ja todistein, että edellytykset poikkeuksen saamiseksi täyttyvät, ja erityisesti EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun ensimmäisen edellytyksen osalta, että kyseiseen sopimukseen perustuvasta tehostamisesta saadaan sellaista huomattavaa objektiivista hyötyä, joka voi korvata sopimuksesta kilpailulle aiheutuvat haitat.(118) On myös todettava, että edellä mainituissa yhdistetyissä asioissa GlaxoSmithKline Services ym. vastaan komissio ym. annetussa tuomiossa todettiin, että EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun analyysin yhteydessä olettamalle, että on saatavissa huomattava objektiivinen hyöty, riittää perusteeksi, että komissio on käytössään olevien seikkojen perusteella vakuuttunut siitä, että tällaisen hyödyn syntyminen on todennäköistä.(119) Kuten kyseisen tuomion 93 kohdasta nimenomaisesti ilmenee, tämä toteamus liittyy kuitenkin ennen asetuksen N:o 1/2003, jossa säädettiin komission myöntämiä ennakkolupia koskevasta järjestelmästä, antamista voimassa olleen EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen soveltamiseen.(120) Tällaisessa yhteydessä komission oli suoritettava tulevaisuuteen kohdistuva ennakkoarviointi sille ilmoitetun sopimuksen todennäköisistä eduista.

142. On kuitenkin todettava, että LBG ja päävalituksen tehneet valittajat ovat kirjelmissään paitsi jättäneet täsmentämättä niitä valituksenalaisen tuomion kohtia, joihin sisältyy niiden mielestä virheitä, tyytyessään toteamaan yleisellä tasolla, että näyttökynnyksen ylittymistä oli arvioitava todennäköisyysarvioinnin avulla, myös jättäneet kokonaan täsmentämättä syyt, joiden vuoksi tällaista näyttökynnystä olisi edellytettävä tässä tapauksessa, jossa komissiota ei ole pyydetty tekemään tulevaisuuteen kohdistuvaa arviointia ja jossa sitä vastoin päävalituksen tehneiden valittajien oli esitettävä vakuuttavat todisteet monenvälisillä toimitusmaksuilla saatavasta sellaista huomattavasta objektiivisesta hyödystä, jolla olisi pitänyt voida korvata komission toteamat haitat.

143. Näissä olosuhteissa katson, että mikäli unionin tuomioistuin ottaa kohtuuttoman korkeaa näyttökynnystä koskevan väitteen tutkittavaksi, se on hylättävä.

144. Toiseksi on todettava päävalituksen tehneiden valittajien esittämästä väitteestä, joka koskee in dubio pro reo -periaatteen loukkaamista, että tämä periaate liittyy erottamattomasti syyttömyysolettaman periaatteeseen,(121) jota sovelletaan arvioitaessa näyttöä kilpailusääntöjen rikkomisesta.(122) Tämän periaatteen mukaisesti näyttö kilpailusääntöjen rikkomisesta on esitettävä täydellisesti, ja tähän näyttöön kohdistuvien epäilysten ja epäselvyyksien on koiduttava sen eduksi, jonka menettelyä on pidetty kilpailusääntöjen vastaisena, ja ne estävät siten seuraamusten määräämisen tälle osapuolelle.

145. Päävalituksen tehneiden valittajien väite kohdistuu valituksenalaisen tuomion 237 kohtaan, jossa unionin yleinen tuomioistuin on päättänyt EY 81 artiklan 3 kohtaan perustuvan tarkastelunsa ja katsonut, että koska valittajat eivät olleet esittäneet näyttöä siitä poikkeuksesta, johon ne vetosivat, oli aiheellista hylätä in dubio pro reo -periaatteen loukkaamista koskeva väite.

146. Tähän arviointiin ei nähdäkseni liity virhettä. Mielestäni in dubio pro reo ‑periaatetta voidaan soveltaa komission EY 81 artiklan 1 kohdan nojalla suorittamassa tarkastelussa, jonka yhteydessä sen on osoitettava kyseessä olevan yrityksen rikkoneen tätä määräystä. Tässä yhteydessä tämä periaate edellyttää, että komission esittämät todisteet osoittavat täydellisesti tämän kilpailusääntöjen rikkomisen siten, ettei sen toteuttamisesta jää mitään epäilystä.

147. Sitä vastoin en usko, että in dubio pro reo -periaatteeseen voitaisiin vedota, kuten päävalituksen tehneet valittajat ovat tehneet, EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen soveltamiseksi vaaditun näyttökynnyksen alentamiseksi. Kuten olen todennut edellä 141 kohdassa, vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yrityksen, joka vetoaa EY 81 artiklan 3 kohtaan, on osoitettava vakuuttavin argumentein ja todistein, että edellytykset poikkeuksen saamiseksi täyttyvät. Ei siis riitä, kuten päävalituksen tehneet valittajat näyttävät ajattelevan, että esitetään todisteita, jotka ainoastaan herättävät epäilyksiä EY 81 artiklan 3 kohdan soveltamisesta.

148. Kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi tuomion 197 kohdassa, tietyissä tapauksissa poikkeukseen vetoavan yrityksen esittämät perustelut ja todisteet voivat olla sellaisia, että ne edellyttävät toiselta osapuolelta eli komissiolta selityksiä tai perustelua, ja mikäli komissio ei toimi näin, voidaan päätellä, että todistustaakka on täytetty.(123) Päävalituksen tehneet valittajat eivät kuitenkaan kiistä unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 231 kohdassa tekemää johtopäätöstä, jonka mukaan komissio on tutkinut niiden hallinnollisessa menettelyssä esittämät argumentit ja hylännyt ne asianmukaisesti, vaan ne tyytyvät väittämään, että unionin yleinen tuomioistuin olisi valituksenalaisessa tuomiossa katsonut EY 81 artiklan 3 kohdan soveltamisesta monenvälisiin toimitusmaksuihin olevan vielä epäilyksiä. Tällaiset epäilykset eivät käy ilmi valituksenalaisesta tuomiosta eikä niitä ole tuotu esille varsinkaan päävalituksen tehneiden valittajien tarkoittamassa, valituksenalaisen tuomion 233 kohdan alkuun sisältyvässä virkkeessä. Unionin yleinen tuomioistuin on päinvastoin valituksenalaisen tuomion 237 kohdassa todennut selvästi, minkäänlaisia epäilyksiä ilmaisematta, komission voineen pätevästi katsoa, että valittajat eivät olleet osoittaneet, että EY 81 artiklan 3 kohdan soveltamisedellytykset täyttyivät.

149. Sikäli kuin kyseistä väitettä voidaan tulkita siten, että siinä vedotaan valituksenalaisen tuomion perustelujen puuttumiseen in dubio pro reo -periaatteen sovellettavuuden osalta, edellä 30 ja 31 kohdassa esittämäni perusteella katson, että koska unionin yleisen tuomioistuimen mukaan asiassa ei ollut esitetty näyttöä EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen edellytysten täyttymisestä, se ei ollut velvollinen selittämään syitä, joiden vuoksi esillä olevassa asiassa ei ollut sovellettava in dubio pro reo -periaatetta.

b)       Väite virheellisestä lähestymistavasta suhteessa markkinoihin, joilla EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut edut syntyvät, sekä suhteessa kyseessä oleviin käyttäjäryhmiin

150. Toiseksi LBG väittää päävalituksen tehneiden valittajien tukemana, että unionin yleinen tuomioistuin on noudattanut virheellistä lähestymistapaa suhteessa markkinoihin, joilla EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen etujen on synnyttävä. Samalla kun LBG myöntää, että oikeuskäytännön mukaan kyseiset edut voidaan ottaa huomioon kaikilla markkinoilla, jotka hyötyvät sopimuksen olemassaolosta, ja että kyseisten markkinoiden kahden puolen (eli kortinhaltijoiden ja kauppiaiden) välillä on yhteys, se väittää unionin yleisen tuomioistuimen keskittyneen yksinomaan kauppiaiden saamiin etuihin. Näin toimiessaan unionin yleinen tuomioistuin on sen mukaan sivuuttanut merkittävät edut, jotka seuraavat MasterCard-järjestelmästä ja monenvälisistä toimitusmaksuista itsestään kortinhaltijoille, sekä markkinoiden kaksijakoisuuden ja järjestelmän toiminnan optimoinnin, johon monenvälisillä toimitusmaksuilla myötävaikutetaan. Päävalituksen tehneet valittajat väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole selittänyt, miksi EY 81 artiklan 3 kohdan kahta ensimmäistä edellytystä ei voitaisi täyttää tukeutumalla pelkästään monenvälisistä toimitusmaksuista seuraaviin etuihin kortinhaltijoille, kunhan näillä eduilla voidaan korvata kaikki haitat, joita monenvälisten toimitusmaksujen kilpailua rajoittavista vaikutuksista väitetään aiheutuvan kauppiaille. Mikään EY 81 artiklan 3 kohdan sanamuodossa ei tue unionin yleisen tuomioistuimen näkemystä siitä, että jos on olemassa kaksi tai useampi kuluttajaryhmä, kaikkien näiden ryhmien on saatava sama osuus hyödystä, joka on seurausta kilpailunrajoituksesta, jotta rajoitusta voitaisiin pitää yhteensoveltuvana EY 81 artiklan kanssa.

151. LBG:n ja päävalituksen tehneiden valittajien väitteet kohdistuvat valituksenalaisen tuomion 228 ja 229 kohtaan, jossa unionin yleinen tuomioistuin viittasi ensin oikeuskäytäntöönsä, jonka mukaan edut, joihin ensimmäinen EY 81 artiklan 3 kohdassa määrätyistä edellytyksistä liittyy, voidaan saada paitsi merkityksellisillä markkinoilla, myös kaikilla muilla sellaisilla markkinoilla, joihin sopimuksella voi olla myönteisiä vaikutuksia, minkä jälkeen se kuitenkin katsoi, että koska kauppiaat muodostivat yhden niistä kahdesta käyttäjäryhmästä, joihin maksukortit vaikuttivat, EY 81 artiklan 3 kohdan soveltamiseksi oli tarpeellista, että monenvälisiin toimitusmaksuihin liittyvät huomattavat objektiiviset edut oli näytettävä toteen myös suhteessa niihin. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi tällä perusteella, että ellei tällaista näyttöä esitetä, väite siitä, että monenvälisten toimitusmaksujen perusteella kortinhaltijoille koituvat edut oli otettu riittämättömästi huomioon, oli joka tapauksessa tehoton.

152. Kyseiset väitteet koskevat EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen soveltamista tilanteessa, jolle on ominaista kahdet erilliset markkinat, joilla kilpailua rajoittava sopimus voi tuottaa vaikutuksia. Esillä olevassa asiassa kyse on korttitapahtumien vastaanottamisen ja korttien myöntämisen markkinoista, jotka ovat erillisiä, mutta niillä on kuitenkin merkittäviä rajapintoja ja ne täydentävät toisiaan.(124) Tältä osin on huomattava, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin on vahvistanut komission määritelmän merkityksellisistä markkinoista, tästä valituksenalaisen tuomion seikasta ei kuitenkaan ole valitettu unionin tuomioistuimeen.

153. LBG ja päävalituksen tehneet valittajat väittävät unionin yleisen tuomioistuimen tehneen virheen, kun se on jättänyt huomiotta monenvälisistä toimitusmaksuista koituvat edut kortinhaltijoille, jotka ovat korttien myöntämisen markkinoilla tarjottujen palvelujen suoria käyttäjiä, vaikka näillä eduilla olisi mahdollisesti voitu tasapainottaa monenvälisten toimitusmaksujen kilpailua rajoittavia vaikutuksia kauppiaisiin, jotka ovat korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla tarjottujen palvelujen suoria käyttäjiä.

154. Tämän väitteen taustalla oleva oikeudellinen kysymys koskee siis sitä, onko EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun poikkeuksen soveltamiseksi tällaisessa yhteydessä tarpeen, että niillä markkinoilla, joilla kilpailua rajoittavat vaikutukset ilmenevät, tarjottujen palvelujen suorien käyttäjien – tässä tapauksessa erityisesti kauppiaiden – on saatava kohtuullinen osuus EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun kaltaisella sopimuksella saatavasta hyödystä, vai onko mahdollista katsoa, että näitä käyttäjiä haittaavat kilpailua rajoittavat vaikutukset voidaan korvata liitännäismarkkinoilla tarjottujen palvelujen käyttäjien – tässä tapauksessa kortinhaltijoiden – saamilla eduilla.

155. Aluksi on todettava, että EY 81 artiklan 3 kohdassa määrätyn toisen edellytyksen mukaan tässä määräyksessä tarkoitettua poikkeusta voidaan soveltaa kilpailua rajoittavaan sopimukseen, jos kuluttajille jätetään kohtuullinen osuus kyseisestä sopimuksesta saatavasta hyödystä.

156. Ensinnäkin on huomattava, että kyseisessä määräyksessä tarkoitettujen käyttäjien on katsottava olevan sopimuksen kohteena olevien tuotteiden tai palvelujen suoria tai välillisiä käyttäjiä. Toiseksi vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että jotta kilpailua rajoittavalle sopimukselle voitaisiin myöntää poikkeus EY 81 artiklan 3 kohdan nojalla, tästä sopimuksesta on saatava sellaista huomattavaa objektiivista hyötyä, joka voi korvata sopimuksesta kilpailulle aiheutuvat haitat.(125) Tästä oikeuskäytännöstä voidaan päätellä, että jotta kilpailua rajoittavalle sopimukselle voitaisiin myöntää poikkeus, tästä sopimuksesta saatavilla eduilla on voitava varmistaa käyttäjille täysi korvaus todellisista tai todennäköisistä haitallisista vaikutuksista, jotka niille aiheutuvat sopimuksesta seuraavan kilpailunrajoituksen vuoksi. Toisin sanoen kilpailua rajoittavasta sopimuksesta saatavilla eduilla on tasapainotettava sen kielteiset vaikutukset.

157. Mielestäni tämän korvaamisen täytyy kuitenkin koskea käyttäjiä, joihin sopimus vaikuttaa suoraan tai välillisesti.(126) Käyttäjille, joihin kyseessä olevan sopimuksen kilpailua rajoittavat vaikutukset kohdistuvat, on lähtökohtaisesti annettava korvauksena tästä vahingosta kohtuullinen osuus kyseisellä sopimuksella saatavasta hyödystä, johon EY 81 artiklan 3 kohdassa viitataan.

158. Mikäli olisi mahdollista ottaa huomioon edut, jotka sopimuksesta koituvat tiettyjen palvelujen yhdelle käyttäjäryhmälle, tasapainottamaan muiden palvelujen toiselle käyttäjäryhmälle aiheutuvia kielteisiä vaikutuksia eri markkinoilla, ensin mainittua käyttäjäryhmää suosittaisiin jälkimmäisen vahingoksi. Tämänkaltaiset jakologiikat eivät nähdäkseni lähtökohtaisesti kuulu kilpailuoikeuteen.(127) Kilpailuoikeudella pyritään suojaamaan markkinoiden rakennetta ja siten kilpailua kilpailijoiden ja viime kädessä yleensä kuluttajien(128) etujen turvaamiseksi. Sillä ei sitä vastoin pyritä suosimaan jotakin kuluttajaryhmää toisen vahingoksi.(129)

159. Tältä osin on vielä todettava, että nämä perustelut eivät välttämättä ole ristiriidassa valituksenalaisen tuomion 228 kohdassa mainitun unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa, jonka mukaan ei voida pitää mahdottomana, että huomioon otettaisiin sopimuksesta saatavia etuja, jotka ilmenevät eri markkinoilla kuin niillä, joilla sopimuksella on kilpailua rajoittavia vaikutuksia. Tällaisia etuja voidaan ottaa huomioon esimerkiksi silloin, kun kuluttajaryhmä, johon sopimus vaikuttaa, on molemmilla markkinoilla sama.(130)

160. Esillä olevassa asiassa unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että EY 81 artiklan 3 kohdassa määrätyn poikkeuksen soveltamiseksi on tarpeen, että kauppiaiden monenvälisistä toimitusmaksuista saamat huomattavat taloudelliset edut näytetään joka tapauksessa toteen. Koska kauppiaat muodostavat kuluttajaryhmän, jolle aiheutuu suoraan vahinkoa monenvälisten toimitusmaksujen kilpailua rajoittavista vaikutuksista markkinoilla, joilla nämä vaikutukset ilmenevät, mielestäni unionin yleinen tuomioistuin ei ole tehnyt oikeudellista virhettä.

161. Tästä seuraa, että sekä päävalituksen tehneiden valittajien että LBG:n väitteet, joiden mukaan unionin yleinen tuomioistuin on jättänyt huomiotta monenvälisistä toimitusmaksuista saatavat huomattavat edut(131) kortinhaltijoille, eivät voi menestyä. Sama johtopäätös on tehtävä väitteestä, joka koskee markkinoiden kaksijakoisuuden huomiotta jättämistä, kun merkityksellisten markkinoiden määrittelyä ei ole riitautettu. Edellä esitetyn perusteella on myös katsottava, että toisin kuin päävalituksen tehneet valittajat väittävät, unionin yleinen tuomioistuin ei ole valituksenalaisen tuomion 228 ja 229 kohdassa katsonut, että jos on olemassa kaksi tai useampia kuluttajaryhmiä, kaikkien näiden ryhmien on saatava sama osuus hyödystä, joka on seurausta kilpailunrajoituksesta, jotta rajoitusta voitaisiin pitää yhteensoveltuvana EY 81 artiklan kanssa. Se on katsonut ainoastaan, että kauppiaiden monenvälisten toimitusmaksujen perusteella saamat objektiiviset edut oli näytettävä toteen.

162. Kaikilla näillä perusteilla katson näin ollen, että LBG:n ja päävalituksen tehneiden valittajien väitteet, jotka koskevat virheellistä lähestymistapaa suhteessa markkinoihin, joilla EY 81 artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen etujen on synnyttävä, sekä suhteessa huomioon otettaviin kuluttajaryhmiin, on kokonaisuudessaan hylättävä.

c)       Liian tiukan kriteerin hyväksyminen EY 81 artiklan 3 kohdan soveltamiseksi

163. Kolmanneksi LBG väittää, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt virheen hyväksyessään liian tiukan kriteerin EY 81 artiklan 3 kohdan soveltamiseksi. LBG kohdistaa väitteensä erityisesti valituksenalaisen tuomion 233 kohtaan, jossa unionin yleinen tuomioistuin antaa sen mielestä ymmärtää, että arvioitaessa, onko monenväliset toimitusmaksut vahvistettu asianmukaiselle tasolle, on otettava huomioon ainoastaan se, että kauppiaat korvaavat kortteja myöntäville pankeille aiheutuneita kuluja niille tarjotuista tai niitä selvästi hyödyttävistä palveluista, ja että korvauksen laskemisessa pitäisi ottaa huomioon kortteja myöntävien pankkien saamat muut tulot. LBG väittää, että myös komissio näyttää omaksuneen viimeaikaisissa tapauksissa lähestymistavan, jossa keskitytään yksinomaan kauppiaiden saamiin etuihin, käyttäessään ”turistikriteeriksi” kutsuttua rajoittavaa menetelmää.(132) Tällaisen lähestymistavan noudattaminen olisi LBG:n mukaan epäkäytännöllistä ja epäasianmukaista, eikä komissio itse voisi soveltaa tätä kriteeriä puutteellisten tietojen vuoksi. Näissä olosuhteissa LBG pohtii, miten MasterCardin tai vielä suuremmalla syyllä lisenssinhaltijoina olevien pankkien, joilla ei ole täydellisiä tietoja markkinoista, voitaisiin kohtuudella olettaa noudattavan sitä. Valittua menetelmää olisi myös käytännössä mahdotonta noudattaa, sillä se edellyttäisi täsmällisten todisteiden esittämistä monenvälisten toimitusmaksujen erityisten määrien perustelemiseksi. Tällaisia todisteita ei kuitenkaan voitaisi esittää. Komissio tai unionin yleinen tuomioistuin eivät ole esittäneet minkäänlaisia ohjeita siitä, mitä täsmällistä menetelmää MasterCardin pitäisi noudattaa vahvistaakseen monenväliset toimitusmaksut hyväksyttävälle tasolle. Tästä lähestymistavasta seuraava epäselvyys aiheuttaa merkittävää epävarmuutta markkinoiden toimijoille ja voi aiheuttaa vahinkoa kuluttajalle estämällä innovoinnin markkinoilla.

164. Tämä väite perustuu mielestäni virheelliseen tulkintaan valituksenalaisesta tuomiosta. Valituksenalaisen tuomion 233 kohdassa, joka on ainoa tässä väitteessä nimenomaisesti mainittu kohta, unionin yleinen tuomioistuin ei ole todennut, että kortteja myöntäville pankeille palvelujen tarjoamisesta aiheutuneiden kulujen korvaaminen olisi ainoa huomioon otettava seikka arvioitaessa, onko monenväliset toimitusmaksut vahvistettu asianmukaiselle tasolle. Kyseisessä valituksenalaisen tuomion kohdassa unionin yleinen tuomioistuin on vastannut sille esitettyyn väitteeseen niiden tietojen puuttumisesta, jotka ylittäisivät komission edellyttämän taloudellisia seikkoja koskevan näyttökynnyksen. Valituksenalaisen tuomion 233 kohtaan sisältyvät perustelut on siten luettava edellisen kohdan valossa, jossa unionin yleinen tuomioistuin selitti, että vaikeus ylittää komission edellyttämä taloudellisia seikkoja koskeva näyttökynnys aiheutui niistä argumenteista, joita päävalituksen tehneet valittajat olivat esittäneet hallinnollisessa menettelyssä.

165. Viittauksesta ”turistikriteeriksi” kutsuttuun menetelmään on todettava, ettei tähän menetelmään ole viitattu lainkaan valituksenalaisessa tuomiossa saati riidanalaisessa päätöksessä, minkä vuoksi tähän menetelmään perustuvalla väitteellä ei ole merkitystä. LBG ei ole myöskään esittänyt mitään selitystä sille, miten sen viittauksella tähän menetelmään voitaisiin yksilöidä valituksenalaisessa tuomiossa tehty virhe.

166. Väitteessä, jonka mukaan komissio ja unionin yleinen tuomioistuin eivät ole esittäneet minkäänlaisia ohjeita siitä, mitä täsmällistä menetelmää MasterCardin olisi noudatettava monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamiseksi, ei yksilöidä yhtään unionin yleisen tuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa tekemää oikeudellista virhettä, ja se on siten tehoton.

167. Edellä esitetystä seuraa, ettei myöskään EY 81 artiklan 3 kohdan rikkomista koskevan valitusperusteen kolmas osa voi menestyä ja että kyseinen valitusperuste on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan.

III  Ratkaisuehdotus

168. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin ratkaisee asian seuraavasti:

1)         Päävalitus ja liitännäisvalitukset hylätään.

2)         MasterCard Incorporated, MasterCard International Incorporated ja MasterCard Europe SPRL velvoitetaan korvaamaan päävalitukseen liittyvät oikeudenkäyntikulut.

3)         The Royal Bank of Scotland plc velvoitetaan korvaamaan liitännäisvalitukseensa liittyvät oikeudenkäyntikulut.

4)         Lloyds TSB Bank plc ja Bank of Scotland plc velvoitetaan korvaamaan liitännäisvalitukseensa liittyvät oikeudenkäyntikulut.

5)         MBNA Europe Bank Ltd, HSBC Bank plc ja Yhdistynyt kuningaskunta vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

1 –      Alkuperäinen kieli: ranska.

2 –      T-111/08

3 – Luottolaitokset, jotka antavat kortin kortinhaltijan käyttöön ja luvan sen käyttämiseen.

4 – Luottolaitokset, jotka ovat sopimussuhteessa kauppiaan kanssa, jotta kortti hyväksyttäisiin maksuvälineeksi myyntipaikassa. Kortin myöntävät pankit välittävät korttitapahtumia vastaanottaville pankeille tiedot kortinhaltijasta ja kortista (todentaminen, hyväksyminen jne.) ja siirtävät varoja tietoverkon välityksellä, kun taas korttitapahtumia vastaanottavat pankit vievät korttitapahtumat kauppiaiden kassapäätteeltä myöntäjien käsittelykeskukseen, välittävät tiedot hyväksyntää varten ja osallistuvat korttitapahtuman korvaamiseen ja käsittelyyn.

5 – Ks. riidanalaisen päätöksen 234–238 ja 242 perustelukappale.

6 – Ks. riidanalaisen päätöksen 239–241 perustelukappale.

7 – Ks. riidanalaisen päätöksen 118 perustelukappale ja sitä seuraavat perustelukappaleet.

8 – Kyse on tarkemmin sanottuna kuluttajille myönnetyistä MasterCard-merkkisistä luotto- ja maksuaikakorteista sekä MasterCard- ja Maestro-merkkisistä maksukorteista (ks. riidanalaisen päätöksen 1 artikla).

9 – Nämä kulut käsittävät maksupäätteiden ja muiden teknisten palvelujen ja rahoituspalvelujen tarjoamisen ja muodostuvat prosenttiosuudesta maksutapahtuman arvosta tai kiinteästä maksusta (ks. riidanalaisen päätöksen 246 ja 247 perustelukappale).

10 – Ks. riidanalaisen päätöksen 248 perustelukappale.

11 – Ks. riidanalaisen päätöksen 146–155 ja erityisesti 153 perustelukappale.

12 – Ks. riidanalaisen päätöksen 1 artikla. On syytä korostaa, että komissio oli jo käsitellyt korttimaksujärjestelmien yhteydessä suoritettavia toimitusmaksuja erityisesti 24.7.2002 tekemässään päätöksessä (COMP/D1/29.373, Visa International – monenvälinen toimituspalkkio; EYVL L 318, s. 17), jossa Visan Euroopan unionissa soveltamalle alueen sisäiselle toimitusmaksujärjestelmälle myönnettiin poikkeus viideksi vuoksi tietyin edellytyksin, joista tärkein oli se, että nämä toimitusmaksut sidotaan tiettyjen kustannusten tasoon ja niiden enimmäismäärä asetetaan näiden kustannusten tasolle. Komissio teki 8.1.2010 toisen Visa-päätöksen (COMP/D-1/39.398, Visa MIF), jossa Visan ehdottamista sitoumuksista, jotka käsittivät muun muassa enimmäismäärien asettamisen sen monenvälisille toimitusmaksuille, tehtiin pakottavia. Tammikuussa 2012 komissio julkaisi vihreän kirjan – Yhdentyneet eurooppalaiset markkinat kortti-, verkko- ja mobiilimaksuille (KOM(2011) 941 lopullinen), ja järjesti julkisen kuulemisen, joka koski myös korttimaksujärjestelmien yhteydessä perittäviin pankkien toimitusmaksuihin liittyviä tiettyjä seikkoja.

13 – Ks. riidanalaisen päätöksen 7 artikla.

14 – Ja SEPA (Single Euro Payments Area)/euroalueen sisäiset toimitusmaksut.

15 – Sekä SEPA-/euroalueen sisäisiä toimitusmaksuja. Ks. riidanalaisen päätöksen 2 ja 3 artikla.

16 – Ks. riidanalaisen päätöksen 5 artikla. Tässä artiklassa asetetaan lisäksi MasterCardille velvollisuus saattaa internetsivuillaan tietyksi aikaa saataville kyseisen päätöksen liitteessä 5 olevat tiedot.

17 – Ks. 1.4.2009 annettu komission lehdistötiedote (IP/09/515). Valituksenalaisen tuomion 60 kohtaan sisältyy maininta päävalituksen tehneiden valittajien antamista sitoumuksista.

18 – Asia C-511/11 P, Versalis v. komissio, tuomio 13.6.2013, 115 kohta.

19 –      Yhdistetyt asiat C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, tuomio 28.6.2005 (Kok., s. I‑5425, 97 ja 99 kohta).

20 – Ks. asia C-334/12 RX-II, Uudelleenkäsittely Arango Jaramillo ym. v. EIP, tuomio 28.2.2013, 43 kohta ja asia C‑73/10 P, Internationale Fruchtimport Gesellschaft Weichert v. komissio, määräys 16.11.2010 (Kok., s. I‑11535, 53 kohta), jotka sisältävät viittauksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön.

21 – Ks. vastaavasti mm. asiassa C‑354/04 P, Gestoras Pro Amnistía ym. v. neuvosto, antamani ratkaisuehdotuksen 83 kohta (tuomio 27.2.2007, Kok., s. I‑1579), jossa on muita viittauksia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Ks. myös em. asia Internationale Fruchtimport Gesellschaft Weichert v. komissio, määräyksen 53 kohta sekä julkisasiamies Cruz Villalónin asiassa C‑625/11 P, PPG ja SNF v. ECHA, tuomio 26.9.2013, antaman ratkaisuehdotuksen 73 kohta.

22 – Ks. em. asia Uudelleenkäsittely Arango Jaramillo ym. v. EIP, tuomion 43 kohta ja julkisasiamies Cruz Villalónin em. asiassa PPG ja SNF v. ECHA antaman ratkaisuehdotuksen 73 kohta.

23 – Komissio katsoi riidanalaisessa päätöksessä useiden seikkojen perusteella, jotka liittyvät muun muassa organisaation toimintaan, johtoelinten ja jäseninä olevien pankkien suhteisiin, verkkoon liittymistä koskevaan järjestelmään sekä monenvälisiä toimitusmaksuja koskevien päätösten luonteeseen ja niiden sitovuuteen jäseninä oleviin pankkeihin nähden, että MasterCard oli EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu yritysten yhteenliittymä (344–349 perustelukappale) IPO:n päivämäärään 25.5.2006 asti ja että sen monenvälisten toimitusmaksujen osalta tekemät päätökset olivat kyseiseen päivämäärään asti tässä samassa määräyksessä tarkoitettuja ”yritysten yhteenliittymien päätöksiä” (371 perustelukappale).

24 – Ks. 241 ja 242 kohta.

25 – Ks. asia C‑49/92 P, komissio v. Anic Partecipazioni, tuomio 8.7.1999 (Kok., s. I‑4125, 131 kohta); asia C‑238/05, Asnef-Equifax ja Administración del Estado, tuomio 23.11.2006 (Kok., s. I‑11125, 31 ja 32 kohta) ja asia C-8/08, T-Mobile Netherlands ym., tuomio 4.6.2009 (Kok., s. I‑4529, 23 kohta); ks. myös asia T‑191/06, FMC Foret v. komissio, tuomio 16.6.2011 (Kok., s. II‑2959, 102 kohta).

26 – Ks. julkisasiamies Légerin asiassa C-309/99, Wouters ym. tuomio 19.2.2002 (Kok., s. I‑1577) antaman ratkaisuehdotuksen 62 kohta. Oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että tällaisessa suljetussa järjestelmässä komissiota ei voida kieltää luonnehtimasta kartellia vaihtoehtoisesti sopimukseksi, yhdenmukaistetuksi menettelytavaksi tai yritysten yhteenliittymän päätökseksi (ks. esim. yhdistetyt asiat T‑305/94–T‑307/94, T‑313/94–T‑316/94, T‑318/94, T‑325/94, T‑328/94, T‑329/94 ja T‑335/94, Limburgse Vinyl Maatschappij ym. v. komissio, tuomio 20.4.1999 (Kok., s. II‑931, 697 kohta) ja viimeksi asia C-449/11 P, Solvay Solexis v. komissio, tuomio 5.12.2013, 61 ja 62 kohta).

27 – Ks. yhdistetyt asiat 209/78–215/78 ja 218/78, van Landewyck ym. v. komissio, tuomio 29.10.1980 (Kok., s. 3125, Kok. Ep. V, s. 355, 88 kohta).

28 – Ks. asia 123/83, Clair, tuomio 30.1.1985 (Kok., s. 391, 17 kohta); asia C‑35/96, komissio v. Italia, tuomio 18.6.1998 (Kok., s. I‑3851, 40 kohta) ja yhdistetyt asiat C‑180/98–C‑184/98, Pavlov ym., tuomio 12.9.2000 (Kok., s. I‑6451, 85 kohta).

29 – Ks. asia T‑193/02, Piau v. komissio, tuomio 26.1.2005 (Kok., s. II‑209, 69 kohta) ja yhdistetyt asiat T‑217/03 ja T‑245/03, FNCBV ym. v. komissio, tuomio 13.12.2006 (Kok., s. II‑4987, 49 kohta), joka on pysytetty yhdistetyissä asioissa C‑101/07 P ja C‑110/07 P, Coop de France bétail et viande ym. v. komissio, 18.12.2008 annetulla tuomiolla (Kok., s. I‑10193).

30 – Ks. asia T‑325/01, DaimlerChrysler v. komissio, tuomio 15.9.2005 (Kok., s. II‑3319, 210 kohta).

31 – Ks. vastaavasti asia 45/85, Verband der Sachversicherer v. komissio, tuomio 27.1.1987 (Kok., s. 405, Kok. Ep. IX, s. 9, 32 kohta).

32 –      Mainittu edellä alaviitteessä 26.

33 – Mm. asia C‑185/91, Reiff, tuomio 17.11.1993 (Kok., s. I‑5801, Kok. Ep. XIV, s. I-465); asia C‑153/93, Delta Schiffahrts- und Speditionsgesellschaft, tuomio 9.6.1994 (Kok., s. I‑2517); asia C‑96/94, Centro Servizi Spediporto, tuomio 5.10.1995 (Kok., s. I‑2883); yhdistetyt asiat C‑140/94–C‑142/94, DIP ym., tuomio 17.10.1995 (Kok., s. I‑3257) ja em. asia komissio v. Italia, tuomion 36–38 kohta.

34 – Em. asiassa Wouters ym. oli kyse Alankomaiden asianajajayhteisöstä, em. asiassa komissio v. Italia tullihuolitsijoiden kansallisesta neuvostosta, em. asiassa Reiff ja asiassa Delta Schiffahrts- und Speditionsgesellschaft valiokunnista, jotka vahvistavat maanteiden kaukoliikenteen tavarankuljetusmaksut sekä kaupallisen sisävesikuljetuksen maksut Saksassa, em. asiassa Centro Servizi Spediporto toimikunnasta, joka vastaa Italian lain nojalla tavaroiden maantiekuljetuksia suorittavien kansallisen rekisterin pidosta ja osallistuu kuljetustariffien vahvistamiseen, ja em. yhdistetyissä asioissa DIP kunnallisista toimikunnista, jotka osallistuvat vähittäismyynnin aloittamista varten tarvittavien lupien myöntämiseen Italiassa.

35 – Asia C‑1/12, tuomio 28.2.2013.

36 – Yhdistetyt asiat C‑2/01 P ja C‑3/01 P, tuomio 6.1.2004 (Kok., s. I‑23).

37 – Pysyttäessään ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomion yhteisöjen tuomioistuin täsmensi, että ”jotta – – sopimuksen voitaisiin katsoa syntyneen hiljaisella hyväksymisellä, on tarpeellista, että sopimuspuolen sellaisella tahdonilmaisulla, jolla on kilpailunvastainen tarkoitus, kehotetaan joko nimenomaisesti tai hiljaisesti toista osapuolta osallistumaan tällaisen tarkoituksen yhteiseen toteuttamiseen, ja näin on varsinkin silloin, kuten nyt esillä olevassa asiassa, kun tällaisen sopimuksen tekeminen ei ensi arviolta ole toisen osapuolen, eli tukkuliikkeiden, etujen mukaista”. Ks. tuomion 102 kohta.

38 – LBG ja HSBC vetoavat vastauksissaan siihen, että tosiseikat on otettu huomioon vääristyneellä tavalla ja että unionin yleinen tuomioistuin ei ole ottanut huomioon niiden sille esittämää henkilötodistelua, jonka mukaan IPO:n jälkeen pankeilla ei ollut lainkaan määräysvaltaa tai vaikutusvaltaa monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamiseen, eikä niitä konsultoitu etukäteen tai informoitu kuin vasta niiden vahvistamisen jälkeen. Tältä osin riittää, kun todetaan, että unionin yleinen tuomioistuin ei ole tosiseikkoja koskevassa arvioinnissaan tukeutunut lainkaan pankkien osallistumiseen monenvälisten toimitusmaksujen vahvistamismenettelyyn. Päinvastoin, se on valituksenalaisen tuomion 245 kohdassa katsonut ”selvitetyksi”, että ”IPO:n jälkeen MasterCard-maksuorganisaation elimet tekevät monenvälisiä toimitusmaksuja koskevat päätökset ja etteivät pankit osallistu kyseiseen päätöksentekomenettelyyn”. Näin ollen nämä väitteet, mikäli niitä ei jätetä tutkimatta, koska ne ovat päävalitukseen nähden uusia eikä niitä ole esitetty liitännäisvalituksessa, ovat tehottomia.

39 – Päävalituksen tehneet valittajat tyytyvät väittämään, että unionin yleisen tuomioistuimen päättely on ”ilmeisen virheellistä”, ja toteamaan, että kortteja myöntävillä pankeilla on intressi laskea monenvälisten toimitusmaksujen tasoa alentaakseen kustannuksiaan ja kasvattaakseen voittojaan kauppiaiden palvelumaksuista.

40 – Ks. valituksenalaisen tuomion 253 ja 134 kohta.

41 – Tämä vaikutus koski paitsi rajatylittäviä korttitapahtumia, joihin monenvälisiä toimitusmaksuja sovellettiin, jos täsmällisemmistä toimitusmaksuista ei ollut sovittu, myös kotimaisia korttitapahtumia, joiden osalta joko monenvälisiä toimitusmaksuja sovellettiin sen takia, ettei kotimaisista toimitusmaksuista ollut sovittu, tai ne toimivat viitteenä tällaisten maksujen vahvistamiselle (riidanalaisen päätöksen 412–424 perustelukappale).

42 – Komissio ei pitänyt mahdottomana, että monenvälisillä toimitusmaksuilla, jotka rajoittivat hintojen määräytymistä kilpailun kautta, olisi voinut olla kilpailua rajoittava tarkoitus, mutta päätti kuitenkin olla ottamatta siihen kantaa ja katsoi, että niiden kilpailua rajoittavat vaikutukset oli näytetty selvästi toteen (401–407 perustelukappale).

43 – Komissio tukeutui vuoden 2002 tietoihin ja arvioi, että monenväliset toimitusmaksut saattoivat keskimäärin vastata 73 prosenttia näistä kuluista.

44 –      439–460 perustelukappale.

45 –      461–466 perustelukappale.

46 –      467–496 perustelukappale.

47 –      497–521 perustelukappale.

48 – Kyse on säännöstä, joka kieltää korttien myöntäjiä ja korttitapahtumien vastaanottajia määrittämästä monenvälisten toimitusmaksujen määrää sen jälkeen, kun joku korttien myöntäjän kortinhaltija on tehnyt ostoksen joltakin korttitapahtumien vastaanottajan kauppiaalta ja kun korttitapahtuma on tullut selvitettäväksi.

49 –      Päätös 2002/914.

50 – Asia 56/65, LTM, tuomio 30.6.1966 (Kok., s. 337, 359 ja 360, Kok. Ep. I, s. 251); asia 31/80, L’Oréal, tuomio 11.12.1980 (Kok., s. 3775, 19 kohta); asia C-399/93, Oude Luttikhuis ym., tuomio 12.12.1995 (Kok., s. I-4515, 10 kohta); asia C-7/95 P, Deere v. komissio, tuomio 28.5.1998 (Kok., s. I-3111, 76 kohta); asia C-8/95 P, New Holland Ford v. komissio, tuomio 28.5.1998 (Kok., s. I-3175, 90 kohta); yhdistetyt asiat C‑215/96 ja C‑216/96, Bagnasco ym., tuomio 21.1.1999 (Kok., s. I‑135, 33 kohta) ja asia T‑328/03, O2 (Germany) v. komissio, tuomio 2.5.2006 (Kok., s. II‑1231, 68 kohta).

51 – Ks. asia C‑389/10 P, KME Germany ym. v. komissio, tuomio 8.12.2011 (Kok., s. I‑13125, 39 kohta.

52 – Ks. mm. em. asia LTM, tuomion s. 250.

53 – Ks. myös em. asia O2 (Germany) v. komissio, tuomion 72 kohta, jossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin korosti, miten tärkeää kilpailun tutkiminen on sopimuksen puuttuessa, kun kyseessä ovat vapautumassa olevat markkinat taikka vasta kehittymässä olevat markkinat.

54 – Yhdistetyt asiat T‑374/94, T‑375/94, T‑384/94 ja T‑388/94, European Night Services ym. v. komissio, tuomio 15.9.1998 (Kok., s. II‑3141, 137 kohta).

55 – Ks. em. asia O2 (Germany) v. komissio, tuomion 72 kohta.

56 – Asia C‑234/89, Delimitis, tuomio 28.2.1991 (Kok., s. I‑935, Kok. Ep. XI, s. I-77).

57 – Ks. mm. riidanalaisen päätöksen 408 ja 410 perustelukappale, joissa komissio toteaa, että ”korttitapahtumia vastaanottavien pankkien vahvistamat hinnat olisivat alempia, jos [monenvälistä oletussääntöä] ei olisi ja jos järjestelmässä olisi sääntö, joka kieltäisi jälkikäteisen hinnoittelun”, sekä aikaisemmin mainittu 460 perustelukappale.

58 –      Muun muassa järjestelmien välisen kilpailun perusteella.

59 – Tämä ei tietenkään vaikuta mitenkään komission arviointiin, jonka mukaan ilman monenvälisiä toimitusmaksuja korttitapahtumia vastaanottavien pankkien välinen kilpailu johtaisi lopulta kaikkien toimitusmaksujen poistamiseen.

60 – Mainittu edellä alaviitteessä 50.

61 – Tämä virke kuuluu seuraavasti: ”Koska on todettu, että [monenvälisillä toimitusmaksuilla] asetetaan [kauppiaiden palvelumaksuille] kynnysarvo – ja vaikka komissio saattoi perustellusti todeta, että ilman [monenvälisiä toimitusmaksuja] toimiva MasterCard-järjestelmä säilyisi taloudellisesti elinkelpoisena – tästä seuraa välttämättä, että niillä on kilpailua rajoittava vaikutus.”

62 – Yhdistetyt asiat T‑259/02–T‑264/02 ja T‑271/02, Raiffeisen Zentralbank Österreich ym. v. komissio, tuomio 14.12.2006 (Kok., s. II‑5169).

63 – Yhdistetyt asiat C‑125/07 P, C‑133/07 P, C‑135/07 P ja C‑137/07 P, Erste Group Bank ym. v. komissio, tuomio 24.9.2009 (Kok., s. I‑8681, 116–119 kohta).

64 – Tuomion 285 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

65 – Ks. vastaavasti julkisasiamies Botin ratkaisuehdotus em. yhdistetyissä asioissa Erste Group Bank ym. v. komissio.

66 – Unionin yleinen tuomioistuin toi valituksenalaisen tuomion 150 kohdassa esille komission vuoden 2004 markkinatutkimuksesta tekemät johtopäätökset siitä, etteivät kauppiaat kyenneet riittävästi rajoittamaan monenvälisten toimitusmaksujen määriä, ”koska olennainen tekijä siinä, että kauppiaat hyväksyvät korttimaksuja, on niiden houkuttelevuus kuluttajien kannalta, ja näin ollen sillä, etteivät ne olisi hyväksyneet tätä maksutapaa tai olisivat syrjineet sitä, olisi ollut kielteisiä vaikutuksia niiden asiakkaiden kannalta”, minkä jälkeen se totesi 157 kohdassa nämä johtopäätökset perustelluiksi ja lopulta 158 kohdassa käsitteli joitakin niiden seurauksia.

67 – Asia T‑112/99, tuomio 18.9.2001 (Kok., s. II‑2459).

68 – Asia C‑250/92, tuomio 15.12.1994 (Kok., s. I‑5641).

69 –      Mainittu edellä alaviitteessä 67.

70 – Em. asia M6 ym. v. komissio, tuomion 109 kohta.

71 – Ibid., tuomion 104 kohta.

72 – Ibid., tuomion 106 kohta.

73 – Ks. vastaavasti asia T‑360/09, E.ON Ruhrgas ja E.ON v. komissio, tuomio 29.6.2012. Em. asiassa M6 ym. v. komissio annetussa tuomiossa vahvistettuja periaatteita on sovellettu analogisesti myös asiassa T‑451/08, Stim v. komissio, 12.4.2013 annetussa tuomiossa.

74 – Asia 26/76, tuomio 25.10.1977 (Kok., s. 1875, Kok. Ep. III, s. 459, 20 ja 27 kohta). Katsottuaan tässä tuomiossa, että tietyin edellytyksin ”valikoivat jakelujärjestelmät yhtenä tekijänä muiden kanssa o[li]vat [EY] 8[1] artiklan 1 kohdan mukaisia kilpailutekijöitä”, yhteisöjen tuomioistuin totesi, että ”jakelupisteiden valintaan perustuvaan markkinointijärjestelmään kuuluu välttämättä se, että verkostoon kuuluvat tukkukauppiaat on velvoitettava olemaan toimittamatta tavaroita muille kuin hyväksytyille jälleenmyyjille”, ”sillä muuten siinä ei olisi mitään mieltä”, ja että näin ollen rajoitukset, joilla pyritään antamaan mahdollisuus valvoa, että tätä velvoitetta noudatetaan, ”eivät sellaisinaan, jos ne eivät ylitä niillä tavoiteltua päämäärää, ole kilpailun rajoittamista vaan pelkästään täydentävät päävelvoitetta, jonka täyttämistä ne edistävät”.

75 – Esimerkiksi asiassa 42/84, Remia v. komissio, 11.7.1985 antamassaan tuomiossa (Kok., s. 2545, Kok. Ep. VIII, s. 287, 19 ja 20 kohta) yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että yrityskauppaa koskevien sopimusten kilpailukieltolausekkeet, joilla turvataan periaatteessa se, että ”luovutus on mahdollinen ja todellinen”, ”lisäävät kilpailua, koska ne kasvattavat relevanteilla markkinoilla olevien yritysten määrää”, kuitenkin sillä edellytyksellä, että ne ovat ”tarpeen yrityksen luovutuksen kannalta, ja ne saavat olla kestoltaan ja soveltamisalaltaan ainoastaan sellaisia, että niillä pyritään vain tähän tavoitteeseen”. Tässä tapauksessa yhteisöjen tuomioistuin oli todennut, että kyseistä yrityskauppaa koskevaa sopimusta ei olisi voitu ”toteuttaa” ilman riidanalaista lauseketta, koska ”myyjällä, joka tuntee erityisen hyvin siirrettävän yrityksen, olisi [ollut] mahdollisuus houkutella aikaisempi asiakaskunta itselleen luovutuksen jälkeen ja tehdä näin kyseisestä yrityksestä elinkelvoton”. Asiassa 161/84, Pronuptia, 28.1.1986 annetussa tuomiossa (Kok., s. 353, Kok. Ep. VIII, s. 421, 15 kohta ja sitä seuraavat kohdat ja tuomiolauselman 1.B kohta) yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että joihinkin franchisesopimuksen liitännäisiin ehtoihin ei sovellettu EY 81 artiklan kohdassa tarkoitettua kieltoa, koska ne olivat ”franchisejärjestelmän toiminnan kannalta välttämättömiä”. Em. asiassa DLG annetussa tuomiossa, johon päävalituksen tehneet valittajat vetoavat, yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että ”osto-osuuskunnan sääntöjen määräys, jolla sen jäseniä kielletään osallistumasta muiden sen kanssa suoraan kilpailevien osuuskuntien toimintaan, ei kuulu [EY 81] artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kiellon piiriin, jos kyseinen määräys rajoittuu siihen, mikä on tarpeellista osuuskunnan asianmukaisen toiminnan turvaamiseksi ja vahvistaa sen asemaa sopimussuhteissa tuottajiin nähden”.

76 – Lausekkeeseen, jolla vain helpotetaan sopimuksen täytäntöönpanoa, ilman että se olisi kuvatulla tavalla tarpeellinen, voidaan olla soveltamatta EY 81 artiklan 1 kohdassa vahvistettua kieltoa ainoastaan, jos se ei sisällä kilpailunrajoitusta tai jos sille voidaan myöntää poikkeus EY 81 artiklan 3 kohdan nojalla.

77 – Ks. em. asia M6 ym. v. komissio, tuomion 109 ja 121 kohta.

78 – Em. asia M6 ym. v. komissio, tuomion 109 ja 121 kohta, joissa viitataan tältä osin muun muassa asiassa Pronuptia annetun tuomion 24 kohtaan, jossa todettiin, että kyseinen alueellinen yksinoikeuslauseke oli EY 81 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kilpailunrajoitus, mutta katsottiin, että ilman tällaista alueellista suojaa mahdollinen franchisensaaja olisi voinut olla ottamatta riskiä liittyä ketjuun.

79 – Vastaavasti valituksenalaisen tuomion 101 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin täsmensi ennen kuin se tutki monenvälisten toimitusmaksujen objektiivista tarpeellisuutta mekanismina, jolla siirretään varoja kortteja myöntäville pankeille, että ”kyse ei ole sellaisesta vertailusta, jolla pyrittäisiin määrittämään, toimiiko MasterCard-järjestelmä monenvälisten toimitusmaksujen perusteella tehokkaammin kuin pelkästään jälkikäteisen hinnoittelun kiellon perusteella”.

80 – Ks. em. asia Remia v. komissio, tuomion 20 kohta ja em. asia M6 ym. v. komissio, tuomion 113 kohta.

81 – Ks. em. asia Remia v. komissio, tuomion 18 ja 19 kohta.

82 – Em. asia M6 ym. v. komissio, tuomion 109 kohta.

83 – Viittaan tältä osin tämän tapauksen kannalta edellä 66 kohdassa esitettyyn.

84 – Huomioon voidaan ottaa myös muita tekijöitä, kuten pääjärjestelyn toteuttamiseen liittyviä poliittisia perusteita. Ks. vastaavasti em. asia E.ON Ruhrgas ja E.ON v. komissio, tuomion 75 kohta.

85 – Esim. em. asiassa Remia v. komissio antamassaan tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin vahvisti komission menettelyn, jossa se oli hyväksynyt kyseiseen yrityskauppasopimukseen sisältyvän kilpailukieltolausekkeen kestoksi neljä vuotta osapuolten sopiman kymmenen vuoden sijaan, ja tämä menettely perustui kaikkien asian olosuhteiden tutkintaan perustuvaan ”päättelyyn” siitä, että ”ainoastaan neljän vuoden kesto olisi ollut asianmukaisesti perusteltua”, jotta ostaja saattoi tehdä uuden tavaramerkin tunnetuksi ja saada asiakkaidensa luottamuksen sekä välttää sen, että myyjä tulisi uudestaan markkinoille (tuomion 30 kohta). Vastaavasti em. asiassa Metro v. komissio antamassaan tuomiossa, jossa yhteisöjen tuomioistuin tutki valikoivan jakelusopimuksen osapuolten toimintavapautta rajoittavien lausekkeiden oikeasuhteisuutta, sen arviointi koski yksinomaan kysymystä siitä, ylitettiinkö tällaisilla lausekkeilla se, mikä oli tarpeellista niillä asetetun tavoitteen saavuttamiseksi, asettamalla osapuolille tiukempia velvoitteita (mm. tuomion 27, 37 ja 39 kohta). Em. asiassa M6 ym. v. komissio antamassaan tuomiossa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin katsoi tutkiessaan Télévision par satellite ‑nimisen yhtiön perustamiseksi tehtyyn sopimukseen sisältyvää, kymmeneksi vuodeksi tehtyä yksinoikeuslauseketta, että tällainen kesto ”oli kohtuuton”, koska tämän yhtiön oli vakiinnutettava asemansa markkinoilla ennen kyseisen määräajan päättymistä, koska oli ”melko todennäköistä”, että sen kilpailuhaitta pienenee ajan myötä ja koska ”näin ollen ei voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta”, että kyseinen yhtiö ”voisi muutaman vuoden kuluttua poistaa kilpailun maksutelevisiomarkkinoilla” tällaisen yksinoikeuden perusteella, vaikka kyseisellä yksinoikeudella on alun perin haluttu vain vahvistaa sen kilpailuasemaa näillä markkinoilla. Ks. myös em. asia DLG, tuomion 35 ja 40 kohta, ja, joskin eri yhteydessä, em. asia Wouters ym., tuomion 109 kohta, sekä asia C‑519/04 P, Meca-Medina ja Majcen v. komissio, tuomio 18.7.2006 (Kok., s. I‑6991, 47 kohta); asia C‑136/12, Consiglio nazionale dei geologi ja Autorità garante della concorrenza e del mercato, tuomio 18.7.2013, 54 kohta ja em. asia Ordem dos Técnicos Oficiais de Contas, tuomion 100 kohta.

86 – Ks. valituksenalaisen tuomion 19 kohta ja riidanalaisen päätöksen 146–155 perustelukappale.

87 – Vaikka oletettaisiin, että jälkikäteisen hinnoittelun kiellolla olisi korttitapahtumien vastaanottamisen markkinoilla ”laadullisesti” samankaltaisia vaikutuksia kuin monenvälisillä toimitusmaksuilla, sikäli kuin se poistaa monenvälisten toimitusmaksujen tavoin avoimuuden toimitusmaksuihin liittyvistä kuluista kahdenvälisten sopimusten puuttuessa, ”määrällisesti” nämä vaikutukset eivät kuitenkaan ole rinnastettavissa. Riidanalaisessa päätöksessä komissio arvioi vuoden 2002 tietojen perusteella, että monenväliset toimitusmaksut voivat vastata keskimäärin 73:a prosenttia korttitapahtumia vastaanottavien pankkien kauppiailta laskuttamista kuluista (ks. 425 ja 426 perustelukappale). Vaikka päävalituksen tehneiden valittajien oletettaisiin olevan oikeassa katsoessaan, että komissio kiistää pelkästään monenvälisten toimitusmaksujen tason, on todettava, että ensinnäkin komission arviointi on suoritettu hallinnollisen menettelyn aikana sovellettujen monenvälisten toimitusmaksujen perusteella, että toiseksi ensimmäisessä oikeusasteessa ei ole vedottu monenvälisten toimitusmaksujen tasoon liittyvän rajoituksen mahdolliseen kynnysarvoon – eikä siihen ole vedottu myöskään tässä menettelyssä – ja että kolmanneksi tässä menettelyssä ei ole riitautettu valituksenalaisen tuomion osaa, jossa unionin yleinen tuomioistuin hylkää väitteet siitä, että asetettu toimenpide eli monenvälisten toimitusmaksujen poistaminen kokonaisuudessaan ei olisi oikeassa suhteessa siihen nähden, että komissio olisi arvioinut vain niiden tasoa.

88 – Kortteja myöntävien pankkien välillä ei ole kilpailua korttitapahtumia vastaanottaville pankeille suoritettujen palvelujen osalta (kunkin korttitapahtuman osalta kortteja myöntävä pankki on aina kyseisen kortin myöntänyt pankki) eikä näille palveluille ole näin ollen mahdollista yksilöidä markkinoita.

89 – Asia C-164/98 P, DIR International Film ym. v. komissio, tuomio 27.1.2000 (Kok., s. I‑447, 38 ja 42 kohta). Kyseisessä tuomiossa täsmennetään kuitenkin, että vaikka unionin yleinen tuomioistuin saattaakin päätyä tulkitsemaan riidanalaisen toimenpiteen perusteluja eri tavoin kuin toimenpiteen toteuttaja ja joissakin tilanteissa jopa hylkäämään viimeksi mainitun esittämät nimenomaiset perustelut, se ei kuitenkaan voi menetellä tällä tavoin, jollei se ole aineellisesti perusteltua (tuomion 42 kohta).

90 – Asia C‑525/04 P, Espanja v. Lenzing, tuomio 22.11.2007 (Kok., s. I‑9947, 57 kohta) ja asia C‑290/07 P, komissio v. Scott, tuomio 2.9.2010 (Kok., s. I‑7763, 66 kohta).

91 – Ks. valituksenalaisen tuomion 106 kohta ja sitä seuraavat kohdat.

92 – Ks. riidanalaisen päätöksen 609–614 perustelukappale.

93 – Esillä olevassa asiassa riidanalaisessa päätöksessä ei määrätä sakkoa vaan asetetaan päivittäinen uhkasakko, joka on maksettava, jos määrättyjä korjaustoimenpiteitä ei toteuteta.

94 –      Perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annettu neuvoston asetus (EY) N:o 1/2003 (EYVL L 1, s. 1).

95 – Ks. esim. yhdistetyt asiat 100/80–103/80, Musique Diffusion française ym. v. komissio, tuomio 7.6.1983 (Kok., s. 1825, Kok. Ep. VII, s. 133, 105 kohta) ja em. yhdistetyt asiat Limburgse Vinyl Maatschappij ym. v. komissio, tuomion 149 kohta.

96 – Ks. esim. yhdistetyt asiat T‑68/89, T‑77/89 ja T‑78/89, SIV ym. v. komissio, tuomio 10.3.1992 (Kok., s. II‑1403, Kok. Ep. XII, s. 287, 160, 319 ja 320 kohta).

97 – Tämä alun perin EY 81 artiklan 3 kohdan soveltamista koskenut oikeuskäytäntö on sittemmin ulotettu em. asiassa Remia ym. v. komissio annetusta tuomiosta (34 kohta) lähtien koskemaan tämän määräyksen 1 kohdan soveltamista (ks. mm. yhdistetyt asiat C-204/00 P, C-205/00 P, C‑211/00 P, C-213/00 P, C-217/00 P, C-219/00 P, Aalborg Portland ym. v. komissio, tuomio 7.1.2004 (Kok., s. I-123, 279 kohta). Tätä nykyä voidaan pohtia, ovatko tällaisen tuomioistuimen tukeutumisen taustalla olevat syyt edelleen voimassa, kun otetaan huomioon erityisesti unionin kilpailuoikeuden täytäntöönpanon hajauttamista koskeva menettely sekä unionin tuomioistuinten tällä alalla vuosien varrella hankkima kokemus.

98 – Ks. tästä aluksi eri aloja, kuten yrityskeskittymien valvontaa ja valtiontukea, koskeneesta kehityskulusta asia C‑12/03 P, komissio v. Tetra Laval, tuomio 15.2.2005 (Kok., s. I‑987, 39 kohta) ja em. asia Espanja v. Lenzing, tuomion 56 ja 57 kohta.

99 – Ks. asia C‑272/09 P, KME Germany ym. v. komissio, tuomio 8.12.2011 (Kok., s. I-12789, 94 kohta); em. asia C-389/10 P, KME Germany ym. v. komissio, tuomio 8.12.2011, 121 kohta ja asia C‑386/10 P, Chalkor v. komissio, tuomio 8.12.2011, 54 kohta.

100 – Em. asia C-389/10 P, KME Germany ym. v. komissio, tuomion 129 kohta ja em. asia Chalkor v. komissio, tuomion 62 kohta. Ks. myös asia C‑199/11, Otis ym., tuomio 6.11.2012, 59 ja 61 kohta.

101 – Kun otetaan huomioon sekä sen sisältö että asiayhteys, näyttäisi siltä, että sen pitäisi koskea vain sakon määrän määrittämisessä huomioon otettavien tekijöiden valintaa ja arviointia eikä ulottua koskemaan kilpailusääntöjen rikkomisen toteamisen yhteydessä suoritettuihin arviointeihin kohdistuvaa valvontaa. Voidaan kuitenkin pohtia, olisiko sama rajoittava lähestymistapa sitäkin perustellumpi tällaisen valvonnan yhteydessä, jossa unionin tuomioistuimilla ei ole täyttä harkintavaltaa, toisin kuin sakkojen osalta.

102 – EFTAn tuomioistuin on mennyt tässä suhteessa pidemmälle asiassa E-15/10, Posten Norge As v. EFTAn valvontaviranomainen, 18.4.2012 antamassaan tuomiossa, joka koskee nimenomaisesti EFTAn valvontaviranomaisen suorittamiin monitahoisiin taloudellisiin arviointeihin sisältyvään ilmeiseen virheeseen rajoittuvasta valvonnasta luopumista (tuomion 102 kohta). Tulkittuaan unionin tuomioistuinten oikeuskäytäntöä siten, että siinä viitataan laillisuusvalvonnan rajoihin (tuomion 96 kohta), se päätteli tuomion perusteluissa, että kun otetaan huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen rikosoikeudellisesta osasta seuraavat velvoitteet, määrätessään sakkoja kilpailusääntöjen rikkomisesta EFTAn valvontaviranomaisella ei ole monitahoisissa taloudellisissa arvioinneissa lainkaan sellaista harkintavaltaa, joka ylittäisi näille rajoille ominaisen harkintavallan (tuomion 100 kohta). EFTAn tuomioistuin totesi, että vaikka tuomioistuimen asiana ei ole tällaisen valvonnan yhteydessä korvata omalla (erilaisella) arvioinnillaan monitahoisista taloudellisista tilanteista päätöksen tehneen toimielimen arviointia, kun sen päätelmiä vastaan ei voida esittää mitään oikeudellista perustetta, tämän tuomioistuimen on kuitenkin oltava ”vakuuttunut siitä, että tosiseikat tukevat näitä päätelmiä” (tuomion 101 kohta).

103 – Em. asia Chalkor v. komissio, tuomion 67 kohta; em. asia C-389/10 P, KME Germany ym. v. komissio, tuomion 133 kohta ja em. asia Otis ym. v. komissio, tuomion 59–63 kohta.

104 – Asia C‑501/11 P, tuomio 18.7.2013, 30–39 kohta. Muodolliselta kannalta tutkimus perustui perusoikeuskirjan 47 artiklaan eikä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan. Ks. mm. tuomion 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

105 – Unionin kilpailuoikeuden rikkomisesta määrättävien seuraamusten rikosoikeudellinen luonne Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen rikosoikeudellisen osan soveltamisen kannalta perustuu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiassa Engel ym. v. Alankomaat 8.6.1976 antamassaan tuomiossa nro 5100/71 vahvistamien kriteerien soveltamiseen. EFTAn tuomioistuin otti vastaavan kannan em. asiassa Posten Norge v. EFTAn valvontaviranomainen antamansa tuomion 88 kohdassa. Myös unionin tuomioistuin näyttää hyväksyneen sen em. asiassa Schindler Holding ym. v. komissio antamassaan tuomiossa (mm. tuomion 33 kohta).

106 – Asia Menarini Diagnostics Srl v. Italia, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 27.9.2011, nro 43509/08, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

107 – Ainakin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioiden ranskankielisessä versiossa viitataan oikeuteen muuttaa eikä pelkästään kumota päätös, toisin kuin englanninkielisessä versiossa.

108 – Tämä koskee sekä seuraamuksen määrittämistä että kilpailusääntöjen rikkomisen toteamista.

109 – Tämän valvonnan laajuus ja tämän toimivallan luonne on kuvattu erityisen laajasti tuomari Pinto de Albuquerquen eriävässä mielipiteessä em. asiassa Menarini Diagnostics Srl v. Italia annetussa tuomiossa. Jos kyseisessä eriävässä mielipiteessä omaksuttu lähestymistapa hyväksyttäisiin, voitaisiin asettaa kyseenalaiseksi, onko Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaista, että unionin tuomioistuinten oikeus tutkia kilpailuoikeuden rikkomisesta määrättäviä seuraamuksia koskevia päätöksiä on rajoitettu kilpailusääntöjen rikkomisen toteamisen osalta laillisuusvalvontaan.

110 – Ks. vastaavasti asiassa C-521/09 P, Elf Aquitaine v. komissio, tuomio 29.9.2011, (Kok., s. I-8947) antamani ratkaisuehdotuksen 32–36 kohta.

111 – Ks. em. asia C-389/10 P, KME Germany ym. v. komissio, tuomion 136 kohta ja em. asia Chalkor v. komissio, tuomion 82 kohta.

112 – Ks. kyseistä lähestymistapaa, jota voidaan kritisoida oikeusvarmuuden kannalta, koskevasta nimenomaisemmasta toteamuksesta tuomari Sajòn yhtäpitävä mielipide em. asiassa Menarini Diagnostics Srl v. Italia annetussa tuomiossa.

113 –      Mainittu edellä alaviitteessä 106.

114 – Kuten valvonta, jota Lazion alueellinen hallintotuomioistuin ja Italian Consiglio di Stato harjoittivat Autorità garante della concorrenza e del mercaton päätösten osalta ja jonka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi olevan tämän määräyksen mukaista em. asiassa Menarini Diagostics Srl v. Italia antamassaan tuomiossa.

115 – Ks. em. asia C-272/09 P, KME Germany ym. v. komissio, tuomion 63 kohta, em. asia C‑389/10 P, KME Germany ym. v. komissio, tuomion 136 kohta ja em. asia Chalkor v. komissio, tuomion 82 kohta.

116 – Tämän toteamuksen jälkeen 96 kohdassa esitetyssä täsmennyksessä ainoastaan todetaan periaate, jonka mukaan pääjärjestelyn liitännäisrajoitusta ei voida pitää objektiivisesti tarpeellisena, jos on olemassa vähemmän rajoittava vaihtoehto.

117 – Valituksenalaisen tuomion 113–119 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin on tutkinut ja hylännyt päävalituksen tehneiden valittajien ja väliintulijoiden väitteet, joilla pyrittiin kyseenalaistamaan Australian esimerkin merkityksellisyys ensinnäkin sen vuoksi, että Australian sääntelyviranomaisen toimenpiteellä oli alennettu eikä poistettu monenvälisiä toimitusmaksuja, toiseksi sen vuoksi, että Australian markkinaolosuhteet eivät olleet verrannollisia Euroopan talousalueen markkinaolosuhteisiin, ja kolmanneksi tällaisesta vähentämisestä kortinhaltijoille aiheutuneiden kielteisten vaikutusten vuoksi.

118 –      Yhdistetyt asiat C-501/06 P, C-513/06 P, C-515/06 P ja C-519/06 P, GlaxoSmithKline Services ym. v. komissio ym., tuomio 6.10.2009 (Kok., s. I‑9291, 92 kohta; kursivointi tässä).

119 – Ibid., tuomion 93 kohta (kursivointi tässä).

120 – Ks. erityisesti 6.2.1962 annetun neuvoston asetuksen N:o 17 (perustamissopimuksen [81] ja [82] artiklan ensimmäinen täytäntöönpanoasetus) (EYVL 1962, 13, s. 204) 4, 6 ja 9 artikla.

121 – Ks. julkisasiamies Trstenjakin 3.5.2007 asiassa C-62/06, ZF Zefeser, tuomio 18.12.2007 (Kok., s. I-11995) antaman ratkaisuehdotuksen 66 kohta.

122 – Ks. julkisasiamies Ruiz-Jarabo Colomerin 8.6.2006 asiassa C-150/05, van Straaten, tuomio 28.9.2006 (Kok., s. I-9327) antaman ratkaisuehdotuksen 70 kohta.

123 – Ks. vastaavasti em. yhdistetyt asiat GlaxoSmithKline Services ym. v. komissio ym., tuomion 83 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

124 –      Ks. valituksenalaisen tuomion 176 kohta.

125 – Yhdistetyt asiat 56/64 ja 58/64, Consten ja Grundig v. komissio, tuomio 13.7.1966 (Kok., s. 429, s. 502, Kok. Ep. I, s. 275) ja em. yhdistetyt asiat GlaxoSmithKline Services ym. v. komissio ym., tuomion 92 kohta. Ks. myös edellä 141 kohta.

126 – Sitä vastoin ei ole tarpeen, että kullekin näistä käyttäjistä annetaan henkilökohtaisesti osuus objektiivisista eduista, koska huomioon on otettava vaikutus kaikkiin käyttäjiin merkityksellisillä markkinoilla. Ks. vastaavasti em. asia Asnef-Equifax ja Administración del Estado, tuomion 70 ja 72 kohta.

127 – Nämä perustelut eivät ole ristiriidassa unionin tuomioistuimen em. asiassa Asnef-Equifax ja Administración del Estado antamassaan tuomiossa esittämän toteamuksen kanssa, jonka mukaan sen edellytyksen täyttymiseksi, jonka mukaan kuluttajille on jätettävä kohtuullinen osuus saatavasta hyödystä, ”kuluttajiin kohdistuvan kokonaisvaikutuksen kyseessä olevilla markkinoilla on – – oltava myönteinen” (ks. tuomion 70 ja 72 kohta). Kuten edellisestä alaviitteestä käy ilmi, asiassa Asnef-Equifax ja Administración del Estado oli kysymys siitä, onko tarpeen, että jokainen asianomaiseen kuluttajaryhmään kuuluva hyötyy henkilökohtaisesti kilpailua rajoittavaan sopimukseen perustuvista objektiivisista eduista, eikä siitä, suositaanko mahdollisesti jotakin kuluttajaryhmää toisen vahingoksi.

128 – Ks. vastaavasti em. yhdistetyt asiat GlaxoSmithKline Services ym. v. komissio ym., tuomion 63 kohta.

129 – Nämä perustelut eivät mielestäni ole ehdoton este sille, että komissio voi poikkeustapauksissa kilpailupolitiikan alalla tekemiensä valintojen yhteydessä myöntää poikkeuksen sopimukselle sillä perusteella, että sopimuksesta saadaan huomattavia objektiivisia etuja, jotka on selvästi näytetty toteen tietyn käyttäjäryhmän osalta, vaikka sillä on rajallisia kielteisiä vaikutuksia toisen kuluttajaryhmän osalta, kun sen seurauksena kokonaishyvinvointi lisääntyy merkittävästi. Tällainen kilpailupoliittinen valinta, joka on nähdäkseni joka tapauksessa poikkeuksellinen, voisi olla mahdollinen komissiolle, mutta se ei varmastikaan kuulu sopimuksen osapuolten toimivaltaan niiden suorittaessa itsearvioinnin sopimuksen yhteensoveltuvuudesta EY 81 artiklan (nyttemmin SEUT 101 artikla) kanssa kokonaisuudessaan.

130 – Näin oli valituksenalaisen tuomion 228 kohdassa mainitussa asiassa T‑86/95, Compagnie générale maritime ym. v. komissio, tuomio 28.2.2002 (Kok., s. II‑1011). Kyseisessä asiassa molemmat kilpailunrajoitusten kohteena olleet palvelut tarjottiin erillisillä markkinoilla mutta niiden kysyntäpuolella olivat samat käyttäjäryhmät eli rahdinantajat, jotka halusivat Pohjois-Euroopan ja Kaakkois- ja Itä-Aasian välisiä monimuotokuljetuspalveluja (ks. mm. kyseisen tuomion 112 ja 343–345 kohta).

131 – Edut, jotka saadaan suoraan Mastercard-järjestelmästä tai sen toiminnan optimoinnista, olisi joka tapauksessa pitänyt jättää huomiotta, koska unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että monenväliset toimitusmaksut eivät muodostaneet liitännäisrajoitusta kyseiseen järjestelmään nähden.

132 – LBG esittää, että tämän kriteerin avulla on tarkoitus arvioida, onko monenväliset toimitusmaksut ja kauppiaiden palvelumaksut vahvistettu tasolle, jonka kauppias haluaisi maksaa, jos sen olisi verrattava kuluttajan maksukortin käytöstä aiheutuvia kuluja ilman korttia (käteisellä) suoritetusta maksusta aiheutuviin kuluihin.